Ihmispeto: Siveysromaani

by Émile Zola

IV.

Tutkintotuomari, herra Denizet, oli erääksi päiväksi toisella viikolla maaliskuussa uudelleen kutsuttanut virkahuoneustoonsa Rouenin oikeuspalatsiin muutamia tärkeitä todistajia Grandmorinin murhajutussa.

Tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan herättänyt suunnatonta huomiota. Se oli kääntänyt koko Rouenin ylösalaisin, ja Pariisi seurasi sitä intohimoisesti, ja vastustussanomalehdistö käytti sitä aseena ankarassa taistelussaan keisarikuntaa vastaan. Levottomuus tulossa olevien vaalien suhteen, jotka herättivät politillistä mielenkiintoa, teki taistelun vieläkin kuumeisemmaksi. Edustajakamarissa oli sattunut sangen myrskyisiä kohtauksia. Eräässä näistä oli kiivaasti vastustettu kahden, keisarin persoonaan kiintyneen edustajan valtakirjojen kelpaavaisuutta. Muutamassa toisessa oli ankarasti hyökätty Seineprefektin raha-asiain hoidon kimppuun ja vaadittu paikallisneuvoston valitsemista.

Silloin tuli Grandmorinin murhajuttu aivan parahiksi, antaakseen vaalikiihoitukselle uutta vauhtia. Mitä tavattomimpia juttuja pantiin liikkeelle, ja sanomalehdet olivat joka aamu täynnä uusia, hallitusta loukkaavia arveluja. Muutamilla tahoilla annettiin tiedoksi, että murhattu, joka oli varsin hyvin tunnettu Tuilerieissa ja oli entinen tuomari ja kunnialegioonan komentaja sekä monimiljonääri, oli antautunut mitä ruokottomimpiin irstailuihin. Toisaalla taas ruvettiin, kun tutkimus ei näyttänyt johtavan mihinkään tuloksiin, syyttämään poliisia ja oikeusviranomaisia leväperäisyydestä ja laskettiin pilaa tuosta satumaisesta, kiinnijoutumattomasta murhaajasta. Näissä hyökkäyksissä oli paljon totuutta ja se teki ne vaan sitäkin tuntuvammiksi.

Herra Denizet hyvin tunsikin raskaan edesvastuunsa painon. Mutta hän harrasti asiaa intohimoisesti, sitäkin enemmän kun hän oli kunnianhimoinen ja innokkaasti halusi päästä käsiksi niin merkitykselliseen asiaan kuin tämä, tullakseen tilaisuuteen osoittaa sitä erinomaista tarkkanäköisyyttä ja tarmokkuutta, jota hän luuli omaavansa. Hän oli erään suuren normandilaisen karjankasvattajan poika ja oli opiskellut lakitiedettä Caenissa sekä vasta jotensakin myöhään joutunut virkamiesuralle, jolla hänen vähäpätöisen alkuperänsä takia ja vielä enemmän isänsä konkurssin jälkeen oli ollut vaikea edistyä. Aluksi määrättynä apujäseneksi Bernayn, Dieppen ja Havren oikeuksiin, oli hän tarvinnut kymmenen vuotta päästäkseen keisarilliseksi prokuraattoriksi Port-Audemeriin. Sitten tuli hän apulaiseksi Roueniin ja oli nyt, viisikymmentä vuotta täytettyään, ollut tutkintotuomarina puolen toista vuotta.

Hänellä ei ollut mitään omaisuutta eivätkä hänen laihat tulonsa riittäneet hänen moniin tarpeisiinsa ja hän oli sen vuoksi huonopalkkaisten virkamiesten riippuvassa asemassa, johon ainoastaan keskinkertaiset kyvyt tyytyvät, kun taas nerokkaat siinä kiusaantuvat ja odottavat jotakin tilaisuutta myydäkseen itsensä.

Hänellä oli hyvin vilkkaat ja nuorteat taipumukset, olipa hän rehellinenkin sekä rakasti ammattiansa. Hänen rajaton valtansa, joka teki hänet virkahuoneessaan täydellisesti muiden vapauden herraksi, nousi hänelle päähän. Ainoa mikä hiukan hillitsi hänen intohimoansa tässä asiassa, oli hänen itsekäs pyyteensä. Hän näet paloi halusta saada kunniamerkki rintaansa ja tulla siirretyksi Pariisiin. Tämä vaikutti, että sitten kun hän ensimmäisessä kuulustelussa oli antanut virkaintonsa hurmata itsensä, hän nyt liikkui mitä suurimmalla varovaisuudella ja vainusi joka taholta kuiluja, joihin hänen tulevaisuutensa saattaisi hukkua.

On kuitenkin huomattava, että hän oli valmistautunut, sillä jo tutkinnon alussa oli muuan ystävä neuvonut häntä käymään Pariisin oikeusministeriössä. Siellä oli hän ollut pitkässä keskustelussa ylisihteeri Camy-Lamotten kanssa, joka oli tärkeä henkilö ja vallitsi täydellisesti kaikkia alaisiansa, koska hän ratkaisi nimitykset ja oli alituisessa yhteydessä Tuileriein kanssa.

Camy-Lamotten oli komeannäköinen mies. Hän oli kuten Denizetkin alkanut uransa viransijaisena, mutta tuttavuuksiensa ja vaimonsa avulla oli hänestä tullut edusmies ja kunnialegioonan suur-upseeri. Hän oli varsin luonnollisella tavalla päässyt käsiksi tähän asiaan; Rouenin keisarillinen prokuraattori, joka tunsi olevansa levoton tämän epäilyttävän murhajutun takia; missä uhrina oli entinen korkea virkamies, oli näet ollut siksi varovainen, että oli kääntynyt ministerin puoleen, joka puolestansa oli neuvonut hänet ylisihteerinsä luokse.

Tämä oli tavallansa omituinen sattuma: herra Camy-Lamotte oli näet presidentti Grandmorinin vanha koulutoveri, vaikkakin muutamia vuosia nuorempi, ja oli ollut hänen kanssaan niin läheisissä väleissä, että tunsi hänet perin pohjin, yksinpä hänen paheensakin. Hän puhuikin ystävänsä surullisesta kuolemasta syvästi murheellisena ja lausui suurella painolla herra Denizetille hartaan toivomuksensa, että rikoksellinen saataisiin ilmi. Mutta hän ei salannut, että Tuilerieissa oltiin hyvin pahoillaan siitä liioitellusta hälinästä, johon asia oli antanut aihetta, ja otti itsellensä vapauden kehoittaa häntä noudattamaan suurta hienotunteisuutta.

Denizet oli kaikesta voinut ymmärtää tehneensä viisaasti, ollessaan kiirehtimättä ja panematta mitään alttiiksi ilman että oli hankkinut hyväksymisen etukäteen. Sen saatuaan hän palasi Roueniin varmana siitä, että ylisihteerillä puolestansa oli asiamiehiä liikkeellä, ja että hänkin halusi päästä asiasta selville. Totuus tahdottiin tietää, jotta se voitaisiin paremmin salata, jos se näyttäisi tarpeelliselta.

Päivät kuluivat sillä välin ja vaikka kaikki koettivat rauhoittua, ärsytti sanomalehdistön pilanteko Denizetiä. Poliisimies heräsi hänessä jälleen ja hän vainusi kuin hyvä metsästyskoira. Hänet tempasi mukaansa halu löytää oikeat jäljet, kunnianhimo ensiksi keksiä rikoksellinen, vaikka olisikin pakotettu päästämään hänet jos saisi määräyksen siitä. Odottaen saavansa ministeriöstä vastaanottaa kirjeen, neuvon, pelkän viittauksen, oli hän jälleen tarmokkaasti ryhtynyt tutkimuksiinsa. Kaksi tai kolme vangitsemista oli tapahtunut, mutta vangitut oli täytynyt päästää irti.

Presidentti Grandmorinin testamentin avaaminen herätti hänessä kuitenkin aivan äkisti epäluulon, josta hän oli tuntenut alkua jo ensi hetkestä saakka, nimittäin että Roubaud mahdollisesti oli rikoksellinen. Testamentti, joka oli täynnä omituisia määräyksiä, asetti näet Séverinen Croix-de-Maufrasin maatilan perijäksi.

Nyt oli siis vihdoinkin saatu selville tuo siihen asti turhaan etsitty vaikuttava syy murhaan, Roubaud-puolisot tunsivat testamentin ja olivat murhanneet hyväntekijänsä, saadakseen perinnön heti haltuunsa.

Hän piti sitäkin suuremmalla syyllä kiinni tästä asiankäänteestä, kun herra Camy-Lamotte erityisesti oli puhunut rouva Roubaudista, johon hän aikaisemmin oli tutustunut presidentin luona, hänen ollessaan vielä nuori tyttö. Ja kuitenkin, miten monta epätodennäköisyyttä sekä aineellista ja siveellistä mahdottomuutta! Alettuaan johtaa tutkimuksiansa siihen suuntaan, kohtasi hän joka askeleella tosiasioita, jotka vaikuttivat hämmennystä hänen käsitykseensä mallikelpoisesti johdetusta tutkinnosta tuomio-istuimessa. Mikään ei käynyt selvemmäksi, tuo suuri keskikohtainen selvyys, päävaikutin, joka olisi kokonaisuuteen valoa luonut, puuttui.

Oli tosin olemassa toinenkin mahdollisuus, jota Denizet ei ollut kadottanut näkyvistään, se minkä Roubaud oli jättänyt, nimittäin että joku oli voinut lähtöaikana vallinneen tungoksen turvin nousta vaunuun. Se oli tuo merkillinen, saavuttamaton, satumainen murhaaja, jonka kustannuksella kaikki vastustussanomalehdet pitivät niin hauskaa. Ensin oli vaivannäöt suunnattu siihen, että saataisiin selko tämän henkilön ulkomuodosta Rouenissä, josta hän oli tullut, ja Barentinissa, jossa hän oli astunut pois junasta, mutta mihinkään varmaan tulokseen ei oltu päästy. Väittävätpä muutamat todistajat mahdottomaksi, että joku voisi tunkeutua toiselle varattuun vaunuun, kun taas toiset antoivat mitä vastakkaisimpia selityksiä.

Eikä tästä mahdollisuudesta näyttänyt mitään hyötyä lähtevän, kun tuomari, kuulustellessaan portinvartija Misardia, tahtomattansakin tutustui tuohon murhenäytelmän tapaiseen seikkailuun nuoren Louisetten kanssa, joka presidentin raiskaamana oli paennut hyvän ystävänsä Cabuchen luo ja kuollut siellä. Nyt sai hän kaikki itsellensä salamankaltaisen selväksi, mikä on mallikelpoisen syytöskirjoituksen päämuodostelu.

Siinähän oli kaikki, mitä tarvittiin; kuolemanuhkauksia, joita kivityömies oli tehnyt uhria vastaan, tämän huonossa huudossa oleva entinen elämä, taitamattomasti todistukseksi vedetty muualla-olo, jota oli mahdoton näyttää toteen.

Tarmokkuuden äkisti valtaamana oli hän edellisenä iltana kaikessa salaisuudessa vangituttanut Cabuchen siinä pienessä tuvassa, jossa hän asui metsän sydämessä, aivan kuin missäkin pesässä, ja sieltä löydettiin veren tahraama housupari. Ja vaikka hän ponnisteli tätä käsitystä vastaan, joka väkisin pyrki hänen mieleensä, ja päätti olla luopumasta Roubaud-puolisojen rikoksellisuutta koskevasta otaksumasta, riemuitsi hän ajatellessaan, että hänellä yksinään oli ollut tarpeeksi hieno nenä, saadakseen ilmi todellisen rikoksellisen. Päästäkseen tästä varmuuteen, oli hän täksi päiväksi kutsunut eteensä useita todistajia, joita jo oli kuulusteltu murhan jälkeisenä päivänä.

Tutkintotuomarin virkahuone sijaitsi Rue Jeanne-d'Arcin varrella eräässä vanhassa, rappeutuneessa talossa vanhojen normandilaisten herttuoiden palatsin vieressä, joka nyt oli muutettu oikeuspalatsiksi, ja jota se rumensi. Päivänvaloa oli niin vähän tuossa suuressa, synkässä huoneessa, joka sijaitsi alimmassa kerroksessa, että lamput täytyi sytyttää jo kello kolmelta talvisin. Huoneen seinäpaperit olivat viheriät, mutta vanhat ja vaalenneet, ja ainoat huonekalut, mitä huoneessa oli, olivat kaksi lepotuolia, neljä tuolia, tuomarin pöytä ja notarion pikkupöytä, ja kylmän lieden päällä oli suuri tummasta marmorista tehty pöytäkello, jonka sivulla oli kaksi pronssikannua. Tuomarin pöydän takaa johti ovi toiseen huoneeseen, mihin tuomari toisinaan kätki henkilöitä, joita tahtoi pitää käytettävänään; sisäänkäytävä oli välittömästi yhteydessä pitkän käytävän kanssa, missä oli penkkejä, joilla todistajat sisäänhuutoa odottaessaan saivat istua.

Vaikka olivat kutsutut vasta kello kahdeksi, tulivat Roubaudit jo kello puoli kahdelta. He olivat tulleet Havresta ja olivat tuskin malttaneet syödä aamiaista eräässä pienessä ravintolassa Grand-Ruen varrella. He olivat molemmat mustiin puetut, mies sadetakkiin, vaimo silkkipukuun kuin hieno ylimysnainen, ja he osoittivat hiukan raukeata arvokkaisuutta, mikä soveltui sukulaisen menettämistä surtaessa. Vaimo istui hiljaa eräällä penkillä, sanomatta sanaakaan, jota vastoin mies kädet selän takana käveli hänen edessään lyhyin askelin edestakaisin. Mutta joka kerta, kun mies kääntyi ympäri, kohtasivat heidän katseensa toisensa ja salainen ahdistus loi silloin varjon heidän äänettömille kasvoilleen.

Croix-de-Maufrasin testamenttaaminen oli tosin tuottanut heille suuren ilon, mutta oli uudelleen herättänyt heissä pelkoa. Presidentin perhe, varsinkin tytär, oli kovin katkeroittunut noista monista omituisista lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen omaisuuteen, ja puhui testamentin moittimisesta, ja miehensä kehoituksesta kohteli rouva de Lachesnaye erittäin epäystävällisesti vanhaa ystävätärtään Séverineä, jota vastaan hän tunsi mitä pahimpia epäluuloja.

Myöskin vaivasi Roubaudia tätä nykyä alituinen pelko erään todistuksen olemassaolosta, jota hän ei ollut ennen tullut ajatelleeksi: kirjeen, jonka hän oli pakottanut vaimonsa kirjoittamaan, saadakseen presidentin matkalle. Ellei hän ollut sitä hävittänyt, niin se voitaisiin löytää ja käsiala tunnettaisiin.

Onneksi kuluivat päivät minkään tulematta ilmi, ja kirje oli otaksuttavasti revitty rikki. Mutta joka kerta kun puolisot uudelleen kutsuttiin tutkintotuomarin eteen, antoi se heille aihetta tuskanhikeen, niin tarkoin kuin he käyttäytyivätkin kuten perillisten ja todistajain tulee.

Kello löi kaksi ja nyt saapui Jacques vuorostansa. Hän tuli Pariisista. Roubaud meni heti hyvin tuttavallisesti häntä vastaan ja ojensi kätensä häntä kohden.

Jacques pysähtyi äkisti nähdessään Séverinen, joka yhä istui hiljaa. Kuluneiden viikkojen aikana oli alipäällikkö käyttäytynyt hyvin kohteliaasti joka kerta, kun hän oleskeli Havressa. Kerrankin oli hänen täytynyt vastaanottaa kutsut aamiaiselle. Ja kun hän oli tuon nuoren rouvan läheisyydessä, kasvoi hänen levottomuutensa ja häneen palasi tuo vanha väristys. Valtasiko hänet siis himo Séverineenkin? Hänen sydämensä tykytti ja käsiä poltti, kun hän vaan näki tuon valkoisen kaulan. Hän oli nyt lujasti päättänyt paeta häntä.

— No, mitä Pariisissa sanotaan asiasta? kysyi Roubaud. Ei mitään uutta, luullakseni? Mitään ei tiedetä, eikä mitään saadakaan tietää… Ettekö tahdo tervehtiä vaimoani?

Hän vei hänet mukanansa, niin että Jacquesin täytyi astua esiin ja tervehtiä Séverineä, joka hämillänsä hymyili lapsellisen pelokkaine kasvojenilmeineen. Hän yritti puhua kaikenlaisista joutavista asioista, puolisojen taukoamatta häntä silmäillessä, kuin olisivat he koettaneet lukea, ei ainoastaan hänen ajatuksensa, vaan myöskin hänen epämääräiset unelmansa, joihin hän itse empi antautua.

Miksi oli hän niin kylmä? Miksi näytti hän koettavan karttaa heitä? Oliko hänen muistinsa heräämäisillään, oliko heidät kutsuttu kuulusteltaviksi vastatusten hänen kanssaan? Hän oli ainoa todistaja, jota he pelkäsivät, ja he olisivat tahtoneet voittaa hänet puolellensa, kiinnittää hänet itseensä niin sydämellisillä ystävyydensiteillä, ett'ei hän milloinkaan rohkenisi todistaa heitä vastaan.

Kiusaantunut alipäällikkö palasi jälleen murha-asiaan.

— Onko teillä mitään aavistusta siitä, minkä vuoksi olette kutsuttu tänne? Onko ehkä jotakin uutta kysymyksessä?

Jacques teki välinpitämättömän eleen.

— Asemalla liikkui vast'ikään eräs huhu, kun minä tulin, ja puhuttiin jostakin vangitsemisesta.

Roubaud-puolisot hämmästyivät ja ällistyivät kovin.

— Mitenkä niin, vangitsemisesta? He eivät olleet kuulleet niin kuiskaustakaan siitä. Oliko vangitseminen jo toimeenpantu, vai oliko se odotettavissa?

He ahdistivat häntä kysymyksillä, mutta hänellä ei ollut sen enempää kerrottavana.

Tässä silmäräpäyksessä veti muutamien käytävässä kuuluvien askelten ääni puoleensa Séverinen huomion.

— Siinä on Berthe ja hänen miehensä, mutisi hän.

Ne olivat todellakin de Lachesnaye-puolisot. He kulkivat hyvin jäykkinä Roubaud-pariskunnan ohitse, eikä Berthe luonut katsettakaan entiseen toveriinsa. Eräs vahtimestari vei heidät heti tutkintotuomarin luo.

— Saammepa varustautua kärsivällisyydellä, sanoi Roubaud. Kaiketi saamme istua täällä hyvinkin pari tuntia… Istuutukaa siis!

Hän itse oli istuutunut Séverinen vasemmalle puolelle ja viittasi Jacquesta istuutumaan hänen toiselle puolelleen. Jacques jäi vielä hetkeksi seisomaan. Mutta kun Séverine katsoi häneen lempeän, ujon näköisenä, istuutui hän. Kuinka pieneltä ja hennolta nainen näyttikään heidän molempain välissä! Jacques tunsi hänen nöyrää hellyyttään, ja hänestä säteilevä kevyt lämpö vaivutti hänet vähitellen heidän pitkänä odotusaikanaan täydelliseen horrostilaan.

Denizetin luona olivat kuulustelut alkamassa. Valmistavista tutkimuksista oli jo syntynyt suuri joukko asiapapereita, useampia sinisillä päällyksillä varastettuja kimppuja. Oli yritetty seurata uhria aina hänen Pariisista lähdöstänsä saakka.

Asemapäällikkö, herra Vandorpe, oli todistanut pikajunan lähdöstä 6,30, vaunu n:o 293:n kiinnittämisestä junaan viime hetkessä, sanoista, mitkä hän oli vaihtanut Roubaudin kanssa, joka oli noussut vaunuun vähää ennen presidentti Grandmorinin saapumista, ja lopuksi tämän jälkimmäisen sijoittamisesta vaunuun, jossa hän varmaankin oli yksin.

Junan konduktööriä, Henri Dauvergnea, oli kuulusteltu sen johdosta, mitä Rouenissa oli tapahtunut tuona kymmenen minuutin viipymisaikana, mutta hän ei ollut voinut mitään varmuudella ilmoittaa. Hän oli nähnyt Roubaud-puolisojen seisovan vaunun edustalla ja hän kyllä luuli heidän palanneen vaunuunsa, jonka oven eräs virkamies sitten oli sulkenut; mutta hän tahtoi jättää tämän sanomatta asemalla vallinneen tungoksen ja hämärän takia. Mitä tuli lausunnon antamiseen siitä, olisiko joku, tuo kiinnijoutumaton murhaaja, voinut tunkeutua presidentin vaunuun samalla hetkellä, jolloin juna läksi liikkeelle, ei hän juuri luullut sitä todennäköiseksi, vaikk'ei tahtonutkaan kieltää sen mahdollisuutta, koskapa sellaista oli mikäli hän tiesi, tapahtunut parisen kertaa.

Rouenin aseman muut virkamiehet, joilta oli kysytty samoja kohtia, olivat sen sijaan, että olisivat luoneet jotakin valaistusta asiaan, oikeastaan tehneet vastaisilla vastauksillaan asianhaarat vieläkin epäselvemmiksi. Totena ja todistettuna asiana pysyi näin ollen ainoastaan se kädenlyönti, minkä Roubaud vaunustansa oli vaihtanut Barentinin asemapäällikön kanssa, joka oli noussut vaununrappusille: Tämä asemapäällikkö, herra Bessière, oli nimenomaan tunnustanut tämän ilmoituksen oikeaksi ja lisännyt, että hänen virkaveljensä oli ollut kahdenkesken vaimonsa kanssa, joka oli puoliksi pitkällään ja näytti nukkuvan rauhallisesti.

Olipa toisakseen etsitty niitäkin matkustajia, jotka tulivat Pariisista samassa vaunussa kuin Roubauditkin. Tuo paksu pariskunta, joka oli tullut viime hetkellä, oli muuan porvariperhe Petit-Couronnesta ja oli selittänyt, että koska he heti olivat uneen vaipuneet, eivät he voineet sanoa mitään, ja mitä tuli siihen tummahiveiseen naiseen, joka istui hiljaa eräässä nurkassa, niin oli hän kadonnut kuin varjo ja häntä oli mahdoton löytää.

Sitäpaitsi oli lopuksi kuulusteltu muita todistajia, jotka saattoivat todistaa ne henkilöt samoiksi, jotka samana iltana olivat astuneet pois Barentinissa, koska murhaajan siellä olisi pitänyt lähteä junasta. Oli laskettu piletit ja onnistuttu saamaan selko kaikista matkustajista, paitsi yhdestä ainoasta, juuri eräästä suuresta, karkeatekoisesta miehestä, jonka pää oli kääritty siniseen nenäliinaan, ja joka muutamien ilmoituksen mukaan oli puettu päällystakkiin, toisten tiedonannon mukaan puseroon. Ainoastaan tätä unen tavoin kadonnutta koskevia asiapapereja oli kokoelmassa kolmesataa kymmenen, mutta jotka aikaansaivat ainoastaan mitä suurinta hämmennystä, koska jokaisen todistuksen tässä kokoelmassa kumosi joku toinen.

Lisäksi tuli joukko liitteitä:

Pöytäkirja, minkä oli laatinut se notario, joka oli seurannut keisarillista prokuraattoria ja tutkintotuomaria rikospaikalle; se sisälsi tarkan kuvauksen siitä paikasta radan varrella, mistä murhattu tavattiin, ruumiin asennosta, puvusta sekä niistä taskuissa olleista esineistä, joiden avulla ruumis tunnettiin.

Lisäksi pöytäkirja, jonka myös mukana seurannut lääkäri oli tehnyt; tässä oli tieteellisin sanoin seikkaperäisesti tehty selkoa kurkkuun pistetystä haavasta, mikä oli ainoa haava, inhoittava pisto, joka oli tehty jollakin teräaseella, epäilemättä veitsellä.

Sitäpaitsi oli useita muita pöytäkirjoja ja asiapapereja ruumiin kuljettamisesta Rouenin ruumishuoneesta ja ajasta, mikä sitä oli siellä säilytetty, kunnes merkillisen nopea mädäntyminen oli pakoittanut viranomaiset luovuttamaan sen perheelle.

Mutta koko tässä uudessa paperikasassa oli ainoastaan pari tärkeätä asianhaaraa.

Ensinnäkin se, että murhatun taskuista ei oltu löydetty kelloa eikä pientä lompakkoa, jonka piti sisältäneen kymmenen tuhannen frangin seteliä, minkä summan presidentti Grandmorin oli velkaa sisarelleen, rouva Bonnehonille, ja jonka tämä odotti saavansa. Tästä olisi siis voinut uskoa, että murha oli tehty varastamisen aikomuksessa, ellei toisakseen suuri hohtokivisormus olisi ollut paikoillaan kädessä. Tämä oli jälleen antanut aihetta koko jonoon arveluita. Onnettomuudeksi ei tiedetty pankkisetelien numeroita, mutta kello oli hyvin tunnettu: se oli suuri remontoaarikello, jonka kuoressa päälläpäin oli presidentin kaksi alkukirjainta ja sisäpuolella valmistusnumero 2,156.

Ase, veitsi, jota murhaaja oli käyttänyt, oli vihdoin antanut aihetta laajoihin tutkimuksiin pitkin rataa, sen varrella olevissa pensastoissa, kaikkialla, minne se oli saatettu heittää. Mutta nämä tutkimukset olivat olleet turhat, murhaaja oli luultavasti kätkenyt veitsen samaan paikkaan, mihin setelit ja kellonkin.

Ainoa, mikä löydettiin sadan metrin päästä Barentinin asemalta, oli murhatun matkahuopa, joka asiaan kuuluvana esineenä oli jätetty sinne. Se olikin todistuskappalten joukossa.

Kun de Lachesnaye-puolisot astuivat huoneeseen, seisoi herra Denizet kirjoituspöytänsä ääressä ja luki taasen ensimmäisistä kuulustelupöytäkirjoista yhden, jonka hänen notarionsa vastikään oli ottanut esille. Herra Denizet oli pieni jotensakin voimakasrakenteinen henkilö, sileäksi ajeltu ja harmaantunut. Nuo täyteläiset posket, neliskulmainen leuka ja leveä nenä olivat kalpeat ja liikkumattomat, ja tämän vaikutusta lisäsivät vielä enemmän raskaat silmäluomet, jotka puoliksi peittivät noita suuria, kirkkaita silmiä. Mutta kaikki se terävä-älyisyys, kaikki se taitavuus, minkä hän luuli omaavansa, oli paennut suuhun. Hänellä oli näyttelijän erittäin eloisa suu, ja se muodostui varsin pieneksi ja kapeaksi, milloin hänen oli näytettävä oikein viekkaalta. Mutta hänen viekkautensa oli usein hänelle vahingoksi, hän oli liian terävä-älyinen, hän oli liian paljon piilosilla yksinkertaisen, teeskentelemättömän totuuden kanssa. Hän oli näet mielessänsä muodostanut ihanteen ammatistansa ja piti itseänsä jonkinlaisena siveysopillisena haavalääkärinä, joka oli erinomaisen nerokas ja sisällisellä tarkkanäköisyydellä varustettu. Mutta muuten ei hän ollutkaan tyhmä.

Hän käyttäytyi heti rakastettavasti rouva de Lachesnayea kohtaan, sillä hänessä oli vielä jäljellä jotakin siitä hienosta virkamiehestä, joka seurusteli Rouenin ja sen ympäristöjen parhaissa seurapiireissä.

— Olkaa hyvä ja istukaa, rouvaseni.

Hän työnsi itse esiin tuolin tuolle nuorelle, surupukuiselle rouvalle, joka oli pieni, hento valkoverikki, terävä ja epämiellyttävä ulkomuodoltansa. Mutta herra de Lachesnayea kohtaan, joka myös oli vaaleaverevä ja hoikka, oli hän ainoastaan kohtelias, jopa hiukan mahtavakin. Tämä, joka appensa vaikutuksesta ja niiden palvelusten perusteella, joita hänen isänsä, myös virkamies, aikoinaan oli tehnyt eri toimituskunnissa, oli jo kolmenkymmenen kuuden vuotiaana päässyt apellatsioonituomio-istuimen jäseneksi ja saanut kunniamerkin, edusti näet Denizetin mielestä eteenpäintyönnettyjä, varakkaita keskinkertaisia kykyjä, jotka sukuyhteyksiensä ja omaisuutensa perusteella voivat odottaa nopeata ylenemistä, kun taas hänen itsensä, köyhä ja suojelijaa vailla kun oli, täytyi armon-anojana alati notkistaa selkäänsä ylentymisen yhtämittaa taaksepäin vierivän kiven alla. Hänellä ei sen vuoksi lainkaan ollut vastenmielistä virkahuoneessaan antaa toisen tuntea kaikkivaltaansa, tuota rajatonta valtaa, mikä hänellä oli muiden vapauden suhteen, niin että hän yhdellä sanalla saattoi muuttaa todistajan pidätetyksi ja, jos sitä halusi toimittaa tämän heti paikalla vankilaan.

— Suonette minulle anteeksi, rouvaseni, että vaivaan teitä tällä surullisella asialla. Mutta minä tiedän teidän toivovan yhtä hartaasti kuin minäkin, että selvyyttä saataisiin, ja että rikoksellinen saisi sovittaa rikoksensa.

Sitten kun hän merkinannolla oli huomauttanut notariota, suurta, keltahipiäistä, luisevarakenteista miestä, alkoi kuulustelu.

Mutta jo ensimmäisiä kysymyksiä tehtäessä rouva de Lachesnayelle, koetti mies, joka oli istuutunut huomatessaan, ett'ei viitsitty käskeä häntä sitä tekemään, vastata hänen puolestaan. Hän purki kaiken katkeruutensa appi-ukon testamentin johdosta.

Mitä oli ajateltava kaikista näistä lukuisista, melkoisista lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen koko omaisuudesta, mikä teki kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta frangia! Ja ne oli annettu henkilöille, joita suurimmaksi osaksi ei tunnettu, kaikkiin mahdollisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville naisille. Olipa näiden joukossa eräs pieni orvokkien myyjätärkin Rue du Rocherin portilta. Oli mahdoton tyytyä sellaiseen, ja hän odotti ainoastaan tutkimuksen päättymistä ottaakseen selkoa siitä, eikö olisi olemassa mitään keinoa saada tuo mieletön testamentti kumotuksi.

Sillä aikaa kun hän hammasta purren purki murhettansa ja näytti, miten tyhmä, maalaismaisen itsepintainen ja paatuneen ahne hän oli, katseli herra Denizet häntä suurilla, puoliavoimilla silmillään, ja hänen hieno suunsa ilmaisi sekä kateutta että halveksimista tuota kykenemätöntä raukkaa kohtaan, joka ei ollut tyytyväinen kahteen miljoonaan, ja jonka hän epäilemättä jonakin kauniina päivänä näkisi näiden rahojen vuoksi puettuna korkeimman tuomiovallan purppuraan.

— Luulen, että tekisitte siinä tyhmästi, sanoi hän lopuksi. Testamentti voidaan kumota ainoastaan, jos kokonaissumma nousee puolen omaisuuden yli, miten nyt ei ole laita.

Hän kääntyi sitten notarionsa puoleen ja sanoi:

— Minä otaksun, Laurent, ett'ette te kirjoita kaikkea tätä muistiin.

Tämä hymyili tarkoittavasti, kyllä hän ymmärsi, mitä hänen oli tehtävä.

— Mutta, väitti herra de Lachesnaye, vieläkin katkeroittuneempana, minä toivon, ett'ei luulotella minun antavan noiden Roubaudien saada Croix-de-Maufrasia. Antaa sellainen lahja palvelijan tyttärelle! Ja miksi ja millä tekosyyllä? Jos näytetään toteen, että he ovat osallisia rikokseen…

Herra Denizet palasi silloin murha-asiaan.

— Luuletteko todellakin niin?

— Kyllä, jos heillä on ollut tieto testamentista, niin onpa se, hitto vieköön, todistus siitä, että he toivoivat meidän isäparkamme kuolevan. Huomatkaa sitäpaitsi, että juuri he viimeksi puhuivat hänen kanssaan. Kaikki tämä tekee asian varsin epäiltäväksi.

Levottomana ja häiriintyneenä uudessa olettamuksessaan, kääntyi tuomari Bertheen:

— Entäs te, rouvaseni, luuletteko te vanhan ystävättärenne voineen tehdä sellaisen rikoksen?

Berthe katsoi mieheensä, ennen kun vastasi. Molempain epämiellyttävä ja kuiva luonne oli niinä kuukausina, mitkä he olivat olleet naimisissa, vaikuttanut keskinäisesti ja käynyt yhä terävämmäksi. He ymmärsivät toisiansa ja mies oli siihen määrään ärsyttänyt hänet Séverineä vastaan, että hän, saadakseen maatilan takaisin, olisi voinut vangituttaa hänet paikalla.

— Jumalani, sanoi hän vihdoin, henkilö, josta puhutte, osoitti jo nuorena varsin huonoja taipumuksia.

— Mitenkä niin? Syytättekö häntä siitä, että hän olisi Doinvillessa käyttäytynyt huonosti?

— Oi, en, en siitä, isäni ei siinä tapauksessa olisi sallinut hänen siellä pysyä.

Tällä lausunnollaan hän ilmaisi sitä porvarillista tekohäveliäisyyttä, joka ei milloinkaan sallinut itseänsä moitittavan mistään hairahduksesta, ja joka piti kunnianansa olla yksi Rouenin kaikkein hyveellisimmistä, jota kaikki tervehtivät, ja joka kaikkialla otettiin vastaan.

— Mutta, jatkoi hän, kun on ajattelemattomuudesta ja tuhlaavaisuudesta johtuvia pahoja tapoja… On sanalla sanoen paljon sellaista, jota en ennen olisi uskonut mahdolliseksi, mutta joka nyt näyttää minusta varmalta.

Denizet teki jälleen kärsimättömyyttä osoittavan liikkeen. Hän ei enään seurannut tätä jälkeä ja jokaista, joka siitä piti kiinni, piti hän vihollisena, joka epäili hänen neronsa erehtymättömyyttä.

— Täytyy kuitenkin olla olemassa syitä ja todisteita, huudahti hän. Roubaudien kaltaiset ihmiset eivät tapa sellaista miestä kuin teidän isänne oli, saadessaan periä. Ainakin tavattaisiin todistusaiheita heidän innostaan perinnön saamiseen, ja minä löytäisin muita oireita siitä, että he ahnehtivat rahoja ja nautintoja… Ei, se syy ei riitä, täytyy etsiä toinen, ja mitään sellaista ei ole, te ette itse voi sellaista ilmoittaa… Jos katselette itse tosiasioita, niin ettekö voi huomata, että se aineellisesti on mahdotonta?

Kukaan ei ole nähnyt Roubaud-puolisojen nousevan presidentin vaunuun. Luuleepa eräs virkamies voivansa väittää, että hän näki heidän palaavan vaunuunsa. Ja koska he todellakin Barentiniin saavuttaessa olivat siellä, niin täytyy otaksua heidän menneen omasta vaunustansa presidentin vaunuun, joka oli kolmen vaunun päässä siitä, ja sitten palanneen takaisin, tehden kaiken tämän muutamassa minuutissa, junan kulkiessa suurimmalla nopeudellaan.

Onko se todenmukaista? Minä olen kysynyt veturinkuljettajilta ja konduktööreiltä, ja kaikki ovat yksin suin selittäneet, että ainoastaan joku, jolla olisi siinä suuri tottumus, voisi omata kylliksi kylmäverisyyttä ja tarmoa tehdäkseen jotakin sellaista. Vaimo ei missään tapauksessa olisi voinut sitä tehdä, ja mies olisi silloin yksinään antautunut sellaiseen vaaraan tappaakseen suojelijan, joka vastikään oli pelastanut heidät pahasta pulasta? Ei, ei se olettamus pidä paikkaansa, täytyy etsiä toiselta taholta…

Kentiesi on joku, joka on noussut vaunuun Rouenissa ja lähtenyt pois seuraavalla asemalla, ja joka vähää ennen on uhkaillut murhattua…

— Innossaan joutui hän nyt uuteen järjestelmäänsä ja oli ilmaisemaisillaan liikoja, kun ovi puoliksi avautui ja eräs vahtimestari pisti päänsä sisään. Mutta ennen kun tämä ennätti sanaakaan sanoa, avasi käsineeseen puettu käsi oven kokonaan, ja sisään astui vaaleanverinen, erittäin komeaan surupukuun puettu nainen. Hän oli vielä viidenkymmenen vuotiaana erittäin hyvin säilynyt ja omasi vanhenevan jumalattaren muhkean ja voimakkaan kauneuden.

— Minä se olen, rakas tuomarini. Suonette minulle anteeksi, että tulen näin myöhään. Mutta tiet ovat huonossa kunnossa, ja Doinvillen ja Rouenin väliset kolme lieuea olivat tänään yhtä pitkät kuin runsaat kuusi.

Denizet nousi hyvin kohteliaasti ylös.

— Minä toivon, rouvaseni, että olette ollut hyvissä voimissa sitten viime sunnuntain?

— Erinomaisissa… Ja minä toivon, että te, hyvä tuomari, olette toipunut siitä peljästyksestä, minkä ajajani teille aiheutti? Hän on kertonut minulle olleensa vähällä kaatua teidän kanssanne paluumatkalla, tuskin kahden kilometrin päässä maatilasta.

— Joutavia, se oli vain ankara täräys ja minä sitä tuskin muistan…
Mutta olkaa hyvä ja istuutukaa, ja kuten juuri sanoin rouva de
Lachesnayelle, suokaa anteeksi, että vaivaan teitä tällä kauhealla
asialla, joka varmaankin on herättävä teissä surua.

— Niin, Herra Jumala! koska se on välttämätöntä… Hyvää päivää,
Berthe! Hyvää päivää Lachesnaye!

Hän oli rouva Bonnehon, murhatun sisar. Hän suuteli veljensä tytärtä ja puristi hänen miehensä kättä. Rouva Bonnehon oli kolmenkymmenen vuotiaana jäänyt leskeksi eräästä tehtaanomistajasta, joka oli jälkeensäjättänyt hänelle suuren omaisuuden. Mutta hän oli ollut hyvin varakas jo itsestäänkin, kun hän veljensä kera oli omistanut Doinvillen maatilan.

Hän oli aina elänyt sangen mukavasti ja hänellä oli, kuten sanottiin, ollut monta pientä lemmenunelmaa, mutta aina oli hän ulkonaisessa esiintymisessään ollut niin moitteeton, suora ja reipas, että oli säilyttänyt itsellään määräämisvallan Rouenin seurapiireissä. Sattumat ja maku olivat vaikuttaneet, että hän aina valitsi rakastajansa lakimiesten ja virkamiesten joukosta ja oli nyt kahdenkymmenen viiden vuoden aikana maatiloillansa pitänyt vastaanottoja ja kestejä Rouenin tuomarimaailmalle, joka hänen ajoneuvoissaan tuotiin noihin alituisiin juhlallisuuksiin ja vietiin taas niistä pois.

Hän ei vielä ollut rauhoittunut ja väitettiin hänen tuntevan äidillistä hellyyttä erästä tuomio-istuimessa palvelevaa nuorta ylimääräistä, apellatsioonineuvos Chaumetten poikaa kohtaan; hän työskenteli pojan ylenemiseksi ja miellytteli isää kutsuilla ja kohteliaisuuksilla.

Mutta hän piti sitäpaitsi erään entisaikaisenkin ystävän, apellatsioonineuvos Desbazeillesin, joka oli pysynyt vanhanapoikana ja hienosti sepitetyillä, usein esitetyillä soneteillaan loi kirjallista loistoa tuomioistuimeen. Hänellä oli vuosikausia ollut vakituinen huone Doinvillessa. Vaikka hän nyt oli jättänyt kuudennen vuosikymmenen, oli hän alati siellä päivällisillä, kuten ainakin vanha ystävä ja toveri, joka säilöstystautinsa vuoksi saattoi elää vain muistoissaan.

Alkavasta vanhuudesta huolimatta säilytti hän siis miellyttävän käytöstapansa kautta ylivaltansa, eikä kukaan aikonut kilpailla hänen kanssaan vallasta. Vasta viime talvena oli hän kilpailijakseen huomannut rouva Leboucqin, joka oli naimisissa erään apellatsioonineuvoksen kanssa, ja joka todellakin oli sangen komea ja kaunis, noin kolmenkymmenen vuotias ruskeasilmäinen nainen, jonka kanssa laki- ja virkamiehet alkoivat ahkerasti seurustella. Tämä seikka antoi hänen tavalliselle hyvätuulisuudellensa pienen surumielisyyden vivahduksen.

— Jos sallitte, alkoi Denizet jälleen, niin minä pyydän saada tehdä teille muutamia kysymyksiä.

Lachesnaye-puolisojen kuulustelu oli päättynyt, mutta hän ei antanut heille viittausta poistua, ja hänen muuten niin hiljainen virkahuoneensa muuttui hauskaksi salongiksi.

Notario valmistautui hitaasti jatkamaan kirjoittamistaan.

Iloisena ja hymyillen, kuin olisi kysymyksessä ollut ainoastaan ystävällinen keskustelu rupesi nyt rouva Bonnehon todistamaan.

— Minä en kirjoittanut veljelleni, mutta odotin häntä ja tiesin hänen tulevan, vaikk'ei päivää oltu määrätty. Hän tuli tavallisesti luoksemme vallan odottamatta ja saapui melkein aina yöjunalla.

Kun hän asui yksinäisessä sivurakennuksessa puutarhassa, aution tien varrella, emme edes kuulleet, koska hän tuli. Hän otti vaunut Barentinista ja näyttäytyi vasta seuraavana päivänä, toisinaan vasta myöhään päivällä, jolloin hän tuli vieraisille, kuin monivuotinen naapuri ainakin.

Syy, miksi nyt odotin häntä, oli se että hänellä nyt piti olla mukanansa minulle annettavaksi kymmenentuhatta frangia erään kauppa-asian selvittämistä varten. Hänellä oli varmaankin tämä summa mukanaan. Ja sen vuoksi olen aina luullut, että hänet murhattiin aivan yksinkertaisesti rosvoamisen tarkoituksessa.

Tuomari ei heti vastannut mitään, sitten lausui hän, katsoen häntä kasvoihin:

— No, mitä luulette te rouva Roubaudista ja hänen miehestään?

Hän pani vastaan hyvin innokkaasti.

— Ei, herra Denizet hyvä, ette suinkaan te luulottele sellaista tuosta kunnon ihmisestä… Séverine oli hyvä ja kiltti pikkutyttö, hyvin helposti ohjattava ja sitäpaitsi herttainen ja rakastettava, mikä ei suinkaan asiaa pilaa. Koska tahdotte, että minun on se toistettava, niin on minun mielipiteeni, ett'eivät hän ja hänen miehensä saata tehdä mitään huonoa tekoa.

Tuomari nyökkäsi hyväksyvästi ja loi voittoriemuisen katseen rouva Lachesnayeen. Tämä pahastui ja otti itsellensä vapauden sekaantua keskusteluun.

— Minun mielestäni on täti tosiaankin hyvin herkkäuskoinen.

Rouva Bonnehon vastasi tähän tavalliseen suorasukaiseen tapaansa:

— Rakas Berthe, siinä asiassa me emme milloinkaan tule ymmärtämään toisiamme… Hän oli iloinen ja nauroi mielellään, ja siinä oli hän varsin oikeassa… Minä tiedän sangen hyvin, mitä sinä ja miehesi ajattelette. Mutta itsekkäisyys lienee saattanut päänne kovin pyörälle, koska olette niin ihmeissänne siitä, että isäsi testamenttasi Croix-de-Maufrasin tuolle kiltille Séverinelle… Olihan hän kasvattanut hänet ja antanut hänelle myötäjäiset, ja silloinpa oli aivan luonnollista, että hän muisti häntä testamentissaan. Eikö hän tavallaan pitänyt häntä tyttärenänsä!… Voi, rakas ystäväni, rahat merkitsevät niin vähän, milloin onnesta on kysymys?

Rouva Bonnehon, joka aina oli ollut sangen varakas, osoittautui todellakin ehdottoman epäitsekkääksi. Kauniin ja ihaillun naisen suloudella oli hän kauneudessa ja rakkaudessa näkevinänsä elämän ainoan tarkoitusperän.

— Juuri Roubaud on puhunut sähkösanomasta, huomautti herra de Lachesnaye sangen kuivasti. Ellei mitään sähkösanomaa olisi ollut, niin ei suinkaan presidentti olisi voinut sanoa hänelle saaneensa sellaisen. Miksi on Roubaud valehdellut?

— Mutta, huudahti Denizet ja joutui intoihinsa, presidentti on sangen hyvin itse voinut keksiä tuon sähkösanoman, selittääkseen Roubaudeille äkillisen matkansa. Heidän oman todistuksensa mukaan olisi hän matkustanut vasta seuraavana aamuna, ja koska hän oli samassa junassa kuin he, täytyi hänen keksiä joku tekosyy, ellei hän tahtonut ilmoittaa todellista syytä, jota muuten ei kukaan meistä tiedä… Tällä asianhaaralla ei ole mitään merkitystä, eikä se johda mihinkään.

Syntyi jälleen vaitiolo. Kun tuomari taas alkoi puhua, oli hän hyvin tyyni ja noudatti suurta varovaisuutta.

— Nyt minun täytyy puuttua sangen arkaluontoiseen asiaan, ja minä pyydän teitä suomaan anteeksi kysymysteni laadun. Ei kukaan voi enemmän kunnioittaa velivainajanne muistoa, kuin minä. Mutta onhan huhuja ollut liikkeellä. On väitetty hänellä olleen rakastajattaria.

Rouva Bonnehon, joka oli suunnattoman suvaitsevainen, hymyili uudelleen.

— Oh, herraseni, hänen ijällään!… Veljeni jäi aikaisin leskeksi, enkä minä milloinkaan katsonut olevani oikeutettu paheksumaan sitä, minkä hän itse katsoi oikeaksi. Hän eli omalla tavallaan, minun vähintäkään sekaantumatta hänen elämäänsä. Sen vaan tiedän, että hän piti arvossa yhteiskunnallista asemaansa, ja että hän kuolemaansa saakka yhtämittaa seurusteli parhaimmissa seurapiireissä.

Berthe, joka oli pakahtumaisillaan suuttumuksessa, kun hänen läsnäollessaan puhuttiin isän rakastajattarista, loi katseensa maahan ja mies, joka oli hiukan hämillään, asettui akkunan luo, selkä huoneeseen päin.

— Anteeksi, ett'en jätä tätä asiaa, sanoi Denizet. Eikö teillä ollut joku selkkaus erään kamarineidon kanssa?

— Niinpä kyllä, Louisette… Mutta, rakas ystävä, hän oli pieni pahantapainen tyttöriepu, jolla neljäntoista vuotiaana oli suhteita erääseen irtipäästettyyn vankiin. Hänen kuolemaansa koetettiin käyttää veljeäni vastaan. Se oli häpeällistä ja minä kerron teille, mitenkä asian laita oli.

Varmaankaan ei hän puhunut vastoin parempaa tietoansa. Vaikka hän tiesi, mitä hänen oli ajateltava presidentin siveydestä ja vaikka tämän traagillinen kuolema ei ollut häntä hämmästyttänyt, tunsi hän kuitenkin tarvetta suojella perheen korkeata asemaa. Mitä muuten tuli tuohon ikävään juttuun Louisetten kanssa, niin vaikka hän uskoikin veljensä varsin hyvin saattaneen tehdä viettelysyrityksiä tuota nuorta tyttöä vastaan, oli hän toki yhtä vakuutettu viimeksimainitun varhaisesta tapainturmeluksesta.

— Kuvitelkaa mielessänne aivan nuorta tyttöä, oi, niin pientä ja herttaista, valkoista ja punaista kuin enkeli, ja sitäpaitsi lempeätä ja hellää kuin pieni pyhimys, niin että hän olisi voinut saada herran ehtoollisen, antamatta itseänsä ripittää… Voitteko sitä ajatella! Hän ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta, kun hän oli ystävättärenä jonkinlaisella eläimellä, eräällä Cabuche-nimisellä kivityömiehellä, joka oli istunut viisi vuotta vankilassa sen vuoksi, että oli kapakassa lyönyt erään miehen kuoliaaksi.

Tuo mies eli villin tavoin Becour-metsässä, mihin hänen isänsä, joka oli kuollut surusta, oli jättänyt hänelle perinnöksi puunrungoista ja mullasta tehdyn majan. Itsepintaisesti työskenteli hän muutamissa siellä sijaitsevissa hyljätyissä kivilouhimoissa, joista minun luullakseni on tuotu puolet siitä kivestä, mistä Rouen on rakennettu… Ja juuri hänen luolassaan kävi pienokainen katsomassa ihmissuttaan, jota koko paikkakunta niin kauheasti pelkäsi, että hänen täytyi, kuten ruttotautisen, elää kokonaan muista erotettuna. Ja heidät tavattiin usein yhdessä kuljeskelemassa halki metsien, käsitysten, tyttö niin pienenä ja hentona, mies niin suurena ja eläimellisenä. Se oli sanalla sanoen niin suurta tapain turmelusta, että sitä tuskin saattoi uskoa.

Luonnollisesti sain minä sen tietää vasta paljon myöhemmin. Olin ottanut Louisetten luokseni melkein armeliaisuudesta ja tehdäkseni hyväntyön. Tiesin, että hänen perheensä oli köyhä, mutta Misardit olivat tarkoin varoneet kertomasta, että he turhaan olivat antaneet lapselle vitsoja, estääkseen häntä livistämästä Cabuche-ystävänsä luo heti, kun vaan ovi oli avoinna…

Ja silloin tapahtui onnettomuus. Veljelläni ei Doinvillessa ollut omia palvelijoita, vaan Louisette ja eräs toinen palvelustyttö siivosivat hänen huoneensa. Eräänä aamuna meni tyttö yksinänsä hänen asuntoonsa, eikä koskaan palannut. Minun vakaumukseni mukaan oli hän jo aikoja sitten suunnitellut pakonsa, ehkäpä odotti hänen rakastajansa häntä ja vei hänet mukanaan…

Mutta kauheinta oli, että viisi päivää myöhemmin pantiin liikkeelle huhu, että Louisette oli kuollut ja että veljeni olisi tehnyt väkivaltaisen raiskausyrityksen häntä vastaan niin liikuttavain asianhaarain vallitessa, että lapsen sanottiin joutuneen kokonaan pois suunniltansa, lähteneen Cabuchen luo ja siellä kuolleen aivokuumeeseen. Liikkeellä on ollut niin monta erilaista selitystä, että on vaikea sanoa, mitä todellakin on tapahtunut. Mutta minä puolestani luulen, että Louisette, joka todellakin on kuollut pahanlaatuiseen kuumeeseen, sillä sen on eräs lääkäri todistanut, on heittänyt henkensä jonkun varomattomuuden johdosta öisin kuljeskellessaan soiden keskellä. Mutta ettehän voine uskoa, rakas tuomarini, että veljeni olisi häntä rääkännyt. Sehän olisi liian inhoittavaa ja on aivan mahdotonta.

Hänen tätä kertoessaan, oli Denizet tarkkaavaisesti kuunnellut, ilmaisematta mitään hyväksymistä taikka paheksumista. Ja rouva Bonnehon tunsi lopuksi olevansa hiukan hämillään ja lisäsi sen vuoksi:

— Herra Jumala, minä en suinkaan tahdo kieltää, että veljeni mahdollisesti on tahtonut laskea leikkiä hänen kanssaan. Hän piti nuoresta väestä ja jäykän pintansa alla oli hänellä kätkössä paljon rentomielisyyttä. Voimmehan otaksua hänen suudelleen häntä.

Kun hän lausui tämän, tunsivat Lachesnaye-puolisot kainoudessansa olevansa syvästi liikutetut.

— Oi, täti sinä, täti!

Mutta hän kohautti olkapäitänsä:

— Minkävuoksi pitäisi valehdella oikeuden edessä?

— Hän suuteli häntä, kentiesi hyväili häntä. Mutta ei suinkaan se ollut mikään rikos… Ja näin otaksun minä siitä syystä, ett'ei kivityömies ole sitä keksinyt. Varmaankin se on ollut Louisette itse, joka on ollut epatto ja valehdellut ja pahentanut asian, kentiesi saadakseen jäädä rakastajansa luo, ja siitä on johtunut, että tämä, joka oli, kuten jo olen sanonut, eläin, hyvässä uskossa lopulta luulotteli, että hänen rakastajattarensa oli murhattu… Hän oli raivosta mieletönnä ja kertasi kaikissa kapakoissa, että jos hän pääsisi presidenttiin käsiksi, niin pistäisi hän hänet kuoliaaksi kuin sian…

Tuomari, joka tähän asti oli ollut vaiti, keskeytti vilkkaasti:

— Onko hän sanonut niin, onko siihen todistajia?

— Kyllä, niin monta kuin haluatte… Sanalla sanoen oli se sangen ikävä asia tuo, josta meillä on ollut surua. Onneksi oli veljeni asema sellainen, että hän oli kaikkien epäluulojen yläpuolella.

Rouva Bonnehon oli saanut selville, mitä uutta jälkeä herra Denizet nyt seurasi, mutta hän tunsi olevansa hiukan levoton ja piti sen vuoksi parempana olla siihen liiaksi puuttumatta tekemällä puolestansa tuomarille kysymyksiä.

Denizet nousi nyt ylös ja selitti, ett'ei hän kauvempaa tahtonut hyväksensä käyttää perheen tuskallista hyväntahtoisuutta. Hänen käskystänsä notario nyt luki annetut todistukset, ennen kun ne allekirjoitettiin. Hän oli laatinut ne täysin oikein ja niin perattuina kaikista tarpeettomista ja loukkaavista lausunnoista, että rouva Bonnehon, kun hän piti kynää kädessään kirjoittaakseen alle loi hyväntahtoista hämmästystä ilmaisevan katseen tuohon kalpeaan ja laihaan Laurentiin, jota hän tähän saakka ei ollut edes huomannut.

Kun sitten tuomari seurasi häntä sekä hänen veljentytärtään ja tämän miestä ovelle saakka, puristi hän hänen kättään.

— Älkää unhoittako minua! Te tiedätte aina olevanne tervetullut Doinvilleen. Kiitos, ystäväni, te olette yksi minun viimeisistä uskollisistani.

Hänen hymynsä verhosi surumielisyyden, jota vastoin hänen kuivakiskoinen ja epämiellyttävä veljentyttärensä, joka ensimmäisenä läksi huoneesta otti hyvin vaillinaisesti jäähyväiset.

Yksin jäätyään hengitti Denizet yhden minuutin. Hän jäi seisomaan ajatuksiinsa vaipuneena. Grandmorin, jonka maine tässä suhteessa oli vakaantunut, oli aivan varmaan tehnyt itsensä syypääksi väkivaltauksen yritykseen. Tämä teki tutkimuksen sangen arkaluontoiseksi asiaksi ja hän päätti olla vieläkin varovaisempi, siksi kunnes saisi ministeriöstä odottamansa viittauksen. Mutta ei hän silti sen vähemmin riemuinnut. Vihdoinkin oli hän siis saanut rikoksellisen käsiinsä:

Astuttuaan paikallensa pöydän ääreen, soitti hän vahtimestaria.

— Antakaa herra Jacques Lantierin tulla sisään.

Roubaud-puolisot odottivat yhä käytävän penkillä näköjänsä sangen kärsivällisinä ja juuri kuin horroksiin vaipunein kasvojenpiirtein, joita hermostunut vavahteleminen ainoastaan silloin tällöin häiritsi. Mutta kun vahtimestari kutsui Jacquesia, he ikäänkuin heräsivät ja hieman säpsähtivät. He katsoivat silmät suurina hänen jälkeensä, kun hän katosi tuomarin luo. Sitten vaipuivat he jälleen odotukseensa, yhä edelleenkin äänettöminä ja kalpeina.

Koko tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan pitänyt Jacquesia sangen ikävässä mielentilassa, aivan kun se lopulta olisi koskenut häntä itseänsä. Se oli sangen tyhmää, sillä eihän hänen tarvinnut soimata itseänsä mistään, ei edes siitä, että oli ollut vaiti, ja kuitenkaan ei hän voinut mennä tuomarin luo tuntematta jotensakin samaa väristystä kuin rikoksellinen, joka pelkää tulevansa ilmi. Hän koetti rauhoittua hänen kysymystensä suhteen ja ajatteli tarkoin asiaa, peljäten sanovansa liian paljon. Eikö hänen silmistään voinut lukea että hänkin olisi voinut murhata? Ei mikään olisi voinut tuntua hänestä vastenmielisemmältä kuin se, että hänet kerran toisensa jälkeen kutsuttaisiin oikeuden eteen, ja se tavallansa ärsytti häntä, jonka aika oli täpärällä, että häntä vaivattiin asioilla, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Tällä kertaa käsitteli herra Denizet ainoastaan kysymystä murhaajan tuntomerkeistä. Koska Jacques oli ainoa todistaja, joka vilahdukselta oli nähnyt murhaajan, saattoi hän yksinään antaa luotettavia tietoja. Mutta Jacques pysyi ensimmäisessä todistuksessaan ja toisti että hän oli tuskin sekunnin ajan katsellut murhanäytelmää, ja että sen kuva oli ollut niin nopeasti häipyvä, että se oli muistossa muodottomana ja epämääräisenä. Hän oli nähnyt ainoastaan sen, että joku leikkasi toiselta kaulan poikki, eikä mitään muuta.

Puolen tunnin ajan ahdisteli tuomari häntä hitaasti ja itsepintaisesti ja käänteli samaa kysymystä kaikilla ajateltavissa olevilla tavoilla: Oliko hän suuri, oliko hän pieni? Oliko hänellä partaa, pitkä vai lyhyt tukka? Miten oli hän puettu? Mihin yhteiskuntaluokkaan näytti hän kuuluvan? Mutta Jacques oli hämillään ja antoi ainoastaan epämääräisiä vastauksia.

— No, kysyi Denizet vihdoin kiivaasti ja katsoi häntä silmiin, tuntisitteko hänet jälleen, jos saisitte hänet nähdä?

Jacquesin silmäluomet vavahtivat ja hänet valtasi tuska tämän katseen edessä, joka tutkisteli hänen aivojansa. Hän kysyi omaltatunnoltaan ääneensä:

— Tuntisinko hänet … kyllä… ehkä.

Mutta se omituinen pelko, jota hän tunsi itsetiedottoman rikoksellisuuden suhteen, palautti hänet heti hänen kiertelevien vastaustensa järjestelmäänsä.

— En, enpä luule, että koskaan voisin siitä varmasti väittää.
Ajatelkaa itse? Kahdeksankymmenen kilometrin nopeus tunnissa?

Tuomari oli juuri alakuloisuutta ilmaisevalla eleellä käskemäisillään hänen astua viereiseen huoneeseen, pitääkseen hänet käytettävänään, kun hänen mieleensä juolahti toinen ajatus.

— Jääkää tänne ja istuutukaa.

Hän soitti uudelleen ja sanoi vahtimestarille:

— Tuokaa sisään herra ja rouva Roubaud.

Kun nämä jo ovella saivat nähdä Jacquesin, pimeni heidän silmänsä ja vilkuelivat levottomasti sinne tänne. Oliko hän puhunut? Istuiko hän paikoillaan, jotta häntä kuulusteltaisiin vastatusten heidän kanssaan.

Koko heidän luottamuksensa katosi, kun he tunsivat hänen läsnäolonsa, ja aluksi antoivat he vastauksensa jonkun verran hillityllä äänellä. Mutta tuomari otti esiin ainoastaan heidän ensimmäisen todistuksensa ja heidän tarvitsi vain toistaa samat asiat melkein sanasta sanaan samalla tavalla, hänen kuunnellessaan heitä pää kumarassa ja edes katselematta heitä.

Sitten kääntyi hän aivan äkisti Séverineen:

— Poliisikomisarion pöytäkirjan mukaan, joka on minun hallussani, olette sanonut hänelle, että teidän mielipiteenne mukaan oli joku Rouenissa noussut vaunuun juuri kun juna lähti liikkeelle.

Hän ällistyi. Miksi muistutti hän häntä siitä? Oliko se ansa? Oliko hänen tarkoituksenaan vetoamalla hänen selityksiinsä houkutella hänet puhumaan ristiin? Hän löi sen vuoksi kysyvän katseen mieheensä, joka varovaisesti puuttui puheeseen.

— En luule, virkkoi hän, vaimoni lausuneen ajatustaan niin varmassa muodossa.

— Anteeksi… Kun te esititte tuon mahdollisuuden, lausui rouva
Roubaud: Siten kai se tapahtui.

— Minä haluaisin nyt tietää, oliko teillä mitään erityistä syytä lausua näin?

Hän joutui nyt aivan hämmennyksiinsä ja oli vakuutettu siitä, että ellei hän pitäisi varaansa, niin tuomari vastaus vastaukselta pakoittaisi hänet tunnustamaan. Mutta eihän hän kuitenkaan voinut pysyä vaiti.

— Ei, ei mitään erityistä syytä. Sanoin sen aivan yksinkertaisesti jotakin puhuakseni, sen vuoksi, että muuten olisi ollut vaikea selittää, kuinka se on tapahtunut.

— Ette siis ole nähnyt kysymyksessäolevaa miestä, ette siis voi antaa meille mitään tietoja hänestä?

— En, en ollenkaan mitään!

Herra Denizet näytti nyt jättävän tämän erityiskohdan tutkimuksessa sikseen, mutta palasi heti siihen, kun hän kuulusteli Roubaudia.

— Mistä siis johtuu se; ett'ette te ole nähnyt kysymyksessäolevaa miestä, jos hän todellakin on noussut vaunuun, sillä todistuksestanne käy selville, että te juttelitte uhrin kanssa vielä lähtömerkkiä puhallettaessa?

Tämä itsepintaisuus peljästytti asemapäällikön täydellisesti, epätietoinen kun hän oli siitä, mikä olisi viisainta, hyljätä miestä koskeva keksintö, vaiko itsepintaisesti pysyä siinä. Jos häntä vastaan oli todistuksia, niin voisi otaksuma tuntemattomasta murhaajasta tuskin pitää paikkaansa, vieläpä voisi se pahentaa hänen asemaansa. Odottaen pääsevänsä tästä selville, vastasi hän hyvin perinpohjaisilla ja sekavilla selityksillä.

— On todellakin ikävää, virkkoi herra Denizet, että muistinne on jäänyt niin epäselväksi, sillä te voisitte auttaa meitä saamaan lopun epäluuloista, joita on syntynyt useampia eri henkilöitä vastaan.

Tämä tuntui olevan lausuttu niin suorastaan Roubaudia vastaan, että hän tunsi vastustamatonta tarvetta näyttää syyttömyytensä toteen. Hän luuli tulleensa ilmi ja teki heti päätöksensä.

— Se on omantunnonkysymys ja onhan luonnollisin asia maailmassa, että tunnen olevani epäröivä. Jos myöntäisin; että minä kyllä luulin nähneeni hänet…

Tuomari teki riemuitsevan eleen, ajatellen itsekseen, että tämä taipumus vilpittömyyteen oli seurauksena hänen taidostaan johtaa kuulustelua. Hän sanoi omaavansa kokemusta siitä omituisesta vaikeudesta, mikä muutamilla todistajilla on kertoa sitä, minkä tietävät, ja hän mielisteli itseänsä sillä, että hän kyllä saisi nämä pusertamaan tietonsa esille, vaikk'eivät he sitä tahtoneet.

— Puhukaa siis… Minkälainen hän oli? Pieni tai suuri taikka noin teidän mittaisenne?

— Eipä suinkaan, paljon pitempi. Ainakin sain minä sen käsityksen, sillä se oli vain havainto henkilöstä, johon nyt melkein varmasti luulen koskettaneeni, kun juoksin ehtiäkseni takaisin vaunuuni.

— Odottakaa, sanoi herra Denizet, ja kääntyi Jacquesiin, kysyi hän tältä:

— Oliko hän, jonka te näitte puukko kädessä, pitempi kuin herra
Roubaud?

Veturinkuljettaja, joka alkoi käydä levottomaksi, kun hän pelkäsi myöhästyvänsä viiden junasta, nousi ylös ja tarkasteli Roubaudia. Tuntui siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen häntä katsellut ja hän ihmetteli, huomatessaan hänet niin pieneksi ja karkeatekoiseksi omituisine piirteineen, jotka hän oli nähnyt jossakin ennen, kentiesi unissaan.

— Ei, mutisi hän, ei pitempi, jotensakin sama vartalo.

Mutta alipäällikkö pani innokkaasti vastaan.

— Paljonkin pitempi, päätänsä ainakin.

Jacques katsoi edelleenkin häneen silmät hyvin suurina, ja tämän katseen esineenä, josta hän luki kasvavaa hämmästystä, liikahti Roubaud, ikäänkuin paetakseen omaa näköisyyttänsä, samalla kun hänen vaimonsakin peljästyksestä jähmettyneenä seurasi sitä muistin äänetöntä työtä, joka heijastui nuoren miehen kasvoille. Tämä oli selvästikin aluksi ihmetellyt eräitä yhtäläisyyksiä Roubaudin ja murhaajan välillä. Sitten oli hän aivan äkisti päässyt varmuuteen siitä, että Roubaud todellakin, kuten huhu oli väittänyt, oli murhaaja. Mutta sen jälkeen näytti hän, joka seisoi tuossa suu avoinna, joutuneen niin kovan mielenliikutuksen valtaan tämän huomion johdosta, että oli mahdotonta tietää, mitä hän tulisi tekemään, eikä hän edes itsekään sitä tietänyt. Jos hän puhuisi, olisivat puolisot hukassa. Roubaudin ja hänen katseet sattuivat yhteen, ja he kumpikin katsoivat toistensa sielun syvyyksiin. Seurasi hetken vaitiolo.

— Teidän käsityksenne ei siis ole sama, sanoi herra Denizet. Jos hän teistä näytti pienemmältä, niin sehän on epäilemätöntä, syystä että hän seisoi kumartuneena uhrinsa yli.

Hänkin katseli kumpaakin miestä. Hän ei ollut ajatellut voivansa näin käyttää hyväkseen tätä ristikuulustelua, mutta hänen ammattivaistonsa sanoi hänelle tällä hetkellä, että totuus oli ilmassa. Hänen uskonsa Cabuchea koskevaan asiainkäänteeseen alkoi jonkun verran horjua. Olisikohan Lachesnayes ollut oikeassa? Olisivatko tosiaankin vastoin kaikkea todennäköisyyttä tämä kunnon virkamies ja hänen nuori, herttainen vaimonsa rikollisia?

— Oliko miehellä täysiparta? kysyi hän Roubaudilta.

Tällä oli kyllä voimaa vastata, äänensä vähääkään väräjämättä;

— Täysiparta, ei suinkaan! Luulen, että hänellä ei ollut partaa laisinkaan.

Jacques ymmärsi, että hänelle tehtäisiin sama kysymys. Miten hän vastaisi? Hän olisi voinut vannoa, että miehellä oli täysiparta. Hänenhän ei itse asiassa tarvinnut vähääkään välittää näistä ihmisistä, ja miks'ei hän sitten sanoisi totuutta?

Mutta kun hän käänsi katseensa pois miehestä, sattui hänen silmiinsä vaimon katse, josta hän luki niin palavan rukouksen, koko hänen olentonsa niin täydellisen antautumisen, että hän aivan ällistyi. Häneen palasi vanha väristys: rakastiko hän siis häntä, voisiko hän siis rakastaa häntä lemmekkäästi, ilman luonnotonta hävittämishalua? Ja samassa silmänräpäyksessä hänen levottomuutensa vaikutti häneen omituisesti, päinvastaista, hänestä tuntui, kuin olisi hänen muistinsa himmentynyt, eikä hän enään tuntisi Roubaudia murhaajaksi. Koko murhanäytelmä oli nyt hänen edessään epäselvin ääriviivoin ja hän tuli siinä määrin epäröiväksi, että olisi kuolemaksensa katunut, jos olisi puhunut.

Denizet kysyi nyt häneltä:

— Oliko hänellä täysiparta, kuten herra Roubaudilla?

Ja Jacques vastasi rehellisesti:

— Minä en todellakaan voi sitä sanoa. Minä muistutan vieläkin siitä, että tuo kaikki kävi niin nopeasti. En tiedä mitään, enkä tahdo väittää mitään varmuudella.

Mutta Denizet oli itsepintainen, sillä hän tahtoi saada lopun epäluuloista alipäällikköä vastaan. Hän ahdisteli tätä ja hän ahdisteli veturinkuljettajaa ja pusersi vihdoin ensinmainitusta murhaajan täydelliset tuntomerkit.

Tämä oli pitkä ja karkeatekoinen, parraton ja oli ollut puettuna puseroon, s.o. hänen omien tuntomerkkiensä täydellinen vastakohta.

Mutta veturinkuljettajalta saattoi tuomari poimia ainoastaan kierteleviä yksitavuisia sanoja, jotka vahvistivat toisen tekemiä väitöksiä.

Tuomari palasi tämän johdosta ensimmäiseen vakaumukseensa: Hän oli oikeilla jäljillä, todistajan murhaajasta antama kuva havaittiin niin tarkaksi, että jokainen uusi erityiskohta siinä teki sen vieläkin varmemmaksi. Nuo syyttömästi epäillyt puolisot saattaisivat musertavalla todistuksellaan rikoksellisen mestauslavalle.

— Astukaa tuonne, sanoi hän Roubaud-puolisoille ja Jacquesille ja antoi heidän astua viereiseen huoneeseen, sitten kun he olivat allekirjoittaneet todistuksensa. Odottakaa siellä, kunnes kutsun teitä.

Heti sen jälkeen käski hän, että vanki tuotaisiin sisään ja oli niin hyvällä tuulella menestyksestään, että virkkoi notariollensa:

— Nyt, Laurent, on hän käsissämme.

Ovi avattiin ja kaksi santarmia toi suuren, pitkän, viidenkolmatta tai kolmenkymmenen vuotiaan miehen. Tuomarin viittauksesta he poistuivat ja Cabuche seisoi yksinään keskellä huonetta hämillään ja vastaan hangoittelevana kuin saarrettu eläin.

Hän oli suuri ja roteva voimakkaine kauloineen ja suunnattomine nyrkkeineen, vaalea ja valkohipiäinen, parta oli harvaa, melkein pelkkää kiharaa, keltaista haiventa, silkin pehmoista. Täyteläiset kasvot ja matala otsa osoittivat niukkaa ymmärrystä ja kiivasta luonnetta, joka noudatti hetken mielijohteita, mutta suuri suu ja neliskulmainen nenä, joka muistutti säyseän koiran kuonoa, ilmaisi juuri kuin hellyyden tarvetta ja nöyryyttä. Väkivallalla tuotuna luolastaan ja metsästään varhain aamulla ja suuttuneena syytöksistä, joita hän ei käsittänyt, sai hän jo ällistyksensä kautta ja repaleisella puserollansa sen epäiltävän vanginnäön, sen luihun rosvomuodon, minkä vankila antaa kunniallisimmallekin ihmiselle. Tuli hämärä ja hän katosi tuon tumman huoneen varjoon, kun vahtimestari toi sisään suuren lampun, joka loi kirkasta valoaan hänen kasvoillensa.

Denizet tarkasteli häntä suurilla, kirkkailla silmillään noiden raskaiden silmäluomien alta. Hän ei sanonut mitään, se oli äänetön kamppailu, ensimmäinen voimakoetus, ennen kun tuo hurja taistelu viekkauksineen ja ansoineen ja moraalisine kidutuksineen olisi alkava. Olihan hän rikoksellinen, häntä vastaan oli kaikki sallittua, hänellä ei enään ollut muuta oikeutta, kuin tunnustaa rikoksensa.

Kuulustelu alkoi sangen hitaasti.

— Tiedättekö, mistä rikoksesta teitä syytetään?

Cabuche murisi äänellä, joka oli paksuna voimattomasta vihasta:

— Minulle ei sitä ole sanottu, mutta minä epäilen mitä se on. Siitä on tarpeeksi asti lörpötelty!

— Tunnetteko presidentti Grandmorinin?

— Kyllä, liiankin hyvin!

— Eräs nuori tyttö, Louisette nimeltänsä, joka oli teidän rakastajattarenne, palveli kamarineitona rouva Bonnehonin luona.

Kivenhakkaaja joutui nyt pois suunniltansa raivosta. Hän oli niin katkeroittunut, että kaikki muuttui punaiseksi hänen silmissään.

— Ei, vaikka piru olisi! Ne, jotka sitä väittävät, ovat kirottuja valehtelijoita. Louisette ei suinkaan ollut minun rakastajattareni.

Tuomari oli uteliaana kuunnellut tätä purkausta. Hän poikkesi hiukan kuulustelusta ja sanoi:

— Te olette sangen hurjapäinen; teidät on tuomittu viideksi vuodeksi vankeuteen siitä, että eräässä kahakassa olette lyöneet miehen kuoliaaksi.

Cabuche painoi päänsä alas. Tämä tuomio oli hänen häpeänsä. Hän mutisi:

— Hän sen alkoi… Istuin vankilassa ainoastaan neljä vuotta ja sain yhden vuoden armahduksen.

— Te väitätte siis, jatkoi Denizet, ett'ei Louisette ollut teidän rakastajattarenne?

Cabuche pujoi taas nyrkkejänsä. Sitten lausui hän hiljaa ja katkonaisesti:

— Mutta ajatelkaahan, että hän oli vasta lapsi, ei edes neljäntoista vuotias, kun minä jälleen pääsin vapaaksi… Kaikki ihmiset karttoivat minua silloin ja olisivat voineet heittää kiviä minun päälleni. Mutta hän, jonka aina kohtasin metsässä, hän tuli luokseni ja jutteli ja oli niin herttainen… Meistä tuli hyvät ystävykset ja me kuljimme käsi kädessä. Se oli niin onnellista aikaa se…

On kyllä totta, että hän kasvoi, ja että minä ajattelin häntä. En voi muuta sanoa, olin rakastunut häneen, niin että olisin voinut tulla hulluksi. Hänkin piti paljon minusta, ja olisi kyllä voinut käydä, kuten te sanoitte, mutta hänet otettiin minulta pois ja hänelle hankittiin paikka Doinvilleen.

Kun sitten eräänä iltana tulin kotiin kivilouhimosta, tapasin hänet oveni edustalla. Hän oli silloin puoliksi mieletönnä ja niin rasittunut että hänellä oli polttavan kuuma. Hän ei ollut uskaltanut palata vanhempiensa luo ja etsi senvuoksi minut, kuollakseen minun luonani… Voi tuota kirottua sikaa! Minun olisi heti pitänyt pistää puukko hänen kurkkuunsa.

Tuomari puristi ohuet huulensa yhteen, ihmeissään siitä vilpittömyydestä, mikä ilmeni Cabuchen lausunnosta. Hänen oli selvästikin pakko pelata ovelammasti, hän oli tekemisissä voimakkaamman vastustajan kanssa, kuin oli luullutkaan.

— Niin, minä tunnen tuon rivon jutun, jonka te ja tyttö keksitte. Mutta muistakaa tarkoin, että presidentti Grandmorinin koko elämä kohotti hänet teidän syytöstenne yläpuolelle.

Ällistyneenä ja suurin, pyörein silmin sekä kalisevin hampain änkytti
Cabuche:

— Mitä me olemme keksineet?… Muut ne valehtelevat ja meitä syytetään valheista!

— Älkää näytelkö viattoman osaa… Olen jo kuulustellut Misardia, joka on naimisissa teidän rakastajattarenne äidin kanssa. Jos tarvis vaatii, niin minä kuulustelen häntä ja teitä vastatusten, jolloin saatte nähdä mitä hän ajattelee teidän jutustanne… Varokaa tarkoin vastauksianne. Meillä on todistajia, me tiedämme kaikki, ja te tekisitte viisaimmin puhumalla totta.

Hänen tavallinen menettelytapansa oli koettaa peloitella silloinkin, kun hän ei mitään tietänyt, ja kun hänellä ei ollut todistajia.

— Kiellättekö siis julkisesti ja kaikkialla kerskuneenne siitä, että te iskisitte suonta presidentti Grandmorinista?

— Siten kyllä olen sanonut. Ja minä sanoin sen aivan rehellisesti, sillä sormeni kovasti syhyivät!

Tuomari hämmästyi tästä hänen myöntämisestänsä niin kovin. Hän oli odottanut järjestelmällistä ja yhtämittaista kieltämistä. Mutta puhuteltu tunnusti nyt uhkauksensa. Mikähän viekkaus tässä piili? Peläten menettelevänsä liian kiireisesti, mietti hän silmänräpäyksen, silmäili Cabuchea tarkoin ja sitten yht'äkkiä tämän kysymyksen:

— Mitä teitte helmikuun 14 ja 15 päivien välisenä yönä?

— Laskeuduin levolle 6 ajoissa… En voinut oikein hyvin, ja serkkuni Louis teki minulle sen palveluksen, että ajoi kivikuorman Doinvilleen.

— Niin, serkkunne on nähty silloin, kun hän kuorminensa ajoi radan yli. Mutta kysyttäessä ei serkkunne ole voinut sanoa muuta, kuin että te olitte eronneet päivällisen ajoissa, ja ettei hän enään senjälkeen nähnyt teitä. Voitteko näyttää toteen että menitte makuulle kello kuudelta?

— Mitä tyhmyyksiä. En minä voi näyttää sitä toteen. Minulla on oma yksinäinen tupa metsänlaidassa. Minä sanon olleeni siellä, ja siinä kaikki.

Silloin päätti herra Denizet lyödä suuren iskun musertavalla väitteellä. Hänen kasvonsa jäykistyivät tahdonvoiman jännityksestä ja suu näytteli kokonaisen näytelmän.

— Minä sanon teille, mitä te teitte helmikuun 14 päivän iltana… Kello 8 te Barentinissa nousitte Rouenin junaan tarkoituksessa, mikä ei vielä ole tutkimuksesta käynyt selville. Te aijoitte palata kuriirijunalla, joka pysähtyy Rouenissa yhdeksän ja kolme, ja te olitte väkijoukossa asemasillalla, kun äkkäsitte presidentti Grandmorinin vaunussaan. Huomatkaa nyt, että minä varsin kernaasti myönnän, ett'ei se ollut mikään edeltäpäin suunniteltu rikos, vaan että te saitte sen ajatuksen vasta silloin… Teidän onnistui tungoksessa tunkeutua vaunuun, te odotitte, kunnes juna oli Malaunay-tunnelissa, mutta te olitte laskenut ajan väärin, sillä juna jätti tunnelin, juuri kun te teitte murhan… Sitten heititte ruumiin ulos ja poistuitte junasta Barentinissa, sitten kun myös olitte viskannut matkahuovan menemään… Sen te teitte.

Hän vakoili pienintäkin ryppyä Cabuchen punaisilla kasvoilla ja suuttui, kun tämä, joka aluksi oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti, lopuksi purskahti nauruun.

— Mitä juttua te kerrottekaan?… Jos minä olisin sen tehnyt, niin puhuisin siitä.

Sitten jatkoi hän tyynesti:

— Minä en ole sitä tehnyt, mutta minun olisi pitänyt tehdä se. Niin, hitto vieköön, olempa pahoillani, etten ole sitä tehnyt.

Denizet ei voinut saada Cabuchelta urkituksi mitään. Hän toisti turhaan kysymyksensä, palasi kymmenen kertaa samoihin asioihin, vaikkakin eri teitä. Ei, yhä vaan ei! Hän ei ollut se. Hän kohautti olkapäitänsä ja piti sitä hullunkurisena. Häntä vangittaessa oli tutkittu hänen majansa, vaan ei oltu löydetty aseita, pankinseteleitä eikä kelloa, mutta raskauttavana todistuksena oli otettu takavarikkoon housut, joissa oli muutamia pieniä veripilkkuja. Hän päästi uuden naurunhohotuksen: Olipa sekin soma juttu: jänis, jonka hän oli pyydystänyt ansaan, oli tahrinut hänen säärensä vereen!

Nyt oli se tuomari, joka rikoksesta saamassaan päähänpälkähtämässä kadotti jalansijan ja liian suuressa ammattitaidossaan sekotti asian ja joutui pois yksinkertaisesta totuudesta. Tuo yksinkertainen mies, joka ei pystynyt käyttämään viekkautta, kävi alituisella kieltäytymisellään voittamattomaksi, ja se saattoi Denizetin vähitellen aivan raivoihinsa. Sillä hän ei voinut muuta, kuin pitää häntä syyllisenä ja jokainen uusi kieltäminen ärsytti häntä vielä enemmän, koska hän piti sitä itsepintaisena pysymisenä valheessa ja hurjuudessa. Mutta hän kyllä pakottaisi hänet paljastamaan itsensä.

— Te siis kiellätte?

— Tietysti, koska minä en ole se… Jos minä se olisin, niin minä ylpeilisin ja puhuisin siitä.

Denizet nousi nyt kiivaasti ylös ja avasi itse pienen viereisen huoneen oven. Ja kutsuttuaan sisään Jacquesin, kysyi hän häneltä:

— Tunnetteko tämän miehen?

— Kyllä, minä tunnen hänet, vastasi veturinkuljettaja hämmästyneenä.
Olen ennen nähnyt hänet Misardin luona.

— Ei, ei … tunnetteko hänet rautatievaunussa olleeksi murhaajaksi?

Jacques kävi heti varovaiseksi. Eihän hän sitä paitsi tuntenutkaan häntä rautatievaunussa olleeksi. Tuo toinen oli näyttänyt hänestä lyhyemmältä ja tummemmalta. Hän oli juuri sanomaisillaan sen, kun huomasi, että se olisi liiaksi pitkälle uskallettua. Ja sen vuoksi vastasi hän edelleenkin vältellen:

— En tiedä, en voi sitä sanoa… Minä vakuutan, herra tuomari, ett'en voi sitä sanoa.

Viipymättä kutsui Denizet nyt sisään Roubaud-puolisot vuorostansa ja kysyi heiltä:

— Tunnetteko te hänet?

Cabuche hymyili edelleen. Hän ei hämmästynyt ja nyökkäsi Séverinelle, jonka hän oli tuntenut, kun tämä nuorena tyttönä asui Croix-de-Maufrasissa. Mutta Séverine ja hänen miehensä ällistyivät, saadessaan nähdä hänet. He ymmärsivät, että hän oli se vangittu, josta Jacques oli maininnut, ja että hänen pyyntönsä oli aiheuttanut heidän uudelleen kuulustelemisensa. Roubaud oli hämillään ja peljästyksissään hänen yhdennäköisyydestään sen olemattoman murhaajan kanssa, jonka tuntomerkit hän oli kuvannut suorastaan omiensa vastakohdaksi. Tämä oli sula sattuma, ja hän joutui siitä niin sekaannuksiinsa, ett'ei tietänyt, mitä vastaisi.

— No, tunnetteko hänet?

— Herra Jumala! Se oli, sanon sen vieläkin kerran, pelkkä mielikuvite, henkilö, joka liipaisi minua… Hän on kyllä tuon toisen mittainen, ja vaaleatukkainen ja parraton…

— Tunnetteko hänet?

Alipäällikkö tunsi ahdistusta ja hänen koko ruumiinsa vapisi sisällisestä, äänettömästä taistelusta, mutta itsesäilytysvaisto voitti.

— En voi sitä varmasti väittää. Mutta yhdennäköisyys on suuri.

Nyt alkoi Cabuche kiroilla. Hän ei voinut muuta kuin lopen ikävystyä ja suuttua sellaisista jutuista. Koska se ei ollut hän, niin tahtoi hän lähteä tiehensä. Veri nousi hänen päähänsä, hän huitoi nyrkeillään ja tuli niin hirmuiseksi, että täytyi kutsua santarmit viemään hänet pois.

Mutta Denizet riemuitsi tästä rajuudesta, näistä ahdistetun petoeläimen ponnistuksista, joka tahtoo murtautua ulos. Nyt oli hänen vakaumuksensa järkähtämätön ja hän osoitti sen.

— Huomasitteko hänen silmiänsä? Silmistä minä heidät tunnen! Hän on nyt saanut tarpeeksensa ja on meidän hallussamme.

Roubaud-puolisot katsoivat jäykästi toisiinsa. Nyt oli se siis ohi, he olivat pelastetut, koska oikeus oli saanut rikollisen käsiinsä. He olivat edelleenkin hiukkasen hämillään ja heillä oli paha omatunto sen osan johdosta, jota heidän oli asiainhaarain pakosta ollut pakko näytellä. Mutta heidän ilonsa karkoitti kaikki epäillykset. He hymyilivät Jacquesille ja odottivat keventynein mielin ja ikävöiden raittiiseen ilmaan, että tuomari antaisi heidän kaikkien kolmen lähteä, kun vahtimestari samassa tuli tuomaan kirjettä.

Denizet istuutui taasen nopeasti pöytänsä ääreen ja luki kirjeen hyvin tarkkaan, unhoittaen noiden kolmen todistajan läsnäolon. Se oli kirje ministeriöltä, se viittaus jota hänen olisi pitänyt odottaa, ennen kun uudelleen joudutti tutkimista. Ja kirjeen sisällys lienee vähentänyt hänen voittoriemuansa, sillä vähitellen hänen kasvonsa jäykistyivät ja niille palasi järkähtämätön synkkyytensä. Silmänräpäykseksi hän kohotti päätään ja vilkaisi Roubaud-puolisoihin, kuin olisi kirje muistuttanut häntä heistä.

Heidän lyhyt ilonsa loppui nyt, he vaipuivat takaisin samaan ikävään mielialaan ja tunsivat jälleen olevansa pulassa. Miksi oli hän nyt niin katsellut heitä? Oliko Pariisissa löydetty tuo varomaton, kolme riviä sisältävä kortti, jonka takia hän alati oli ollut levoton? Séverine tunsi varsin hyvin herra Camy-Lamotten, jonka hän usein oli tavannut presidentin luona, ja tiesi että hän oli saanut tehtäväkseen järjestää vainajan paperit. Roubaudia kalvoi katkera katumus sen johdosta, ettei hän ollut ajatellut lähettää vaimoansa Pariisiin edullisille vierailuille ja ainakin hankkimaan varmuutta ylisihteerin suojeluksesta siltä varalta, että yhtiön johtokunta ikävystyisi noihin pahoihin huhuihin ja erottaisi hänet virastaan. He eivät kääntäneet silmiänsä tuomarista ja tunsivat molemmat levottomuutensa kasvavan sikäli kuin näkivät hänen käyvän synkemmäksi. Häntä näkyi vaivaavan tuo kirje, joka sotki sekaisin koko hänen menestyksellisen päivätyönsä.

Vihdoin laski Denizet kirjeen pois ja oli hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen Roubaud-puolisoihin ja Jacquesiin. Sitten hän tyytyi kohtaloonsa ja puhui ääneensä itsekseen:

— No niin, saammehan nähdä, asia täytyy ottaa vielä kerran käsiteltäväksi… Saatte lähteä.

Mutta kun heidän kaikkien kolmen piti lähteä, ei hän voinut vastustaa haluansa saada varmuutta, luoda valoa siihen tärkeään kohtaan, joka turmeli hänen uuden järjestelmänsä, vaikkakin häntä kehoitettiin olemaan tekemättä mitään enempää ilman edelläkäypää yhteistä neuvottelua.

— Ei, te voitte jäädä vielä silmänräpäykseksi, sanoi hän
Jacquesille, minulla on vielä kysymys tehtävänä teille.

Roubaud-puolisot odottivat käytävässä. Ovet olivat avoinna, mutta he eivät voineet lähteä tiehensä, jokin pidätti heitä, ahdistus sen johdosta, mitä tuomarin huoneessa tapahtui, fyysillinen mahdottomuus mennä pois ennen kun olivat saaneet kuulla Jacques'ilta, mitä häneltä vielä oli kysytty. He seisoivat liikkumattomina samassa paikassa, vaikka jalkansa olivat lopen väsyneet. Vihdoin vaipuivat he äänettöminä vieretysten samalle penkille, jossa aikaisemmin olivat tuntikausia odottaneet.

Kun veturinkuljettaja jälleen tuli näkyviin, nousi Roubaud sangen vaivaloisesti seisoalleen.

— Me odotimme teitä, saadaksemme seuraa ratapihalle… No?

Mutta Jacques käänsi tuskastuneena päänsä poispäin, ikään kuin olisi hän tahtonut välttää Séverinen katsetta, joka oli häneen kiinnitetty.

— Hän ei nyt tiedä enempää kuin ennenkään, hän vain sekoittaa asian. Nyt kysyi hän minulta, eikö murhaajia ollut kaksi. Ja kun minä Havressa olin puhunut mustasta kasasta, joka makasi ukon jalkojen päällä painamassa, niin kysyi hän minulta siitä… Hän näyttää olevan sitä mieltä, että se vain oli matkahuopa. Hän noudatti sen ja minun täytyi lausua siitä mielipiteeni… Niin, Herra Jumala, ehkä se olikin matkahuopa.

Roubaud-puolisot vapisivat. Oltiin heidän jäljillänsä, ja tämä nuoren miehen lausuma sana voisi syöstä heidät perikatoon. Hän tiesi varmasti, miten asianlaita oli, ja lopultakin hän saataisiin lörpöttelemään siitä.

Vaitiollen kulkivat he pois oikeuspalatsista, rouva Roubaudin kävellessä molempien herrojen välissä.

Heidän saavuttuaan kadulle, virkkoi alipäällikkö:

— Sepä totta, toveri, vaimoni täytyy matkustaa päiväksi Pariisiin asioita toimittamaan. Tekisitte sangen kauniisti, jos pitäisitte hänestä huolta siinä tapauksessa, että hän jotakin apua tarvitsee.