Ihmispeto: Siveysromaani

by Émile Zola

V.

Minuutilleen neljännestä yli kahdentoista ilmoitti Pont de l'Europen luona oleva vartia ohjesäännöissä määrätyillä kahdella torventörähdyksellä Havren pikajunan, joka nyt tuli esiin Batignolles-tunnelista. Kääntöpyörä pantiin liikkeelle ja päästäen lyhyen vihellyksen ajoi juna ratapihalle, natisten, savuten ja valuen rankkasadetta, jota oli kestänyt Rouenista saakka.

Asemamiehet eivät vielä olleet vääntäneet vaunuovien salpoja auki, kun muuan ovi avautui ja Séverine hyppäsi reippaasti asemalaiturille, ennen kun juna edes oli oikein pysähtynyt. Hänen vaununsa oli loppupäässä ja hänen täytyi sen vuoksi kiiruhtaa, päästäkseen veturin luo tuon vaunuista nousseiden matkustajain muodostaman vahvan virran sekä lasten ja matkakapineiden sekamelskan lomitse. Jacques seisoi veturissa, odottaen menoa veturitalliin, sillä aikaa kun Pecqueux rievulla pyyhkieli messinkiheloja.

— Siitä on siis suostuttu, sanoi Séverine, nousten varpaisilleen. Minä olen kello 8 Rue Cardinetin varrella, ja te olette silloin niin kiltti, että esitätte minut päälliköllenne, jotta voin lausua hänelle kiitokseni.

Roubaud oli keksinyt sen tekosyyn, että hänen oli kiitettävä Batignollen veturivarikon päällikköä jostakin palveluksesta, minkä tämä muka oli tehnyt. Siten pääsisi Séverine tilaisuuteen käyttää Jacquesin avuliaisuutta hyväksensä sekä voisi vetää nauhat kireämmälle ja vaikuttaa häneen.

Nokisena, läpimärkänä ja väsyneenä taistelussa sadetta ja tuulta vastaan, loi Jacques häneen ankaran katseen, eikä vastannut. Havresta lähdettäessä ei hän ollut voinut vastata kieltävästi hänen miehelleen, mutta ajatellessaan olevansa kahden kesken hänen kanssaan hän ällistyi, sillä hän tunsi liiankin hyvin nyt himoitsevansa häntä.

— Vai kuinka? toisti Séverine hymyillen ja loi häneen suloisesti hyväilevän katseen, vaikkakin häntä sekä hämmästytti että loukkasi nähdä hänet noin likaisena ja melkein tuntemattomana. — Minä luotan teihin.

Kun hän kurkotti vieläkin enemmän ja nojasi käsineen peittämän kätensä erääseen rautavedikkeeseen, oli Pecqueux siksi kohtelias, että varoitti häntä.

— Varokaa, te ryvötätte itsenne.

Jacquesin täytyi silloin lopultakin vastata, mutta hän teki sen hyvin yrmeällä äänellä:

— Niin, Rue Cardinet… Ellen minä vaan sula tässä kirotussa sateessa. Nyt on oikea koiranilma.

Séverine punastui Jacquesin viheliäisen tilan johdosta ja lisäsi, juuri kuin olisi viimemainittu saanut kärsiä ainoastaan hänen tähtensä:

— Voi minkälaiselta te näytätte, ja minun kun oli niin hyvä olla!… Minä ajattelin teitä ja olin vallan epätoivoissani, kun satoi niin hirveästi… Minä joka iloitsin siitä, että te toitte minut tänne ja veisitte minut tänä iltana pikajunalla takaisin!

Mutta tämä rakastettava ja hyvin hellä tuttavallisuus näytti vain saattavan hänet vieläkin levottomammaksi ja häntä rauhoitti se, kun kuului huuto: "Peräyttäkää!" Hänelle tuli silloin kiire antaa höyrypillin soida, jolloin lämmittäjä viittasi Séverineä menemään pois tieltä.

— Kello 3!

— Niin, kello 3!

Veturin lähtiessä liikkeelle, oli Séverine viimeinen, joka poistui asemalaiturilta. Kun hän Rue d'Amsterdamilla aikoi avata sateenvarjonsa, huomasi hän iloksensa, että sade oli tauonnut. Hän käveli aina Place de Havrelle saakka, jossa hän hetken mietittyään katsoi parhaaksi heti syödä aamiaista. Kello oli nyt viisikolmatta minuuttia yli yhdentoista; hän meni erääseen Rue Saint-Lazaren kulmauksessa sijaitsevaan ravintolaan tilasi itselleen kyljyksen paistettujen munien kera. Hän söi hyvin hitaasti ja vaipui kokonaan samoihin ajatuksiin, jotka olivat kiusanneet ja vainonneet häntä nyt useampia viikkoja. Tällöin hän kalpeni, kävi levottomaksi, eikä hänellä enään ollut jäljellä sävyisää vietteleväistä hymyänsä.

Roubaud oli pitänyt vaarallisena odottaa kauemmin ja oli sen vuoksi edellisenä iltana, eli kaksi päivää jälkeen Rouenissa pidetyn kuulustelun, tullut siihen päätökseen, että Séverinen oli matkustettava tervehtimään herra Camy-Lamottea, ei ministeriöön, vaan hänen kotiinsa Rue du Rocherin varrelle, missä hän asui eräässä aivan Hôtel Grandmorinin vieressä sijaitsevassa hotellissa. Séverine tiesi hänen olevan tavattavissa siellä klo 1, eikä sen vuoksi pitänyt kiirettä. Hän ajatteli sitä, mitä sanoisi ja koetti arvata hänen vastauksensa, jott'ei antaisi minkään sekaannuttaa itseänsä.

Se oli uusi levottomuuden syy, mikä edellisenä iltana oli jouduttanut hänen matkustamistansa. Juorukellojen kautta asemalla oli hän saanut kuulla rouva Lebleun ja Philomènen kertoneen kaikkialla, että yhtiö erottaisi Roubaudin, koska hänen virassa pitämisensä katsottiin muka häpäisevän yhtiötä. Ja pahinta oli, että herra Dabadie suoraan kysyttäessä ei ollut sitä kieltänyt, mikä seikka antoi huhulle sangen suuren merkityksen. Hänen oli silloin välttämätön pakko rientää Pariisiin puhumaan heidän puolestansa ja ennen kaikkea anomaan tämän mahtavan henkilön suojelusta, kuten ennen presidentin.

Mutta sellaisen pyynnön takana joka ainakin kelpaisi selittämään vieraisilla käyntiä, oli vieläkin pakottavampi vaikutin, nimittäin heidän tuntemansa polttava, ääretön tarve saada tietoja asemasta, sama tarve, joka pakottaa rikoksellisen ennemmin ilmaisemaan itsensä kun olemaan tietämättömyydessä. Tietämättömyys olisi tappanut heidät nyt, kun he tunsivat tulleensa ilmi, sitten kun Jacques oli kertonut heille, että viranomaiset epäilivät vielä toisenkin murhaajan olevan olemassa. He olivat väsymättömät keksimään uusia otaksumia kirjeen löytämisestä, uuden tutkimuksen toimeenpanemisesta j.n.e. Tunnin toisensa jälkeen he odottivat kotitarkastusta, vangitsemista; ja heidän tuskansa tulivat niin suuriksi ja pieninkin asia, mikä tapahtui heidän läheisyydessään, teki niin uhkaavan ja levottomuutta herättävän vaikutuksen heihin, että he lopulta pitivät hirmukohtausta parempana, kuin tätä alituista levottomuutta. He halusivat saada varmuutta ja päästä kauemmin kitumasta.

Séverine söi kyljyksensä ja vaipui niin ajatuksiinsa, että ihan säpsähti hämmästyneenä siitä, että oli julkisessa ravintolassa. Kaikki kävi maultansa niin karvaaksi ja hänen oli niin vaikea niellä mitään, eikä hän voinut edes juoda kahvia. Mutta miten hitaasti hän söikään, kello oli tuskin neljännestä yli kahdentoista, kun hän läksi ravintolasta. Vielä kolme neljännestuntia kulutettavana! Hän, joka jumaloi Pariisia, ja oli niin ihastunut kaduilla kuljeskelemiseen niinä harvoina kertoina, joina hän oli siellä, hän tunsi nyt olevansa niin eksynyt ja peloissaan ja kärsimätön saamaan lopun kaikesta ja sitten piiloutumaan. Katukäytävät alkoivat jo kuivaa ja vieno tuuli ajoi pilvet kokonaan pois. Hän kulki Rue Tronchetia alaspäin ja saapui la Madeleinen luona olevalle kukkatorille. Nyt oli yksi noista viimeisistä, kalpeista maaliskuun talvipäivistä, jolloin varsinkin kevätesikköjen ja atsaleeojen tuonti on niin runsas. Hän vaelteli puolisen tuntia tässä varhaisessa keväässä ja vaipui epämääräisiin haaveiluihin, ajatellen Jacquesia vihollisena, jolta hänen oli riistettävä aseet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jo käynyt Rue du Rocherin varrella, ja että kaikki kävisi hyvin sillä taholla, että hänen nyt vain oli päästävä varmuuteen tuon nuoren miehen vaitiolosta. Mutta se oli varsin hankala yritys, ja hänen aivoillaan oli paljon tekemistä, keksiessään kaikenlaisia romantillisia suunnitelmia, joiden mukaan se tapahtuisi. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut väsymystä eikä levottomuutta, vaan tuuditti hänen ajatuksensa hiljaiseen lepoon.

Mutta silloin äkkäsi hän äkisti erään huvimajan kellon … kymmenen minuuttia yli yhden. Hän ei ollut toimittanut asiaansa, hänet valtasi uudelleen tuska asiain todellisen tilan johdosta ja hän kiiruhti Rue du Rocherille.

Herra Camy-Lamottesin hotelli sijaitsi mainitun kadun ja Rue de Naplesin kulmauksessa, ja Séverinen täytyi kulkea ohi Grandmorinin hotellin, joka lepäsi siinä autiona ja hiljaisena, alaslasketuin akuttimin. Hän katsahti ylöspäin ja joudutti askeleitansa. Hän muisti viimeisen käyntinsä tässä talossa, ja näki sen seisovan suurena ja uhkaavana edessänsä. Ja kun hän muutaman askeleen pääsi siitä, vaistomaisesti kääntyi ympäri ja katsoi taakseen, kuin kirkuvan väkijoukon takaa-ajama henkilö, huomasi hän vastapäätä olevalla katukäytävällä Rouenin tutkintotuomarin, herra Denizetin, joka myös käveli katua ylöspäin. Hän pysähtyi ällistyneenä. Oliko hän huomannut hänet, kun hän silmäili taloa? Ei, tutkintotuomari käveli tyyneesti ja hän päästi hänet edelle, kulkien hyvin levottomana hänen perässään. Ja hän sai uuden piston sydämmeensä, nähdessään Denizetin Rue de Naplesin kulmauksessa soittavan Camy-Lamotten ovikelloa.

Hän joutui aivan suunniltaan peljästyksestä. Nyt ei hän ainakaan uskaltaisi mennä sinne. Hän kääntyi ympäri, joutui Rue de Edimbourgille ja kulki sitä Pont de Europeen saakka. Vasta siellä luuli hän olevansa turvassa. Hän ei hämmingissään enää tietänyt, minne menisi tai mihin ryhtyisi, ja nojasi liikkumattomana kaidepuihin ja katseli rantarakennelmien lävitse alas tuolle laajalle asema-alueelle, jolla junat lakkaamatta tulivat ja menivät. Hän seurasi niitä peljästyneillä katseillaan, hän oli vakuutettu siitä, että tuomari oli tullut sinne murha-asian takia, että he molemmat puhuivat hänestä, että hänen kohtalonsa ratkaistiin juuri tällä hetkellä. Epätoivoissaan sai hän silloin halun mieluimmin heti heittäytyä junan alle, kuin palata Rue du Rocherille. Hän saattoi juuri nyt nähdä erään junan tulevan ulos kaukoliikennettä varten varatulta junasillalta. Se kulki hänen jalkojensa alitse ja haalea, valkoinen savupyörre lehahti vasten hänen kasvojansa.

Mutta ajatus siitä, että matka silloin olisi ollut tyhmä ja hyödytön, ja siitä hirveästä tuskasta, minkä hän jälleen veisi mukanansa kotiin, ellei hänellä olisi kylliksi voimia hankkia itsellensä varmuutta, pääsi silloin valtaan sellaisella painolla, että hän päätti viiden minuutin kuluessa voittaa takaisin rohkeutensa. Veturit sähisivät ja hän seurasi silmillänsä pientä sellaista, joka kuljetti erästä junaa kiertolinjalle. Ja nostaen katseensa ylös vasemmalle, tunsi hän pakkahuoneen yläpuolella, korkealla Amsterdamin kujan varrella olevassa talossa Victoire eukon akkunan ja hän näki jälleen olevansa siellä miehensä kanssa, tuijottaen alas akkunasta vähää ennen tuota inhoittavaa kohtausta, joka oli syynä koko heidän onnettomuuteensa. Tämä palautti muistiin hänen vaarallisen asemansa niin kirvelevällä tuskalla, että hän heti tunsi olevansa valmis uhmailemaan kaikkea, saadakseen siitä lopun. Torventörähdykset ja pitkäveteinen jyrinä huumasivat häntä ja taajat savupilvet, jotka lensivät Pariisin kirkkaalle, avaralle taivaalle, katkaisivat näköalan. Hän palasi nyt Rue du Rocherille ja kulki kuin olisi mennyt itsemurhaa tekemään, kiireisin askelin, äkisti ruvettuaan pelkäämään ett'ei enää tapaisi häntä kotona.

Kun Séverine oli painanut soittojohdon nappulaa, kiiti jäätävä peljästys jälleen hänen lävitsensä. Mutta palvelija oli jo kysynyt hänen nimeänsä ja pyytänyt häntä istuutumaan odotushuoneeseen. Hiljaa avattujen ovien kautta kuuli hän sangen selvästi kahden henkilön välisen vilkkaan keskustelun. Sitten syntyi syvä ja täydellinen äänettömyys. Hän ei tuntenut mitään muuta, kuin sen, miten kumeasti hänen ohimojensa kohdalla tykytti. Hän sanoi itselleen, että tuomari vielä harkitsi asiaa, ja että hän epäilemättä saisi odottaa sangen kauan, mikä tuntuisi hänestä sietämättömältä. Mutta hän hämmästyi: palvelija antoi hänen astua sisään. Tuomari ei varmaankaan ollut lähtenyt, ja Séverine aavisti hänen seisovan piilossa oven takana.

Hän oli viety suureen, synkkään virkahuoneeseen, jossa oli tummat huonekalut, paksu matto ja paksut oviverhot, mitkä tekivät sen niin umpinaiseksi, ett'ei mikään ääni ulkoa voinut tunkeutua sisälle. Mutta siellä oli kukkia, vaaleita ruusuja pronssikorissa, jotka kaikessa tässä ankarassa totisuudessa ilmaisivat salattua lempeyttä, harrastusta mukavaan elämään. Talon isäntä seisoi suorana. Varsin moitteettomasti istuvassa takissaan ja kapeine kasvoineen, mitkä harmaantunut poskiparta teki jonkun verran suuremmiksi, näytti hän tosin ankaralta ja vakavalta, mutta hänellä oli vielä notkea vartalo ja oli hän myös jonkun verran säilyttänyt vanhan maailmanmiehen hienoutta ja ylhäisyyttä, jonka tarkoituksellisen, virallisen jäykkyyden taakse hymy tuntui voivan piiloutua. Huoneessa vallitsevassa hämärässä hän näytti sangen ylhäiseltä ja arvokkaalta.

Séverine tunsi sisään astuessaan, kuinka lämmin, ummehtunut ilma painosti hänen rintaansa. Hän näki siellä ainoastaan herra Camy-Lamotten, joka katseli häntä, kun hän lähestyi. Camy-Lamotte ei antanut mitään merkkiä kehoittaakseen häntä istumaan, eikä osoittanut olevansa halukas alottamaan keskustelua, vaan odotti, että hän selittäisi syyn käyntiinsä. Tämä vielä pidensi vaitioloa, mutta ankaralla ponnistuksella sai Séverine äkkiä itsehillitsemiskykynsä takaisin ja astui kylmäverisenä ja varovaisena vaaraa vastaan.

— Herra ylisihteeri, suvainnette suoda anteeksi rohkeuteni koettaa vedota teidän hyväntahtoiseen muistiinne. Te tunnette sen korvaamattoman vahingon, minkä olen kärsinyt, ja nykyisessä hyljätyssä tilassani olen rohjennut toivoa teiltä jossain määrin edelleenkin saavani sitä puolustusta ja suojelusta, jota teidän ystävänne, minun niin katkerasti kaivattu suojelijani, meille lahjoitti.

Camy-Lamotte ei silloin voinut muuta, kuin viittauksella kehoittaa häntä istumaan, sillä tämä oli naisellisen teeskentelyn synnynnäisellä taidolla lausuttu täysin vilpittömällä äänellä, liikanaisetta nöyryydettä taikka surutta. Mutta hän ei vieläkään virkkanut mitään, vaan istuutui itsekin ja odotti. Oivaltaessaan, että hänen oli tarkemmin selitettävä sanottavansa, jatkoi Séverine:

— Pyydän saada muistuttaa teitä siitä, että minulla on ollut kunnia tavata teidät Doinvillessä. Voi, se oli onnellinen aika minulle… Nyt on paha aika tullut, ja minulla on ainoastaan teidät, minä pyydän teidän apuanne sen miehen nimessä, jonka me molemmat olemme kadottaneet. Te, joka olitte niin kiintynyt häneen, täydentäkää te hänen hyvätyönsä, korvaatkaa te hänet.

Ylisihteeri kuunteli hänen puhettansa ja katseli häntä; ja kaikki hänen epäluulonsa järkähtivät; Séverine näytti näet siinä määrin luonnolliselta ja viehättävältä kaipauksessaan ja rukouksissaan. Se lyhyt, nimetön kirjelappu, jonka hän oli löytänyt Grandmorinin paperien joukosta, ei hänen mielestään ollut voinut tulla keneltäkään muulta, kuin Séverineltä, jonka myöntyväisyys presidentin toivomuksiin ei hänelle ollut tuntematon. Jo ilmoitus hänen tulostaan oli aivan äsken saanut hänet täydellisesti vakuutetuksi siitä, ja hän oli keskeyttänyt keskustelunsa tuomarin kanssa ainoastaan saadakseen varmuutensa vahvistetuksi. Mutta mitenkäpä olisi häntä voinut luulla rikokselliseksi kukaan, joka näki hänet niin lempeänä ja hurskaana.

Hän tahtoi kuitenkin päästä siitä täydellisesti selville, ja pysyen edelleen mitä totisimman näköisenä, sanoi hän:

— Selittäkää tarkemmin… Minä muistan teidän varsin hyvin, enkä muuta pyydä kuin olla teille hyödyksi, ellei se kohtaa mitään vastusta.

Séverine kertoi nyt kiertelemättä, kuinka hänen miestään uhkasi virkaero. Häntä kadehdittiin kovin hänen kelvollisuutensa ja sen korkean suojeluksen takia, jota hän tähän saakka oli nauttinut. Nyt, kun luultiin häneltä puuttuvan puolustajia, toivottiin voitavan riemuita ja ponnistettiin kaksin verroin. Hän ei kuitenkaan maininnut ketään nimeltä erikseen, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta hän puhui hyvin harkituin sanoin. Päättäessään lähteä Pariisiin oli hän kuitenkin ollut vakuutettu siitä, että ripeä puuttuminen asiaan oli välttämätön. Kentiesi oli se seuraavana päivänä liian myöhäistä: hän pyysi sen vuoksi pikaista apua ja tukea.

Hän lausui kaiken tämän esittämällä niin runsaasti loogillisia tosiasioita ja hyviä syitä, että näytti todellakin mahdottomalta, että hän olisi vaivannut itseänsä jossakin muussa tarkoituksessa.

Camy-Lamotte otti huomioon hänen huultensa pienimmät ja huomaamattomimmatkin värähdykset ja iski nyt ensimmäisen iskun.

— Minkä vuoksi sitten yhtiö erottaisi teidän miehenne? Ei suinkaan sillä ole mitään vakavaa moitetta häntä vastaan?

Séverine ei liioin kääntänyt katsettansa hänestä ja vakoili hänen kasvojensa pienempiäkin ryppyjä ja kysyi itseltänsä, oliko mies löytänyt kirjeen. Ja vaikka kysymys olikin sangen viaton, tuli hän äkkiä vakuutetuksi siitä, että kirje oli jossakin tässä huoneessa. Camy-Lamotte tietää jotakin, sillä hän asetti paulan hänen eteensä ja tahtoi nähdä, uskaltaisiko hän puhua erottamisen todellisista syistä. Mies oli muuten antanut niin suuren painon sanoillensa, että Séverine tunsi, kuinka hänen vaaleat, raukeat silmänsä tutkistelivat häntä hänen sisimpään olemukseensa saakka.

Hän uhmaili nyt vaaraa urheasti.

— Voi, Jumalani, se on kerrassaan kuulumatonta, mutta on epäilty, että me tuon onnettoman testamentin takia olisimme ottaneet hengen hyväntekijältämme. Meidän ei ollenkaan ole ollut vaikea näyttää syyttömyyttämme toteen. Mutta tuollaisista häpeällisistä syytöksistä jää aina jotakin jäljelle ja yhtiön johtokunta epäilemättä pelkää häväistysjuttuja.

Camy-Lamotte tunsi uudelleen olevansa ihmeissään ja hämillään, kuullessansa tätä suoruutta ja olletikin sitä kunniallista tapaa, jolla nainen tämän lausui. Hän, joka ensi silmänräpäyksessä oli arvellut, ett'ei Séverine olisi minkään näköinen, alkoi sitä paitsi nyt pitää häntä perin vietteleväisenä nöyrine, myöntyväisine ilmeineen sinisissä silmissään tuon valtavan, mustan hiuskasan alla. Ja hän ajatteli ystäväänsä Grandmorinia sekä kateudella että ihailulla: Kuinka hitossa oli tämä, joka kumminkin oli kymmenen vuotta häntä vanhempi, oli voinut kuolemaansa saakka omistaa sellaisia naisia, kun hänen sitä vastoin jo oli täytynyt olla sellaisitta leikkikaluitta, ollakseen menettämättä sitä vähää ydintä, mikä hänessä vielä oli jäljellä? Nainen oli todellakin varsin ihastuttava ja hieno, ja nyt jo epä-itsekkääksi käyneen rakastajan hymy mursi rikki ylhäisen kylmän kasvojen-ilmeen, mikä soveltui vihamiehelle, joka oli saanut ikävän asian niskoillensa.

Mutta nyt Séverine hairahtui. Hän tunsi voimansa ja muuttui röyhkeäksi. Hän näet virkkoi:

— Me emme ole niitä ihmisiä, jotka tappavat rahoja saadakseen. Olisi tarvittu jokin muu vaikutin, ja sellaista ei ollut.

Camy-Lamotte katsoi häneen ja huomasi, miten hänen suupielensä nytkähtivät. Hän se oli. Nyt oli hän aivan lujasti vakuutettu siitä. Ja Séverine itse ymmärsi olevansa hänen vallassaan siitä, että hän oli lakannut hymyilemästä, ja että hänen leukansa nyt alkoi nytkähdellä. Hän tunsi olevansa voimaton, oli kuin ei häntä enään olisi ollut olemassa. Mutta hän istui kuitenkin yhä suorana tuolillansa, kuuli edelleen puhuvansa samalla tasaisella äänellä ja sanovansa, mitä sanottaman piti. Keskustelua jatkettiin, mutta tämän jälkeen ei kumpaisellakaan ollut mitään toiselta tiedusteltavaa; ja merkityksettömin sanoin puhuivat molemmat nyt ainoastaan sellaisista aineista, jotka eivät heitä huvittaneet. Camy-Lamottella oli kirje, ja hän, Séverine, oli sen kirjoittanut. Tämä ilmeni yksinpä heidän vaitiolostaankin.

— En tahdo kieltäytyä, sanoi Camy-Lamotte lopuksi, puolustamasta teitä yhtiölle, jos te todellakin olette avun arvoiset. Odotan liikennepäällikön juuri tänä iltana tulevan luokseni erään toisen asian takia… Mutta minä tarvitsen muutamia tietoja. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa miehenne nimi, ikä ja virka-ansiot, sanalla sanoen kaikki, mitä tarvitaan, jotta minä perehtyisin asemaan.

Hän työnsi nyt Séverinen eteen pienen divaanipöydän, mutta katseli poispäin hänestä, jott'ei hän ylen pahasti peljästyisi. Hän vapisi: Camy-Lamotte halusi saada mallin hänen käsialastaan, voidakseen verrata sitä kirjeeseen. Silmänräpäyksen hän epätoivoissaan mietti jotakin tekosyytä, koska oli päättänyt olla kirjoittamatta. Sitten ajatteli hän: Mitäpä se hyödyttää, koska kerran hän tunsi todellisen asianlaidan. Ainahan he voisivat saada haltuunsa joitakuita hänen kädestänsä lähteneitä rivejä.

Nähtävästi levottomuudetta ja kuin olisi se ollut yksinkertaisin asia maailmassa, kirjoitti hän mitä toinen pyysi, samalla kun tämä seisoi hänen takanansa ja heti tunsi täydellisesti saman käsialan, vaikka se oli suurempaa ja vähemmän vapisevaa kuin kirjeessä. Hän piti tuon pienen, solakan naisen tekoa oikein urheana ja hymyili uudelleen, milloin ei tämä voinut häntä nähdä, sellaisen kokeneen miehen hymyilyä, joka veltostuneena ja kaikesta vilpittömänä voi ainoastaan sulosta hurmaantua. Ei todellakaan maksanut vaivaa harrastaa oikeutta. Hän valvoi ainoastaan sen hallituksen etua, jota hän palveli.

— Antakaa se minulle, niin minä kuulustelen, mitä voin tehdä.

— Olen teille sangen kiitollinen. Te siis toimitatte, että mieheni pysytetään virassaan ja minä voin niin ollen pitää asiaani ajettuna?

— Eikös hitossa, minä en sitoudu mihinkään… Minun täytyy katsoa ja harkita.

Hän epäröi todellakin, hän ei tietänyt, mille kannalle asettuisi
Roubaud-puolisojen suhteen.

Ainoa seikka, mikä vielä sen jälkeen kun hän tunsi olevansa riippuvainen Camy-Lamotten mielivallasta, ahdisti hänen mieltänsä, oli tämän epäröiminen, se, että mies joko pelastaisi tai kukistaisi hänet hänen voimatta aavistaa niitä syitä, jotka määräisivät hänen toimintansa.

— Voi, ajatelkaa, miten tuskallista se on meille. Te ette voi sallia minun lähteä, antamatta minulle varmuutta.

— Herra Jumala, rouva Roubaud. Enhän minä voi sille mitään tehdä.
Odottakaa.

Camy-Lamotte vei hänet ovelle, ja hän kulki mieletönnä epätoivosta ja säikähdyksestä ja oli vilpittömästi tunnustamaisillaan kaikki, pakoittaakseen hänet suoraan sanomaan, mitä hän aikoi heille tehdä. Voidakseen viipyä siellä vielä hetkisen ja toivoen sinä aikana keksivänsä keinon, huudahti hän:

— Minä unhoitin, että aijoin pyytää teiltä neuvoa tuon onnettoman testamentin suhteen… Arveletteko, että meidän on otettava lahjoitus vastaan?

— Laki on teidän puolellanne, vastasi Camy-Lamotte varovaisesti. Se riippuu asianhaaroista ja teidän käsityksestänne.

Hän oli nyt ovella ja teki viimeisen yrityksen.

— Minä rukoilen teitä, älkää antako minun lähteä näin, sanokaa minulle, voinko toivoa.

Kiihtymystä ilmaisevin elein oli hän tarttunut miehen käteen. Tämä riistäytyi irti. Mutta hän katsoi häneen niin kauniisti ja lämpimän rukoilevasti, että hän tuli liikutetuksi.

— No niin, tulkaa takaisin kello viideltä. Ehkäpä minä silloin voin sanoa teille jotakin.

Hän läksi ja poistui hotellista vielä huolestuneempana kuin oli sinne tullessaan. Asema oli nyt kärjistynyt, ja hänen kohtalonsa oli vielä ratkaisematta ja vangitseminen tapahtuisi ehkä kohta. Kuinka voisi hän elää viiteen saakka? Silloin heräsi jälleen ajatus Jacquesista, jonka hän oli vallan unhoittanut. Hän oli myöskin yksi, joka saattoi kukistaa hänet, jos hän vangittaisiin. Vaikka kello nyt oli tuskin puoli kolme, riensi hän Rue du Rocheria pitkin Rue Cardinetia kohden.

Yksin jäätyänsä seisoi Camy-Lamotte hetkisen hiljaa kirjoituspöytänsä ääressä. Perehtynyt kun oli oloihin Tuilerieissa, jonne hänen toimensa oikeusministerin ylisihteerinä kutsui häntä melkein joka päivä, ja yhtä kaikkivoipa kuin itse ministeri ja käytetty mitä arkaluontoisimmissakin tehtävissä, tiesi hän aivan hyvin, kuinka Grandmorinin murhajuttu oli herättänyt kiihtymystä ja levottomuutta korkeimmassa paikassa.

Vastustussanomalehdet kävivät edelleenkin meluisaa taistelua. Muutamat syyttivät poliisin olevan niin kiintynyt valtiolliseen vakoiluunsa, ett'ei sillä ole aikaa ottaa selkoa murhaajista, toiset taas pöyhivät presidentin elämää ja huomauttivat hänen kuuluneen hoviin, jossa mitä raaimmat irstailut vallitsivat. Tämä taistelu kävi todella tuhoisaksi sitä mukaan kun vaalit lähestyivät. Ylisihteerillekin oli lausuttu toivomus, että siitä tehtäisiin loppu niin pian kuin mahdollista, samantekevää millä tavalla. Koska ministeri oli jättänyt tuon arkaluontoisen asian hänen huostaansa, oli hänellä yksinänsä päätösvalta ja hän yksin siitä edesvastuun kantoi. Tämä oli otettava tarkoin harkittavaksi, sillä hän ei epäillyt kaikkien silmissä saavansa kantaa koiranpäätä, jos osoittaisi jotakin taitamattomuutta.

Edelleenkin ajatuksiinsa vaipuneena Camy-Lamotte avasi oven viereiseen huoneeseen, jossa Denizet odotti. Tämä, joka oli kuunnellut, huudahti hänen sisään tullessaan:

— Sitähän juuri sanoinkin, että on aivan aiheetonta epäillä heitä… Nähtävästi aikoo hän vaan pelastaa miehensä virkaerosta. Hän ei lausunut ainoatakaan epäilyttävää sanaa.

Ylisihteeri ei heti vastannut. Ajatuksiinsa vaipuneena hän kiinnitti katseensa tuomariin, jonka korkeat piirteet ja ohuet huulet pistivät hänen silmiinsä. Hän ajatteli nyt sitä virkamieskuntaa, jota hän sen salaisena päällikkönä piti käsissään, ja ihmetteli, että se kaikessa köyhyydessään saattoi pysyä niin arvokkaana ja ammattitottumuksesta huolimatta niin älykkäänä. Mutta tämä, niin ovela kuin luulikin olevansa, oli kuitenkin intohimoisen itsepäinen, luullessaan päässeensä totuuden perille.

— Te siis edelleenkin väitätte, että tuo Cabuche on syyllinen? Kysyi
Camy-Lamotte.

Denizet säpsähti hämmästyksestä.

— Tietysti?… Kaikki todistaa mitä varmimmin häntä vastaan. Olen jo lukenut todistukset, ne ovat, sen uskallan sanoa, mallikelpoiset, sillä ei puutu niin ainoatakaan… Olen tarkoin tutkinut kysymystä, olisiko vaunussa mahdollisesti ollut joku rikostoveri, nainen, kuten te sanoitte. Se näyttikin pitävän yhtä sen veturinkuljettajan todistuksen kanssa, joka oli vilahdukselta nähnyt murhatapauksen, mutta minä olen häntä tarkoin kuulustellut, eikä hän ole pysynyt ensimäisessä todistuksessaan sekä on sitäpaitsi tuntenut matkahuovan siksi tummaksi esineeksi, josta hän oli puhunut… Niin Cabuche on varmaankin rikoksellinen, sitäkin suuremmalla syyllä kun, ellei hän se ole, meillä ei ole ketään muuta.

Tähän asti oli ylisihteeri tahallansa vitkastellut ilmoittaa hänelle sitä kirjallista todistusta, joka hänellä oli, mutta nyt, kun hänellä oli varma vakaumus, kiiruhti hän vielä vähemmän ilmaisemaan totuutta. Mitäpä hyödytti hävittää tutkintotuomarin väärää jälkeä, jos oikea aiheuttaisi vielä suurempaa epätietoisuutta? Tämä kaikki oli ensin otettava tarkan harkinnan alaiseksi.

— Herra Jumala! vastasi hän väsyneesti hymyillen, tahdon mielelläni tunnustaa, että te olette oikeilla jäljillä… Olen kutsuttanut teidät vain yhdessä teidän kanssanne tutkiakseni eräitä tärkeitä kohtia. Asia on varsin tavaton, ja siitä on nyt, kuten kai tiedätte, tullut politillinen asia. Meidän on siis kentiesi toimittava hallituksen miehinä… Sanokaa minulle nyt ihan vilpittömästi, uskotteko kuulustelunne perusteella, että tuo tyttö, joka oli Cabuchen rakastajattarena, on raiskattu?

Tuomari väänsi kasvonsa viekkaan näköisiksi ja hänen silmänsä puoliksi katosivat silmäluomien taakse.

— Kyllä, minä luulen, että presidentti on hänet raiskannut, ja että se varmasti käy selville oikeudenkäynnissä… Jos puolustaminen jätetään jonkun vastustuspuolueen asianajajan toimeksi, voidaan sitäpaitsi valmistautua siihen, että esille tulee vedettäväksi joukko häväistysjuttuja, sillä sellaisista ei siellä meillä ole puutetta.

Denizet ei ollut mikään tyhmä, milloin hän ei ollut virkatottumuksen orjana, eikä istunut ehdottoman tarkkanäköisyytensä ja kaikkivaltansa huipulla. Hän oli ymmärtänyt, miksi hänet oli kutsuttu, ei oikeusministeriöön, vaan ylisihteerin yksityisasuntoon.

— Me saamme sanalla sanoen varsin roskaisen asian, sanoi hän vihdoin nähdessään ett'ei toinen liikahtanut paikaltaan.

Camy-Lamotte vain pudisti päätään. Hän laski parhaillansa tuloksia oikeudenkäynnistä Roubaud-puoIisoja vastaan. Jos mies joutuisi tuomioistuimen eteen, niin hän aivan varmaan kertoisi kaikki: että hänen vaimonsakin on nuorena tyttönä väkivallattu ja sitten avioliittorikoksesta ja siitä raivoisasta mustasukkaisuudesta, joka vastustamattomasti pakoitti hänet murhaan. Puhumattakaan siitä, ett'ei tällä kertaa ollut kysymys palvelustytöstä ja entisestä vangista, ja että tämän virkamiehen kautta, jolla oli kaunis vaimo, vedettäisiin asiaan osalliseksi tärkeä osa keskisäädystä ja rautateiden henkilökunnasta. Saatettiinko sitä paitsi ollenkaan tietää, mihinkä se päättyisi, kun oli kysymys presidentin kaltaisesta miehestä? Saattaisi ehkä tulla ilmi sellaisia roskaisia, inhoittavia asioita, joita ei nyt voitu aavistaa.

Ei, oikeudenkäynti todellisia pahantekijöitä, Roubaud-puolisoja vastaan, tulisi varmaankin olemaan vielä paljon roskaisempi. Se oli siis ratkaistu; hän antaisi sen ajatuksen raueta. Sillä ellei annettaisi koko asian mennä myttyyn, luotti hän siihen, että pysyttäisiin kiinni viattoman Cabuchen asiassa.

— Minä yhdyn teidän mielipiteeseenne, sanoi hän vihdoin. On todellakin olemassa sangen karkeita seikkoja, jotka puhuvat kivenhakkaajaa vastaan, jos hänellä oli oikeudenmukainen syy kostaa… Jumalani, kuinka se on surullista ja kuinka paljon likaa siinä liikuteltaisiinkaan!… Minä tiedän kyllä, ett'ei oikeuden pidä huolehtia seurauksista ja yksityisetujen yläpuolella…

Hän ei sanonut lausetta loppuun, vaan päätti sen eleellä, samalla kun tuomari, joka nyt vuorostansa oli vaiti, synkän näköisenä odotti määräyksiä, joiden hän tunsi olevan tulossa.

Samalla hetkellä kun tunnustettiin totuus, jonka hän itse oli saanut ilmi, hänen oman neronsa tuote, oli hän valmis uhraamaan oikeuden aatteen niiden katsantotapojen hyväksi, mitkä hallituksen etu teki välttämättömäksi. Mutta huolimatta tavallisesta taitavuudestaan sellaisissa asioissa, innostui ylisihteeri hiemasen liikaa ja puhui liian nopeasti kuin hallitsija, joka on tottunut siihen, että häntä totellaan.

— Halutaan siis, että käsittelyjen jatkaminen keskeytetään. Toimikaa niin, että juttu voidaan pyyhkiä pois luettelosta.

— Anteeksi, selitti Denizet, mutta asia ei enää ole minun vallassani, se on riippuvainen minun omastatunnostani.

Camy-Lamotte hymyili, muutti heti menettelytapansa ja otti takaisin mahtavan, mutta samalla kohteliaan kasvojen-ilmeensä, joka näytti pilkkaavan koko maailmaa.

— Niin, niinpä tietenkin. Teidän omantuntonne puoleenhan minä käännynkin. Minä annan teidän tehdä päätöksen, jonka se teille määrää, ja olen varma siitä, että te olette oikeudenmukaisesti punnitseva syyt puolesta ja vastaan, jotta terveet opit ja yleinen moraali pääsevät voitolle. Te tiedätte paremmin kuin minä, että toisinaan tarvitsee olla urhoollinen tyytyäkseen pahaan, ellei tahdota joutua vielä pahempaan… Lyhyesti sanoen vedotaan ainoastaan hyvään kansalaiseen, kunnolliseen mieheen. Ei kukaan aijo mitenkään vaikuttaa teidän itsenäisyyteenne, ja sen vuoksi minä vielä kerran toistan, että tämä rikosasia täydellisesti on teidän vallassanne, kuten lain tahto muuten onkin.

Arka kun oli rajattomasta vallastaan, varsinkin ollessaan väärinkäyttämäisillään sitä, vastaanotti tuomari kunkin näistä lauseparsista tyytyväisesti pudistaen päätään.

— Muuten, jatkoi toinen kohteliaisuudella, joka liioittelunsa kautta muuttui ivalliseksi, me tiedämme sangen hyvin, kenen puoleen käännymme. Olemme kauvan tarkkaavaisuudella seuranneet teidän pyrinnöitänne, ja minä voin ilmoittaa teille, että me jo nyt kutsuisimme teidät Pariisiin, jos joku virka olisi avoinna.

Denizet ei voinut olla liikahtamatta. Mitä nyt? Ei siis tyydytettäisi hänen suurta kunnianhimoansa, hänen unelmaansa siirrosta Pariisiin, jos hän tekisi sen palveluksen, jota pyydettiin. Mutta Camy-Lamotte, joka käsitti hänen tunteensa, kiiruhti lisäämään:

— Paikkanne täällä on annettu toiselle, ja se on ainoastaan ajankysymys… Mutta koska jo olen tehnyt itseni syypääksi suulauteen, olen onnellinen voidessani ilmoittaa, että teidän nimenne on merkitty kunnialegioonan listalle elokuun 15 päiväksi.

Tuomari mietti silmänräpäyksen. Hän olisi pitänyt virkaylennystä parempana, sillä hän laski, että se aina olisi tuottanut noin sadan kuudenkymmenen kuuden frangin lisäyksen kuukaudessa, ja siinä salaisessa puutteessa, jossa hän tätä nykyä eli, merkitsi se hyvinvointia. Hän olisi silloin voinut uusia vaatevarastonsa ja hänen kiltti Mélaniensa olisi saanut parempaa ravintoa ja sen kautta muuttunut vähemmän häijyksi. Mutta kunniamerkki oli sentään aina hyvä kapine saada. Olihan sitäpaitsi annettu lupaus. Ja hänet, joka ei olisi antanut lahjoa itseänsä, ja joka oli kasvatettu alemman tuomarikunnan kunniallisissa pyrintötiedoissa, masensi nyt yksinkertainen toivo, epämääräinen luulottelu ylempien suosiosta. Tuomarinvirka oli nyt vain ammatti, kuten muutkin, ja hän laahasi ylenemistoiveiden luotia kuin nälkiintynyt armon-anoja, aina valmiina taipumaan vallanpitäjien käskyihin.

— Olen sangen liikutettu, mutisi hän, ja pyydän teitä lausumaan minun kunnioitettavat kiitokseni herra ministerille.

Hän nousi ylös, koska hän tunsi itsessään, että kaikki, mitä he nyt saattaisivat sanoa, ainoastaan saattaisi heidät hämilleen.

— Minä olen siis, virkkoi hän vihdoin, ja hänen silmänsä kävivät raukeiksi ja kasvojen piirteet jäykiksi, lopettava tutkimukseni ja ottava huomiooni teidän epäilyksenne. Ellei meillä ole ehdottomasti päteviä todistuksia tuota Cabuchea vastaan, on tietysti parempi, ett'ei anneta mahdollisuutta oikeudenkäynnistä johtuvalle hyödyttömälle häväistysjutulle. Minä päästän hänet vapaaksi, mutta pidän häntä edelleenkin silmällä.

Vielä ovella osoittautui ylisihteeri erittäin rakastettavaksi.

— Me luotamme täydellisesti, herra Denizet, teidän suureen taitavuuteenne ja ylevään kunnollisuuteenne.

Taasen jäätyänsä yksin, vertaili Camy-Lamotte nyt aivan hyödyttömällä uteliaisuudella Séverinen kirjoittamaa lehteä siihen nimettömään kirjelappuun, jonka hän oli löytänyt presidentti Grandmorinin paperien joukosta. Yhtäläisyys oli silmiinpistävä. Hän taittoi kirjeen kokoon ja lukitsi sen sangen tarkoin laatikkoon, sillä, vaikk'eikään hän ollut tutkintatuomarille antanut pienintäkään viittausta sen olemassaolosta, saattoi sellainen ase olla hyvä kätkettynä. Ja kun hän jälleen näki hänen kuvansa niin pienenä ja hentona, ja kuitenkin niin voimakkaana hermostuneessa vastarinnassaan, kohautti hän anteeksiantavasti ja leikillisesti olkapäitään. Voi niitä naisia, kun he vaan tahtovat!

Séverine tuli jo kahtakymmentä minuuttia vailla kolme Jacquesia tapaamaan Rue Cardinetille. Hänellä oli siellä ahdas huone erään suuren talon yläkerroksessa, mutta hän ei oleskellut siellä juuri muulloin, kuin iltaisin, saadakseen nukkua. Hän olikin poissa kahdesti viikossa, nimittäin ne kaksi yötä, jotka hän vietti Havressa ilta- ja aamujunan väliajalla. Tänään oli hän kuitenkin, läpimärkänä ja perin uupuneena mennyt sinne ja heittäytynyt vuoteellensa. Sen vuoksi olisi Séverine kukatiesi saanut odottaa häntä turhaan, ellei hän olisi herännyt riitaan naapuriperheessä, missä mies kuritti vaimoansa ja tämä ulvoi. Kun Jacques kurkisti ulos ullakkoakkunastansa ja tunsi hänet katukäytävällä, peseytyi ja pukeutui hän, ollen sangen huonolla tuulella.

— Siinäkö te vihdoinkin olette! huudahti Séverine, nähdessään hänen tulevan portista ulos. Pelkäsin ett'en ollut teitä oikein ymmärtänyt. Sanoittehan Rue Saussuren kulmauksessa…

Ja odottamatta hänen vastaustansa, tähysteli Séverine taloa.

— Täälläkö te siis asutte?

Jacques oli, hänelle sitä sanomatta, määrännyt kohtauspaikaksi porttinsa edustan, koska veturivarikko, jonne heidän oli määrä yhdessä mennä, oli melkein vastapäätä. Mutta Séverinen kysymys saattoi hänet vielä enemmän hämilleen, hän kuvitteli mielessään, että tuo nainen menisi tuttavallisuudessa niin pitkälle, että pyytäisi saada nähdä hänen huoneensa. Mutta se oli niin huonosti kalustettu ja niin epäjärjestyksessä, että häntä hävetti.

— En minä täällä asu, minulla on vaan pieni nurkka, jossa nukun, vastasi hän. Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä minä pelkään, että päällikkö on jo lähtenyt ulos.

Todellakaan he eivät tavanneet häntä saapuessaan siihen pieneen taloon, jossa hän asui asema-alueella veturitallin takana, ja he etsivät häntä turhaan vajasta toisensa jälkeen. Kaikkialla sanottiin heille, että heidän olisi tultava takaisin puoli viiden ajoissa, jos tahtoisivat varmasti tavata hänet korjauspajoissa.

— Hyvä on, me tulemme takaisin, selitti Séverine.

Ollessaan taas aseman edustalla Jacquesin kanssa kahden, sanoi hän:

— Onko teillä, jos olette vapaa, mitään sitä vastaan, jos vartoan teidän seurassanne?

Hän ei juuri hevin voinut vastata kieltävästi, ja muuten, huolimatta siitä kalvavasta levottomuudesta, minkä hän hänessä sai aikaan, herätti hän hänessä yhä suurempaa ja voimakkaampaa ihastusta, niin että se tahallisesti poiskarkoittava nyreys, jota hän oli päättänyt osoittaa, katosi naisen lempeiden katseiden tieltä. Kenellä oli niin hellät ja peljästyneet kasvot, oli varmaan lemmessäänkin kuin uskollinen koira, jota ei edes raski lyödä.

— Ei, minä en teitä suinkaan jätä, sanoi hän vähemmän äkeästi.
Meillä on tunti aikaa… Menemmekö johonkin kahvilaan?

Séverine hymyili hänelle ja oli onnellinen, huomatessaan hänen vihdoinkin käyneen hieman ystävällisemmäksi.

— Ei, ei, minä en tahdo sulkeutua sisälle… Mieluummin kävelemme kaduilla, missä vaan tahdotte.

Ja hän tarttui itse sangen näppärästi hänen käsivarteensa.

Nyt, kun hän ei enää ollut musta ja nokinen matkan jäljeltä, näytti hän Séverinen mielestä hienolta. Hän käyttäytyi kuin lomalle lähtevä virkamies, ja hänen siivoa, porvarillista ulkonäköänsä korotti jonkinlainen reipas ylevyys, joka oli seuraus tottumuksesta raittiiseen ilmaan ja jokapäiväisestä vaaran uhmailemisesta. Ei milloinkaan ollut hän niin selvästi huomannut, että Jacques oli niin kaunis pyöreine, säännöllisine kasvoineen ja valkealla hipiällä olevine tummanruskeine viiksineen. Ainoastaan hänen arat katseensa, nuo kultatäpläiset silmät, jotka karttoivat häntä, herättivät Séverinessä edelleenkin epäluuloa.

Jos hän karttoi katsomasta häntä suoraan kasvoihin, niin merkitsikö se sitä, että hän ei tahtonut sitoutua mihinkään, tahtoi menetellä miten mielensä teki häntäkin kohtaan? Siinä epätoivoisuudessa, jonka vallassa hän nyt oli, ja vapisten joka kerta, kun ajatteli Rue du Rocherin varrella olevaa huonetta, jossa hänen kohtalonsa nyt ratkaistiin, oli hänellä tämän jälkeen ainoastaan yksi tarkoitusperä, nimittäin saada se käsitys, että mies, joka antoi hänelle käsivartensa, kuului hänelle kaikkineen päivineen, saada hänet, silloin kun hän avasi silmänsä, upottamaan katseensa syvälle hänen katseeseensa. Silloin kuuluisi hän hänelle. Séverine ei ollut rakastunut häneen, ei edes ajatellutkaan sellaista. Mutta hän koetti aivan yksinkertaisesti muuttaa hänet omaisuudeksensa, jott'ei hänen kauemmin tarvitsisi peljätä häntä.

He kulkivat muutamia minuutteja ääneti keskellä sitä kävelijäin alituista virtaa, joka on kysymyksenalaiselle väkirikkaalle seudulle ominainen. Toisinaan oli heidän pakko astua alas katukäytävältä ja mennä ajotien yli noiden kaikkien vaunujen lomitse. Sitten saapuivat he Batignollespuistoon, joka tähän vuodenaikaan oli hyvin kaunis. Taivas, jonka aamullinen rankkasade oli puhdistanut, säteili nyt lempeän sinisenä ja sireenit aukoivat umppujansa maaliskuun auringon vienossa paisteessa.

— Menemmekö tuonne sisälle? kysyi Séverine. Tämä väenpaljous panee pääni pyörälle.

Jacques aikoi tehdä sen muutenkin, tajuamatta tarvetta, jota hän tunsi saada hänet itsellensä kaukana muista ihmisistä.

— Niin, sinne taikka johonkin muualle, vastasi hän.

He kävelivät aivan hiljalleen ruohostossa lehdettömien puiden keskellä. Ulkona oli paljon vaimoja pikkulasten kanssa ja muutamia muita, joilla oli kiire, ja jotka sen vuoksi kulkivat oikotietä puiston läpi. He kapusivat purojen yli ja menivät kukkuloiden keskelle; sitten palasivat he hiljakseen kävellen, kunnes saapuivat muutamien kuusistojen luo, joiden tumma vehreys välkkyi auringon valossa. Ja koska tässä yksinäisessä kolkassa oli penkki, piilossa toisten katseilta, istuutuivat he sille, edes keskustelemattakaan siitä ja juuri kuin yhteisestä suostumuksesta sinne tulleina.

— Tulipa sentään kaunis ilma tänään, sanoi Séverine hetkisen äänettömyyden jälkeen.

— Tuli, vastasi Jacques, aurinko on jälleen tullut näkyviin.

Mutta heidän ajatuksensa eivät olleet siellä. Jacques, joka arasteli naisia, oli tullut ajatelleeksi tapahtumia, jotka olivat lähentäneet häntä Séverineen. Tämä istui tuossa, hipaisi häntä, uhkasi valloittaa hänen olemuksensa, ja hän tunsi yhtämittaista hämmästystä. Viimeisen, Rouenissa toimitetun kuulustelun jälkeen ei hän enää epäillyt hänen olevan osallinen Croix de-Maufrasin luona tehtyyn murhaan. Voimatta selvästi ratkaista kysymyksiä, oli hän kysynyt itseltään: Miten oli se tapahtunut? Minkälaisista seikoista oli se johtunut? Mikä intohimo taikka harrastus oli pakoittanut heitä siihen? Hän oli kuitenkin lopulta sommitellut siitä itsellensä seuraavan päätelmän:

Mies oli itsekäs ja hurjapäinen ja oli tahtonut saada lahjoituksen haltuunsa. Kentiesi hän pelkäsi, että testamentti muutettaisiin heidän vahingoksensa. Ehkäpä oli hän tehnyt sen kiinnittääkseen vaimonsa itseensä verisellä siteellä.

Ja hän pysyi kiinni tässä jutussa, jonka synkällä kohdalla oli suuri vetovoima häneen ja kiinnitti kovin hänen mieltään, vaikk'ei hän koettanut saada siihen selvyyttä. Häntä kiusasi myöskin se ajatus, että hänen velvollisuutensa oli kertoa kaikki oikeuden edessä. Juuri tämä ajatus liikkui hänen mielessään, kun hän huomasi istuvansa penkillä niin lähellä Séverineä, että lonkassansa tunsi hänestä säteilevää lämpöä.

— On todellakin ihmeellistä, että maaliskuussa voimme näin istua ulkosalla, kuin olisi kesä, virkkoi hän vihdoin.

— Niinpä kyllä, vastasi Séverine, kohta auringon noustua korkeammalle on oikein ihanaa.

Séverine puolestansa ajatteli, että Jacques varmaankin oli oikein tyhmä, ellei epäillyt heitä rikoksellisiksi. He olivat liian innokkaasti pyrkineet hänen suosioonsa, tälläkin hetkellä juoksi hän liian silmiinpistävällä tavalla hänen perässään. Sillä aikaa kun vaitiolon tuon tuostakin keskeytti jokunen merkityksetön sana, seurasi Séverine hänen ajatustensa kulkua. He katsoivat toisiansa silmiin ja Séverine luki hänen katseestaan, että hän kysyi itseltänsä, oliko se Séverine, jonka hän näki mustana kasana koko painollansa painavan uhrin jalkoja alaspäin. Mitä tekisi ja sanoisi hän kiinnittääkseen hänet itseensä irroittamattomalla siteellä?

— Tänä aamuna oli Havressa sangen kylmä, lisäsi hän.

— Puhumattakaan kaikesta siitä sateesta, minkä saimme, vastasi
Jacques.

Tässä silmänräpäyksessä sai Séverine äkisti erään päähänpälkähtämän. Hän ei tuumaillut, ei taistellut, se tunkeutui häneen kuin vaistomainen vaikutus hänen järkensä ja sydämensä synkistä syvyyksistä, sillä jos hän olisi ajatellut asiaa, ei hän olisi mitään sanonut. Mutta hän tunsi, että se oli hyvä, ja että hän puhumalla voittaisi hänet.

Hän tarttui lempeästi Jacquesin käteen ja katseli häntä. Vihreät viidakot kätkivät heidät läheisillä kaduilla liikkuvilta ihmisiltä; ainoastaan vaunujen etäinen vierinä kuului aurinkoisen puiston yksinäisyydessä, ja lehtokujan kulmauksessa leikki lapsi itseksensä aivan hiljaa, lapiolla ajamalla hiekkaa pienoiseen sankoon. Ilman mitään selityksiä ja pannen koko sielunsa sanoihinsa, kysyi hän puoliääneen:

— Luuletteko, että minä olen rikoksellinen?

Jacques hieman vapisi ja upotti katseensa hänen katseeseensa.

— Luulen, vastasi hän yhtä hiljaisella ja liikutetulla äänellä.

Silloin puristi hän hänen kättänsä, jota oli pitänyt omassansa vielä voimakkaammin, mutta ei jatkanut heti, vaan tunsi, kuinka heidän kuumeensa suli yhteen.

— Te erehdytte, minä en ole rikoksellinen.

Hän sanoi näin, ei saadakseen hänet vakuutetuksi, vaan ainoastaan antaakseen hänelle viittauksen siitä, että hänen oli kaikkien muiden silmissä oltava viaton. Se oli tunnustus naiselta, joka sanoi ei, toivoen että se joka tapauksessa olisi ei ja siinä pysyisi.

— Minä en ole rikoksellinen… Ette saa kauvemmin pahoittaa mieltäni uskomalla että minä olen rikoksellinen.

Hän tunsi olevansa sangen onnellinen huomatessaan Jacquesin katsovan syvälle hänen silmiinsä. Mitä hän nyt oli tehnyt, oli epäilemättä itsensä antamista, sillä hän antautui Jacquesin valtaan, ja jos tämä myöhemmin tekisi vaatimuksia hänen persoonansa suhteen, ei hän voinut panna vastaan. Mutta nyt oli irroittamaton side solmittu heidän välillensä: hän ei nyt peljännyt hänen voivan ilmaista mitään, Jacques oli hänen niinkuin hän Jacquesin. Tunnustus oli yhdistänyt heidät.

— Ettehän enää pahoita mieltäni, te uskotte minua?

— Kyllä, minä uskon teitä, vastasi Jacques hymyillen.

Minkä vuoksi pakoittaisi hän Séverinen raa'asti kertomaan tämän roskaisen asian? Myöhemmin kertoisi hän hänelle kaikki tyyni, jos hän tuntisi tarvetta sen ilmaisemiseen. Tämä tapa hankkia rauhaa siten, että mitään sanomatta tunnusti hänelle syntinsä, liikutti häntä suuresti, se oli todistus rajattomasta hellyydestä. Séverine oli niin luottavainen, niin heikko suloisine sinisilmineen! Hän näytti Jacquesista niin naiselliselta, miehelle niin antauneelta, valmiilta taipumaan hänen tahtonsa mukaan, voidakseen olla onnellinen. Ja mikä eritotenkin ihastutti Jacquesia heidän käsiensä puristaessa toisiaan ja heidän katseidensa pysyessä luopumatta toisistansa, oli se seikka, ett'ei hän enään ollenkaan tuntenut sitä pahoinvointia, sitä salaista väristystä, joka muulloin vaivasi häntä naisen läheisyydessä, kun hän ajatteli omistaa hänet. Muihin naisiin hän ei voinut koskea, tuntematta halua purra heitä, johon häntä kannusti inhoittava murhanhimo. Voisiko hän siis rakastaa Séverineä ottamatta häntä hengiltä?

— Te tiedätte kyllä, että minä olen teidän ystävänne, ja ett'ei teillä minusta ole mitään pelkoa, kuiskasi hän Séverinen korvaan. Minä en tahdo tuntea teidän asioitanne, ne saavat olla kuten te suvaitsette. Ymmärrättekö minua? Minä olen kokonaan teidän käytettävänänne.

Jacques oli tullut niin lähelle häntä, että tunsi hänen lämpimän hengityksensä viiksissänsä. Vielä samana aamuna olisi hän vapissut kohtauksen pelosta. Mitä siis tapahtui, koska hän tuskin tunsi jälkeäkään väristyksestä, vaan ainoastaan toipumaan päin olevan sairaan miellyttävää väsymystä? Tuo nyt varmuudeksi muuttunut ajatus että Séverine oli tappanut, asetti hänet nyt hänen silmissänsä aivan toiseen, paljon suurempaan valoon. Ehkäpä ei hän ollut ainoastaan auttanut, vaan itse käyttänyt veistä. Hän tuli vakuutetuksi, että asian laita oli niin, vaikk'ei hänellä ollut mitään todistuksia sen otaksumiseen. Ja tämän jälkeen tuntui Séverine hänestä rauhoitetulta, kaiken arvostelun yläpuolelle korotetulta siinä tiedottomassa, pelonsekaisessa himossa, jota hän nyt hänessä herätti.

Molemmat juttelivat nyt keskenänsä kuin haaveksiva pari, joka on joutunut yhteen, ja jossa rakkaus alkaa versoa.

— Antakaa minulle kätenne että voin sitä lämmittää?

— Ei, ei, ei, täällä. Meidät voidaan nähdä.

— Kuka sitten, koska olemme kahden? Eihän siinä sitä paitsi mitään pahaa olisi.

— Minä toivon sitä.

Séverine nauroi vilpittömästi iloissaan siitä, että oli pelastettu. Hän ei ollut rakastunut Jacquesiin, siitä oli hän varma, ja vaikka hän oli lupautunut hänelle, ajatteli hän jo jotakin keinoa päästäkseen siitä vapaaksi. Mies näytti siivolta, eikä varmaankaan olisi liian vaatelias, joten asia voitaisiin sangen hyvin järjestää.

— Se oli päätetty, me olemme hyvät toverukset, ilman että kenenkään muun, ei edes mieheni, tarvitse siitä olla pahoillaan. Päästäkää nyt käteni irti, älkääkä katsoko minun tuolla tavalla, te kulutatte silmänne pilalle.

Mutta Jacques piti hänen hienot sormensa omiensa välissä ja änkytti hyvin hiljaa:

— Minä rakastan teitä.

Séverine säpsähti ja riistäytyi nopeasti irti, Jacquesin jäädessä penkille istumaan.

— Mitä hullutuksia! Olkaa nyt järkevä! Joku tulee!

Tuli todellakin muuan lapsentyttö, kantaen kapalolasta, joka oli nukkunut. Sitten kulki joku nuori tyttö sangen nopeasti ohitse. Aurinko katosi nyt taivaanrannalla sinipunervaan usvaan, ja auringonsäteet luopuivat nyt ruohokentistä ja varistelivat kultatomua kuusten viheriöihin latvoihin. Tuli kuin äkillinen keskeytys tuohon ainaiseen vaunujen jyrinään. Läheisyydessä kello löi nyt viisi.

— Oi, herra Jumala, huudahti Séverine, kello, on viisi, ja minulla kun on kohtaus Rue du Rocherin varrella.

Hänen ilonsa katosi ja hän tunsi jälleen pelkäävänsä sitä tuntematonta, mikä häntä odotti, ja hän muisti ett'ei hän vielä ollut pelastunut. Hän kävi aivan kalpeaksi ja huulet vapisivat.

— Mutta varikonpäällikkö, jota teidän piti käydä tapaamassa! muistutti Jacques, joka oli noussut penkiltä, tarjotaksensa hänelle käsivartensa.

— Niin, se on ikävää, mutta se saa jäädä toiseen kertaan… Nyt, ystäväni, en enään tarvitse teidän seuraanne. Sallikaa minun nyt toimittaa asiani, ja vielä kerran kiitos, kiitos kaikesta sydämestäni.

Séverine puristi Jacquesin käsiä ja hänellä oli kiire päästä lähtemään.

— Me näemme toisemme junalla.

— Niin, junalla.

Séverine oli jo poissa ja katosi nopeasti puiston puiden joukkoon,
Jacquesin lähtiessä hitaasti kulkemaan Rue Cardinetia kohden.

Camy-Lamotte oli vast'ikään ollut pitkässä neuvottelussa Länsirata-yhtiön liikennepäällikön kanssa. Tämä, joka oli kutsuttu sinne muka toisen asian takia, oli lopulta maininnut yhtiön johtokunnan olevan kovasti pahoillaan Grandmorin jutusta. Ensinäkin sanomalehtien valitusten johdosta, jotka koskivat ensi luokan matkustajien niukkaa turvallisuutta. Sitten oli vielä koko henkilökunta sekotettu asiaan ja useita virkamiehiä oli epäilty, puhumattakaan Roubaudista, joka oli eniten asiaan sotkeutunut ja saattoi tulla vangituksi milloin tahansa. Lopuksi näyttivät vielä nekin häväistysjutut, mitkä olivat liikkeellä presidentistä, joka oli ollut yhtiön johtokunnan jäsen, lankeavan koko johtokunnan niskoille.

Ja sitten oli käynyt niin, että tuo kaksimielinen iljettävä ja likainen juttu rikoksesta, jota luultiin pienen, vähäpätöisen ala-asemapäällikön tekemäksi, vaikutti varsin moninaisella tavalla. Sen takia tuli epäjärjestystä ja hämminkiä suuren rautatieyrityksen koko suunnattomaan koneistoon, vieläpä korkeampi hallintokin joutui epäkuntoon. Sen vaikutukset ulottuivat vielä korkeammallekin, aina ministeristöön saakka, ja ne saattoivat nykyisen valtiollisen ahdingon aikana käydä valtiollekin vaarallisiksi: vaikeana saattoi mitättöminkin kuume jouduttaa suuren yhteiskunta ruumiin hajoamista.

Kun Camy-Lamotte sai liikennepäälliköltä kuulla, että johtokunta samana päivänä oli päättänyt erottaa Roubaudin, vastusti hän sangen vilkkaasti sellaista toimenpidettä Ei, ei! Ei mikään olisi sen taitamattomampaa, se aiheuttaisi kaksin verroin enemmän melua sanomalehdistössä, jos siinä ruvettaisiin esittämään alipäällikköä poliittisena marttyyrinä. Kaikki natisisi silloin vielä enimmän alhaalta ylöspäin, ja Jumala tiesi mitä ikäviä paljastuksia muillekin silloin voisi tulla päivän valoon! Häväistysjuttua oli kestänyt jo liian kauvan, ja kaikki tyyni oli vaiennettava niin pian kuin mahdollista.

Liikennepäällikkö tunsi tulleensa vakuutetuksi ja sitoutui pitämään
Roubaudin toimessaan sekä olemaan edes siirtämättä häntä pois
Havresta Se kyllä nähtäisiin, ett'ei yhtiön palveluksessa ollut
kunnottomia ihmisiä. Asia päättyisi ja pyyhittäisi pois luettelosta.

Kun Séverine hengästyneenä ja sydän ankarasti sykkien jälleen seisoi Camy-Lamotten edessä tuossa vakavassa huoneessa Rue du Rocherin varrella, katseli tämä häntä ääneti silmänräpäyksen. Häntä huvitti Séverinen tavattomat ponnistukset näyttää tyyneeltä, ja hän tunsi todellakin suosivansa tuota hienoa, heikkoa rikoksentekijää, jolla oli niin siniset, viattomat silmät.

— No niin!

Hän keskeytti puheensa, nauttiakseen vielä muutamia sekunteja Séverinen tuskasta. Mutta naisen katse oli niin syvä ja hän tunsi koko hänen olemuksensa syöksyvän vastaansa niin vastustamattomalla varmuuden tarpeella, että hän tunsi sääliä.

— No niin! Olen tavannut liikennepäällikön ja saanut aikaan, ett'ei teidän miestänne eroiteta virastaan. Asia on järjestetty.

Ylenpalttinen ilo melkein pani Séverinen pyörtymään. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, eikä hän voinut sanoa mitään, vaan hymyili ainoastaan.

Ylisihteeri toisti painavasti, jotta hän käsittäisi sanojen koko merkityksen.

— Asia on järjestetty… Te voitte tyyneesti palata Havren.

Séverine käsitti sen vallan hyvin: hän tahtoi sanoa hänelle, ett'ei heitä vangittaisi, että heitä armahdettaisiin. Se ei merkinnyt ainoastaan sitä, että Roubaud saisi pitää paikkansa, vaan myöskin, että tuo kauhea asia unhotettaisiin ja haudattaisiin. Vaistomaisen hyväilevällä liikkeellä, kun kaunis kotieläin, joka kiittää ja mielistelee, kumartui Séverine nyt hänen käsiensä yli, suuteli niitä, vei ne poskilleen ja piti niitä siinä. Ja tällä kertaa ei ylisihteeri vetänyt niitä pois, koska hän tunsi tulleensa sangen liikutetuksi tässä kiitollisuudessa esiintyvästä sulosta ja hellyydestä.

— Mutta muistakaa tarkoin, virkkoi hän taas ja koetti jälleen näyttää vakavalta ja ankaralta, että käyttäydytte hyvin.

— Oi, kyllä!

Mutta hän halusi edelleenkin pitää heidät vallassaan, sekä vaimon että miehen, ja hän viittasi senvuoksi kirjeeseen.

— Muistakaa, että asiapaperit ovat tallella ja että pienimmänkin hairahduksen tapahtuessa kaikki voidaan uudelleen ottaa esille… Kehoittakaa ennen kaikkea mieheänne olemaan sekaantumatta politiikkaan. Siinä suhteessa me pysymme taipumattomina. Minä tiedän, että hän on paljastanut itsensä, ja minulle on kerrottu ikävästä riidasta, mikä hänellä on ollut aliprefektin kanssa. Teidän miestänne pidetään republikaanina ja sitä ei voida suvaita. Hänen on oltava järkevä, muuten me aivan yksinkertaisesti vapautamme itsemme hänestä..

Séverine ei ollut istunut. Hän halusi päästä ulos purkamaan ilonsa, joka melkein saattoi tukehduttaa hänet.

— Me tottelemme ja olemme sellaisia, kuin te tahdotte… Teidän tarvitsee vaan käskeä milloin ja missä tahansa, niin minä olen teidän.

Camy-Lamotte hymyili taas sellaisen miehen väsynyttä, hieman halveksivaa hymyä, joka aikoja sitten on tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan asti.

— Joutavia, minä en ole sitä väärinkäyttävä.

Hän avasi oven itse. Rappusilla Séverine kahdesti kääntyi taakseen ja hänen säteilevät kasvonsa kiittivät ylisihteeriä jälleen.

Séverine syöksyi kuin mieletön Rue du Rocherille. Hän huomasi aivan aiheettomasti kulkevansa katua ylöspäin, ja palasi sen vuoksi alaspäin ja syöksyi vallan tarpeettomasti ajotien yli, olen vaarassa tulla yli ajetuksi. Hän tunsi tarvetta liikkua, kirkua, tehdä liikkeitä. Hän ymmärsi jo, minkä vuoksi heitä armahdettiin ja hän tuli sanoneeksi:

— He pelkäävät, hitto vieköön, ei ole ollenkaan pelkoa siitä, että he kaivavat tämän uudelleen esiin. Teinpä oikein tyhmästi, kiusatessani itseäni tuolla tavalla. Se on selvää… Ja mikä onni sitten! Pelastettu, pelastettu, todellakin pelastettu… Kuitenkin peljästytän mieheni niin että hän pysyy hiljaa… Pelastettu, pelastettu, pelastettu, mikä onni!

Saavuttuaan Rue Saint-Lazarelle, näki hän erään kultasepän kellosta, että kello oli kahtakymmentä minuuttia vailla kuusi.

— Nytpä minä tosiaankin kustannan itselleni hyvän päivällisen. Sen ehdin kyllä tehdä.

Hän valitsi komeimman ravintolan vastapäätä asemaa. Hän istui yksinään kadunpuolisen akkunan luona olevan pienen, valkoisen pöydän ääreen, koska kadulla vallitseva vilkas liike huvitti häntä suuresti, ja tilasi hienon päivällisen, johon kuului ostereita, vasikankieli muhennosta ja paistettua kanaa. Olihan vallan paikallaan, että hän korjasi sen vahingon, minkä oli kärsinyt kehnosta aamiaisesta. Hän nieli ruo'an, oli ihastunut leipään ja tilasi vielä erästä herkkua. Kun kahvi oli juotu, tuli hänelle kiire, sillä hänellä oli vain muutaman minuutin aika ehtiäkseen pikajunaan.

Erottuaan hänestä oli Jacques mennyt asuntoon ja pukeutumaan työvaatteisiinsa ja läksi sitten heti varikkoon, jonne hän tavallisesti saapui vasta puolta tuntia ennen, kun hänen veturinsa oli valmis lähtemään. Hän oli lopulta jättänyt huolenpidon sen tarkastamisesta Pecqueuxille, vaikka lämmittäjä oli juovuksissa kaksi kertaa kolmesta. Mutta tämä siinä rakastuneessa mielentilassa kun oli, tunsi hän tietämättään epäilyksiä ja tahtoi itse vakuttautua siitä että koneen kaikki osat toimivat hyvin, varsinkin kun aamulla Havresta tultaessa oli luullut huomaavansa suurempaa voimankuletusta ja pienempää työn-tulosta.

Tuossa suuressa, suljetussa vajassa, joka oli mustana noesta ja sai valaistuksensa korkeista, tomuisista akkunoista, oli muiden veturien joukossa, joita ei aijottu käyttää, Jacquesin veturi, jonka oli määrä ensiksi lähteä ulos, ja joka jo oli ajettu raiteelle. Eräs veturitallin lämmittäjistä oli vastikään täyttänyt pesät ja punaisia hiiliä putoili kuoppiin, joiden tarkoituksena oli koota kuumuutta. Se oli suuri, erittäin komea pikajunakone kaksine koplattuine akseleineen, isoine kevyine pyörineen, jotka olivat terästangoilla yhdistetyt, ja leveine rintakehinensä se muodosti kauniin kuvan siitä metalliin muokatusta logiikasta ja luotettavaisuudestaan, joka tekee veturin kaikkia metaliesineitä etevämmäksi kaunottareksi, jossa täsmällisyys on voimaan yhdistettynä. Kuten muutkin Länsiratayhtiön omistamat veturit, oli tämä nimeänsä paitsi saanut nimen eräästä asemasta nimittäin Lisonista, joka on muuan asema Cotentinin luona. Mutta Jacques, joka helli veturiansa, oli muuttanut sen naisnimeksi Lison, jonka hän lausui lempeästi hyväilevästi.

Niin, hän oli todellakin rakastunut veturiinsa, jota hän nyt oli kuljettanut neljä vuotta. Hän oli kuljettanut toisia, jotka olivat säyseitä tai vikuroivia, reippaita taikka laiskoja. Hän ei ollut tietämätön siitä, että kullakin veturilla on erityinen luonteensa ja että monesta niistä ei ollut paljoa mihinkään, kuten on tapana sanoa lihaa ja verta olevista naisista, niin jos hän pitikin Lisonista, tapahtui se siksi, että sillä oli ne harvinaiset ominaisuudet mitkä tavataan kelpo naisella.

Lison näet oli kiltti ja tottelevainen, helppo panna käyntiin ja sillä oli oivallisen höyrynmuodostumisensa vuoksi säännöllinen ja tasainen kulku. Väitettiin tosin, että joskin se oli niin helppo panna käyntiin, niin johtui se pyörien oivallisista ympäryksistä ja erittäinkin luistien tarkasta toiminnasta, samoinkuin jos voimakkaaseen höyrymuodostumiseen kuluikin niin vähän hiiliä, se riippui putkissa olevan vasken laadusta ja höyrypannun onnistuneesta rakenteesta. Mutta hän tiesi, että siinäkin oli jotakin muuta, sillä toisissa vetureissa, jotka olivat samalla tapaa rakennetut ja yhtä huolellisesti varustetut ei huomannut ainoatakaan Lisonin ansioista. Se oli sielu, valmistuksen salaisuus, tuo jokin, jonka sattuma vasaroidessa oli antanut metallille, ja jonka kokoonpanija antaa osille: veturin personallisuus, henki.

Hän oli kiitollisen miehen tavoin kiintynyt Lisoniin, joka läksi liikkeelle ja pysähtyi yhtä nopeasti kuin voimakas ja tottelevainen tamma. Hän piti Lisonista, koska tämä hankki hänelle paitsi vakinaista palkkaa, hyviä lisätuloja säästetystä hiiltenkulutuksesta. Siinä oli näet niin oivallinen höyrymuodostuminen, että se säästi paljon hiiliä.

Yhdestä asiasta vain hän sitä moitti: se tarvitsi aivan liian paljon voitelemista, eteenkin lieriö nieli suunnattomat määrät rasvaa; se oli alinomaista nälkää, Lison kerrassaan mässäili. Hän oli turhaan koettanut sitä parantaa. Mutta se tuli heti hengästyksiinsä, sen luonto vaati sitä. Vihdoin oli hänen täytynyt tyytyä suvaitsemaan sen ahmattuutta, samaten kuin ollaan näkemättä jotakin vikaa henkilöissä, joilla muuten on pelkkiä ansioita.

Silläaikaa kun pesässä kohisi ja höyrypaine Lisonissa vähitellen nousi, käveli Jacques sen ympärillä, tarkasteli jokaista osaa ja koetti saada selville, minkä vuoksi aamulla oli kulunut rasvaa tavallista enemmän. Mutta hän ei huomannut mitään. Veturi kiilsi ja siitä näkyi se miellyttävä siisteys ja puhtaus, joka on todistuksena veturinkuljettajan huolenpidosta ja uskollisuudesta. Hänen nähtiinkin alati kuivaavan ja puhdistavan, etenkin perille saavuttaessa, kuten on tapana kuivata hevosta, joka on vaahdossa pitkästä ratsastuksesta. Hän hankasi veturia voimakkaasti käyttäen hyväkseen sen lämpimänä oloa, paremmin saadakseen tahrat lähtemään ja siivotakseen rosoiset paikat. Eikä hän koskaan rasittanut sitä liiaksi, piti sen säännöllisessä käynnissä ja varoi myöhästymistä, mikä sitten tekee epämukavan kiirehtimisen välttämättömäksi.

Hän ja veturi, olivat siis sopineet niin hyvin yhteen, ett'ei hän neljän vuoden aikana kertaakaan ollut tehnyt siitä valitusta varikossa toimitetussa luettelon teossa missä veturinkuljettajat merkitsevät toivomuksensa korjaustöiden suhteen; taitamattomat, laiskat tai juopot veturinkuljettajat ovat näet alituisessa riidassa veturiensa kanssa. Mutta tänään oli hän todellakin levoton siitä, että rasvaa kului niin paljon. Ja sitäpaitsi oli vielä jotakin muuta, nimittäin epämääräinen ja syvä tunne, jonkalaista hän ei ennen ollut tuntenut, levottomuus, epäluulo Lisonia kohtaan, kuin olisi hän epäillyt sitä ja tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei se matkalla käyttäytyisi huonosti.

Pecqueux ei vielä tällä aikaa ollut saapunut, ja Jacques torui häntä siitä, kun hän vihdoinkin tuli, kieli vielä tahmeana hyvän ystävän seurassa syödystä aamiaisesta. Tavallisesti he tulivat hyvin toimeen toistensa kanssa pitkän toveruutensa vuoksi joka ulottui rautatien toisesta päästä toiseen, he kun työskentelivät vieretysten ja heitä kun ahdisti sama työ ja samat vaarat. Vaikka olikin lämmittäjäänsä kymmenen vuotta nuorempi, kohteli veturinkuljettaja häntä sangen isällisesti, moitti hänen paheitansa ja antoi hänen nukkua tunnin, milloin hän oli liikaa humalassa. Ja tämä vastasi hyväntahtoisuuteen koiran uskollisuudella ja oli muuten, milloin ei ollut juovuksissa, kunnollinen työmies, hyvin perehtynyt ammattiinsa. Hänkin piti Lisonista, eikä oikeastaan muuta tarvittukaan, jotta he olisivat hyvin sopineet keskenänsä. He ja veturi muodostivat kolmihenkisen perheen, eikä heidän välillään koskaan ollut mitään riitaa.

Sen vuoksi Pecqueux kovasti ällistyikin noin huonosta vastaanotosta ja katseli vieläkin suuremmalla hämmästyksellä Jacquesia, kuullessaan tämän murahtelevan ja lausuvan epäilevänsä Lisonia.

— Mitä sitten? Sehän kiitää kuin keijukainen ikään!

— Ei, ei, minä en ole rauhallinen.

Ja vaikka kaikki osat olivat hyvässä kunnossa, pudisti hän edelleenkin päätänsä. Hän hölkytteli kädensijoja ja tarkasti, että kaikki henkiläpät toimivat oikein. Hän nousi veturisillalle ja täytti itse lieriöitten rasvakupit, sillä välin kun lämmittäjä pyyhki kuvun, missä vielä oli pieniä ruosteenjälkiä. Tanko hiekkalaatikkoon meni hyvin; kaiken olisi pitänyt rauhoittaa häntä. Mutta syynä hänen levottomuuteensa oli se, ett'ei Lison enään yksinänsä vallinnut hänen sydäntänsä. Toinen hellyys versoi siellä, rakkaus tuohon hentoon, avuttomaan olentoon, jonka hän nyt aina näki edessään, siinä kun hän istui hänen vieressään penkillä puistossa, mielistelevänä ja heikkona, rakkauden ja suojeluksen tarpeessa. Ei koskaan ennen ollut hän, kun hän vastoin tahtoansa oli myöhästynyt ja sen vuoksi ollut pakoitettu nostamaan veturin nopeuden kahdeksaankymmeneen kilometriin, ajatellut siitä koituvan vaaraa matkustajille. Mutta nyt saattoi hänet levottomaksi pelkkä ajatus, että hän toi takaisin Havreen sen jota hän aamulla oli melkein inhonnut, ja jonka mukaan tulemisesta hän oli ollut pahoillaan. Hän aavisti onnettomuutta ja kuvitteli mielessään näkevänsä Séverinen hänen menettelynsä takia vahingoittuneena, kuolevana hänen sylissään. Jo nyt oli rakkaus taakkana hänelle. Epäluulonalaisen Lisonin oli käyttäydyttävä moitteettomasti, jos se tahtoisi säilyttää sen maineen, että se kulki hyvin.

Kello löi kuusi, Jacques ja Pecqueux nousivat sille pienelle sillalle, joka yhdisti hiilipurnun veturiin ja sitten kun lämmittäjä esimiehensä viittauksesta oli avannut menoventtiilin, tuli tuo musta vaja täyteen valkoisen höyryn pyörteitä. Kun sitten veturinkuljettaja väänsi järjestimen kädensijasta, lähti Lison tottelevasti liikkeelle, liukui ulos vajasta ja vihelsi, saadakseen tien vapaaksi. Se saattoi melkein heti mennä Batignollen tunneliin, mutta Pont de l'Europella täytyi sen odottaa, ja vasta ohjesäännössä määrätyllä ajalla antoi vaihdemies sen tulla pikajunan kuusi ja kolmekymmentä luo, johon kaksi asemamiestä kytki sen kiinni.

Ei ollut enään enempää kuin viisi minuuttia junan lähtöön, ja Jacques kumartui eteenpäin ja hämmästyi, kun ei nähnyt Séverineä väkijoukossa. Hän oli varma siitä, ett'ei tämä nousisi junaan ennenkuin ensin olisi käynyt hänen luonaan. Vihdoin tuli hän näkyviin, hän oli myöhästynyt ja hänen täytyi tulla puolijuoksua. Hän kulki todellakin koko junan ohi ja pysähtyi vasta veturin luo ilosta säteillen ja tulipunaisena kasvoiltansa.

Hän nousi pienten jalkojensa terille ja kurkotti ylöspäin hymyileviä kasvojansa.

— Älkää olko levoton, nyt olen minä täällä.

Jacques alkoi nauraa onnellisena siitä, että hän oli tullut.

— Se on hyvä!

Mutta Séverine kurottautui vielä enemmän ja kuiskasi hiljemmin:

— Minä olen niin tyytyväinen, niin tyytyväinen ystäväni… Minulla on ollut sellainen onni… Kaikki, mitä toivoin…

Jacques ymmärsi sen täydellisesti ja oli siitä sangen iloinen. Kun Séverinen sitten piti juosta takaisin, kääntyi hän ympäri ja lisäsi leikillään:

— Ettehän vaan musertane jalkojamme?

— Eikös hitossa, älkää peljätkö, huusi Jacques iloisesti vastaukseksi.

Ovia parhaillaan suljettiin ja Séverinen täytyi kiiruhtaa junaan. Ylikonduktöörin merkinannon johdosta Jacques soitti ja avasi sitten järjestimen. Juna lähti liikkeelle. Oli samanlaista kun tuon onnettoman junan lähtiessä helmikuussa, sama lähtöaika ja sama vilkas elämä asemalla, sama hälinä ja sama savu. Se vaan oli erotuksena, että nyt oli vielä valoisa, selkeä ja tavattoman leuto ilma. Séverine pisti päänsä ulos vaunun akkunasta.

Lisonilla seisoi Jacques oikealla kädellä, lämpimästi puettuna housuihin ja villatakkiin, jossa oli suojeluslaput silmälaseille, mitkä kiinnitettiin pään taakse lakin alle. Hän ei enään kääntänyt katsettaan radalta ja nojautui joka silmänräpäys suojelusakkunan ulkopuolelle, voidakseen nähdä paremmin. Vaikka hän kovasti tärisi junan tärinän vuoksi ei hän sitä edes huomannut. Hän piti oikealla kädellään kiinni kääntöpyörästä, jonka avulla nopeus määrättiin, kuten perämies ruorista. Hän käänteli sitä huomaamattomasti ja keskeymättömästi, milloin vähentäen, milloin lisäten nopeutta. Ja vasemmalla kädellänsä hän yhtämittaa veti höyrypillinventtiilistä, sillä lähtö Pariisista on vaikea ja väjyviä vaaroja täynnä. Hän vihelsi ylikäytävien, asemien, tunnelien ja isompien mutkien kohdalla. Milloin punainen merkki tuli näkyviin kaukana yhä lisääntyvässä hämärässä, pyysi hän pitkällä merkkivihellyksellä vapaata rataa ja ajoi sitten ohitse kuin salama.

Töin tuskin ehti hän sillointällöin vilkasta manometriin, ja hän väänsi tuota pientä pyörää, milloin paine nousi kymmeneen kilogrammaan. Hänen katseensa palasi aina edessäpäin olevaan rataan. Hän kiintyi niin täydellisesti pienimpäinkin yksityiskohtien silmälläpitoon ja oli niin tarkkaavainen ett'ei nähnyt mitään muuta, eikä edes tuntenut, miten tuuli myrskyten puhalsi häntä vastaan. Manometri laski, hän avasi pesän luukun ja kohotti kalteria, ja Pecqueux joka oli tottunut tähän liikkeeseen, ymmärsi heti, pienensi hiiliä ja levitti ne pienellä lapiolla hyvin tasaiseksi kerrokseksi yli koko arinan leveyden. Kova kuumuus poltti heidän sääriänsä, mutta sitten kun luukku oli suljettu, kulki jääkylmä tuulahdus uudelleen heidän läpitsensä.

Tuli pimeä ja Jacques lisäsi varovaisuuttaan. Hän oli harvoin tuntenut Lisonin niin tottelevaiseksi. Hänellä oli se täydellisesti vallassaan, hän ohjasi sitä hallitsijan tahdolla, eikä milloinkaan antanut perään ankaruudessansa vaan kohteli sitä kuin lannistettua eläintä, jota aina täytyy epäillä. Takanansa junassa, joka kohisten kiiti eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella, näki hän miellyttävät kasvot, jotka luottavaisesti ja uskollisesti hymyillen häntä katselivat. Hän värisi hieman ja tarttui vielä lujemmin nopeutta määräävään pyörään, ja hänen tarkka katseensa tunkeutui lisääntyvään pimeyteen, etsien punaisia lyhtyjä.

Kuljettuaan Asnièresiin ja Colombesiin johtavien sivuratojen ohi, hengähti hän hieman. Aina Mantesiin asti kävi kaikki hyvin, rata oli aivan tasainen ja juna vyöryi kevyesti eteenpäin. Mantesin tuolla puolen hänen täytyi kiirehtiä Lisonia päästäkseen lähes puolen lieuen pituisen, varsin jyrkän mäen päälle. Vauhtia vähentämättä ajoi hän sen vuoksi Rolleboise-tunnelin luona olevaa puolen kolmatta kilometrin pituista rinnettä alas, minkä matkan hän ehti vajaassa kolmessa minuutissa. Sitten oli jäljellä ainoastaan Gaillonin lähellä olevan Roulen tunneli ennen Sottevillen asemaa, jota asemaa peljättiin, koska monet sekavat raiteet, alituiset vaihteet ja alinomainen tungos tekivät sen sangen vaaralliseksi. Hän keskitti kaiken voiman valppaisiin silmiinsä ja työskenteleviin käsiinsä, ja sähisten ja höyryten kulki Lison täydellä koneella Sottevillen ohi sekä pysähtyi vasta Rouenissa. Sieltä lähti se hiukan rauhoituttuansa, ja kulki nyt jotenkin hiljaa ylöspäin mäkeä, joka ulottui aina Malaunayhyn.

Kuu paistoi nyt kirkkaana ja valkoisena, niin että Jacques saattoi eroittaa pienimmätkin pensaat, vieläpä tiellä olevat kivetkin, kun he kiitivät ohitse. Malaynayn-tunnelista päästyänsä katsahtaessaan oikealle, levottomana varjosta, minkä muuan suuri puu loi radan yli, tunsi hän jälleen sen paikan pensaikkoa kasvavalla kedolla, josta hän oli katsellut murhaa. Tuo autio, viljelemätön maisema kiiti ohitse lukuisine kukkuloineen, synkkine metsineen notkoineen ja lohduttomine yksitoikkoisuuksineen. Sitten sai hän Croix-de-Maufrasin luona liikkumattomassa kuutamossa vilahdukselta nähdä talon, joka oli siinä poikkipuolin hyljättynä ja autiona alituisesti suljettuina luukkuineen, mitkä tekivät niin ikävän vaikutuksen. Syytä tietämättä tunsi Jacques mielensä raskaammaksi kuin muuten, juuri kun olisi häntä täällä onnettomuus odottanut.

Mutta kohta sen jälkeen hänen silmänsä äkkäsivät toisen kuvan. Misardin tuvan lähellä seisoi Flora, nojaten ylikäytävän veräjään. Joka matkalla näki hän tytön nyt aina samassa paikassa odottavan ja väjyvän häntä. Hän ei liikahtanut paikaltaan, käänsi ainoastaan päätään voidakseen seurata Jacquesia vielä kauvemmaksi, tämän kiitäessä pois salaman nopeudella. Tuo suuri tumma varjo kuvastui vaaleassa kuutamossa ja ainoastaan hänen kultaiset kutrinsa kimmelsivät tähtien kalpeassa valossa.

Sitten kun Jacques oli ajanut Lisonin Mottevillen mäen päälle, antoi hän sen liukua läähättää Bolbec-tasangolle. Sen jälkeen hän ajoi Saint-Romainista Harfleuriin, joka oli suurin vieru koko linjalla, eli kolme lieuea, minkä matkan veturit kulkevat laukaten kuin hurjat hevoset, jotka tuntevat tallin olevan lähellä. Kun he saapuivat Havreen, oli Jacques aivan menehtynyt väsymyksestä, ja täällä asemalaiturilla, jonka täytti hälinä ja saapuneen junan savu, kiiruhti Séverine hänen luokseen, ennen kun meni kotiinsa, ja hyvästeli häntä iloisen ja hellän näköisenä:

— Kiitoksia ja hyvästi huomiseen saakka.