VI.
Kuukausi kului, ja syvä rauha vallitsi jälleen siinä huoneustossa, mikä Roubaud-puolisoilla oli asematalon toisessa kerroksessa, odotussalin päällä. Sekä heille että heidän käytävänaapureillensa tässä pienoisessa virkamiesmaailmassa, jonka olemisen kellonlyönnit määräsivät, niin että ohjesäännön määrämä aika aina samanlaisesti tuli takaisin, oli elämä taasen palautunut yksitoikkoiseen kulkuunsa. Oli kun ei mitään odottamatonta tai kamalaa olisi tapahtunut.
Tuo meluisa ja inha Grandmorinin murhajuttu vaipui aivan hiljalleen unhoon ja oli määrätty pyyhittäväksi pois vireilläolevien asioiden joukosta, koska viranomaiset nähtävästi eivät kyenneet ilmisaamaan rikoksellista. Vielä neljätoista päivää pidettyään Cabuchea vankilassa, selitti tutkintotuomari Denizet, että häntä vastaannostettu juttu raukesi, koska riittäviä todisteita hänen rikoksellisuudestaan ei ollut. Romantillinen poliisitarina oli syntymäisillään. Se kertoi tuntemattomasta, saavuttamattomasta murhaajasta, kaikkialla läsnäolevasta seikkailijasta, jonka syyksi pantiin kaikki murhat ja joka savuksi hupeni, heti kun poliisi näyttäytyi. Vain muutaman yksityisen kerran laski vastustussanomalehdistö, joka oli lähestyvien yleisten vaalien takia hermostunut, leikkiä tuosta satumaisesta murhaajasta. Hallituksen harjoittama sorto ja prefektien väärinkäytökset antavat sille joka päivä muita syitä närkästystä ilmaiseviin kirjoituksiin, ja kohta kun sanomalehdet eivät enään asiaa pohtineet, taukosi myöskin yleisön uteliaisuus ja intohimoinen asianharrastus. Siitä ei enään edes puhuttu.
Seikka, joka antoi Roubaub-puolisoille kokonaan takaisin heidän rauhansa, oli se onnistunut tapa, millä oli poistettu kaikki ne vaikeudet, jotka uhkasivat syntyä presidentti Grandmorinen testamentin johdosta. Rouva Bonnehonin neuvosta olivat näet Lachesnaye-puolisot lopultakin luopuneet testamenttia moittimasta; he pelkäsivät häväistysjuttua ja olivat muuten sangen epävarmat oikeusjutun päättymisestä. Roubaud-puolisot siis ottivat haltuunsa sen, minkä he olivat saaneet testamentissa vastaanottaa, ja olivat nyt viikon ajan omistaneet talon ja puutarhan Croix-de-Maufrasin luona, jotka olivat yhteensä arvostellut noin neljänkymmenen tuhannen frangin arvoiseksi.
He päättivät heti myydä tämän talon, joka oli ollut irstailujen ja veren tyyssijana, joka kiusasi heitä kuin painajainen, ja jossa he entisaikojen peikkojen pelosta eivät olisi uskaltaneet nukkua, ja myydä sen summamutikassa huonekaluineen kaikkineen ja siinä kunnossa kuin se oli, korjaamatta tai edes puhdistamatta sitä. Mutta kun he julkiseen huutokauppaan olisivat menettäneet liian paljon, koska ei ollut montakaan kärkkyjää, jotka olisivat olleet halukkaat asettumaan noin autioon seutuun, päättivät he koettaa myydä sen suorastaan. Talon etupuolelle he vain panivat suuren kyltin, joka helposti voitiin lukea alati ohikulkevista junista. Tämä kyltti, tuo lohduton myymisen into lisäsi sitä kolkkoa vaikutusta, minkä suljetut luukut ja vadelmapensaiden ympäröimä puutarha itsestäänkin tekivät.
Kun Roubaud oli jyrkästi kieltäytynyt edes käymäseltä käymästä paikalla ryhtyäkseen mahdollisesti tarvittaviin toimenpiteisiin, oli Séverine matkustanut sinne eräänä iltapäivänä ja sitten jättänyt avaimet Misardeille, jotka saivat tehtäväkseen näytellä paikkaa jos jotakin ostajia ilmaantuisi. Ei tarvitsisi enempää kuin pari tuntia kotiutuakseen siellä, sillä yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa.
Kun nyt ei enään mikään saattanut Roubaud-puolisoita levottomiksi, antoivat he kunkin päivän kulua, tylsästi odottaen huomista. He pääsisivät lopultakin eroon talosta, sijoittaisivat rahat ja kaikki kävisi mainiosti. He unhoittivat muuten koko talon ja elivät ikäänkuin eivät koskaan muuttaisi pois nykyisistä kolmesta huoneestaan: ruokasalista, joka oli suoranaisessa yhteydessä käytävän kanssa, oikealla puolella olevasta sangen suuresta sänkykamarista sekä pienestä ahtaasta keittiöstä vasemmalla. Eipä edes sinkkikattokaan akkunan edessä, joka vankilamuurin tavoin kaihti näköalaa, enään heitä harmittanut, vaan tuntui antavan heille lepoa ja lisäsi sitä äärettömän tyyneyden, virvoittavan rauhan tunnelmaa, jossa he elivät. Naapurit eivät ainakaan voineet nähdä heidän asuntoonsa; vakoilevat silmät eivät heitä aina tähystelleet, ja kun kevät tuli, eivät he enään valittaneet tukahuttavaa kuumuutta ja häikäilevää heijastusta sinkkikatosta, jota ensimmäiset auringonsäteet lämmittivät.
Sen kamalan mielenliikutuksen jälkeen, joka lähes kahden kuukauden ajan oli pitänyt heitä alituisessa vavistuksessa, nauttivat he onnellisina tästä vastavaikutuksena lisääntyvästä tylsyydestä. He eivät tahtoneet liikahtaa, olivat onnellisia pelkästä olemisesta, kun heidän ei enään tarvinnut vapista eikä kiusaantua.
Ei milloinkaan ollut Roubaud osoittautunut niin täsmälliseksi ja tarkaksi toimessaan: sinä viikkona, jona hän oli virantoimituksessa, saapui hän junalaiturille klo 5 aamulla, meni vasta klo 10 syömään aamiaista, palasi klo 11 ja viipyi siellä aina klo 5:teen illalla, s.o. kokonaista yksitoista tuntia virkatoimissa. Sinä viikkona, jona hänellä oli virantoimitus yöllä, kesti se viidestä illalla viiteen aamulla, eikä hänellä ollut edes niin suurta väliaikaa, että olisi voinut syödä kotonaan, vaan hän söi illallista konttorissaan. Mutta hän näytti jonkinlaisella tyytyväisyydellä kärsivän tätä ankaraa orjuutta. Hän näytti viihtyvän hyvin tuolla alhaalla, hän puuttui erikoisseikkoihinkin, tahtoi itse tarkastaa ja tehdä kaikki. Oli kuin olisi hän löytänyt unhotusta näistä vaivoista ja alkua tasapainon ja säännöllisen elämän saavuttamiseen.
Séverineen taas, joka melkein aina oli yksin, ja jota joka toinen viikko voitiin pitää "elävän leskenä", ja joka näki miehensä joka toinen viikko ainoastaan aamiais- ja päivällispöydässä, näytti tarttuneen into tulla kunnolliseksi perheenemännäksi. Muuten oli hän tavallisesti istunut koruompelemassa, eikä ollut tahtonut ottaa osaa taloudenhoitoon, josta vanha Simon-eukko piti huolta yhdeksän ja kahdentoista välillä. Mutta sitten kun Séverine jälleen oli saavuttanut rauhan kotonaan ja tullut vakuutetuksi saavansa jäädä sinne, ryhtyi hän siivoamaan ja järjestämään, eikä istunut, ennen kuin oli ollut mukana ja nuuskinut kaikkialla.
Molemmat nukkuivat muuten hyvin, ja harvoin kohdatessaan toisensa kahden kesken; kuten aterioidessa ja öisin, kun he makasivat samassa huoneessa, eivät he enään koskaan puhuneet asioita, ja he luulivat varmaan, että koko kysymys oli loppuunkäsitelty ja haudattu.
Etenkin Séverine eli nykyään taas hyvin rauhallisesti. Hän sai taas pian takaisin vanhan laiskuutensa ja mukavuusharrastuksensa ja jätti jälleen kaikki taloustoimet Simon-eukolle; ikäänkuin hän itse olisi ollut hieno nainen, jonka sopi tehdä ainoastaan hienompia käsitöitä. Hän alotti erään työn, joka ei näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi, erään koruommellun couvre pied'in, joka uhkasi kestää koko hänen elinaikansa. Hän nousi ylös hyvin myöhään onnellisena siitä, että sai maata ja venytelleitä yksinään vuoteella, lähtevien ja saapuvien junien uneen tuudittamana, jotka hänelle ilmoittivat ajan kulun täsmälleen kuten kello.
Avioliittonsa ensi aikoina oli häntä häirinnyt kova melu asemalta, höyryvihellykset, kääntölevyn jymähdykset, tuo ukkosen kaltainen pauhina, nuo ankarat jyrähdykset, jotka maanjäristyksen tavoin ravistelivat häntä ja kaikkea, mitä huoneessa oli. Mutta vähitellen oli hän siihen tottunut, ja tuo kaikuen tärisevä asema sisältyi hänen elämäänsä. Ja nyt miellytti se häntä, juuri tämä melu muodostivat hänen rauhansa.
Ennen aamiaista siirtyi hän toisesta huoneesta toiseen ja jutteli eukon kanssa, joka siivosi ja piti huolta taloudesta, mutta itse hän ei tehnyt mitään. Pitkät iltapäivät vietti hän ruokasalin akkunassa ja työt, jotka hän oli tekevinään, putosi useimmiten polvelle ja hän tunsi olevansa onnellinen siitä, ett'ei hänellä ollut mitään tekemistä. Niinä viikkoina jolloin hänen miehensä päivän koittaessa tuli ylös mennäkseen levolle, kuuli hän hänen kuorsaavan iltapuoleen saakka. Se oli muuten hupaista aikaa, ja hän eli kuten ennen naimisiin menoaankin. Hänellä oli silloin hallussaan koko tuo leveä sänky ja hän huvitteli sen jälkeen kuten halusi ja hänellä oli koko päivä käytettävänään.
Hän ei juuri koskaan mennyt ulos, koko Havresta näki hän sinkkikaton yli, joka kaihti näköalaa muutaman metrin päässä hänen silmistään, ainoastaan nuo läheisistä tehtaista nousevat suuret, mustat savupilvet. Tämän ikuisen muurin takana sijaitsi kaupunki ja hänellä oli aina jokin aistimus siitä, että se oli siellä. Hänen mielipahansa sen johdosta, ett'ei hän koskaan nähnyt sitä, oli vähitellen kadonnut. Viisi, kuusi ruukkua, joissa kasvoi leukoijia, ja jotka hän oli asettanut peronkikaton räystäälle, muodostivat koko hänen puutarhansa ja sulostuttivat hänen yksinäisyyttänsä.
Kun Roubaud oli vapaana, oli hänellä tapana kavuta ulos akkunasta, kävellä räystästä pitkin, kiivetä sitten sinkkikattoa ylöspäin ja istuutua päädyllä Cours Napoléonin yläpuolella. Siellä poltteli hän piippuansa ulkona vapaassa ilmassa ja hänen jalkojensa alapuolella oli kaupunki ja laivaveistämö korkeine mastometsineen ja ääretön vaalean viheriä meri.
Sama unteluus näytti vallanneen ne toisetkin virkamiesperheet, jotka olivat Roubaudin naapureina. Käytävä, jossa tavallisesti oli ollut niin loppumatonta löpinää, oli nyt myös käynyt hiljaiseksi. Philomènen käydessä rouva Lebleun luona saattoi tuskin kuulla pienintäkään ääntä heidän keskustelustaan. Ällistyneinä molemmat siitä, mitenkä asia oli kehittynyt, puhuivat he nykyään asemapäällikön apulaisesta vain halveksivan säälivästi. Oli ihan varmaa ja totta, että hänen vaimonsa, jotta mies saisi pitää paikkansa, oli Pariisissa käydessään puuhaillut hyvin somissa asioissa. Roubaud oli nyt piloillemennyt mies, eikä voinut vapautua eräistä epäluuloista.
Mutta kun rahastonhoitajan vaimo sitä paitsi oli vakuutettu siitä, ett'ei hänen naapurillaan tämän jälkeen olisi tarpeeksi vaikutusvaltaa ottaakseen häneltä hänen asuntoansa, osoitti hän heille peittelemättä etevämmän halveksimista, meni heidän ohitseen hyvin kopeasti ja tervehtimättä. Loukkasipa hän Philomèneakin, joka yhä harvemmin kävi hänen luonaan, koska alkoi pitää häntä ylpeänä ja ikävänä. Omatakseen jotakin tointa rouva Lebleu kuitenkin edelleen vakoili neiti Guichonin ja asemapäällikkö Dabadien välisiä lemmenasioita, mutta ei onnistunut koskaan saamaan mitään selkoa. Käytävästä ei nyt enään kuulunut muuta kuin hänen huopatohvelinsa melkein äännetön laahustus. Sillä tavoin kului kuukausi tuollaisessa syvässä, mahtavassa rauhassa, mikä on tavallinen suurten hirmutapausten jälkeen.
Mutta Roubaudeilla oli kuitenkin jotakin, joka kiusasi heitä ja saattoi heidät levottomaksi. Ja se oli muuan paikka ruokasalissa, jota heidän silmänsä eivät voineet kohdata, ilman että he jälleen tunsivat mielensä levottomaksi ja pahaksi. Se oli akkunan vasemmalla puolella, mistä he olivat irroittaneet ja sitten jälleen paikoilleen panneet tammipienan ja sen taakse piiloittaneet kellon ja ne kymmenen tuhatta frangia, mitkä he noin kolme sataa frangia kultaa sisältävän rahakukkaron kera olivat ottaneet Grandmorin-vainajalta. Roubaud oli ottanut kellon ja rahat vain jotta luultaisiin ne varastetun. Hän ei ollut mikään varas, hän voisi, sanoi hän, kuolla nälkään, ennen kuin käyttäisin edes centimeäkään niistä tahi myisi kellon. Sen ukon rahat, joka oli häväissyt hänen vaimonsa, ja jota hän oli rangaissut, nämä likaiset, verentahraamat rahat, ei, ei, ne eivät olleet tarpeeksi puhtaat, jotta kunniallinen mies voisi niihin koskea. Kuitenkin ei hän silloin ollenkaan ajatellut taloa Croix-de-Maufrasin luona, jonka hän otti vastaan. Ainoastaan se, että hän tätä inhoittavaa murhaa tehdessään oli tutkinut uhrin taskut ja ottanut nämä rahat, suututti häntä, liikutti hänen omaatuntoansa ja peloitti häntä.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan saanut halua polttaa ne, sekä jonakin iltana heittää kello ja kukkaro mereen. Vaikka yksinkertaisin varovaisuus neuvoi häntä tekemään sen, niin oli hänessä kuitenkin jotakin, mikä pani sitä vastaan. Hänessä oli näet itsetiedoton kunnioitus rahoja kohtaan, eikä hän milloinkaan olisi voinut taipua hävittämään sellaista summaa. Ensi yönä oli hän pistänyt kaikki tyyni pieluksensa alle, eikä pitänyt mitään paikkaa tarpeelliseksi varmana. Seuraavina päivinä oli hän ponnistanut voimiaan löytääkseen piilopaikkoja, muutti säilytyspaikkaa joka aamu ja tuli levottomaksi pienimmästäkin melusta, hän kun pelkäsi kotitarkastusta. Ei milloinkaan ollut hän ollut niin kekseliäs. Mutta vihdoin eräänä päivänä ei hän voinut löytää yhtään ovelampaa kätköpaikkaa ja väsyneenä tuosta alituisesta levottomuudelta oli hän liian laiska ottaakseen esille rahat ja kellon, jotka hän edellisenä iltana oli kätkenyt puitten taa.
Nyt ei hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut etsiä sieltä. Se oli kun luutalo, kauhun ja kuoleman luola, josta peikot häntä väijyivät. Väistyipä hän silloinkin, kun hän meni asettamaan jalkansa saman lankun päälle, sillä hän sai vastenmielisen tuntemuksen siitä ja hän luuli silloin tuntevansa kevyen työnnön jaloissaan. Iltapäiväisin istuessaan akkunan luo, veti Séverine tuolin syrjään, jott'ei istuisi suoraan sen ruumiin päällä, jota he siten pitivät piilossa permantonsa alla. He eivät koskaan puhuneet siitä keskenään, he koettivat mielessään kuvitella tottuvansa siihen, mutta suuttuivat vihdoin löytäessään sen jälleen, tuntiessaan sen tunti tunnilta yhä sietämättömämmäksi jalkojensa alla, ja tämä ikävä tunne oli omituisempi, kun he eivät ollenkaan tunteneet tuskaa veitsen katselemisesta, tuon kauniin, uuden veitsen, jonka vaimo oli ostanut, ja jolla mies oli pistänyt rakastajaa kaulaan. He olivat ainoastaan pesseet sen ja nyt oli se eräässä laatikossa ja Simon-eukko käytti sitä usein leivän leikkaamiseen.
Tähän rauhaan, jossa he elivät, toi kuitenkin Roubaud erään toisen syyn vähitellen kasvavaan levottomuuteen, pakoittamalla Jacquesin ahkerasti seurustelemaan heidän kanssansa. Viranteko toi veturinkuljettajan Havreen kolme kertaa viikossa: maanantaisin klo 10,35:stä edellä puolenpäivän 6,20:een illalla: torstaisin ja lauvantaisin 11,5:stä illalla 6,40:een aamulla. Ensimmäisenä maanantaina Séverinen matkan jälkeen oli alipäällikkö hyvin itsepäinen ja innokas saamaan hänet kotiin.
— Ette saa kieltäytyä, toveri, vaan tulkaa toki hitossa syömään palanen meidän luonamme! Te olette ollut niin rakastettava vaimoani kohtaan, ja minun täytynee voida jollakin tavoin saada osoittaa kiitollisuuttani.
Kahdesti oli Jacquesin yhden kuukauden ajalla siis täytynyt noudattaa kutsua aamiaiselle. Roubaudia näkyi vaivaavan se syvä äänettömyys, joka nykyään vallitsi hänen ja vaimon aterioidessa, ja hän tunsi lohdutusta, saadessaan kolmannen henkilön pöytään. Silloin muisti hän juttuja, puheli ja laski leikkiä.
— Tulkaa nyt takaisin niin usein kuin voitte. Näettehän ett'ette meitä häiritse.
Eräänä torstai-iltana, kun Jacques oli peseytynyt ja hänen piti mennä levolle, tapasi hän alipäällikön kuljeskelemassa veturitallissa, ja vaikka oli myöhäinen, vei Roubaud, jonka mielestä oli ikävä kulkea yksin, Jacquesin mukanaan asemalle ja sitten asuntoonsa. Séverine oli vielä valveilla ja istui lukemassa. Juotiin lasi ja pelattiin korttia yli puoliyön.
Tämän jälkeen muuttuivat maanantai-aamiaiset sekä torstai- ja lauvantai-yhdessäolot tavaksi. Se oli Roubaud itse, joka, kun toveri eräänä päivänä oli poissa, väijyi häntä saadakseen hänet mukaansa kotiin ja moitti häntä hänen laiminlyömisestään. Roubaud kävi yhä synkemmäksi, eikä ollut koskaan oikein iloinen, paitsi uuden ystävänsä seurassa. Tämä, joka alussa oli herättänyt hänessä niin kamalaa levottomuutta, ja jota hänen kaiketi nyt olisi pitänyt inhota niiden hirveiden asiain todistajana, ja elävänä muistuttajana, jotka hän halusi unhoittaa, oli päinvastoin käynyt hänelle aivan välttämättömäksi, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän tunsi asian todellisen laidan eikä kuitenkaan ollut puhunut. Tämä tuli ikäänkuin lujaksi siteeksi heidän välilleen, rikostoveruudeksi. Usein katsoi asemapäällikkö toiseen keskenäistä ymmärtämistä ilmaisevin kasvojenilmein, puristi äkkiä hänen kättään aivan liiaksi tuntuvasti ja vilkkaasti, jotta se olisi voinut olla pelkkä hyvän toveruuden ilmaisu heidän välillään.
Seurustelu Jacquesin kanssa tuli sitäpaitsi huvitukseksi noille molemmille puolisoille. Séverinekin otti hänet mielellänsä vastaan ja päästi hänen sisäänastuessaan heikon huudahduksen, kuin olisi hän jotakin huvia odottanut. Hän jätti kaikki, käsityön, kirjat ja alkoi puhua ja nauraa, kun hän nyt pääsi tuosta jokapäiväisestä harmaasta torroksissa olemisesta ja yksitoikkoisuudesta.
— Ah, olipa kiltisti tehty, että tulitte. Minä kuulin pikajunan äänen ja ajattelin teitä.
Aamiasista tuli oikeita juhlia. Séverine tunsi jo hänen makunsa ja meni itse ulos ostamaan tuoreita munia ja teki sen esiintyäkseen kohteliaana ja hyvänä emäntänä, joka vastaanottaa talon ystävän, ilman että siinä vielä voitiin nähdä muuta kuin halu osoittautua rakastettavaksi ja valmistaa itselleen huvia.
— Tulkaa takaisin maanantaina, siioin on räämiä.
Kun tätä seurustelua oli kestänyt kuukauden, olivat Roubaud-puolisot sillä välin joutuneet yhä kauvemmaksi toisistaan. Murhan jälkeen ja tietämättä syytä, oli Séverine saanut kovan vastenmielisyyden mieheensä. Hän tunsi olevansa hermostunut ja peloissaan. Eräänä iltana, kun valkeata ei vielä oltu sammutettu, kirkaisi hän peljästyksestä, hän luuli hänen punaisista, vääristyneistä kasvoistaan näkevänsä murhaajan kasvojen piirteet, ja sen jälkeen vapisi hän joka kerta kun tuli häntä liian lähelle, hänellä oli kamala tunne murhasta, siitä, että mies syöksyi hänen kimppuunsa veitsi kädessä. Sehän oli mielettömyyttä, mutta kuitenkin tykytti hänen sydämensä peljästyksestä. Mies taasen välitti yhä vähemmän hänestä. Oli kuin olisi tuo kamala käännekohta, tuo vuodatettu veri aikaansaanut heidän välilleen tuon väsymyksen ja välinpitämättömyyden, minkä muuten vanhuus tavallisesti tuo mukanaan. Ja Jacques osaltaan aivan varmasti vaikutti siihen, että ero tuli täydelliseksi ja hänen läsnäolonsa vapautti heidät vaivasta, jota he tunsivat toistensa seurassa.
Roubaud ei kuitenkaan tuntenut mitään omantunnontuskia. Hän oli ainoastaan peljännyt seurauksia, ennen kun asia oli liitetty asiakirjoihin, ja erittäinkin oli hän ollut hyvin levoton paikkansa menettämisestä. Nyt ei hän enään ollenkaan valittanut tuota tehtyä murhaa. Se tahtoo sanoa jos hänen olisi täytynyt tehdä se uudelleen, ei hän kenties olisi sekoittanut vaimoansa asiaan; naiset joutuvat heti pelon valtaan ja hänen vaimonsa liukui yhä enemmän hänen luotaan sen vuoksi, että hän oli pannut liian raskaan taakan hänen hartioilleen. Hänen olisi pitänyt pysyä vaimonsa hallitsijana, eikä alentua hänen kanssansa valitsemaan rikoksen kamalaa ja toraisaa toveruutta. Mutta asia oli nyt kerran se mikä oli ja siihen täytyi mukautua. Nyt hänen täytyikin oikein ponnistaa voimiaan jälleen päästäkseen siihen sieluntilaan, jossa hän oli, kun hän vaimon tunnustuksen jälkeen oli pitänyt murhaa välttämättömänä, jotta hän itse voisi pysyä elossa. Ellei hän olisi tappanut häntä, arveli hän silloin, ei hän itse olisi voinut elää. Nyt, kun hänen mustasukkaisuutensa oli sammunut, nyt, kun hän ei enään tuntenut tuota sietämätöntä kivistystä ja oli tointunut, ikäänkuin hänen sydänverensä olisi kaikesta tuosta vuodatetusta verestä tullut paksummaksi ei hän enään niin selvästi oivaltanut murhan välttämättömyyttä. Sattui, että hän kysyi itseltään oliko todellakin maksanut vaivan tehdä tämä murha.
Mutta tämä ei muuten merkinnyt edes sitä, että hän tunsi katumusta, se oli korkeintaan pettävä mielihoure, ajatus, että usein tehdään tekoja, joista ei tahdota puhua, jotta oltaisiin onnellisia, ilman että silti tullaan siksi enemmän. Hän, joka oikeastaan oli luonteeltaan niin puhelias, oli nyt vaiti pitkät ajat ja vaipui epäselviin mietteisiin, mitkä tekivät hänet vieläkin synkkämielisemmäksi. Välttääkseen istumasta kasvot kasvoihin vaimonsa kanssa päivällisen jälkeen, meni hän nykyään joka päivä peronkikatolle, istuutui päädylle, ja alttiina satamansuusta tuleville tuulenpuuskille ja tuudittautuen epämääräisiin unelmiin poltteli hän siellä piippukyökkäänsä, katsellen yli kaupungin ja postiveneiden, jotka katosivat taivaanrannalle matkalla kaukaiselle merelle.
Mutta eräänä iltana heräsi äkkiä hänen hurja mustasukkaisuutensa entisiltä ajoilta. Hän oli noutanut Jacquesin veturitallista ja vienyt hänet mukanaan kotiin juomaan lasin, ja silloin kohtasi hän rappusilla ylikonduktööri Henri Dauvergnen. Tämä näytti olevan hämillään ja selitti tulevansa rouva Roubaudin luota, jolle hänellä oli ollut asiaa sisariltaan. Asian todellinen laita oli, että hän jo jonkun aikaa oli tunkeillut Séverinen seuraan, toivoen voivansa voittaa hänen vastustuksensa.
Heti ovesta sisään tultuansa pauhasi alipäällikkö kiivaasti vaimollensa.
— Mitä oli tuolla nulikalla täällä tekemistä? Sinä tiedät ett'en minä suvaitse häntä.
— Mutta, ystäväni, sehän oli erään koruompelumallin takia.
— Minä annan palttua teidän malleillenne, luuletko sinä minun olevan niin tyhmän, ett'en käsitä, minkä vuoksi hän tulee tänne?… Varo itseäsi!
Hän meni vaimoansa kohden nyrkit pystyssä ja tämä väistyi syrjään aivan kalpeana ja hämmästyneenä tästä kiivaasta keskeytyksestä siinä tyyneessä välinpitämättömyydessä, jota he molemmat nyt tunsivat toisiaan kohtaan. Mutta mies rauhoittui heti ja kääntyi seuralaisensa puoleen.
— Minä joudun aina raivoihini nähdessäni tuollaisia herroja, jotka tunkeutuivat perheeseen ja kuvittelevat mielessään, että vaimo heti heittäytyy heidän syliinsä ja mies tuntee olevansa hyvin kunnioitettu ja sulkee silmänsä kaikelta… Jos minulle tapahtuisi jotakin sellaista, niin minä heti paikalla ampuisin vaimoni. Ja parasta on tuolle herra hyväiselle, ett'ei hän tule takaisin, sillä silloin joutuu hän minun kanssani tekemisiin… Se on liian inhoittavaa, vai kuinka?
Jacques tunsi olevansa hyvin hämillään, kun hänen täytyi olla läsnä tuollaisessa kohtauksessa, eikä hän oikein tiennyt, mille kannalle asettuisi. Oliko tuo liioitettu katkeruus tarkoitettu hänelle? Tahtoiko mies antaa hänelle varoituksen? Hän rauhoittui kuitenkin, kun Roubaud jälleen virkkoi iloisella äänellä:
— Mutta mikä aasi minä olenkaan, tiedänhän, että sinä itse ajaisit hänet portille… Anna meille jotakin juomista.
Hän taputti Jacquesia olalle, ja Séverine, joka oli toipunut, hymyili noille molemmille miehille. Sitten joivat he lasin yhdessä ja viettivät varsin hupaisen hetken toistensa seurassa. Tällä tavoin vei Roubaud vaimonsa ja toverinsa lähemmäksi toisiaan ja teki sen mitä parhaan ystävyyden varjolla ja näyttämättä ajattelevan mahdollisia seurauksia. Tämä mustasukkaisuuden purkaus tuli juuri syyksi lähempään tuttavallisuuteen, kokonaiseen salaiseen hellyyteen Jacquesin ja Séverinen välillä, hellyyteen joka tuli luottamuksen osoituksista suuremmaksi. Kun näet Jacques taas tapasi hänet seuraavana päivänä, surkutteli hän häntä sen raa'an kohtelun johdosta, jota hän oli saanut kärsiä, kun taas Séverine kostein silmin vasten tahtoaan ylenmääräisin valituksin tunnusti, kuinka vähän onnea hän oli saavuttanut avioliitossaan.
Tästä hetkestä saakka oli heillä erityinen puheenaiheensa, ystävyyden rikostoveruus, joissa he lopulta ymmärsivät toisiaan merkin kautta. Jokaisella uudella vierailulla katsoi Jaqcues kysyvästi Séverineen saadakseen kuulla oliko tällä ollut jokin uusi syy murheeseen. Hän vastasi samalla tapaa ainoastaan liikuttamalla silmäluomiansa. Heidän kätensä etsivät toisiaan miehen seljän takana; he tulivat rohkeammiksi ja ilmoittivat toisilleen tunteitansa pitkällisillä kädenpudistuksilla ja kertoilivat toisilleen lämpöisillä sormillaan siitä kasvavasta mielenkiinnosta, jota he tunsivat pienimpiinkin asioihin toistensa elämässä. Harvoin oli heillä onni kohdata toisensa edes nimeksikään, ilman että Roubaud oli läsnä. Aina oli hän heidän kerallaan tuossa surullisennäköisessä ruokasalissa, eivät he tehneet mitään karttaaksensa häntä, eivätkä he edes ajatelleetkaan sopia kohtauksesta aseman jossakin etäisessä kolkassa. Se oli nyt vielä todellista ystävyyttä, elävää myötätuntoisuutta, joka vei heidät yhteen, niin että miehen läsnäolo tuskin vaivasi heitä, koskapa katse, kädenpuristus vielä oli tarpeeksi, jotta he ymmärsivät toisiaan.
Ensi kerran kun Jacques kuiskasi Séverinelle odottavansa häntä seuraavana torstaina kello kaksitoista yöllä veturivarikon takana, tuli hän liikutetuksi ja veti kätensä nopeasti pois. Se oli hänen vapaaviikkonsa, s.o. hänen miehensä oli yöt virkatoimissaan. Mutta syvä levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli, että hän lähtisi kotoaan ja menisi Jacquesin luo kauvas pois asemakartanon pimeyteen. Hän tunsi ajatusten hämmennystä, jonkalaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, samaa pelkoa ja sydämentykytystä kuin nuoret, kokemattomat tytöt. Hän ei heti myöntänyt, Jacquesin täytyi pyytää häntä lähes neljätoista päivää, ennen kun hän antoi suostumuksensa, vaikka hän itse oikein paloi halusta sellaiseen yölliseen kävelyretkeen.
Kesäkuu alkoi ja illat muuttuivat polttavan kuumiksi, eikä merituuli voinut paljoakaan viileyttä levittää. Kolme kertaa oli Jacques jo odottanut Séverineä, toivoen hänen tulevan epäämisestään huolimatta. Tänä iltana oli hän tosin myöskin sanonut ei; mutta kuu ei valaissut tänä yönä, taivas oli peitossa, eikä yksikään tähti paistanut sen hiostavan usvan läpi, joka tummensi taivaan. Mutta seisoessaan siinä varjossa, sai Jacques vihdoinkin nähdä hänen tulevan mustiin puettuna ja hiljaa, äänettömin askelin. Oli niin pimeä, että Séverine olisi voinut liipaista häneen tuntematta häntä, ellei hän olisi ottanut häntä syliinsä ja suudellut. Häntä pöyristi ja hän päästi hiljaisen huudahduksen. Mutta nauraen antoi hän sitten huuliensa levätä miehen huulia vastaan. Siinä oli kuitenkin kaikki, hän ei mitenkään tahtonut istuutua mihinkään noista ympärillä olevista vajoista. He kävelivät yhtä mittaa aivan toistensa rinnalla ja juttelivat hyvin hiljaa.
Veturivarikko ja mitä siihen kuului käsitti laajan alueen Rue Verten ja Rue Francois-Mazelinen välillä, jotka kulkevat raiteiden yli. Tällä suurella melkein äärettömällä maakaistaleella oli raiteita, säiliöitä, vesijohtoja, kaikkia mahdollisia telineitä ja rakennuksia, kaksi suurta suojusta vetureja varten, Sauvagnat-sisarusten pieni talo, jota ympäröi käden suuruinen keittiökasvitarha, vanhoja rakennuksia, joihin korjauspajat oli sijoitettu, vartiotupa, jossa veturinkuljettajat ja lämmittäjät nukkuivat. Oli mitä helpoin asia maailmassa piiloutua sinne, kadota juurikuin syvälle metsään näiden mutkaisten ja sekaisin kulkevien katujen keskelle. Tunnin ajan nauttivat he siellä suloisesta yksinäisyydestään ja lohduttivat sydämiään niillä ystävällisillä sanoilla, jota he niin kauvan olivat mielessään hautoneet. Séverine tahtoi kuulla puhuttavan ainoastaan ystävyydestä, hän oli heti selittänyt Jacquesille ett'ei hän koskaan kuuluisi hänelle ja että olisi liian inhoittavaa siten saastuttaa heidän puhdasta ystävyyttänsä. Hän oli niin ylpeä siitä, koska hän tunsi tarvetta kunnioittaa itseänsä. Jacques seurasi häntä sitten Rue Vertelle, heidän huulensa yhtyivät suloiseen suudelmaan ja hän palasi kotiinsa.
Siihen aikaan yöstä alkoi Roubaud alipäällikköjen konttorissa nukahtaa vanhassa nahkatuolissa, mutta nousi ylös vähintäänkin kaksikymmentä kertaa yössä, jäsenet puuttuneina. Kello 9:ään saakka oli hänen vastaanotettava ja lähetettävä iltajunia. Siinä oli liikuntoja, yhteenkytkemisiä ja toimituksia hyvin tarkoin valvottava. Kun sitten pikajuna Pariisista oli saapunut ja katkaistu, söi hän yksinänsä illallista konttorissaan erään pöydän päässä. Hänen illallisenaan oli ainoastaan kappale kylmää lihaa, jonka hän oli tuonut mukanaan kotoa, ja pari leivän viipaletta. Viimeinen juna, sekajuna Rouenista saapui asemalle puoli yhdeltä.
Asemasillat olivat nyt autioina ja hiljaisina, ja vain jokunen yksinäinen kaasuliekki sai palaa. Koko asema ikäänkuin nukahti tähän väräjävään hämärään. Koko miehistöstä oli jäljellä ainoastaan kaksi vartijaa ja neljä tai viisi asemamiestä alipäällikön päällikkyyden alaisena. Nämä makasivat kuorsaten vartiohuoneen lattialla, sillä aikaa kun Roubaud, jonka oli pakko herättää heidät pienimmänkin hälyytyksen kuuluessa, nukkui vain korvat hörössä. Peläten väsymyksen aamupuoleen pääsevän voitolle, asetti hän herätyskellonsa soimaan klo 5, jolloin hänen täytyi olla ylhäällä vastaanottaakseen ensimmäisen junan Pariisista. Mutta jo jonkun aikaa oli hän erittäinkin kärsinyt unettomuutta ja vääntelihe nojatuolissaan. Hän meni silloin ulos, teki kiertokulun, minkä ulotti aina vaihdemieheen saakka, jonka kanssa jutteli hetkisen. Mutta tuo musta taivas ja yön syvä rauha tyynnytti vihdoinkin hänen kuumeisen levottomuutensa. Maankiertäjäin kanssa tapahtuneen yhteentörmäyksen johdosta oli hänet varustettu revolverilla, jota hän kuljetti ladattuna taskussaan.
Sillä tavoin käveli hän usein päivänkoittoon saakka, pysähtyi, luullessaan jonkin liikkuvan pimeässä, ja lähti senjälkeen taas liikkeelle tuntien epämääräistä kaihoa sen johdosta ett'ei ollut saanut ampua, ja tuli lohdutetuksi, vasta kun taivas valkeni ja tuo suuri, kalpea, aavemainen asema astui esiin varjosta. Nyt, kun päivä koitti jo klo 3, meni hän jälleen sisälle, heittäytyi nojatuoliinsa, jossa nukkui lyijyn raskaasta unta, kunnes herätyskello peljästytti hänet hereille.
Joka neljäntenätoista päivänä kohtasivat Séverine ja Jacques toisensa torstaisin ja lauvantaisin. Eräänä yönä, kun Séverine kertoi hänelle revolverista, jolla hänen miehensä oli asestettu, tulivat he levottomiksi. Roubaud ei tosin koskaan tullut niin kauvas kuin veturivarikon luo. Mutta se antoi kuitenkin heidän kävelyilleen vaaran vivahduksen, joka teki niiden hupaisuuden kahdenkertaiseksi. He tiesivät erään paikan, jota he pitivät erittäin ihastuttavana: Sauvagnat-sisarusten talon takana oli suunnattomien hiilikasojen takana jonkinlainen käytävä, joka muistutti autiosta kadusta vieraassa kaupungissa mustasta marmorista tehtyine neliskulmaisina palatsineen.
Siellä oltiin aivan piilossa ja käytävän toisessa päässä oli pieni työkaluvaja, missä kasa tyhjiä säkkejä olisi voinut olla varsin pehmeänä makuupaikkana. Mutta eräänä lauvantaina, kun ankara sadekuuro pakoitti heidät turvautumaan sinne sisälle, kieltäytyi Séverine itsepintaisesti istuutumasta sinne ja luovutti vain huulensa loppumattomiin suuteloihin. Tämä suuteleminen ei loukannut hänen kainouttansa, vaan ikäänkuin ystävyydestä antautui hän alttiiksi miehen intohimoisille suudelmille. Mutta kun Jacques sitten himoissaan koetti saada hänet valtaansa, teki hän vastarintaa, itki ja toisti joka kerta samat syyt. Miksi tahtoi hän tuottaa hänelle niin paljon surua? Hänestä tuntui niin suloiselta ja viehättävältä, että he rakastivat toisiaan ilman tuota saastaista lihallisuutta.
Kuudentoista vuoden ijässä tuon irstaan ukon viettelemänä, jonka verinen haamu vainosi häntä, ja sitten alttiina miehensä eläimelliselle himokkuudelle, säilytti hän siitä huolimatta lapsellisen viattomuuden, neitsellisyyden ja vielä itsetiedottoman intohimon ihastuttavan kainouden. Mikä Jacquesissa erittäinkin mielytti häntä, oli hänen lempeytensä, hänen tottelevaisuutensa, kun hän käsiensä antoi jäädä lepäämään hänen heikkoihin käsiinsä, kun hän niillä oli niihin tarttunut. Ensi kerran rakasti hän, eikä kuitenkaan antautunut hänelle, koska juuri se olisi tuhonnut hänen rakkautensa, jos hän heti olisi tullut hänen omakseen samalla tapaa kun hän oli ollut noiden molempien omana. Hän halusi itsetiedottomasti pidentää ainiaaksi tuota niin ihastuttavaa vaikutusta siitä, että hän jälleen tulisi aivan nuoreksi kuten oli ennen kun tuli vietellyksi, että hänellä olisi hyvä ystävä, jollainen omataan viidentoista vuotiaina ja jota suudellaan keskelle suuta ovien takana. Paitsi niinä hetkinä, jolloin intohimo kuumeentapaisesti valtasi Jacquesin, ei hänellä ollut mitään vaatimuksia ja hän mukautui nöyrästi Séverinen tahtoon.
Samoin kun hän, tahtoi Jacqueskin palata lapsuuteen ja alkavaan rakkauteen, joka tähän asti oli ollut hänelle jotakin kauhistavaa. Joskin hän oli tottelevainen ja veti kätensä takaisin heti kun Séverine työnsi ne pois, tapahtui se siksi, että hänen hellyytensä pohjalla asui pelko, voimakas levottomuus sen johdosta, että himokkuus sekottuisi hänen entiseen murhanhaluunsa. Séverine, joka oli murhannut, oli kuin sen todelliseutuminen, mistä hänen aistillisuutensa oli uneksinut. Hän tuli päivä päivältä yhä varmemmaksi parantumisestaan, koskapa Séverine tuntikausia oli riippunut hänen kaulallaan ja hänen suunsa Jacquesin huulilta oli juonut hänen sieluaan, ilman että viimeksimainitun raivoisa halu saada hänet kuristamalla valtaansa oli herännyt. Mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut ja parastahan oli odottaa, jättää heidän rakkaudelleen huolenpito heidän tuomisestaan toistensa syliin, sitten kun hetki on tullut, eikä heidän tahtonsa enään jaksa ponnistella vastaan.
Onnellinen kohtaus seurasi toistaan, he eivät kyllästyneet silmänräpäykseksi tapaamasta toisiaan, pimeässä kävelemästä yhdessä noiden suurten hiilikasojen keskellä, jotka tekivät ympärillä vallitsevan yön vieläkin pimeämmäksi.
Eräänä heinäkuun iltana täytyi Jacquesin, ehtiäkseen määrättyyn aikaan 11,5 Havreen, jouduttaa Lisonia, ikäänkuin tuo tukahuttava kuumuus olisi tehnyt sen laiskaksi. Rouenista ajoi häntä takaa hänen vasemmalla puolellaan raju-ilma, joka suuria häikäiseviä salamia leimautellen kulki pitkin Seine-laaksoa. Silloin tällöin hän kääntyi levottomana ympäri. Séverinen piti näet kohdata hänet ja hän pelkäsi, että jos raju-ilma puhkeisi liian aikaisin, se estäisi häntä lähtemästä ulos. Hänen onnistui kuitenkin päästä ratapihalle, ennen kun sade alkoi, mutta hän tuli kärsimättömäksi siitä, kun matkustajat niin hitaasti poistuivat vaunuista.
Roubaud, joka tänä yönä oli toimissaan, seisoi asemasillalla ja sanoi nauraen:
— Ompa teillä hiton kiire ryömiä vuoteelle. Nukkukaa hyvin.
— Kiitos.
Kuljetettuaan junaa takaperin, puhalsi Jacques ja läksi varikkoon. Nuo suuret ovet olivat avoinna ja Lison ajoi suojukseen, joka muodosti jonkinlaisen gallerien kaksine raiteineen ja oli noin seitsemänkymmenen metrin pituinen voiden sinne mahtua kuusi veturia. Siellä oli hyvin pimeä, ja neljä kaasuliekkiä voi vain heikosti sitä valaista, näyttäen tekevän pimeyden vielä suuremmaksi niillä suurilla, liikkuvilla varjoilla, joita ne loivat. Silloin tällöin valaisivat voimakkaat salamat lasikattoa ja noita korkeita akkunoita oikealla ja vasemmalla: silloin voi, kuten tulipaloliekkien valossa, eroittaa nuo likatäpläiset seinät, sysimustat hirsikerrokset ja kaiken rappeutuneen ja viheliäisen tuossa nykyään liian pienessä rakennuksessa.
Kaksi veturia seisoi siellä jo kylmänä ja nukkuneena.
Pecqueux alkoi heti sammuttaa valkeata. Hän sekoitteli nopeasti ja hehkuvia hiiliä putosi tuhkapesästä alas kuoppaan.
— Minä olen hirveästi nälissäni ja aijon syödä palasen, sanoi hän.
Ettekö tekin tee samoin?
Jacques ei vastannut. Vaikka hänellä olikin kiire, ei hän tahtonut lähteä Lisonin luota, ennen kun valkea oli sammutettu ja höyrypannu tyhjänä. Kunnon veturinkuljettajana oli hän hyvin tarkka ja vaatelias sen suhteen, eikä hän milloinkaan poikennut siitä tavasta. Kun hänellä oli aikaa, ei hän lähtenyt, ennen kun oli tarkastanut ja kuivannut veturin yhtä huolellisesti, kuin lemmikkieläintä hoidetaan.
Vesi valui nyt suurina virtoina alas kuoppaan ja hän sanoi ainoastaan:
— Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
Peloittava ukkosenjyrinä vaijensi hänen äänensä. Tällä kertaa kuvastuivat korkeat akkunat leimuavalle taivaalle niin selvästi, että nuo lukuisat rikkinäiset ruudut olisi voinut laskea. Vasemmalla puolella eräässä ruuvipihdissä, jota käytettiin laitostöissä, oli muuan levy, joka soi pitkällisesti värähdellen, kuten kello. Vanha katonkannatin natisi.
— Hyi hitto! sanoi lämmittäjä ainoastaan.
Veturinkuljettaja teki epätoivoisen eleen. Ei ollut ajattelemistakaan tapaamista, varsinkaan kun oikea vedenpaisumus nyt purkautui suojuksen yli ja uhkasi särkeä lasikaton. Tuolla ylhäällä lienee jokin ruutu jo ollut rikki, sillä suuria, nopeita pisaroita putoili Lisonin päälle. Vihuri tunkeutui sisään portaista, jotka oli jätetty auki, ja olisi voinut luulla, että myrsky tempaisi mukanansa tuon vanhan rakennuksen rungon.
Pecqueux sai veturin vihdoinkin täydelleen kuntoon.
— Huomenna näkee selvemmin… Nyt ei sitä tarvitse enempää siistitä.
Hän palasi ensimmäiseen ajatukseensa.
— Minun täytyy saada palanen ruokaa… Sataa aivan liiaksi, jotta voisi muitta mutkitta mennä loikoilemaan olkivuoteellensa.
Ruokailupaikka oli aivan varikon vieressä. Sitä vastoin oli yhtiön täytynyt Rue Francois-Mazelinen varrelta vuokrata talo, mihin oli järjestetty vuoteita veturinkuljettajille ja lämmittäjille, joiden täytyi olla yötä Havressa. Tuollaisessa vedentulvassa olisi helposti voinut tulla läpimäräksi.
Jacquesin täytyi tyytyä seuraamaan Pecqueuxia, joka oli ottanut esimiehensä pienen korin, ikäänkuin olisi tahtonut säästää häntä sen kantamisen vaivasta. Hän tiesi, että korissa vielä oli kaksi viipaletta kylmää vasikanlihaa, leipää ja pullo, jonka Jacques tuskin oli avannut, ja aivan yksinkertaisesti juuri se saattoi hänet niin nälkäiseksi. Sade lisääntyi ja ukkonen uudelleen tärisytti suojusta. Kun nuo molemmat miehet astuivat ulos vasemmalle siitä pienestä portista, joka vei ruokapaikkaan, oli Lison melkein kylmä. Yksinään hyljättynä nukkui se pimeässä, jota ankarat salamat katkoivat, suurten vesipisaroiden valuessa sen päälle. Sen läheisyydessä vuoti muuan huonosti suljettu vesijohtoputki ja muodosti lätäkön, josta vesi juoksi veturinpyörien lävitse alas kuoppaan.
Jacques tahtoi puhdistautua, ennen kun menee ruokailupaikkaan. Eräässä huoneessa oli aina kuumaa vettä ja soikkoja. Hän otti esille saippuan koristansa ja puhdisti kätensä ja kasvonsa, jotka matkan jäljeltä olivat mustat. Ja kun hän oli siksi varovainen, että hänellä veturinkuljettajille annetun kehoituksen mukaisesti oli mukanaan puku muuttamisen varalta, saattoi hän vaihtaa pukua kiireestä kantapäähän asti, minkä hän keikailunhalusta tekikin Havreen saavuttuaan joka ilta, jolloin hänellä oli kohtaus Séverinen kanssa. Pecqueux, joka pesi ainoastaan nenännipukkansa ja sormenpäänsä, odotti häntä jo ruokailupaikassa.
Ruokailupaikkana oli aivan yksinkertaisesti pieni huone paljaine, keltaisiksi maalattuine seinineen ja varustettu ainoastaan yhdellä uunilla ruo'an lämmittämistä varten sekä kiintonaisella pöydällä, joka pöytäliinan asemasta oli peitetty sinkillä. Kaksi penkkiä muodosti koko muun kalustuksen. Miehet saivat tuoda ruokaa mukanansa ja syödä sitä puukon avulla paperilta. Huone sai valaistuksensa suuresta akkunasta.
— Sepä oli inha sade! huudahti Jacques ja istuutui akkunan viereen.
Pecqueux oli istuutunut penkille pöydän ääreen.
— Ettekö syö mitään?
— En, ukkoseni, syökää te minun leipäni ja lihani, jos haluatte.
Minua ei maita.
Antamatta pyytää itseään kahta kertaa, hyökkäsi Pecqueux vasikanpaistin kimppuun ja tyhjensi pullon. Hänellä oli usein tuollaisia juhla-aterioita, sillä hänen esimiehensä oli vähäruokainen, ja koiramaisella uskollisuudellaan piti Pecqueux vielä enemmän Jacquesista niiden murujen vuoksi, jotka siten putoilivat hänen pöydältään. Suu ruokaa täynnä alkoi Pecqueux hetken vaitioltuansa jutella.
— Mitäpä lempoa sade meille tekee, koska nyt olemme turvassa. Mutta jos sitä jatkaa, niin minä jätän teidät. Minun on mentävä tähän viereiseen taloon.
Hän rupesi nauramaan, sillä nyt ei hän enään piilotelleinnut, vaan oli katsonut olevansa pakoitettu ilmaisemaan Jacquesille suhteensa Philomène Sauvagnatiin, jott'ei hän ihmettelisi sitä, että hän oli ulkona kaikkina niinä öinä, joina hän ja Philomène kohtasivat toisensa. Kun tämä veljensä luona asui eräässä alakerroksen huoneessa keittiön vieressä, tarvitsi hänen ainoastaan kolkuttaa luukalle, niin Philomène avasi ja hän kiipesi akkunasta sisälle.
Jacquesilta pääsi kirous, kun hän väliajan kuluttua sai nähdä sateen käyvän vieläkin ankarammaksi.
Pecqueux, jolla oli viimeinen lihanpala veitsensä kärjessä, nauroi taasen kuten pieni lapsi.
— Lempo soikoon, onko teillä siis tekemistä tänä iltana? Eipä meitä molempia voida juuri moittia siitä, että kuluttaisimme liiaksi patjoja tuolla Rue Francois-Mazelinen varrella.
Jacquesille tuli hyvin kiire pois akkunan luota.
— Kuinka niin?
— No niin, keväästä saakka ette te, kuten en minäkään, ole tullut kotiin, ennen kun kahden, kolmen ajoissa aamulla.
Hän oli varmaankin selvillä jostakin, ehkä oli hän joskus yllättänyt heidät, kun he kohtasivat toisensa. Kussakin makuuhuoneessa siellä olivat vuoteet parittain, lämmittäjän vuode veturinkuljettajan vuoteen vieressä, sillä niitä koetettiin pitää niin paljon kuin mahdollista yhdessä, jotka olivat määrätyt työskentelemään niin lähellä toisiansa. Ei siis ollut niinkään ihmeellistä, että Pecqueux oli ottanut huomioonsa sen epäsäännöllisen elintavan, jota hänen ennen niin säännöllinen esimiehensä nykyään noudatti.
— Pääni on kipeä, valehteli Jacques, ja silloin on suloista olla ulkona kävelemässä yöllä.
Mutta lämmittäjä pyyteli anteeksi sekaantumistaan asiaan.
— Mitäpä siitä, onhan teillä vapautenne. Ymmärtänettehän, että sanon sen leikillä… Mutta jos jonakin päivänä tapahtuu jotakin ikävää, ei teidän tarvitse kainostella kääntymästä minun puoleeni ja minä olen tekevä kaikki, mitä te haluatte.
Hän ei lähemmin selittänyt tarkoitustansa, vaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kelpo lailla, ikäänkuin todistukseksi siitä, että Jacques saattoi käskeä koko hänen persoonaansa. Sitten rypisti hän kokoon ja heitti pois lihan ympärillä olleen rasvaisen paperin ja pisti tyhjennetyn pullon takaisin koriin, kuten kelpo palvelija ainakin, joka on tottunut hoitamaan sekä lautaa että pesusientä. Mutta kun sadetta jatkui yhtä itsepintaisesti, vaikka ukkonen oli laannut, sanoi hän:
— Niin, nyt minä lähden ja annan teidän hoitaa omia asioitanne.
— Koska yhä edelleenkin sataa, vastasi Jacques, niin minä panen maata makuusijalle.
Varikon vieressä oli näet sali, jossa oli palttinalla päällystettyjä patjoja, jotta ne henkilöt, joiden tarvitsi odottaa ainoastaan kolme, neljä tuntia Havressa, voisivat loikoa siellä vaatteet yllä. Kohta kun hän oli nähnyt lämmittäjän katoavan sateeseen Sauvagnatin taloa kohden, uskalsi hän vuorostaan lähteä ulos ja juoksi vartiahuoneeseen. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan pysähtyi ovelle, jonka hän antoi olla selki seljällään, kun tuo painostava kuumuus salissa oli tukahuttaa hänet. Siellä makasi jo eräs veturinkuljettaja pitkin pituuttaan seljällänsä ja kuorsasi suu avoinna.
Muutamia minuutteja kului vielä, eikä Jacques voinut taipua luopumaan kaikesta toivosta. Hänen katkeroittumiseensa tuon hullunaikaisen myrskyn johdosta sekoittui yhä voimakkaampi mieletön halu kuitenkin mennä kohtauspaikalle ja iloita ainakin siellä olemisesta, joskaan ei hän enään voinut toivoa tapaavansa Séverineä. Koko hänen sisin olentonsa pakoitti häntä sinne ja hän meni lopulta ulos sateeseen, ja hiilikasojen välistä mustaa käytävää kulkien saapui hän vihdoin mielikolkkaansa. Mutta koska hän ei voinut nähdä mitään niiden suurten sadepisarien takia, jotka vihmoivat hänen kasvojansa, meni hän työkaluvajaan, josta hän jo kerran ennen oli etsinyt suojaa hänen kanssansa.
Kun Jacques astui siellä vallitsevaan synkkään pimeyteen, kiedottiin kaksi pehmeätä käsivartta hänen ympärilleen ja kaksi lämmintä huulta painettiin hänen huuliansa vastaan. Séverine oli siellä.
— Herra Jumala, oletteko te tullut?
— Olen, minä näin raju-ilman lähestyvän ja kiiruhdin tänne ennen sadetta. Kylläpä te olette viipynyt!
Jacques huokasi raskaasti, eikä koskaan ollut hän tuntenut Séverinen noin tahdottomana riippuvan hänen kaulallaan. Nainen liukui alas tyhjien säkkien muodostamalle pehmeälle sijalle, joka täytti koko nurkan. Jacqueskin vaipui alas hänen viereensä, ilman että heidän käsivartensa irtautuivat toisistaan. He eivät voineet nähdä toisiansa, heidän hengityksensä pyörrytti heitä, kaikki, mikä heitä ympäröitsi, katosi heidän tietoisuudestaan.
Mutta tulisesti suudellessansa he alkoivat sinutella toisiansa, ikäänkuin olisivat sekoittaneet sydänverensä.
— Sinä odotit minua…
— Voi, minä odotin sinua, minä odotin…
Ja heti, jo ensi silmänräpäyksessä, melkein sanaa sanomatta, Séverine kiivaasti tempasi hänet luokseen ja pakoitti hänet omistamaan itsensä. Ei hän ollut tätä etukäteen arvannut. Kun Jacques tuli, ei hän enään luullut saavansa kohdata häntä, ja hän tempautui mukaan ilossaan ja hämmästyksessään, vastustamattoman himon pakottamana kuulumaan hänelle, ja hän antautui Jacquesille arvelematta ja harkitsematta. Se tapahtui siksi, että niin täytyi tapahtua.
Sade vihmoi vielä ankarammin suojusta ja viimeinen juna Pariisista, joka nyt tuli, kulki ohitse, sähisten ja jyryten, niin että maa tärisi.
Kun Jacques jälleen nousi ylös, kuunteli hän ihmeissään sadetta. Missä oli hän siis? Ja kun hän uudelleen löysi maasta erään vasaran varren, jonka hän oli istuutuessaan tuntenut, joutui hän suunniltaan onnesta. Séverine oli siis kuulunut hänelle, eikä hän ollut tarttunut vasaraan murskatakseen hänen päänsä. Hän ei enään tuntenut tuota vaistomaista halua heittää hänet hengetönnä maahan, kuten saaliin, joka on toisilta varastettu. Hän ei enään tuntenut halua kostaa hyvin vanhoja vääryyksiä, joita hän ei niin tarkoin muistanut, eikä vihankaunaa, jota oli kokoontunut koirakselta koirakselle aina ensimmäisestä uskottomuudesta saakka luolien syvyydessä. Ei, Séverinen omistamisella oli suuri hurmausvoimansa ja hän oli tehnyt hänet terveeksi, sillä hän näki hänessä jonkun kokonansa toisen, sellaisen, joka oli väkivaltainen heikkoudessansa, ihmisen verellä peitetty, ja se ympäröi hänet juurikuin kauhistuksen rautapaidalla. Séverine vallitsi häntä, jolta oli puuttunut rohkeutta, ja kiitollisuudesta liikutettuna ja haluten tulla hänen kanssaan yhdeksi sulki hän hänet jälleen syliinsä.
Séverinekin tunsi olevansa onnellinen siitä, että oli antautunut ja vapautunut taistelusta, johon hän ei enään ymmärtänyt syytä. Miksi oli hän ponnistellut vastaan niin kauvan? Olihan hän lupautunut hänelle ja hänen olisi pitänyt antautua hänelle, koska hän siitä voi tuntea ainoastaan huvia ja mielihyvää. Nyt ymmärsi hän sangen hyvin aina sitä toivoneensa, silloinkin, kun hänestä odottaminen tuntui niin ihanalta. Hänen sydämmensä ja ruumiinsa eli nyt ainoastaan ehdottomassa, kestävässä rakkauden tarpeessa, ja kamalata julmuutta piili kaikissa näissä tapahtumissa, jotka hänen kauhistuksekseen olivat vieneet hänet kaikkiin näihin ikävyyksiin. Tähän saakka oli elämä pidellyt häntä pahoin, laahannut häntä loassa ja veressä niin väkivaltaisesti, että hänen kauniit, siniset vielä lapsellisesti katselevat silmänsä olivat tuon traagillisen, mustan hiuskypärin alla käyneet suuriksi kauhusta. Mutta kaikesta huolimatta oli hän pysynyt neitsellisenä, tälle nuorukaiselle, jota hän jumaloitsi, antautui hän ensikerran kokonaan ja toivoi sulautuvansa häneen, olevansa hänen palvelijattarensa. Hän oli hänen omansa, hän saattoi mielensä mukaan käskeä häntä.
— Ota minut, pidä minut, armaani, sinun tahtosi on minun lakini.
— Ei, ei, lemmittyni. Sinä olet minun valtijattareni, minä olen olemassa ainoastaan lempiäkseni ja totellakseni sinua.
Tunnit kuluivat. Sade oli aikoja sitten tauonnut, syvä hiljaisuus vallitsi ratapihalla ja häiritsi sitä ainoastaan kaukainen ja epäselvä ääni mereltä. He olivat vielä sylityksin, kun laukaus heidät peljästytti. Päivä alkoi tulla ja kalpea, vaalakka kaistale tuli näkyviin taivaalla Seinen suun yläpuolella. Mikä laukaus se oli? He olivat menetelleet varomattomasti, mielettömästi viipyessään niin kauvan, ja he kuvittelivat äkkiä mielessään, että mies vainosi heitä revolverinlaukauksillansa.
— Jää tänne sisälle, minä menen katsomaan.
Jacques hiipi varovaisesti ovelle. Tuossa vielä synkässä pimeydessä kuuli hän jonkun tulevan juosten ja hän tunsi Roubaudin äänen, joka kiirehti vartijoita ja huusi, että hän aivan selvästi oli nähnyt kolme kappaletta, jotka olivat olleet varastamassa hiiliä. Varsinkaan viimeisten viikkojen ajalla ei ollut kulunut yhtäkään yötä, jona hän ei olisi nähnyt ikäänkuin näkyjä varkaista. Tällä kertaa oli hänet äkkiä peljästytetty ja hän oli summamutikassa ampunut laukauksen pimeään.
— Pian, pian, emme voi jäädä tänne, mutisi nuori mies. He tulevat etsimään suojuksesta… Juokse!
Haltioissaan sulkivat he toisensa jälleen syliinsä ja suutelivat intohimoisesti. Sitten kiiti Séverine varikkoa pitkin tuon suuren muurin suojassa, Jacquesin koettaessa piiloutua hiilikasojen keskelle. Ja se tapahtui todellakin hyvään aikaan, sillä Roubaud aikoi tutkia suojuksen. Hän vannoi, että hiilivarkaiden täytyi olla siellä. Vartijain lyhdyt heiluivat maata pitkin. He joutuivat riitaan ja vihdoin palasivat he kaikki asemalle, harmissaan tästä hyödyttömästä takaa-ajosta.
Kun Jacques tunsi rauhoittuneensa ja päätti vihdoinkin mennä yömajaansa Rue Francois Mezelinen varrella olevaan taloon, tapasi hän ihmeekseen Pecqueuxin, joka raa'asti kiroillen parhaillansa riensi kotiin.
— Mitä nyt, ukkoseni?
— Ah hitossa, älkää puhuko siitä. Nuo naudathan herättivät Sauvagnatin ja hän kuuli silloin, että minä olin hänen sisarensa luona. Hän tuli paitasillaan alas, ja minun täytyi kiiruhtaa hyppäämään ulos akkunasta. — Kuuletteko?
Nyt kuului selkäänsä saavan naisen äänekästä kirkunaa ja nyyhkytystä, samalla kun karkea miehenääni toraili ja kiroili.
— Kuuletteko? Nyt kurittaa hän häntä aika tavalla, ja vaikka hän on kolmenkymmenen kahden vuotias, saa hän selkäänsä kuten pieni tyttö, joka saadaan kiinni jostakin. Se on kyllä paha hänelle, mutta minä en siihen sekaannu: onhan se hänen veljensä!
— Mutta minä luulin, sanoi Jacques, hänen sietävän teitä, suuttuvan ainoastaan tavatessaan hänet joidenkuiden muiden seurassa.
— Joutavia, ei sitä koskaan voi tietää. Toisinaan ei hän ole minua näkevinäänkään. Mutta sitten joskus löylyttää hän häntä… Se ei kuitenkaan estä häntä pitämästä sisarestaan. Onhan hän kuitenkin hänen sisarensa ja hän luopuisi ennen kaikesta muusta, kuin eroaisi hänestä. Mutta hän vaatii, että tytön on käyttäydyttävä siivosti… Luulenpa nyt todellakin, että hän on saanut saatavansa.
Kirkuna taukosi ja muuttui syviksi, vaikeroiviksi huokauksiksi, ja nuo molemmat miehet menivät tiehensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin nukkuivat he sikeästi vieretysten tuossa pienessä makuuhuoneessa, jossa oli keltaiseksi sivellyt seinät, ja jonka ainoina huonekaluina oli neljä sänkyä, neljä tuolia ja pöytä, jolla oli sinkkinen pesuvati.
Jokainen uusi yöllinen kohtaus oli Jacquesille ja Séverinelle tämän jälkeen pelkkää autuutta ja onnea. Aina eivät he myrskyn kautta saaneet samaa suojaa kuin tällä ensimmäisellä kerralla. Tähtikirkkaat taivaat ja häikäisevät kuuvalot häiritsivät heitä, ja he hiipivät silloin eteenpäin varjossa ja etsivät pimeitä kolkkia, joissa tuntui niin suloiselta lähestyä toisiansa. Elo- ja syyskuun yöt olivat niin ihanat ja leudot, että aurinko olisi voinut yllättää heidät, väsyneinä ja nukahtaneina sylityksin, ellei aseman herääminen ja veturien kaukainen melu olisi pakoittannt heitä eroamaan. Eivät edes lokakuun ensimmäiset kylmät yöt tuntuneet heistä ikäviltä. Séverine tuli silloin lämpimästi puettuna ja kääriytyneenä suureen kaapuun, johon Jacqueskin pian puoleksi katosi. Sitten vetäytyivät he työkaluvajan turviin, jonka Jacques osasi sulkea sisäpuolelta rautatangolla. He olivat siellä kuin kotonaan, marraskuun myrskyt ja tuulenpuuskat saattoivat kiskoa kattotiilet irti, edes koskettamattakaan heihin. Jo ensi illasta saakka oli Jacquesin kuitenkin vallannut halu, että he sijoittaisivat idyllinsä Séverinen omaan kotiin, jossa hän näytti hänestä aivan toiselta ja paljon hurmaavammalta porvarillisen rehellisissä, hymyilevässä levollisuudessaan. Mutta Séverine oli aina evännyt, vähemmän naapurien vakoilemisen pelosta, kuin viimeisestä kunnioituksesta kodin pyhyyttä kohtaan. Mutta eräänä maanantaina, kun hänen piti syödä aamiaisensa siellä ja kun mies, joka oli jäänyt asemapäällikön luo, ei tullutkaan, unohtivat he itsensä ja ajattelematon uhkarohkeus vei heidät toistensa syliin. Sen jälkeen ei Séverine enään osoittanut mitään vastahakoisuutta ja jokaisena torstai- ja lauvantai-iltana kahdentoista jälkeen kävi Jacques hänen luonaan hänen asunnossaan. Tämä oli hirveästi vaaranalaista ja he uskalsivat tuskin liikahtaa. Mutta he tunsivat kaksinkertaista hellyyttä, uutta nautintoa. Usein ajoi kuitenkin oikullinen halu yölliseen kuljeskeluun heidät jälleen ulos jääkylmien öiden pimeyteen ja autiuteen.
Jacques ja Séverine olivat nyt jo neljä kuukautta rakastaneet toisiansa yhä voimakkaammalla intohimoisuudella. Molemmat olivat todellakin vasta-alkajia sydämensä lapsellisuudessa, ensi lemmen hämmästyneessä viattomuudessa ja hurmauksessa vähimmistäkin hyväilyistä. Heissä tapahtui alistuvaisuuden taistelu siitä, kumpi uhrautuisi enemmän. Jacques ei enään epäillyt, ettei hän ollut parantunut kamalasta, peritystä kärsimyksestään, sillä murha-ajatus ei enään vaivannut häntä. Olikohan ruumiillinen omistaminen tyydyttänyt tuon murhaamisentarpeen? Olikohan omistaminen ja kuolettaminen samanarvoista ihmiseläimen pimeässä kuilussa? Hän ei mietiskellyt, koska hän oli liiaksi tietämätön, eikä edes yrittänyt raottaa kauhistuksen porttia. Toisinaan palasi hänen mieleensä Séverinen sylissä äkkiä muisto siitä, mitä hän oli tehnyt, murhasta, jonka hän ainoastaan katseella oli tunnustanut Batignollen puiston penkillä, eikä hän tuntenut edes halua tulla tuntemaan lähempiä yksityiskohtia siitä.
Séverineä sitä vastoin näytti yhä enemmän vaivaavan halu puhua siitä. Kun hän painoi Jacquesia itseään vastaan, tunsi tämä aivan hyvin, että hän läähätti salaisuutensa alla, että hän tahtoi sulautua Jacquesiin, ainoastaan saadakseen lohdutusta siitä, mikä uhkasi tukahuttaa hänet. Mutta suudelmalla sulki hän levottomuuden valtaamana hänen suunsa, sinetillä sulki tunnustuksen. Minkä vuoksi olisivat he antaneet tuon tuntemattoman tunkeutua välilleen? Saattoiko olla varma, ett'ei heidän onnensa kärsisi siitä? Mies vainusi vaaraa, häntä pöyristytti ajatus, että hän Séverinen kanssa penkoisi noita verisiä asioita. Tämä epäilemättä arvasi sen, hän tuli hyväileväksi ja myötenantavaksi, luoduksi vain rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Mieletön himo toistensa omistamiseen vei heidät silloin jälleen toistensa syliin.
Roubaud oli kesästä saakka laihtunut, ja sitä mukaa kun hänen vaimonsa sai takaisin kaksikymmenvuotiasta iloaan ja tuoreuttaan, vanheni hän ja kävi yhä synkemmäksi. Hän oli, kuten Séverine sanoi, paljon muuttunut neljässä kuukaudessa. Hän puristi edelleenkin sangen sydämellisesti Jacquesin kättä, kutsui hänet kotiinsa, eikä ollut onnellinen, ellei hän ollut hänen pöydässään. Mutta tämä ei kuitenkaan tuottanut hänelle tarpeeksi huvitusta, usein oli tuskin heretty syömästä, kun hän meni ulos ja jätti Jacquesin huoleksi yksinään pitää seuraa rouvalle, sillä tekosyyllä, että häntä itseään tukahutti ja hän tarvitsi raitista ilmaa. Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että hän nykyään kävi eräässä pienessä kahvilassa Cours Napoléonin varrella, jossa hän tapasi rautatien poliisikomisario Cauchen. Hän ei juonut paljoa, ainoastaan muutamia pieniä lasillisia rommia, mutta hän oli peliin saanut mieltymyksen, joka lähenteli intohimoa. Hän elostui, unhotti kaikki vasta sitten, kun hän istui kortit kädessä ja pelasi lukemattomia piquet-pelejä. Cauche, joka oli intohimoinen peluri, oli määrännyt, että pelattaisiin rahasta ja nyt pelattiin sadan soun pelejä. Roubaud, joka ihmeekseen tunsi olevansa juurikuin toinen ihminen, paloi voitonraivosta; hänet valtasi tuo kiivas voitonkuume, joka voi siinä määrin villitä miehen, että yhdelle arvanheitolle panee alttiiksi asemansa ja henkensä. Tähän asti ei siitä ollut ollut haittaa hänen virantoimitukselleen, mutta hän lähti kahvilaan heti kun hänellä oli vapaata aikaa ja tuli kotiin vasta kahden, kolmen ajoissa aamulla niinä öinä, joina hän ei ollut yövuorolla. Hänen vaimonsa ei sen vuoksi ollut tyytymätön, moitti häntä ainoastaan siitä, että hän aina kotiin tullessaan oli niin huonolla tuulella; hänellä oli näet harvinaisen huono onni ja lopulta hän velkaantui.
Eräänä iltana Séverine ja Roubaud ensi kerran joutuivat riitaan. Vaimo ei tosin vielä ollut alkanut vihata miestään, mutta hänen oli vaikea sietää häntä, sillä hän tunsi, että Roubaud oli taakkana hänen elämässään. Hän olisi tuntenut mielensä niin kevyeksi, niin onnelliseksi, ellei yhdyselämä Roubaudin kanssa olisi häntä painostanut. Muuten ei hän ollenkaan tuntenut omantunnon vaivoja siitä, että petti miestään: Eikö se ollut tämän vika, eikö hän ollut melkein pakoittanut häntä lankeamaan? He joutuivat vähitellen yhä kauvemmaksi toisistaan, mutta kumpikin lohdutteli ja huvitteli itseään omalla tavallaan, vapautuakseen parhaillaan tapahtuvan sisällisen hajaantumisprosessin tunteesta. Koska miehellä oli peli, niin sai kai vaimolla olla rakastaja.
Mutta mikä erittäinkin suututti Séverineä, ja johon hän ei tahtonut tyytyä, oli rahanpula, johon miehen alituiset tappiot saattoivat hänet. Sitten kun talousrahat menivät Cours Napoléonin varrella olevaan kahvilaan, ei hän toisinaan tietänyt, kuinka voisi maksaa pesijättärelle. Hänen täytyi olla ilman kaikenlaisia mukavuuksia ja pieniä pukutarpeita.
Tällä kertaa antoi aihetta heidän torailuunsa juuri kysymys kenkäparin ostamisesta, jonka hän aivan välttämättömästi tarvitsi. Roubaud oli juuri lähdössä ulos, eikä saanut käsiinsä pöytäveistä leikatakseen itsellensä leipäpalasen, vaan otti suuren puukon, murha-aseen, joka oli eräässä ruokakaapin laatikossa. Séverine katsoi häneen, kun hän kieltäytyi antamasta hänelle niitä 15 frangia kenkiin sen vuoksi, että hänellä ei ollut rahoja, eikä hän tiennyt, mistä niitä saisi. Vaimo toisti itsepintaisesti pyyntönsä ja pakoitti hänet uudistamaan kieltonsa ja hän kävi vähitellen yhä katkeroituneemmaksi. Aivan äkisti osoitti Séverine silloin sitä kohtaa lattiasta, missä peikot uinailivat, sanoi hänelle, että siellä oli rahoja, ja että hän tahtoi saada rahoja.
Roubaud kävi sangen kalpeaksi ja päästi puukon, niin että se putosi takaisin laatikkoon. Séverine luuli silmänräpäyksen, että hän löisi häntä, sillä hän tuli häntä kohden mutisten, että rahat saisivat mädätä sinne, ja että hän mieluummin leikkaisi kätensä poikki, kuin ottaisi ne. Hän pui nyrkkejään ja uhkasi lyödä hänet kuoliaaksi, jos hän hänen poissaollessaan uskaltaisi ottaa pienan pois ja varastaa vaikkapa vain centimenkin. Ei koskaan, ei koskaan! Se oli kuollut ja haudattu.
Mutta Séverinekin kalpeni ja oli pyörtymäisillään ajatellessaan kaivamista tuossa aukossa. Tulipa hätä miten suureksi tahansa, he molemmat mieluummin kuolisivat nälkään, kuin koskisivat noihin rahoihin.
He eivät kauvemmin puhuneetkaan siitä, ei edes niinäkään päivinä, jolloin olivat sangen suuressa pulassa. Ja kun he jalallaan astuivat sille paikalle, poltti se vieläkin enemmän ja sietämättömämmin, niin että he lopulta kaartain kulkivat sen ohi.
Sitten syntyi toisia riitoja Croix-de-Maufrasin johdosta. Miksi ei taloa myyty? He syyttivät toisiaan molemmin puolin siitä, ett'eivät he tehneet mitään, mikä oli tarpeellista myymisen jouduttamiseksi. Mies kieltäytyi aina kiivaasti puuttumasta siihen, kun taas Séverine kirjoitti muutamia hajanaisia kirjeitä Misardille, mutta sai ainoastaan hyvin epämääräisiä vastauksia: Ei ainoatakaan ostajaa ollut ilmaantunut, hedelmät olivat kuivettuneet, eivätkä vihannekset kasvaneet sen vuoksi, kun niitä ei oltu ollenkaan kasteltu.
Se syvä rauha, johon puolisot olivat hirmutapauksen jälkeen vaipuneet, häiriytyi täten vähitellen ja sen sijaan tuntui tulevan uusi, kamala kuume. Kaikki taudinsiemenet, esim. nuo piiloon pannut rahat ja kotiin tunkeutunut rakastaja, olivat kehittyneet ja erottivat heitä nyt ja yllyttivät heitä toisiaan vastaan. Ja tämä kasvava mieltenkuohu ja levottomuus teki elämän helvetiksi.
Ikäänkuin tuhoisan vastavaikutuksen kautta tuhoutui muuten kaikki Roubaud-puolisojen ympäristössä. Käytävässä alkoi uusi juoruamisen ja lörpöttelyn purkaus. Philomène oli äskettäin ankarasti riitaantunut rouva Lebleun kanssa tämän viimeksimainitun häpeällisen syytöksen johdosta, että hän muka oli varastanut häneltä itsekuolleen kanan. Mutta todellisena syynä välien rikkoutumiseen oli Philomènen ja Séverinen välinen läheneminen. Sitten kun Pecqueux eräänä yönä oli tuntenut Séverinen Jacquesin käsikoukussa, oli Séverine vaijentanut vanhat arvelunsa ja alkanut osoittautua rakastettavaksi lämmittäjän lemmityistä kohtaan. Ja Philomène, jota mairitteli seurustelu naisen kanssa, joka kieltämättä oli aseman kaunein ja hienoin, haukkui nyt rahastonhoitajan vaimoa, jonka hän sanoi olevan vanha rakkariämmä ja juorukontti. Se oli hänen syynsä kaikki tyynni, ja hän kirkui nyt kaikkialla, että kadunpuolinen asunto oikeastaan kuului Roubaudin perheelle ja että oli mieltä liikuttavaa, ett'eivät he sitä saaneet takaisin.
Asiat alkoivat kääntyä varsin ohraisiksi rouva Lebleulle, sitäkin enemmän, kun hänen itsepintaisuudestaan vakoilla neiti Guichonia, saadakseen ilmi hänen suhteensa asemapäällikköön, uhkasi tulla ikäviä seurauksia. Hänen onnistui yhtä vähän nyt kuin ennenkään saada heitä paljastetuksi, mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi yllättää itsensä kuuntelemasta ovilla, mikä vaikutti sen, että Dabadie, joka raivostui huomatessaan siten olevansa alttiina hänen vakoiluilleen, sanoi alipäällikkö Moulinille, että jos Roubaud edelleenkin vaati tuota huoneustoa, olisi hän valmis kannattamaan tätä vaatimusta. Ja sitten kun Moulin, joka ei tavallisesti ollut juuri puhelias, oli toistanut sen, ei paljoa puuttunut, ett'eivät käytävän varrella asujat hyökänneet toistensa tukkaan; siinä määrin olivat intohimot jälleen joutuneet kuohuksiin.
Kaikessa tässä lisääntyvässä ikävyydessä ja levottomuudessa oli Séverinellä ainoistaan yksi onnellinen päivä, nimittäin perjantai. Lokakuussa oli hän ollut siksi rohkea ja kekseliäs, että käytti ensimmäiseksi parhaaksi tekosyyksi kipua polvessaan, mikä vaati erikoistuntijan käsittelyä; ja joka perjantai 6,40 aamulla matkusti hän Pariisiin pikajunalla, jota Jacques kuljetti. Hän vietti koko päivän hänen seurassaan Pariisissa ja palasi sitten pikajunalla 6,50. Aluksi oli hän luullut olevansa velvollinen ilmoittamaan miehellensä, mitenkä polven laita oli: milloin oli se parempi, ja milloin oli se huonompi. Mutta kun hän sitten huomasi, ett'ei mies edes kuunnellut, mitä hän sanoi, lakkasi hän muitta mutkitta siitä. Toisinaan katsoi hän häneen ja kysyi itseltään, tiesikö hän jotakin. Mistä se johtui, että hän, joka oli ollut niin hurja mustasukkaisuudessaan, ja joka sokeassa murhanhimossaan oli tappanut mielettömässä raivossa, nyt suvaitsi rakastajaa? Hän ei voinut uskoa sitä hänestä, hän ajatteli aivan yksinkertaisesti hänen tulleen tyhmäksi.
Eräänä jääkylmänä yönä joulukuun alussa odotti Séverine myöhään yöhön miestänsä. Hänen piti seuraavana päivänä, joka oli perjantai, ennen päivänkoittoa matkustaa pikajunassa, ja sellaisina iltoina hän tavallisesti valmistautui huolellisesti ja pani vaatteensa järjestykseen, jotta hän heti vuoteelta noustuansa voi pukeutua. Mutta lopuksi pani hän maata ja nukkui yhden ajoissa. Roubaud ei vielä silloin ollut tullut kotiin. Hän oli kaksi kertaa ennen tullut kotiin vasta päivän koittaessa, koska hän kokonaan joutui yhä voimakkaammaksi käyneen pelihimonsa valtaan, eikä enää voinut riistäytyä irti kahvilasta, jossa muuan sisähuone vähitellen muuttui oikeaksi peliluolaksi, siellä kun nykyään pelattiin écartéta suurista summista. Onnellisena muuten sen johdosta, että sai maata yksinään ja tuudittautuen onnellisen huomispäivän odotukseen nukkui nuori rouva sikeään uneen, mukavasti kääriytyen lämpöiseen peitteeseensä.
Kellon ollessa lähes kolme, heräsi hän omituiseen ääneen. Aluksi ei hän voinut käsittää mitä se oli, vaan luuli sen olevan unta ja nukkui uudelleen. Kuului kumeata jyskytystä, natinaa, juurikuin olisi joku tahtonut särkeä oven. Nyt tempaistiin vieläkin kiivaammin ja jotakin meni rikki, niin että hän nousi istumaan ja joutui aivan suunniltaan peljästyksestä: Siellä oli aivan varmaan joku, joka käytävästä käsin koetti murtaa lukkoa auki. Hän ei uskaltanut liikahtaa minuutin aikaan, vaan kuunteli, mutta hänen korvissaan surisi. Sen vuoksi rohkaisi hän mielensä ja nousi katsomaan; hän käveli äänettömästi paljain jaloin ja raotti hiljaa ovea. Kokoon kyyristyneenä ja väristen paljaassa paidassaan, niin että hän oli aivan kalpea, sai hän silloin ruokasalissa nähdä näön, joka yhtäkkiä hänet niin hämmästytti ja peljästytti, että hän jäi kuin kiinninaulattuna seisomaan paikalle.
Lattialla makasi näet Roubaud suullaan kyynärpäihinsä nojaten ja oli vast'ikään kynttilän valossa, joka oli hänen vieressään permannolla ja loi suuren varjon hänestä aina kattoon saakka, taltalla temmannut pienan auki. Ja juuri nyt nojautui hän aukon yli, joka muodosti mustan halkeaman lattiaan ja tuijotti alas siihen suurin, ammottavin silmin. Hänen poskensa olivat veren pullistamat ja hän oli murhamiehen näköinen. Hän pisti kätensä kiivaasti sisään, mutta se vapisi, niin ett'ei hän heti löytänyt mitään ja hänen täytyi viedä valkea lähemmäksi. Kaukana aukossa näkyi rahakukkaro, setelit ja kello.
Séverine kirkasi tahtomattansa ja Roubaud kääntyi peljästyneenä ympäri. Hän ei heti tuntenut vaimoansa, vaan luuli epäilemättä, että se oli kummitus, kun hän näki hänen seisovan siinä aivan valkoisena ja peljästynein katsein.
— Mitä sinä täällä teet? kysyi Séverine.
Roubaud ymmärsi silloin kuka se oli ja vastausta välttäen päästi hän ainoastaan kumean karjunnan. Hän katsoi häneen vaivautuneena hänen läsnäolostaan ja halusi ajaa hänet takaisin sänkyynsä. Mutta hän ei keksinyt ainoatakaan järjellistä sanaa, vaan olisi mieluimmin läimäytellyt häntä korville, hänen seisoessaan siinä noin väristen ja alastomana.
— Sinä kiellät minulta kengät, jatkoi hän, mutta otat rahat omaan lukuusi, koska olet hävinnyt pelissä.
Nyt mies raivostui: olisiko vaimo edelleenkin tuhoava hänen elämäänsä ja estävä häntä huvittelemasta. Hän ei enään ollenkaan välittänyt hänestä, vaan piti hänen miehenään olemista kerrassaan ikävänä. Koska hän saattoi huvitella toisella taholla, ei hän enään tarvinnut Séverineä.
Hän kopeloi uudelleen aukkoa, mutta otti ainoastaan rahakukkaron, jossa oli kolmesataa frangia kullassa. Pantuaan sen jälkeen jalallaan laudan kiinni paikoilleen, sanoa paukahutti hän hänelle hammasta purren päin kasvoja:
— Sinä ikävystytät minut kuoliaaksi; mutta minä teen mitä tahdon.
Kysynkö minä sinulta, mitä sinä aijot tehdä Pariisissa?
Raivoisasti kohauttaen olkapäitänsä palasi hän sen jälkeen kahvilaan ja jätti kynttilän lattialle.
Séverine otti sen ylös ja meni jääkylmänä aina sydämeen saakka, vuoteeseensa takaisin. Hän antoi kynttilän palaa, eikä voinut uudelleen nukkua pikajunan aikaa odottaessansa. Vähitellen kävi hän aivan kuumeiseksi ja lepäsi siinä suurin, avoimin silmin. Nyt se oli varma, Roubaudissa tapahtui nyt kehittyvä hajoamisprosessi; rikos oli ikäänkuin asuttunut häneen ja juuri sen kautta oli jokainen side heidän välillään katkennut. Roubaud tiesi kaikki.