Ihmispeto: Siveysromaani

by Émile Zola

VIII

Juna saapui Pariisin asemalle vasta kymmenen ja neljäkymmentä illalla. Oli viivytty Rouenissa kaksikymmentä minuuttia, jotta matkustajat saivat aikaa syödä, ja Séverine oli kiiruhtanut lähettämään sähkösanoman miehelleen, ilmoittaakseen hänelle, että hän palaisi Havreen vasta pikajunalla seuraavana iltana.

Kohta Mantesista lähdettyään oli Pecqueux saanut erään tuuman. Hänen vaimonsa, Victorie eukko, oli jo viikon maannut sairaalassa nyrjäytettyään pahasti jalkansa langetessaan, ja koska hänellä, kuten hän virnistellen sanoi, oli käytettävänään toinen sänky kaupungissa, tarjosi hän huoneensa rouva Roubaudille. Siellä olisi hänellä paljonkin paremmat oltavat kuin jossakin läheisessä hotellissa ja hän voisi oleskella siellä aina seuraavaan iltaan saakka juuri kuin kotonaan. Jacques oivalsi heti sellaisen sovittelun käytännöllisyyden, sitäkin enemmän, kun hän ei tietänyt, mihin hän muuten sijoittaisi hänet, ja kun hän junasillalta, matkustajain vihdoinkin virtaillessa ulos vaunuista, tuli veturin luo, jätti hän hänelle lämmittäjän antaman avaimen ja neuvoi häntä hyväksymään tarjouksen. Mutta hän epäröi ja kieltäytyi ensin, kun häntä hävetti lämmittäjän veitikkamainen ja asianymmärtäväinen hymy.

— Ei, ei, minulla on eräs serkku ja siellä minä kyllä saan makuupaikan lattialla.

— Pitäkää hyvänänne vaan, sanoi Pecqueux lopuksi hyvänsuovan näköisenä. Vuode on pehmeä ja niin suuri, että siinä voisi maata neljäkin henkilöä.

Jacques katsoi häneen niin itsepintaisesti, että hän otti avaimen vastaan. Veturinkuljettaja kumartui alas ja kuiskasi hänelle:

— Odota minua.

Séverinen tarvitsi kulkea ainoastaan kappale Rue d'Amsterdamia ja sitten kääntyä sisään portista, mutta lumi oli niin liukasta, että hänen täytyi kulkea erittäin varovaisesti. Hänellä oli onni tavata portti avoinna ja hän meni rappuja ylös ilman, että häntä näki edes portinvartija-eukko, joka pelasi dominoa erään naapurivaimon kanssa; ja saavuttuaan neljänteen kerrokseen avasi hän oven ja sulki sen niin hiljaa, että varmaan ei yksikään naapureista voinut epäillä hänen olevan siellä. Kulkiessaan kolmannen kerroksen rappusia oli hän kuitenkin sangen selvästi eroittanut naurua ja laulua Dauvergnen asunnosta. Molemmilla sisaruksilla oli kai ollut pienet kestinsä; heillä oli näet tapana kerran viikossa harjoittaa musiikkia ystävättäriensä kanssa. Ja kun Séverine oli sulkenut oven jälkeensä, saattoi hän huoneen painostavassa pimeydessä lattian läpi jälleen kuulla kaikkien nuorten vilkkautta ja iloa.

Silmänräpäyksen oli pimeys hänen mielestään aivan läpitunkematon ja hän vapisi, kun kukkuva kello, jonka syvät lyönnit hän tunsi, alkoi lyödä yhtätoista pimeässä. Mutta hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeään, molemmat akkunat häämöttivät kahtena valjuna nelikulmiona, joiden kautta lumen kimmellys valaisi kattoa. Hän kotiutui nyt ja etsi tulitikkuja ruokakaapin kulmalta, jossa hän muisti ne nähneensä. Vielä vaikeampi oli kuitenkin saada käsiinsä kynttilää, mutta vihdoin löysi hän kynttilänpätkän eräästä laatikosta. Hän sytytti sen ja huone tuli valaistuksi. Hän loi levottoman, nopean katseen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa, oliko hän todellakin vallan yksin. Hän tunsi kaikki: tuossa oli se ymmyrkäinen pöytä, jossa hän oli syönyt aamiaista miehensä kanssa, tuossa punaisine puuvillapeitteineen vuode, josta hän oli lyönyt hänet maahan nyrkin-iskulla. Huone oli aivan samallainen kuin silloin, kun hän oli siellä kymmenen kuukautta takaperin.

Séverine riisui nyt hiljaa hattunsa. Mutta kun hänen piti riisua kaapunsakin, värisi hän vilusta. Siellä oli vallan jääkylmä. Hiiliä ja tikkuja oli pienessä laarissa takan vieressä. Enempää riisuutumatta hän sai päähänsä silloin heti ajatuksen sytyttää valkea, ja se huvitti häntä ja vapautti hänet siitä epämiellyttävästä tunteesta, jota hän aluksi oli tuntenut. Nämä valmistukset ja ajatus, että he molemmat saisivat oikein lämmintä, saivat hänet jälleen iloiseksi ja onnelliseksi heidän seikkailunsa johdosta. He olivat jo hyvin kauvan ilman toivoakaan, että se milloinkaan voitaisiin toteuttaa, haaveilleet saavansa aivan häiritsemättömästi omistaa toisensa.

Kun kamiinissa alkoi suhista, mietti hän muita valmistuksia, siirsi tuolit makunsa mukaisesti, otti esille puhtaita raiteja ja valmisti vuoteen kokonaan uudelleen, mikä oli sangen vaivalloista, sillä se oli todellakin hyvin suuri. Mutta hän tuli hyvin pahoilleen, kun ei voinut ruokakaapista saada käsiinsä mitään syötävää eikä juotavaa: Pecqueux oli varmaankin niinä kolmena päivänä, mitkä hän oli täällä herrastellut, kuluttanut kaikki putipuhtaaksi. Samoin oli laita kynttiläinkin, löytyi ainoastaan tuo kynttilänpätkä, mutta sepä ei merkinnyt paljoa, kun kuitenkin pian mentäisiin levolle. Nyt oli hyvin lämmin, ja virkistyneenä asettui hän keskelle huonetta ja katseli ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ett'ei mitään puuttunut.

Häntä ihmetytti, ett'ei Jacques vielä ollut tullut, kun muuan vihellys johti hänet akkunan luo. Se oli suoraan Havreen menevä juna, joka nyt läksi 11,20. Tuolla alhaalla oli se laaja alue, joka ulottui asemalta Batignolles-tunneliin saakka, paljaana lumiverhona, jossa voi eroittaa ainoastaan rautatieraiteiden tummat haarautumiset. Veturi ja vaunut raiteilla muodostivat valkoisia kasoja, ikäänkuin olisivat ne nukkuneet kärpännahkaisen peitteen alla. Ja isojen rautatiehallien nyt puhtaiden ruutujen ja Pont de l'Europen valkoisilla pitseillä reunustettujen tukipylväiden väliltä pilkistivät, vaikka oli yö, kaikkea tätä valkoista vastaan Rue de Romen varrella vastapäätä sijaitsevat keltatäpläiset ja likaiset talot. Havren juna tuli nyt näkyviin, mustana esineenä liukuen eteenpäin, etunenässään lyhty, jonka kirkas valo tunki pimeyden läpi; ja hän näki, miten se katosi sillan alle, junan perässä olevien kolmen lyhdyn luodessa veripunaista kajastusta lumelle.

Kääntyessään ympäri huoneeseen päin vapisi hän jälleen: Oliko hän todellakin aivan yksin? Hän oli luullut tuntevansa lämmintä hengitystä niskassaan ja vaatteiden läpi raakaa koskettamista ruumiiseensa. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja katseli jälleen ympärilleen huoneessa. Ei, siellä ei ollut ketään.

Millähän Jacques huvittelihe, kun hän viipyi tuolla tavoin? Kului vieläkin kymmenen minuuttia. Hän säikähti, kuului hiljaista rapinaa, jotkin kynnet raapivat ovea. Mutta hän ymmärsi pian mitä se oli ja kiiruhti avaamaan. Se oli Jacques, mukanaan pullo malagaa ja torttu.

Séverine nauraa hytkytti ja ripustautui ylitsevuotavassa hellyydessään hänen kaulaansa.

— Ah, sinäkö se olet, rakkaani! Sinäpä olet tehnyt oivan keksinnön!

Mutta Jacques vaiensi hänet nopeasti.

— Hiljaa, hiljaa!

Silloin alensi hän ääntään, luullen portinvartijattaren olevan Jacquesin kintereillä. Ei, hänellä oli ollut se onni, että juuri kun hän aikoi soittaa, avattiin portti eräälle rouvalle ja hänen tyttärelleen, jotka luultavasti olivat olleet Dauvergnen luona, ja hän oli voinut tulla ylös ilman että kenelläkään oli aavistustakaan siitä. Mutta ulkona rappusten välipaikalla oli hän aivan äsken avoimesta ovesta nähnyt sanomalehtien myyjättären pesevän pientä pyykkiä pesuastiassa.

— Olkaamme ääneti! Puhu hiljaa.

Séverine vastasi siihen sulkemalla hänet intohimoisesti syliinsä ja peittämällä hänen kasvonsa äänettömillä suudelmilla. Tämä salaperäinen leikki ja se, että saatiin vain hyvin hiljaa kuiskailla, huvitti häntä.

— Niin, niin, saatpa nähdä, ett'ei meistä kuulla enempää, kuin jos olisimme kaksi pientä rottaa.

Hän asetti kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen pöydälle kaksi lautasta, kaksi lasia ja kaksi veistä ja hänen teki kovasti mielensä nauraa, niin että seinät soi.

Hän huvitti Jacquesia suuresti ja tämä sanoi puoliääneen:

— Minä luulin sinun olevan nälissäsi.

— Niin, minä kuolen nälästä! Rouenissa oli niin huonoa ruokaa!

— Menisinköhän alas noutamaan kanan?

— Ei, kiitoksia, jotta et voisi tulla takaisin… Ei, torttu riittää aivan hyvin.

He istuutuivat heti vieretysten samalle tuolille ja torttu jaettiin ja syötiin monia rakastavaisten kujeita tehden. Séverine valitti janoaan ja joi yhtä kyytiä kaksi lasia malagaa, niin että veri lopulta nousi hänen päähänsä. Kamiini kävi tulipunaiseksi heidän takanaan ja heidän selässään tuntuivat lämpimät väreet. Mutta kun Jacques suuteli liian kiivaasti hänen niskaansa, ehkäisi hän vuorostansa häntä.

— Hiljaa, hiljaa!

Séverine antoi hänelle merkin kuunnella ja silloin kuulivat he uudelleen alhaalta Dauvergnen asunnosta hillittyä, soiton tahdin mukaista töminää, siellä alhaalla alettiin tanssia. Ja heidän huoneensa edustalla tyhjensi sanomalehtimyyjätär pesuastian rappusten vieressä olevaan likaviemäriin. Hän lukitsi sitten ovensa, tanssi tuolla alhaalla taukosi hetkeksi ja ulkoa, akkunan alta, missä lumi vaimensi kaikki äänet, kuului ainoastaan kumea jyrinä eräästä lähtevästä junasta, jonka heikot vihellykset muistuttivat vaikerrusta.

— Auteniliin menevä juna, mutisi Jacques. Nyt on kello kymmentä minuuttia vailla kaksitoista.

Sitten kysyi hän hyväilevällä äänellä, joka oli kevyt kuin tuulenhenkäys:

— Rakastatko sinä minua?

Séverine ei vastannut, entisyys tunkeutui hänen kimppuunsa kaikesta tästä onnen huimaavasta hurmauksesta huolimatta ja tahtomattansa eli hän uudelleen ne tunnit, mitkä oli siellä viettänyt miehensä kanssa. Eikö tämä torttu, jota syötiin samassa pöydässä ja samojen äänien ympäriltä kuuluessa, ollut jatkoa tuohon edelliseen aamiaiseen? Nuo toiset asiat herättivät kasvavaa levottomuutta, muistot tunkeutuivat hänen mieleensä, ei milloinkaan ollut hän tähän saakka tuntenut niin polttavaa tarvetta sanoa rakastajalleen kaikki, antautua kokonaan. Se oli kuin ruumiillinen tarve, jota hän ei voinut pysyttää erossa intohimostaan, ja hän luuli tulevansa kuulumaan hänelle vielä enemmän ja nauttimaan vielä suuremmassa määrässä hänen omanaan olemisen onnellisuutta ja riemua, jos hän hänen sylissään hiljaa tunnustaisi hänelle syntinsä. Se, mikä oli tapahtunut, kävi hänen silmissään jälleen eläväksi, hänen miehensä oli läsnä, hän käänsi pois päänsä ja kuvitteli mielessään näkevänsä hänen lyhyen, karvaisen kätensä ojentuvan hänen olkapäänsä yli veistä ottamaan.

— Rakastatko minua? toisti Jacques.

Hän vapisi tuntiessaan Jacquesin huulten painautuvan hänen huuliaan vastaan, ikäänkuin olisi hän siten vielä kerran tahtonut sinetillä sulkea hänen salaisuutensa. Hän siirtyi lähemmäksi, painoi kasvonsa lähelle häntä ja huokasi hyvillään:

— Jumalani, kuinka olen onnellinen!

He eivät puhuneet mitään. Huone kävi yhä pimeämmäksi, niin että tuskin saattoi eroittaa noita kahta valjua akkunaneliötä; ja katossa näkyi ainoastaan ikäänkuin pyöreä verinen pilkku kamiinin kajastuksesta. He katselivat toisiaan silmät selki selällään. Soitto tuolla alhaalla vaikeni, ovet paukkuivat ja koko talo vähitellen vaipui syvään ja sikeään uneen. Alhaalla tärisivät kääntölevyt Caenista tulevan junan saapuessa, ja siitä lähtevät kamalat äänet tuskin tunkeutuivat sinne ylös, ikäänkuin olisivat ne tulleet hyvin kaukaa.

Mutta kun Séverine piti Jacquesia niin lähellänsä, heräsi hänen intohimonsa. Ja samalla heräsi hänessä tarve tunnustaa. Se oli kiusannut häntä monta pitkää viikkoa! Katossa oleva punainen pilkku laajeni ja siitä tuli ikäänkuin suuri, leveä veritäplä. Katsoessaan siihen näki hän näkyjä, hänen ympärillään olevat esineet saivat puhekyvyn ja kertoivat kovalla äänellä koko tapahtuman. Hän tunsi, kuinka sanat tunkeutuivat esiin hänen huuliltaan, hermostuksen aaltomaisesti kuohuessa hänen ruumiinsa läpi. Kuinka ihanaa olisikaan, kun ei tarvitsisi häneltä salata mitään, vaan voisi täydellisesti sulautua häneen!

— Sinä et tiedä, rakkaani…

Jacques, joka ei myöskään kääntänyt katsettaan veritäplästä, ymmärsi varsin hyvin, mitä hän aikoi sanoa. Hän saattoi seurata, kuinka tässä pehmeässä, niin lähelle häntä likistäytyneessä olennossa tuo synkkä, valtava jokin, mikä heillä kumpaisellakin alati oli ajatuksissaan, vaikka eivät he koskaan siitä puhuneet, kuohui yhä korkeammalle. Tähän saakka oli hän saanut hänet olemaan vaiti, koska hän pelkäsi niiden pöyristysten palautuvan, jotka olivat hänen vanhan tautinsa oireina, ja vapisi pelosta, että tämä muuttaisi heidän oloaan ja toisi verta heidän välilleen. Mutta tällä kertaa oli hän voimaton, hän ei edes kyennyt kumartamaan alas ja sulkemaan hänen suutaan suudelmalla. Hän luuli, että Séverine ilmaisisi kaikki. Sen vuoksi tuntui se hänestä helpotukselta hänen levottomassa odotuksessaan, kun Séverine näytti rauhattomalta ja epäröivältä ja sitten sanoi lopuksi:

— Sinä et tiedä, kultaseni, että mieheni epäilee minun olevan sinun rakastajattaresi.

Viimeisessä sekunnissa se tulikin olemaan muisto edellisestä yöstä Havressa, joka vastoin hänen tahtoaan tunnustuksen sijasta tunkeutui esiin hänen huuliltaan.

— Lorua, luuletko niin? mutisi Jacques epäuskoisesti. Hän näyttää niin ystävälliseltä, ja viimeksi tänä aamuna kätteli hän minua.

— Minä vakuutan sinulle, että hän tietää kaikki. Hän ajattelee varmaan tällä hetkellä, että me olemme yhdessä! Minulla on todistukseni.

Hän vaikeni ja puristi häntä vielä lujemmin itseään vastaan ja tässä hyväilyssä oli onneen sekoittuneena katkeruutta. Hetkisen haaveiltuaan häntä pöyristytti ja hän sanoi:

— Voi, kuinka minä vihaan häntä, vihaan häntä!

Jacques hämmästyi. Hän ei suinkaan ollut suutuksissaan Roubaudille, vaan tuli mielestään hyvinkin helposti toimeen hänen kanssaan.

— Miksi niin sitten? kysyi hän. Eipä hän meitä suuresti häiritse.

Séverine ei vastannut mitään, vaan toisti:

— Minä vihaan häntä… Se on kidutusta, kun vain tunnen hänen olevan lähellänikin. Voi, kuinka kernaasti minä, jos voisin, vapauttaisin itseni ja jäisin sinun luoksesi!

Liikutettuna tästä intohimon purkauksesta, likisti Jacques hänet lähemmäksi itseään, ja melkein irroittamatta huuliaan, jotka painoi hänen kaulalleen, sanoi Séverine aivan hiljaa:

— Sinä et tiedä, rakkaani…

Tunnustus tunkeutui nyt välttämättömästi esille. Ja tällä kertaa tunsi Jacques olevansa niin vakuutettu siitä, että mikään maailmassa ei voisi sitä estää. Talossa ei enään kuulunut henkäystäkään, yksinpä sanomalehtimyyjätärkin oli varmasti vaipunut sikeään uneen. Ulkopuolelta, tuosta lumen peittämästä kaupungista, ei kuulunut edes vaunujen kolinaa, ja viimeinen Havren juna, joka oli lähtenyt kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista, näytti vieneen mukanaan mitä asemalla vielä oli ollut elämästä jäljellä. Kamiini ei enään suhissut, siinä kun oli enään vain muutamia hehkuvia hiiliä, mutta se punainen täplä oli vielä jäljellä katossa ja näytti pyöreältä, kamalalta silmältä.

— Rakkaani, sinä et tiedä…

Silloin ei Jacques enään voinut olla puhumatta:

— Kyllä, kyllä, minä tiedän.

— Ei, sinä kentiesi epäilet, mutta sinä et voi mitään tietää.

— Minä tiedän, että hän teki sen perinnön takia.

Séverine säpsähti ja nauroi hermostuneesti ja vastoin tahtoaan.

— Ah, perintö!

Ja aivan hiljaa, niin hiljaa, että jos yöperhonen olisi lepattanut ruutuja vastaan, sen surina olisi kuulunut kovemmalta, kertoi hän lapsuudestaan presidentti Grandmorinin luona, tahtoi aluksi valehdella, päästäkseen tunnustamasta yhteyttään hänen kanssaan, mutta antoi lopulta myöden välttämättömyydelle olla vilpitön, ja tunsi lohdutusta, melkein huvia kertoessaan kaikki tyynni. Hänen sanansa virtasivat sen jälkeen kevyesti ja kuiskaamalla ja keskeytymättä.

— Ajatteles, se oli täällä, juuri tässä huoneessa edellisessä helmikuussa, samaan aikaan kun hänellä, kuten muistat, oli juttunsa aliprefektin kanssa. Me olimme juuri syöneet aamiaisemme hauskasti ja iloisesti tämän pöydän ääressä, aivan kuten vastikään söimme illallista täällä. Hän ei luonnollisesti tietänyt mitään, enkä minä aikonut hänelle mitään kertoa. Mutta eräästä sormuksesta, vanhasta lahjasta, pelkästä mitättömästä esineestä ja ilman että minä tiedän kuinka se tapahtui, ymmärsi hän kaikki tyynni… Voi, rakkaani, sinä et voi mielessäsi kuvitella, kuinka hän rääkkäsi minua!

Hän vapisi ja Jacques tunsi, kuinka hänen pienet kätösensä hypistelivät häntä.

— Hän löi nyrkillään minut kumoon… Ja sitten laahasi hän minua tukasta… Ja sen jälkeen nosti hän jalkansa minun kasvojeni yli, ikäänkuin olisi aikonut murskata minut. Niin kauvan kun elän olen muistava sen… Ja lyönti toisensa jälkeen, Jumalani! Jos minä toistaisin sinulle kaikki, mitä hän kysyi minulta, ja kaikki, mitä hän lopulta pakotti minut kertomaan! Kuten näet, olen minä sangen vilpitön, koska tunnustan sen sinulle, vaikka mikään ei pakota minua sitä tekemään. Mutta minä en koskaan uskaltaisi antaa sinulle edes pienintä kuvaustakaan kaikista hänen loukkaavista kysymyksistään, joihin minun täytyi vastata, sillä muuten olisi hän aivan varmasti lyönyt minut kuoliaaksi.

Hän oli kyllä rakastunut minuun ja tuli kai kovin pahoilleen, saadessaan kuulla tuon kaiken; ja minä myönnän, että olisin menetellyt kunniallisemmin, jos olisin ilmoittanut sen hänelle, ennen kun me menimme naimisiin. Mutta pitäähän sitä ymmärtää. Sehän oli vanhaa ja unhoitettua. Täytyy olla ihka villi voidakseen tulla niin hulluksi mustasukkaisuudesta… No, armaani, herkeätkö nyt rakastamasta minua, kun tiedät tämän?

Jacques ei ollut liikahtanut, vaan istui siinä hitaana ja miettiväisenä Séverinen käsivarsien kietoutuessa elävien käärmeiden tavoin hänen kaulansa ympärille. Hän oli hyvin hämmästynyt. Hän ei ollut koskaan epäillyt mitään sellaista. Kuinka kaikki kävikään sotkuiseksi! olisihan testamentti riittänyt selittämään kaikki! Mutta muuten oli se hänen mielestään parempi siten; varmuus siitä, ett'eivät aviopuolisot olleet tehneet murhaa rahojen takia, vapautti hänet halveksumisen tunteesta, jota hän toisinaan oli epäselvästi tuntenut, yksinpä Séverinen suudellessakin.

— Miksi en enään rakastaisi sinua?… Minä en välitä sinun edellisestä elämästäsi. Se on asia, joka ei minua liikuta… Sinä olet naimisissa Roubaudin kanssa, voisit yhtä hyvin olla sitä jonkun toisen kanssa.

Syntyi äänettömyys. Molemmat syleilivät toisiaan, niin että ihan olisivat voineet tukehtua.

— Ah, sinä olet siis ollut ukon rakastajatar. Onpa se kuitenkin naurettavaa.

Mutta Séverine ryömi ihan hänen suunsa luo ja sammalsi uudelleen:

— Vain sinua minä rakastan, en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta. Ah, jospa tietäisit, minkälaisia nuo toiset olivat, kun taas sinä, armaani, teet minut niin sanomattoman onnelliseksi!

Hän hyväili intohimoisesti Jacquesia, mutta vaikka tässäkin kuohui intohimo, hillitsi hän kuitenkin vielä itseään:

— Ei, ei, ole rauhallinen… Entäs ukko sitten?

Koko ruumis vapisten tunnusti hän aivan hiljaa:

— Niin, me murhasimme hänet.

Väristys, jonka himo hänessä aikaan sai, muuttui jälleen kuolinvapistukseksi. Kaiken tämän nautinnon takana oli ikäänkuin kuolonkamppauksen uudelleen alkaminen. Silmänräpäyksen oli hän puhumatonna ja juurikuin pyörryksissä. Painaen sitten nenänsä jälleen rakastajansa olkapäälle kuiskasi hän aivan hiljaa:

— Hän pakotti minut kirjoittamaan presidentille, että hän matkustaisi pikajunassa samalla kertaa kuin me, mutta näyttäytyisi vasta Rouenissa. Minä istuin vapisten nurkassani, hämmentyneenä ja miettien onnettomuutta, jota kohden me kuljimme. Vastapäätä minua istui mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään, ja joka peljästytti minut hirveästi. En edes nähnyt häntä, kuvittelin mielessäni, että hän saattoi selvästi lukea meidän aivoistamme, ja että hän varsin hyvin tiesi, mitä me aijoimme tehdä… Sillä tapaa kuluivat nuo kaksi tuntia Pariisin ja Rouenin välillä. Minä en sanonut sanaakaan, en liikahtanut paikaltani ja suljin silmäni, jotta minun luultaisiin nukkuvan. Tunsin, että mieheni istui yhtä liikkumattomana vieressäni ja se, mikä minua peljästytti, oli tieto niistä kamaloista suunnitelmista, joita hän hautoi, vaikka en voinut täsmälleen arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä… Voi, sellainen matka kaikkine noine hämmentyneine ajatuksineen ja sen lisäksi kaikki vihellykset, nykäykset ja pyörien kolina!

Jacques, joka oli haudannut suunsa hänen paksuun, hyvältä tuoksuvaan tukkaansa, suuteli häntä tietämättään ja kauvan, pitäen säännöllisiä väliaikoja.

— Mutta miten menettelitte tappaaksenne hänet, kun ette olleet samassa vaunussa?

— Odota, niin saat kuulla… Se oli mieheni suunnitelma, vaikka tietysti se oli sattuma, joka pani sen onnistumaan… Rouenissä viivyttiin kymmenen minuuttia. Me astuimme alas vaunusta ja hän pakotti minut menemään presidentin vaunun luo, ikäänkuin olisimme tahtoneet oikoa jäseniämme. Ja siellä oli hän olevinaan hyvin hämmästynyt, saadessaan nähdä presidentin vaununovella, juurikuin ei olisi tietänyt hänen olevan junassa mukana.

Asemasillalla oli hirveä tungos ja joukko ihmisiä valtasi toisen luokan vaunut erään juhlan johdosta, joka piti pidettämän Havressa seuraavana päivänä. Kun ovia alettiin sulkea, pyysi presidentti itse, että me tulisimme hänen luokseen. Minä sammalsin ja puhuin meidän matkalaukustamme, mutta hän sanoi, ett'ei suinkaan sitä meiltä varastettaisi, ja että me voisimme palata vaunuumme, kun saapuisimme Barentiniin, sillä siellä astuisi hän pois junasta. Silmänräpäyksen näytti mieheni levottomalta ja tahtoi juosta matkalaukkua noutamaan. Mutta samalla hetkellä puhalsi konduktööri, ja silloin hän teki päätöksensä, työnsi minut ylös vaunuun, nousi itse perässä ja sulki oven ja akkunan. Sitä, ett'ei meitä nähty, en vieläkään voi selittää. Oli kaiketi laita niin, että paljon ihmisiä tuli juosten ja virkamiehet joutuivat pyörälle, eikä sanalla sanoen ollut todistajaa, joka olisi nähnyt selvästi. Ja juna liukui hiljalleen pois asemalta.

Hän oli vaiti muutamia sekunteja, palauttaen tapausta muistiinsa.

— Ah, ensimmäiset silmänräpäykset vaunussa, kun tunsin maan pakenevan aitamme. Minä olin kuin pyörällä päästäni, ajattelin aluksi meidän matkalaukkuamme. Kuinka saisimme sen takaisin? Eikö se ilmaisisi meitä, jos jättäisimme sen sinne? Kaikki tyynni näytti minusta niin tyhmältä, niin mahdottomalta, vain lapsen pahalta unelta, niin että täytyisi olla mielipuoli koettaakseen panna sitä toimeen. Jo seuraavana aamuna olisimme vangitut ja syyllisiksi todistetut. Koetin sen vuoksi rauhoittua ja sanoin itselleni, että mieheni peräytyisi, että se olisi mahdotonta, ja ett'ei siitä koskaan tulisi mitään.

Mutta ei, minun tarvitsi ainoastaan katsoa häneen hänen puhuessaan presidentin kanssa, ymmärtääkseni, että hän järkähtämättömästi pysyi hurjassa päätöksessään. Kuitenkin oli hän sangen tyyni, vieläpä puheli iloisesti ja tavallisen näköisenä, ja ainoastaan hänen kirkkaasta katseestaan, jonka hän tuon tuostakin kiinnitti minuun, luin minä hänen itsepintaisen tahtonsa. Hän ottaisi hänet hengiltä kilometrin, ehkä kahden päässä, mutta täsmälleen sillä paikalla, jonka hän oli määrännyt, vaikka minä en tietänyt, missä se oli. Se oli varmaa ja se loisti esiin yksinpä niistä tyynistä silmäyksistäkin, millä hän tarkasteli toista, jota hetken kuluttua ei enään olisi olemassa. Minä en sanonut mitään, mieleni oli syvästi liikutettu, mutta minä koetin sitä salata ja olin hymyilevinäni, kohta kun joku katsoi minuun.

Miksi en sitten ajatellutkaan estää tuota kaikkea? Vasta myöhemmin, kun tahdoin päästä selvyyteen, ihmettelin sitä, ett'en alkanut huutaa akkunasta taikka painanut hälyytyslaitoksen nappulaa. Tässä silmänräpäyksessä olin kuin halvattu, tunsin olevani aivan voimaton. Vallan varmaan arvelin, että miehelläni oli täysi oikeus puolellaan; ja koska ilmaisen sinulle kaikki, armaani, täytynee minun tunnustaa sekin. Tahtomattani olin koko olennollani hänen puolellansa tuota toista vastaan; molemmat olivat omistaneet minut, mutta hän oli nuori, jota vastoin tuo toinen, ah, tuo toinen hyväilyinensä… Muuten, mitä tietää ihminen? Hän tekee toisinaan tekoja, joita ei ikinä uskoisi voivansa tehdä. Kun ajattelen, ett'en uskaltaisi ottaa kanaakaan hengiltä. Oh, oli kuin olisi hurja myrsky-yö raivonnut sisälläni ja kuin olisi olentoni pohjalla ulvonut ja kirkunut jokin musta ja hirvittävä!

Jacques huomasi nyt tässä heikossa pikku olennossa, joka oli hänen syliinsä suljettuna, samaa läpitunkemattomuutta, samaa pohjatonta, synkkää syvyyttä, josta hän puhui. Vaikka hän kuinka kovin painaisi häntä rintaansa vastaan, ei hän kuitenkaan voisi tunkeutua hänen sisimpäänsä. Kertomus murhasta sai hänet kuumeeseen.

— Sano, olitko sinä apuna ukon tappamisessa?

— Minä istuin eräässä nurkassa, jatkoi Séverine, vastaamatta hänen kysymykseensä. Mieheni erotti minut presidentistä, joka istui toisessa nurkassa. He juttelivat tulevista vaaleista… Tuon tuostakin näin mieheni kumartuvan eteenpäin ja, juuri kuin olisi hän ollut kärsimätön, luovan katseen ulos, saadakseen selville missä me olimme… Joka kerta seurasin minä hänen katsettansa ja selvitin myös itselleni, kuinka kauvas olimme tulleet. Yön valjussa valossa kiitivät mustat puuryhmät hurjaa vauhtia ohitse. Ja yhtämittaa tuota pyörien kolinaa, jonka kaltaista en koskaan ole kuullut, ja raivokkaiden ja vaikeroivien äänien inhoittavaa melua ja kuoleman kanssa kamppailevien eläinten kolkkoa vaikerrusta!

Juna Syöksyi eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella. Yhtäkkiä tuli valoisa ja junan kaiku kajahteli rakennusten välillä eräällä asemalla. Olimme Marommessa, s.o. puolen kolmatta penikulman päässä Rouenista. Nyt puuttui Malaunay ja sitten Barentin. Mitä silloin tapahtuisi? Odottaisiko hän viime hetkeen saakka? Minulla ei enään ollut tietoa ajasta eikä etäisyydestä ja kuten uppoava kivi vajosin minä vastarintaa tekemättä ja huumautuneena alas halki pimeyden, kunnes Malaunayn ohi kuljettaessa yht'äkkiä käsitin: se tapahtuisi tunnelissa, kilometrin päässä sieltä…

Minä käännyin mieheni puoleen, katseemme yhtyivät! niin, tunnelissa kahden minuutin kuluttua… Juna syöksyi eteenpäin, kuljettiin Dieppeen vievän sivuradan ohi, minä huomasin vaihdemiehen paikallaan. Rataa ympäröivät nyt kunnaat ja kukkulat ja minä luulin selvästi voivani eroittaa ihmisiä, jotka olivat ojentaneet käsivartensa ylös ja laskettelivat meille haukkumasanoja. Sitten puhalsi veturi pitkän, pitkäveteisen merkkivihellyksen: nyt tuli tunneli… Ja juna syöksyi sen sisään, oi, mikä kaiku tässä pitkässä holvissa! Sinä tunnet vapisevien kiskojen kolinan, se muistuttaa nopeata vasaraniskua toisen jälkeen alasimella, ja tällä hämmingin hetkellä luulin minä, että se oli ukkonen, joka jyrisi.

Hän värisi ja keskeytti puheensa, senjälkeen sanoakseen toisella, melkein nauravalla äänellä:

— Eikö se sentään ole hyvin tyhmää, aarteeni, että minun vielä pitää tuntea kylmää väristystä selkäpiissäni? Onhan minun kuitenkin niin suloinen olla sinun luonasi ja minä tunnen olevani niin tyytyväinen ja onnellinen… Eikähän muuten nyt enään ole mitään peljättävänä: asia on pyyhitty pois, puhumattakaan siitä, että korkeilla viranomaisilla on vielä vähemmän halua kuin meillä vetää sitä päivänvaloon… Oi! sen voin niin hyvin ymmärtää, ja minä olen aivan rauhallinen ja huoleton.

Hän lisäsi sen jälkeen nauraen:

— Sinä voit muuten imarrella itseäsi sillä, että peljästytit meitä aika tavalla. Ja sanoppa minulle — sen suhteen olen aina ollut utelias — mitä sinä oikeastaan näit?

— Sen, mitä sanoin tuomarille enkä mitään muuta, nimittäin miehen, joka pisti toisen kuoliaaksi… Te käyttäydyitte minua kohtaan niin kummallisesti, että minä lopuksi aloin epäillä. Vieläpä kerran tunsinkin sinun miehesi… Mutta se tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin, kun tulin ehdottomasti varmaksi…

Séverine keskeytti iloisesti:

— Niin, muistatko puistossa tuona päivänä, jolloin minä kielsin ensi kerralla kun olimme kahdenkesken Pariisissa… Onpa se kuitenkin kummallista! Minä sanoin sinulle, että me emme sitä tehneet, ja minä tiesin täydellisesti, että sinä ymmärsit asian olevan päinvastoin. Eikö se ollut juurikuin olisin kertonut sinulle kaikki? Oi, aarteeni, minä ajattelin sitä usein ja luulenpa, että juuri siitä päivästä saakka olen pitänyt sinusta.

Ja hän jatkoi:

— Juna kiiti tunnelin läpi… Se on hyvin pitkä. Sitä kestää kolme minuuttia. Minusta tuntui kuin olisimme olleet siellä tunnin… Presidentti taukosi huumaavan kolinan takia puhumasta. Ja mieheni lienee viime hetkessä vaipunut jonkinlaiseen tainnostilaan, sillä hän ei liikahtanutkaan vielä. Minä näin vain lampun lekottavassa valossa, kuinka hänen silmänsä kävivät sinipunerviksi. Aikoiko hän odottaa, kunnes jälleen olisimme avoimella kentällä? Koko asia oli nyt käynyt minusta niin onnettomuutta tuottavaksi, niin välttämättömäksi, että minulla oli ainoastaan yksi toivomus, nimittäin päästä kärsimästä tätä odotusta. Miksi ei hän sitten tappanut, kun hänen kuitenkin täytyi? Olisin voinut itse ottaa veitsen saadakseni siitä lopun, siihen määrään olin mieletönnä pelosta ja tuskasta… Hän katsoi minuun. Hän saattoi selvästi lukea sen kasvoistani. Ja yht'äkkiä, syöksyi hän ylös ja kourasi oveen päin kääntynyttä presidenttiä olkapäähän. Presidentti peljästyi ja riistäytyi vaistomaisesti irti ja ojensi kätensä merkinanto nappulaa kohden, joka oli suoraan hänen päänsä yläpuolella. Hän ulottui siihen, mutta toinen iskijälleen kiinni häneen ja heitti hänet penkkiin sellaisella vauhdilla, että hän tuli kuin taitetuksi kahtia. Hän ällisteli hämillään ja peloissaan ja päästi muutamia sekavia huutoja; mitkä häipyivät kolinaan, kun minä sitä vastoin kuulin mieheni sähisevällä, raivoisalla äänellä selvästi hokevan: Senkin sika, senkin sika!

Mutta kolina vaimeni ja juna ajoi ulos tunnelista, valju maisema tuli jälleen näkyviin ohikiitävine tummine puineen. Minä olin istunut paikoillani nurkassani ja likistäydyin jähmettyneenä niin pitkälle sohvan selkämystä vastaan kuin mahdollista. Kuinka kauvan kesti heidän ottelunsa? Se lienee kestänyt tuskin muutamia sekunteja. Mutta minusta tuntui, kuin ei se koskaan päättyisi, kuin kuulisivat kaikki matkustajat nuo huudot ja kaikki puut näkisivät meidät. Mieheni, jolla oli veitsi avattuna, ei voinut iskeä, kun hänet potkaistiin takaperin ja hän luiskahti tärisevällä lattialla. Hän oli lankeamaisillaan polvilleen ja juna kiiti eteenpäin täyttä vauhtia, veturin viheltäessä rataylikäytävän kohdalla Croix-de-Maufrasin luona…

Silloinpa minä, ilman että sitten olen voinut muistaa kuinka se tapahtui, heittäydyin presidentin sätkyttelevien säärien yli. Niin, minä putosin alas kuin käärö ja painoin koko painollani alas hänen jalkojaan, niin ett'ei hän enään voinut niitä liikuttaa. Enkä minä mitään nähnyt, mutta tunsin kaikki.

Jacques oli tiedonhaluinen ja tahtoi keskeyttää hänet, tehdäkseen hänelle kysymyksiä. Mutta nyt oli Séverine innokas pääsemään loppuun.

— Ei, odota… Kun nousin ylös, kuljimme me täydellä höyryllä Croix-de-Maufrasin ohitse. Minä voin selvästi eroittaa talon etupuolen ja sen jälkeen portinvartijan tuvan. Nyt puuttui neljä kilometriä, eli korkeintaan viisi minuuttia, ennen kun olisimme Barentinissa… Ruumis makasi kokoonkäännettynä penkillä ja veri valui paksuun lätäkköön. Ja pystysuorana, tylsänä ja pysytellen tasapainossa vaunun nytkähdellessä seisoi mieheni siinä ja vain tuijotti tuijottamistaan, kuivaten veistä nenäliinalla. Kului minuutti, kumpaisenkaan meistä tekemättä mitään pelastuaksemme… Jos jättäisimme ruumiin makaamaan siihen ja itse jäisimme paikoillemme, saataisiin ehkä kaikki ilmi jo Barentiniin pysähdyttäessä…

Mutta hän pisti veitsen taskuun ja näytti heräävän tajuntaan. Minä huomasin, että hän tutki ruumista, otti kellon, rahat ja kaikki mitä käsiinsä sai, ja avattuaan oven koetti hän työntää ruumiin radalle, mutta varoi tarttumasta siihen käsillään, kun pelkäsi tahraantuvansa vereen. — Autapa minua! Työnnä mukana! — Minä en edes yrittänytkään, en tuntenut enään voivani hallita jäseniäni. — Työnnä, hiidessä! — Pää saatiin ulos ensiksi ja roikkui astuimelle saakka, kun taas itse ruumis, joka oli käärästy pallon muotoiseksi, ei mahtunut ovesta. Ja juna kiiti eteenpäin. Vihdoin heltisi ruumis eräästä voimakkaammasta töytäyksestä ja katosi myllertävien pyörien väliin. — Ah, nyt on siitä siasta tehty loppu! — Sitten otti hän huovan ja heitti senkin ulos. Nyt olimme vain me kaksi jäljellä, seisoimme verilätäkön edessä penkillä, jolle emme rohjenneet istuutua.

Ovi heilahteli edelleen avoimena, enkä minä mieletönnä ja hämmentyneenä ollen aluksi ymmärtänyt, kun näin mieheni astuvan alas ja vuorostansa katoavan. Hän palasi pian. — Kiiruhda, tule mukana, ellet tahdo, että kaulamme katkaistaan! Minä en liikahtanut paikalta, hän kävi kärsimättömäksi. — Tule hiidessä! Meidän vaunumme on tyhjä, palaamme sinne. — Vaunumme oli tyhjä; oliko hän ollut siellä? Oliko varmaa, ett'ei tuo mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään ja jonka kasvoja ei voinut eroittaa, istunut vielä jossakin nurkassa? — Tahdotko tulla mukaan, muuten heitän sinut radalle, kuten tuon toisenkin!

Hän nousi jälleen vaunuun ja hoputti minua mielettömällä raakuudella. Ja minä tulin ulos astuimelle ja pitelin molemmin käsin kiinni messinkitangosta. Hän astui ulos minun perässäni ja sulki huolellisesti oven. — Riennä, riennä! — Mutta huimaavan vauhdin takia en uskaltanut myrskyn voimaisen tuulen pieksäessä. Tukkani pääsi hajalleen ja minä luulin käsieni heltiävän otteestaan. — Kiiruhda, piru vieköön! Hän työnsi minua edelleen ja minun täytyi mennä, ottaen kiinni toisella kädellä toisen jälkeen ja painautuen lähelle vaunua, hameiden lepattaessa ympärilläni. Jo pitkän matkan päästä erään mutkan takaa näkyi valonkajastus Barentinin asemalta. Veturi vihelsi. — Kiiruhda, saatana soikoon! Oi tätä hornan ääntä, näitä kovia tärähdyksiä! Oli kuin olisi myrsky tarttunut minuun ja lakaissut minut mukanaan kuten oljenkorren, murskatakseen minut tuolla muuria vastaan. Takanani pakeni maisema ja puut hurjasti nelistäen ajoivat minua takaa, ikäänkuin luikerrellen itsensä ympäri ja ohi kulkiessaan päästäen lyhyen valitushuudon.

Päästyäni vaunun toiseen päähän, kun minun piti kavuta seuraavan vaunun astuimelle ja tarttua toiseen tankoon, pysähdyin enkä uskaltanut mennä pitemmälle. En mitenkään jaksanut. — Riennä, hiidessä! — Hän oli kintereilläni ja hoputti minua, minä suljin silmäni enkä tiedä, kuinka saatoin jatkaa eteenpäinkulkua ainoastaan vaiston voimalla, kuten eläin, joka iskee kyntensä kiinni eikä tahdo pudota. Kummallista, ettei meitä nähty. Me kuljimme ohi kolmen vaunun ja yksi niistä, joka oli toisen luokan vaunu, oli täpö täynnä. Minä muistan joukon kasvoja lampun valossa, luulen, että voisin tuntea ne, jos jonakuna päivänä saisin ne jälleen nähdä: siinä oli m.m. eräs suuri mies, jolla oli punainen poskiparta ja eritotenkin kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat eteenpäin kumarassa ja nauroivat. — Kiiruhda, hiidessä! Riennä! — Ja sitten en enään ollut tajuissani, Barentinin valot lähenivät, veturi vihelsi, viimeinen huomioni oli, että hän laahasi ja veti minua mukanaan. Hän lienee tarttunut minuun, avannut hartiaini ylitse oven ja lennättänyt minut vaunuun. Makasin läähättäen ja puoliksi tainnoksissa eräässä nurkassa, kun pysähdyimme ja liikahtamatta kuulin minä hänen vaihtavan muutamia sanoja Barentinin asemapäällikön kanssa. Junan sen jälkeen jälleen lähdettyä liikkeelle, vaipui hän uupuneena penkille. Havreen saakka emme sanoneet sanaakaan… Voi, minä vihaan häntä, vihaan häntä, näetkös, kaiken tämän inhoittavan takia, jota hän on antanut minun kärsiä. Ja sinua, armaani, rakastan minä kaiken sen onnen vuoksi, jonka minulle valmistat!

Sitten kun Séverine yhä intohimoisemmaksi käyden oli päässyt pitkän kertomuksensa loppuun, ilmaisi hän tällä huudahduksella noiden inhoittavien muistojen lomassa ilon tarvettansa. Mutta Jacques, jota tämä kertomus oli hämmentänyt ja kiihoittanut, piti häntä vielä kiinni ja kysyi:

— Ei, ei odota… Ja sinä makasit hänen polviensa päällä ja tunsit kuinka hän kuoli?

Hänessä heräsi jälleen eloon tuo tuntematon kummitus, hänen sisimmästään tunkeutui esiin vaahtopäinen, hurja aalto, joka pani hänen silmissään vilahtelemaan punaiselta. Hänet valtasi jälleen uteliaisuus murhan suhteen.

— Sano minulle aivan vilpittömästi, minkä vaikutuksen murha teki sinuun? Tuntuiko se tuskalliselta?

— Ei, ei tuskalliselta.

— Tuottiko se sitten iloa sinulle?

— Ah, ei, ei sitäkään.

— Mitä sitten, lemmittyni? Minä pyydän sinua, sano minulle kaikki…
Jos tietäisit… Kerro minulle, miltä se tuntuu.

— Jumalani, eihän sitä osaa sanoa. Se on jotakin hirveätä ja se vetää mukanaan niin kauvas, niin kauvas pois! Koin siinä silmänräpäyksessä enemmän kuin olin kokenut koko kuluneessa elämässäni.

Kamiini oli nyt tykkänään sammunut ja ankara pakkanen tunkeutui sisälle ja teki huoneen aivan jääkylmäksi. Ei ääntäkään tunkeutunut sinne lumen peittämästä Pariisista. Kotvan oli kuulunut kuorsaamista viereisestä, sanomalehtimyyjättären asunnosta. Mutta sitten oli nukkuvan talon synkkä syvyys niellyt kaikki.

Jacques oli pitänyt Séverinen sylissään ja tunsi nyt, kuinka viimeksimainittu ikäänkuin menehtyneenä antoi myöten vastustamattomalle unenhalulle. Matka, pitkällinen odotus Misardin luona ja tämä kuumeinen yö masensivat hänet. Hän sammalsi hyvää yötä kuten pieni lapsi ja nukkui sitten rauhallisesti.

Lähes tunnin piti Jacques häntä vielä käsivarrellaan, joka vähitellen puutui. Hän ei voinut ummistaa silmiään, oli kuin olisi näkymätön käsi pimeässä itsepintaisesti avannut ne yhä uudelleen. Nyt ei hän enään voinut eroittaa mitään huoneessa, joka kaikkinensa, kamiineineen, huonekaluineen, seinineen upposi pimeyteen, ja hänen täytyi kääntyä, löytääkseen jälleen nuo molemmat liikkumattomat akkuna-nelikulmiot, jotka kimmelsivät valjusti ja kevyesti kuin uni. Huolimatta hänen tuskaisesta väsymyksestään piti aivojen kiihoittunut toiminta häntä hereillä ja sai hänet herkeämättä pöyhimään samaa ajatuslyhdettä.

Joka kerta kun hän luuli tahtoaan ponnistamalla vaipuvansa uneen, alkoivat samat kuvat taasen lipua ohi ja herättivät saman vaikutuksen. Ja se, mikä siten kehittyi koneenomaisella säännöllisyydellä, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat ja aito avoimina tulivat täyteen varjoja, oli murha, yksityiskohta toisensa jälkeen. Se oli hirveätä, hän oli tukehtumaisillaan. Oi, kun saisi antaa sellaisen veitsenpiston, tyydyttää tuon niin harvinaisen himon, kun saisi tietää miltä se silloin tuntuu, nauttia tuosta silmänräpäyksestä, jolloin kokee enemmän, kuin koko entisessä elämässään!

Tuon tukahuttavan tunteen kasvaessa luuli Jacques että se oli Séverinen paino hänen käsivarrellaan, joka esti häntä vaipumasta uneen. Hän asetti hänet luotaan vuoteeseen. Aluksi hengitti hän kevyemmin ja luuli, että uni nyt tulisi. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta avasivat nuo näkymättömät sormet jälleen hänen silmäluomensa ja murha näkyi taas pimeässä verisin piirtein, veitsi tunkeutui sisään, ruumis nytkähteli. Verisade piirteli viiruja pimeyteen, haava kurkussa oli suunnattoman suuri ja ammottava, kuin olisi se ollut kirveellä tehty. Silloin ei hän kauvempaa taistellut vastaan, vaan jäi tuon itsepintaisen harhanäyn saaliina makaamaan selälleen. Sisässään tunsi hän aivojen työskentelevän monenkertaisesti, koko koneisto jyski. Se tuli hyvin kaukaa, aina hänen nuoruudestaan saakka.

Hän oli kuitenkin luullut parantuneensa, sillä hänen murhaamishalunsa oli nyt ollut kuukausia kuolleena, sitten kun hänestä oli tullut Séverinen rakastaja. Mutta nyt tämän murhan vaikutuksen alaisena, josta nainen kiinteästi häneen painautuneena kuiskaten oli kertonut, tunsi hän samaa murhaamishalua enempi kuin koskaan ennen. Hän vetäytyi nyt eroon Séverinestä, vähinkin kosketus poltti hänen ihoansa. Sietämätön kuumuus nousi ylös pitkin selkää, ikäänkuin olisi patja muuttunut polttorovioksi. Takana niskassa pisteli kuin tuliterillä. Silmänräpäykseksi koetti hän panna kätensä peitteen päälle, mutta ne kävivät heti niin kylmiksi, että häntä pöyristi. Hän tuli levottomaksi käsiensä suhteen ja pisti ne peitteen alle, piti niitä ensin ristissä vatsan päällä ja paneutui lopulta niitten päälle, pitääkseen ne siten vangittuina, juuri kuin olisi hän peljännyt niiden tekevän jonkin häpeällisen teon, jota hän ei tahtoisi, mutta jonka hän kuitenkin tulisi tekemään.

Joka kerta kun kello löi, laski Jacques lyönnit Se tuli neljä, se tuli viisi, se tuli kuusi. Hän ikävöi päivää, hän toivoi, että aamun sarastus karkottaisi tämän painajaisen. Hän kääntyi nyt akkunaan päin ja tarkasteli ruutuja. Mutta yhäti näkyi vain lumen epämääräistä heijastusta. Neljännestä vailla viisi kuuli hän suoraan Havresta tulevan junan saapuvan ainoastaan neljäkymmentä minuuttia myöhästyneenä, joka osoitti, että yhteys oli saatu entiselleen. Vasta kellon käydessä kahdeksaa sai hän nähdä ruutujen aivan hiljalleen valkenevan ja saavan maidonkaltaisen, kalpean kajastuksen: lopulta valaisi huonetta epäselvä valo, jossa huonekalut näyttivät sulautuvan yhteen. Kamiini tuli jälleen näkyviin, samoin kaappi, ruokakaappi. Hän ei vieläkään voinut ummistaa silmiänsä, päinvastoin alkoivat ne harhailla yhä enemmän ja tunsivat katselemisen tarvetta.

Kohta, jopa ennenkin kun tuli tarpeeksi valoisa, aavisti hän pikemmin kuin näki pöydällä veitsen, jota hän illalla oli käyttänyt tortun leikkaamiseen. Nyt ei hän enään nähnyt mitään muuta kuin tämän pienen, suippopäisen veitsen. Koittava päivä ja kaikki valo, mikä tunkeutui akkunasta sisälle, loi heijastustaan ainoastaan tuon veitsen kapeaan terään. Pelko siitä, mihin kädet ryhtyisivät, sai hänen tunkemaan ne vielä enemmän ruumiinsa alle, sillä hän tunsi sangen hyvin, kuinka niitä tempoili ja kuinka ne olivat voimakkaammat kuin hänen tahtonsa. Lakkaisivatko ne olemasta hänen omaisuuttaan? Tulivatko ne joltakulta toiselta, oliko hän perinyt ne esi-isiltään niiltä ajoilta, jolloin ihmiset väänsivät niskat nurin metsän villieläimiltä?

Jotta ei hänen enään tarvitsisi katsella veistä, kääntyi Jacques ympäri Séverineen päin. Hän nukkui aivan rauhallisesti suuressa väsymyksessään ja hengitti kevyesti kuin lapsi. Hänen raskas, musta, hajalleen päässyt tukkansa oli kuin tumma päänalus, alas hartioihin saakka ulottuva, ja leuvan alta pilkisti noiden mustien kutrien lomitse esiin hänen hurmaava, maidonvalkea povensa. Hän katsoi oudosti Séverineen. Hän ihaili häntä kuitenkin, kuljetti mukanaan kaikkialla hänen kuvaansa ja paloi halusta häneen, mikä usein sai hänet levottomaksi, vieläpä silloinkin, kun hän oleskeli veturissa. Se valtasi hänet siinä määrin, että hän eräänä päivänä heräsi kuin unesta samassa silmänräpäyksessä, kun hän merkinannoista huolimatta ajoi täydellä höyryllä erään aseman ohi.

Mutta tuon valkoisen poven näkeminen herätti hänessä nyt äkillisen ja järkähtämättömän pakkokuvittelun ja paitsi sitä kauhua, josta hän oli tietoinen, tunsi hän, kuinka hänessä syntyi yhä voimakkaampi ja käskevämpi halu mennä noutamaan pöydältä veitsi ja pistää se kädensijaa myöten tähän naisruumiiseen. Hän taisteli vastaan ja koetti vapautua tästä mielikuvasta, mutta kadotti joka hetki osan tahdonvoimastaan, ikään kuin olisi tämä päähänpisto vetänyt häntä alas syvyyteen ja hän ollut äärimmäisellä reunalla, jossa tuntee itsensä voitetuksi ja antaa myöden vaiston vaikutukselle. Kaikki meni sekaisin, hänen kapinoivat kätensä veivät voiton hänen pyrkimyksestään pitää niitä piilossa ja yhdessä. Ja hän käsitti liiankin hyvin, että tästä lähtien ei hän enää niitä hallitsisi, vaan että ne häikäilemättä panisivat toimeen aikomuksensa, jos hän edelleen katselisi Séverineä, ja ponnistaen viimeisetkin voimansa, heittäytyi hän ulos vuoteesta ja vierähti lattialle kuin olisi hän ollut juovuksissa.

Siitä nousi hän pystyyn, mutta oli kaatumaisillaan uudestaan. Hän horjui, etsi ihmeissään vaatteitansa ja hänen ainoana ajatuksenaan oli pukeutua nopeasti, ottaa veitsi ja syöksyä ulos kadulle pistääkseen kuoliaaksi jonkun toisen naisen. Tällä kertaa kiusasi murhaamishalu häntä siinä määrin, että hänen täytyi ottaa joku hengiltä. Hän ei saanut vaatteitaan käsiinsä ja kosketti niihin kolme kertaa, ennen kun sai selville, että ne todellakin olivat siinä. Sitten oli hänellä suunnattomasti vaivaa saappaiden vetämisestä jalkoihinsa. Vaikka nyt oli kirkas päivä, tuntui hänestä, että huone oli täynnä punertavaa savua, aamunkoiton jääkylmää sumua, johon kaikki upposi. Hän värisi kuumeisesti, mutta oli vihdoinkin valmis ja oli juuri kätkenyt veitsen hihaansa, lujasti päätettyään tappaa ensimäisen naishyväsen, jonka kohtaisi katukäytävällä, kun alusvaatteiden kahinaa ja pitkä huokaus kuului vuoteesta, ja se sai hänet kalpenemaan sekä pysähtymään pöydän viereen.

Séverine heräsi.

— Mitä nyt, armaani, joko lähdet ulos?

Jacques ei vastannut mitään, eikä edes katsonut häneen, koska hän toivoi hänen vaipuvan uneen uudellensa.

— Mihin sinä lähdet, lemmittyni?

— Se on vain eräs virka-asia, sammalsi Jacques. Nuku sinä, minä palaan takaisin.

Séverine lausui muutamia sekavia sanoja, sulki sitten silmänsä ja nukahti uudelleen.

— Oi, minä olen niin unissani, niin unissani… Anna minulle suudelma, lemmittyni.

Mutta Jacques ei liikahtanut paikaltaan, sillä hän tiesi, että jos hän menisi tuonne takaisin veitsi kädessä, jos hän vain näkisi hänet hänen maatessaan siinä niin ihastuttavana ja kauniina kevyessä ja epäjärjestyksessä olevassa yöpuvussaan, olisi hänen tahdonvoimansa mennyttä kalua. Hänen kätensä kohoisi silloin vastoin hänen tahtoansa ja työntäisi veitsen Séverinen kaulaan.

— Armaani, anna minulle suudelma…

Hänen äänensä vaikeni, hän uinahti vienosti ja hyväilevästi kuiskaten. Jacques avasi oven ja pakeni pyöräpäisnä ulos.

Kello oli kahdeksan, kun Jacques saapui Rue d'Amsterdamin katukäytävälle. Lunta ei oltu vielä luotu pois ja harvojen jalankulkijain askeleet tuskin kuuluivat. Hän sai heti nähdä erään vanhan vaimon, mutta tämä kääntyi Rue de Londresille, eikä hän seurannut häntä… Hän kohtasi muutamia miehiä ja meni alas Place de Havrea kohden, pitäen kiinni veitsestä, jonka auki käännetty terä oli piilossa hihan sisällä. Kun noin neljäntoista vuotias pikkutyttö tuli ulos eräästä vastapäätä olevasta talosta, meni hän suoraan kadun poikki, mutta tuli liian myöhään, kun tyttö poikkesi erääseen vieressä sijaitsevaan leipäkauppaan. Hän oli niin kärsimätön, ett'ei odottanut enempää, vaan meni eteenpäin, saadakseen käsiinsä jonkun toisen. Sen jälkeen kun hän oli lähtenyt huoneesta veitsi kädessä, ei se enään ollut hän, joka toimi, vaan tuo toinen, se, jonka hän niin usein oli huomannut sisimmässään, tuo tuntematon, joka oli tullut niin kaukaa ja joka paloi peritystä murhaamishalusta. Hän oli ennenkin tappanut ja hän tahtoi tappaa vieläkin. Ja kaikki hänen ympärillään oli nyt vain unta, sillä hän katseli kaikkea päähänpistonsa lävitse. Hänen tavallinen, jokapäiväinen elämänsä oli kuin poispyyhitty, hän kulki kuin unessakävijä muistamatta mitään entisyydestä, ollenkaan ajattelematta tulevaisuutta, täydellisesti murhavaistonsa vallassa. Ruumis liikkui, mutta hänen persoonallisuutensa yli jättänyt sen.

Kaksi naista meni hänen ohitseen liipaisten silloin häneen; tämä sai hänen jouduttamaan käyntiänsä ja hän saavutti heidät juuri kun eräs mies pysähdytti heidät, minkä jälkeen kaikki kolme nauroivat ja juttelivat yhdessä. Kun tämä miehen kohtaaminen tapahtui hänelle sopimattomaan aikaan, alkoi hän seurata erästä toista ohikulkevaa naista, joka oli hento ja tummahiveinen ja näytti köyhältä ohuessa saalissaan. Hän käveli hitaasti johonkin luultavasti epämukavaan, vaivalloiseen ja huonopalkkaiseen työhön, sillä hän ei pitänyt kiirettä ja näytti hyvin epätoivoiselta ja surulliselta. Nyt kun Jacques oli saanut kiinni jonkun, ei hänkään pitänyt kiirettä ja tahtoi valita paikan, jossa voisi mukavasti pistää hänet kuoliaaksi. Hän huomasi aivan varmaan, että nuori mies tuli hänen perässään, sillä hän katsoi häneen sanomattoman tuskainen ilme silmissään ja oli epäilemättä hyvin ihmeissään siitä, että kukaan saattoi tahtoa tutustua häneen. Jacques oli jo tullut hänen perässään Rue du Havren keskikohdalle ja nainen kääntyi kahdesti ympäri, mikä kumpaisellakin kerralla esti häntä käyttämästä veistä, jonka hän veti hihastaan, pistääkseen sen hänen kaulaansa. Hänellä oli niin surkuttelua herättävä ja rukoileva katse! Tuolla, missä nainen astuisi alas katukäytävältä, hän iskisi. Mutta aivan äkisti kääntyi Jacques sivulle ja alkoi kulkea erään toisen naisen perässä, joka käveli vastakkaiselle taholle. Hän teki sen aivan harkitsemattaan ja tahtomattaan, vain siksi, että hän kulki ohitse samassa silmänräpäyksessä, ja siksi, että hänen täytyi niin tehdä.

Jacques palasi hänen kintereillään asemalle. Nainen käveli pienin, lyhyin, hyvin vilkkain, lujin askelin ja oli ihastuttavan suloinen, korkeintaan kaksikymmentä vuotta, jo aika pyylevä, vaaleaverinen, kauniine iloisine silmineen, jotka hymysivät elämälle. Hän ei edes huomannut, että joku tuli hänen jäljessään, ja hänellä lienee ollut hyvin kiire, sillä hän kiiruhti aseman rappusia ylös ja meni odotussaliin, jonka läpi hän melkein juoksi päästäkseen kiertoradan pilettiluukuille. Kun hän sieltä pyysi toisen luokan piletin Auteniliin, pyysi Jacques samanlaisen ja meni hänen perässään odotussalien läpi asemalaiturille ja samaan vaunuun, jossa istuutui hänen viereensä. Juna lähti kohta sen jälkeen.

— Minulla on hyvää aikaa, ajatteli hän, minä tapan hänet, kun saavumme tunneliin.

Mutta ainoa henkilö, joka heitä paitsi oli vaunussa, vanha nainen, joka istui heitä vastapäätä, oli juuri tuntenut tuon nuoren rouvan.

— Mitä, tekö se olette? Mihinkä te näin aikaisin matkustatte?

Toinen nauroi suopeasti ja teki hauskan eleen, joka oli ilmaisevinaan epätoivoa.

— Eihän sitä voi tehdä mitään, tulematta nähdyksi. Toivon, ett'ette petä minua… Huomenna on mieheni syntymäpäivä, ja kohta kun hän läksi ulos asioillensa, tuli minulle kiire käteen, aijon mennä erään puutarhurin luo Auteniliin, jossa hän on nähnyt erään kämmekkä-kasvin, johon hän on aivan hullaantunut. Ymmärrättehän, siitä tulee yllätys.

Vanha nainen nyökkäsi hyväntahtoisesti ja liikutettuna.

— Ja pienokainen voi hyvin?

— Oi, pienokainen on ihastuttava… Minä vieroitin hänet kahdeksan päivää takaperin ja näkisittepä, kun hän syö keittoansa… Meillä kaikilla on ihan kauheasti hyvät oltavat.

Hän nauroi vielä äänekkäämmin ja hänen valkoiset hampaansa tulivat näkyviin noiden punaisten, raikkaiden huulien välitse. Jacques, joka istui hänen oikealla puolellaan ja piti veistä kädessään takanansa, sanoi nyt itselleen, että iskeminen kävisi hyvin helposti. Hänen tarvitsisi ainoastaan kohottaa käsivarttaan ja piirtää sillä puoliympyrä ulettuakseen häneen. Mutta heidän ollessaan Batignolles-tunnelissa, ehkäisi häntä ajatus hatun leukanauhasta.

— Tuossa on solmu, ajatteli hän, joka tulee haittaamaan minua, mutta minä tahdon olla oikein varma.

Molemmat naiset jatkoivat iloista pakinaansa.

— Voin ymmärtää, että te olette onnellinen.

— Kyllä, niin onnellinen, ett'en voi sitä kuvailla! Se on kuin unta… Kaksi vuotta takaperin en ollut niin mitään. Muistanette, ett'ei tätini luona ollut kovinkaan hauskaa, eikä minulla ollut riunaakaan myötäjäisiä… Kun hän tuli, vapisin minä, olin niin rakastunut häneen. Ja hän oli niin kaunis, niin rikas… Ja nyt on hän omani, on mieheni ja me molemmat omistamme pienokaisen! Se on melkein liian suuri onni!

Tarkastellessaan hattunauhan solmua huomasi Jacques, että sen alla riippui mustassa samettinauhassa suuri, kultainen muistokotelo, ja hän otti kaikki lukuun.

— Minä tartun hänen kaulaansa vasemmalla kädelläni, taivutan pään taaksepäin ja siirrän muistokotelon syrjään, jotta saan kaulan paljaaksi.

Juna pysähtyi joku minuutti ja läksi jälleen liikkeelle. Oli kuljettu lyhyiden tunnelien läpi Courcellesin ja Neuillyn luona. Tarvittaisiin ainoastaan sekunti.

— Olitteko kesällä meren rannalla? kysyi vanha nainen.

— Kyllä, me olimme kuusi viikkoa Bretagnessa, eräässä syrjäisessä kolkassa, oikeassa paratiisissa. Sen jälkeen vietimme syyskuun Poitoussa minun appeni luona, jolla on siellä isoja metsiä.

— Ettekö talveksi asutu etelään?

— Kyllä me tulemme olemaan Cannesissa 15 päivän seutuvilla… Olemme vuokranneet erään talon, jolla on ihastuttava, pienoinen puutarha, ja meri edessään. Olemme lähettäneet sinne ihmisiä, jotka panevat kaikki kuntoon siksi kun me tulemme… Ei silti, että mieheni taikka minä olisimme kylmän arkoja, mutta päivänpaiste on sentään ihanaa…? Me palaamme maaliskuussa. Seuraavaksi vuodeksi jäämme Pariisiin. Kahden vuoden kuluttua, kun pienokaisesta on tullut iso nainen, me matkustamme. Se on kuin alituista juhlaa.

Hän tunsi olevansa niin onnellinen, ja hillitsemättä tarvettaan purkaa tunteitaan, kääntyi hän nyt hymyillen Jacquesiin, jota hän ei tuntenut. Tämän liikkeen vaikutuksesta siirtyi nauhan solmu, muistokotelo joutui syrjään ja ruusunpunainen kaula tuli näkyviin pienine varjon kultaamine kuoppineen.

Jacquesin sormet puristautuivat vieläkin lujemmin veitsenvarteen, ja hänen päätöksensä oli peruuttamaton.

— Minä isken tuohon pilkkuun. Niin, teen sen hetken kuluttua, kun olemme Passyn tällä puolella sijaitsevassa tunnelissa.

Mutta Trocadéron asemalta tuli muuan virkamies, joka tunsi Jacquesin, vaunuun ja istuutui sinne ja alkoi jutella hänelle viranteosta ja eräästä hiilivarkaudesta, johon muuan veturinkuljettaja ja hänen lämmittäjänsä oli syyllisiksi todistettu. Tästä hetkestä lähtien kaikki meni sekaisin hänen tajunnassaan, sittemmin ei hän koskaan voinut tarkalleen selittää itsellensä, mitä todella oli tapahtunut.

He olivat jatkaneet nauramistansa ja kaiken tämän onnen säteily oli ikäänkuin tunkeutunut hänen läpitsensä ja huumannut hänet. Hän oli ehkä matkustanut noiden molempain naisten seurassa aina Auteniliin saakka, mutta hän ei voinut ollenkaan muistaa, olivatko he siellä astuneet pois junasta. Hän itse seisoi lopulta Seinen rannalla, voimatta selittää itselleen, kuinka se oli tapahtunut. Vain siitä oli hän varsin selvästi tietoinen, että hän siellä oli heittänyt veitsen, joka hänellä yhä oli ollut kädessään, alas veteen. Tylsänä ja hajamielisenä ei hän sitten enään tietänyt, mistä tuo toinen veitsinensä oli tullut. Hän lienee sen jälkeen summamutikassa kuljeskellut kaduilla ja toreilla. Ihmiset ja talot kulkivat hänen ohitsensa valjuhohtoisina. Hän oli luultavasti poikennut johonkin sisälle ja syönyt jossakin salissa, joka oli väkeä täynnä, sillä hän näki selvästi edessään valkoisia lautasia. Myöskin oli hänellä pysyväinen vaikutelma punaisesta ilmoituslapusta erään suljetun myymälän ovella. Mutta sitten vajosi kaikki synkkään syvyyteen, olemattomuuteen, jossa ei ollut aikaa eikä paikkaa, ja jossa hän oli maannut tainnoksissa kentiesi vuosisatoja.

Tullessaan tajuihinsa oli Jacques ahtaassa huoneessaan Rue Cardinetin varrella, jossa hän vaatteet yllä oli heittäytynyt poikkipuolin vuoteeseen. Vaisto oli johtanut hänet sinne kuten jäykkäkoipisen koiran, joka retostautuu koppiinsa. Mutta hän ei voinut muistaa mitään siitä, kuinka hän oli tullut rappuja ylös ja vaipunut uneen. Hän heräsi lyijynraskaasta unesta ja säikähti noin äkisti jälleen tullessaan tajuihinsa juurikuin syvän pyörtymyksen jälkeen. Kentiesi oli hän nukkunut kolme tuntia, kentiesi kolme päivää. Yhtäkkiä palasi hänen muistinsa: hän muisti Séverinen seurassa viettämässä yön, hänen kertomuksensa murhasta ja kuinka hän oli syöksynyt ulos kuten verenjanoinen eläin. Hän tuli nyt vähitellen entiselleen ja oli hämillään ja hämmästyksissään siitä, mitä hänen tietämättään oli tapahtunut. Sitten hän muisti, että Séverine odotti häntä, ja syöksyi ylös. Hän katsahti kelloon, näki sen jo olevan neljä, ja tyhjin aivoin ja rauhallisena kuten voimakkaan suoneniskun jäleltä kiiruhti hän takaisin Amsterdaminkadulle.

Séverine oli nukkunut sikeästi puolipäivään saakka. Silloin hän heräsi ja hämmästyi, kun ei nähnyt Jacquesia siellä. Hän sytytti tulen kamiiniin, ja vihdoinkin saatuaan pukeutuneeksi päätti hän, joka oli nälkään kuolemaisillaan, kahden ajoissa mennä alas ja syödä läheisessä ravintolassa. Jacquesin tullessa näkösälle, oli hän vast'ikään palannut, toimitettuaan muutamia asioita.

— Oi, armaani, kuinka olen ollut levoton!

Séverine ripustautui hänen kaulaansa ja katsoi syvälle hänen silmiinsä.

— Mitä on tapahtunut?

Jacques, joka oli lopen väsynyt ja nyt ruumiiltaan aivan kylmä, rauhoitti häntä hiljaa ja äänettömästi ja osoittamatta mitään hämminkiä.

— Ei se ollut mitään, ainoastaan ikävä tehtävä. Saatuaan jonkun käsiinsä, eivät he tahdo hänestä ollenkaan hellittää.

Séverine alensi ääntään, käyden lähenteleväksi ja hyväileväksi.

— Voitko arvata, mitä minä mielessäni kuvittelin… Se ajatus oli niin kauhea ja kidutti minua niin kovin… Sanoin itselleni, että sinä sen jälkeen, mitä olen sinulle ilmaissut, et ehkä enään välittäisikään minusta… Ja minä luulin sinun lähteneen pois siinä mielessä, ett'et enää koskaan palaisi, et koskaan, koskaan enään!

Itku valtasi hänet, hän tyrskähti nyyhkytyksiin ja painoi Jacquesin intohimoisesti syliinsä.

— Voi! lemmittyni, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen sitä, että minua kohtaan ollaan kilttejä!?… Rakasta minua oikein paljon, sillä näetkös, vain sinun lempesi voi minulle unhoitusta lahjoittaa… Nyt, kun olen kertonut sinulle kaikki onnettomuuteni, et saa minua hyljätä; minä rukoilen sinua olemaan sitä tekemättä!

Jacques heltyi hänen liikutuksestaan. Vastustamaton herpautuminen teki hänestä vähitellen hentomielisen ja heikon. Hän sammalsi:

— Ei, ei, älä pelkää, minä rakastan sinua.

Ja hänkin tuli liikutetuksi ja itki sitä onnetonta, inhoittavaa sairautta, joka oli häneen tarttunut, ja josta hän ei voisi koskaan parantua. Hänet valtasi rajaton häpeä ja epätoivo.

— Voi, rakasta sinäkin minua kaikin voimisi, sillä minä tarvitsen sitä yhtä hyvin kuin sinäkin!

Séverine vapisi ja tahtoi tietää, mitä se oli.

— Sinun täytyy kertoa minulle huolesi.

— Ei, ei, eivät ne huolia ole, ne ovat asioita, joita ei ole olemassa, synkkiä tunteita, jotka tekevät minut hirveän onnettomaksi, ilman että siitä on edes mahdollista puhua.

He kaulailivat toisiansa ja sulautuivat toistensa alakuloisuuteen ja tuskaan. Heidän kärsimyksensä oli ääretön, ilman unhoituksen, ilman anteeksiantamuksen mahdollisuutta. He itkivät ja tunsivat olevansa elämän, taistelun ja kuoleman sokeiden voimieni painon alla.

— On aika ajatella poislähtöä, sanoi vihdoin Jacques ja irrottautui… Sinä olet kotona Havressa tänä iltana.

Tummana, synkkänä ja hämmentynein katsein mutisi Séverine hetken vaitiolon jälkeen:

— Jospa kuitenkin olisin vapaa, jospa ei miestäni olisi olemassa!…
Oi, kuinka nopeasti me silloin unhoittaisimme!

Jacques teki kiivaan eleen ja ajatteli ääneensä:

— Emmehän toki voine ottaa häntä hengiltä?

Séverine tarkasteli häntä, ja hän vapisi ihmeissään siitä, että oli sanonut tuon, jota ei koskaan ollut ajatellut. Koska hän kerran tahtoi murhata jonkun, niin miksi sitten ei hän tappanut sitä, josta hänelle oli haittaa?

Kun hän vihdoin lähti Séverinen luota kiiruhtaakseen veturitalliin, sulki nainen hänet jälleen syliinsä ja peitti hänen kasvonsa suuteloilla.

— Oi, rakasta minua oikein paljon, lemmittyni. Minä olen pitävä sinusta vielä paljoa enemmän… Me tulemme onnellisiksi.