Ihmispeto: Siveysromaani

by Émile Zola

IX.

Havressa osoittautuivat Jacques ja Séverine jo seuraavina päivinä hyvin varovaisiksi ja levottomiksi. Koska Roubaud tiesi kaikki, niin kenties vakoili hän heitä, yllättääkseen heidät ja kostaakseen huomiota herättävällä tavalla. He muistivat hänen mustasukkaisuudenpurkauksensa entisaikoina, hänen, entisen asemamiehen, raa'at nyrkiniskut. Ja kun he näkivät hänet noin salakähmäisenä ja vaiteliaana ja sameakatseisena, eivät he voineet muuta uskoa, kuin että hän mietti jotakin katalaa viekkautta, jotakin ansaa heille, saadakseen heidät valtoihinsa. Seuraavana kuukautena kohtasivat he toisiansa sen vuoksi mitä suurinta varovaisuutta ja valppautta noudattaen.

Roubaud kävi tällä välin yhä enemmän näkymättömäksi. Kenties katosi hän noin ainoastaan palatakseen odottamatta ja tavatakseen heidät sylityksin.

Mutta heidän pelkonsa ei toteutunut. Päinvastoin pitenivät hänen poissaolonsa siinä määrin, ett'ei hän koskaan ollut kotona, vaan läksi pois heti kun pääsi vapaaksi ja palasi vasta määrätyllä kellonlyömällä, jolloin virka vaati hänen läsnäoloansa. Niinä viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus päivisin, oli hänen mahdollista kello kymmeneltä hotkaista aamiainen viidessä minuutissa ja sitten olla näyttäytymättä ennen kun kello tuli puoli kaksitoista; sitten kun hänen toverinsa oli asettunut hänen tilalleen kello viisi iltapäivällä, oli hän tipotiessään, usein koko yön. Hän nukkui tuskin muutamia tunteja. Samaten oli laita niinäkin viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus öisin. Silloin pääsi hän vapaaksi jo kello viisi aamulla ja söi ja nukkui sitten luultavasti ulkona, sillä joka tapauksessa tuli hän takaisin vasta kello viisi illalla.

Kaikessa sekasorrossa oli hän kuitenkin kauvan osoittanut ihanteellista tarkkuutta toimessaan, saapui aina täsmälleen minuutilleen, ja vaikka hän toisinaan oli niin läpikotaisin uupunut, että tuskin voi seisoa jaloillaan, seisoi hän kuitenkin suorana ja teki työnsä tunnollisesti. Mutta nytpä alkoi hän osoittautua arveluttavan huolimattomaksi. Toinen ali-asemapäällikkö, Moulin, oli jo kaksi kertaa saanut tunnin odottaa häntä, olipa eräänäkin aamuna, saadessaan kuulla, ett'ei häntä näkynyt aamiaisen jälkeen, ollut niin kiltti, että oli asettunut hänen sijaansa, säästääkseen häntä nuhteilta. Koko Roubaudin virantoimituksessa alkoi tämä hänen vitkallinen rappiollejoutumisensa tuntua. Päivisin ei hän enään ollut sama toimelias mies, joka ei lähettänyt eikä vastaanottanut junaa, ilman että oli sitä ennen omin silmin katsellut kaikkea, ja joka ilmoitti vähäisimmätkin pikkuasiat raportissaan asemapäällikölle, koska hän oli yhtä ankara muita kuin itseänsäkin kohtaan. Öisin nukkui hän Iyijyraskasta unta toimiston suuressa nojatuolissa. Kun hän oli valveilla, näytti hän vielä nukkuvan kävellessään edestakaisin asemasillalla kädet ristissä selän takana ja veltolla äänellä antaessaan määräyksiä, joiden toimeenpanoa hän ei valvonut. Kaikki kävi kuitenkin vanhasta tottumuksesta, lukuunottamatta sitä, että hänen huolimattomuutensa kerran aiheutti yhteentörmäyksen sen kautta, että eräs matkustajajuna joutui väärälle raiteelle. Hänen toverinsa tekivät hänestä pilkkaa ja kertoivat, että hän alkoi hurjistella.

Asian todellinen laita oli, että Roubaud nykyään tykkänänsä asui siinä pienessä ensi kerroksen salissa Café du Commersessa, jossa pelattiin écartéta, ja joka vähitellen oli muuttunut oikeaksi peliluolaksi. Sanottiin sinne öisin tulevan naisia, mutta totta puhuen niitä oli vain yksi. Se oli erään eronsaaneen kapteenin rakastajatar, hän oli vähintäänkin neljänkymmenen vuotias ja hänestä oli tullut hurja peluri. Alipäällikkö tyydytti siellä ainoastaan sitä kamalaa pelinhimoa, joka sattumalta oli hänessä herännyt murhan jälkeen yhdestä piquet-pelistä, sitten kasvanut ja muuttunut välttämättömäksi tottumukseksi, sen vuoksi että peli veti hänen ajatuksensa pois kaikesta muusta. Pelinhimo valtasi hänet siinä määrin, että se karkotti tästä raa'asta miehestä kaiken sukupuolitarpeen; se vallitsi häntä nyt täydellisesti ja oli hänen ainoa huvinsa ja tyydytyksensä.

Ei silti, että omantunnonvaivat milloinkaan olisivat häntä niin kiusanneet, että hän olisi tuntenut unhoittamisen tarvetta; mutta sen hajoamistilan jälkeen, jossa hänen avioliittonsa oli, ja kun hänen elämänsä oli niin turmeltunut, oli hän saanut lohdutusta ja huumausta siitä itsekkäästä onnesta, jota hän saattoi nauttia yksinänsä, ja hän joutui nyt karvoineen kaikkineen tämän intohimon valtaan, joka saattoi hänet täydellisesti siveelliseen rappiotilaan. Alkohooli ei olisi voinut antaa hänen kuluttaa aikaa helpommin ja nopeammin ja suuremmalla vapautuksen tunteella. Pääsipä hän kaikesta elämän murheestakin. Hän luuli elävänsä tavattoman elämänhaluisesti, mutta oli muuten välinpitämätön ja aivan huoleton niistä ikävyyksistä, jotka ennen olisivat voineet saada hänet raivosta halkeamaan. Ja lukuunottamatta edellisestä yöstä johtunutta väsymystä voi hän sangen hyvin, hän oikein kostuikin, tuli lihavaksi ja hitaaksi ja sai kellertävän hipiän ja silmäluomet riippuivat raskaina noiden levottomien silmien yli. Jälleen palatessaan kankeana ja unisena kotiin, osoitti hän siellä ylimielistä välinpitämättömyyttä kaikesta.

Samana yönä, jona Roubaud oli palannut ottamaan lattian alla olevasta piilopaikasta noita kolmeasataa frangia kullassa, oli hänen aikomuksenaan maksaa poliisikomisarius Cauchelle mitä oli hänelle hävinnyt useampana kertana perätysten. Tämä, joka oli vanha peluri, omasi tavattoman kylmäverisyyden, joka teki hänet peloittavaksi. Hän väitti pelaavansa ainoastaan huvikseen; virkamiehenä oli hänen pidettävä kiinni arvostaan entisenä sotilaana; hän oli jäänyt vanhaksipojaksi ja vietti elämäänsä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa kahvilassa. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä usein pelaamasta korttia iltaisin ja nylkemästä toisilta heidän rahojaan. Siitä puhuttiin ja hänen syytettiin olevan niin epäsäännöllinen virantoimituksessaan, että oli kysymys hänen pakottamisestaan eroamaan. Mutta siitä ei tullut mitään, hänellähän oli niin vähän tehtävää, minkä vuoksi siis vaadittaisiin suurempaa uutteruutta? Ja hän tyytyi edelleenkin näyttäytymään silmänräpäyksen asemasillalla, jossa kaikki häntä tervehtivät.

Kolme viikkoa myöhemmin oli Roubaud jälleen Cauchelle velkaa lähes neljäsataa frangia. Hän ilmoitti, että vaimon perintö oli tehnyt heidät äveriäiksi, mutta lisäsi nauraen, että vaimolla oli hallussaan kassakaapin avaimet, mikä seikka anteeksiannettavasti selitti hänen hitautensa pelivelkojen suorittamisessa. Eräänä aamuna, kun hän oli yksin, otti hän, jota velka tuntui tuskallisesti liikuttavan, listan jälleen pois ja veti piilopaikasta esiin tuhannen frangin setelin. Silloin vapisi hänen joka jäsenensä eikä hän ollut tuntenut yhtä suurta mielenliikutusta sinä yönä, jolloin hän otti kultarahat, koska hän epäilemättä oli tehnyt sen vain sattumalta, jota vastoin hän, ottamalla tämän setelin alkoi varastaa. Pahoinvoinnin tunne kiiti hänen läpitsensä, kun hän ajatteli noita kirottuja rahoja, joita hän oli itselleen luvannut olla milloinkaan koskematta. Ennen oli hän itselleen vannonut mieluummin kuolevansa nälkään, koin koskettavansa niihin, mutta nyt hän kumminkin otti näistä rahoista, eikä hän olisi voinut itselleen selvittää, mihin hänen epäröimisensä olivat joutuneet, otaksuttavasti olivat ne hävinneet vähitellen päivä päivältä sen hitaan huonontumisprosessin johdosta, jossa hän murhan jälkeen oli.

Hän luuli tuolla alhaalla kolossa tuntevansa jotakin kosteata, jotakin pehmeätä ja niljakasta, ja häntä pöyristi. Hän pani listan nopeasti takaisin ja uudisti valansa, että hän mieluummin leikkaisi kätensä poikki, kuin järkähyttäisi sitä vielä kerran. Hänen vaimonsa ei ollut häntä nähnyt, ja hän hengähti lohdutettuna ja joi ison lasillisen vettä toipuaksensa. Nyt löi hänen sydämensä ilosta, kun hän ajatteli, että hän voi maksaa velkansa ja sitäpaitsi omisti niin paljon pelirahoja.

Mutta kun hänen piti vaihtaa seteli, heräsi hänen pelkonsa jälleen. Ennen oli hän rohkea ja olisi vapaaehtoisesti ilmiantanut itsensä, ellei olisi tehnyt sitä tyhmyyttä, että sekoitti vaimoansa asiaan. Mutta nyt saattoi hän hikoilla kylmää hikeä vain ajatellessaankin santarmeja. Siitä ei ollut apua, että hän tiesi ett'eivät viranomaiset olleet selvillä kadonneiden setelien numeroista ja että asia sitäpaitsi oli ainiaaksi haudattu käsittelystä poistettujen juttujen joukkoon. Hänet valtasi pelko kohta kun hän ajatteli mennä johonkin sisälle pyytämään saada vaihdetuksi. Hän kantoi seteliä taskussaan viisi päivää ja hänelle tuli tavaksi, tarpeeksi ottaa se mukaansa, vaihtaa säilytyspaikkaa ja öisin olla panematta sitä pois luotansa. Hän laati sangen ovelia suunnitelmia, mutta joutui aina ristiriitaan mitä aavistamattomimpien levottomuuden syiden kanssa. Hän oli aluksi ajatellut asemaa: miksi ei hän voisi jättää sitä jollekin toverille, jolla oli joku rahasto huostassaan? Mutta sitten tuntui se hänestä niin perin vaaralliselta, ja hän ajatteli mennä siviilipukuisena johonkin paikkaan Havren toiseen päähän ja ostaa sieltä jotakin, mitä tahansa. Mutta eikö se herättäisi kummastusta, jos hänen nähtäisiin vetävän esiin niin suuren summan ostaakseen jonkun pikkuesineen?

Hän päätti silloin lopuksi käyttää sitä keinoa, että jättäisi setelin sikaarimyymälään Cours Napoléonin varrelle, johon hän poikkesi joka päivä. Eikö se olisi yksinkertaisinta? Olihan tunnettua, että hän oli saanut perintöä, niin ett'ei myymälässä kukaan voisi hämmästyä. Hän oli sen edustalla, mutta kadotti rohkeutensa ja käveli Vauban-veistämölle karaistakseen luontoaan. Hän palasi puoli tuntia käveltyään takaisin, eikä kuitenkaan voinut päättää sitä tehdä.

Mutta illalla Café du Commersessa Cauchen läsnäollessa hän äkkiä rohkaistui, veti setelin esiin ja pyysi emäntää vaihtamaan sen. Tällä ei ollut rahoja, vaan hän lähetti tarjoilijan sen kera sikaaripuotiin. Laskettiinpa leikkiäkin siitä, että se näytti aivan uudelta, vaikka se oli päivätty kymmenen vuotta sitten. Poliisikomisarius tarttui siihen ja käänteli sitä ja sanoi, että se on ollut piilossa jossakin kolossa, ja se antoi kapteenin rakastajattarelle aihetta kertoa jutun, josta ei koskaan tahtonut loppua tulla, eräästä piilotetusta omaisuudesta, joka oli löydetty marmorilaatan alta eräästä piirongista.

Useampia viikkoja kului, ja nämä rahat, jotka Roubaudilla oli hallussaan, kiihoittivat hänen pelihimonsa huippuunsa. Ei silti, että hän olisi pelannut korkeata peliä, mutta häntä vainosi perinpohjaisen huono onni, että nuo jokapäiväiset pikkutappiot, kun ne laskettiin yhteen, vihdoin nousivat suuriin summiin. Kuukauden lopulla oli hän taas rahatonna ja oli jo kunniasanallaan velkaa muutamia louisdoreja ja oli melkein sairaana siitä, ett'ei enään uskaltanut koskea yhteenkään korttiin. Hän rimpuili vastaan, mutta oli joutumaisillaan vuoteen omaksi. Ajatus niistä yhdeksästä setelistä, jotka edelleen olivat ruokasalin permannon alla, ahdisti häntä joka minuutti, hän saattoi nähdä ne läpi lattian, ne polttivat hänen jalkapohjiansa. Jos hän olisi tahtonut, niin olisihan hän muitta mutkitta voinut ottaa vielä yhden! Mutta tällä kertaa oli hän vannonut oikein kunnollisesti ja hän olisi kernaammin pistänyt kätensä tuleen, kuin kopeloinnut sieltä uudelleen. Mutta eräänä iltana, kun Séverine oli nukkunut varhain, antoi hän raivoissansa myöten, ja sellaisen mielipahan valtaamana, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, otti hän listan pois. Mitä hyödytti vastustaa kauvemmin? Se olisi ainoastaan tarpeetonta kärsimistä, siksi hän ymmärsi, että hän nyt ottaisi ne kuitenkin toisen toisensa perästä, kunnes ei enää ainoakaan olisi jäljellä.

Seuraavana aamuna Séverine sattumalta äkkäsi aivan uuden naarmun listan syrjässä. Hän kumartui alas ja havaitsi kopeloimisen jälkiä. Mies nähtävästi jatkoi rahojen ottamista. Ja hän ihmetteli, että se suututti häntä niin kovin, sillä hän ei tavallisesti ollut turhan tarkka, puhumattakaan siitä, että hänkin oli päättänyt mieluummin kuolla nälkään, kuin koskea noihin verentahraamiin seteleihin. Mutta eivätkö ne olleet yhtä hyvin hänen kuin miehenkin? Miksi käytti mies niitä noin salaperäisesti ja karttaen edes kysymästä häneltä neuvoa? Koko aamupäivän kiusasi häntä varmuuteen pääsemisen tarve ja hän olisi itse vuorostansa ottanut listan pois ja tarkastanut, ellei olisi tuntenut kylmän väristyksen kulkevan tukkansa läpi ajatellessaan kopeloivansa siellä aivan yksinään. Eikö kuollut nousisi ylös aukosta? Tämä lapsellinen pelko teki ruokasalin hänelle niin vastenmieliseksi, että hän otti työnsä mukaansa ja sulkeutui huoneeseensa.

Kun myöhemmin illalla he molemmat ääneti söivät paistin tähteitä, harmistui hän uudelleen, ja nähdessään miehensä vasten tahtoaan vilkuilevan permannon nurkkaan, kysyi hän kiivaasti:

— Oletko jälleen ollut siellä ottamassa?

Mies katsahti hämmästyksissään ylös.

— Mitä sitten?

— Oh, älä teeskentele, sinä ymmärrät kyllä mitä tarkoitan… Mutta kuulepa nyt: minä en tahdo, että sinä otat enempää, sillä ne eivät ole sinun eivätkä minunkaan rahojani, ja minä ihan tulen sairaaksi ajatellessani, että sinä kosket niihin.

Roubaud tavallisesti karttoi riitaa. Heidän yhdyselämänsä oli nykyään ainoastaan kahden toisiinsa sidotun olennon välttämätöntä kosketusta, olentojen, jotka saattoivat viettää kokonaisia päiviä vaihtamatta sanaakaan, ja jotka menivät ja tulivat kuten kaksi muukalaista, välinpitämättöminä ja yksinäisinä. Hän tyytyikin vain kohauttamaan olkapäitään, eikä ryhtynyt mihinkään selvityksiin.

Mutta vaimo oli sangen liikutettu ja tahtoi saada lopun noita piilotettuja rahoja koskevasta kysymyksestä, joka oli kiusannut häntä siitä päivästä saakka, jona rikos tehtiin.

— Minä tahdon saada vastauksen… Rohkenetko väittää, ett'et ole niihin koskenut?

— Mitä se sinuun kuuluu?

— Se kuuluu minuun, koska se liikuttaa minua. Vasta tänään minä rupesin pelkäämään, enkä voinut jäädä huoneeseen. Joka kerta, kun sinä kosket niihin, näen minä sitten pahoja unia kolmena yönä… Emme puhu siitä milloinkaan. Ole hiljaa, äläkä pakoita minua puhumaan siitä.

Mies tuijotti häneen silmät ammollaan ja toisti hitaasti:

— Mitä se sinuun kuuluu, että minä kosken niihin, ellen pakoita sinua sitä tekemään. Sehän on minun yksityinen asiani.

Séverine teki kiivaan eleen, jota hän kuitenkin hillitsi. Liikutettuna ja kasvoillaan kärsimyksen ja inhon ilme virkkoi hän sitten:

— En ymmärrä sinua… Olithan sinä kuitenkin kunniallinen mies. Niin, sinä et olisi voinut ottaa keneltäkään soutakaan… Ja se, minkä teit, voitaisiin antaa anteeksi, sillä sinä olit poissa suunniltasi ja olit tehnyt minutkin mielettömäksi… Mutta nämä rahat, oh, nämä inhoittavat rahat, joiden ei enään pitäisi sinulle olla olemassa, ja joita sinä nyt varastat, soun toisensa jälkeen, huviasi varten…Mitä tapahtuukaan? Kuinka olet voinut vajota niin syvälle?

Mies kuunteli häntä ja silmänräpäyksen selvänäköisyyden aikana ihmetteli hänkin sitä, että oli alentunut varastamaan… Eri asteet tuossa hiljalleen tapahtuvassa henkisessä rappeutumisesta katosivat hänen tietoisuudestaan, eikä hän voinut uudelleen solmita murhan katkaisemaa sidettä siihen, mitä oli ollut ennen, hän ei voinut enään itselleen selittää, kuinka toinen olemus, melkeinpä uusi olento oli alkanut sen yhteydessä, että hänen aviollinen yhdyselämänsä purkautui ja hänen vaimonsa vetäytyi pois hänen luotaan ja muuttui hänen vihollisekseen. Mutta hän oivalsi heti, että se oli auttamatonta, ja hän teki eleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua kaikista epämieluisista mietteistä.

— Kun kotona on ikävää, ärjäsi hän, niin etsitään huvitusta sen ulkopuolelta. Koska sinä et enään rakasta minua…

— En, en, minä en enään rakasta sinua.

Roubaud katsoi vaimoonsa ja iski nyrkkinsä pöytään ja veri nousi hänen kasvoihinsa.

— Anna minun olla rauhassa! Estänkö minä sinua huvittelemasta? Rupeanko minä sinun tuomariksesi? On monta seikkaa, jotka kunniallinen mies tekisi minun asemassani, mutta joita minä en tee. Ensi aluksi potkaisisin sinut ovelle. Sitten kentiesi taukoisin varastamasta.

Séverine oli käynyt aivan kalpeaksi, sillä hänkin oli ajatellut, että kun mustasukkaista miestä vaivaa sisällinen paha siihen määrään, että hän suvaitsee vaimonsa rakastajaa, on se merkki moraalisesta syövästä, joka leviää yhä enemmän, kuolettaa kaikki epäröimiset ja hajoittaa koko omantunnon. Mutta hän tenäsi vastaan, eikä tahtonut tunnustaa mitään edesvastuuta itselleen. Änkyttäen huudahti hän:

— Minä kiellän sinua koskemasta rahoihin.

Mies oli herennyt syömästä. Hän kääri lautasliinansa tyynesti kokoon, nousi sitten ylös ja sanoi pilkallisen näköisenä:

— Voimmehan jakaa, jos sinä sitä tahdot.

Hän kumartui heti alas, ottaakseen listan pois.

Séverine syöksyi esiin ja pani jalkansa lattialle.

— Ei, ei! Sinä tiedät, että minä mieluummin tahtoisin kuolla… Älä ota sitä pois. Älä, älä, ei minun nähteni!

Séverinellä oli tänä iltana kohtaus Jacquesin kanssa tavarajuna-aseman takana. Kun hän puolen yön jälkeen palasi kotiin, esiintyi taas edellisen illan näytelmä hänelle ja hän sulkeutui huoneeseensa. Roubaudilla oli yövuoro eikä vaimon tarvinnut edes peljätä hänen makaavan kotona, jonka hän muuten nykyään teki harvoin. Mutta vaikka hän oli vetänyt peitteen leukaan saakka ja antoi lampun palaa, ei hän saanut unta. Miksi oli hän kieltäytynyt jakamasta? Eikä näiden rahain anastamisen ajatus nyt enään niin suuresti koskenut hänen kunniantuntoonsa. Eikö hän ollut vastaanottanut Croix-de-Maufrasin testamenttaamista? Silloinpa saattoi hän yhtä kernaasti pitää rahatkin hyvänään. Mutta silloin häntä taas hirvitti. Ei, ei koskaan! Rahoja sellaisinaan olisi hän voinut ottaa; mutta mihin hän ei uskaltanut koskea, pelosta että ne polttaisivat sormia, olivat juuri nämät rahat, jotka oli varastettu kuolleelta, nuo inhoittavat murharahat.

Hän rauhoittui jälleen ja järkeili itsekseen: Hän ei olisi ottanut niitä pannakseen ne jälleen menemään; päinvastoin olisi hän kätkenyt ne muualle, haudannut ne johonkin paikkaan, jonka hän yksinään olisi tietänyt, missä ne olisivat maanneet ijankaikkisiin aikoihin; ja silloin olisi ainakin toiset puolet ollut pelastettu miehen käsistä. Hän ei saisi sitä riemua, että pitäisi kaikki, mies ei saisi pelissä kuluttaa sitä, oli hänen.

Kun kello löi kolme, katui hän katkerasti, että oli kieltäytynyt jakamasta. Hänen mieleensä juolahti ajatus, vielä epäselvä ja etäinen: hän nousisi ylös ja etsisi esiin rahat lattian alta, jott'ei mies saisi enempää. Mutta tämä ajatus jääti häntä silloin niin, ett'ei hän tahtonut sitä enempää ajatella. Ottaa kaikki, pitää kaikki, ilman että mies edes uskaltaisi nurista. Tämä ehdotus tunkeutui vähitellen hänen mieleensä ja tahto, joka oli voimakkaampi kuin hänen vastaanhangoittelemisensa, nousi hänen sisällään olevista tiedottomista syvyyksistä. Hän ei tahtonut, mutta syöksyi kuitenkin kiivaasti ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Hän ruuvasi lampun irti ja läksi ruokasaliin.

Nyt ei Séverine enään vapissut. Koko hänen pelkonsa oli ohitse, hän toimi aivan kylmäverisesti hitain ja mittamääräisin liikkein, kuten unissakävijä. Hän etsi hiilihangon, sillä vääntääkseen listan irti. Kun kolo oli avattuna, valaisi hän sitä lampulla, koska hän näki huonosti. Mutta hän kävi aivan kankeaksi ja liikkumattomaksi ällistyksestä: kolo oli tyhjä. Hänen ollessaan Jacquesia tapaamassa, oli Roubaud selvästikin tullut takaisin, ennen häntä saman kaiken ottamisen ja pitämisen himon valtaamana, ja hän oli yhdellä kertaa pistänyt taskuunsa kaikki setelit, niin, ett'ei ainoatakaan ollut jäljellä. Hän kumartui alas ja havaitsi kolossa ainoastaan kellon ja kellonperät, jotka loistivat tomussa hirsien välillä. Kylmäverisessä raivossaan pysyi hän, joka oli puolialasti, silmänräpäyksen samassa asennossa ja hoki parikymmentä kertaa korkealla äänellä:

— Varas! Varas! Varas!

Sitten hän raivoisasti tempasi käteensä kellon, jolloin suuri, musta hämähäkki, joka oli peljästynyt, juoksi tiehensä kipsiä pitkin. Hän potkasi listaa kantapäällään ja meni makuulle, pannen lampun yöpöydälle. Jälleen lämmetessään katsoi hän kelloa, jota hän piti nyrkkiin puristetussa kädessään, käänteli ja tutki sitä kauvan. Erittäinkin herättivät hänen mielenkiintoaan presidentin kaksi nimikirjainta kuoren päällä. Sen sisäpuolella näki hän valmistumisnumeron 2516. Tämän kalleuden säilyttäminen oli varsin vaarallista, sillä poliisi tiesi numeron. Mutta suutuksissaan siitä, ett'ei voinut pelastaa enempää, ei hän enään tuntenut mitään pelkoa. Vieläpä tuntui hänestä siltä, että hänen pahat unensa nyt olivat lopussa, koska ei ruumiin tavaroita enään ollut lattian alla. Hän voisi vihdoinkin liikkua vapaasti kotonansa, missä halusi. Hän pisti kellon päänalusensa alle, sammutti lampun ja vaipui uneen.

Seuraavan päivän oli Jacques vapaana ja odotti, että Roubaud tapansa mukaan läksisi Cafe du Commerceen, jolloin hän menisi Séverinen luo ja söisi hänen kanssaan aamiaista. He tekivät tämän toisinaan, milloin uskalsivat. Heidän nyt syödessään puhui Séverine, jota vielä hirvitti, hänen kanssaan rahoista, ja kertoi, kuinka hän oli tavannut piilopaikan tyhjänä. Hänen katkeruutensa miestä kohtaan ei vielä ollut talttunut ja sama huudahdus uusiintui taukoamatta:

— Varas! Varas! Varas!

Sen jälkeen otti hän esille kellon ja tahtoi ehdottomasti antaa sen
Jacquesille, huolimatta tämän osoittamasta vastenmielisyydestä.

— Etkö siis ymmärrä, armaani, ett'ei kukaan ole etsivä sitä sinulta. Jos minä pidän sen, niin hän ottaa sen minulta… Ja näetkös, minä antaisin hänen mieluummin repiä ruumiin palasiksi. Ei, hän on saanut aivan liiaksikin paljon. Minä en tahtoisi saada noita rahoja, ne hirvittivät minua, enkä minä milloinkaan olisi pannut niistä soutakaan menemään. Mutta mikä oikeus hänellä oli käyttää niitä hyväksensä? Voi, kuinka minä vihaan häntä!

Hän itki ja rukoili Jacqaesia niin itsepintaisesti, että tämä vihdoin pisti kellon liivintaskuunsa.

Tunti oli kulunut ja Séverine istui vielä puoliksi pukeutuneena hänen polvellaan. Hän nojautui taaksepäin hänen olkapäätään vastaan ja oli kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympärille hiukeaan hyväilyyn, kun Roubaud, jolla oli oma avain, astui sisään. Séverine syöksähti ylös, mutta olihan hänet yllätetty itse työssä, niin että olisi hyödytöntä kieltää. Roubaud oli äkkiä pysähtynyt eikä voinut päästä ohi, kun rakastaja ällistyksissään jäi istumaan. Mutta vaimo ei vaivannut itseään edes minkäänlaisella selityksellä, vaan meni häntä vastaan ja hoki raivokkaasti:

— Varas! Varas! Varas!

Roubaud epäröi hetkisen. Sitten kohautti hän olkapäitänsä, ikäänkuin olisi se ollut jotakin, joka ei ollenkaan koskenut häntä, ja meni huoneeseen noutamaan erästä muistikirjaa, jonka hän oli unhoittanut sinne. Mutta Séverine seurasi häntä ja löylytti häntä nuhteilla:

— Sinä olet jälleen ollut siellä? Uskallatko sitä kieltää?… Ja sinä olet ottanut kaikki tyynni. Varas! Varas! Varas!

Sanaakaan sanomatta meni mies ruokasalin läpi. Vasta ovella hän kääntyi ympäri ja loi vaimoonsa synkän katseen.

— Tahdotko antaa minun olla rauhassa!

Hän meni, paukahuttamatta edes ovea kiinni. Oli kuin ei hän olisi nähnyt mitään, eikä hän ollut tehnyt mitään huomautusta rakastajan läsnäolosta.

Pitkän väliajan kuluttua Séverine kääntyi ympäri Jacquesiin päin.

— Uskotko sinä nyt?

Tämä, joka ei ollut sanonut sanaakaan, nousi nyt vihdoinkin ylös ja lausui mielipiteensä.

— Hän on mennyttä miestä!

Molemmat olivat yhtä mieltä siitä. Heidän hämmästystään sen johdosta, että toista rakastajaa suvaittiin, vaikka ensimäinen oli murhattu, seurasi nyt inho miehen auliutta kohtaan. Kun mies on joutunut noin pitkälle, istuu hän auttamattomasti kiinni liejussa ja voi vajota miten syvälle tahansa.

Tämän päivän jälkeen oli Séverinellä ja Jacquesilla täysi vapaus ja he käyttivät sitä, enään välittämättä Roubaudista. Mutta nyt, kun mies ei enään tehnyt heitä levottomiksi, tuli heidän suurimmaksi murheekseen naapurin, rouva Lebleun vakoilu, joka aina oli väjymässä. Aivan varmaan epäili hän jotakin. Kulkipa Jacques miten hiljaa tahansa, niin huomasi hän joka käynnillä vastapäätä olevan oven huomaamattomasti avautuvan raolleen ja silmän tirkistävän häneen aukosta. Se kävi sietämättömäksi, eikä hän enään uskaltanut mennä sinne ylös, sillä hän pelkäsi, että ovella kuunneltaisiin, kun tiedettäisiin hänen olevan siellä. Ei siis ollut mahdollista suudella eikä edes jutella häiritsemättä. Katkeroituneena tästä uudesta esteestä hänen intohimollensa, alotti Séverine silloin uudelleen vanhan sotaretkensä Lebleun perhettä vastaan, saadakseen haltuunsa heidän asuntonsa. Oli asianmukaista, että se kaikkina aikoina oli ollut alipäälliköllä. Mutta nyt ei se enään ollut tuo oivallinen näköala akkunoista lähtöpengermälle ja Ingouvillen kukkuloille, joka häntä houkutteli. Ainoana syynä hänen toivomukseensa, jota syytä hän tietysti ei maininnut, oli se, että asumukseen oli toinenkin sisäänkäytävä, keittiön rapulle johtava ovi. Jacques voisi silloin tulla ja mennä, ilman että rouva Lebleulla oli edes aavistustakaan hänen käynnistään. Vihdoinkin he silloin olisivat vapaudessaan.

Siitä tuli hirveä ottelu. Tämä taistelu, joka jo ennenkin oli pannut koko käytävän tuleen ja liekkeihin, pantiin jälleen vireille ja kävi yhä kiivaammaksi. Rouva Lebleu, jota uhattiin, puolustautui urheasti ja väitti, että se veisi häneltä hengen, jos hänet suljettaisiin tuohon pimeään huoneustoon, joka oli kolkko kuin vankila, ja jolta katto vei kaiken näköalan. Miten voitaisiinkaan luulla hänen saattavan elää tuossa luolassa, hänen, joka oli tottunut valoisaan huoneeseensa avarine näköaloineen ja jota huvitti katsella matkustajain alituista vuota? Hänen jalkansa epäsivät häneltä kaiken kävelemisen, ja nyt ei hän koskaan saisi nähdä muuta kuin sinkkikaton; yhtä hyvä olisi tappaa hänet paikalla.

Valitettavasti olivat nämä vain tunteensyitä ja hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä oli sama huoneusto kuin Roubaudin edeltäjällä alipäällikön virassa, joka nuorenamiehenä oli ollut siksi kohtelias, että oli luovuttanut sen hänelle. Sitäpaitsi piti olla olemassa hänen miehensä kirjoittama kirjekin, jossa hän sitoutui luovuttamaan huoneuston, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Kun kirjettä vielä ei oltu löydetty, kielsi hän sen olemassaolon. Mitä huonommaksi hänen asemansa kävi, sitä kiivaammin ja pontevammin hän esiintyi. Kerran koetti hän vetää puolelleen toisen alipäällikön, Moulinin, vaimon, jonka hän väitti sanoneen nähneensä herrojen suutelevan rouva Roubaudia rappusissa. Mutta Moulin suuttui, sillä hänen vaimonsa, joka oli kiltti ja vähäpätöinen olento, jota ei koskaan näkynyt, itki ja vakuutti, ett'ei hän ollut mitään nähnyt eikä sanonut. Viikon ajan lietsoi tämä juorupuhe myrskyä, joka raivosi käytävän toisesta päästä toiseen.

Mutta rouva Lebleun suurin vika, jonka täytyi tuottaa hänelle tappion, oli, että hän edelleenkin suututti neiti Guichonia toimistossa itsepintaisella vakoilemisellaan. Se oli hänen harha-ajatuksensa, hänen päähänpistonsa, että neiti Guichon joka yö kävi asemapäällikön luona, ja tämä hänen tarpeensa yllättää hänet siitä oli muuttunut kerrassaan sairaalloiseksi ja sitäkin polttavammaksi, kun hän oli vakoillut neiti Guichonia kahden vuoden ajan saamatta vähintäkään ilmi. Mutta hän oli varma heidän yhteydestään ja se oli tehdä hänet hulluksi. Neiti Guichon, joka oli raivoissaan siitä, ettei voinut tulla ja mennä joutumatta vakoilluksi, vaati sen vuoksi nyt, hänkin, että hänet karkoitettaisiin talon taka-osassa olevaan huoneustoon. Silloin olisi yksi huoneusto heidän välillään, eikä hänen ainakaan tarvitsisi olla häntä vastapäätä ja hän pääsisi kulkemasta hänen ovensa ohitse. Näkyi selvästi että asemapäällikkö Dabadie, joka näihin saakka ei ollut välittänyt tästä taistelusta, päivä päivältä yhä enemmän kallistui Lebleun perhettä vastaan, ja se oli vakava merkki.

Asianhaarat sotkeutuivat vielä enemmän persoonallisen torailun johdosta. Philomène, joka nyt meni tuoreine munineen Séverinen luo, käyttäytyi hyvin hävyttömästi joka kerta kun tapasi rouva Lebleun, ja kun tämä tahallaan antoi ovensa yleiseksi harmiksi alati olla avoinna, vaihdettiin yhtämittaa ohimennen pahoja sanoja noiden molempain välillä. Séverinen ja Philomènen tuttavuus oli muuttunut tuttavallisuudeksi, ja viimeksimainittu oli vihdoin alkanut käydä Jacquesin asioilla hänen rakastajattarensa luona, kun ei hän itse uskaltanut tulla. Hän tuli muninensa, toi terveisiä ja muutti tapaamisia, selitti, miksi Jacquesin oli täytynyt edellisenä iltana olla varovainen ja kertoi kuinka kauvan hän oli viipynyt hänen luonaan ja mistä he olivat jutelleet. Milloin tuli jokin este, jäi näet Jacques toisinaan mielellänsä kotiin Sauvagnatin luo, joka oli veturitallin esimies. Hän meni Pecqueuxin kanssa sinne, ikäänkuin olisi hän tuntenut huvittelemisen tarvetta ja peljännyt olla koko iltaa yksinään.

Vieläpä kun Pecqueux katosi, lähteäkseen seikkailuillensa merimieskapakoihin, meni hän Philomènen luo, antoi hänelle jonkun tervehdyksen perillevietäväksi ja istuutui eikä lähtenyt pois. Ja Philomène, joka oli sekaantunut heidän rakkausjuttuunsa, tuli vähitellen liikutetuksi, sillä siihen asti oli hän tuntenut ainoastaan raakoja rakastajoita. Jacquesin pienet, hienot kädet ja koulutettu käytöstapansa, hänen surumielisyytensä ja lempeä ulkomuotonsa olivat hänelle kuin tuntemattomia herkkuja. Pecqueuxissa oli nykyään enimmäkseen juopumusta ja raakuutta, jota vastoin, kun hän vei hienon tervehdyksen veturikuljettajalta alipäällikön vaimolle, hän omastakin puolestaan tunsi kielletyn hedelmän herkullista makua. Kerran hän ilmaisi omia salaisuuksiaan ja moitti lämmittäjää, jonka hän väitti olevan hyvin pahansisuinen huolimatta hymyilevästä ulkomuodostaan ja juovuksissa ollessaan voivan tehdä jonkun ruman kepposen. Jacques huomasi, että Philomène hoiti enemmän ruumistaan ja ulkomuotoaan, joi vähemmän ja piti kodin siistimpänä.

Hänen, veljensä, Sauvagnat, oli eräänä iltana kuullut miesääntä ja silloin syöksynyt sisään kurittaakseen sisartaan, mutta nähdessään kuka tämän kanssa jutteli, oli hän tarjonut Jacquesille pullon cideriä. Jacques näytti viihtyvän täällä hyvin, kun hänet otettiin hyvin vastaan, ja hän tunsi parantuneensa kuumepuistatuksistaan. Philomène alkoi myös osoittaa yhä vilkkaampaa ystävyyttä Séverineä kohtaan ja ahdisti rouva Lebleuta, jota hän alituisesti nimitti vanhaksi noidaksi.

Eräänä yönä, kun hän tapasi nuo molemmat rakastavaiset pienen puutarhansa takana, meni hän heidän seurassaan pimeässä vajan luo, johon he tavallisesti piiloutuivat.

— Te olette todellakin liian kiltti. Koska huoneusto on teidän, niin minä, jos olisin teidän sijassanne, laahaisin hänet tukasta ulos. Älkää antako perään.

Mutta Jacques ei harrastanut mitään riitelyä.

— Ei, herra Dabadie on puuttunut asiaan ja paras on odottaa, kunnes se käy säädyllisellä tavalla.

— Ennen kuukauden loppua, selitti Séverine, olen makaava hänen huoneessaan, ja silloin voimme me tavata toisemme milloin tahansa.

Vaikka oli pimeä, tunsi Philomène, kuinka Séverine tätä toivomusta lausuessaan hellästi likisti rakastajansa käsivartta. Ja kun hän erosi heistä mennäkseen kotiinsa, pysähtyi hän varjon salaamana kolmenkymmenen askeleen päähän siitä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi syvää mielenliikutusta, ajatellessaan heidän olevan yhdessä. Mutta hän ei kuitenkaan ollut kade, vaan tunsi itsetiedotonta tarvetta rakastaa ja olla rakastettu samalla tavalla.

Jacques kävi päivä päivältä yhä synkemmäksi. Kaksi kertaa hän keksi tekosyitä, ollakseen tapaamatta Séverineä ja viipyi toisinaan Sauvagnatien luona, karttaakseen häntä. Hän oli kuitenkin yhä edelleenkin rakastunut häneen alati lisääntynein intohimoin. Mutta kun Séverine sulki hänet syliinsä, valtasi hänet uudelleen hänen kamala kärsimyksensä ja häntä pyörrytti, niin että hän vapautti itsensä pian, kauhusta jähmettyneenä sen johdosta, ett'ei enään voinut hillitä itseään, kun villipeto hänessä seisoi valmiina puremaan. Hän koetti uuvuttaa itsensä pitkillä matkoilla, pyysi ylimääräistä työtä ja saattoi seisoa yhtämittaa kaksitoista tuntia veturissansa, ruumis täristysten ruhjomana ja keuhkot tuulen kuivaamina.

Hänen tovereillaan oli tapana moittia kovaa ammattiansa, joka kahdessakymmenessä vuodessa vei miehen manalle. Mutta hän olisi tahtonut sen tapahtuvan heti, hän ei voinut koskaan tarpeeksi uupua ja tunsi olevansa onnellinen ainoastaan kiitäessään Lisonissa eteenpäin, ajattelematta enempää, enään näkemättä muuta kuin annettuja merkkejä. Perille päästäessä oli hän niin menehtynyt väsymyksestä, ett'ei edes malttanut puhdistautua. Mutta heräämisen mukana palasi sama tuskallinen päähänpisto.

Hän oli samaten koettanut saada takaisin hellyytensä Lisonia kohtaan ja käytti uudelleen useampia tunteja tehdäkseen sen hienoksi ja puhtaaksi ja vaati, että Pecqueux panisi teräksen heloittamaan hopean lailla. Tarkastajat, jotka matkan varrella nousivat veturiin, onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli saanut noin oivallisen veturin. Mutta hän pudisti päätään ja pysyi tyytymättömänä, sillä hän tiesi hyvin, että luminietoksissa tapahtuneen viivytyksen jälkeen ei hänen veturinsa enään ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen. Korjattaessa oli sen sielu epäilemättä vahingoittunut, se oli kadottanut elämän salaperäisen tasapainon, mikä sattumalta riippui korjauksesta. Hän kärsi siitä ja suri niin katkerasti tätä veturin huonontumista, että hän vaivasi esimiehiänsä järjettömillä valituksilla ja pyysi tarpeettomia korjauksia ja keksi suoritettavaksi mahdottomia parannuksia. Hän sai kieltävän vastauksen ja kävi yhä synkemmäksi, vakuutettu kun oli siitä että Lison oli kovasti sairas ja ett'ei sillä tämän jälkeen voitaisi mitään oikein hyvin tehdä. Hän tuli alakuloiseksi; mitä hyödyttikään rakastaa, koska hän kuoletti kaikki, mitä rakasti? Ja kun hän tuli rakastajattarensa luo, oli hän täynnänsä epätoivoista rakkaudenraivoansa, jota eivät suru eikä väsymys voineet tukahuttaa.

Séverine oli huomannut hänen muuttumisensa ja oli myös murheellinen, koska hän luuli, että se tapahtui hänen takiansa ja että tieto murhasta teki hänet synkkämieliseksi. Nähdessään, kuinka hän vapisi hänen sylissään ja kiivaasti karttoi hänen suudelmiansa, kysyi hän itseltänsä, eikö se johtunut siitä että hän muisti, mitä hän oli kertonut ja hän sen kautta herättänyt hänessä inhoa. Hän ei koskaan uskaltanut palauttaa keskustelua näihin aineisiin. Hän katui, että oli milloinkaan niistä puhunut ja ihmetteli sitä, että hänen tunnustuksensa oli tunkeutunut esiin. Hän ei enään muistanut niin kauvan tuntemaansa tarvetta tehdä hänet uskotukseen, ja tunsi nyt tyydytystä siitä, että hän oli osallinen hänen salaisuuteensa. Ja hän rakasti häntä ja himosi häntä varmaankin vielä enemmän, sen jälkeen kun hän ei enään ollut tietämätön mistään. Hänen intohimonsa oli ääretön, nainen oli vihdoinkin herännyt, hän oli luotu ainoastaan hyväilyä varten, ainoastaan ja yksinomaan rakastajattareksi, ilman mitään äidillisiä vaistoja. Jacques oli nykyään hänen elämänsä, ja lempeine, passiivisine luonteineen olisi hän tahtonut kissan tavoin maata hänen polvellaan aamusta iltaan.

Ainoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta kauheasta murhatapahtumasta, oli ihmetys siitä, että hän oli siihen sekaantunut! Siitä oli niin kauvan että hän hymyili sille eikä edes olisi ollut vihainen miehelleen, ellei tämä olisi häntä häirinnyt. Mutta hänen inhonsa häntä kohtaan kasvoi samassa määrässä kuin hänen intohimonsa, hänen mielitekonsa tuohon toiseen lisääntyi. Nyt, kun tuo toinen tiesi ja oli julistanut hänet syyttömäksi, oli hän hänen hallitsijansa, jota hän seuraisi ja joka saattoi määrätä hänestä kuten omaisuudestansa. Hän oli saanut häneltä hänen valokuvansa ja hän vei sen mukanaan vuoteeseen, kun hän meni levolle ja nukkui muotokuva suutaan vasten, itse perin onnettomana, nähdessään hänet onnettomana, ja onnistumatta oikein arvaamaan, minkä vuoksi hän siten kärsi.

Heidän tapaamisensa jatkuivat tällä välin ulkosalla heidän odottaessaan voivansa rauhassa ja levossa tavata toisensa Séverinen luona tuossa vasta hankitussa asunnossa. Talvi lähestyi loppuaan ja helmikuu oli hyvin leuto. He pitensivät kävelyretkiään ja kuljeskelivat tuntikausia asemaan kuuluvilla rakentamattomilla alueilla; sillä Jacques karttoi pysähtymistä ja kun Séverine nojautui hänen olkapäähänsä, jolloin hänen oli pakko istuutua, tahtoi hän sen tapahtuvan pimeässä, peljäten tappavansa hänet, jos saisi nähdä hänen paljasta ruumistansa. Niin kauvan kun hän ei sitä tekisi, voisi hän kenties vastustaa murhaamishaluansa. Pariisissa, jonne hän meni hänen kanssaan joka perjantai, veti hän akkunaverhot huolellisesti eteen, ilmoittaen päivänvalon itseään häiritsevän.

Nykyään läksi hän tälle joka viikko uusiintuvalle matkalle edes antamatta miehellensä mitään selitystä. Naapureille käytti hän vanhaa tekosyytään, kolotusta polvessa, mutta hän sanoi sitäpaitsi käyvänsä tervehtimässä vanhaa imettäjäänsä, Victoire eukkoa, joka vielä makasi sairashuoneessa. Molemmille oli tästä matkasta suurta huvitusta, Jacques seurasi silloin hyvin tarkkaavaisesti veturin kulkua ja Séverine oli ihastuksissaan, nähdessään hänet vähemmän synkeänä, tunsipa hauskuutta itse matkastakin, vaikka alkoikin osata ulkoa pienimmätkin kukkulat, pienimmätkin lehdot tien varrella.

Havresta Mottevilleen oli istutettujen omenapuuaitojen katkaisemia niittyjä ja ketoja, mutta sen jälkeen aina Roueniin saakka oli seutu epätasaista ja autiota. Rouenin toisella puolella kaarteli Seine ja rata kulki joen yli Sottevillen, Oisselin ja Pont-de l'Archen luona; sitten näkyi joki taas, lakkaamatta virraten eteenpäin leveänä ja suurena noiden laajojen kenttien lomitse. Guillonin jälkeen oli se alati matkassa; se juoksi vasemmalla puolella hitaasti eteenpäin matalien rantojensa välitse, joita poppelit ja pajut reunustivat. Rata kulki pitkin erästä kukkulaa ja erosi joesta Bonniéresissa ainoastaan yht'äkkiä yhtyäkseen siihen Rosnyn luona Rolleboise-tunnelista päästyä. Seine oli kuin ystävällinen matkatoveri. Vielä kolme kertaa kuljettiin sen ohi, ennen kun päästiin perille. Siinä oli Nantes kirkontorneineen puiden välissä, Triel vaaleine kipsilouhimoineen, Poissy, jonka rata leikkasi keskeltä kahtia, Saint-Germanin metsän vihreät muurit, liljojen runsaasti verhoamat vieremät Colombesin luona, ja lopuksi itse Pariisi, jota oli kauvan aavistettu ja joka oli nähty Pont d'Asnieresista, etäällä olevine riemukaarineen, joka kohousi likaisten rakennusten ja tehtaiden lukuisain savupiippujen yli. Veturi tunkeutui nyt Batignolles-tunneliin ja kohta sen jälkeen oltiin meluisalla ratapihalla.

Iltaan saakka he olivat vapaudessaan ja kuuluivat toisillensa. Paluumatkalla oli pimeä ja silmät ummessa Séverine uudelleen nautti onnestansa. Mutta joka kerta kun hän kulki Croix-de-Maufrasin ohi, tapahtuipa se sitten aamulla taikka illalla, pisti hän päänsä ulos ja katsoi salaa, näyttäytymättä, koska oli varma siitä, että tapasi Floren seisomassa portin edessä, tehden kunniaa kotelossaan olevalla lipulla ja tarkastellen junaa tulisilla katseillaan.

Sen jälkeen kun Flore lumipyrypäivänä oli nähnyt heidän suutelevan toisiaan, oli Jacques varoittanut Séverineä. Hän ei ollut epävarma siitä hurjasta, lapsellisesta intohimosta, jota Flore oli tuntenut häneen lapsuudesta pitäin, ja hänestä tuntui siltä, että tyttö oli mustasukkainen ja että hänen lemmenkateudessaan piili miehekäs tarmo, irtipäästetty, murhanhaluinen viha… Toiselta puolen lienee hän tuntenut liian paljon, sillä Jacques muisti hänen viittailunsa presidentin suhteesta erääseen nuoreen tyttöön, jota ei kukaan epäillyt ja jonka hän sitten oli naittanut. Jos hän tiesi tämän, niin hän varmaankin epäili, kuka oli rikoksen tehnyt, ja varmaankin hän sekä puhuisi että kirjottaisi siitä ja kostaisi ilmiannolla.

Mutta päivät ja viikot kuluivat, ilman että mitään tapahtui ja hän tapasi hänet vain alati paikallaan radan varrella. Niin pian kun hän pitkän matkan päästä huomasi hänen veturinsa, tunsi hän, että tytön palavat silmät häntä seurasivat. Hänen katseensa näki hänet savusta huolimatta, ripustautui kiinni häneen ja seurasi häntä salamankaltaisesta nopeudesta huolimatta pyöräin pauhatessa, ja samaan aikaan tutkittiin, tarkastettiin ja koeteltiin juna ensimmäisestä viimeiseen vaunuun. Joka perjantai huomasi hän silloin aina hänet, kilpailijan, jonka hän tiesi olevan junassa mukana. Siitä ei ollut apua, että tuo toinen, joka tunsi vastustamatonta kurkistelemisen tarvetta, vaikka miten vähän olisi päätään esiin pistänyt; hänet nähtiin kuitenkin ja molempain katseet risteilivät kuin miekkain terät. Eteenpäin rientävä juna oli jo poissa ja hän seisoi siinä yksinään jäljellä kykenemättä sitä seuraamaan ja raivoissaan onnesta, minkä se vei mukanaan pois. Flore näytti kasvavan, joka matkallaan huomasi Jacques hänen olevan yhä suurempi, ja nyttemmin levotonna siitä, ett'ei hän tehnyt mitään, kysyi mies itseltänsä mitä hän mielessänsä hautoikaan, tuo suuri, tumma tyttö, jonka liikkumatonta vartaloa hän ei voinut karttaa näkemästä.

Myöskin eräs virkamies nykyään vaivasi Séverineä ja Jacquesia, nimittäin ylikooduktööri Henri Dauvergne. Hän kulki juuri perjantain junassa ja osoitti silloin Séverinelle huomiota, joka tuli varsin sopimattomaan aikaan. Hän oli huomannut hänen yhteytensä veturinkuljettajan kanssa ja luulotteli itseään, että hänenkin vuoronsa kentiesi tulisi. Kun juna läksi Havresta niinä aamuina, joina Roubaud oli virantoimituksessa, virnuili hän sille ilmeiselle huomiolle, jota Henri osoitti Séverinelle; tämä varasi hänelle kokonaisen vaununosaston, vei hänet sinne ja tutki lämpöjohdon. Eräänä päivänä Jacques, joka edelleen jutteli tyyneesti ja rauhallisesti Roubaudin kanssa, iski tälle silmää osoittaakseen hänelle nuoren Henrin kohteliaisuutta ja ikäänkuin kysyäkseen häneltä, suvaitsiko hän sitä. Mutta kun Roubaud riiteli vaimonsa kanssa, syytti hän häntä häikäilemättä noiden molempien rakastajattareksi. Séverine luuli erääseen aikaan, että Jacqueskin uskoi niin, ja että juuri se saattoi hänet synkkämieliseksi. Itku- ja nyyhkytyskohtauksen vallassa vakuutti hän olevansa viaton ja pyysi häntä tappamaan hänet, jos hän olisi hänelle uskoton. Jacques kävi silloin hyvin kalpeaksi, mutta koetti laskea leikkiä, suuteli häntä ja vastasi tietävänsä hänen olevan kunniallinen ja toivovansa, ett'ei hän koskaan tulisi ottamaan ketään hengiltä.

Maaliskuun ensimäiset illat olivat niin ikävät, että heidän täytyi keskeyttää kohtaamisensa, ja Pariisin-matkat lyhyine vapauksineen eivät enään olleet kylliksi Séverinelle. Hänessä kasvoi tarve saada Jacques itsellensä, kokonaan itsellensä, olla yhdessä hänen kanssaan päivät ja yöt, ilman että he koskaan jättäisivät toisiansa. Hänen inhonsa mieheensä kävi yhä suuremmaksi, hänen pelkkä läsnäolonsa sai hänet sairaalloiseen, sietämättömään ärtymykseen. Niin sopuisa ja taipuisa kuin hän muuten olikin, joutui hän suunniltaan kohta kun tuli kysymys hänestä ja tiuskahti pienimmästäkin esteestä, minkä mies pani hänen tahtoaan vastaan. Silloin näytti siltä, kuin olisi hänen mustien hiustensa varjo levittänyt tummaa varjoa hänen kirkkaiden, vaaleansinisten silmiensä yli.

Hän hurjistui, syytti miestään siitä, että tämä oli siinä määrin tuhonnut hänen olemassaolonsa, että nyt oli muka mahdoton elää hänen rinnallaan. Eikö se ollut hän, joka oli kaiken tämän aiheuttanut? Eikö se ollut hänen vikansa, että heidän yhdyselämänsä oli tuhoutunut, että hänellä oli rakastaja? Miehen typerä tyyneys, se välinpitämätön katse, jolla hän vastasi hänen katkeruuteensa, hänen pyöreä selkänsä ja suuri mahansa, koko tuo sienimäinen lihakasa, johon ei mikään näyttänyt vaikuttavan, kaikki tämä teki hänet lopulta niin katkeroituneeksi, että hän suorastaan kärsi siitä. Hän ei nykyjään muuta ajatellut kuin eroamista, lähtemistä pois hänen luotaan ja elämän alottamista uudelleen jossakin muualla. Oi, alkaa uudestaan, laittaa etenkin niin, ett'ei ollutta enään olisi olemassa, alottaa elämä sellaisena kuin se oli, ennen kun kaikki nämä iljettäväisyydet olivat alkaneet, tulla samallaiseksi kuin hän oli viidentoista vuotiaana, rakastua ja olla rakastettu kuten hän silloin uneksi elämästä!

Viikon ajan hautoi hän pakosuunnitelmaa: hän matkustaisi Jacquesin kanssa, he piiloutuisivat Belgiaan ja asettuisivat sinne asumaan nuorena, työteliäänä pariskuntana. Mutta hän ei puhunut edes hänenkään kanssaan siitä, sellaiselle olisi heti esiintynyt esteitä; he joutuisivat hyvin säännöttömään asemaan johon liittyisi alituista levottomuutta, ja kaikkein ikävintä oli antaa miehen pitää omaisuus, rahat ja Croix-de-Maufras. He olivat näet tehneet keskinäisen testamentin, ja hän oli sen kautta miehensä vallassa ja tämän laillinen holhousvalta sitoi hänen kätensä. Mieluummin kuin matkustaisi ja luopuisi ainoastakaan sousta, kuolisi hän siellä. Eräänä päivänä kun mies tuli kotiin ja kertoi, että hän, mennessään erään veturin ohi oli tuntenut puskimen hipaisevan kyynärpäätään, tuli hän ajatelleeksi, että jos mies kuolisi niin hän pääsisi vapaaksi. Hän tuijotti häneen suurilla silmillään: miksi ei mies voisi kuolla, koska hän ei enään pitänyt hänestä ja hän oli vaivana ja vastuksena kaikille?

Sen jälkeen saivat Séverinen unelmat toisen suunnan. Roubaud oli tapaturmaisesti kuollut ja hän matkusti Jacquesin kanssa Amerikaan. Mutta sitä ennen olivat he menneet naimisiin, myyneet Croix-de-Maufrasin ja muuttaneet koko omaisuuden rahaksi. He eivät jättäneet jälkeensä mitään pelon syytä. Jos he lähtisivät isänmaastaan, olisi se uudestisyntymistä toistensa syliin. Siellä kaukana ei olisi jäljellä mitään siitä, jonka hän tahtoi unhoittaa, hän voisi luulla elämän alkaneen uudelleen. Koska hän oli onnen suhteen pettynyt, niin koettaisi hän uudelleen ja alusta alkaen onneansa. Jacques saisi kyllä jonkin toimen, ja hän yrittäisi jotakin; he voisivat koota omaisuuden, epäilemättä saisivat he lapsia ja silloin alkaisi uusi olemassaolo työssä ja onnessa.

Ollessaan yksin aamusin vuoteessa, päivisin koruompeluksen ääressä, hän kokonaan antautui tämän mielikuvansa valtaan, teki muutoksia ja lisäyksiä ja uskoi lopulta elävänsä pelkän riemun ja menestyksen elämää. Hän, joka muuten meni harvoin ulos, sai nyt intohimokseen katsella postihöyryjen lähtöä: hän meni satamiin ja seurasi höyrylaivan savua, kunnes se katosi meren usvien joukkoon; hän kohdistautui, luuli seisovansa kannella Jacquesin rinnalla ja olevansa jo kaukana Ranskasta matkalla uneksittuun paratiisiin.

Eräänä iltana maaliskuun keskivaiheilla, kun Jacques oli rohjennut mennä hänen luokseen, kertoi hän, että junassa oli ollut mukana eräs hänen vanhoista koulutovereistaan, joka nyt oli matkalla New-Yorkiin, toteuttamaan muuatta uutta keksintöä, nappien valmistuskonetta; ja kun tämä tarvitsi yhtiömiestä, oli hän tarjoutunut ottamaan hänet mukaansa: Ah, se olisi oiva liikeyritys, jossa ei tarvittaisi suurempaa osuusmaksua kuin vajaat kolmekymmentä tuhatta frangia, ja josta ehkä voisi ansaita miljoonia. Hän sanoi tämän ainoastaan puhuaksensa jotakin ja lisäsi sitäpaitsi, että hän luonnollisesti oli vastannut tarjoukseen kieltävästi. Mutta se oli sentään ikävää, sillä kovaa oli olla pakotettu luopumaan onnesta, kun se tarjoutui.

Séverine kuunteli hänen puhettaan ilmeettömin katsein. Eikö siinä olisi hänen unensa toteutettuna?

— Ah, mutisi hän vihdoin, me läksisimme huomen aamulla…

Jacques katsahti hämmästyneenä ylös.

— Mitenkä niin, lähtisimmekö me?

— Lähtisimme, jos hän olisi kuollut.

Séverine ei maininnut Roubaudin nimeä, osoitti häntä vain nyökkäyksellä. Mutta Jacques ymmärsi ja teki epämääräisen liikkeen vastatakseen, että mies valitettavasti ei ollut kuollut.

— Me läksisimme, toisti Séverine hiljaa ja syvällä äänellä. Tulisimme tuolla kaukana niin onnellisiksi. Minä voisin saada kolmekymmentä tuhatta frangia myymällä tuon tilan ja sittenkin jäisi vielä jotakin meidän asuttumistamme varten… Sinä tekisit rahat voittoatuottaviksi ja minä järjestäisin pienen kodin meitä itseämme ja rakkauttamme varten… Oi, kuinka se olisi onnellista!

Ja hän lisäsi aivan hiljaa:

— Loitolla kaikista muistoista, uusi elämä edessämme!

Jacquesin valtasi suuri hellyys, he puristivat vaistomaisesti toistensa käsiä, eikä kumpikaan sanonut enempää, molemmat tämän toiveen hurmaamina. Séverine myöhemmin katkaisi äänettömyyden.

— Sinun pitäisi kuitenkin etsiä ystäväsi uudelleen käsiisi, ennen kun hän matkustaa, ja pyytää häntä olemaan hankkimatta itselleen ketään toista yhtiömiestä, ilmoittamatta siitä sinulle.

Jacques hämmästyi jälleen.

— Miksikä niin?

— Niin, eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Äskettäin se oli veturi kysymyksessä, olisi tarvittu vain sekunti myöhempään, niin minä olisin ollut vapaa!… Voihan sitä aamulla olla hengissä ja illalla maata kuolleena.

Hän tarkasteli häntä ja toisti:

— Oh, jospa hän olisi kuollut!

— Ethän kai tahtone, että minä ottaisin hänet hengiltä? kysyi
Jacques ja koetti hymyillä.

Hän uudisti kieltävän vastauksensa kolmasti, mutta hänen silmänsä, hänen lempeät naisensilmänsä sanoivat "kyllä", hänen intohimonsa teki hänet säälimättömän julmaksi. Koska hän oli tappanut toisen, niin miksi ei häntä voitaisi surmata? Tämä ajatus tunkeutui häneen johtopäätöksenä, välttämättömänä loppuna. Yksinkertaisin asia maailmassa olisi ottaa hänet hengiltä ja sitten matkustaa tiehensä. Kun hän olisi kuollut, olisi kaikki ohi ja hän voisi alottaa kaikki uudestaan. Hän ei enään katsonut muuta ratkaisua mahdolliseksi, hänen päätöksensä oli peruuttamaton, vaikka hän vienosti väristen yhä edelleenkin sanoi "ei", koska hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa väkivaltaisuuttansa.

Jacques, joka seisoi ruokakaappiin nojautuneena, tavoitteli edelleen hymyilyä. Hän huomasi veitsen, joka oli siellä.

— Sinun pitänee antaa minulle veitsi, jos tahdot, että otan hänet hengiltä… Onhan minulla jo kello, niin että saan pienen museon.

Hän nauraa hohotti, mutta Séverine vastasi vakavasti:

— Ota veitsi.

Ja sitten kun Jacques oli pistänyt sen taskuunsa, ikäänkuin ajaakseen pilan päähän saakka, suuteli hän häntä.

— Hyvää yötä nyt. Minä etsin heti ystäväni ja pyydän häntä odottamaan… Ellei lauvantaina sada, niin etsi minut Sauvagnatin talon takaa. Siitä on sovittu vai kuinka?… Ja ole tyyni, me emme ota ketään hengiltä, me vain laskemme leikkiä.

Vaikka oli myöhäinen, meni Jacques nyt alas satamaan etsimään hotellista toveria, jonka oli määrä matkustaa pois seuraavana päivänä. Hän puhui hänelle toiveista mahdollisesti saada periä ja pyysi neljäntoista päivän lykkäytystä, ennen kun antaisi hänelle varman vastauksen. Kulkiessaan suuria, mustia lehtokujia pitkin takaisin asemalle, ajatteli hän, mitä oli tehnyt ja ihmetteli sitä. Oliko hän siis päättänyt surmata Roubaudin, koska hänellä jo oli hallussaan hänen vaimonsa ja rahansa? Ei, hän ei suinkaan ollut päättänyt mitään, ja hän kyllä myös ryhtyisi varokeinoihin siinä tapauksessa, että tekisi sellaisen päätöksen. Mutta nyt astui esiin muisto Séverinestä ja hänen kuumasta kädenpuristuksestaan ja hänen lujasta katseestaan, joka sanoi "kyllä", hänen suunsa sanoessa "ei". Ilmeisesti tahtoi hän, että Jacques ottaisi Roubaudin hengiltä. Hän kävi sangen levottomaksi. Mitä pitäisi hänen tekemän?

Palattuaan Rue François-Mazelinelle ja laskeuduttuaan levolle kuorsaavan Pecqueuxin läheisyyteen, ei Jacques voinut nukkua. Vastoin hänen tahtoaan työskentelivät hänen aivonsa tässä murha-ajatuksessa, suunnittelemassa murhanäytelmää, jota hän mietti ja harkitsi sen etäisimpiin seurauksiin saakka. Hän etsi ja punnitsi syitä myöten ja vastaan. Kun hän mietiskeli kylmästi ja ilman kuumetta, puhuivat kaikki syyt myöten. Eikö Roubaud ollut ainoa este heidän onnellensa? Jos hän olisi kuollut, voisi hän naida Séverinen, eikä hän salannut itseltänsä jumaloivansa häntä. Silloin omistaisi hän hänet kokonaan ja ainiaaksi. Olisihan siinä sitäpaitsi rahoja, koko omaisuus. Hän luopuisi rasittavasta ammatistaan ja tulisi vuorostaan omaksi herrakseen tuossa Amerikassa, josta hän oli kuullut toveriensa puhuvan maana, missä mekanikot kokoilivat kultaa lapioilla. Ikäänkuin unessa esiintyi hänelle nyt kuva hänen uudesta elämästään tuolla kaukana: vaimo, jota hän intohimoisesti rakasti, nopeasti kootut miljoonat, rento elämä, rajaton kunnianhimo, kaikki mitä hän tahtoi. Ja tämän unelman toteuttamiseksi oli tarpeen ainoastaan yksi liike, ainoastaan erään ihmisen toimittaminen pois tieltä, niinkuin poljetaan alas eläin, kasvi, joka kävellessä on haitaksi. Hän ei enään ollut edes miellyttävä, tuo mies, joka nyt oli lihava ja raskas ja kokonaan hupeni tyhmään pelihimoonsa, joka hävitti hänen kaiken entisen tarmokkuutensa. Minkä vuoksi häntä säästettäisiin? Ei kerrassaan mikään puhunut hänen eduksensa. Kaikki tuomitsi hänet, koska vastaukseksi joka kysymykseen tuli, että toisten etu vaati hänen kuolemataan. Epäröiminen olisi hassua ja pelkurimaista.

Mutta Jacques, jonka selkää poltti, ja joka oli laskeutunut vatsallensa, kääntyi ympäri ja hypähti ylös. Eräs ajatus, joka tähän saakka oli väikkynyt hänen mielessään varsin epämääräisenä, kiusasi häntä nyt niin ankarasti, että tuntui siltä, kuin olisi jokin terävä esine porattu hänen aivoihinsa. Hän, joka lapsuudesta asti oli halunnut tappaa jonkun, ja jota kauhistus tämän päähänpiston johdosta oli kiduttanut, miksi ei hän siis surmaisi Roubaudia? Kentiesi voisi hän, valitsemalla tämän uhrin, ainiaaksi tyydyttää murhaamishimonsa, ja sillä tapaa hän ei ainoastaan tekisi hyvää kauppaa, vaan myös sitäpaitsi parantuisi. Parantuisi, herra Jumala! Ei enään tuntisi noita verenjanoisia pöyristyksiä, voisi omistaa Séverinen, ilman että vanha hurjuus hänessä heräisi. Kylmä hiki tihkui esiin, hän näki seisovansa veitsi kädessään ja työntävän sen Roubaudin kaulaan, kuten tämä oli tehnyt presidentille, ja tuntevansa tyydytystä ja kylläisyyttä sitä mukaa kuin veri poreilisi hänen käsiensä lomitse. Hän tappaisi hänet, se oli hänen päätöksensä, koska siinä olisi hänen pelastuksensa ja jumaloidun vaimon ja omaisuuden saanti. Jos hänen pitäisi tappaa joku, niin olisi se tämä joka hänen pitäisi surmata, hän tietäisi ainakin silloin, mitä hän tekisi ja siinä olisi järkeä ja logiikkaa ja hyötyä.

Kun Jacques oli tehnyt tämän päätöksen, oli kello juuri lyönyt kolme ja hän koetti nukkua. Hän oli jo vaipunut tajuttomuuteen, kun hän syvästi liikutettuna nousi pystyyn vuoteessa. Herra Jumala, oliko hänellä sitten oikeus ottaa tämä mies hengiltä? Kun häntä vaivasi kärpänen, löi hän sen kuoliaaksi, ja kerran kun kissa oli sotkeutunut hänen jalkoihinsa, oli hän, tosin tahtomattaan, potkulla murskannut sen jäsenet. Mutta tämä ihminen, hänen kaltaisensa! Hänen täytyi uudistaa koko tuumailunsa todistaakseen oikeutensa tuon murhan tekemiseen, sen oikeuden, mikä on väkevämmillä, joita heikommat vaivaavat ja jotka sen vuoksi hävittävät ne. Nyt rakasti häntä toisen vaimo, ja tämä itse tahtoi päästä vapaaksi voidakseen tulla naimisiin hänen kanssaan ja antaa hänelle omaisuutensa. Hän ainoastaan laittaisi esteen aivan yksinkertaisesti pois tieltään. Jos kaksi sutta kohtaa toisensa metsässä ja naarassusi on läsnä, eikö voimakkaampi susi silloin vapauta itseään tuosta toisesta? Ja eikö alkuaikoina, jolloin ihmiset susien tavoin turvautuivat luoliin, himoittu nainen kuulunut joukosta sille, joka kykeni voittamaan hänet itselleen kilpakosijainsa veressä? Koska se oli elämän laki, oli sitä kaiketi noudatettava, välittämättä yhteiselämän vuoksi myöhemmin keksityistä verukkeista.

Vähitellen näytti hänestä hänen oikeutensa ehdottomalta, hän tunsi koko päättäväisyytensä palaavan, jo seuraavana päivänä hän valitsisi ajan ja paikan ja valmistelisi toimeenpanoa. Epäilemättä olisi paras pistää Roubaud kuoliaaksi hänen yöllä kierrellessään asema-alueella, jotta ihmiset voisivat luulla maankiertäjien hänet murhanneen. Hän tiesi hyvän paikan hiilikasojen takana. Kunpa voisi houkutella hänet sinne! Vaikka hän koetti nukkua, järjesti hän nyt koko murhakohtauksen, pohti, mihin asettuisi ja kuinka iskisi, kaataakseen hänet kuoliaana maahan.

Mutta hänen syventyessään pienimpiin erikoisseikkoihin, palasi hiljaa ja vastustamattomana hänen vastenmielisyytensä. Hänessä oli jotakin, mikä pani sitä vastaan ja sai hänen verensä kuohuksiin. Ei, ei, hän ei iskisi. Se tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, niin toimeensaamattomalta, niin mahdottomalta. Hänessä nousi sitä vastaan sivistysihminen, hänen saamansa kasvatus, se, minkä perityt mielipiteet hiljaa ja hävittämättömästi olivat rakentaneet. Hän oli äidinmaidon mukana imenyt menneiltä sukupolvilta, ett'ei saa tappaa! hänen hienostuneet aivonsa olivat täynnä epäilyksiä ja inhoten hylkäsivät murha-ajatuksen, heti kun ne alkoivat sitä harkita. Niin, toinen asia olisi tappaa, jos siihen kannustaisi himo, kuohahtava intohimo! Mutta tappaa tarkoituksella, harkiten ja itsekkäisyydestä, ei, sitä ei hän milloinkaan voisi!

Päivä alkoi sarastaa, kun Jacquesin onnistui hiukan nukahtaa, mutta uni oli niin kevyt, että hänessä tapahtui sotkuinen väittely tuosta inhoittavasta kysymyksestä. Seuraavista päivistä tuli tuskallisimmat hänen elämässään. Hän karttoi Séverineä, ja peljäten hänen silmiään, lähetti hän hänelle terveisiä, ett'ei hän voisi tulla tapaamaan lauvantaina.

Mutta maanantaina ei hän voinut päästä häntä jälleen kohtaamasta, ja kuten hän oli peljännyt, täyttivät hänen suuret sinisilmänsä, nuo niin lempeät, niin suloiset, hänet tuskalla. Séverine ei puhunut siitä, ei eleellä, ei sanallakaan kehoittanut häntä.

Mutta silmät olivat täynnä tätä asiaa, ne kysyivät häneltä, ne rukoilivat sitä. Hän ei tietänyt, miten pääsisi siitä kärsimättömyydestä ja nuhteesta, minkä hän luki niistä; hän näki ne alati kiinnitettynä häneen ihmetyksen ilmein siitä, että hän saattoi epäröidä olla onnellinen. Lähtiessään hänen luotaan, sulki Jacques hänet kiivaasti syliinsä saadakseen hänet ymmärtämään, että hän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli sen todellakin tehnyt ja pysyi siinä aina rappusten alapäähän saakka, mutta sitten hänen omatuntonsa epäilykset palasivat. Kun hän näki hänet jälleen kaksi päivää myöhemmin, oli hänellä samallainen outo kalpeus ja arka katse, kuin pelkurilla, joka peräytyy välttämättömästä teosta. Séverine puhkesi nyyhkytyksiin sanomatta mitään ja itki hänen kaulassaan riippuen, hirveän onnettomana, ja Jacques joutui suunniltaan ja hänet täytti sellainen itsensä halveksuminen, että hän olisi voinut kuolla.

— Etkö tahdo torstaina tulla? kysyi Séverine matalalla äänellä.

— Kyllä, torstaina odotan sinua.

Torstaina oli yö sangen pimeä, tähtiä ei loistanut läpikuultamattoman synkällä taivaalla, joka oli täynnä merestä noussutta usvaa. Tavallisuuden mukaan tuli Jacques ensiksi ja oukaili, seisoen Sauvagnatin talon takana, Séverinen tuloa. Mutta pimeys oli niin synkkä ja Séverine juoksi niin kevyesti, että Jacques vapisi hipaistessaan häneen, ilman että oli sitä ennen häntä huomannut. Séverine lepäsi hänen sylissään levottomana, kun tunsi hänen vapisevan.

— Minä säikähdytin sinua, mutisi hän.

— Ei, ei, minä odotin tuloasi… Menkäämme, ei kukaan voi meitä nähdä.

Ja käsivarret kiedottuina toistensa vyötäisille kävelivät he nyt hiljaa ylt'ympäri noilla rakentamattomilla alueilla. Veturitallin tällä puolella oli kaasulyhtyjä vähän, muutamissa pimeissä paikoissa ei ollut sellaisia ollenkaan, jota vastoin kauvempana aseman puolella oikein vilisi niitä, jotka näyttivät kirkkailta tähtösiltä.

He kävelivät sillä tapaa kauvan, sanomatta sanaakaan. Séverine nojasi päätään Jacquesin olkapäähän ja suoristautui toisinaan suudellakseen häntä leukaan, ja mies kumartui ja vastasi hänen suudelmaansa suutelemalla häntä ohimoon hiusrajan kohdalle. Etäällä olevista kirkoista oli juuri kuulunut yhtä lyövän kellon vakava ääni. He eivät puhuneet, koska he ymmärsivät toistensa ajatukset. He ajattelivat ainoastaan tätä, he eivät enään voineet olla yhdessä tuon ajatuksen heitä vaivaamatta. He harkitsivat asiaa yhä edelleen, mutta mitä hyödytti ääneen sanoa tarpeettomia sanoja, koska täytyi toimia? Kun Séverine suoristautui häntä vastaan hyväilläksensä häntä, tunsi hän veitsen olevan housuntaskussaan. Oliko hän siis päättänyt sen tehdä?

Mutta Séverinen ajatukset virtasivat yli ja hänen huulensa avautuivat tuskin kuuluvaan kuiskaukseen:

— Hän oli vast'ikään ylhäällä, en tiedä mistä syystä… Sitten näin hänen ottavan revolverinsa, jonka oli unhoittanut… Hän lähtee varmaankin kiertomatkalle.

Tuli jälleen hiljaista ja vasta kahdenkymmenen askeleen päässä sieltä sanoi Jacques vuorostaan:.

— Viime yönä on täällä varastettu lyijyä… Hän tulee hetken kuluttua varmaankin tänne.

Séverine vapisi hieman ja molemmat olivat jälleen vaiti ja hiljensivät kulkuaan. Mutta Séverine alkoi epäillä, että se oli veitsi, joka oli Jacquesin taskussa. Hän suuteli häntä kaksi eri kertaa saadakseen paremmin selville, kuinka asian laita oli. Mutta kun hän kuitenkin, noin hankautuessaan häntä vastaan, jäi epävarmuuteen, laski hän kätensä riipuksiin ja tunnusteli, samalla kun suuteli häntä uudelleen. Se oli veitsi. Mutta Jacques ymmärsi hänen tarkoituksensa, painoi hänet kiivaasti rintaansa vastaan ja sammalsi hänen korvaansa:

— Hän tulee, sinä pääset vapaaksi.

Murha oli nyt päätetty, heistä tuntui ikäänkuin he eivät enään olisi kävelleet, vaan vieras voima olisi vienyt heitä eteenpäin maata pitkin. Heidän aistimensa olivat äkkiä erittäin teroittuneet, varsinkin tunto, sillä heidän käsiänsä kolotti niiden ollessa toisissaan ja huulten pieninkin kosketus tuntui raappimiselta. He kuulivat myös veturin vierimisestä ja etäisestä ähkymisestä lähtevät häipyvät äänet, kumeita jyskähdyksiä, harhailevia askelia pimeässä. Ja he katsoivat pimeyteen, eroittivat mustat pilkut esineistä, ikäänkuin usva olisi kadonnut heidän silmistään: he voivat seurata ohilentävän yölepakon äkkinäisiä heilahduksia. He pysähtyivät liikkumattomiksi erään hiililäjän kulmaan ja vaanivat silmin ja korvin ja jännittivät koko ruumiinsa. Nyt he kuiskailivat.

— Etkö kuullut hätähuutoa tuolta?

— En, se on vaunu, joka viedään sisälle.

— Mutta tuolla vasemmalla puolellamme kävelee joku. Hiekka narisi.

— Ei, ei, rotat vain juoksentelevat kasojen välissä ja pudottelevat hiiliä alas.

Muutamia minuutteja kului. Äkkiä pusersi Séverine Jacquesia vieläkin voimakkaammin.

— Se on hän.

— Missä sitten? Minä en näe mitään.

— Hän kääntyi tavarajunien veturitallin ympäri ja tulee suoraan meitä kohden. Etkö näe hänen varjoaan valkoisella seinällä?

— Sinä luulet siis, että se on tuo musta kohta. Hän on siis yksin?

— Niin, yksin, hän on yksin.

Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä heittäytyi Séverine intohimoisesti Jacquesin kaulaan ja painoi kuumat huulensa hänen huuliaan vastaan. Hän olisi pitkässä, intohimoisessa suudelmassaan tahtonut antaa hänelle osan intohimostaan. Kuinka hän rakasti häntä ja kuinka hän inhosi tuota toista! Oh! Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän jo monta kertaa tehnyt sen itse, säästääkseen Jacquesin kauhistuksesta. Mutta hänen kätensä huojuivat, hän tunsi olevansa liian pehmeä, siihen tarvittiin miehen koura. Ja tässä suudelmassa, joka ei koskaan tahtonut loppua, oli kaikki, minkä hän saattoi puhaltaa häneen rohkeudestansa, se oli lupautuminen kokonaan. Veturi vihelsi etäällä, päästäen pimeyteen surumielisen, vaikeroivan hätähuudon. Kuului tietämättömässä paikassa olevan jättiläisvasaran säännölliset iskut, samalla kun merestä nousevat usvat joukkioina ajelehtivat taivaalla ja toisinaan näyttivät saavan nuo säkenöivät kaasuliekit sammumaan. Kun hän vihdoin veti suunsa pois, ei hänellä ollut itsellensä jäljellä mitään, hän luuli kokonaan sulautuneensa Jacquesiin.

Nopealla liikkeellä avasi mies jo veitsen ja päästi kohta sen jälkeen puoliksi tukahutetun kirouksen.

— Hitto soikoon, se on taas jäähtynyt. Hänhän menee tiehensä.

Se oli totta, varjo, joka oli lähestynyt viidenkymmenen askeleen päähän heistä, kääntyi vasemmalle ja poistui sellaisen yövartijan säännöllisellä astunnalla, jota ei mikään ole saattanut levottomaksi.

Séverine kannusti Jacquesia.

— Mene jo!

Molemmat läksivät jälleen liikkeelle, Jacques edellä ja Séverine hänen kintereillään, ja he hiipivät hänen perässään varoen aiheuttamasta pienintäkään kolinaa. Korjauspajojen kulmauksessa kadottivat he hänet silmänräpäykseksi näkyvistään; mutta kun he sen jälkeen kulkivat erään sivuraiteen yli, huomasivat he hänet jälleen kahdenkymmenen askeleen päässä siitä. Heidän täytyi etsiä suojaa pienimpienkin muurien takana, koska yksi ainoakin harha-askel olisi heidät ilmaissut.

— Me emme saa häntä käsiimme, mutisi Jacques kumeasti. Jos hän ehtii vaihteen luo, pääsee hän meiltä pakoon.

Séverine hoki edelleen aivan hänen korvaansa:

— Mene, mene!

Tällä hetkellä ja näiden laajojen, pimeyteen hautaantuneiden alueiden keskellä ja suuren aseman öisen tyhjyyden ympäröimänä, oli Jacques luja päätöksessään, ja tyhjyydessä tapasi hän rikostoverin murhaan. Kiiruhtaessaan hiipivää kulkuansa tuli hän vielä innokkaammaksi ja harkitsi yhä mielessään ja etsi syitä, jotka tekisivät murhan viisaaksi ja oikeutetuksi teoksi, johon hän ryhtyisi loogillisen miettimisen ja päätöksen perusteella. Hänhän käyttäisi oikeuttaan, elämisen oikeuttaan, koska toisen veri oli välttämätön hänen omalle olemisellensa. Tarvittaisiin ainoastaan isku tällä veitsellä, jotta hän saavuttaisi onnensa.

— Me emme saavuta häntä, emme saavuta häntä, hoki Jacques raivoissaan, nähdessään varjon kulkevan vaihteen ohi. Se on kirottua, kas nyt kiitää hän pakoon.

Mutta Séverinen hermostunut käsi tarttui häntä kiivaasti olkapäähän ja pakoitti hänet seisomaan hiljaa vastapäätä häntä.

— Katso, hän kääntyy ympäri.

Roubaud kääntyi todellakin ympäri. Hän oli kääntynyt oikealle ja tuli sitten takaisin. Kenties oli hänellä seljässään ollut epämääräinen tunne siitä, että häntä ajettiin takaa. Hän jatkoi kuitenkin tyynesti matkaansa kuten tunnollinen vartija ainakin, joka ei tahdo mennä sisälle, ennen kuin on luonut katseen kaikkialle.

Jacques ja Séverine pysähtyivät äkkiä juoksussaan, eivätkä liikahtaneet. Sattuma oli vienyt heidät erään hiililäjän nurkkaan. He nojautuivat siihen ja näyttivät joutuvan sen sisään, likistäessään selkänsä mustaa muuria vastaan ja ikäänkuin upotessaan tähän mustelätäkköön. He pidättivät hengitystään.

Jacques näki Roubaudin tulevan suoraan heitä kohden. Heidän välillään oli tuskin kolmenkymmenen metrin matka ja se väheni joka askeleelta, säännöllisesti ja rytmillisesti, ikäänkuin sallimuksen järkähtämättömällä heilurilla järjestettynä. Nyt oli jäljellä kaksikymmentä askelta, nyt ainoastaan kymmenen ja hän seisoisi hänen edessään ja hän kohottaisi käsivartensa näin ja työntäisi veitsen hänen kurkkuunsa ja vetäisi sen oikealta vasemmalle estääkseen hänet kirkumasta. Sekunnit eivät hänen mielestään tahtoneet ollenkaan loppua, sellainen joukko ajatuksia virtasi hänen tyhjien aivojensa läpi, niin että ajan mitta oli hävinnyt hänen tietoisuudestaan. Kaikki syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään päätöksensä, olivat vielä kerran tarkastettavina ja hän näki jälleen selvästi edessänsä murhan, syineen ja seurauksineen. Nyt oli jäljellä viisi askelta. Hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Hän tahtoi murhata ja tiesi minkä vuoksi.

Nyt oli jäljellä kaksi askelta, nyt yksi askel. Mutta nyt tapahtui hänessä hirmukohtaus. Kaikki syöksyi yht'äkkiä kokoon. Ei, ei, hän ei tappaisi, hän ei voisi tällä tapaa surmata tuota turvatonta ihmistä. Miten hän miettikin, ei se koskaan voisi tehdä hänestä murhaajaa; siihen vaadittaisiin puremisen vaisto, hyökkääminen saaliin kimppuun, nälkä tai intohimo, joka pakoittaa raatelemaan. Mitä se merkitsi, jos omatunto oli kokoonpantu ainoastaan hitaasti perintönä kulkeneista oikeuskäsitteistä. Hän tunsi itsessään, ett'ei hänellä ollut oikeutta tappaa, eikä hänen onnistuisi vakuuttautua siitä, että hän voisi ottaa itselleen tuon oikeuden.

Roubaud kulki aivan rauhallisena ohitse. Hänen hihansa hipaisi heitä molempia, heidän seisoessaan siinä hiilien keskellä. Heidän hengityksensä olisi voinut ilmaista heidät, mutta he seisoivat kuin kuolleina. Käsivartta ei kohotettu, veistä ei isketty ruumiiseen. Ei mikään pannut noita taajoja varjoja värisemään, ei edes pöyristys. Nyt oli hän jo kymmenen askeleen päässä sieltä ja he seisoivat vielä liikkumattomina paikoillaan, selin tuota mustaa hiilikasaa päin ja täydellisesti pidättäen hengitystään, pelon valtaamina tuon yhden ainoan aseettoman miehen takia, joka juuri niin rauhallisena oli kulkenut heidän ohitsensa.

Jacques tukahutti raivon ja häpeän nyyhkytyksen.

— Minä en voi, en voi.

Hän aikoi jälleen tarttua Séverineen, nojautuakseen häneen, siitä saadakseen sen anteeksiannon, sen lohdutuksen, jota hän tarvitsi. Mutta hän pakeni mitään sanomatta pois. Jacques ojensi kätensä ja tunsi ainoastaan hänen hameensa liukuvan käsiensä välitse ja kuuli vain hänen kevyen pakonsa. Hän kulki turhaan hetkisen hänen perässään, hänen nopea katoamisensa kokonaan ällistytti hänet. Oliko hän siis niin katkeroitunut hänen heikkoutensa johdosta? Halveksiko hän häntä? Varovaisuus esti Jacquesia ottamasta häntä kiinni. Mutta kun hän jälleen oli yksinään näillä laajoilla, rakentamattomilla alueilla noine pienine, keltaisine valopilkkuineen, valtasi hänet hirveä epätoivo ja hän riensi pois ja painoi päänsä vuodepielukseensa, siten tukahuttaakseen kirouksen, joka lepäsi hänen olemassaolonsa yli.

Kymmenkunta päivää myöhemmin, maaliskuun lopussa, pääsivät Roubaudit vihdoinkin voitolle Lebleun perheestä. Hallinto oli tunnustanut oikeutetuiksi Roubaudien vaatimukset, joita asemapäällikkö Dabadie puolsi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun neiti Guichon etsiessään vanhoja tilejä aseman arkistosta, oli äskettäin löytänyt puheenaolleen kirjeen, jossa rahastonhoitaja sitoutui luopumaan asunnosta, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Katkeroituneena tappionsa johdosta puhui rouva Lebleu heti muuttamisesta: koska kerran tahdottiin hänen kuolevan, niin olisi parasta tehdä loppu yksin tein.

Tämä muistettava muutto sai käytävän kolmeksi päiväksi täydelliseen kuumeeseen. Yksinpä pikku rouva Moulin, joka muuten teki itsensä niin vähän huomatuksi, ja jonka ei koskaan nähty menevän eikä tulevan, sekaantui siihen ja kantoi Séverinen työpöydän toisesta huoneustosta toiseen. Mutta varsinkin Philomène kiihoitti epäsopua. Hän saapui sinne jo ensi hetkellä avustamaan, teki nyyttejä, siirsi huonekalut ja tunkeutui Lebleun asuntoon, ennen kun perhe oli sieltä lähtenyt. Hän se ajoi rouva Lebleun pois sieltä, vaikka molempien perheiden huonekalut vielä olivat aivan sekaisin. Hän oli alkanut osoittaa sellaista harrastusta Jacquesia ja kaikkea kohtaan, mihin tämä oli kiintynyt, että Pecqueux tuli ihmeisiinsä ja epäluuloiseksi. Kasvoillaan salavihainen, häijy ilme kysyi hän häneltä, oliko hän väleissä veturinkuljettajan kanssa. Hän ilmoitti hänelle etukäteen, että hän panisi molemmat tilille, jos saisi heistä jotakin selville. Philomène ihaili vielä enemmän tuota nuorta miestä ja palveli häntä ja hänen rakastajatartaan, toivoen heidän väliinsä tunkeutumalla voivansa hiukan nauttia hänestä. Kun hän oli kantanut sisälle viimeisen tuolin, suljettiin ovet. Äkkiä huomasi hän jakkaran, jonka rahastonhoitajan rouva oli unhoittanut paikoilleen, hän avasi silloin oven jälleen ja heitti jakkaran käytävään. Muutto oli sillä lopetettu.

Elämä siellä palasi vähitellen yksitoikkoiseen kulkuunsa. Sillä aikaa kun rouva Lebleu istui reumatismin kahlehtimana lepotuolissaan ja oli kuolettavasti ikävissään ja itki suuria kyyneliä sen vuoksi, ett'ei hänellä ollut muuta näköalaa kuin sinkkikatto, joka kaihti taivasta, istui Séverine erään etupuolella olevan akkunan luona ja katseli loppumattomiin. Hänellä oli silmiensä edessä tuo vilkas vilinä lähtevien junien ratapihalla ja ajavien ja kävelijäin alituinen virta. Aikainen kevät oli jo saanut katukäytävien suuret puut viheriöitsemään, ja tuolla takapuolella levisivät etäällä Ingouvillen kunnaat puita kasvavine rinteineen ja valkoisine huviloineen. Mutta häntä ihmetytti se, että hän tunsi niin vähän hupia vihdoinkin nähdessään unelmansa toteutuneena, oleskellessaan tässä huoneustossa, jota hän niin oli mielinyt, ja saadessaan tilaa, päivää ja aurinkoa. Kun hänen apuvaimonsa, Simon eukko, nurisi siitä, että häntä häirittiin totutuissa tavoissansa, saattoi Séverine tulla kärsimättömäksi ja toisinaan kaipasi hän vanhaa pesäänsä, jossa, kuten hän sanoi, lika näkyi vähemmän.

Roubaud oli aivan yksinkertaisesti antanut hänen olla olojaan. Hän ei näyttänyt tietävän muuttaneensa asuntoa; tapahtui usein, että hän erehtyi ja huomasi erehdyksensä vasta kun hänen uusi avaimensa ei sopinut vanhaan lukkoon. Mutta muuten oli hän yhä enemmän poissa, ja aviollisen yhdyselämän hajaantumista jatkui. Kerran näytti hän kuitenkin virkoavan uudelleen eloon; hänen poliittiset harrastuksensa olivat heränneet, vaikk'eivät ne olleet kovinkaan selvät eikä intohimoiset, mutta hänen sydämessään säilyi katkeruus tuon vanhan jutun johdosta aliprefektin kanssa, joka oli hänelle maksaa hänen paikkansa. Hän riemuitsi siitä, että yleiset vaalit olivat järkähyttäneet keisarikuntaa, joka nyt läpikävi kauheata selkkausta, ja hoki, ett'eivät nuo ihmiset aina olisi herroja. Mutta ystävällinen varoitus Dabadielta, joka oli siitä saanut tiedon neiti Guichonilta, jonka läsnäollessa hän oli puhunut tähän vallankumoukselliseen tapaan, riitti muuten tekemään hänet jälleen tyyneksi. Koska käytävässä nyt taas vallitsi rauha ja sopu, sitten kun rouva Lebleu, joka oli kuolemaisillaan ikävästä, kävi päivä päivältä yhä huonommaksi, niin minkä vuoksi siis hankittaisiin uusia ikävyyksiä sekottautumalla politiikkaan. Roubaud teki yksinkertaisen eleen, hän välitti yhtä vähän politiikasta kuin kaikesta muustakin… Hän, joka ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, kävi päivä päivältä yhä lihavammaksi ja kulki välinpitämättömänä ja hitaana tietään eteenpäin.

Sen jälkeen kun Jacques ja Séverine voivat kohdata toiseensa koska tahansa, oli heidän keskenäinen hämilläolonsa lisääntynyt. Nyt ei enään mikään estänyt heidän onneansa; hän voi mennä hänen luokseen toisia rappusia milloin halusi, eikä hänen tarvinnut peljätä, että häntä vakoiltaisiin. Se oli heidän huoneustonsa ja hän olisi voinut nukkua siellä yötä, jos olisi ollut niin rohkea. Mutta se, jota he molemmat olivat tahtoneet, ja josta he olivat sopineet, oli suorittamatta ja jäi toteuttamatta, ja ajatus siitä synnytti keskenäistä hämilläoloa ja nosti heidän välilleen ylipääsemättömän muurin. Hän häpesi heikkouttaan ja huomasi hänen joka kerta olevan yhä enemmän pahoillaan ja onneton odottaessaan turhaan. Heidän huulensa eivät enään etsineet toisiansa, sillä tämä puolinainen omistaminen ei enään ollut heille kylliksi; he halusivat koko onnea, matkustaa, mennä naimisiin tuolla kaukana, uutta elämää he kaihosivat.

Eräänä iltana hän tapasi Séverinen itkemässä, ja kun tämä sai nähdä hänet, ei hän herennyt, vaan ripustautui hänen kaulaansa ja itki vielä kovemmin. Hän oli ennenkin itkenyt siten, mutta silloin oli Jacques voinut tyynnyttää hänet painamalla hänet rintaansa vastaan. Mutta nyt mitä enemmän hän painoi häntä itseään vastaan, sitä enemmän tunsi hän hänen epätoivonsa lisääntyvän. Hän joutui pois suunniltaan ja otti vihdoin hänen päänsä käsiensä väliin. Hän katsoi syvään hänen silmiinsä. Hän ymmärsi, miksi hän oli niin epätoivoissaan; se oli siksi, että hän oli nainen, eikä lempeässä toimettomuudessaan itse uskaltanut antaa surmaavaa veitseniskua.

— Anna minulle anteeksi ja odota vielä vähän… Vannon sinulle tekeväni sen pian, niin pian kuin voin.

Séverine painoi heti suunsa hänen suutaan vastaan, ikäänkuin olisi hän tahtonut varustaa tämän lupauksen sinetillä, ja he suutelivat toisiaan taas syvästi ja intohimoisesti.