Ihmispeto: Siveysromaani

by Émile Zola

X.

Phasie täti kuoli viimeisen kouristuskohtauksen jälkeen torstai-iltana kello yhdeksän. Misard, joka istui hänen vuoteensa vieressä ja odotti kuolemaa, koetti turhaan sulkea hänen silmiään; ne jäivät itsepintaisesti auki, pää oli kylmennyt ja oli hiukan kallellaan olkapäähän päin, ikäänkuin katsellakseen ympärilleen huoneessa, ja vääristyneiden huulten ympärillä näkyi pilkallinen hymy. Erään pöydän kulmalla paloi yksi ainoa kynttilä. Ja junat, jotka yhdeksän jälkeen täydellä nopeudella kulkivat siitä ohitse, eivät aavistaneet mitään tästä ruumiista, jossa ruumiinlämpö vielä oli jäljellä, ja tärisyttivät sitä silmänräpäyksen kynttilän lekottaessa.

Päästäkseen Floresta, lähetti Misard hänet heti Doinvilleen ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Hän ei voinut olla kotona ennen yhtätoista, niin että Misardilla oli kaksi tuntia käytettävänään. Hän leikkasi ensin itselleen leivänpalan kaikessa rauhassa, sillä hän tunsi vatsansa olevan tyhjä, kun hän ei ollut syönyt päivällistä vaimonsa kuolinkamppauksen vuoksi, josta ei ollenkaan tahtonut loppua tulla. Hän ei istuutunut, vaan käveli syödessään edestakaisin järjestelemisen touhussa. Toisinaan täytyi hänen kuitenkin tauota niiden ankarain yskänpuuskien takia, jotka häntä ahdistivat, ja koukistua kumaraan. Puolikuollut ja laiha ja heikko kuin oli kiillottomine silmineen ja värittömine hiuksineen, ei hän todellakaan näyttänyt siltä, että hän kauvan voisi nauttia voitostaan. Mutta hän oli joka tapauksessa tehnyt lopun vaimostaan, joka oli ollut niin suuri ja kaunis ja roima nainen, niinkuin hyönteinen kalvaa tammea. Nyt makasi hän tuossa masennettuna ja tuhottuna, Misardin vielä ollessa jäljellä.

Hän tuli silloin ajatelleeksi erästä asiaa, kumartui alas ja veti vuoteen alta esiin hiukan lesevettä sisältävän maljan, joka oli laitettu kuntoon peräruisketta varten. Sitten kun Phasie oli saanut selville, että hänen miehensä pani myrkkyä suoloihin, ei tämä enään käyttänyt niitä, vaan antoi Phasielle myrkkyä tällä tavalla, ilman että vaimolla oli epäilystäkään siitä. Ulkona tyhjennettyään astian, palasi hän sisälle ja pesi tahraantuneen lattian sienellä. Miksi oli Phasie ollut niin itsepintainen? Hän oli tahtonut näytellä viekasta ja sai syyttää itseänsä. Täytyy pitää silmänsä auki, jos perheessä on kysymys siitä, kuka saa haudata toisen, ilman että muut ihmiset saavat vihiä asiasta. Misard oli tästä ylpeä ja naureskeli kuten oivallista tarinaa, että vaimo noin kiltisti nautti myrkkyä sitä tietä, vaikka hän oli niin varovainen kaiken sen suhteen, mikä kulki suun kautta. Tässä silmänräpäyksessä kulki ohitse pikajuna, joka kääri tuon matalan tuvan sellaiseen ilmanvetoon, että hän, vaikka olikin siihen niin tottunut, kääntyi vapisten akkunaan päin. Oh, siinä oli tuo alituinen virta ihmisiä, jotka tulivat kaikilta mahdollisilta maailman kulmilta, ja jotka eivät tietäneet tai välittäneet siitä, keitä he murskasivat matkallaan, niin kiire oli heillä itsellään mennä hornan tuuttiin! Ja kun kaamea hiljaisuus oli junan mentyä palannut, kohtasi hän uudelleen kuolleen suuret, auki jääneet silmät, jotka näyttivät seuraavan hänen jokaista liikettään, pilkallisen hymyn edelleen viipyessä huulten ympärillä.

Muuten niin hidasluontoinen Misard ei nyt voinut olla tekemättä vihaa ilmaisevaa liikettä. Hän ymmärsi sangen hyvin, että Phasie sanoi hänelle: Etsi, etsi! Ei hän vienyt tuhatta frangiaan mukanansa, ja nyt, kun ei häntä enään ollut, saisi kai Misard ne lopultakin käsiinsä. Miksi ei hän ollut voinut antaa niitä hänelle vapaaehtoisesti, niin että olisi päästy kaikista ikävyyksistä? Silmät seurasivat häntä kaikkialle. Etsi, etsi! Hän ei ollut uskaltanut tutkia tätä huonetta, niin kauvan kun vaimo oli siellä ollut elossa, mutta nyt tarkasti hän sen. Ensiksi kaapin. Hän veti avaimet esiin pieluksen alta, kouri alusvaatteilla täytettyjä hyllyjä, tyhjensi molemmat laatikot ja veti ne ulos katsoakseen, eikö niiden taakse oltu mitään kätketty. Ei, siellä ei ollut mitään.

Sitten ajatteli hän yöpöytää, irroitti marmorilevyn ja käänsi pöydän turhaan ylösalasin. Takan päällä oli kapea markkinapeili, joka oli lyöty kiinni parilla naulalla. Sielläkin toimitti hän tutkimuksen; työnsi peilin taakse sileän viivoittimen ja sai esille ainoastaan joukon mustaa tomua. Etsi, etsi! Välttääkseen noita suuria avonaisia silmiä, joiden hän tunsi itseään katselevan, laskeutui hän nelinkontin ja koputteli sinne tänne lattiaan kuunnellakseen, eikö vastakaiku ilmaisisi hänelle mitään kolopaikkaa. Useita lankkuja oli irrallaan ja hän kiskoi ne pois. Ei mitään, yhäkään ei mitään!

Kun hän nousi, olivat kuolleen silmät jälleen suunnattuina häneen, hän kääntyi ympäri ja koetti kohdata niiden lujaa katsetta. Hän ei voinut sitä enään epäillä. Phasie teki hänestä pilkkaa. Etsi, etsi! Hän joutui pois suunniltaan, meni hänen luokseen erään epäluulon ajamana, joka muutti hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi. Minkä vuoksi oli hän ollut niin varma siitä, ettei Phasie veisi tuhatta frangiaan mukanansa? Hän teki sen ehkä sittenkin lopultakin. Ja hän rohkaisi mielensä, veti peiton pois hänen päältään ja riisui hänet ilki alasti, koska hän sanoi hänelle, että hänen pitäisi etsiä. Ja hän etsi hänen altaan ja hänen niskansa takaa, pöyhi vuoteen ylösalaisin ja pisti käsivartensa olkapäätä myöten olkiin. Hän ei löytänyt mitään. Etsi, etsi! Mutta pää putosi takaisin väärään kääntyneelle pielukselle ja katsoi häneen edelleen pilkallisilla silmillään.

Kun Misard raivoissaan ja vapisten koetti järjestää vuodetta, tuli
Flore kotiin Doinvillestä.

— Se on kello yksitoista ylihuomenna, sanoi hän.

Hän tarkoitti hautausta, mutta ensi silmäyksellä hän ymmärsi, mikä työ oli saattanut Misardin niin hengästyksiinsä hänen poissaollessaan. Hän teki halveksivaa välinpitämättömyyttä ilmaisevan liikkeen.

— Älkää hakeko, ette te kuitenkaan saa mitään käsiinne.

Misard kuvitteli mielessään hänenkin uhmailevan ja meni hampaitaan kiristellen häntä vastaan.

— Hän on antanut ne sinulle ja sinä tiedät, missä ne ovat.

Sellaiselle ajatukselle, kuin että hänen äitinsä oli voinut antaa rahat jollekin, vaikkapa omalle tyttärelleen, ei hän voinut muuta kuin kohauttaa olkapäitään.

— Oh, joutavia! Antanut ne… Niin, antanut ne maalle!… Niin, siellä ne ovat, sieltä voitte niitä etsiä.

Ja suurin elein osoitti hän koko taloa, puutarhaa kaivoineen, rautatietä ja koko tuota avaraa maisemaa. Niin, siellä ne varmasti olivat jossakin kolossa, mistä ei kukaan voisi niitä löytää. Kun Misard harmista halkeamaisillaan alkoi siirrellä huonekaluja ja koputella seiniä, vähintäkään häikäilemättä tuota nuorta tyttöä, jatkoi tämä akkunan luona seisoen puoliääneen:

— Ah, kuinka nyt on kaunis yö!… Olen kävellyt nopeasti, tähdet loistavat kuin keskellä päivää… Huomenna, kun aurinko nousee, tulee kaiketi oikein kaunista.

Flore jäi kotvaseksi seisomaan akkunan luo ja katseli valoisaa, huhtikuun ensi lämmön elähyttämää maisemaa, joka vaivutti hänet unelmiin ja avasi jälleen ne sydänhaavat, jotka häntä vaivasivat. Mutta kun hän kuuli Misardin lähtevän huoneesta ja jatkavan tutkimuksiaan toisissa huoneissa, meni hän vuorostaan kuolinvuoteen luo, istuutui ja katseli äitiään. Kynttilä paloi edelleen pöydällä korkein ja hiljaisin liekein. Juna kulki nyt ohitse ja tärisytti koko tupaa.

Floren aikomuksena oli valvoa koko yö kuolleen luona, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Ruumiin näkeminen irroitti hänet ensi aluksi hänen päähänpistostaan, joka oli vainonnut häntä koko matkan Doinvillestä tuossa hiljaisessa, rauhallisessa tähtikirkkaassa yössä. Mikä häntä nyt hämmästytti ja vaimensi hänen kärsimystään, oli se, ett'ei hän enään surrut äidin kuolemaa, eikä itkenyt. Hän oli kuitenkin ollut hyvin kiintynyt äitiin, vaikka hän villiintymisessään ja vaiteliaisuudessaan alati pysyttelihe ulkosalla ja kuljeskeli kedoilla, milloin hänellä vaan ei ollut mitään tekemistä. Viimeisen taudinpuuskan aikana, joka johti äidin kuolemaan, oli hän monta monituista kertaa istuutunut hänen vuoteensa viereen ja innokkaasti pyytänyt häntä kutsuttamaan lääkärin, sillä hän epäili Misardin konnantyötä ja toivoi, että hänet voitaisiin peloittaa luopumaan siitä. Mutta hän ei ollut koskaan saanut muuta vastausta kuin raivoisan kiellon. Oli kuin olisi äiti pitänyt jonkinlaisena ylpeytenä olla ottamatta vastaan apua keneltäkään ja joka tapauksessa katsonut olevansa varma voitostaan, koska hän kuitenkin ottaisi rahat mukaansa. Sen jälkeen ei Flore ollut puuttunut asiaan, vaan kadonnut ja alkanut uudelleen kuljeskella, ylt'ympäri unhoittaakseen oman kärsimyksensä, joka häntä jälleen niin kiusasi.

Varmaankin se oli se, joka teki hänen niin tunnottomaksi äidin kuoleman suhteen. Kun itse kantaa jotakin hyvin suurta surua, niin ei ole tilaa millekään muulle. Hänen äitinsä oli mennyt pois hänen luotansa ja hän näki hänen nyt makaavan siinä kalpeana ja tuhottuna ja kuitenkaan, vaikka hän sitä yrittikin, ei hänen surunsa tullut entistään suuremmaksi. Mitäpä hyödyttäisi kutsua santarmeja ja ilmiantaa Misard, koska kaikki kuitenkin luhistui kokoon. Vähitellen ja vaikka hänen katseensa yhä oli kiintyneenä kuolleeseen, lakkasi hän näkemästä häntä ja palasi vastustamattomasti siihen, mikä oli hänen sisäisen näkönsä edessä, ja vaipui kokonaan siihen ajatukseen, joka oli kuin kiinninaulattuna hänen aivoissaan, ja ainoa, josta hän nyt enään oli tietoinen, oli ankara täristys junista, joiden ohikulku hänelle ilmoitti aikaa.

Nyt oli hetken aikaa pitkän matkan päässä jyrissyt Pariisista saapuva sekajuna. Kun veturi suurine lyhtyineen vihdoin mennä vohotti akkunan ohi, valaisi huonetta ikäänkuin salama, tulipalo.

— Yksi ja kahdeksantoista, ajatteli hän. Vielä viipyy seitsemän tuntia. He kulkevat ohitse kahdeksan ja kuusitoista nyt aamulla.

Useamman kuukauden aikana oli tämä odotus joka viikko häntä kiusannut. Hän tiesi, että Séverine matkusti Pariisiin joka perjantai-aamu pikajunalla, jota Jacques kuljetti; ja koko hänen elämänsä täytti nyt kiduttava lemmenkateus, joka pani hänet väijymään heitä ja huomaamaan heidät ja sai hänet sanomaan itselleen, että he saivat Pariisissa häiritsemättä kuulua toisilleen. Voi, kuinka inhottavalta tuntui, kun ei voinut tarrautua kiinni kiitävän junan viimeiseen vaunuun ja myös mennä mukaan. Oli kuin olisivat junan kaikki pyörät kulkeneet hänen sydämensä yli. Hänen kärsimyksensä oli niin suuri, että eräänä iltana hän sulkeutui huoneeseen kirjoittaakseen viranomaisille. Hänen kärsimyksensä näet taukoisi, jos hän voisi saada Séverinen vangituksi, ja hän luuli voivansa saada hänet kiinni, jos hän, joka oli saanut ilmi hänen ruokottoman suhteensa presidenttiin, puhuisi siitä tuomarille. Mutta kun hän istui siinä kynä kädessään, ei hän koskaan voinut saada muotoa kirjeeseen, ja kuuntelisivatko muuten viranomaiset häntä? Kaikki nuo hienot ihmiset varmaankin olivat yhtä puolta. He kentiesi panisivat hänet itsensä vankilaan, kuten olivat tehneet Cabuchelle. Ei, hän kostaisi, mutta yksinään, tarvitsematta apua keneltäkään toiselta. Tarkoin katsottuna ei hän kuitenkaan ajatellut kostaa, tuottaa kenellekään toiselle kärsimystä päästäkseen vapaaksi omastaan; häntä kannusti tarve saada loppu kaikesta, syöstä kaikki nurin, ikäänkuin ukkonen olisi lakaissut ne pois. Hän oli hyvin ylväs ja voimakkaampi ja kauniimpi kuin toiset sekä vakuutettu täydestä oikeudestaan saada rakkautta osakseen. Kulkiessaan yksinään noita autioita polkuja tässä susien maassa paljaine, raskaine, vaaleine hiuspalmikoineen, olisi hän tahtonut saada käsiinsä kilpailijansa Séverinen, jotta he kahden vihamielisen amatsoonin tavoin ratkaisisivat riitansa jossakin metsän kolkassa. Koskaan ei ollut yksikään mies uskaltanut koskea häneen, sillä hän ajoi ne pakosalle; ja siinä piili hänen vastustamaton voimansa, hänen voitonvarmuutensa.

Edellisellä viikolla oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä jotakin, joka istui siellä kuin naulalla lyötynä, hän ei tietänyt mistä: Hän tappaisi heidät, niin ett'eivät he enään voisi yhdessä matkustaa siitä ohitse matkalla Pariisiin. Hän ei mietiskellyt, hän vain totteli hurjaa hävittämisvaistoaan. Kun oas tarttui hänen ruumiiseensa, tempasi hän sen pois ja olisi, jos tarvis olisi vaatinut, voinut leikata sormensa poikki. Hän surmaisi heidät, tappaisi heidät ensi kerralla, kun he kulkisivat ohitse, ja sitä tarkoitusta varten laahaisi hän pölkyn alas radalle taikka tempaisi irti kiskon, niin että juna joutuisi pois raiteelta, ja kaatuisi kumoon, sanalla sanoen, niin että kaikki murskaantuisi ja hautaantuisi. Jacques jäisi varmaankin makaamaan veturiin jäsenet murskaantuneina ja Séverine, joka aina istui ensimmäisessä vaunussa ollakseen häntä lähempänä, ei pääsisi pakoon. Mitä tuli toisiin, tuohon katkeamattomaan ihmisvirtaan, niin ei hän heitä edes ajatellut. Eihän hän tuntenut heitä. Tunnin toisensa jälkeen ajatteli hän tätä, kokonaisen junan murskaamista, niin monen ihmishengen uhraamista. Se olisi ainoa hirmukohtaus, joka olisi tarpeeksi suuri ja verinen ja täynnä vaikerrusta, jotta hän siinä voisi hautoa kyynelten turvottamaa suurta sydäntänsä.

Edellisen perjantain aamuna oli hän kuitenkin tuntenut olevansa heikko, eikä voinut vielä päättää mistä ja kuinka hän ottaisi pois kiskon. Mutta illalla, kun hän oli vapaana, pälkähti hänen päähänsä mennä tunnelin läpi ja kulkea aina Dieppeen vievälle haararadalle saakka. Hänen mielikävelyjään oli kulkea läpi tämän runsaan puoli lieuea pitkän suoran holvin, jossa hänestä tuntui kuin olisivat junat häikäisevine valoineen vierineet hänen ylitsensä. Joka kerta oli juna murskaamaisillaan hänet ja varmaankin se oli vaara, joka houkutteli häntä ja pani hänen tuntemaan tarvetta osoittautua uljaaksi. Sitten kun hän kysymyksessä olevana iltana oli välttänyt ratavartijan huomion ja päässyt tunnelin puoliväliin, jolloin hän siirtyi vasemmalle, ollakseen varma, että jokainen edestäpäin tuleva juna kulkisi hänen oikealta puoleltaan, oli hän niin varomaton, että kääntyi ympäri seuratakseen katseellaan Havreen menevän junan lyhtyjä. Kun hän sitten jälleen läksi liikkeelle, astui hän harhaan ja meni ympäri eikä enään tietänyt, mille suunnalle punaiset lyhdyt äsken olivat kadonneet. Niin rohkea kuin olikin, pysähtyi hän, vielä hämmentyneenä pyörien kolinasta, kädet kylminä ja paljaan tukan noustessa päässä pystyyn peljästyksestä. Kun nyt tulisi uusi juna, ei hän enään voisi tietää, kuvitteli hän mielessään, olisiko se menossa ylös- vaiko alaspäin, ja heittäytyipä hän oikealle tai vasemmalla, joutui hän vaaraan tulla kädenkäänteessä silvotuksi. Hän koetti säilyttää mielenmalttiaan, muistaa ja harkita. Mutta sitten valtasi hänet aivan äkkiä pelko ja hän syöksyi raivoisasti ja summanmutikassa tietä eteenpäin. Ei, ei, hän ei tahtonut tulla tapetuksi ennen kun oli tappanut nuo molemmat toiset! Hänen jalkansa sotkeutuivat kiskoihin, hän luiskahti ja lankesi ja juoksi vielä nopeammin. Tunneli sai hänet pois suunniltaan, oli kuin olisivat seinät tunkeutuneet yhteen tukahuttaakseen hänet, holvista kimposi takaisin kaikkia mahdollisia ääniä, uhkaavia ääniä ja kamalasti pauhaavaa jyrinää. Joka silmänräpäys kääntyi hän ympäri, kun luuli tuntevansa niskassaan veturin kuuman huohotuksen. Kaksi kertaa tuli hän aivan äkkiä vakuutetuksi siitä, että hän erehtyi, että kuolema tuli häntä vastaan siltä taholta, johon hän pakeni ja tuossa tuokiossa muutti hän suuntaa. Hän kiiti kiitämistään eteenpäin, mutta silloin näkyi häntä vastaan etäältä tulevan tähti, pyöreä, leimuava silmä, joka kävi yhä suuremmaksi. Hän voitti vastustamattoman halun kääntyä ympäri, joka hänet valtasi. Silmä muuttui hiilivalkeaksi, höyrypannun kaikkinieleväksi aukoksi. Sokaistuna hyppäsi hän tietämättään syrjään vasemmalle ja juna kulki ukkosenjyrinän tavoin ohi ja kietoi hänet vihuriinsa. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän vahingoittumattomana ulkona tunnelista Malaynayn puolella.

Kello oli yhdeksän ja Pariisista tulevan pikajunan piti olla siellä muutaman minuutin kuluttua. Hän jatkoi yhtämittaa kulkuaan kaksi sataa metriä aina Dieppeen vievälle haararadalle saakka ja tutki samalla rataa nähdäkseen, voisiko hän mahdollisesti käyttää jotakin asianhaaraa hyväksensä. Dieppen radalla, joka oli korjauksen alaisena, oli parhaillaan sorajuna, jonka hänen ystävänsä Ozil äskettäin oli vaihteesta sinne ohjannut. Hän sai aivan äkkiä erään tuuman ja teki suunnitelmansa. Hän aivan yksinkertaisesti estäisi vaihdemiehen kääntämästä vaihdetta Havren radalle, niin että pikajuna ajaisi sorajunan päälle ja murskautuisi sitä vastaan. Siitä päivästä saakka, jona Ozil intohimossaan oli heittäytynyt hänen päällensä ja hän oli kepillään melkein halkaissut hänen kallonsa, oli hänessä säilynyt jonkinlaista ystävyyttä häntä kohtaan ja häntä huvitti vuorelta alas tullessaan eksyneen vuohen tavoin tulla häntä tervehtimään. Ozil, joka oli ollut sotamiehenä ja oli hyvin laiha ja vähäpuheinen, antautui kokonaan toimeensa, eikä koskaan tehnyt itseään syypääksi huolimattomuuteen, vaan piti silmänsä yötä päivää avoimina. Ainoastaan tämä villitär, joka oli häntä löylyttänyt, ja joka oli väkevä kuin poika, voi, kun hän vain liikutti pikkusormeaankin, saada hänen verensä kuohuksiin. Vaikka hän oli tyttöä neljätoista vuotta vanhempi, himoitsi hän häntä ja oli itselleen vannonut voittavansa hänet kärsivällisyydellä ja ystävällisyydellä, koska ei ollut väkivallalla onnistunut.

Kun Flore nyt kysymyksenalaisena yönä pimeässä lähestyi hänen vahtikojuaan ja kutsui häntä ulos, unohti hän kaikki seurustellakseen hänen kanssaan. Hän sekoitti hänen ajatuksensa ja houkutteli hänet mukaansa kedolle ja sepitteli juttuja äidin sairaudesta ja ett'ei hän jäisi Croix-de-Maufrasiin, jos kadottaisi hänet. Sillä aikaa kuunteli hän tarkkaavaisesti, voisiko hän etäältä kuulla pikajunan kolinaa, joka täysin höyryin oli tulossa Malaunaystä, ja kun hän sen kuuli, kääntyi hän ympäri katsomaan. Mutta hän ei ollut muistanut noita uusia turvallisuuskoneita, kun juna saapui Dieppen-radalle, antoi se itse pysähdysmerkin ja veturinkuljettaja ehti pysähdyttää junan muutaman askeleen päähän sorajunasta. Ozil kirkasi kuten mies, joka herää siitä, että talo on luhistumaisillaan kokoon hänen ylitsensä, ja juoksi takaisin paikalleen, Floren seisoessa siinä liikkumattomana ja tunnottomana pimeässä, katsellakseen sitä liikettä, mikä onnettomuudesta seurasi. Kaksi päivää sen jälkeen tuli vaihdemies, joka oli saanut siirron, lausumaan jäähyväisiä hänelle, jota hän ei ollenkaan epäillyt, ja pyysi häntä innokkaasti etsimään hänet, sitten kun hänen äitinsä ei enään olisi elossa. Sillä kertaa se siis ei ollut onnistunut, täytyi keksiä jotakin muuta.

Nämä haaveilut, jotka tähän saakka olivat tehneet Floren katseen niin sameaksi, katosivat nyt tästä muistutettaessa; ja hän katseli uudelleen kuollutta, jota keltainen kynttilänvalo valaisi. Hänen äitinsä ei enään ollut elossa, läksisikö hän pois ja menisi naimisiin Ozilin kanssa, joka oli rakastunut häneen ja kentiesi tekisi hänet onnelliseksi? Koko hänen olentonsa nousi sitä vastaan. Ei, ei! Jos hän olisi niin pelkuri, että antaisi noiden molempien toisten jäädä eloon ja eläisi itse, kuljeskelisi hän kernaammin teillä tai rupeisi palvelustytöksi, kuin kuuluisi kenellekään, jota hän ei rakastaisi.

Tavaton ääni sai hänet nyt kuuntelemaan, hän ymmärsi, että se oli Misard, joka kuokalla tutki keittiön maapermantoa. Hän etsi raivoisasti rahoja ja olisi voinut repiä koko tuvan alas. Flore ei kuitenkaan tahtonut jäädä hänenkään luokseen. Mihinkä ryhtyisi hän? Myrskytuuli suhisi, seinät tärisivät ja kuolleen kasvoilla loi heijastus tulenvaloaan avonaisten silmien ja pilkallisesti vääntyneiden huulten ylitse. Se oli viimeinen Pariisista tuleva sekajuna raskaine, hitaine vetureineen.

Flore kääntyi ympäri ja katsahti tähtiin, jotka kirkkaassa kevätyössä säteilivät.

— Kymmenen minuuttia yli kolmen. Viiden tunnin kuluttua ovat he täällä.

Hän kärsisi liian paljon, jos se alkaisi uudelleen. Kävisi yli hänen voimiensa nähdä heidän siten käyvän joka viikko rakkautensa onnelassa. Nyt, kun hän oli varma siitä, ett'ei koskaan saisi yksinään omistaa Jacquesia, piti hän parempana, ett'ei häntä enää olisi olemassa. Synkkä huone, jossa hän nyt valvoi, teki hänet surulliseksi ja hänen halunsa hävittää kaikki kasvoi siitä. Koska ei ollut jäljellä ketään, joka rakasti häntä, saattoivat nuo toiset kernaasti seurata äitiä hautaan. Silloin olisi kuolleita joukottain ja heidät voitaisiin kaikki viedä kirkkomaahan samalla kertaa. Hänen sisarensa oli kuollut, hänen äitinsä oli kuollut, ja kuollut oli myös hänen rakkautensa: mitä oli silloin tehtävä? Jäätävä yksin, jäätävä paikoilleen vaiko lähdettävä, edelleenkin yksin, noiden toisten ollessa kaksin. Ei, ei, mieluummin sittenkin antaa kaiken luhistua kokoon ja kuoleman, joka oli tässä ummehtuneessa huoneessa, lehahtaa yli radan ja lakaista pois koko ihmiskasan!

Siten pitkän harkinnan jälkeen tehtyään päätöksensä, mietti hän parasta keinoa sen toimeenpanemiseen. Hän palasi silloin siihen ajatukseen, että ottaisi pois kiskon. Se olisi varmin, käytännöllisin ja helpoin keino: tarvitsi ainoastaan vasaralla lyödä naulat pois ja sitten antaa kiskon hypätä pois ratapölkyiltä. Hänellä oli sellaisia työkaluja ja hän voi tehdä sen kenenkään näkemättä tällä autiolla seudulla. Sopivin paikka olisi varmaankin eräs mutka, joka Barentinin tiellä vei yli seitsemän- tai kahdeksansadan metrin särkän muutaman laakson halki. Siellä olisi kiskoilta poisjoutuminen välttämätön ja seuraukseksi tulisi hirveä kuperkeikka. Sitten saattoi hänet levottomaksi ajan laskeminen. Ennen Havren pikajunaa, jonka oli määrä kulkea siitä ohi kahdeksan ja kuusitoista, tuli ainoastaan ylöspäin menevä juna, nimittäin sekajuna seitsemän ja viisikymmentä viisi. Silloin olisi aivan hyvin. Mutta siinä oli vain se, että vakinaisten junien väliajoilla kulki usein, ja varsinkin milloin suuria laivanlasteja oli saapunut, odottamatta lähetettyjä tavarajunia. Ja silloin voisi vaaranuhka olla hyödytön. Mitenkä voisi etukäteen tietää, tulisiko se todellakin olemaan pikajuna, joka murskaantuisi? Hän punnitsi todennäköisyyksiä kauvan. Oli vielä pimeä ja kynttilä, josta tali valui virtanaan, paloi edelleen pitkine, savuavine sydämineen, jota hän ei viitsinyt ruokota.

Juuri kun tavarajuna tuli Rouenista, astui Misard uudelleen huoneeseen. Hänen kätensä olivat aivan multaiset hänen etsimisensä johdosta puuvajassa ja hän läähätti hengästyneenä ja uupuneena tuloksettomasta yrityksestään. Hän oli niin suunniltaan voimattomasta raivosta, että hän alkoi uudelleen hakea huonekalujen alta ja takasta ja kaikkialta muualta. Tuon päättymättömän junan suurien pyörien säännöllisestä jyrinästä ei tahtonut tulla ollenkaan loppua ja joka kerta niiden jyskähtäessä hypähti kuollut vuoteessansa. Kun hän ojensi käsivartensa ottaakseen erään pienen taulun alas seinältä, kohtasi hän jälleen nuo avonaiset silmät, jotka seurasivat hänen liikkeitään, saman ainaisen hymyn näyttäessä nyrpistävän huulia. Hän kalpeni ja alkoi väristä ja sammalsi samalla kertaa katkeroituneena ja peljästyneenä:

— Niin, niin, etsi, etsi!… Minä olen saapa ne käsiini, vaikka minun pitäisi kääntää nurin jokainen kivi tuvassa ja jokainen multakokkare sen ulkopuolella.

Musta juna oli vihdoinkin kulkenut ohi painostavalla hitaudella hämärässä ja kuollut, joka nyt makasi liikkumattomana, katseli edelleenkin miestään niin pilkallisin, niin voitonvarmoin ilmein, että tämä katosi uudelleen, jättäen oven auki jälkeensä.

Flore, joka häiriytyi mietteissään, nousi ylös ja sulki oven, jott'ei Misard tulisi takaisin häiritsemään hänen äitiään, ja omaksi ihmeekseen kuuli hän sanovansa aivan lujaa:

— Kymmenen minuuttia on kylliksi.

Hän ennättäisi todellakin tehdä sen kymmenessä minuutissa. Ellei kymmentä minuuttia ennen pikajunaa olisi ilmoitettu mitään muuta junaa tulevaksi, voisi hän sen tehdä. Nyt kun asia oli suunniteltu ja päätetty, taukosi hänen levottomuutensa ja hän tuli hyvin tyyneksi.

Viiden ajoissa valkeni uusi päivä raikkaana ja kirkkaana. Vaikka oli varsin koleata, avasi hän akkunan seposelälleen ja päästi ruumishuoneeseen, joka oli täynnä savua ja kalmanhajua, raitista, miellyttävää aamu-ilmaa. Aurinko oli vielä taivaanrannan alla erään metsäisen kunnaan takana, mutta nyt se tuli näkyviin ja sen lämpöiset säteet levisivät yli rinteiden, täyttivät solatiet ja herättivät maan iloiset kevättunteet uuteen eloon. Flore ei ollut edellisenä iltana erehtynyt, tulisi kaunis päivä, yksi noista nuoruutta ja terveyttä säteilevistä päivistä, jolloin iloitaan elämästä. Kuinka olisikaan ollut ihanaa voida mielensä mukaan kuljeskella tässä autiossa seudussa kaikkien noiden kunnaiden ja kapeiden laaksojen keskellä! Kääntyessään ympäri ja taas katsoessaan huoneeseen, hämmästytti häntä se, että kynttilä näytti melkein sammuneelta ja kimalteli valoisassa päivänkoitteessa ainoastaan kuten valju kyynel. Kuollut näytti nyt katselevan radalle, jolle junat edelleenkin tulivat ja menivät, ilman että kukaan edes huomasikaan kynttilän valjua kajastusta ruumiin vieressä.

Vasta päivän valjettua alkoi taas Floren virantoimitus ja hän läksi huoneesta vasta kaksitoista minuuttia yli kuuden, jolloin Pariisista tuleva sekajuna kulki ohi. Kello kuudelta päästi Misardkin vapaaksi toverinsa, joka oli ollut vartioimassa yöllä, ja kun Misard antoi torvellansa merkin, asettui Flore portin eteen lippu kädessään. Hän seurasi junaa kotvasen silmillänsä.

— Nyt on jäljellä kaksi tuntia, ajatteli hän ääneensä.

Hänen äitinsä ei enään tarvinnut apua keneltäkään, ja hän tunsi nyt voittamatonta vastenmielisyyttä huoneeseen palaamiseen. Se oli nyt ohitse; hän oli suudellut häntä ja voi päättää omastaan ja muiden olemassaolosta. Tavallisesti oli hänellä tapana kadota ja olla poissa junien väliajoilla, mutta tänä aamuna näytti jokin harrastus pidättävän häntä paikoillaan ja hän istuutui portin lähellä olevalle penkille, jona oli yksinkertainen lauta radan äyräällä. Aurinko nousi nyt taivaanrannalle, haalea kultasäde valahti läpi puhtaan ilman, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan istui leudossa ilmassa avaran maiseman keskellä. Silmänräpäyksen kiinnitti hänen huomiotaan Misard, joka radan toisella puolella sijaitsevassa lautasuojuksessaan oli ilmeisesti hyvin liikutettu ja vapaa tavallisesta uneliaisuudestaan; hän meni ja tuli ja käsitteli koneitaan sangen hermostuneesti ja tuijotti yhtämittaa tupaan ikäänkuin olisi hänen sielunsa ollut siellä ja hän edelleenkin etsinyt. Sitten Flore unhoitti hänet, eikä ollut edes tietoinen hänen lähelläolostaan. Hän vaipui kokonaan odotukseensa, ääneti ja jäykkänä tuijotti hän radan loppupäätä kohden Barentiniin päin. Tuolla kaukana, missä aurinko paistoi niin iloisesti, lienee hänelle ilmestynyt näky, josta hänen itsepäinen, hurja katseensa ei voinut väistyä.

Minuutit kuluivat, eikä Flore liikahtanut paikaltaan. Mutta kun Misard, kellon tultua seitsemän ja viisikymmentä viisi, kahdella torventörähdyksellä ilmoitti Havresta ylöspäin tulevan sekajunan saapumisen, nousi hän ylös, sulki portin ja asettui sen eteen lippu kädessään. Nyt oli juna jo kaukana ja kuului kuinka se mennä kolisi tunneliin, johon sen ääni sitten häipyi. Hän ei mennyt takaisin penkille, vaan jäi seisomaan ja laski uudelleen minuutteja. Ellei kymmenen minuutin kuluessa ilmoitettaisi minkään muun junan tuloa, syöksyisi hän tuonne mutkaan ja ottaisi kiskon pois.

Hän tunsi olevansa hyvin tyyni ja ainoastaan rintaa jonkun verran ahdisti, ikäänkuin hänen hurja aikomuksensa olisi painostavan raskaana levännyt sen päällä. Mutta viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli ajatus, että Jacques ja Séverine lähestyivät ja kulkisivat siitä ohi mennäkseen rakkautensa onnelaan, ellei hän heitä estäisi, tarpeeksi tekemään hänet horjumattoman lujaksi päätöksessään sokeaksi ja kuoroksi kaikelle muulle, niin ett'ei hän edes ruvennut sitä jälleen miettimään. Naarassuden käpälän täytyi peruuttamattomasti murskata sen jäsenet, joka mitään epäilemättä kulki ohi. Itsekkäässä kostonhimossaan näki hän ainoastaan heidän molempain silvotut ruumiinsa, välittämättä tuosta muusta tuntemattomasta ihmisjoukosta, joka jo vuosikausia oli kulkenut hänen ohitsensa. Aurinko, tämä aurinko, jonka lämmin, iloinen loiste ärsytti häntä, kätkeytyisi ehkä veren ja ruumisläjien taakse.

Vielä kaksi minuuttia ja vielä yksi ja hänen piti juuri lähteä liikkeelle, kun häntä ehkäisivät muutamat kumeat kolahdukset Bécourtin tiellä. Se oli varmaankin kivivaunu, joka tahtoi päästä radan yli, ja hänen täytyisi avata portti ja seisoa siinä hetkinen juttelemassa. Hänelle kävisi mahdottomaksi panna suunnitelmaansa toimeen ja se menisi taasen hukkaan. Hän teki raivoa ja huolettomuutta ilmaisevan eleen ja aikoi lähteä paikaltaan, antaakseen vaunun ja sen ajomiehen itse hoitaa itsensä. Mutta ruoska läjähti raittiissa aamu-ilmassa ja joku huusi iloisesti:

— Heipä hei, Flore!

Se oli Cabuche ja Flore pysähtyi portin eteen.

— No, seisotko sinä täällä ja nukut, jatkoi mies, vaikka on niin kaunis auringonpaiste? Jouduhan, niin pääsen ylitse, ennen kun juna tulee.

Kaikki luhistui Floressa kokoon. Se oli epäonnistunut, he molemmat menisivät onneansa kohti, ilman että hän voi keksiä mitään murskatakseen heidät tuossa, ja hitaasti avatessaan puoliavoimen portin, joka narisi ruosteisilla saranoillaan, katseli hän raivoisasti ympärilleen nähdäkseen jonkin esteen, jonka voisi heittää keskelle rataa, ja hän oli siihen määrään kiihoittunut, että olisi voinut heittäytyä itse, jos olisi luullut itsellänsä olevan tarpeeksi lujan luuston, jotta veturi voisi suistua raiteelta. Mutta hänen silmänsä osuivat silloin tuohon matalaan, karkeatekoiseen, kahdella kivilohkareella kuormitettuun vaunuun, jota viisi vahvaa hevosta vaivoin veti. Nuo jättiläismäiset korkeat ja leveät kivimöhkäleet olivat jotakin, millä hän voi sulkea radan, ja hänet valtasi mieletön halu saada ne sinne. Portti oli nyt avoinna ja nuo viisi hevosta päristelivät hikisinä ja läähättävinä.

— Mikä sinua tänään vaivaa? kysyi Cabuche. Sinä näytät niin kummalliselta.

Flore vastasi:

— Äitini kuoli eilen illalla.

— Oh, Flore raukkani! Sehän oli aikoja sitten odotettavissa, mutta kuitenkin tuntuu se kovalta… Hän makaa varmaankin tuolla sisällä, minä menen häntä katsomaan, me olisimme kyllä lopulta sopineet, ellei onnettomuutta olisi tapahtunut.

Hän seurasi Florea hiljaa tuvan luo. Kynnykselle saavuttuaan katsoi hän kuitenkin taaksensa hevosiaan kohden, mutta tyttö rauhoitti hänet muutamalla sanalla.

— Ei siinä ole mitään vaaraa, ne kyllä seisovat hiljaa, ja sitäpaitsi on pikajuna vielä kaukana.

Hän valehteli. Harjaantuneella korvallaan oli hän voinut kuulla, kuinka pikajuna juuri oli lähtenyt Barentinin asemalta. Viiden minuutin kuluttua olisi se siellä ja tulisi näkyviin laaksosta sadan metrin päässä ylikäytävästä. Cabuchen jäädessä ruumishuoneeseen ja liikutettuna ajatellessa Louisettea, seisoi Flore ulkona akkunan luona ja kuunteli etäältä veturin säännöllistä puhkinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi Misardia. Hän ei voinut olla näkemättä Florea ja estäisi häntä; mutta hän tunsi ikäänkuin töytäyksen rinnassaan, kun hän kääntyi ympäri ja huomasi, ett'ei Misard ollut paikallaan. Hän huomasi hänen tuvan toisella puolella etsivän jotakin maasta kaivosäiliön alta. Hän ei ollut voinut vastustaa etsimishaluaan ja oli epäilemättä aivan äkisti saanut päähänsä, että rahat oli kätketty sinne, ja hän etsi etsimistään, joutuneena kokonaan intohimonsa valtaan ja kuurona ja sokeana kaikelle muulle. Mutta se oli Florelle ikäänkuin lisäkehoituksena. Tapahtumat sen vaativat. Yksi hevosista alkoi hirnua, veturin huohottaessa mäen toisella puolella hyvin äänekkäästi, kuten ihminen, jolla on kiire.

— Sinun ei tarvitse peljätä, sanoi Flore Cabuchelle, minä kyllä pitelen niitä.

Hän syöksyi nyt esiin, tarttui ensimäisen hevosen suitsiin ja veti niistä monenkertaisella voimalla. Hevoset alkoivat vetää ja silmänräpäyksen horjui tuo suuri, raskas kivikuorma liikkumatta paikaltaan, mutta kun Flore ikäänkuin valjasti itsensä ylimääräiseksi hevoseksi, läksi kuorma liikkeelle ja saapui radalle. Se oli keskellä rataa, kun pikajuna tuli laaksosta esiin sadan askeleen päässä. Pidättääkseen siinä kuorman, jonka hän pelkäsi muuten ehtivän ylitse, veti hän nyt hevosia kiivaasti takaperin niin ylenluonnollisella ponnistuksella, että hänen ruumiinsa rouskui. Hän, jonka tavattomista voimannäytteistä huhu tiesi niin paljon kertoa, teki nyt sellaisen: rautakourillaan piteli hän noita viittä hevosta, jotka nousivat pystyyn ja hirnuivat, vaistomaisesti aavistaen vaaraa.

Kului kymmenen rajattoman kauhun sekuntia. Nuo molemmat suunnattomat kivimöhkäleet näyttivät sulkevan taivaanrannan. Salamoivine messinkiheloineen ja loistavine teräsakseleineen tulla kohisi nyt veturi eteenpäin ihanan aamun kultasateessa. Se oli nyt välttämätöntä, ei mikään maailmassa voisi yhteentörmäystä enään estää. Mutta sen odottaminen kävi sietämättömän pitkäksi.

Misard riensi takaisin paikalleen, ulvoen ja heilutellen käsivarsiaan, kuin olisi hän ollut mieletön ja tahtonut varoittaa junaa ja pysähyttää sen. Cabuche, joka pyörien kolinan ja hirnunnan kuullessaan oli syöksynyt ulos tuvasta, juoksi esiin ja ulvoi kehoittaakseen hevosia. Mutta Flore, joka vast'ikään oli heittäytynyt syrjään, piteli hänestä kiinni ja pelasti siten hänen henkensä. Mies luuli, ett'ei Flore ollut jaksanut pidellä hevosia, ja että ne olivat vetäneet hänet mukanaan. Ja hän syytti itseään ja nyyhkytti, ja ulisi epätoivoissaan ja säikähdyksissään, Floren seisoessa siinä liikkumattomana ja pitkänä ja suurin, palavin silmin katsellessa tuota kaikkea. Samalla hetkellä, jolloin veturi ei ollut enää ehkä muuta kuin metrin päässä kivilohkareista, näki tyttö sangen selvästi Jacquesin. Hän oli kääntynyt ympäri ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa katseessa, joka Floresta tuntui äärettömän pitkältä.

Samana aamuna oli Jacques hymyillyt Séverinelle, kun tämä Havressa tuli asemasillalle, lähteäkseen pikajunassa tavanmukaiselle viikkomatkalleen. Miksipä antaa aivokummitusten tärvellä elämäänsä. Miksipä olla käyttämättä tarjona olevia onnenpäiviä? Kentiesi kaikki lopulta saataisiin järjestetyksi. Ja Jacques oli lujasti päättänyt nauttia ainakin tämän päivän riemusta, hän teki suunnitelmia ja haaveksi aamiaisen syönnistä Séverinen kanssa jossakin ravintolassa. Kun Séverine loi häneen huolestuneen katseen, pahoillaan siitä, ett'ei junan etupäässä ollut ensi luokan vaunua ja hänen sen vuoksi oli pakko sijoittua etäälle hänestä junan loppupäähän, tahtoi Jacques lohduttaa häntä ja hymyili hänelle sen vuoksi niin iloisesti. Oltiinhan nyt toki ainakin samassa junassa ja Pariisissa tavattaisiin jälleen.

Olipa hän siksikin hyvällä tuulella, että kun hän oli kumartunut ulos ja nähnyt Séverinen nousevan erääseen junan loppupäässä olevaan vaunuun, hän laski leikkiä ylikonduktööri Henri Dauvergnen kanssa, jonka hän tiesi hakkailevan häntä. Edellisellä viikolla oli Jacques kuvitellut mielessään, että hän oli tullut rohkeammaksi, ja että Séverine rohkaisi häntä tarviten saada huvitusta ja päästä siitä kamalasta olotilasta, jonka hän oli itselleen valmistanut. Roubaudkin sanoi, että hänestä lopulta tulisi nuoren Henrin rakastajatar, vaikka siitä ei olisi hänelle mitään hupia, mutta ainoastaan siksi, että hän kaipasi jotakin uutta. Ja Jacques kysyi Henriltä, kenelle tämä edellisenä iltana oli heitellyt lentomuiskuja, seisoessaan piilossa erään lepän takana ratapihalla. Pecqueux ei silloin voinut olla purskahtamatta nauruun, siinä ruokkiessansa Lisonia, joka seisoi savuten ja lähtöön valmiina.

Havren ja Barentinin välin oli pikajuna kulkenut ohjesäännön mukaisella nopeudellaan, ilman että mitään tapahtui; ja se oli Henri, joka tähystyspaikastaan ensiksi, junan tultua notkelmasta, ilmoitti kivikuorman olevan poikkipäin radalla. Etunenässä oleva tavaravaunu oli täynnä matkakapineita, kun junassa, joka oli hyvin täynnä, oli koko joukko edellisenä iltana postihöyryllä tulleita matkustajia. Ylikonduktööri seisoi tämän kotelo- ja matkalaukkukasan keskellä, joka tanssi junan täristessä, pulpettinsa ääressä ja järjesteli papereitansa, erään naulalla kiinnipannun mustetolpon myös yhtämittaa keinuessa. Joka aseman jälkeen, mihin matkatavaroita oli jätetty, oli hänellä paljon kirjoittamista, mihin kului neljä, viisi minuuttia. Barentinissa oli kaksi matkustajaa poistunut junasta ja hän oli juuri saanut paperinsa selviksi, kun hän, joka oli mennyt ylös ja istuutunut tähystyspaikkaansa, tapansa mukaan loi katseen radalle junan eteen ja taakse. Hän istui siinä koko sen ajan, kun hän oli vapaana, valvomassa junaa. Tenderi esti hänet näkemästä veturinkuljettajaa, mutta korkealta paikaltaan näki hän usein kauvemmaksi ja aikaisemmin kuin tämä. Juna oli vielä notkelmassa, kun hän etäältä sai nähdä esteen. Hän hämmästyi niin, että hän säikähdyksen herpaisemana, pysyi silmänräpäyksen neuvottomana. Muutamia sekunteja meni hukkaan ja juna oli jo laakson ulkopuolella, kun hän kykeni vetämään hälyytyskellon nuorasta, joka riippui hänen edessään.

Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä olivat Jacquesin ajatukset minuutin ajan poissa ja hän katseli näkemättä. Hän ajatteli epäselvästi vallan muita asioita, jotka olivat sangen kaukana siitä, yksinpä Séverinen kuvakin oli kadonnut hänen mielestään. Hälytyskellon mieletön soitto ja Pecquexin ulvonta hänen takanaan herättivät hänet tajuntaan. Pecqueux, joka oli ollut tyytymätön vetoon ja sen vuoksi pannut tuhkapesän peitin ylös, oli juuri kumartunut eteenpäin varmistuakseen nopeuden suhteen. Ja kalmankalpeana näki ja tajusi Jacques kaikki tyynni: kivikuorman, joka seisoi radan poikki, veturin eteenpäinkiitämisen ja sen kauhean yhteentörmäyksen, joka oli välttämätön, ja näki kaiken tämän niin täydellisen selvästi, että hän eroitti tarkalleen nuo molemmat kivet, tuntien jo ruumiissaan esimakua tulossa olevasta yhteentörmäyksestä. Se oli välttämätön. Hän väänsi kiivaasti pyörää ja avasi itsetiedottomasti höyrypillin läpät, ikäänkuin olisi hän voimattomuudessaan tahtonut raivoisasti varoittaa ja saada tuon jättiläismäisen sulun pois tieltä. Nämä kamalat hätämerkit halkaisivat ilmaa, mutta Lison ei kuitenkaan totellut, vaan syöksyi eteenpäin yhtä kyytiä, tuskin edes vähentäen nopeutta. Se ei enään ollut niin säisy ja oppivainen kuin ennen. Lumessa menetettyään hyvän höyrymuodostuksensa ja kevyen käyntiinpanonsa, oli se muuttunut oikulliseksi ja äkäiseksi kuten vanhahko nainen, joka on kylmetyksestä saanut rintansa kipeäksi. Se huohotti ja nousi pystyyn ohjaksien alla, mutta kulki eteenpäin yhtä itsepintaisesti ja raskaasti. Pecqueux tuli peljästyksestä hulluksi ja hyppäsi pois. Oikealla kädellään tarrautuen kiinni nopeudenjärjestimeen ja toisella tietämättään vetäen höyrypillin nyöristä, seisoi Jacques paikoillaan säikähdyksestä kivettyneenä ja odotti. Savuten ja ähkien ja kimakalla karjunnalla, joka ei tahtonut loppua, törmäsi Lison kivikuormaa vastaan niiden kolmentoista vaunun suunnattomalla painolla, joita se veti.

Kahdenkymmenen metrin päässä ja radan syrjällä, johon peljästys naulasi heidät kiinni, katselivat Misard ja Cabuche käsivarret ilmassa ja Flore muljottavin silmin tuota kamalaa näkyä, junaa, joka nousi suoraan ylös, jolloin seitsemän vaunua kohosi torniksi toistensa päälle, sen jälkeen pudotakseen hirveällä ryskeellä takaisin alas muodottomaksi sirpalekasaksi. Kolme ensimäistä vaunua oli aivan kappaleina, neljä seuraavaa läjääntyi kattojen, murskaantuneiden pyörien, ovien, kettinkien, puhverttien ja rikkuneiden lasiruutujen sekamelskaksi. Mutta yli kaiken tämän kuului veturin törmäys kiviä vastaan, se oli kumea, murskaantumista ilmaiseva ääni, joka sulautui yhdeksi ainoaksi kuolemantuskan huudoksi. Lison oli hajalle raastettu ja huojui vasemmalle kivikuorman yli, ja kivet menivät halki ja lensivät ilmaan kuten räjähdyspanos ja noista viidestä hevosesta oli neljä kaatunut ja makasi hengettömänä paikalla. Mutta junan kuusi viimeistä vaunua olivat jääneet vahingoittumattomiksi, eivätkä olleet edes syöksyneet pois kiskoilta.

Nyt kuului kirkumista ja hätähuutoja, mutta sanat sotkeutuivat rumaääniseksi, eläimelliseksi ulvonnaksi.

— Auttakaa! Auttakaa!… Oi, Jumalani, minä kuolen! Auttakaa!
Auttakaa!

Enään ei kuultu eikä nähty mitään. Lisonista, joka aukirevityin mahoin makasi seljällään, purkautui höyry ulos irtikiskotuista hanoista ja haljenneista putkista, ja se ähkyi kuten raivoisissa kuolonkorahduksissa oleva jättiläisnainen. Tiheitä, lyhyitä höyrypyörteitä matoi yhtämittaa maata pitkin, samalla kun kekäleiden yli, jotka olivat tulisijasta pudonneet punaisina kuin veri sen sisälmyksissä, levisi hulmuavia, mustia savupilviä. Ankarassa yhteentörmäyksessä oli savupiippu tunkeutunut maan sisään, kehys oli katkennut ja molemmat pituuskappaleet olivat vääntyneet vinoon. Pyörät ilmassa ja vääntyneine veivitankoineen, haljenneine lieriöineen ja murskaantuneine hanoineen muistutti Lison siinä maatessaan suunnattoman suurta hevosta, jonka jotkin hirveät sarvet ovat repineet hajalle, ja joka raivoisasta epätoivosta äänekkäästi puhkuen näkee hengen pakenevan ammottavasta, kamalasta haavasta. Aivan Lisonin vieressä makasi vielä elossa oleva hevonen, jonka molemmat etujalat olivat poikki, ja jonka sisälmykset valuivat ulos mahassa olevasta haavasta. Päähän oli tullut kamalan tuskallinen kouristus ja voitiin nähdä sen kamalasti hirnuvat kuolonkorahdukset, mutta niistä ei voitu mitään kuulla kuoleman kanssa kamppailevan veturin melun takia.

Kirkunat häipyivät kuulumattomiin.

— Pelastakaa minut! Tappakaa minut!… Minä kärsin niin kovin, tappakaa minut! Tappakaa minut toki!

Tämän huumaavan hälinän kestäessä ja savun sokaistessa silmiä, avattiin vahingoittumattomiksi jääneiden vaunujen ovet ja matkustajat syöksyivät ulos. He kaatuivat radalle, nousivat ylös ja vapauttivat itsensä potkuilla ja nyrkiniskuilla. Kohta kun he tunsivat lujan maan jalkojensa alla ja näkivät avonaiset kentät edessään, pakenivat he tiehensä, hyppäsivät aitojen yli ja kiitivät ketoja pitkin, antaen perään tuolle ainoalle vaistolle päästä pois, kauvas, kauvas pois kauhun paikasta, ja ulvoen katosivat sekä miehet että naiset metsään.

Nurin viskautuneena, tukka hajallaan ja hame repaleina oli Séverine vihdoin vapauttanut itsensä, mutta hän ei paennut, vaan kiiti ähkivää veturia kohden ja joutui silloin vastatusten Pecqueuxin kanssa.

— Jacques, Jacques! Hän on kai pelastettu?

Lämmittäjä, joka ihmeeksi ei ollut niin jäsentäkään nyrjähyttänyt, riensi myöskin sinne, tunnonvaivoissa sen ajatuksen johdosta, että hänen veturinkuljettajansa oli tuossa joukossa. Oli kuljettu niin kauvan, niin paljon kinasteltu ja yhdessä kärsitty pahoja päiviä tuossa alituisessa, hankalassa tuulessa. Ja heidän yhteinen ystäväparkansa, veturi, makasi nyt tuossa seljällään haljennein keuhkoin ja haukotteli henkeänsä.

— Minä hyppäsin alas, sammalsi hän, enkä tiedä yhtään mitään.
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

Ratapenkereellä he törmäsivät Florea vastaan, joka näki heidän tulevan. Hän ei vielä ollut liikkunut paikaltansa, ikäänkuin huumautuneena hämmästyksestä tuon tehdyn teon ja tämän verisaunan johdosta, jonka hän oli aiheuttanut. Oli hyvä, että se oli tehty, ja hän tunsi mielessään ainoastaan helpotuksen tunnetta siitä, että hänen toiveensa oli toteutunut, eikä hän tuntenut mitään sääliväisyyttä toisten kärsimysten vuoksi, joita hän ei edes huomannut. Mutta kun hän tunsi Séverinen, laajenivat hänen silmänsä suunnattomasti ja varjo jostakin kauheasti kiduttavasta lankesi hänen kalpeille kasvoilleen. Elossa oli siis tämä nainen, jota vastoin Jacques varmasti oli kuollut! Se ankara tuska, jota hän nyt tunsi surmatun lempensä vuoksi, tuo puukonpisto, jonka hän oli antanut keskelle sydäntään, teki hänet aivan äkisti tietoiseksi siitä häpeällisestä rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Hän oli tämän tehnyt, hän oli murhannut hänet, hän oli surmannut kaikki nuo ihmiset! Hän päästi vihlovan kiljahduksen, väänteli käsivarsiaan ja juoksi eteenpäin kuin olisi hän ollut mielipuoli.

— Jacques! Oh! Jacques!… Hän on kuollut, minä näin hänen viskautuvan taaksepäin…? Jacques, Jacques!

Lisonin korahdukset olivat nyt vähemmän äänekkäät ja sen käheä vaikeroiminen kävi yhä heikommaksi. Sen johdosta kuuluivat haavoittuneiden valitushuudot yhä selvempinä ja yhä vihlovampina. Mutta savua oli siinä edelleen sankasti ja tuo suunnaton sirpalekasa, josta kaikki nuo kauhun ja tuskan äänet tulivat, näytti olevan mustan pölyn peittämänä, joka lepäsi siinä liikkumattomana auringonpaisteessa. Mitä oli tehtävä? Mistä olisi alotettava? Miten päästäisiin haavoittuneisiin käsiksi?

— Jacques! huudahti edelleenkin Flore. Minä sanon teille, että hän katsoi minuun ja viskautui tuonne tenderin alle. Kiiruhtakaa tänne ja auttakaa minua!

Cabuche ja Misard olivat juuri nostaneet ylös ylikonduktööri Henrin, joka viimeisessä sekunnissa myöskin oli hypännyt alas. Hän oli nyrjähyttänyt jalkansa ja he laskivat hänet maahan aitaa vastaan, josta hän mykkänä ja tylsänä katseli pelastustyötä näyttämättä tuntevan mitään kolotusta.

— Cabuche, tule auttamaan minua, minä sanon sinulle, että Jacques makaa tuolla alla!

Cabuche ei kuullut häntä, vaan riensi auttamaan toisia haavoittuneita ja kantoi pois erään nuoren naisen, jonka reidet olivat murskautuneet.

Sen sijaan Séverine syöksyi esiin Floren huudon johdosta.

— Jacques, Jacques!… Missä sitten? Minä autan teitä.

— Tuossa. Auttakaa minua!

Heidän kätensä sattuivat yhteen ja he vetivät yhdessä eräästä murskautuneesta pyörästä. Mutta Séverine ei voinut heikoilla sormillaan saada aikaan mitään, jota vastoin tuo toinen sai vahvoilla kourillaan pois sen, mikä oli tiellä.

— Katsokaa ylös! huusi Pecqueux, joka myös alkoi vetää.

Hän tempasi kiivaasti syrjään Séverinen, kun tämän piti kiivetä erään käsivarren päälle, joka oli olkapäästä katkennut, ja jolla vielä oli sininen hiha yllään. Hän peräytyi kauhusta. Hän ei kuitenkaan tuntenut sitä, se oli tuntematon käsivarsi, joka oli vierinyt sinne ja ruumis löydettäisiin otaksuttavasti jostakin toisesta paikasta. Hän joutui sellaiseen täristykseen, että jäi seisomaan itkien ja ikäänkuin herpautuneena ja katseli, kuinka toiset tekivät työtä, hänen kykenemättä edes poimimaan pois noita repaleisia lasinpalasia, joihin he haavoittivat itseään.

Kuolevien pelastus- ja kuolleiden etsimistyö oli yhdistettynä suureen vaaraan ja levottomuuteen, sillä veturin tuli oli tarttunut puuaineeseen ja alkavan tulipalon tukahuttamiseksi täytyi lapioida multaa sen päälle. Samalla kun kiiruhdettiin Barentiniin apua noutamaan ja sähkötettiin Roueniin, järjestettiin mahdollisimman tehokkaalla tavalla työ sirpaleiden toimittamiseksi syrjään ja kaikki ottivat siihen urheasti osaa. Paenneista oli moni palannut häveten pakokauhuaan. Mutta täytyi menetellä mitä varovaisimmin, jokainen sirpale täytyi ottaa pois suurella huolellisuudella, kun voitiin peljätä, että sortuminen veisi hengen niiltä onnettomilta, jotka olivat tuonne alle hautautuneina. Läjästä pisti esiin haavoittuneita, jotka olivat kiinni rintaa myöten ikäänkuin ruuvipihdissä ja ulvoivat hirveästi.

Täytyi työskennellä neljännestunti erään irroittamiseksi, joka oli kalpea kuin palttina, mutta ei valittanut ja väitti, ett'ei häntä mikään vaivannut. Kun hänet saatiin esille, ei hänellä huomattu enään olevan jalkoja. Hän kuoli heti, peljästyksessään saamatta tietää tai tuntematta tuota kamalaa typistystä. Kokonainen perhe vedettiin esiin muutamasta toisen luokan vaunusta, johon tuli oli tarttunut: isän ja äidin polvet olivat vahingoittuneet ja isoäidin toinen käsivarsi oli ruhjoutunut, mutta eivät hekään tunteneet omaa kärsimystään, vaan nyyhkyttivät ja huusivat pientä valkokutrista, lähes kolmen vuotiasta tyttöänsä, joka yhteentörmäyksessä oli kadonnut, mutta joka sitten löydettiin reippaana ja vahingoittumattomana, iloisena ja hymyilevänä erään katon sirpaleiden alta. Eräs toinen tyttö, joka oli veren peitossa ja jonka pienet kätöset olivat ruhjoutuneet, oli kannettu syrjään odottamaan, kunnes saataisiin käsiin hänen vanhempansa, ja hän istui siinä hyljättynä ja tuntemattomana ja melkein puoliksi tukehtuneena, sanomatta sanaakaan, mutta hänen kasvonsa vääntyivät sanomattomasta tuskasta, kohta kun joku lähestyi häntä.

Ovia ei voitu avata, kun rautahelat olivat törmäyksessä vääntyneet, vaan täytyi särkyneistä akkunoista tunkeutua vaunuihin. Jo oli neljä ruumista asetettu riviin radan viereen. Kymmenkunta vahingoittunutta makasi pitkällään maassa ruumiiden lähellä ja sai odottaa ilman apua ja ilman lääkäriä, joka olisi voinut sitoa heidät. Perkaustyö oli kuitenkin tuskin alussa ja yhä saatiin käsille uusia uhreja, mutta läjä ei näyttänyt pienenevän ja kaikki höyrysi ja valui tässä ihmisteurastamossa.

— Minä sanon teille, että Jacques on tuolla alla! toisti Flore ja etsi lohdutusta tästä itsepintaisesta, tarkoituksettomasta huutamisesta. Oli kuin olisi hänen epätoivonsa vaikerrus siitä ilmennyt. — Ettekö kuule, hän huutaa!

Tenderi oli vaunujen alla, jotka olivat kasaantuneet päälletysten ja sen jälkeen kaatuneet sen päälle, ja nyt kun veturi korahteli vähemmän äänekkäästi, kuultiin lujan miesäänen karjuvan läjän alla. Sikäli kuin työ edistyi, kävi tämä kuolonhuuto vielä äänekkäämmäksi ja niin suunnattoman tuskalliseksi, ett'eivät työmiehet kauvemmin voineet sitä kestää, vaan alkoivat itse itkeä ja kirkua. Mutta kun he vihdoin pääsivät mieheen käsiksi ja päästivät hänen jalkansa irti ja alkoivat vetää häntä, taukosi mylvintä. Hän oli kuollut.

— Ei, sanoi Flore, ei se ole hän. Hän on syvemmällä, hän on tuolla alla.

Ja voimakkailla käsivarsillaan nosteli hän pyöriä ja heitti niitä kauvas pois, väänsi kattolaatat kokoon, murti ovet ja tempasi jälellejääneet kettingit pois. Löydettyään jonkun, joka oli kuollut tai haavoittunut, huusi hän toisia kantamaan hänet pois, koska hän ei tahtonut edes sekunniksikaan heretä raivoisasta etsinnästään.

Hänen takanaan työskentelivät Cabuche, Pecqueux ja Misard, jota vastoin Séverine, joka oli pyörtymäisillään seisoessaan siinä voimatta toimittaa mitään, istuutui pienelle penkille, joka oli tempautunut irti muutamasta vaunusta. Mutta Misard, joka oli saanut takaisin tavallisen kylmäverisyytensä ja välinpitämättömyytensä, vältti kaikkea isompaa vaivaa ja oli apuna pääasiallisesti ruumiiden kuljettamisessa. Ja hän, samoin kuin Florekin, tarkasteli ruumiita, ikäänkuin olisivat he toivoneet voivansa tuntea heidät tästä tuhansien ja taas tuhansien kasvojen vilinästä, jotka kymmenen vuoden aikana olivat vilahtaneet heidän ohitsensa täydellä höyryllä ja jättäen jälkeensä ainoastaan sotkuisen muiston ihmisjoukosta, joka tuli ja katosi salaman nopeudella.

Ei. Siinä ei edelleenkään ollut muuta kuin tuo tuntematon ohikulkeva maailma. Satunnainen törkeä kuolema pysyi nimettömänä niinkuin se pulppuava elämäkin, joka siitä ohikulkien meni tulevaisuutta vastaan. Eivätkä he voineet nimeltä mainita tai antaa mitään varmaa tietoa noiden onnettomien kauhusta vääntyneistä kasvoista, onnettomien, jotka olivat matkalla kaatuneet, poljetut jalkoihin ja ruhjoutuneet, kuten sotamiehet, joiden ruumiit makaavat kuopissa siinä, missä armeija on rynnännyt eteenpäin. Flore luuli kuitenkin tuntevansa erään, jonka kanssa hän oli puhunut sinä päivänä, jolloin juna istui kiinni lumessa: amerikalaisen, jonka kasvoihin hän lopulta oli likipitäin tutustunut, vaikka hän ei tiennyt hänen nimeään, eikä mitään hänestä ja hänen omaisistaan. Misard kantoi hänet pois toisten kuolleiden mukana, jotka, tullessaan — ei tiedetty mistä — oli pidätetty tuossa matkalla — ei tiedetty mihin.

Uusi, sydäntäsärkevä näytelmä. Kumoon kaatuneesta ensi luokan vaunusta löydettiin nuori, aivan varmasti vast'ikään naimisiin mennyt pariskunta. He olivat viskautuneet toisiaan vastaan niin onnettomalla tavalla, että vaimo makasi raskaasti miehen päällä voimatta liikahtaakaan valmistaakseen tälle lievitystä. Mies oli tukehtumaisillaan ja korahteli jo, jota vastoin vaimo, jonka suu oli vapaana, rukoili mielettömästi, että kiiruhdettaisiin, ja hänen sydämensä oli halkeamaisillaan pelosta, että hän ottaisi miehensä hengiltä. Kun heidät molemmat saatiin vapaiksi, niin se olikin vaimo, joka aivan äkkiä heitti henkensä. Hän oli puskurista saanut reijän kylkeensä. Hänen miehensä, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kirkui kovasti tuskasta ja lankesi polvilleen hänen viereensä, jonka silmät vielä pysyivät täynnä kyyneliä.

Nyt oli löydetty kaksitoista kuollutta ja neljäkymmentä loukkaantunutta. Onnistuttiin saamaan tenderi vapaaksi ja Flore pysähtyi toisinaan ja pisti päänsä puiden ja rantojen keskelle ja etsi innokkaasta silmillään, eikö hän saisi veturinkuljettajaa näkyviinsä. Yhtäkkiä kiljasi hän:

— Minä näen hänet, hän on tuolla alla! Kas tuossa on hänen käsivartensa sinisessä verkanutussa! Hän ei liikahda, hän ei hengitä…

Hän nousi pystyyn ja kirosi kuin mies.

— Perkele vieköön, kiiruhtakaa, vetäkää hänet esiin!

Hän koetti molemmin käsin temmata syrjään erästä vaunulankkua, mutta muita sirpaleita oli tiellä. Hän juoksi silloin noutamaan kirveen, jota Misardin kotona käytettiin puiden halkomiseen, ja heiluttaen sitä halonhakkaajan tavoin, kun tämä kaataa puita tammimetsästä, hyökkäsi hän raivoisin innoin lankun kimppuun. Toiset menivät pois tieltä, ja kehoittaen häntä olemaan varovainen, antoivat hänen olla. Mutta, siellä ei ollut ketään muuta haavoittunutta kuin veturinkuljettaja, ja hän makasi vaununakselien ja pyörien muodostaman sekasorron suojassa. Mutta, innoissaan ja vastustamattoman varmana asiastaan ei hän kuullut mitä he sanoivat. Hän hakkasi puuta poikki ja joka iskulla löi hän läpi jonkin, mikä oli tiellä. Vaalea tukka tuulessa hulmuten ja käsivarret paljaina, koska hän oli heittänyt hameenmiehustan pois yltään, raivasi hän peloittavana tietään kaiken sen hävityksen keskellä, jonka hän itse oli matkaansaattanut. Viime iskulla muuatta vaununakselia vastaan meni kirveen terä kahtia. Toisten avulla poisti hän pyörät, jotka olivat suojelleet nuoren miehen muuten välttämättömältä ruhjoutumiselta, ja hän se oli, joka ensiksi tarttui veturinkuljettajaan ja sitten kantoi hänet sylissään pois.

— Jacques, Jacques!… Hän hengittää, hän elää. Ah, Herra Jumala, hän elää… Minä tiesin kyllä, että näin hänen putoavan ja että hän oli tuolla.

Séverine seurasi häntä poissa suunniltaan. He laskivat hänet aidan viereen lähelle Henriä, joka edelleen tirkisteli yhtä hämillään, onnistumatta käsittämään missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tehtiin. Pecqueuxkin tuli sinne ja jäi seisomaan veturinkuljettajansa eteen suunniltaan siitä, että näki hänet noin kurjassa tilassa. Molemmat naiset lankesivat polvilleen hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen ja tukivat hänen päätään, tähystellen tuskaisina pienimpiäkin värähdyksiä hänen kasvoissaan.

Vihdoin avasi Jacques silmänsä ja hänen hämmentyneet katseensa suuntautuivat heihin vuorotellen, ilman että hän näytti tuntevan heitä. He eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa, mutta kun hänen katseensa muutaman metrin päässä siitä kohtasivat kuolevan veturin, saivat ne ensin peljästyksen ilmeen, mutta kiintyivät sitten veturiin, suurentuen kasvavasta mielenliikutuksesta. Hän tunsi sangen hyvin Lisonin, ja sen näkeminen palautti kaikki hänen muistiinsa. Hän muisti molemmat kivilohkareet radan keskellä, tuon kamalan yhteentörmäyksen, tuon ruhjoutumisen, jonka hän oli tuntenut yht'aikaa siinä, ja itsessään, ja heräämisensä, veturin varmasti kuollessa siitä. Sen kestävyys ei ollut mikään rikos, sillä sen taudin jälkeen, minkä se luminietoksissa oli saanut, ei ollut sen syy, että se oli vähemmän tarkka, puhumattakaan siitä, että vanhuus tekee ruumiin jäsenet kankeammiksi ja nivelet kovemmiksi. Hän antoi sille sen vuoksi kernaasti anteeksi ja tunsi ylitsekuohuvaa surua, nähdessään sen makaavan kuolettavasti haavoittuneena ja kuolonkamppauksessa.

Lison raukalla oli nyt ainoastaan muutamia minuutteja jäljellä. Se jäähtyi, kekäleet sen tulisijasta putoilivat tuhkaan, höyry, joka oli ankarasti pursunut ulos sen repeytyneistä kyljistä, muuttui itkevän lapsen heikoksi vaikerrukseksi. Kun se, joka aina oli ollut niin kiiltävä ja hieno, nyt makasi siinä mullan ja loan tahraamana seljällänsä mustassa hiililätäkössä, oli sen loppu yhtä traagillinen, kuin milloin loistohevonen onnettomuustapauksen johdosta kaatuu keskelle katua. Sen haljenneiden sisälmysten läpi saattoi hetkisen nähdä elimien vielä toimivan, höyry kierteli putkissa kuten veri suonissa, höyrypaineen näyttäjät sykkivät kuten kaksi kaksoissydäntä; mutta veivitangot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti kuten kaksi käsivartta elon viimeisissä ilmauksissa, ja sen sielu meni nyt pois sen voiman kanssa, mikä teki sen eläväksi, tuo suunnaton hengitys, josta hän ei oikein tahtonut päästä eroon. Rikkirevitty jättiläisnainen tuli yhä tyynemmäksi ja vaipui vähitellen hiljaiseen uneen sekä vaikeni vihdoin. Se oli kuollut ja se rauta-, teräs- ja messinkiläjä, joka jäi jäljelle tuosta ruhjoutuneesta rumilaasta haljenneine päineen ja levälleen pingoitettuine jäsenineen ja pahoinpideltyine, paljastettuine elimineen, muuttui vastenmielisen synkästi suunnattoman ihmisruumiin, kokonaisen maailman kaltaiseksi, joka on elänyt, ja josta henki vast'ikään on tuskallisesti tempaistu ulos.

Jacques, joka käsitti, ett'ei Lisonia enään ollut olemassa, sulki silloin silmänsä, toivoen itsekin saavansa kuolla ja tuntien muuten olevansa niin heikko, että luuli hänet tempaistavan pois samassa kun veturi veti viimeisen henkäyksensä. Kyyneliä tihkui nyt hänen suljettujen silmäluomiensa alta ja vieri hitaasti poskia alas. Tämä oli liikaa Pecqueuxille, joka seisoi siinä liikkumattomana ja ahdistetuin mielin. Heidän ystävättärensä kuoli ja nyt tahtoi hänen veturinkuljettajansakin seurata sitä kuolemaan. Heidän yhdyselämänsä olisi siis lopussa. Ja lopussa myöskin heidän yhteiset matkansa Lisonin seljässä, jossa he voivat kulkea satoja lieueja vaihettamatta sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he kaikki kolme toisiansa niin hyvin, ett'ei heidän tarvinnut edes merkeillä sanoa mitä halusivat. Voi Lison parkaa, joka kaikessa voimassaan oli niin säisy ja oli niin upea loistaessaan auringonvalossa! Ja Pecqueux, joka kuitenkaan ei ollut juovuksissa, ei voinut hillitä itseään, vaan puhkesi niin ankaroihin nyyhkytyksiin, että koko hänen ruumiinsa tärisi.

Séverine ja Flore kävivät myös hyvin epätoivoisiksi ja levottomiksi siitä, että Jacques pyörtyi uudelleen. Flore juoksi asuntoonsa noutamaan hiukan kanverttiviinaa, jolla hän alkoi hieroa häntä, tehdäkseen edes jotakin. Mutta mikä saattoi nuo molemmat naiset vielä tuskaisemmiksi ja liikutetummiksi, oli se rajaton kuolonkamppaus, jota hevonen kärsi, yksinään jäljellä viidestä maatessaan siinä etujalat poikki. Se oli lähellä heitä ja hirnui herkeämättä; oli melkein kuin olisi ihminen vaikeroinnut ja se kuulosti niin läpitunkevalta ja kamalalta, että kaksi loukkaantunutta alkoi myös mylviä eläinten tavalla. Ei milloinkaan ollut mikään niin syvästi valittava kuolinkirkuna tunkeutunut ilman läpi ja hyydyttänyt verta, niin ett'ei se koskaan voinut lähteä mielestä. Se kävi sietämättömän tuskalliseksi, säälistä ja suuttumuksesta vapisevat äänet rukoilivat, että tehtäisiin loppu tuosta viheliäisestä koniparasta, joka kitui niin kovin ja jonka loppumattomat korahdukset nyt, kun veturi oli kuollut, kaikuivat viimeisinä valitushuutoina hirmutapauksen jälkeen. Pecqueux, joka vielä nyyhkytti taukoamatta, otti rikkuneen kirveen ja tappoi hevosen lyömällä sitä päähän. Nyt tuli tappotantereella hiljaista.

Kahden tunnin odotuksen jälkeen tuli vihdoinkin apua. Yhteentörmäyksessä olivat kaikki vaunut viskautuneet vasemmalle, niin että alaspäin menevä linja voitiin tehdä selväksi muutamassa tunnissa. Kolme vaunua käsittävässä junassa saapuivat Rouenista prefektin kanslian päällikkö ja keisarillinen prokuraattori sekä useita yhtiön insinöörejä ja lääkärejä, kaikki syvästi liikutettuina ja innokkaina, joita paitsi Barentinin asemapäällikkö, herra Bessiére, jo ennen oli saapunut, sinne työmiesten kanssa ja ryhtynyt työhön jälellejääneiden kanssa. Vallitsi tavaton levottomuus ja hermostuminen tässä tavallisesti niin hyljätyssä ja hiljaisessa seudussa. Ne matkustajat, jotka olivat päässeet vahingoittumattomina, tunsivat pakokauhunsa jälkeen kuumeista tarvetta olla yhtämittaa liikkeellä: muutamat koettivat saada kiinni joistakuista vaunuista, kun ajatus jälleen nousemisesta rautatievaunuun löi heidät kauhistuksella; toiset taas, jotka huomasivat, ett'ei voitaisi onnistua löytämään edes työntökärryjä, olivat jo levottomia siitä, mitenkä voitaisiin saada ruokaa ja asuntoja. Kaikki tahtoivat he päästä sähkölennätinkonttoriin ja läksivät sähkösanomineen jalkaisin Barentiniin.

Sillä aikaa kun viranomaiset radan hallinnon avustamina alkoivat tutkia tapahtumaa, kiiruhtivat lääkärit alottamaan loukkaantuneiden sitomista. Useat olivat pyörtyneet verilätäkköjen ympäröiminä. Toiset vaikeroivat heikosti, kun heihin koskettiin pinseteillä ja neuloilla. Kaikkiaan oli 15 kuollutta ja kolmekymmentä kaksi pahasti loukkaantunutta matkustajaa. Tuntemistaan odottaen saivat kuolleet maata maassa aidan suuntaisessa rivissä kasvot ylöspäin. Nuori, vaalea ja punainen pikku notario yksinään puuhaili hyvin toimessaan heidän luonaan, hän etsi heidän taskuistaan jotakin paperia, korttia tai kirjettä, joka saattaisi hänet tilaisuuteen voida kuhunkin kiinnittää nimellä ja osoitteella varustetun lapun. Mutta sillä välin muodostui hänen ympärilleen piiri töllistelevistä ihmisistä, sillä vaikka ei ainoatakaan taloa ollut lähempänä kuin lieuen päässä, oli tullut, epävarmaa mistä, kolmisenkymmentä uteliasta miestä, naista ja lasta, jotka vain seisoivat tiellä, eivätkä antaneet vähintäkään apua. Tumma pöly, savu- ja höyryharso, joka oli peittänyt kaikki, oli nyt hajaantunut, huhtikuun säteilevä aamu riemuitsi voitostaan tappotantereella, luoden lempeätä, kirkasta päivänpaistettaan kuoleviin ja kuolleisiin, raadeltuun Lisoniin ja kaikkeen tähän sirpalekasojen sekasortoon, jota työmiehet raivasivat pois tieltä kuten ahkerat muurahaiset, jotka korjaavat epäjärjestystä, minkä joku ohikulkija ajatuksissaan on jalallansa aikaansaanut heidän keossaan.

Jacques oli edelleenkin pyörryksissä ja Séverine oli rukoillen pidättänyt erään ohikulkevan lääkärin. Tämä tutki Jacquesia eikä löytänyt mitään ulkonaista vammaa, mutta pelkäsi sisällisiä vammoja, kun huulilla alkoi näkyä pieniä veriviiruja. Hän ei voinut sanoa enempää ja neuvoi, että Jacques tärähdyksiä välttäen vietäisiin niin pian kuin mahdollista pois ja toimitettaisiin vuoteeseen.

Lääkärin kouriessa Jacquesia, avasi tämä jälleen silmänsä ja päästi heikon tuskanhuudon. Nyt tunsi hän Séverinen ja änkytti hämillään:

— Viekää minut pois täältä, viekää minut pois täältä!

Flore kumartui hänen ylitsensä, ja kääntäessään päätään tunsi
Jacqueskin hänet. Mutta hänen katseensa ilmaisivat lapsellista
säikähdystä, ja vihan ja kauhun valtaamana peräytyen hän heittäytyi
Séverineä vastaan.

— Viekää minut täältä pois heti!

Séverine sinutteli häntä silloin, koska he nyt olivat kahden, sillä
Florea ei hän ottanut lukuun, ja kysyi:

— Haluatko sinä Croix-de-Maufrasiin? Etkö pane sitä pahaksesi? Se on vastapäätä ja me olemme silloin kotonamme.

Yhä vapisten ja silmät toiseen kiinnitettyinä Jacques heti suostui siihen.

— Kyllä, minne tahdot, mutta heti!

Flore kalpeni, kohdatessaan hänen peljästyneen ja kiroavan katseensa. Tässä tuntemattomien ja viattomain verilöylyssä ei hänen siis ollut onnistunut ottaa hengiltä kumpaakaan näistä molemmista; hän, Jacquesin rakastajatar, pelastui siitä vähimmättäkään naarmutta ja myöskin Jacques nyt kentiesi pääsisi siitä hengissä; tällä tavoin oli hän ainoastaan vienyt heidät lähemmiksi toisiaan ja toistensa syliin elämään yksinään itsellensä. Hän näki heidät majoittuneina tuohon autioon taloon, Jacques parantuneena ja toipuvana ja Séverine antaen hänelle mitä hellintä hoitoa ja saaden valvomisistaan palkaksensa alituisia hyväilyjä ja molemmat kaukana kaikista muista ihmisistä ja täysin vapaina jakamaan sitä kuherruskuukautta, jonka hirmukohtaus oli heille hankkinut. Jäätävä kylmyys kulki hänen läpitsensä, hän katseli kuolleita, jotka hän hyödyttömästi oli surmannut.

Luodessaan tämän silmäyksen murhapaikkaan, näki Flore, että Misardille ja Cabuchelle tekivät kysymyksiä muutamat herrat, jotka varmaankin olivat viranomaisia. Keisarillinen prokuraattori ja kanslianpäällikkö näet koettivat saada selville, mistä se johtui, että kivikuorma oli keskellä rataa. Misard väitti, ettei hän ollut lähtenyt paikaltaan, mutta ei voinut antaa mitään varmoja tietoja; hän ei todellakaan tiennyt mitään ja väitti kääntäneensä selkänsä sinnepäin sen vuoksi, että oli puuhaillut koneillansa. Mitä Cabucheen tuli, niin kertoi hän, joka vielä oli aivan poissa suunniltaan, pitkän, sekavan jutun, miksi hän oli tehnyt sen virheen, että oli lähtenyt hevosten luota katsomaan kuollutta ja kuinka hevoset olivat lähteneet yksinään, eikä nuori tyttö ollut voinut niitä pidättää. Hän sekautui puheessaan ja alotti uudestaan, onnistumatta saamaan itseään ymmärretyksi.

Floren jääkylmä veri kiehui uudestaan hurjasta vapaudenkaipuusta. Hän tahtoi olla vapaa, voida vapaasti harkita ja tehdä päätöksensä, koska hän ei milloinkaan tarvinnut kenenkään toisen apua valitakseen oikean tien. Mitäpä hyödyttikään odottaa, että hänet ikävystytettäisiin kysymyksillä ja kentiesi vangittaisiin! Sillä rikosta lukuunottamatta, oli tehty virkavirhe, josta hänet voitaisiin asettaa syytteeseen. Hän ei kuitenkaan mitenkään voinut saada lähdettyä, niin kauvan kun Jacques oli siinä.

Séverine oli vihdoin innokkailla rukouksillaan saanut Pecqueuxin hankkimaan paarit, ja hän tuli nyt erään toverinsa kanssa kantamaan vahingoittunutta Jacquesia pois. Lääkäri oli niinikään saanut Séverinen ottamaan luoksensa ylikonduktööri Henrin, joka istui siinä tylsänä ja hupelona ja näytti kärsivän ainoastaan aivotärähdyksestä. Hänet kuljetettaisiin sinne Jacquesin jälkeen.

Kun Séverine kumartui päästääkseen auki Jacquesin kauluksen, joka tätä vaivasi, suuteli hän häntä julkisesti silmiin, antaakseen hänelle rohkeutta kestämään kuljetuksen.

— Älä pelkää, me tulemme onnellisiksi.

Jacques hymyili ja vastasi hänen suudelmaansa. Tämä suudelma repi täydellisesti rikki Floren sydämen; Jacques temmattiin häneltä pois ainiaaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen verensä virtoina valunut jostakin parantumattomasta haavasta. Kun Jacques kannettiin pois, läksi hän pakoon. Mutta mennessään tuvan ohi, näki hän akkunan läpi ruumishuoneen kalpeine valonkajastuksineen kynttilästä, joka vielä keskellä valoisaa päivää paloi äidin ruumiin läheisyydessä. Onnettomuuden tapahtuessa oli kuollut saanut maata yksinään, pää puoliksi poiskäännettynä, suuret silmät edelleenkin avoimina ja huulet väännyksissä, ikäänkuin olisi hän nähnyt, kuinka kaikki nuo ihmiset, joita hän ei tuntenut, murskaantuivat kuoliaiksi.

Flore syöksyi matkoihinsa, poikkesi heti Doinvillen tien tekemään mutkaan ja heittäytyi sitten vasemmalla puolella olevien pensaiden sekaan. Hän tunsi maan joka kolkan hyvin ja uhmaili santarmeja ottamaan hänet kiinni, jos heitä lähetettäisiin häntä väijymään. Sen vuoksi hän aivan äkisti herkesi juoksemasta ja jatkoi pienin askelin matkaansa erääseen piilopaikkaan, jonne hän mielellään ryömi sellaisina päivinä, jolloin hän oli synkällä mielellä. Se oli eräs rotko tunnelin yläpuolella. Hän katsahti ylös, ja näki auringosta, että oli puolenpäivän aika. Päästyään luolaansa oikasihe hän kovalle kalliolle ja jäi liikkumatonna makaamaan kädet ristissä niskan takana ja mietti. Syntyi hirveä tyhjyys hänen sisimmässään, hän ikäänkuin tunsi olevansa kuollut ja jäsenien vähitellen kangistavan.

Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että hän olisi tuntenut omantunnon vaivoja sen takia, että oli hyödyttömästi surmannut kaikki nuo ihmiset, sillä hänen täytyi ponnistaa voimiaan tunteakseen katumusta ja kauhua siitä, mitä oli tehnyt. Mutta nyt oli hän varma, että Jacques oli nähnyt hänen pysäyttävän hevoset, ja hän oli vast'ikään tajunnut hänen arkuudestaan, että hän tunsi häntä kohtaan samanlaista vastenmielisyyttä, kuin tunnetaan petoeläimiä kohtaan. Hän ei milloinkaan unhoittaisi. Mutta muuten, kun rikotaan toisia vastaan, ei saa rikkoa itseään vastaan. Hän ottaisi heti itsensä hengiltä. Hänellä ei enään ollut mitään toivoa, hän tunsi kuinka ehdottomasti välttämätöntä se oli, ja tunsi sen vieläkin enemmän nyt, kun hän oli siellä ja voi kaikessa rauhassa miettiä. Se oli ainoastaan väsymys ja tunne koko hänen olentonsa tyhjiin raukeamisesta, joka esti häntä nousemasta ylös ja etsimästä käsiinsä jotakin, jolla tappaisi itsensä.

Mutta siitä vastustamattomasta uneliaisuudesta, joka hänet valtasi, nousi kuitenkin rakkaus uudelleen eloon, onnellisuuden tarve, viimeinen unelma omastakin onnelliseksi tulemisestaan, kun hän antoi noiden molempien toisten nauttia onnestaan ja vapaina elää yhdessä. Miksi ei hän odottanut yötä ja kiiruhtanut Ozilin luo, joka jumaloi häntä, ja joka voisi häntä puolustaa? Hän vaipui suloisiin, sekaviin ajatuksiin ja nukkui syvään uneen.

Floren herätessä oli aivan pimeä. Päästään pyörällä kopeloi hän ympärilleen, mutta muisti äkkiä missä oli, tuntiessaan paljaan kallion, jolla hän lepäsi. Salaman tavoin selvisi nyt hänelle tuo armoton välttämättömyys: hänen täytyi kuolla. Oli kuin olisi tuo suloinen pelkuruus, tuo alttius vielä elämisen mahdollisuuteen oli kadonnut väsymyksen keralla. Ei, ei! Ainoastaan kuolema oli toivottava. Hän ei kaiken tämän verenvuodatuksen jälkeen voinut elää rikkirevityin sydämin ja sen ainoan miehen kiroamana, jota hän milloinkaan oli rakastanut, ja joka oli toisen oma. Nyt, kun hänellä oli siihen voimaa, täytyi hänen kuolla.

Flore nousi nyt ja astui ulos kallioluolastaan. Hän ei enään epäröinnyt, sillä hänen vaistonsa oli hänelle sanonut, minne hänen oli mentävä. Uudelleen silmäiltyään taivaan tähtiä ymmärsi hän, että kello oli tulossa yhdeksän. Kun hän saapui radalle, meni juna ohitse täydellä nopeudella alaspäin menevää linjaa ja tämä tuntui tuottavan hänelle huvitusta. Kaikki kävisi hyvin, se linja oli nähtävästi tehty selväksi, jota vastoin tuo toinen otaksuttavasti vielä oli tukossa, koska ei vapaata liikeyhteyttä näytty saaneen aikaan. Sitten jatkoi hän matkaansa pitkin aidanvierustaa tuossa autiossa, perin hiljaisessa seudussa. Hänen ei tarvinnut kiiruhtaa, mitään junaa ei tulisi ennen Pariisin pikajunaa, ja se olisi siellä vasta yhdeksän ja kaksikymmentä viisi. Hän seurasi edelleen aitaa pienin askelin tuossa synkässä pimeydessä, hyvin tyynenä, kuin olisi hän ollut jollakin noista tavallisista kävelyretkistään autioilla poluilla. Hän nousi kuitenkin aidan yli, ennen kun saapui tunneliin, ja jatkoi matkaansa hitaasti itse radalla, mennäkseen pikajunaa vastaan.

Hänen täytyi menetellä hyvin ovelasti, jott'ei vartija häntä näkisi, ja niin täytyi hänen tavallisesti tehdä joka kerta, kun hän meni Ozilia tapaamaan tunnelin toiseen päähän. Ja tunnelissa kulki hän yhtämittaa. Mutta ei ollut niin, kuin edellisellä viikolla; hän ei enään peljännyt, ett'ei hän, jos kääntyisi ympäri, enään varmasti tietäisi, mille taholle olisi menossa. Tunnelihulluus ei enään raivonnut hänen aivoissaan, tuo tilapäinen hulluus, missä kaikki pauhina ja tunne tunnelin katon musertavasta painosta saavat kaiken, sekä ajan että paikan tuntumaan hämärältä ja sekanaiselta. Mitä välitti hän siitä nyt? Hän ei enään mietiskellyt, ei sitä edes ajatellut ja hänellä oli ainoastaan yksi ainoa kiinteä ajatus: mennä menemistään suoraan eteenpäin, niin kauvan kun hän ei nähnyt junaa, ja sitten jatkaa kulkuaan suoraan kohti veturin lyhtyä, kohta kun saisi nähdä sen loistavan pimeässä.

Flore tunsi kuitenkin olevansa hämmästynyt, sillä hän luuli noin kulkeneensa useita tunteja. Kuinka tuo kaivattu kuolema olikaan etäällä! Ajatus, ett'ei hän sitä kohtaisikaan, että hän kulkisi lieuesin toisensa jälkeen sitä tapaamatta, saattoi hänet hetkiseksi epätoivoon. Hänen jalkansa väsyivät; täytyisikö hänen siis istuutua, odottaa sitä radalla maaten? Mutta se tuntui hänestä arvottomalta, hänen neitseellisen sotainen vaistonsa sanoi hänelle, että hänen pitäisi jatkaa kulkuaan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ja kuolla pystyssä. Tarmo heräsi hänessä jälleen ja kannusti häntä uudelleen eteenpäin, kun hän etäällä huomasi pikajunan veturilyhdyn kimaltelevan pienen tähden kaltaisena yksinänsä sysimustan taivaan taustaa vastaan. Juna ei ollut vielä tullut tunneliin, eikä sen jyrinää vielä kuulunut: ainoastaan tuo eloisa, iloinen, vähitellen kasvava loiste ilmoitti sen lähestyvän.

Jälleen suoristautuen kuten korkea, notkea kuvapatsas, kulki hän nyt eteenpäin pitkin, lujin askelin, kuitenkaan juoksematta junaa vastaan, ikäänkuin olisi se ollut ystävä, jolta hän tahtoi säästää kappaleen matkaa. Juna saapui nyt juuri tunneliin, tuo kamala kohina tuli yhä lähemmäksi ja maa tärisi kuten myrskyn käsissä, tähden muuttuessa suunnattoman suureksi silmäksi, joka juoksi esiin pimeästä ja suureni suurenemistaan. Selittämättömän tunteen valtaamana, kentiesi siitä, että kuolisi aivan yksinään, tyhjensi hän silloin taskunsa, sitä tehdessään taukoamatta urheasta, itsepintaisesta kulustaan, ja heitti kokonaisen käärön radan viereen, nenäliinan, avaimia, kaksi veistä, nuoraa. Riisuipa hän kaulaliinansakin, joka oli kaulan ympäri solmittuna, päästi auki hameenmiehustansa ja riisui sen puoliksi yltään.

Nyt muuttui silmä hiilituleksi, tultasyöksyväksi uuniksi, ja hirviön hengitys lehahti jo häntä vastaan kosteana ja lämpöisenä, vierivien pyörien pauhinan käydessä yhä huumaavammaksi. Hän kulki yhä edelleen suoraan tuota suurta tulta kohden, ollakseen väistämättä veturia, niinkuin joku yön hyönteisistä, jonka liekki vetää luokseen. Kamala yhteentörmäys tapahtui, mutta vielä itse syleilyssäkin hän jälleen suoristautui, ikäänkuin hänen taistelunhalunsa olisi viimeisellä hetkellä uudelleen herännyt ja hän olisi tahtonut painia jättiläisen kanssa ja lyödä sen maahan. Pää ajautui keskelle lyhtyä, joka sammui.

Vasta tuntia myöhemmin korjattiin Floren jäännökset pois. Veturinkuljettaja oli tosin nähnyt tuon suuren, valjun, kamalan omituisen olennon tulevan veturia vastaan tuon kirkkaan loisteen ympäröimänä, ja kun lyhty aivan äkisti sammui ja juna oli synkässä pimeydessä, tunsi hän kuoleman läheisyyden ja vapisi. Kun juna pääsi ulos tunnelista, koetti hän huutaa vartijalle onnettomuudesta. Mutta vasta Barentinissa hän saattoi kertoa, että joku oli ajattanut ylitsensä tunnelissa: se oli varmaankin ollut nainen; hiuksia ja pääkallon osia oli vielä jäljellä veturilyhdyn murskaantuneessa lasissa. Kun miehet, jotka oli lähetetty ruumista etsimään, löysivät sen, hämmästyivät he, nähdessään sen niin marmorinvalkeana. Ankara törmäys oli heittänyt sen ylöspäin menevien junien linjalle, pää oli murskaantunut möyhyksi, mutta noissa puoliksi paljastetuissa jäsenissä ei ollut naarmuakaan, vaan lepäsivät ne ihmeen kauniina puhtaudessaan ja voimassaan. Miehet verhosivat hänet ääneti. He olivat tunteneet Floren. Hän oli varmaankin mielenhäiriössä ajattanut ylitsensä, välttääkseen sen kamalan edesvastuun, joka lepäsi hänen niskoillaan.

Puolenyön aikaan lepäsi Floren ruumis tuvassa äidin ruumiin vieressä. Lattialle oli asetettu patja ja sytytetty kynttilä molempien välille. Phasie, jonka pää edelleenkin nojasi eteenpäin ja jonka vääntyneillä huulilla oli tuo inhoittava irvistys, näytti nyt suurilla, kiinteillä silmillään katselevan tytärtään, sillä aikaa kun Misard tuossa joka taholla vallitsevassa syvässä, äänettömässä yksinäisyydessä kuului läähöttävän ja ponnistavan voimiaan etsimisissään, jotka olivat alkaneet uudelleen. Määrätyin väliajoin kulkivat junat jälleen ja kohtasivat toisensa molemmilla linjoilla, sitten kun liikeyhteys oli täydellisesti palautettu. Koneellisessa kaikkivaltiudessaan kiitivät ne järkähtämättöminä ohitse, välinpitämättöminä ja tietämättöminä näistä traagillisista tapahtumista ja näistä rikoksista. Mitäpä merkitystä olikaan sillä, että joukko tuntemattomia kaatui matkalla ja murskaantui pyörien alla! Kuolleet oli korjattu ja veri pesty pois ja nyt kuljettiin jälleen tulevaisuutta kohden.