XI.
Croix-de-Maufrasin suuressa, punaisella damastilla verhotussa makuuhuoneessa oli kaksi korkeata akkunaa radalle päin, joka kulki muutaman metrin päässä sieltä. Vuoteesta, joka oli vanha, pylväillä varustettu vuode ja seisoi akkunan edessä, voi nähdä junien kulkevan ohi. Vuosikausiin ei ollut otettu pois ainoatakaan esinettä eikä siirretty huonekaluja tässä huoneessa.
Séverine oli antanut viedä pyörtyneen Jacquesin tähän huoneeseen, kun taas Henri Dauvergne sai jäädä erääseen toiseen ja pienempään makuuhuoneeseen alikerroksessa. Itselleen otti hän erään Jacquesin huoneen vieressä sijaitsevan huoneen, jonka ainoastaan raput siitä eroittivat. Kahdessa tunnissa oli se saatu järjestettyä kyllin mukavaksi, kun koko talo oli täydellisesti kalustettu ja varustettu ja yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa. Séverine solmi eteensä esiliinan ja huomasi muuttuneensa sairaanhoitajattareksi, sitten kun hän aivan yksinkertaisesti oli sähköttänyt Roubaudille, ett'ei tämä odottaisi häntä, ja että hän otaksuttavani jäisi sinne muutamiksi päiviksi hoitamaan loukkaantuneita, jotka hän oli sinne vastaanottanut.
Jo seuraavana aamuna luuli lääkäri voivansa vastata Jacquesista, jonka hän toivoi voivansa saada jalkeillekin viikon kuluessa: oli oikein ihme, että hän oli päässyt niin vähällä, vain muutamilla lievillä sisällisillä vammoilla. Mutta hän suositteli mitä suurinta huolenpitoa ja mitä täydellisintä hiljaisuutta. Kun Jacques avasi silmänsä, pyysi Séverine, joka piti hänestä huolta kuten lapsesta, häntä olemaan kiltti ja tottelemaan häntä kaikessa. Jacques, joka vielä oli sangen heikko, lupasi sen päätään liikahuttamalla. Hän oli nyt täydellisesti saanut tajuntansa takaisin ja tunsi huoneen, jonka Séverine oli hänelle kuvaillut: se oli tuo punainen huone, jossa hän puolen seitsemättätoista vuoden ikäisenä oli antautunut presidentti Grandmorinille. Se oli tämä sänky, jossa Jacques nyt makasi, ja tuossa olivat akkunat, joista hän, edes päätään nostamatta, saattoi nähdä junien kulkevan ohi. Ja itse talon, jonka hän oli niin usein nähnyt kulkiessaan siitä ohi veturillansa, tunsi hän niin hyvin vanhastaan. Hän näki sen silmiensä edessä, siinä kun se lepäsi poikittain radalle päin, autiona ja hyljättynä suljettuine luukkuineen ja vielä enemmän surullisena ja salaperäisenä tuon suunnattoman kilven takia, jossa se ilmoitettiin myytäväksi, minkä kautta umpeenkasvettuneen puutarhan synnyttämä surumielinen vaikutelma vielä suureni. Hän muisti sen synkkyyden ja tuskallisen tunteen, jota hän tunsi joka kerta, ikäänkuin tuottaisi tuo talo hänelle onnettomuutta. Kun hän nyt lepäsi tässä huoneessa ja tunsi olevansa heikko, luuli hän ymmärtävänsä, mitä se oli; se ei voinut juuri muuta merkitä, kuin että hän varmaankin kuolisi tänne.
Nähtyään hänen kykenevän käsittämään, mitä sanottiin, kiiruhti
Séverine rauhoittamaan häntä ja kuiskasi hänelle vetäen peitteen ylös:
— Älä ole levoton, minä olen poiminut tavarat taskuistasi ja ottanut kellon talteen.
Jacques katsoi häneen silmät suurina ja koetti muistaa.
— Kello… Ah niin, kello.
— He olisivat voineet tutkia sinun vaatteesi, mutta minä olen kätkenyt sen tavaroideni joukkoon, niin ett'ei sinun tarvitse olla peloissasi.
Hän kiitti häntä puristaen hänen kättään. Kääntäessään päätään, näki hän pöydällä veitsen, joka niinikään oli ollut eräässä hänen taskussaan. Mutta sitä ei ollut tarvis piilottaa; se oli kaikkien toisten veisten kaltainen.
Jo seuraavana päivänä Jacques tunsi olevansa virkeämpi ja alkoi toivoa, ett'ei hän kuolisi tänne. Hän tunsi todellista iloa, kun hän lähellään tunsi Cabuchen, joka oli hyvin avulias ja koetti kulkea niin hiljaa kuin mahdollista raskailla, suunnattomilla jaloillaan. Onnettomuustapauksesta saakka ei Cabuche ollut jättänyt Séverineä; oli kuin olisi hänkin tuntenut lämmintä tarvetta antautua jollekulle: hän jätti työnsä ja tuli joka aamu auttamaan häntä karkeampien askareiden teossa ja palveli häntä kuten uskollinen koira silmät yhtämittaa hänen silmiinsä suunnattuina. Vaikka Séverine näytti nyt niin hennolta, oli hän, sanoi Cabuche, oikea kelpo nainen, ja sopihan tehdä jotakin hänen avukseen, joka teki niin paljon toisten hyväksi. Tuo rakastava pari tottui häneen, vieläpä sinuttelivat ja suutelivatkin he toisiansa häikäilemättä, kun hän kulki huoneen läpi ja koetti olla niin hienotunteinen ja tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista.
Jacquesia kummastutti kuitenkin se, että Séverine niin usein oli poissa hänen luotaan. Ensimäisenä päivänä oli Séverine lääkäriä totellen salannut häneltä Henrin sielläolon, kun hän hyvin ymmärsi sen rauhoittavan, miellyttävän vaikutuksen, minkä häneen tekisi ajatus siitä, että hän oli aivan yksinään.
— Olemmehan yksinämme?
— Olemme lemmittyni, aivan yksinämme… Nuku nyt rauhallisesti.
Séverine katosi aina tuon tuostakin, jo toisena päivänä oli Jacques kuullut alikerroksesta askelten ja kuiskausten ääntä. Mutta seuraavana päivänä kuului tuolta alhaalta iltistä ilonpitoa, iloisia naurunremahduksia ja kaksi nuorta, raikasta ääntä, jotka eivät ollenkaan tahtoneet vaijeta.
— Mitä se on? Kuka siellä on?… Emmehän siis olekaan yksinämme?
— Emme, rakas ystäväiseni, tuolla alhaalla juuri sinun huoneesi alla on eräs toinen loukkaantunut, joka minun on täytynyt ottaa hoitooni.
— Oh!… Kuka sitten?
— Henri, tiedäthän, ylikonduktööri.
— Henri… Ah!
— Hänen sisarensa tulivat tänä aamuna. Heidän äänensä sinä juuri kuulet, he nauravat kaikkea mahdollista… Koska hän on paljon virkeämpi, matkustavat he jo tänä iltana, kun heidän isänsä ei voi olla heitä paitsi, mutta Henri jää vielä pariksi, kolmeksi päiväksi toipuakseen täydellisesti… Ajatteles, hän hyppäsi alas, hän, eikä hänestä murskaantunut mitään; hän tuli ainoastaan ikäänkuin löylynlyömäksi, mutta on saanut järkensä takaisin.
Jacques oli vaiti ja katsoi häneen niin kauvan, että hän lisäsi:
— Sinä ymmärrät. Ellei hän olisi täällä, voisi syntyä juoruja meistä molemmista… Mutta niin kauvan kun en ole yksin sinun kanssasi, ei mieheni voi mitään sanoa, ja minulla on hyvä tekosyy viipymiseeni täällä… Ymmärrätkö?
— Kyllä, kyllä, se on sangen hyvä.
Iltaan saakka saattoi Jacques kuulla Dauvergnen tyttöjen naurua, jota hän muisti kuulleensa Pariisissa, tunkeutuvan alapuolella olevasta kerroksesta siihen huoneeseen, jossa Séverine oli tehnyt hänelle tunnustuksia. Sen jälkeen tuli hiljaista ja hän kuuli ainoastaan Séverinen kevyet askeleet, kun tämä meni hänen tyköänsä toisen potilaansa luo. Ovi tuolla alhaalla suljettiin ja koko talo vaipui syvään äänettömyyteen. Kaksi kertaa, kun hän oli kovasti janoissaan, täytyi hänen kolistaa tuolilla permantoon, jotta Séverine tulisi ylös. Kun tämä tuli sisään, oli hän sangen hymyileväinen ja innokas ja selitti, ett'ei hän ollenkaan tahtonut päästä rauhaan, kun hänen täytyi alituiseen vaihtaa kylmiä kääreitä.
Jo neljäntenä päivänä voi Jacques nousta ylös ja istua kaksi tuntia tuolilla akkunan ääressä. Hiukan kumartuessaan eteenpäin, huomasi hän sen kapean, valkoisia villejä orjantappurapensaita täyteenkasvaneen puutarhan, jonka rautatie oli halkaissut, ja jota ympäröitsi matala muuri. Ja hän muisti tuon yön, jolloin hän oli ojentautunut kurkistaakseen muurin yli, ja näki jälleen sen jokseenkin laajan alueen talon toisella puolella, jota ympäröitsi ainoastaan sama aita, jonka läpi hän oli tunkeutunut, ja jonka toisella puolella hän oli kohdannut Floren, siinä kun tämä istui tuon pienen, rappeutuneen kasvihuoneen kynnyksellä suorimassa varastamiansa nuoria. Voi, mikä ihana yö ja miten säikähtynyt hän silloin olikaan kärsimyksestään! Sitten kun hänen muistinsa oli jälleen herännyt ja tullut yhä selvemmäksi, suuntautuivat hänen ajatuksensa yksinomaan Floren kuvaan, siinä kun hän seisoi korkeine, notkeine vartaloineen ja leimuavat silmänsä suoraan hänen silmiinsä kiinnitettyinä. Aluksi ei hän ollenkaan puhunut onnettomuustapauksesta ja varovaisuudesta ei kukaan toisistakaan tahtonut sanoa siitä mitään. Mutta mikäli kukin yksityiskohta hänelle jälleen selvisi, sikäli rakensi hän kaikki uudelleen ja ajatteli hän sitä nyt niin herkeämättömästi ja yksinomaan, että hänen ainoana työnään akkunan ääressä oli nyt etsiä jälkiä ja miettiä, ketkä olivat hirmukohtauksen aiheuttaneet. Miksi ei hän enään nähnyt Florea vartiopaikallaan lippu kourassa? Hän ei uskaltanut sitä kysyä ja se pahensi sitä epämieluisaa tunnetta, jonka tämä synkkä ja hänen mielestään kummituksia täynnä oleva talo hänellä vaikutti.
Eräänä aamuna, kun Cabuche oli läsnä ja auttoi Séverineä, sai hän vihdoinkin kysytyksi:
— Onko Flore sairaana?
Hämillään ollen käsitti Cabuche väärin Séverinen viittauksia ja luuli tämän käskeneen häntä puhumaan:
— Flore raukka, hän on kuollut!
Jacques katsoi häneen ja vapisi, ja silloin oli parasta kertoa kaikki tyynni. He kertoivat siis hänelle tuon nuoren tytön itsemurhasta ja kuinka hän oli ajattanut ylitseen tunnelissa. Äidin hautaaminen oli lykätty iltaan, jotta samalla voitiin tytärkin viedä pois, ja he lepäsivät nyt vieretysten Doinvillen pienessä kalmistossa, jossa jo ennen heitä oli kiltti Louisette parka, joka myös oli äkkiä temmattu pois ja ryvetetty vereen ja lokaan. He olivat kolme onnetonta, jotka olivat matkalla kaatuneet ja ruhjoutuneet ja kadonneet ikäänkuin ohikulkevien junien kamalan ilmanvedon poislakaisemina.
— Herra Jumala! Onko hän kuollut! toisti Jacques aivan hiljaa,
Phasie täti, Flore ja Louisette parka! Kaikki ovat he kuolleet.
Kuullessaan tämän viimeisen nimen katsahti Cabuche, joka auttoi Séverineä vuoteen laatimisessa, vaistomaisesti viimeksimainittua kohden. Hänen entisen rakkautensa muisto saattoi hänet hämilleen sen uuden intohimon edessä, johon hän vastaanhangoittelematta antautui, hellämielinen ja lyhytjärkinen kun oli ja muistutti kilttiä koiraa, joka antautuu jo ensimäisellä hyväilyllä. Mutta Séverine, joka tunsi hänen traagillisen lemmentarinansa, pysyi totisena ja katsoi häneen myötätuntoisesti. Tämä liikutti häntä suuresti, ja kun hänen kätensä sattumoiltaan kosketti Séverinen käteen, kun hän ojensi hänelle pieluksia, oli hän tukehtumaisillaan ja saattoi ainoastaan sammaltaen vastata Jacquesin kysymyksiin.
— Syytettiinkö häntä onnettomuuden aiheuttamisesta?
— Oh, eipä suinkaan. Mutta ymmärrättehän, että se oli hänen syynsä.
Katkonaisin lausein hän kertoi mitä tiesi. Itse ei hän ollut nähnyt mitään, sillä olihan hän ollut tuvassa, kun hevoset olivat lähteneet liikkeelle ja joutuneet radalle. Hän soimasi itseään tästä katkerasti ja oli saanut viranomaisilta sangen ankaroita nuhteita: ei saanut lähteä hevostensa luota; jos hän olisi pysynyt niiden luona, ei tuota hirveätä onnettomuutta olisi tapahtunut. Tutkimuksen tuloksena oli ainoastaan Floren puolelta tapahtuneen huolimattomuuden muistiin merkitseminen, ja kun hän oli noin kamalalla tavalla itse rangaissut itseänsä, sai asia jäädä silleen. Ei edes viitsitty siirtää Misardia, joka matelemisellaan ja nöyryydellään suoriutui pälkähästä ja pani kaikki kuolleen syyksi. Tämä ei koskaan tehnyt muuta, kuin mikä pälkähti hänen päähänsä ja Misardin täytyi aina sulkea veräjä hänen jälkeensä. Yhtiö ei muuten ollut voinut muuta kuin havaita todeksi, että Misard sinä aamuna oli hoitanut toimensa aivan virheettömästi; ja hän sai luvan, kunnes menisi uusiin naimisiin, pitää luonansa veräjän hoitamista varten erään paikkakunnalta kotoisin olevan vanhanpuoleisen naisen, nimeltä Ducloux, joka oli ollut palvelijattarena ravintolassa ja nyt eli entispäivien salaperäisillä säästöillä.
Cabuchen lähtiessä pois huoneesta, loi Jacques Séverineen katseen, että tämä jäisi. Hän oli hyvin kalpea.
— Se oli Flore. Hän piteli hevosia, niin että kivikuorma pysähtyi radalle.
Nyt kalpeni Séverine vuorostaan.
— Lemmittyni, mitä sinä sanot?… Sinussa on kuume, sinun täytyy uudelleen laskeutua makuulle.
— Ei, ei, se ei ole mikään paha uni… Näetkös, minä näin hänet, niin kuin sinä näet minut. Hän piteli hevosia voimakkailla käsillään ja esti niitä vetämästä kuormaa syrjään.
Séverine vaipui eräälle tuolille aivan masentuneena.
— Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen peloissani. Se on hirveätä… minä en saa nukuttaa tänä yönä.
— Niin, asia on aivan selvä, jatkoi Jacques. Hän tahtoi ottaa meidät molemmat hengiltä. Hän oli kauvan ollut rakastunut minuun ja oli mustasukkainen. Sitäpaitsi oli hän sukkela kapine ja hänellä oli monta merkillistä ajatusta… Ah, tehdä niin monta murhaa yhdellä kertaa, panna kokonainen ihmisjoukko vuodattamaan vertansa! Oh, hän oli peto!
Hänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja hänen huulensa nytkähtelivät hermostuneesti. Hän vaikeni ja he katselivat edelleen toisiaan hyvän aikaa. Sitten tempautui hän irti niistä kamaloista näyistä, joita hänen eteensä oli astunut, ja jatkoi puoliääneen:
— Hän on siis kuollut. Senpä vuoksi hän siis kummittelee! Jälleen tultuani tajuihini, tuntuu minusta aina, että hän on läsnä. Viimeksi tänä aamuna käännyin ympäri ja luulin hänen seisovan päänaluseni vieressä… Hän on kuollut ja me elämme. Kunpa ei hän nyt kumminkaan kostaisi!
Séverineä pöyristytti.
— Hiljaa, hiljaa; Sinä teet minut hulluksi.
Hän astui ulos ja Jacques kuuli hänen menevän alas tuon toisen toipion luokse. Hän jäi akkunan ääreen ja vaipui uudelleen katselemaan rataa, ratavartijan tupaa suurine kaivoineen, merkinantopylväineen ja ahtaine puuvajoineen, jossa Misard näytti istuvan ja nukkuvan säännöllisesti palautuvan, yksitoikkoisen työnsä ääressä. Kaiken tämän katselemiseen saattoi hän syventyä useammaksi tunniksi, ikäänkuin olisi hän miettinyt tehtävää, jota ei voinut ratkaista, mutta jonka ratkaisu kuitenkin oli tärkeä hänen menestykselleen.
Hän ei voinut kyllästyä katselemaan Misardia, joka oli niin hoikka ja nöyräkäytöksinen ainaisine inhoittavine yskänkohtauksineen, mutta kuitenkin ikäänkuin kalvava hyönteinen oli intohimoisella itsepintaisuudellaan tehnyt myrkyn avulla lopun voimakkaasta kelpo vaimostaan. Hänellä ei varmaankaan ollut useampaan vuoteen ollut aivoissaan mitään muuta ajatusta päivin ja öin noiden kahdentoista loppumattoman tunnin vartioimisen aikana. Jokaisen sähkökellonsoiton jälkeen, joka ilmoitti hänelle junan olevan matkalla, oli hänen puhallettava torveensa; sitten, kun juna oli kulkenut ohi ja rata oli suljettu, oli hänen painettava erästä nappulaa ilmoittaakseen sen lähimmälle vartijalle, ja painettava erästä toista tehdäkseen radan selväksi edelliselle vartijalle, nämä olivat puhtaasti koneellisia liikkeitä, jotka lopulta olivat muuttuneet ruumiin tavoiksi. Luonteeltaan tylsänä ja kun ei osannut lukea, istui hän siinä koko ajan käsivarret riipuksissa ja silmissään hämmentynyt ja merkityksetön ilme, kun hänen koneensa jättivät hänet rauhaan.
Hän oli melkein aina vartiovuorollaan, eikä hänellä ollut muuta huvitusta, kuin aamiaisen venyttäminen niin pitkäksi kuin mahdollista. Sen jälkeen vaipui hän takaisin tylsyyteensä, aivot olivat aivan tyhjät, eivätkä sisältäneet ainoatakaan ajatusta.
Erityisestikin kärsi hän kauheata uneliaisuutta ja nukkui toisinaan avoimin silmin. Öisin täytyi hänen, jott'ei auttamattomasti uinahtaisi, nousta kävelemään, ja silloin horjuivat hänen jalkansa, ikäänkuin olisi hän ollut juovuksissa. Taistelu hänen vaimonsa kanssa, tuo äänetön kamppailu siitä, kuka toisen kuoltua saisi nuo piilotetut tuhannen frangia, lienee kuukaudesta toiseen ollut ainoa ajatus, joka oli viihtynyt tämän erakon tylsistyneissä aivoissa. Kun hän puhalsi torveensa, kun hän liikutti merkinantovehkeitään, automaatin tavoin valvoen niin monen ihmishengen turvallisuutta, ajatteli hän ainoastaan myrkkyä, ja kun hän odotti kädet ristissä, ja silmät unesta räpyttelevinä, ajatteli hän sitä yhä. Ei mitään muuta kuin sitä, että hän ottaisi vaimonsa hengiltä, etsisi käsiinsä ja pitäisi rahat.
Jacquesia ihmetytti nyt, että hän oli täydellisesti entisellään. Voitiin siis ottaa ihmisiä hengiltä aivan tyyneesti ja niin että elämä sen jälkeen kulki tavallista kulkuaan. Ensimäisten kuumeisten etsimisten jälkeen oli Misard todellisuudessa vaipunut takaisin entiseen saamattomuuteensa ja saanut takaisin salakavalan nöyryytensä. Siitä ei ollut apua, että hän oli tehnyt lopun vaimostaan, joka tapauksessa se oli vaimo, joka riemuitsi voitosta. Hän pysyi voitettuna ja voi kääntää talon nurin miten tahansa, saamatta näkyviinsä niin centimeäkään. Ainoastaan hänen levottomat, väijyvät katseensa ja hänen harmaankalpeat kasvonsa ilmaisivat hänen huoliansa. Hän näki alati edessään kuolleen kaksi suurta silmää ja tuon kamalan irvistyksen huulten ympärillä, joka hoki: "Etsi! Etsi!" Hän etsi, eikä voinut nyt antaa aivoilleen minuutiksikaan lepoa Ne työskentelivät työskentelemistään levotta ja rauhatta saadakseen selville, missä rahat saattoivat olla piilossa. Hän seuloi ajatuksissaan, mitkä piilopaikat saattoivat olla ajateltavissa, ja hylkäsi ne, mitkä jo oli tutkinut, sai kuumeen heti kun oli ajatellut jonkun uuden ja saattoi silloin päästää kaikki, mitä hänellä oli käsissään, juostakseen sinne, mutta aina turhaan. Se oli tuskaa, joka ajan oloon kävi sietämättömäksi, kostavaksi kidutukseksi, jonkinlaiseksi aivojen unettomuudeksi, joka hänen päähänpistonsa tasaisesti naksuttaessa piti hänet valveilla, teki hänet tyhmäksi ja vastoin hänen tahtoaan myöskin miettiväiseksi.
Hän etsi, puhaltaessaan torveansa, kerran alaspäin meneville, kahdesti ylöspäin meneville junille. Noudattaessaan soittoja, painaessaan koneidensa nappuloita avatakseen tai sulkeakseen radan, etsi hän. Hän etsi pysähtymättä, etsi raivoisasti päivällä, istuessaan siinä toimettomuuden tylsistyttämänä pitkässä odotuksessaan, ja yöllä, jolloin häntä vaivasi unettomuus ja hänen ympärillään oli tuo suuri, äänetön, pimeä seutu ja hän tunsi olevansa ikäänkuin karkotettu maailman loppuun. Ducloux eukko, joka nyt hoiti veräjänvartijan tointa, ja joka kernaasti tahtoi päästä naimisiin, mielisteli häntä ja näytti olevan sangen levoton siitä, ett'ei hän koskaan nukkunut.
Eräänä iltana, kun Jacques, joka nyt alkoi voida hiukan kävellä sisällä, oli noussut ja mennyt akkunan luo, näki hän lyhdyn liikkeessä Misardilla; hän oli varmaankin etsimispuuhissa. Mutta seuraavana yönä, jolloin Jacques myös oli valveilla, näki hän ihmeekseen Cabuchen seisovan siinä suuren, mustan varjon kaltaisena tiellä viereisen huoneen akkunan alla, joka oli Séverinen makuuhuone. Mutta sen sijaan, että tämä olisi häntä suututtanut, täytti se, hänen tietämättään minkä vuoksi, hänet säälillä ja surumielisyydellä. Tuo suuri, karkea mies, joka vartioi tuossa uskollisen koiran tavoin oli siis onneton hänkin.
Séverinellä, joka oli niin heiveröinen eikä, kun häntä tarkasteli yksityiskohdittain, oikeastaan ollut kaunis, lienee siis todellisuudessa mustine hiuksineen ja vaaleansinisine silmineen ollut tavaton lumousvoima, koskapa oikeat villit, suuret, tyhmät jättiläisetkin joutuivat niin pois suunniltaan, että kainojen ja saamattomien poikain tavalla viettivät öitä hänen akkunansa edustalla. Hänen mieleensä muistui nyt yhtä ja toista, kuten esimerkiksi Cabuchen into olla Séverinen apuna ja ne orjamaisen nöyrät katseet, joilla hän asettui hänen palvelukseensa. Cabuche oli aivan varmasti rakastunut, niin, intohimoisesti rakastunut Séverineen. Ja seuraavana päivänä, kun hän erityisesti piti häntä silmällä, näki hän hänen hiipivän ottamaan ylös hiusneulaa, joka Séverineltä putosi hänen vuodetta laittaessaan, ja piilottavan sen käteensä, päästäkseen antamasta sitä takaisin. Jacques ajatteli silloin, kuinka hän itse oli kiusaantunut, ja kaikkea, mitä hänen intohimonsa oli saanut hänet kärsimään, ja kaikkea sitä levottomuutta ja pelkoa, joka heräsi eloon sikäli kuin hän sai terveytensä takaisin.
Vielä kaksi päivää kului, viikko oli nyt mennyt menojaan, ja kuten lääkäri oli ennustanut, voivat loukkaantuneet jälleen ryhtyä toimeensa. Eräänä aamuna oli veturinkuljettaja akkunasta nähnyt lämmittäjänsä, Pecqueuxin, ajavan ohi uudella veturilla ja huitovan hänelle, ikäänkuin olisi kutsunut häntä. Mutta Jacques ei pitänyt kiirettä, hänen jälleen herännyt intohimonsa pidätti häntä siellä ja hän odotti jonkinlaisella levottomuudella, mitä tuleman piti.
Samana päivänä sai hän alhaalta kuulla nuorekkaan raikkaita naurunhohotuksia, jotka täyttivät tuon kolkon talon yhtä suurella meluisalla iloisuudella, kuin jos siellä olisi ollut koko nuorten tyttöjen koulu ulkona huvimatkalla. Hän tunsi nuoret Dauvergnen tytöt, mutta ei sanonut siitä mitään Séverinelle, joka muuten pysyttelihe poissa koko päivän, eikä voinut viittä minuuttia viipyä hänen luonansa. Kun tuli ilta, valtasi kuolon hiljaisuus koko talon. Ja kun Séverine totisena ja hiukan kalpeana tuli huoneestansa, jossa oli viipynyt ylen kauvan, katseli Jacques häntä ja kysyi:
— Onko hän nyt matkustanut? Veivätkö hänen sisarensa hänet mukanaan?
Séverine vastasi lyhyesti:
— Kyllä.
— Ja nyt olemme aivan yksinämme, aivan itseksemme?
— Niin, aivan yksinämme. Huomenna täytyy meidän erota ja minä palaan
Havreen. Oleskelu täällä erämaassa on lopussa.
Jacques katsoi häneen edelleen, samalla kertaa hymyillen ja hämillään. Hän pääsi kuitenkin lopuksi tasapainoon ja sanoi:
— Oletko ehkä pahoillasi siitä, että hän on matkustanut?
Kun Séverine vapisi ja tahtoi vastustaa, ehätti hän hänet.
— En tahdo toimeenpanna mitään näytelmää. En ole mustasukkainen. Sanoit minulle kerran, että minä tappaisin sinut, jos olisit minulle uskoton, enkäpä minä näyttäne rakastajalta, joka aikoo ottaa rakastajattarensa hengiltä… Mutta sinähän et tosiaankaan tahtonut ollenkaan tulla sieltä pois. Oli mahdotonta saada pitää sinua edes yhtä minuuttia, ja minä muistin vihdoin, mitä sinun miehesi sanoi, että sinusta jonakin kauniina päivänä voisi tulla tuon nuorukaisen rakastajatar, ei siksi, että se tuottaisi sinulle erityistä huvitusta, vaan ainoastaan alottaaksesi jotakin uutta.
Séverine ei viitsinyt kiistellä, vaan ainoastaan toisti hiljaa kaksi eri kertaa.
— Alottaakseni jotakin uutta, alottaakseni jotakin uutta…
Sitten virkkoi hän vastustamattoman vilpittömyyden valtaamana:
— No niin, kuulehan, se on totta… Me voimme sanoa toisillemme kaikki. On niin paljon sellaista, joka sitoo meitä yhteen… Hän on monta kuukautta ollut tunkeileva. Hän tiesi minun kuuluvan sinulle, eikä luullut sen minuun enemmän koskevan, jos rupeaisin hänen omakseen. Kun me jälleen tapasimme toisemme täällä, puhui hän minulle siitä uudestaan ja toisti, että hän oli kuolemakseen rakastunut minuun, ja näytti olevan syvästi kiitollinen hänelle osoittamastani huolenpidosta ja oli niin hellä ja lempeä, että minä todellakin silmänräpäyksen uneksin rakastuvani häneenkin, alottavani jotakin uutta, jotakin parempaa, jotakin suloista … niin, kentiesi jotakin, mikä ei olisi tuottanut minulle erityistä huvitusta, mutta joka olisi antanut minulle rauhaa…
Hän keskeytti puheensa ja empi jatkaa.
— Sillä meiltä molemmilta on nyt tie tukossa, emme pääse pitemmälle… Unelmamme matkustamisesta täältä pois, toiveemme rikkauden ja onnen löytämisestä Amerikassa — koko tämä onnellisuus, joka riippui sinusta, se on nyt tehty mahdottomaksi, koska sinä et voinut siihen alistua. Voi, minä en moiti sinua mistään, onpa vielä parempikin, ett'ei sitä ole tapahtunut: mutta minä tahdon saada sinut ymmärtämään, että sinun kanssasi minulla ei enään ole mitään odotettavana: päivä tulee olemaan toisen kaltainen, samoine tuskineen, samoine murheineen.
Jacques antoi hänen puhua puhuttavansa ja kysyi häneltä vasta, kun näki hänen vaikenevan:
— Senkö vuoksi sinusta on tullut hänen rakastajattarensa?
Séverine käveli muutaman askeleen huoneessa, kääntyi sitten ympäri ja kohautti olkapäitään.
— Ei, en ole ollut hänen rakastajattarenaan, ja sanon sinulle aivan yksinkertaisesti mitenkä se on, ja minä olen varma, että sinä uskot minua, koska meidän kumpaisenkaan ei tarvitse valehdella mitään toisillemme… Ei, en ole voinut siihen taipua, yhtä vähän kuin sinä voit, kun oli kysymys tuosta toisesta asiasta. Sinua ihmetyttää, ett'ei nainen voi antautua miehelle, kun hän lähemmin harkitessaan huomaa, että siitä olisi hänelle hyötyä. Minä itse en sitä kauvankaan ajatellut: minun ei ollenkaan ollut vaikea siinä suhteessa tyydyttää miestäni tai sinua, kun näin teidät itseeni näin rakastuneina. Mutta tällä kertaa en sitä voinut. Hän on ainoastaan suudellut kättäni, ei edes suutani. Vannon sinulle, että niin on. Hän odottaa minua tuonnempana Pariisissa. Nähdessäni hänet niin onnettomana, en tahtonut saattaa häntä aivan epätoivoon.
Hän oli oikeassa, Jacques uskoi häntä ja ymmärsi sangen hyvin, ett'ei hän puhunut valhetta. Hänet valtasi jälleen tuska, hänen kamalasti liikutettu himonsa kasvoi hänen ajatellessaan, että hän nyt oli yksin hänen kanssaan, kaukana kaikista muista ihmisistä, ja että heidän intohimonsa jälleen loimotti korkeana. Hän tahtoi päästä pakoon ja huudahti:
— Mutta entäs tuo toinen sitten? Onhan vieläkin yksi lisäksi,
Cabuche.
Séverine astui taas kiivaasti häntä kohden.
— Oh, sinä olet huomannut sen, sinä tiedät senkin… Niin, se on totta, hän on myöskin. Minä kysyn itseltäni, mikä heitä kaikkia vaivaa. Hän ei koskaan ole sanonut minulle sanaakaan siitä. Mutta minä näen kyllä, kuinka hän vääntelee käsiänsä, kun me suutelemme toisiamme, ja kuullessaan minun sinua sinuttelevan, itkee hän salaa. Ja sitäpaitsi varastaa hän minulta kaikkea mahdollista, käsineitä, vieläpä nenäliinojakin katoaa ja hän piilottaa ne luolaansa, ikäänkuin olisivat ne aarteita… Mutta et suinkaan sinä voine mielessäsi kuvitella, että minä saattaisin antautua tuolle villille. Minä pelkäisin häntä. Muuten ei hän pyydä mitään. Ei, ei, kun tuollaiset suuret, tyhmät miehet ovat ujoja, voivat he kuolla rakkaudesta, ilman että heillä on mitään pyyteitä. Sinä voisit jättää minut hänen huostaansa kokonaiseksi kuukaudeksi, eikä hän koskettaisi minua sormellaankaan, yhtä vähän kuin Louisettea, sen voin nyt taata.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa tämän muiston johdosta ja äänettömyys syntyi. Menneisyys esiintyi heidän katseelleen, he muistivat kohtaamisen tutkintatuomarin luona Rouenissa, tuon hauskan ensimäisen Pariisinmatkan ja kohtaukset Havressa ja kaiken sen hupaisen ja kamalan, mikä sen jälkeen oli seurannut. Hän tuli niin lähelle Jacquesia, että tämä tunsi hänen haalean hengityksensä.
— Ei, ei, vielä vähemmin hänen kuin jonkun toisen kanssa. Ei kenenkään kanssa, kuuletko, sillä se olisi minulle mahdotonta. Ja tahdotko tietää miksi? Minulla on nyt tunne siitä, ja minä olen varma, ett'en pety. Se on siksi, että sinä olet ottanut minut kokonaan. Ei ole olemassa mitään muuta sanaa siitä. Niin, ottanut, kuten otetaan jotakin molemmin käsin ja kannetaan se pois ja käytetään sitä joka minuutti, niinkuin jotakin, joka on omaa. En ole kuulunut kenellekään ennen sinua. Minä olen sinun ja pysyn omanasi, vaikka et sitä tahtoisikaan, vaikka en itsekään sitä tahtoisi… En voisi sitä selittää. Tiemme ovat nyt kerran siten yhtyneet. Kun on noista toisista kysymys, herättää se minussa pelkoa ja vastenmielisyyttä, jota vastoin sinä, sinä tuotat minulle suloista nautintoa, todellakin taivaallisia onnea. Ah! minä rakastan ainoastaan sinua, en voi rakastaa ketään muuta kuin sinua.
Hän ojensi kätensä häntä kohden, painaakseen häntä itseänsä vastaan, nojatakseen päätään hänen olkapäähänsä ja painaakseen huulensa hänen huuliaan vastaan. Mutta Jacques tarttui hänen käsiinsä ja työnsi hänet takaisin hämmennyksissään ja peljästyksissään siitä, että tunsi tuon vanhan pöyristyksen kiitävän jäseniänsä pitkin ja veren nousevan päähänsä. Hänen korvissaan soi ja päässään kolkutti ja melusi sekavasti samalla tapaa, kuin koska hänellä muinoin oli pahimmat kohtauksensa. Muutamaan aikaan ei hän ollut voinut koskea häneen keskellä valoisaa päivää taikka edes kynttilän palaessa, koska hän pelkäsi tulevansa sairaaksi, jos näkisi hänet. Tässä tilaisuudessa paloi lamppu, joka loi kirkasta valoa heidän molempain yli; ja jos hän siinä määrin vapisi noin, jos hän alkoi joutua raivoon, tapahtui se aivan varmasti sen vuoksi, että hän eroitti hänen valkoisen, pyöreän povensa hänen aamunuttunsa auki päästetystä kauluksesta.
Hän jatkoi samalla kertaa rukoilevasti ja intohimoisesti:
— Meidän olemisemme on tosiaankin, ikävä kyllä, suljettu. Vaikka en odotakaan sinulta mitään uutta, vaikka tiedänkin, että huomispäivä on tuottava meille samoja tuskia ja samoja murheita, on se minusta yhdentekevää, eikä minulla ole muuta tehtävää, kuin elää retuuttaa ja kärsiä sinun kanssasi. Me palaamme Havreen, käyköön kuinka tahansa, kunhan minä vaan saan sinut silloin tällöin hetkiseksi huostaani… Nyt on kulunut kolme yötä, joina en ole voinut nukkua huoneessani rappujen toisella puolella, syystä että olen ikävöinnyt sinua. Mutta sinä näytit niin kärsivältä ja olit niin synkkä, että minä en uskaltanut… Mutta salli minun nyt jäädä luoksesi tänä iltana. Saatpa nähdä, kuinka siitä tulee suloista. Minä tekeydyn niin pieneksi, ett'en ole sinulle haitaksi. Ja ajatteles, että tämä on viimeinen yö. Täällä olemme ikäänkuin olisimme maailman lopussa. Emme kuule tuulahdusta, emme suhinaakaan. Ei kukaan tule, me olemme yksin, niin täydellisesti, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa, vaikkapa kuolisimme toistemme syliin.
Raivoisassa, Séverinen hyväilyjen kuumittamassa himossaan Jacques, jolla ei ollut mitään asetta, ojensi kätensä, tarttuakseen Séverinen kaulaan ja kuristaakseen hänet, kun hän itsestään noudatti totuttua tapaa, kääntyi ympäri ja sammutti lampun. Samoin kuin sinä yönä, jolloin Séverine Victoire eukon huoneessa Pariisissa tunnusti hänelle kaikki, kuunteli hän nyt äänetönnä hänen loppumattomia kuiskauksiansa. Kentiesi oli hän tänä iltana, sammuttaessaan lampun, tuntenut kuoleman leijailevan päänsä päällä. Aina tähän päivään asti oli hän, vaikka kuolema häntä alituisesti uhkasi, hymyillen ja huoletonna levännyt lemmittynsä sylissä. Mutta nyt oli jääkylmä väristys kulkenut hänen läpitsensä ja selittämätön pelko vei hänet aivan lähelle Jacquesin rintaa, ikäänkuin olisi hän tuntenut miehisen suojeluksen tarvetta. Hänen kevyt hengityksensä oli ikäänkuin koko hänen olentonsa antama lahja.
— Oi, lemmittyni, jos olisit voinut siihen ryhtyä, kuinka onnellisiksi me olisimme siellä tulleet… Ei, ei, en enään pyydä sinua tekemään sellaista, jota et voi; mutta minä niin kovasti kaipaan sitä, mistä silloin uneksimme!… Äsken minä niin peljästyin. En tiedä, mutta on ikäänkuin jokin uhkaisi minua. Ne ovat luonnollisesti pelkkiä lapsellisuuksia, mutta joka minuutti käännyn ympäri ja on ikäänkuin joku olisi tuolla aikeessa iskeä minuun ja suojanani olet ainoastaan sinä armaani. Kaikki iloni riippuu sinusta, sinä olet nyt ainoa, joka pysytät minua elämässä.
Vastaamatta painoi Jacques hänet vielä lähemmäksi itseänsä ja pani siihen sen, mitä hän ei sanoin ilmaissut, nimittäin liikutuksensa, vilpittömän toivomuksensa olla hyvä häntä kohtaan ja sen intohimoisen rakkauden, jota hän hänessä edelleenkin herätti. Ja kuitenkin oli hän aikonut tappaa hänet tänä iltana, ja hän olisi varmaan kuristanut hänet, ellei hän olisi kääntynyt ympäri ja sammuttanut lamppua. Hän ei milloinkaan tulisi terveeksi, kohtaukset palasivat nyt sattumalta, ilman että hän edes voi saada selville ja miettiä syitä. Minkä vuoksi olikaan hän tahtonut tappaa hänet tänä iltana, vaikka havaitsi hänet uskolliseksi ja luottavaiseksi ja hänen intohimoisuutensa suuremmaksi? Oliko siis niin, että mitä enemmän Séverine häntä rakasti, sitä enemmän tahtoi hän saada hänet huostaansa, vaikka se johtaisikin hänen menehtymiseensä. Oliko se miehisen itsekkäisyyden mustiin syvyyksiin kätketty toivomus? Tahtoiko hän omistaa hänet, niin kuin maakin, kuolleena!
— Sano minulle, armaani, minkä vuoksi siis olen peloissani? Tiedätkö mitään vaaraa, joka minua uhkaa?
— En, en, ole rauhallinen, ei sinua mikään uhkaa.
— Toisinaan vapisee koko ruumiini. Takaani uhkaa alituinen vaara, jota en näe, mutta jonka tunnen… Miksi siis olen peloissani?
— Ei, ei, älä pelkää… Minä rakastan sinua, enkä salli kenenkään tehdä sinulle mitään pahaa… Kuinka ihanaa onkaan siten sulautua toisiinsa!
Syntyi suloinen äänettömyys.
— Oi, rakastettuni, jatkoi Séverine kevyen hyväilevästi hengittäen, vielä monta sellaista yötä, kuin tämä… Me myisimme tämän talon ja matkustaisimme rahoinemme, Amerikasta etsiäksemme ystäväsi, joka sinua edelleenkin odottaa… En ainoanakaan päivänä mene levolle suunnittelematta, kuinka me järjestäisimme elämämme siellä… Ja kaikkina iltoina tulisi olemaan samanlaista kuin tänä iltanakin. Minä kuuluisin sinulle ja lopuksi me nukkuisimme toistemme syliin… Mutta minä tiedän, että sinä et voi, ja jos puhunkin sinulle siitä, en tee sitä saattaakseni sinut pahoille mielin, vaan sen vuoksi, että se vastoin tahtoani tunkeutuu esiin sydämestäni.
Jacques teki nyt saman kiivaan päätöksen, jonka hän jo ennen oli niin usein tehnyt, nimittäin tappaa Roubaud, päästäkseen tappamasta Séverineä. Nyt, kuten kaikkina muinakin kertoina, uskoi hän tahtovansa sitä lujasti ja järkähtämättömästi.
— En ole voinut, mutisi hän vuorostaan, mutta minä olen sen tekevä.
Enkö ole sitä sinulle luvannut?
Séverine teki heikon vastaväitteen.
— Ei, minä pyydän sinua, älä lupaa mitään… Me tulemme sairaiksi, sitten kun rohkeutesi on sinut pettänyt… Ja se on sitäpaitsi inhoittavaa, se ei saa tapahtua.
— Kyllä, tiedäthän, sen päinvastoin pitää tapahtua. Sen vuoksi olen saapa voimaa sen tekemiseen. Tahtoisin puhua sinun kanssasi siitä, ja me keskustelemme siitä, koska olemme täällä itseksemme ja rauhassa, emmekä voi nähdä edes omien sanojemme väriä.
Séverine hengitti syvään ja antoi tapahtua Jacquesin tahdon mukaan, hänen sydämensä sykki niin kovasti, että Jacques tunsi sen lyövän omaa sydäntänsä vastaan.
— Oi, Jumalani, minä toivoisin niin innokkaasti sellaista, jonka ei pitäisi tapahtua … mutta nyt, kun siitä tulee täyttä totta, en voi kauvemmin elää.
He vaikenivat uudelleen, tämän päätöksensä raskaan painon masentamina. Heillä oli tuntoa ympärillä olevan raivaamattoman seudun lohduttomasta yksinäisyydestä. Kun Jacques sitten, ikäänkuin etsien, suuteli häntä kaulaan leuvan alle, alkoi hän uudelleen kuiskailla:
— Meidän täytyy saada hänet tänne… Niin, minä voisin kutsua hänet tänne jollakin tekosyyllä. En vielä tiedä, mitä olen keksivä, mutta sen saamme sitten nähdä. Sinä odotat häntä piilossa ja se käy aivan itsestään, sillä täällä voipi olla varma siitä, ett'ei tule häirityksi. Siten on tehtävä.
Jacques tyytyi aivan myöntyväisesti vastaamaan:
— Niin, niin.
Mutta Séverine punnitsi jokaisen yksityiskohdan hyvin tarkoin, ja sitä mukaa kuin hän kehitti suunnitelmaa päässään, arvosteli ja paranteli hän sitä.
— Mutta me tekisimme hyvin tyhmästi, armaani, ellemme ryhtyisi varokeinoihin. Jos antaisimme vangita itsemme seuraavana päivänä, olisi parempi antaa olla niin kuin on… Olen lukenut sen jostakin, en nyt voi muistaa mistä, mutta kai se oli jossakin romaanissa, ja parasta taitaisikin olla saattaa ihmiset siihen uskoon, että se oli itsemurha… Hän on nyt jonkun aikaa ollut niin kummallinen ja synkkä, ett'ei kukaan joutuisi ihmeisiinsä, saadessaan yht'äkkiä kuulla hänen matkustaneen tänne ottaakseen itsensä hengiltä… Mutta nyt on keksittävä jokin keino asian järjestämiseksi niin, että itsemurha näyttää todenmukaiselta. Vai kuinka?
— Niin, epäilemättä.
— Jotakin, mikä poistaa jäljet vai kuinka… Sepä olisi ajatus! Jos hänellä esimerkiksi olisi haava kaulassa, tarvitsisi meidän ainoastaan ottaa ja kantaa hänet alas radalle. Ymmärrätkö? Asettaisimme hänet raiteelle, niin että ensimäinen juna irroittaisi hänen päänsä. Kun kaikki on ruhjoutunut, voivat he sitten saada etsiä niin paljon kuin haluavat, silloin ei löydy edes reikääkään… Mitä sinä siitä sanot?
— Niin, se on mainiota!
Molemmat oikein vilkastuivat ja Séverine tuli melkein iloiseksi ja ylpeäksi siitä, että hänellä oli niin paljon mielikuvitusta. Mutta kun Jacques hyväili häntä hiukan tulisesti, kulki väristys hänen läpitsensä.
— Ei, odota… Kun lähemmin ajattelen, ei se kuitenkaan ole oikein hyvin. Jos sinä olisit minun luonani, näyttäisi itsemurha joka tapauksessa epäilyttävältä. Sinun täytyy olla poissa. Kuulehan nyt. Sinun on huomenna lähdettävä pois aivan julkisesti, niin että sekä Cabuche että Misard sen näkevät ja niin, että sinun poissaolosi voidaan näyttää toteen. Sinä menet junaan Barentinissa ja astut jollakin tekosyyllä pois Rouenissa. Sitten palaat takaisin heti kun on tullut pimeä ja minä päästän sinut sisään. Siinä on ainoastaan neljä lieuea, niin että sinä voit olla palannut vähemmässä kuin kolmessa tunnissa… Tällä kertaa on kaikki järjestetty ja sitten se käy helposti, kunhan sinä vaan tahdot.
— Niin, minä tahdon. Se on selvää.
Jacques harkitsi nyt itse ja syntyi hetken vaitiolo, jonka aikana he pysyivät liikkumattomina, ikäänkuin olisivat täydellisesti syventyneet tuohon päätettyyn, nyt varmaan tekoon.
— Mutta, virkkoi Séverine äkkiä — mitä tekosyytä käytämme, saadaksemme hänet ulos? Hän ei voi tulla ennen kun kahdeksan junalla illalla, lopetettuaan virantekonsa, eikä hän ole perillä ennen kymmentä. Mutta niin on parempi… Niin, nyt olen siitä selvillä. Misard on puhunut eräästä talonostajasta, jonka pitäisi tulla tänne ylihuomenna. Minä sähkötän miehelleni huomenna, kun tulen ylös, että hänen läsnäolonsa on ehdottomasti välttämätön. Hän tulee silloin huomen illalla, sinä lähdet iltapäivällä ja voit olla palannut ennen hänen saapumistaan. Silloin on pimeä, ei kuuvalo, eikä mikään muukaan meitä häiritse. Kaikki voidaan järjestää erinomaisesti.
— Niin, erinomaisesti.
Kun he vihdoin nukkuivat, alkoi pimeys, joka siihen saakka oli kätkenyt heidät toisiltansa, ikäänkuin olisivat he olleet mustaan kaapuun verhottuina, vaalenemaan koittavan aamun edessä. Jacques nukkui raskaasti ja uneksimatta aina kymmeneen saakka, ja kun hän avasi silmänsä, oli hän yksinään; Séverine pukeutui huoneessaan rapun toisella puolella. Säteilevä päivämeri tunkeutui sisään akkunasta ja loi hehkuaan punaisiin vuodeverhoihin ja seinäpapereihin ja kaikkeen muuhun punaiseen huoneessa. Samaan aikaan tärisytti taloa kohisten ohikulkeva juna, ja luultavasti juna hänet herätti. Sokaistuneena tarkasteli hän aurinkoa ja sitä punaista sädettä, jossa hän oli. Sitten hän muisti: Se oli päätetty, seuraavana yönä hän tappaisi, sitten kun tämä suuri aurinko olisi mennyt pois.
Kaikki kävi tänä päivänä niin kuin Séverine ja Jacques olivat suunnitelleet. Ennen aamiaista pyysi ensinmainittu Misardia viemään miehelle osoitetun sähkösanoman Doinvilleen ja kolmen ajoissa, kun Cabuche oli siellä, valmistautui Jacques julkisesti lähtöön.
Kun hän läksi, astuakseen Barentinissa neljän ja neljäntoista junaan, sai hän vielä seuraansa Cabuchenkin, jolla ei ollut mitään tekemistä, ja joka tunsi itsetiedotonta tarvetta olla hänen lähellänsä, onnellisena siitä, että tapasi rakastajassa jotakin siitä naisesta, jota hän jumaloi. Rouenissa, jonne Jacques saapui kahtakymmentä minuuttia yli viiden, majoittui hän erääseen ratapihan lähellä sijaitsevaan majataloon, jota piti eräs hänen kansalaisettarensa. Hän mainitsi siellä, että hän seuraavana päivänä kävisi tervehtimässä muutamia tovereita, ennen kun palaisi Pariisiin, jälleen ryhtyäkseen virantekoonsa. Mutta hän sanoi olevansa hyvin väsyksissään, koska oli liiaksi ponnistanut voimiansa, ja meni sen vuoksi jo kello kuudelta sisälle laskeutuakseen levolle eräässä huoneessa, jonka hän oli itselleen annattanut alakerroksessa, ja jonka akkuna oli autiolle veräjälle päin. Kymmenen minuuttia myöhemmin kapusi hän huomaamattomasti ulos akkunasta ja sulki luukun, jotta voisi tulla sisään yhtä huomaamattomasti, ja läksi matkalle Croix-de-Maufrasiin.
Vasta neljännestä yli yhdeksän oli Jacques jälleen saapunut tuon aution, hyljätyn talon luo. Oli hyvin pimeä, eikä yksikään kynttilä valaissut rakennuksen ilmanpitävästi suljettua etuosaa. Hän tunsi taas ikäänkuin tuskallisen piston sydämessään, tämä kamala synkeys herätti hänessä aavistuksen välttämättömästä onnettomuudesta. Séverinen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan heitti hän kolme pientä kiveä punaisen huoneen luukkuun. Sitten meni hän talon takapuolelle, jossa muuan ovi vihdoin aivan hiljaa avattiin. Suljettuaan sen jälkeensä, seurasi hän hapuillen noita kevyitä askeleita rappusissa. Mutta saapuessaan ylös, pysähtyi hän liikkumattomana hämmästyksestä, kun hän suuren lampun valossa, joka seisoi erään pöydän kulmalla, näki vuoteen jo epäjärjestyksessä ja nuoren naisen vaatteet viskattuina tuolille ja hänet itsensä paitasillaan, paljain jaloin ja yöksi suittuna, nuo paksut hiuspalmikot korkealle sidottuina ja jättäen kaulan vapaaksi.
— Kuinka? Sinä olet jo mennyt levolle!
— Niin, se on epäilemättä paljon parempi… Sain erään ajatuksen! Sinä voit ymmärtää, että jos minä menen alas näin ja avaan hänelle, kun hän tulee, on hänen vieläkin vaikeampi epäillä mitään. Minä sanon silloin hänelle, että päätäni kivistää. Misard uskoo jo, että minä voin pahoin. Sen vuoksi voin sanoa, ett'en ole lähtenyt huoneesta, kun hänet huomen aamulla tavataan alhaalta radalta.
Mutta Jacques, joka jälleen alkoi vapista, innostui liikaa:
— Ei, ei, pukeudu… Sinun täytyy olla ylhäällä… Sinä et voi olla noin.
Séverine hymyili ihmeissään.
— Miksi niin, armaani? Minä vakuutan sinulle, ett'ei sinun tarvitse olla levoton, ei minun ole ollenkaan vilu. Tunnustele, enkö ole lämmin!
Hän lähestyi maikaillen ripustautuakseen hänen kaulaansa paljailla käsivarsillaan, ja paita liukui tällöin olkapäältä alas ja paljasti pyöreän poven. Mutta kun Jacques vetäytyi syrjään ja näytti tulevan yhä ärtyisämmäksi, antoi hän myöden.
— Älä vain suutu, minä ryömin jälleen vuoteeseen, jott'ei sinun tarvitse kauvemmin olla levoton siitä, että minä vilustun.
Sitten kun Séverine oli uudelleen laskeutunut levolle ja vetänyt peitteen ylös leukansa alle, näytti Jacques todellakin hiukan rauhoittuvan. Séverine jatkoi puhumistaan aivan hiljaa.
— Olen muutamien kuukausien kuluessa kärsinyt aivan liian paljon, enkä voi pitää hänestä. Satoja kertoja olen sanonut itselleni: Mieluummin kaikkea muuta, kuin jäädä vielä viikoksikaan tämän miehen luo. Mutta sinä olet oikeassa; on hirveätä olla pakotettuna johonkin tuollaiseen, ja sitä voidaksemme täytyy meidän todellakin oikein innokkaasti toivoa elävämme onnellisina yhdessä… Me menemme alas ilman valkeata. Sinä asetut oven taakse, ja kun minä olen avannut ja hän on tullut sisään, teet sinä kuten tahdot… Jos minä puutun tähän, tapahtuu se auttaakseni sinua, jott'ei sinun yksinäsi tarvitse pitää siitä murhetta, ja minä järjestän niin hyvin kuin voin.
Jacques jäi seisomaan pöydän eteen, huomatessaan veitsen. Se oli sama veitsi, jota mies oli käyttänyt, ja Séverine oli ilmeisesti pannut sen siihen jotta hän vuorostaan käyttäisi sitä. Veitsi oli aivan avattuna ja loisti lampunvalossa. Hän otti sen käteensä ja tutki sitä. Séverine oli vaiti ja katseli myös. Kun se oli Jacquesilla, niin olihan tarpeetonta puhua hänelle siitä. Ja vasta, kun hän oli pannut sen takaisin pöydälle, jatkoi Séverine puhumistaan.
— Armaani, en tahdo sinua yllyttää. Vielä ei ole liian myöhäistä lähteä täältä, ellet saata sitä tehdä.
Jacques teki kiivaan liikkeen ja oli itsepäinen.
— Luuletko, että minä olen pelkuri? Tällä kertaa se on tapahtuva, sen olen vannonut.
Samassa silmänräpäyksessä tärisytti taloa juna, joka salaman nopeudella kulki ohi niin läheltä, että se tuntui järkyttävän talon perustuksia, ja Jacques lisäsi:
— Se on hänen junansa, suoraan Pariisista tuleva juna. Hän on poistunut junasta Barentinissa ja on puolen tunnin kuluttua täällä.
Ei Jacques eikä Séverine puhuneet enempää ja pitkällinen äänettömyys pääsi vallalle. He näkivät mielikuvituksessaan, kuinka hän kulki noita kapeita polkuja pimeässä yössä. Jacques alkoi konemaisesti kävellä edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi hän laskenut joka askeleen, joka toi tuon toisen lähemmäksi. Askel lisäksi ja vieläkin yksi, ja lopuksi seisoisi hän väijyksissä porstuan oven takana ja työntäisi veitsen toisen kaulaan, kohta kun tämä astuisi sisälle. Séverine, joka makasi seljällään, peite edelleen vedettynä ylös leuvan alle, katseli suurin, kiintein silmin häneen, hänen kävellessään siinä edestakaisin, Jacquesin askelten säännöllinen rytmi, joka saapui hänen korviinsa toisten, tuolta kaukaa kuuluvien askelten kaikuna, tuuditti hänen mielensä lepoon. Toinen toisensa jälkeen viivyttelemättä, eikä mikään enään voisi heitä ehkäistä. Kun heitä olisi tarpeeksi monta, syöksyisi hän ylös vuoteesta, menisi paljain jaloin ja kynttilättä rappuja alas avaamaan: "Sinäkö se olet, ystäväni, tule sisään, minä olen jo käynyt levolle". Eikä mies ehtisi edes vastata, vaan kaatuisi maahan pimeässä, kaula katkaistuna.
Uusi juna meni nyt ohitse, se oli alaspäin menevä sekajuna, joka kohtasi suoranaisen junan viittä minuuttia ennen Croix-de-Maufrasia. Jacques pysähtyi hämmästyneenä. Ainoastaan viisi minuuttia! Kuinka pitkällistä olisikaan odottaa koko puoli tuntia! Hän tunsi tarpeen olla liikkeellä ja alkoi kävellä huoneen toisesta päästä toiseen. Levottomana ja niiden miesten kaltaisena, joita kohtaa hermohalvaus heidän miehuusvoimassaan, kysyi hän jo itseltään, tulisiko hän. Hän tunsi sangen hyvin tuon kaiken kulun, koska hän toistakymmentä eri kertaa oli ollut tilaisuudessa ilmiötä seuraamaan. Aluksi varmuus, ehdoton päättäväisyys tappamiseen; sitten ahdistus rinnassa, kylmyys käsissä ja jaloissa; ja sitten yht'äkkiä tahdon voimattomuus lihaksia vastaan. Hän koetti asiaa harkitsemalla yllyttää itseänsä ja toisti mielessään kaikki ne syyt, jotka hän oli itselleen niin monta kertaa sanonut: hänen etunsa Roubaudin raivaamisesta pois tieltä, omaisuus, joka odotti häntä Ameriikassa, sen naisen omistaminen, jota hän rakasti. Pahinta oli, että hän äsken, tavatessaan Séverinen noin puolialastomana, oli luullut asian vielä kerran menneen myttyyn, sillä kohta kun nuo vanhat pöyristykset alkoivat uudelleen, ei hän enään ollut oma herransa. Hän oli vapissut tuon ylivoimaisen kiusauksen edessä, kun se tarjoutui ja veitsi oli tuossa avattuna. Mutta nyt tuli hän jälleen järkähtämättömäksi päätöksessään ja sai joustavuutensa takaisin. Nyt voisi hän sen tehdä. Ja hän odotti häntä edelleenkin, kävellen edestakaisin oven ja akkunan välillä, jolloin hän joka kerta kulki läheltä ohi vuoteen, johon hän ei tahtonut katsoa.
Séverine makasi edelleen liikkumattomana vuoteessa ja seurasi silmillään hänen kävelyänsä. Hänkin oli levoton ja peloissaan, ett'ei Jacques uskaltaisi sitä tälläkään kertaa. Hän tahtoi vain saada tästä lopun ja alottaa uuttaa elämää. Itsetiedottomasti kuuluu hän rakkaudessaan yksinomaan hänelle, joka hänet omisti, eikä hänellä ollenkaan ollut sydäntä tuolle toiselle, johon hän ei koskaan ollut tuntenut mitään intohimoa. Olisihan luonnollisin asia maailmassa, että hän toimitettaisiin pois tieltä, koska hänestä oli haittaa; ja hänen täytyi erityisesti sitä miettiä, tullakseen liikutetuksi rikoksen häpeällisyydestä. Mutta kohta kun veren ja sen yhteydessä olevien kamalain seikkojen kuva katosi hänen tajunnastaan, sai hän takaisin tyynen hymynsä ja viattoman, hellän ja nöyrän ilmeensä.
Hän, joka luuli niin hyvin tuntevansa Jacquesin, joutui kuitenkin kummiinsa. Siinä oli tosin edelleenkin hänen pyöreä, kaunis päänsä, hänen kiharaiset hiuksensa ja hyvin tummat viiksensä sekä ruskeat, kultapilkkuiset silmät, mutta alaleuka muistutti nyt pitkää, ulospistävää kitaa, joka teki hänet suuressa määrin rumaksi. Kun Jacques kulki hänen ohitsensa, tuli hän vastoin tahtoansa katsahtaneeksi häneen, ja Séverine huomasi silloin, että ikäänkuin punainen usva oli laskeutunut hänen silmiensä yli ja himmentänyt niiden loisteen, jolloin hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin olisi peräytynyt koko ruumiillaan. Mitä hän tahtoi välttää? Pettikö hänen rohkeutensa vieläkin kerran? Tietämätönnä siitä alituisesta kuolemanvaarasta, jossa hän oli Jacquesin läheisyydessä, oli Séverine jo jonkun aikaa tahtonut selittää aiheettoman, vaistomaisen pelkonsa aavistukseksi lähellä olevasta välien rikkumisesta. Hän sai aivan äkisti päähänsä, että ellei Jacques voisi tällä kertaa iskeä, niin hän pakenisi, eikä palaisi enään koskaan takaisin. Hän päätti silloin, että Jacquesin oli ehdottomasti tappaminen, ja että hän antaisi hänelle rohkeutta, ja hän todellakin olisi sen tarpeessa. Tässä silmänräpäyksessä häiritsi uusi ohikulkeva juna huoneen painostavaa hiljaisuutta. Se oli loppumattoman pitkä tavarajuna, ja oli kuin olisivat viimeiset vaunut vierineet vierimistään loppumattomiin. Séverine nousi kyynärpäänsä nojalle ja odotti, kunnes tuo hirmumyrskyn kaltainen pauhina oli etäisyyteen häipynyt tuossa nukkuvassa seudussa.
— Viipyy vielä neljännestunnin, sanoi Jacques ääneensä. Hän on nyt ehtinyt Bécourtin metsän läpi ja on puolimatkassa. Oh, kuinka kauvan se kestää!
Mutta kun hän palasi akkunan luo, tapasi hän Séverinen seisomassa paitasillaan vuoteen vieressä.
— Menkäämme lampun kanssa alas, ehdotti hän. Sinä voit silloin nähdä paikan ja asettua sinne, ja minä näytän sinulle, kuinka avaan oven ja kuinka sinun on meneteltävä.
Jacques vapisi ja peräytyi.
— Ei, ei! Ei lamppua!
— Niin, mutta me piilotamme sen sitten. Sinun täytyy kuitenkin olla asiasta selvillä.
— Ei, ei! Mene uudelleen levolle!
Séverine ei totellut, vaan meni päinvastoin häntä kohden sellaisen naisen voitonvarmalla ja itsevaltiaalla hymyllä, joka tuntee olevansa kaikkivoipa sen intohimon kautta, jota hän herättää. Kun hän sulkisi Jacquesin syliinsä, niin tämä tekisi mitä hän tahtoisi, ja hän jatkoi puhumistaan hyväilevällä äänellä, saadakseen hänet suostumaan.
— Mutta lemmittyni, mikä sinua vaivaa? Voisipa luulla, että sinä pelkäät minua. Kohta kun lähestyn, näytät sinä väistävän minua. Jospa tietäisit, kuinka minun tässä silmänräpäyksessä tarvitsee nojautua sinuun, tuntea sinun olevan täällä, että me olemme täysin yksimieliset, ainiaaksi, kuuletko!
Hän oli vihdoin saanut hänet likistetyksi pöytää vastaan, niin ett'ei hän voinut päästä kauvemmaksi pakoon. Jacques katsoi häneen lampun kirkkaassa valossa. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä noin paljaana. Hän taisteli vastaan, mutta veri, joka virtasi päähän, ja nuo kamalat puistatukset valtasivat ja hämmensivät hänet. Hän muisti silloin, että veitsi oli hänen takanaan pöydällä; hän tunsi sen ja hänen tarvitsi ainoastaan ojentaa kätensä.
Suurella vaivalla onnistui hänen sammaltaa:
— Mene maata, minä pyydän sinua.
Mutta Séverine ei sen suhteen pettynyt; se oli tuo valtaan pääsevä himo häneen, joka pani Jacquesin noin vapisemaan. Hän tunsi jonkinmoista ylpeyttä siitä. Minkä vuoksi pitäisi hänen totella häntä, koska hän tahtoi tänä iltana saada hänet rakastumaan itseensä aina hulluuteen naakka. Notkean maikailevana meni hän häntä yhä lähemmäksi ja oli nyt aivan hänen edessään.
— Suutele minua… Suutele minua yhtä lämpimästi kuin rakastat minua… Se on antava meille rohkeutta… Ah niin, rohkeutta, sitä me tarvitsemme! Meidän täytyy rakastaa toisiamme enemmän kuin ketään muita, tehdäksemme mitä aijomme tehdä… Suutele minua kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi.
Jacques voi tuskin hengittää. Hän ei voinut kuulla mitään aivoissaan kuuluvien epäselvien äänien ja noiden tulipistojen takia, jotka korvien takaa tunkeutuivat päähän ja sen jälkeen levisivät hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Tuo toinen, tuo kimppuun hyökkäävä eläin, tuli nyt syöksyen esiin ja ajoi hänet ulos hänen omasta ruumiistaan. Hänen kätensä eivät häntä enään totelleet ja hän juopui tästä naisellisesta alastomuudesta, joka vietteli häntä niin ja lopulta saattoi hänet niin täydelliseen pyörtymykseen, että hänen tahtonsa masentui.
— Suutele minua lemmittyni, koska meillä vielä on minuutti aikaa… Sinä tiedät, että hän on kohta täällä. Hän voi kolkuttaa minä sekuntina tahansa… Koska sinä et tahdo, että menemme alas, niin muista, mitä sanon; minä avaan oven, ja silloin seisot sinä sen takana, mutta älä viivyttele, vaan toimita se heti tehdyksi… Minä rakastan sinua niin paljon, meistä tulee niin onnelliset! Hän on huono ihminen, joka on antanut minun kärsiä, ja on onnemme ainoana esteenä… Suutele minua, suutele minua!
Kääntymättä ympäri, kopeloi Jacques oikealla kädellä taakseen ja tarttui veitseen. Hetkiseksi jäi hän seisomaan siten ja puristi veistä kädessään. Oliko hän saanut takaisin tuon halun kostaa hyvin vanhoja loukkauksia, joita hän ei voinut tarkalleen muistaa, tämän vihan, jota oli kasaantunut toisesta miespuolisesta sukupolvesta toisensa jälkeen naisen ensimäisestä uskottomuudesta saakka, joka tapahtui luolien syvyydessä? Hän tuijotti kuin mielipuoli Séverineen, ainoa, mitä hän nyt himoitsi, oli kaataa hänet pitkin pituuttaan kuoliaana maahan, ikäänkuin olisi hän joltakin toiselta ryöstetty saalis. Se kamala portti, joka johti sukupuolihimon mustiin syvyyksiin, avautui nyt: rakkaus ja kuolema, tyhjäksitekeminen, omistaakseen vielä täydellisemmin.
— Suutele minua, suutele minua…
Hän taivutti päänsä taaksepäin rukoilevalla hellyydellä ja paljasti siten povensa. Kun Jacques näki hänen valkoisen rintansa ikäänkuin tulen loisteessa, kohotti hän veitsen. Séverine näki veitsenterän välkähtävän ja heittäytyi taaksepäin, änkyttäen hämmästyneenä ja peljästyneenä:
— Jacques, Jacques… Jumalani! Miksi? Miksi?
Hampaitaan kiristellen ja sanaakaan sanomatta, ajoi hän häntä takaa. Lyhyen ajan kuluttua oli Séverine pakoitettu takaisin vuoteeseen. Hän väistyi arasti taaksepäin, voimatta puolustautua, ja paita repesi.
— Jumalani, Jumalani! Miksi?
Jacques antoi kätensä pudota ja veitsi keskeytti Séverinen kysymyksen. Työntäessään veitsen hänen kurkkuunsa, väänsi Jacques sitä ympäri, se oli käsi, joka tyydytti kamalan himonsa, ja se oli samanlainen pisto kuin se, jolla presidentti Grandmorin oli tapettu, ja se oli osunut samalle kohdalle ja sitä oli käytetty samalla raivolla. Oliko Séverine huutanut? Siitä ei hän koskaan voinut saada varmuutta. Samassa silmänräpäyksessä kulki näet Pariisista tuleva pikajuna ohitse sellaisella nopeudella ja ankaruudella, että lattia tärisi, ja Séverine makasi siinä kuolleena, ikäänkuin olisi tämä myrsky iskenyt hänet maahan.
Jacques seisoi nyt liikkumattomana ja katseli häntä, kun hän makasi siinä pitkänään hänen jaloissaan vuoteen vieressä. Juna katosi kauvas etäisyyteen ja Jacques katseli nyt häntä punaisen huoneen painostavassa äänettömyydessä. Ja erittäinkin saattoi hänet hämilleen se kamalan peljästyksen ilme, jonka nuo muuten niin miellyttävät, lempeät ja nöyrät kasvot olivat saaneet kuolemassa. Tuo musta tukka oli noussut pystyyn niin kuin pikimustan fasaanin kypärintöyhtö. Vaaleansiniset silmät olivat käyneet muodottoman suuriksi ja niissä oli vielä kysyvä, hämmentynyt ja peljästynyt ilme. Miksi, miksi oli hän hänet murhannut? Yhtä tiedotonna kuin silloin, koska elämä oli laahannut hänet lokaan ja vereen, ja kaikesta huolimatta vienona ja viattomana, oli hänet nyt, ilman että hän milloinkaan olisi sitä käsittänyt, ruhjottu ja temmattu pois tuon onnettoman murhan kautta.
Mutta Jacques joutui hämilleen. Hän kuuli villipedon puhkinan, villisian röhkinän, leijonan karjunnan; mutta hän tyyntyi, olihan se hän itse, joka hengitti niin kovasti. Ah, vihdoinkin, vihdoinkin! Hän oli siis tyydyttänyt himonsa, hän oli tappanut! Niin, tämä oli hänen työtänsä.
Hän tunsi sekä hämmästystä että ylpeyttä ja hänen miehekäs itsetuntonsa ja etevämmyytensä kohosi. Hän oli tappanut hänet ja omisti hänet siten, kuin hän jo kauvan oli halunnut hänet omistaa, kokonaan ja täydellisesti, aina olemattomuuteen saakka. Séverine ei enään kuulunut, eikä koskaan tämän jälkeen voisi kuulua kenellekään muulle.
Muisto eräästä toisesta murhatusta, presidentti Grandmorinista, jonka hän oli nähnyt murhattavan viidensadan metrin päässä siitä tuona kamalana yönä, valtasi nyt hänet. Tämä niin valkoinen ja hieno verinaarmuinen ruumis oli yhtäläinen ihmisriepu, oli sellainen särjetty nukke ja pehmeä riepu, joksi veitsenpisto muuttaa ihmisolennon. Niin, siten se oli. Hän oli tappanut ja nyt makasi tämä lattialla. Séverine oli kaatunut, kuten tuo toinenkin.
Lattiapalkkien kolina ja tärinä tempasi Jacquesin niistä hämmentyneistä mietteistä, joihin hän oli vaipunut kuolleen edessä. Aukenivatko ovet? Tuliko väkeä häntä vangitsemaan? Hän katseli ympärilleen, eikä huomannut muuta kuin äänettömyyttä ja tyhjyyttä. Ah, vieläkin juna! Ja mies, joka kolkuttaisi ovea tuolla alhaalla, ja jonka hän oli aikonut tappaa! Hänet oli hän kokonaan unhoittanut. Hän ei katunut mitään, mutta katseli itseänsä jo niinkuin löylynlyömä. Mitä siis oli tapahtunut? Nainen, jota hän rakasti, ja joka rakasti häntä niin intohimoisesti, makasi nyt tuossa lattialla kurkku puhkaistuna, jota vastoin mies, joka oli heidän onnensa esteenä, eli vielä ja askel askeleelta tuli yhä lähemmäksi pimeässä. Kuukausimääriä olivat hänen kasvatuksensa häneen istuttamat epäilykset ja vähitellen periytyneet ja hankitut ihmisyysaatteet saaneet hänet säästämään tuota miestä. Mutta nyt sitävastoin oli hän, vaikka se oli vastoin hänen omaa harrastustaan, oli antanut perityn hurjuutensa, saman murhanhalun, joka aarniometsissä pani eläimen heittäytymään toisen kimppuun, temmata hänet mukaansa.
Hän tahtoi kääntää silmänsä pois, mutta hänellä oli ankara tunne siitä, että eräs toinen valkoinen olento nousi vuoteen jalan kohdalta. Oliko kuollut kaksistunut? Sitten tunsi hän Floren. Tämähän oli jo kummitellut, silloin kun hän makasi kuumeessa rautatieonnettomuuden jälkeen. Hän oli nyt kostettu; ja varmaankin riemuitsi. Jacquesia jääti kauhu ja hän kysyi itseltään, mikä häntä vaivasi, kun hän noin viipyi huoneessa. Hän oli murhannut, oli juopunut rikoksen kamalasta viinistä. Hän kompastui veitseen, joka oli lattialla, ja pakeni nyt tiehensä rappuja alas, avasi ulkorapulle johtavan suuren oven, ikäänkuin ei pieni ovi olisi ollut kylliksi, ja syöksyi sysimustaan yöhön ja katosi raivoisasti juosten, kertaakaan kääntymättä ympäri, ja tuo salaperäinen talo viistossa radan varrella lepäsi siinä hänen takanaan, avonaisena ja lohdutonna kuolonkaltaisessa yksinäisyydessään.
Cabuche oli tänä yönä, kuten kaikkina muinakin öinä, mennyt aidan yli ja kuljeskeli Séverinen akkunan edustalla. Hän tiesi Roubaudia odotettavan, eikä sen vuoksi ihmetellyt valkeanvaloa, joka pilkisti luukun raoista. Mutta kun hän näki miehen hyppäävän alas rapulta ja sitten raivoisasti laukkaavan tiehensä ja katoavan nummelle päin, jäi hän seisomaan hämmästyksestä liikkumattomana. Oli jo liian myöhäistä alkaa ajaa pakenijaa takaa ja hän jäi seisomaan peljästyneenä ja levottomuuden ja neuvottomuuden valtaamana avatun portin eteen, josta porstua ammotti heitä vastaan, kuten suuri, musta läpi. Mitä olikaan tapahtunut? Menisikö hän sisään? Kumea hiljaisuus ja täydellinen pimeys, lampun edelleen palaessa tuolla ylhäällä, saattoi hänen mielensä yhä ankeammaksi.
Vihdoin rohkaisi Cabuche mielensä ja hamuili rappuja ylös. Makuukamarin oven edustalla, joka myös oli avoinna, pysähtyi hän uudelleen. Hän luuli tuossa kirkkaassa kajastuksessa näkevänsä kasan hameita vuoteen luona. Séverine oli varmaankin riisuutunut. Levottomana ja kiivaasti virtaavin verin huusi hän häntä hiljaa. Sitten sai hän nähdä veren, ymmärsi nyt, mitenkä asian laita oli, ja syöksyi esiin, päästäen hirveän kiljahduksen, joka tunkeutui esiin hänen särkyneestä sydämestään. Jumalani! Siinä makasi Séverine murhattuna ja maahan viskattuna kamalassa alastomuudessa. Hän luuli vielä kuulevansa hänen kuolonkorahduksensa ja tunsi niin syvää epätoivoa, niin tuskallista häpeää nähdessään hänen makaavan ja kuolevan aivan alastomana, että hän veljellisellä myötätuntoisuudella tarttui molemmin käsivarsin hänen ympärilleen, nosti hänet ylös ja pani vuoteeseen sekä heitti peitteen ylitse suojatakseen häntä. Mutta tästä syleilystä, joka oli ainoa hellyydenosoitus, mikä milloinkaan oli heidän välillään tapahtunut, tulivat hänen kätensä ja rintansa aivan vereen. Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän siellä Roubaudin ja Misardin. Hekin olivat vihdoin päättäneet mennä rappuja ylös, kun huomasivat kaikkien ovien olevan avoinna. Roubaud oli myöhästynyt sen vuoksi, että hän oli hetkeksi pysähtynyt juttelemaan ratavartijan kanssa, joka sitten oli tullut hänen mukanaan jatkaakseen keskustelua. Molemmat seisoivat siinä tyhminä ja tuijottivat Cabucheen, jonka kädet olivat veressä kuten teurastajan kädet.
— Se on samanlainen puukon pisto kuin se, jolla presidentti murhattiin, selitti vihdoin Misard, joka tutki haavaa.
Roubaud ravisteli päätään, vastaamatta ja voimatta kääntää katsettaan Séverinestä ja hänen kamalasta, peljästyneestä kasvojenilmeestään ja tuosta mustasta tukasta, joka tornina kohosi yli otsan, ja noista suunnattomasti suurentuneista, kysyvistä sinisilmistä.