Ihmispeto: Siveysromaani

by Émile Zola

XII.

Kolme kuukautta sen jälkeen kuljetti Jacques eräänä lämpöisenä kesäkuunyönä pikajunaa, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja kolmekymmentä. Hänen uutta veturiansa, jolla oli numeronaan 608, ja joka oli aivan uusi, mutta jonka hän alkoi tuntea sangen hyvin, ei ollut helppo käsitellä. Se oli jämeä ja itsepintainen niinkuin varsa, joka ensin täytyy väsyttää perin pohjin, ennen kun se tottuu suitsiin. Hän kiroili sitä ja kaipasi Lisonia. Hänen täytyi katsoa tarkasti ylös joka silmänräpäys. Mutta tänä yönä oli ilma niin leuto ja suloinen, että hän tunsi olevansa taipuvainen hiukan hellittämään ja antamaan sen laukata melkein niinkuin se itse tahtoi, ja hän tunsi itse olevansa onnellinen, saadessaan hengähtää. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut sellaista hyvinvointia, ilman mitäkään tunnonvaivoja, ja tuntenut olevansa niin syvästi onnellinen ja rauhallinen.

Hän, jolla ei muuten koskaan ollut tapana puhua matkalla, alkoi laskea leikkiä Pecqueuxille, joka oli annettu hänelle lämmittäjäksi.

— Mikä teitä vaivaa? Tehän avaatte silmänne juuri kuin ette joisi mitään muuta kuin vettä!

Pecqueux näytti todellakin vastoin tapaansa aivan selvältä ja oli hyvin synkkämielinen.

— Niin, kylläpä täytyy pitää silmänsä avoimina, jos tahtoo nähdä selvästi, vastasi hän varsin äkäisesti.

Jacques katsoi häneen epäluuloisesti. Hänen omatuntonsa ei ollut puhdas. Edellisellä viikolla oli hän näet heittäytynyt Pecqueuxin rakastajattaren, Philomènen syliin, joka jo kauvan oli häntä rakastuneesta kyönittänyt. Hän oli kuitenkin tehnyt sen ainoastaan jonkinlaisesta uteliaisuudesta. Mikä erittäinkin saattoi hänet siihen, oli kokeen tekemisen halu. Oliko hän nyt täydellisesti parantunut, tyydytettyään kamalan himonsa? Hänen syvä ilonsa ja tyyni hymyilevä näkönsä johtuivat, hänen tietämättänsä, varmaankin siitä onnesta, että hän nyt oli mies kuten kaikki muutkin.

Hän ehkäisi Pecqueuxia, joka oli avannut tulisijan luukun, pannakseen sisään enemmän hiiliä.

— Ei, ei, älkää lämmittäkö niin paljon. Se käy muutenkin hyvin.

Mutta lämmittäjä mörisi joukon rumia asioita.

— Kyllä kai… Tuota lötköä!… Ja kun ajattelen, että morkattiin tuota vanhaa, joka oli niin siivo… Tämä lutka ei ole edes potkunkaan arvoinen.

Päästäkseen suuttumasta jätti Jacques vastaamatta. Mutta hän tunsi hyvin, että vanha yhdyselämä kolmeen henkeen oli mennyttä kalua; sillä hänen, toverin ja veturin välinen ystävyys oli Lisonin kuollessa kadonnut. Nyt jouduttiin riitaan kaikesta mahdollisesta, mutterista, joka oli ruuvattu liian kovaan, hiililapiollisesta, jota ei oltu heitetty oikein. Ja hän päätti olla varovainen Philomènen suhteen, koska hän ei tahtonut joutua julkitappeluun tällä ahtaalla, liikkuvalla sillalla, joka oli varattu hänelle ja hänen lämmittäjälleen. Niin kauvan kun Pecqueux, kiitollisena siitä, että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän voi valmistaa itselleen pieniä sivuansioita ja saada tähteeksi jääneen ruoan, totteli häntä niinkuin koira ja osoitti hänelle sellaista uskollisuutta, että hän olisi voinut, jos niiksi olisi tullut, vääntää ihmisiltä niskat nurin, elivät he molemmat niinkuin veljekset, menivät äänettöminä yhteistä vaaraa vastaan, eivätkä tarvinneet mitään sanoja ymmärtääkseen toisiansa. Mutta siitä tulisi ikäänkuin oikea helvetti, ellei voitaisi olla sovussa, kun alati oltiin pakoitetut elämään rinnatusten ja alttiina samoille töytäyksille, vaikka mieluimmin olisi nähty, että olisi voitu syödä toinen toisensa suuhunsa. Juuri viikkoa ennen oli yhtiön täytynyt erottaa Cherbourgin pikajunan veturinkuljettaja ja lämmittäjä sen vuoksi, että nämä olivat joutuneet riitaan eräästä naisesta ja ensinmainittu oli esiintynyt raa'asti toista kohtaan, joka ei ollut tahtonut totella; he olivat niin äkämystyneet, että matkalla oli syntynyt oikeita tappeluja, ja he olivat aivan unhoittaneet koko sen pitkän matkustajajonon, joka täyttä vauhtia vyöryi heidän takanaan.

Pecqueux ei viitsinyt totella, vaan avasi tulisijan vielä pari kertaa ja heitti sisään hiiliä, otaksuttavasti saadakseen toran aikaan. Mutta Jacques ei ollut sitä näkevinään, vaan näytti ainoastaan pitävän silmällä liikuntaa ja koetti vähentää nopeutta. Tuntui niin raitis ja suloinen veto, kun juna pauhaten kulki eteenpäin tuona lämpimänä heinäkuunyönä. Kun pikajuna viittä yli yksitoista saapui Havreen, siistivät he veturia ikäänkuin olisivat olleet yhtä hyvät ystävykset kuin ennenkin.

Kun he sen jälkeen läksivät veturitallista mennäkseen yömajaansa Rue
Francois-Mazelinen varrelle, huudettiin heille:

— Onko teillä niin kiire? Ettekö voi minuutiksikaan poiketa tänne?

Se oli Philomène, joka veljensä talon kynnykseltä oli tähystellyt Jacquesia. Mutta hän näytti jokseenkin nololta, saadessaan nähdä Pecqueuxin, ja joskin hän tuli huutaneeksi heitä molempia, tapahtui se sen huvituksen toivossa, että saisi ainakin hiukan jutella uuden ystävänsä kanssa, vaikka hänen entinen rakastajansa olikin läsnä.

— Anna meidän olla rauhassa! karjasi Pecqueux. Sinä ikävystytät meidät kuoliaiksi, meidän täytyy nukkua.

— Onpa hän oikein rakastettava, vastasi Philomène hilpeästi. Mutta herra Jacques ei ole sinua kaltaisesi ja hän varmaankin nauttisi pikku lasillisen… Vai kuinka, herra Jacques?

Jacques oli varovaisuudesta sanomaisillaan ei, kun lämmittäjä yht'äkkiä vastaanotti kutsun, ajatellen voivansa pitää heitä silmällä ja hankkia itselleen varmuutta. He menivät keittiöön ja istuutuivat pöydän ääreen, jolle nainen asetti kaksi lasia ja konjakkipullon, jonka jälkeen hän sanoi matalammalla äänellä:

— Teidän täytyy koettaa olla pitämättä suurta melua, sillä veljeni nukkuu tuolla ylhäällä, eikä hän juuri pidä siitä, että minulla on vieraita.

Tarjotessaan heille, lisäsi hän kohta sen jälkeen:

— Tiedättekö, että Lebleu eukosta tuli loppu tänä aamuna… Mutta sitäpä minä aina sanoinkin… Se vie häneltä hengen, jos hänet ajetaan takakerrokseen, joka on oikea vankila. Hän kesti kuitenkin neljä kuukautta sitä, ett'ei nähnyt mitään muuta kuin sinkkikaton… Mutta se, mikä varmaan teki tenän, kohta kun hän ei voinut liikkua tuolistaan, oli se, ett'ei hän enään voinut jatkaa tapaansa vakoilla neiti Guichonia ja herra Dabadieta. Niin, hän kuoli suuttuneena siitä, ett'ei koskaan ollut yllättänyt heitä mistään.

Philomène keskeytti puheensa, nieli kulauksen konjakkia ja sanoi sitten nauraa hohottaen:

— Vaikka kyllä he kuhertelevat yhdessä… Mutta ne ovat niin pahansuopia… Vaikka minä luulen kuitenkin, että pieni rouva Moulin on nähnyt heidät eräänä iltana. Mutta siitä ei toki ole pelkoa, että hän puhuisi mitään, siksi on hän liian tyhmä ja ja muuten niin kylläpä on hänen miehensä, alipäällikkö…

Hän keskeytti puheensa uudelleen huudahtaakseen:

— Kuulkaapa nyt, ensi viikollahan Roubaudin murhaa käsitellään
Rouenissa.

Tähän saakka olivat Jacques ja Pecqueux antaneet hänen lörpötellä, pistämättä sanaakaan väliin. Viimemainittu arveli aivan yksinkertaisesti, että Philomène oli hirveän suulas, koskaan ei hän hänen seurassaan vaivannut itseään noin paljon keskustelulla. Hän ei voinut kääntää silmiään pois hänestä ja tuli vähitellen ärtyisäksi ja mustasukkaiseksi, kuinka Philomène maikaili hänen esimiehelleen.

— Niin, vastasi veturinkuljettaja aivan tyynen näköisenä. Minutkin on kutsuttu.

Philomène siirtyi lähemmäksi, onnellisena siitä, että sai kyynärpäällään hipaista häntä.

— Minäkin olen todistajana… Ah, herra Jacques, kun minulta kysyttiin teistä, sillä ymmärrättehän, että tahdottiin tietää oikea totuus teidän suhteestanne häneen, tuohon ihmisparkaan, niin, kun minua kuulusteltiin, sanoin minä tuomarille: "Jacques jumaloi häntä ja siis on aivan mahdotonta, että hän on tehnyt hänelle mitään pahaa!". Olinhan nähnyt teidät yhdessä ja minähän olin sangen sopiva puhumaan siitä.

— Ah, vastasi Jacques ja teki välinpitämättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Minä en ollut levoton ja saatoin tunti tunnilta ilmoittaa, kuinka olin viettänyt aikani… Kun yhtiö on pysyttänyt minut toimessani, on se kaiketi tapahtunut siksi, ett'ei minua vastaan ollut pienintäkään muistutusta.

Syntyi äänettömyys ja kaikki kolme joivat hiljaa.

— Onpa se vaan jotakin hirvittävää, jatkoi Philomène. Sellainen villipeto tuo Cabuche. Hänhän oli aivan veressä, kun hänet vangittiin. Kylläpä se on hassua, kun mies ottaa naisen hengiltä sen vuoksi, että haluaa häntä omaksensa, ikäänkuin näin tapahtuisi paremmin silloin, kun ei naista enään olisi olemassa!… Ja mitä en koskaan eläissäni voi unhoittaa, on nähkääs se, kun herra Cauche alhaalla asemalaiturilla vangitsi Roubaudin. Minä olin siellä silloin. Kuten tiedätte, oli kulunut ainoastaan viikko siitä kun Roubaud, vaimonsa hautajaisten jälkeisenä päivänä, aivan tyynesti oli mennyt virantoimitukseensa. Herra Cauche löi häntä silloin olkapäähän ja sanoi, että hänellä oli määräys viedä hänet vankilaan. Ajatelkaapa sitä. He, jotka eivät koskaan voineet olla erossa toisistaan, ja jotka pelasivat keskenänsä korttia kaiket yöt. Mutta ken on poliisi, hänen täytyy, jos niiksi on, viedä isänsä ja äitinsäkin giljotiinin luo, koska se on hänen ammattinsa. Eikä Cauche välitä sellaisesta ja sitten olen nähnyt hänen pelaavan korttia Cafe du Commersessä, enempää välittämättä hyvästä ystävästään, kuin jos hän olisi ollut suurturkki.

Pecqueux puri hampaansa yhteen ja iski nyrkkinsä pöytään.

— Lempo soikoon! Olisinpa minä ollut tuon Roubaud kurjimuksen sijassa!… Te olette suhteissa hänen vaimoonsa ja toinen ottaa hänet hengiltä. Ja sitten pistävät he hänet putkaan… Se on niin, että voi harmista haljeta…

— Mutta, sinä suuri nauta, kirkui Philomène, sehän on siksi, että hänen syytetään ottaneen tuon toisen vapauttamaan hänet hänen vaimostaan, niin, kuten sanotaan, rahojen takia! Cabuchelta lienee saatu pois presidentti Grandmorinin kello. Muistattehan, se oli hän, joka murhattiin vaunussa puolentoista vuotta takaperin. Siispä asetettiin tämä murha yhteyteen tuon vanhan kanssa ja siitä on sukeutunut koko juttu. Minä en voi sitä selittää, mutta sanomalehdessä oli pari paistaa koko asiasta.

Jacques oli hajamielinen, eikä näyttänyt edes kuulevan mitä hän sanoi. Hän mutisi:

— Mitä hyödyttääkään harkita sitä. Koskeeko se meihin?… Ellei oikeus tiedä mitä se tekee, niin se ei ole meidän asiamme.

Sitten lisäsi hän, kalpein poskin ja tuijottaen kauvas pois.

— Mutta tuota vaimoraukkaa vaan tulee sääli. Onneton, onneton hän.

— Jos joku rohkenisi koskea minun vaimooni, virkkoi Pecqueux kiivaasti, niin minä totta totisesti kuristaisin heidät molemmat. Sitten saisivat toiset huvitelleida lyömällä minulta pään poikki. Se olisi minusta yhdentekevää.

Nyt syntyi vaitiolo, ja Philomène, joka jälleen kaatoi laseihin, oli virnistelevinään ja kohauttavinaan olkapäitänsä. Mutta hänen mielensä oli hyvin liikutettu ja hän vilkuili häneen. Hän laiminlöi itseään nykyjänsä paljon ja oli sangen likainen ja repaleinen, sitten kun Victoire eukon, josta oli jalan taittumisen kautta tullut raajarikko, oli täytynyt luopua paikastaan Pariisin rautatieaseman naistenhuoneessa ja hänet oli otettu erääseen sairaskotiin. Nyt ei hän enään voinut äidillisellä anteeksiantavaisuudellaan pistää hänelle lantteja ja pitää häntä ehjänä ja siistinä, koska hän ei tahtonut, että tuo Havressa oleva syyttäisi häntä siitä, ett'ei hän pitäisi huolta miehestään. Philomène, joka nyt oli mieltynyt Jacquesin siistiyteen ja hienoon näköön, tunsi vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

— Vääntäisitkö sinä niskat nurin Pariisissa olevalta vaimoltasi? kysyi hän morakasti. Ei kai sinun tarvitse peljätä, että kukaan ottaa hänet pois sinulta.

— Häneltä tai joltakin muulta! mutisi Pecqueux.

Mutta, Philomène joi ja rupesi leikkisän näköiseksi.

— Niin, maljasi! Ja jätä minulle vaatteesi, niin minä pesen ja laitan ne, sillä nykyään et sinä tosiaankaan tuota meille kumpaisellekaan kunniaa… Maljanne, herra Jacques!

Jacques vapisi, ikäänkuin olisi hän unesta herännyt. Vaikka hän oli täydellisesti vapaa kaikista omantunnontuskista ja päinvastoin tunsi lievitystä ja ja ruumiillista hyvinvointia, näyttäytyi hänelle Séverinen kuva, ja hänen hellä, tunteellinen luontonsa tuli kyyneliin saakka liikutetuksi. Hän joi maljoja ja kiiruhti sanomaan jotakin, sillä salatakseen levottomuutensa.

— Me saamme sodan, kuten tiedätte.

— Se ei ole mahdollista! huudahti Philomène. Kenen kanssa sitten?

— Preussilaisten kansa. Niin … joku heidän prinsseistään tahtoo päästä Espanjan kuninkaaksi. Muusta ei eilen ollut puhetta kamarissa.

Silloin Philomène tuli pahoille mielin.

— Oh, siitäpä vasta tulee hauskaa! Ikäänkuin ei vaaleissa ja Pariisin katumellakoissa jo olisi ollut tarpeeksi rähinää. Jos syttyy sota, niin se kaiketi ottaa meiltä kaikki miehet?

— Oh, me pääsemme vapaiksi, sillä eihän voitane ottaa väkeä rautatieltä. Mutta joukkojen kuljetuksesta ja muonituksesta syntyy hämminkiä. Mutta tietysti täytyy tehdä velvollisuutensa.

Näin sanoen nousi hän ylös, kun hän huomasi, kuinka Philomène vihdoin oli salaa pistänyt toisen jalkansa hänen jalkansa alle, ja Pecqueux näki sen ja sai veren kasvoihinsa ja alkoi pujoa nyrkkiään.

— Nyt lienee meidän aika lähteä ja mennä maata!

— Niin, se on parasta, änkytti lämmittäjä.

Hän tarttui Philomènen käsivarteen ja likisti sitä niin kovasti, että se olisi voinut mennä poikki. Philomène pidätti tuskanhuudon ja tyytyi kuiskaamaan veturinkuljettajan korvaan, toisen raivoisasti tyhjentäessä lasinsa:

— Varo itseäsi, hän on oikea peto, kun hän on juonut.

Nyt kuului raskaita askelia rappusista ja Philomène peljästyi.

— Se on veljeni! — kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

He eivät olleet ehtineet kahtakymmentä askelta talosta, ennen kun kuulivat korvapuustien äänen, jota seurasi ulvonta. Philomène sai tuntuvan kurituksen, ikäänkuin olisi hän ollut pieni tyttö, joka oli yllätetty nenä hilloastiassa. Veturinkuljettaja pysähtyi ja valmistautui menemään hänen avuksensa. Mutta lämmittäjä pidätti hänet.

— Koskeeko se teihin?… Jospa hän voisi lyödä tuon lutkan kuoliaaksi!

Rue Francois-Mazelinin varrella menivät Jacques ja Pecqueux levolle, sanomatta sanaakaan toisillensa. Heidän ahtaassa huoneessaan heidän vuoteensa melkein koskettivat toisiinsa ja he makasivat kauvan valveilla avoimin silmin ja kuuntelivat toistensa hengitystä.

Seuraavana maanantaina piti oikeudenkäynnin Roubaudin murhajutusta alkaa Rouenissa. Siitä näytti tulevan suuri riemuvoitto tutkintotuomari Denizetille, sillä lakimiesmaailmassa ei tahdottu ollenkaan lakata lausumasta kiitossanoja siitä tavasta, jolla hän oli johtanut tämän sotkuisen ja salaperäisen asian selvittämistä. Se oli mestariteos, sanottiin, hieno analyysi, totuuden loogillinen rakennelma, sanalla sanoen todellinen taideteos.

Saavuttuaan itse paikalle, Croix-de-Maufrasiin, muutamia tunteja Séverinen murhan jälkeen, vangitutti hän Cabuchen. Kaikki osoitti hänet ilmeisesti murhaajaksi: veri, joka virtaili hänen ympärillään ja Roubaudin ja Misardin musertavat todistukset, jotka kertoivat, kuinka he olivat yllättäneet hänet seisomasta yksinään ja hämmentyneenä ruumiin ääressä. Ahdistettuna kysymyksillä miksi ja kuinka hän oli tullut huoneeseen, alkoi hän sammaltaa juttua, jonka tuomari vastaanotti kohauttamalla olkapäitään, koska se tuntui hänestä siinä määrin lapselliselta ja mielettömältä. Hän oli sitä odottanut. Se kummitteli aina ja oli aina kaltaisensa mielikuvituksen synnyttämine murhaajineen, tekaistuine rikoksellisineen, jonka todellinen rikoksellinen sanoi kuulleensa pakenevan pois pimeiden nummien yli. Tuo matkustaja olisi nyt kaukana tipotiessään, jos hän vielä jatkaisi juoksemistaan. Mutta kun häneltä kysyttiin, mitä tekemistä hänellä oli siihen aikaan päivästä talon edustalla, joutui Cabuche hämilleen ja kieltäytyi vastaamasta ja selitti lopuksi, että hän oli ollut ulkona kävelemässä. Olihan lapsellista lausua jotakin tuollaista. Kuinka muuten voitaisiinkaan uskoa tuota salaperäistä tuntematonta, joka murhan tehtyään oli paennut, jättäen kaikki ovet auki jälkeensä ja tutkimatta mitään huonekalua tai ottamatta edes ainoatakaan nenäliinaa mukaansa? Mistä hän olisi tullut ja mitä syytä olisi hänellä ollut tehdä tuo murha?

Jo tutkimuksen alussa oli tuomari kuitenkin saanut tiedon murhatun ja Jacquesin välisestä suhteesta ja oli hyvin kärkäs saamaan tietää, kuinka tämä viimeksimainittu oli viettänyt aikansa. Mutta paitsi sitä, että syytetty itse tunnusti seuranneensa Jacquesia neljän ja neljäntoista-junalle Barentiniin, vakuutti Rouenin ravintolanemäntä mitä pyhimmin, että Jacques oli heti päivällistä syötyään mennyt levolle, eikä lähtenyt huoneestaan ennen kun seitsemän ajoissa seuraavana aamuna. Muuten ei kai kukaan syyttä tappane lemmityistään, jota jumaloi, ja jonka kanssa ei koskaan ole ollut pienimmässäkään riidassa. Sehän olisi tarkoituksetonta. Ei, ei, oli ainoastaan yksi murhaaja, joka oli mahdollinen ja otaksuttava, nimittäin tämä ennen rangaistu, joka oli tavattu siellä verisin käsin ja veitsi jaloissaan, tämä villipeto, joka koetti viranomaisille syöttää mahdottomia lastensatuja.

Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei kuitenkaan paljon puuttunut, ett'ei Denizet tuntenut olevansa hetkisen ymmällä, vaikka hän oli täysin vakuutettu siitä ja vaikka hänen vaistonsa, kuten hän sanoi, ohjasi häntä paljoa enemmän kuin mitkään todistukset. Ensimäisessä tutkimuksessa pidätetyn majassa syvällä Bécourtin metsässä ei oltu saatu selville niin mitään. Kun mitään varkautta ei voitu havaita tapahtuneeksi, oli murhaan etsittävä toinen vaikutin. Sattumalta tuli silloin Misard eräässä kuulustelussa aivan odottamatta antaneeksi hänelle vihjauksen kertomalla, että hän eräänä yönä oli nähnyt Cabuchen kiipeävän muurin ylitse maatilalle katsellakseen akkunan läpi rouva Roubaudia, joka oli menossa levolle. Kun Jacquesilta vuorostaan kysyttiin, kertoi hän tyynesti mitä hän tiesi siitä hiljaisesta ihailusta ja siitä lämpimästä halajamisesta, jolla Cabuche aina riippui hänen hameistaan, ollakseen hänelle joksikin avuksi. Siiloin ei mikään epäilys enään ollut mahdollinen: ainoastaan eläimellinen intohimo oli kannustanut häntä murhaamaan. Nyt oli varsin helppoa ymmärtää, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut: hän oli tullut sisään ovesta, jonka avain hänellä mahdollisesti oli ollut, ja hämmennyksissään jättänyt sen auki jälkeensä, sen jälkeen oli hänen ja Séverinen välillä syntynyt riita, joka oli johtanut murhaan, ja ainoastaan miehen tulo oli senjälkeen keskeyttänyt raiskausyrityksen. Tätä vastaan esiintyi kuitenkin vielä viimeinen väite. Olisi nimittäin omituista, että hän, kun tiesi miehen olevan tulossa, olisi valinnut juuri sellaisen silmänräpäyksen, jolloin hän saattoi olla vaarassa tulla yllätetyksi. Mutta lähemmin ajateltuna puhui juuri tämä epäluulonalaista vastaan ja oli kerrassaan masentava, koska siitä kävi ilmi, että hän varmaankin oli toiminut intohimoisuuden puuskan vallassa ja sen ajatuksen hulluttamana, että ellei hän käyttäisi hyväkseen tätä silmänräpäystä, jona Séverine vielä oli yksinään tässä eristetyssä rakennuksessa, ei hän koskaan saisi häntä valtoihinsa, koska hän matkustaisi seuraavana päivänä. Tästä hetkestä saakka oli tuomarin vakaumus järkähtämätön ja täydellinen.

Vaikkakin alttiina alituisille kuulusteluille ja harkitun kiperille kysymyksille, pysyi Cabuche itsepintaisesti ensimäisissä tiedonannoissa, välittämättä ansoista, joita hänelle viritettiin. Hän oli ollut ulkona tiellä hengittämässä raitista yö-ilmaa, kun joku henkilö oli tullut juosten hänen ohitsensa niin nopeasti, ett'ei hän pimeässä voinut edes nähdä, mille suunnalle hän pakeni. Levottomuuden valtaamana oli hän silloin luonut silmäyksen taloon ja huomannut, että ovi oli avoinna. Lopulta oli hän päättänyt mennä sinne ylös ja löysi silloin murhatun vielä lämpimänä ja katsovana häneen suurilla silmillään, niin että hän luuli hänen vielä elävän, ja kun hän aikoi panna hänet vuoteeseen, tuli hän aivan vereen. Tämä oli ainoa, minkä hän tiesi, eikä hänellä ollut mitään muuta sanottavana, milloinkaan muuttamatta ainoatakaan yksityiskohtaa, ikäänkuin olisi hän itsepintaisesti pitänyt kiinni etukäteen sepitetystä kertomuksesta. Kun häntä koeteltiin houkutella kompastumaan, peljästyi hän ja oli ihkaisten vaiti, ikäänkuin ei hän tyhmyydessään olisi ymmärtänyt mitään muuta.

Ensi kerralla, kun herra Denizet kuulusteli häntä sen intohimon johdosta, jota hän oli uhria kohtaan tuntenut, oli hän punastunut niin kuin aivan nuori poika, jota torutaan hänen ensimäisestä lemmenhaaveilustaan. Hän kielsi ja puolustautui sitä epäluuloa vastaan, että hän milloinkaan olisi uneksinut hänestä rakastajattarenaan, se oli jotakin rumaa, jota hän ei tahtonut tunnustaa, mutta se oli samalla arkaluontoinen ja salaperäinen asia, jonka hän kätki syvimmälle sydämeensä, ja jota hän ei voinut uskoa kenellekään. Ei, ei, hän ei ollut häneen rakastunut, hän ei ollut koskaan tuntenut halajavansa häntä, eikä häntä voitaisi milloinkaan saada puhumaan sellaista, joka näytti hänestä pyhyyden häväistykseltä nyt, kun hän oli kuollut.

Mutta tämä hänen itsepäisyytensä olla tunnustamatta asiaa, jonka useat todistajat vakuuttivat, puhui vielä lisäksi häntä vastaan. Sen suunnan jälkeen, minkä syytös nyt oli saanut, oli luonnollisesti hänen etunsa mukaista salata tuo raivoisa intohimonsa, joka vain murhalla voitiin tyydyttää. Kun tuomari, kooten kaikki todistukset yhteen, koetti kiskaista hänestä totuuden suuntaamalla häneen ratkaisevan iskun ja linkosi hänen kasvoilleen syytöksen murhasta ja raiskauksesta, joutui hän aivan suunniltaan ja pani raivoisasti vastaan. Hänkö olisi murhannut hänet, saadakseen hänet valtoihinsa! Hän, joka kunnioitti häntä niin kuin pyhimystä! Täytyi kutsua santarmeja häntä pitelemään, kun hän uhkasi vääntää heiltä kaikilta niskat nurin. Hän oli siis yksi vaarallisimmista ja salavihaisimmista pahantekijöistä, mutta kuitenkin kykenemätön hillitsemään raivokkuuttansa ja sen kautta ilmaisten olevansa syyllinen rikokseen, jonka hän kielsi.

Oltiin tutkimuksen tässä kohdassa, ja syytetty raivostui ja huusi, että se oli tuo salaperäinen pakolainen, joka kerta, kun jälleen tuli puhe murhasta. Mutta herra Denizet tuli silloin tehneeksi löydön, joka muutti koko asian ja yht'äkkiä teki sen monta vertaa merkityksellisemmäksi. Kuten hän sanoi, vainusi hän totuutta, ja ikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus jostakin, tahtoi hän itse toimittaa uuden tutkimuksen Cabuchen majassa. Hän löysi silloin aivan yksinkertaisesti eräästä piilopaikasta muutaman palkin takaa nenäliinoja ja naisenkäsineitä sekä niiden alta kultakellon, jonka hän suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen heti tunsi: Se oli presidentti Grandmorinin kello, jota hän ennen oli niin innokkaasti etsinyt, suuri kello, kaksine kierteisine alkukirjaimineen ja kuoren sisäpuolella valmistusnumero 2516. Salaman tavoin selvisi hänelle nyt kaikki, entinen liittyi nykyiseen, tosiasiat, jotka hän yhdisti, ihastuttivat häntä loogillisella yhtäpitäväisyydellänsä.

Mutta seuraukset olivat niin pitkällekäypiä, että hän aluksi rajoittui kuulustelemaan Cabuchea käsineiden ja nenäliinojen suhteen, silloin mainitsematta mitään kellosta. Silmänräpäyksen väikkyi Cabuchen huulilla tunnustus: Niin, hän jumaloi häntä, niin, hän himoitsi häntä, aina siinä määrin, että suuteli hameita, joita hän oli käyttänyt, poimi ja hänen selkänsä takana varasti kaikkea, mikä tuli itseltään häneltä, esim. kureliivin nauhoja, solkia, neuloja j.n.e. Mutta voittamaton häpeä sai hänet olemaan vaiti. Ja kun tuomari vihdoin pani kellon hänen eteensä, tarkasteli hän sitä hämmästyneen näköisenä. Hän muisti sangen hyvin tuon kellon, jonka hän ihmeekseen oli löytänyt nenäliinan kulmaan solmittuna, minkä hän oli ottanut erään pieluksen alta ja vienyt mukanansa saaliina kotiinsa. Sitten oli kello jäänyt paikoilleen hänen miettiessään, miten hän menettelisi kantaakseen sen takaisin. Mutta mitäpä muuten hyödyttikään puhua siitä? Silloin hänen myöskin olisi pakko kertoa toisistakin varkauksistaan häneltä, pikku kapineista ja hyvältätuoksuvista paidoista, joita hän niin häpesi. Eihän uskottu mitään, mitä hän sanoi. Muuten alkoi hän itse lakata ymmärtämästä mitään; kaikki nyt kerrassaan pyöri hänen yksinkertaisissa aivoissaan. Häntä ei enään liikuttanut edes syytös murhasta; hän tuli tylsäksi ja toisti joka kysymykseen, ett'ei hän tiennyt mitään käsineistä eikä nenäliinoista. Kellostakaan ei hän tiennyt mitään. Häntä ikävystytettiin ja yhtä hyvin voitaisiin hänen antaa olla rauhassa ja lähettää hänet yhtä kyytiä giljotiinin luo.

Seuraavana päivänä tutkintotuomari vangitutti Roubaudin. Vahvana kaikkivaltansa tunnossa laati hän vangitsemismääräyksen eräänä tuollaisena henki-innoituksen hetkenä, jolloin hän uskoi erinomaiseen tarkkanäköisyyteensä, ehtimättä saada riittävästi todistuksia alipäällikköä vastaan. Vaikka vielä oli paljon hämärää ja valaisematonta, aavisti hän, että Roubaud oli kaksoismurhan alkuunpanija, ja hän tuli heti sangen riemuitsevaksi, kun hän sai tiedon siitä keskinäisestä testamentista, jonka Roubaud ja Séverine olivat tehneet notario Colinin luona Havressa viikko sen jälkeen, kun olivat päässeet Croix-de-Maufrasin omistajiksi. Silloin hän jo selitti itselleen asiain koko yhteyden varmalla harkinnalla ja vakuuttavalla voimalla, joka antoi hänen syytöskirjelmänsä rakenteelle niin järkähtämättömän lujuuden, että itse totuus olisi näyttänyt vähemmän todennäköiseltä ja enemmän haaveelliselta ja epäloogilliselta.

Roubaud oli pelkuri raukka, joka ei ollut itse uskaltanut tappaa, vaan oli kahdessa tilaisuudessa käyttänyt Cabuche pedon käsivartta. Ensi kerralla oli hän ollut innokas perimään presidentti Grandmorinin, jonka testamentista hän oli selvillä, ja oli sen vuoksi, kun hän toiselta puolen tunsi Cabuchen katkeruuden presidenttiä kohtaan, Rouenissa työntänyt hänet junaan ja pistänyt veitsen hänen käteensä. Sitten kun nuo kymmenentuhatta frangia oli jaettu, eivät nuo molemmat rikostoverit mahdollisesti olisi enään nähneet toisiansa, ellei murhan olisi täytynyt toista synnyttää.

Ja juuri tässä suhteessa oli tuomari osoittanut sitä rikospsykologian syvää tuntemusta, jota niin ihailtiin. Hän näet selitti nyt, ett'ei hän milloinkaan ollut herennyt pitämästä silmällä Cabuchea, koska hän oli ollut täysin vakuutettu siitä että ensimäinen murha matemaattisella välttämättömyydellä johtaisi toiseen. Ei oltu tarvittu enempää kuin puoli toista vuotta: Sen ajan kuluessa oli Roubaudien avioliitto tullut onnettomaksi, mies oli pelissä menettänyt viisituhatta frangiansa ja vaimo oli, huvitellakseen itseänsä, hankkinut itselleen rakastajan. Vaimo ei varmaankaan ollut tahtonut suostua Croix-de-Maufrasin myymiseen, kun hän pelkäsi miehen hävittävän rahat, kentiesi oli hän heidän alituisesti riidellessään uhannut jättää hänet oikeuden käsiin. Joka tapauksessa voitiin lukuisilla todistuksilla toteennäyttää molempien puolisoiden välinen täydellinen epäsopu. Ja siten oli vihdoin tultu ensimäisen rikoksen etäisiin seurauksiin: Cabuche esiintyi jälleen eläimellisine himoineen, mies pysyttelihe taustassa ja pani taas veitsen hänen käteensä, päästäkseen lopullisesti varmuuteen tuon onnettomuutta tuottavan talon omistamisesta, joka jo oli maksanut yhden ihmishengen.

Tämä oli totuus, kieltämätön totuus, ja kaikki vahvisti sen: kello, joka oli löydetty kivityömieheltä ja varsinkin se seikka, että molemmilla ruumiilla oli samanlainen veitsenpisto kurkussa ja oli se ollut saman käden ja saman murha-aseen työtä, nimittäin veitsen, joka löydettiin huoneesta. Tässä viimeksimainitussa suhteessa ilmaisi syytöskirjelmä kuitenkin jonkinlaista epätietoisuutta, koska presidentin haava näytti olevan tehty pienemmällä ja terävämmältä veitsellä.

Roubaud vastaili aluksi ainoastaan myöntäen ja kieltäen ja yhtä unisen ja välinpitämättömän näköinen, kuin nykyään alituisesti oli hänelle ominaista. Hän ei ollenkaan näyttänyt hämmästyneeltä sen johdosta, että hänet oli vangittu, sillä siinä asteettaisessa siveellisessä hajaantumistilassa, jossa hänen olentonsa oli, oli hän tullut välinpitämättömäksi kaikesta. Jotta hänet saataisiin puhumaan, oli hänelle annettu erityinen vartija, jonka kanssa hän pelasi korttia aamusta iltaan, ja se teki hänet sangen onnelliseksi. Hän pysyi muuten vakuutettuna Cabuchen rikoksellisuudesta. Ei kukaan muu kuin hän voinut olla murhaaja. Kun häneltä kyseltiin Jacquesista, kohautti hän nauraen olkapäitänsä ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin tunsi veturinkuljettajan ja Séverinen välisen suhteen. Mutta kun Denizet, tunnusteltuaan hänen valtimoansa, vihdoin kehitti järjestelmäänsä tai koetti ahdistaa häntä ja masentaa hänet leimaamalla hänet rikostoveriksi, puristaakseen hänestä tunnustuksen esiin, joutui hän kovasti hämilleen, nähdessään olevansa alttiina sellaisille epäluuloille ja noudatti suurta varovaisuutta. Mitä nyt kerrottiinkaan? Se ei enään ollut hän, vaan Cabuche, joka oli murhannut presidentin, samoin kuin Cabuche oli myöskin murhannut Séverinen. Mutta molemmissa tilaisuuksissa se kuitenkin oli ollut hän, joka oli ollut todellinen rikoksellinen, koska tuo toinen oli murhannut ainoastaan hänen lukuunsa ja hänen sijastaan.

Tämä sotkuinen juttu hämmästytti häntä ja teki hänet erittäin epäluuloiseksi. Varmaankin viritettiin hänelle ansaa, pantiin se kokoon valheista, jotta hänet saataisiin pakotetuksi tunnustamaan osallisuutensa ensimäiseen murhaan. Heti kun hänet vangittiin, aavisti hän, että tuo vanha juttu joutuisi jälleen esiin. Kun hänet asetettiin vastatusten Cabuchen kanssa, selitti hän, ett'ei tuntenut häntä. Mutta kun hän toisti tavanneensa hänet verisenä ja valmiina tekemään väkivaltaa uhrillensa, raivostui Cabuche, ja syntyi kiivas ja erittäin sekava näytelmä, jonka kautta asiat yhä enemmän hämääntyivät. Kolme päivää kului ja tuomari piti joukon kuulusteluja, koska hän oli vakautettu siitä, että nuo molemmat rikostoverit olivat tehneet sopimuksen vetää häntä nenästä väittämällään vihamielisyydellä. Roubaud kyllästyi koko juttuun ja päätti olla enempää vastaamatta, kun hän aivan äkisti kärsimättömyyden puuskassa ja saadakseen asiasta lopun antoi myöten itsetiedottomalle vaistolle, joka useampia kuukausia oli hänessä liikkunut, ja ilmaisi totuuden, koko totuuden ja totuuden yksinomaan.

Juuri sinä päivänä koetti herra Denizet menetellä hyvin ovelasti, istuessaan virkahuoneessaan ja kätkiessään silmänsä raskaiden silmäluomien taakse sekä koettaessaan olla tarkkanäköinen teki liikkuvat huulensa hyvin ohuiksi. Hän oli tunnin ajan ponnistanut kykyään miettien ovelan sutkauksen toisensa jälkeen syytettyä vastaan, jonka kömpelön, epäraittiin, kellertävän lihavuuden takana, hänen luulonsa mukaan, oli sangen suuri neuvokkaisuus kätkettynä. Ja hän luuli ajaneensa häntä askel askeleelta ja kietoneensa hänet joka taholla ja saaneensa hänet oikein kiinni, kun tuo toinen, tehden eleen ikäänkuin olisi hän ollut äärimmilleen ahdistettu, huudahti, että nyt saisi lorusta tulla loppu, ja että hän piti parempana tunnustaa, jott'ei häntä kauvemmin kiusattaisi. Koska hänet tuota pikaa tahdottiin tehdä rikokselliseksi, pitäisi sen ainakin tapahtua siitä, mitä hän todellakin oli tehnyt.

Mutta mikäli hän kertoi koko jutun siitä, kuinka presidentti Grandmorin oli varsin nuorena vietellyt hänen vaimonsa, raivostaan ja mustasukkaisuudestaan, saadessaan siitä selon, ja kuinka hän oli tehnyt murhan ja minkä vuoksi hän oli ottanut nuo kymmenentuhatta frangia, veti tuomari silmäluomensa epäillen ylös, samalla kun hän ammattimaisella, vastustamattomalla epäluuloisuudella virnisti suunsa pilkalliseen irvistykseen. Kun syytetty oli vaiennut, hymyili hän. Hän oli siis vieläkin viekkaampi, kuin hän oli luullut. Ensimäisen murhan ottaminen niskoillensa ja antaen sen esiintyä yksinomaan intohimon vaikutuksesta tehtynä, jonka kautta hän pääsisi vapaaksi siitä epäluulosta, että oli tehnyt harkitun varkauden ja olletikin kaikesta osallisuudesta Séverinen murhaan, se oli todellakin rohkea temppu, joka ilmaisi vähemmän tavallista älyä ja tahdonlujuutta. Mutta se oli joka tapauksessa kestämätön.

— Oh, ei Roubaudin maksa vaivaa kuvitella meidän olevan lapsia. Te siis väitätte olleenne mustasukkainen ja murhanneenne hänet mustasukkaisuuden puuskassa?

— Niin.

— Jos otaksumme todeksi, mitä te kerrotte, olisitte te siis mennyt vaimonne kanssa naimisiin, tuntematta hänen suhdettaan presidenttiin. Onko se todennäköistä? Päinvastoin todistaa kaikki teidän puoleltanne keinottelua, jota teille on tarjottu, josta te olette keskustelleet, ja jonka olette hyväksyneet. Teille annetaan vaimoksi nuori tyttö, joka on kasvatettu hienoksi neidiksi, hänelle annetaan myötäjäiset ja hänen suojelijastaan tulee teidänkin suojelijanne, ettekä te ole tietämätön siitä, että hän on testamentannut teille maatilan, ja te väitätte kuitenkin, ett'ette epäillyt mitään, ette kerrassaan mitään! Oh, te olitte selvillä kaikesta, muutoin ei voida selittää teidän naimistanne. Muuten on tarvis mainita ainoastaan yksi asia teidän puheenne kumoamiseksi. Te ette suinkaan ole luonteeltanne mustasukkainen. Rohkenetteko edelleenkin väittää olevanne mustasukkainen?

— Minä puhun totta, raivoisan mustasukkaisuuden vallassa tein tuon murhan.

— Selittäkää minulle siis, kuinka te, murhattuanne presidentin erään vanhan suhteen takia, joka muuten on teidän keksimänne, olette voinut suvaita vaimonne rakastajaa, niin, juuri Jacques Lantieria! Kaikki ihmiset ovat puhuneet siitä suhteesta, ettekä te itsekään ole salannut tunteneenne sitä… Minkä vuoksi sallitte heidän häiritsemättä matkustaa yhdessä?

Hämmentynein silmin tuijotti Roubaud ankein mielin avaruuteen, voimatta antaa mitään selitystä. Vihdoin sai hän sammaltaneeksi:

— En tiedä… Minä tapoin hänet, mutta en ole tappanut tuota toista.

— Älkää siis enään sanoko kostavanne mustasukkaisuudesta, ja minä neuvon teitä olemaan kertomatta tuota romaania jurymiehille, sillä he kohauttaisivat sille vain olkapäitänsä… Uskokaa minua, muuttakaa järjestelmää, ainoastaan totuus voi teidät pelastaa.

Mitä itsepintaisemmin Roubaud tämän jälkeen väitti puhuvansa totta, sitä enemmän katsottiin hänen valehtelevan. Kaikki puhui muuten niin häntä vastaan, että ensimäisen murhan tutkimuspöytäkirjat, joiden olisi pitänyt olla tukena hänen uudelle selitykselleen, koska hän silloin syytti Cabuchea, päinvastoin tulivat olemaan todistuksena tavattoman taitavasti tehdystä sopimuksesta heidän välillään. Todellisella ammattiharrastuksella syventyi tuomari sangen tyystin murhajutun psykologiiaan. Ei koskaan ollut hän, niin hän sanoi, tunkeutunut noin syvälle ihmisluonteeseen, mutta se tapahtui enemmän aavistuksen kuin huomion avulla, sillä hän imarteli itseään kuulumisestaan niiden selvänäköisten ja vaikutuksellisten tuomarien kouluun, jotka yhdellä silmänluonnilla voivat saattaa miehen hämilleen. Muuten ei ollut puutetta todistuksista, ne muodostivat masentavan kokoelman. Tämän jälkeen saattoi tutkimus nojautua lujaan perustukseen, varmuus murtautui esiin häikäisevänä kuten auringonvalo.

Vielä enemmän lisäsi herra Denizetin kunniaa se, että hän esitti molemmat murhat yhteydessä toistensa kanssa, sitten kun hän mitä syvimmässä salaisuudessa oli suurella kärsivällisyydellä tehnyt tämän yhdistelmän. Kansanvaltaisuuden meluavan edistymisen jälkeen oli maa yhtämittaisessa kuumeessa, sitä pyörrytystä muistuttamassa, joka käy suurten hirmukohtausten edellä ja ennustaa niiden tuloa. Keisarivallan lopulla vallitsi politiikassa ja varsinkin sanomalehdistössä alituinen levottomuus, ylenpalttinen ärtymys, joka vaikutti sen, että itse iloonkin tuli sairaalloinen liioittelu. Sen vuoksi syntyi virallisessa sanomalehdistössä juhlaisan riemun purkaus, kun Croix-de-Maufrasin autiossa talossa tehdyn naismurhan jälkeen saatiin tietää, kuinka mainiosti Rouenin tutkintotuomari oli osannut jälleen kaivaa esiin tuon vanhan Grandmorin murhan ja asettaa sen uuden rikoksen yhteyteen.

Toisinaan näet todellakin vielä vastustussanomalehdissä laskettiin leikkiä tuosta satumaisesta, saavuttamattomasta murhaajasta, jonka todellisuudessa oli tehnyt poliisi, salatakseen eräitä häpäiseviä, korkeassa asemassa olevien henkilöiden roistontöitä. Mutta vastauksen täytyi vaikuttaa masentavasti. Olivathan murhaaja ja hänen rikostoverinsa vangitut, ja presidentti Grandmorinin muiston oli jälleen esiinnyttävä tahratonna ja koskemattomana. Väittely alkoi uudelleen ja jännitys Rouenissa ja Pariisissa kohosi joka päivä. Paitsi sitä, että tuo kamala romaani liikutti mielikuvitusta, joutuivat tunteetkin kuohuksiin, aivan niinkuin valtio olisi hyötynyt tuosta vihdoinkin ilmisaadusta ja kieltämättömästä totuudesta. Kokonaisen viikon olivat sanomalehdet kukkuroillaan yksityiskohtia.

Denizet, joka sai kehoituksen tulla Pariisiin, meni Rue du Rocherin varrelle ylisihteeri Camy-Lamotten yksityisasuntoon. Hän tapasi hänet seisomassa kolkossa työhuoneessaan, laihtunein kasvoin ja vieläkin väsyneemmin ilmein. Hän kuihtui ja oli epäuskoisuudestaan huolimatta täynnä synkkämielisyyttä, ikäänkuin hänellä, keisarikunnan loistavasta apoteoksesta huolimatta, olisi ollut aavistus sen vallan lähestyvästä kukistumisesta, jota hän palveli. Hän oli nyt kaksi päivää ollut sisällisen taistelun uhrina, kun hän ei tietänyt, mitä tekisi Séverinen kirjeellä, jonka hän oli pannut piiloon, ja joka olisi tuhonnut tuomarin koko syytejärjestelmän, koska se sisälsi kieltämättömän todistuksen Roubaudin esityksen tueksi. Ei kukaan muu maailmassa tuntenut tuota kirjettä ja hän voi, jos niin tahtoi, hävittää sen.

Mutta edellisenä iltana oli keisari sanonut hänelle vaativansa tällä kertaa, että oikeus saisi tapahtua kaikesta vaikutuksesta huolimatta vaikkapa hänen hallituksensa saisikin siitä kärsiä. Tämä keisarin toivomus oli kentiesi rehellisyyden satunnainen ilmaus, ehkäpä tuo taika-usko, että yksi ainoa väärä teko maan kunnioituksen jälkeen muuttaisi hänen kohtalonsa. Ja vaikka ylisihteeri ei antanut mitenkään omantunnonarvelujen vaikuttaa itseensä, kun hän puolestaan oli muuttanut tämän maailman asiat yksinomaan käytännöllisiksi kysymyksiksi, saattoi kuitenkin tuo hänen saamansa määräys hänet hämilleen ja hän oli epätietoinen siitä, pitäisikö hänen rakastaa herraansa siinä määrin, että olisi hänelle tottelematon.

Denizet osoittautui heti hyvin riemuitsevaksi.

— No, vaistonipa ei pettänyt; se oli Cabuche, joka oli presidentin murhaaja… Mutta minä myönnän myöskin, että tuossa toisessakin jäljessä oli hiukan totuutta, ja minusta itsestäni tuntui siltä, että Roubaudia koskeva kysymys pysyi salaperäisenä… Mutta nyt ovat he molemmat vihdoinkin käsissämme.

Herra Camy-Lamotte tarkasti häntä valjulla katseellaan.

— On siis olemassa tukea kaikille kohdille siinä syytöskirjelmässä, joka minulle on jätetty, ja te olette ehdottomasti vakuutettu?

— Ehdottomasti. Ei ole mitään mahdollisuutta epäiltävänä… Kaikki liittyy niin lujasti yhteen, ett'en minä voi muistaa mitään oikeuskysymystä, jossa kaikista näennäisistä selkkauksista huolimatta rikos on noudattanut kehitystä, joka on ollut loogillisempi ja helpompi ennakolta määrätä.

— Mutta Roubaudhan väittää vastaan, ottaa ensimäisen murhan niskoilleen ja kertoo kokonaisen jutelman siitä, kuinka vaimo on nuoruudessaan vietelty, ja että hän, mustasukkaisuuden vimmassa, oli sokean raivon puuskassa tappanut. Kaikki vastustussanomalehdet puhuvat siitä.

— Ah, ne kertovat siitä ainoastaan huhujen mukaan, eivätkä edes itse uskalla sitä uskoa. Tuo Roubaud muka on mustasukkainen, hän joka avusti vaimoaan tapaamaan erästä rakastajaa! Hän saa kernaasti kertoa tuon jutun tuomio-istuimelle, hän ei ole kuitenkaan voipa saada aikaan tarkoitettua häväistysjuttua… Jospa hän kuitenkin voisi esittää jonkin todistuksen! Mutta hänellä ei sellaista ole. Hän puhuu tosin eräästä kirjeestä, jonka hän väittää pakoittaneensa vaimonsa kirjoittamaan, ja jonka pitäisi löytyä vaimon paperien joukosta… Mutta silloin kaiketi herra ylisihteeri, joka on järjestänyt presidentin paperit, olisi sen löytänyt?

Camy-Lamotte ei vastannut mitään. Se oli totta, että tuomarin järjestelmän kautta häväistysjuttu vihdoinkin tulisi haudatuksi. Ei kukaan voisi uskoa Roubaudia, presidentin muisto jäisi puhtaaksi noista inhoittavista epäluuloista ja keisarikunta saisi hyötyä sellaisesta yhden sen elukan huomiotaherättävästä rankaisemisesta. Ja muuten, koska Roubaud tunnusti olevansa rikoksellinen, niin mitäpä merkitystä sillä oli oikeuden aatteelle, tuomittiinko hänet toisen tai toisen olettaman perusteella? Sittenhän oli vielä Cabuche, mutta ellei hän ollut sekaantunut ensimäiseen murhaan, niin näytti hän todellakin tehneen tuon jälkimäisen. Herra Jumala, oikeus, sehän oli viimeinen pettymys! Eikö oikeudenmukaisena oleminen ollut narripeliä, koska tie totuuteen kulki niin monien pensaikkojen läpi? Olisi parempi olla viisas ja olkapää työnnettynä tämän yhteiskunnan alle, joka oli hajoamistilassa, ja jota perikato uhkasi.

— Vai kuinka? toisti Denizet, eihän herra ylisihteeri ole löytänyt tuota kirjettä.

Camy-Lamotte kohotti katseensa uudelleen häneen. Hän oli nyt yksinään aseman herrana, ja ottaen kärsiäkseen ne tunnonvaivat, jotka olivat saattaneet keisarin levottomaksi, vastasi hän.

— En ole löytänyt niin mitään.

Sangen rakastettavasti hymyillen ylisteli hän sitten tuomaria. Ainoastaan huulien vähäinen virnistys ilmaisi katkeraa ivaa. Ei milloinkaan oltu tutkimusta johdettu niin suurella tarkkanäköisyydellä. Korkeimmassa paikassa oli määrätty, että hänet tuomio-istuinten loman jälkeen siirrettäisiin Pariisiin. Ja kovasti onnitellen seurasi hän häntä aina ulos rappusille.

— Te yksinänne olette todellakin ihailtavalla tavalla nähnyt selvästi… Ja sitten kun totuus puhuu, ei mikään voi sitä ehkäistä, eivät persoonalliset harrastukset eivätkä edes valtiolliset syyt… Antakaa asian mennä menojaan, olkoot seuraukset mitkä tahansa.

— Tuomarikutsumuksen velvollisuus niin vaatii, vastasi herra
Denizet, tervehti ja meni säteilevänä pois.

Jäädessään yksin sytytti Camy-Lamotte ensin kynttilän ja otti sen jälkeen Séverinen kirjeen esille laatikosta, jossa hän oli sitä säilyttänyt. Hän avasi kirjeen, lukeakseen uudelleen ne kaksi riviä, jotka se sisälsi, ja silloin muistui hänen mieleensä jälleen tuo sinisilmäinen, miellyttävä, rikoksellinen nainen, joka ennen oli herättänyt hänessä niin hellää myötätuntoisuutta. Nyt oli hän kuollut ja astui hänen eteensä traagillisessa valossa. Kuka tunsi sen salaisuuden, jonka hän oli vienyt mukanansa hautaan? Niin, totuus, oikeus oli aivan varmaan pettymystä! Ainoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta tuntemattomasta, ihastuttavasta naisesta, oli se haihtuva himo, minkä hän oli hänessä herättänyt, ja mitä hän ei ollut tyydyttänyt. Kun hän vei kirjeen kynttilän luo ja tuli tarttui siihen, valtasi hänet alakuloisuus, aavistus tulossa olevasta onnettomuudesta. Mitä hyödyttikään hävittää tämä todistus, rasittaa omatuntonsa tällä teolla, jos sallimus oli määrännyt, että keisarikunta oli lakaistava pois, niin kuin tämä hyppysellinen mustaa tuhkaa, joka nyt putosi hänen sormiensa välitse?

Vajaassa viikossa oli Denizet lopettanut tutkimuksen. Länsiratayhtiössä hänelle oltiin erittäin kohteliaita ja hän löysi kaikki haluamansa asiakirjat ja kaikki todistukset, joista saattoi olla hyötyä. Yhtiökin toivoi hartaasti, että saataisiin loppu tästä surullisesta asiasta, johon yksi sen virkamiehistä oli sekaantunut, ja jonka vaikutuksia voitiin seurata taaksepäin läpi koko sen monimutkaisen koneiston, ja joka oli ollut vaikuttamaisillaan sen johtokuntaan. Syövän tuhoama osa oli mahdollisimman pian leikattava pois. Uudelleen kulki sen vuoksi tutkintotuomarin ohitse Havren aseman henkilökunta: Dabadie, Moulin y.m., jotka antoivat hyvin epäedullisia tietoja Roubaudin käytöksestä; edelleenkin Barentinin asemapäällikkö, Bessière, samoin kuin useita Rouenin virkamiehiä, joiden todistukset olivat ensimäiseen murhaan katsoen ratkaisevaa laatua; sitten Pariisin asemapäällikkö Vandorpe, sekä ratavartija Misard ja ylikonduktööri Henri Dauvergne, jotka molemmat viimemainitut olivat hyvin runsastietoisia, kun oli kysymys syytetyn avuliaisuudesta vaimon rakastajaa kohtaan.

Henri, jota Séverine oli hoitanut Croix-de-Manfrasissa, voi kertoa senkin, että hän eräänä iltana, vielä ollessaan heikkona, oli luullut kuulevansa Roubaudin ja Cabuchen neuvottelevan hänen akkunansa edustalla. Tästä selvisi paljon ja molempien syytettyjen järjestelmällisen kieltämisen kumosi se, että he tunsivat toisensa. Yhtiön koko henkilökunnan joukosta nousi paheksumisen huuto, surkuteltiin noita onnettomia uhreja, tuota nuorta naisparkaa, jonka hairahdusta niin moni seikka oli lieventämässä, ja tätä niin kunniallista vanhaa miestä, jonka muisto nyt esiintyi jälleen puhtaana niistä rumista jutuista, joita hänestä oli ollut liikkeellä.

Uusi oikeudenkäynti pani intohimot vilkkaasti kiertämään, varsinkin Grandmorinin perheessä, mutta vaikka Denizet siitä saikin voimakasta tukea, täytyi hänen sillä taholla käydä erityistä taistelua, saadakseen pitää selvityksensä järkähtämättömänä. Lachesnaye-puolisot riemuitsivat ääneensä, sillä katkeroituneina Croix-de-Maufrasin poistestamenttaamisesta ja niin lopen ahneita kuin olivat, olivat he aina pitäneet kiinni siitä, että Roubaud oli syyllinen. Kun asia nyt otettiin uudelleen esille, näkivät he siinä ainoastaan keinon saada testamentti mitättömäksi, nimittäin saada Séverinen perintöoikeus maatilaan kumotuksi hänen osoittamansa kiittämättömyyden perusteella, hyväksyivät he osittain Roubaudin selityksen, nimittäin että Séverine oli ollut avullisena murhassa, ei kuitenkaan kostaakseen mitään luuloteltua roistomaisuutta, vaan ryöstääkseen hänet. Tämä aiheutti selkkausta tuomarin ja heidän, erittäinkin Berthen, välillä, joka oli hyvin katkera murhattua kohtaan, ja hän lausui mitä inhoittavimpia syytöksiä entistä ystävätärtään vastaan, jotavastoin tuomari otti puolustaakseen häntä, koska hän tuli ärtyisäksi ja kiivastuneeksi, kun vaan vähänkin koskettiin hänen mestariteokseensa, tähän loogilliseen yhdistelmään, joka oli niin hyvin tehty, että, kuten hän itse ylpeän näköisenä selitti, jos siitä ainoatakin osaa järkähytettäisiin, se kokonaan luhistuisi kokoon.

Tämän johdosta syntyi hänen virkahuoneessaan sangen eloisa kohtaus Lachesnaye-puolisojen ja rouva Bonnehonin välillä. Tämän viimeksimainitun, joka ennen oli ollut hyvin suosiollinen Roubaudia kohtaan, oli nyt täytynyt hyljätä hänet. Mutta ollen sangen suvaitsevainen lemmenasioissa sekä aivan poissa suunniltaan tämän romaanimaisen, verisen murhenäytelmän johdosta, syytti hän vaimoa edelleenkin jonkinlaisesta rakkauden rikostoveruudesta. Hän itse oli sangen vaatimaton ja halveksi rahoja. Ett'ei hänen veljentyttärensä hävennyt tahtoa ruveta jälleen riitelemään perinnöstä. Jos Séverine oli rikoksellinen, niin oli pakko kokonaan hyväksyä Roubaudin tunnustus, ja silloin tulisi presidentti Grandmorinin muisto jälleen häväistyksi ja lokaan vedetyksi. Vaikkapa tutkimus ei niin nerokkaasti olisikaan saanut totuutta selville, olisi se perheen kunnian takia pitänyt tekaista. Hän puhui samalla jonkinlaisella katkeruudella Rouenin seurapiireistä, joissa tämä asia nyt oli niin paljon pakinoimisen esineenä. Hän ei näet enään ollut näiden seurapiirien johtajana, sitten kun hän oli tullut vanhaksi, eikä hänellä enään ollut jäljellä entistä junonista, vaaleanveristä, rehevää kauneuttaan.

Niin, ei varemmin kuin edellisenä iltana oli rouva Leboucqin luona, joka komea, uljas ruskeaverikki juuri oli se, joka oli karkoittanut hänet valtaistuimelta, kuiskailtu joukko sopimattomia tarinoita, esim. seikkailusta Louisetten kanssa ja kaikenlaisia rumia asioita, joita ihmiset olivat olleet kyllin häijyjä keksiäkseen. Kun herra Denizet silloin puuttui keskusteluun ja ilmoitti, että Leboucq olisi apujäsenenä tuomio-istuimessa asian tulevassa käsittelyssä, tulivat Lachesnaye-puolisot levottomiksi, vaikenivat ja näyttivät tahtovan antautua. Mutta rouva Bonnehon rauhoitti heitä ja selitti olevansa varma siitä, että oikeus tekisi velvollisuutensa: oikeuden puheenjohtajana toimisi näet hänen vanha ystävänsä, Desbazeilles, hän, joka jäsenkolotuksensa vuoksi sai elää ainoastaan vanhojen, hupaisten aikojen muistoissa, ja toiseksi apujäseneksi tulisi Chaumette, tuon nuoren, hänen suojeluksessaan olevan notarion isä. Hän oli siis hyvin tyyni, vaikkakin surumielinen hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän mainitsi viimemainitun, jonka poika viime aikoina tapasi seurustella rouva Lebocqin luona, jonne hän itse oli hänet lähettänyt, jott'ei hänen tulevaisuutensa tuhoutuisi.

Kun tuo huomiotaherättävä oikeudenkäynti vihdoin alkoi, vaikutti kuitenkin huhu tulossa olevasta sodasta ja siitä jännityksestä, joka täytti koko Ranskan, ett'eivät käsittelyt läheskään herättäneet niin yleistä huomiota, kuin ne muutoin olisivat tehneet. Mutta Rouenissa vallitsi yhtä kaikki kolme päivää täydellinen kuume ja tuomio-istuinsalin ovissa tungeksittiin ja kaikki varatut paikat olivat kaupungin naisten hallussa.

Ei milloinkaan ollut tuo vanha Normandian herttuain palatsi siitä saakka, kun se oli muutettu tuomio-istuinrakennukseksi, nähnyt sellaista ihmistulvaa. Oli kesäkuun kaikkein viimeiset päivät lämpimine, aurinkoisine iltapäivineen. Aurinko paahtoi noihin kymmeneen akkunaan ja loi valoaan tammikoristeihin ja valkoiseen marmoriristiin, joka kuvautui mehiläisten peittämän esiripun taustaan, ja tuohon kuuluisaan kattokoristukseen Ludvig XII ajoilta puuhun veistettyine nummineen ja himmeine kultauksineen.

Oli niin lämmin jo ennen käsittelyjen alkamista, että oltiin tukehtumaisillaan. Naiset kurottautuivat nähdäkseen jotakin pöydältä, jolla Grandmorinin kello, Séverinen verinen paita ja molemmissa murhissa käytetty veitsi olivat. Cabuchen pariisilaista puolustusasianajajaa myös paljon tähysteltiin kaukoputkilla. Valamiesten penkillä istui rivissä kaksitoista rouenilaista, paksuina ja juhlallisina tarkasti ruumiinmukaisissa mustissa hännystakeissaan. Kun tuomio-istuin astui sisään, syntyi kuuntelijain joukossa sellainen tungos, että presidentti heti katsoi olevansa pakoitettu uhkaamaan tyhjennyttää salin.

Käsittelyt alkoivat vihdoin, jurymiehet tekivät valan ja todistajien esiinhuuto sai kuulijat uudelleen uteliaisuuden ja jännityksen valtaan. Rouva Bonnehonin ja Lachesnayen nimiä mainittaessa joutuivat päät liikkeeseen: mutta Jacques kiinnitti varsinkin naisten huomiota mitä suurimmassa määrässä, ja he seurasivat häntä innokkaasti silmillään. Mutta sitten kun syytetyt oli tuotu sisään, kukin kahden santarmin ympäröimänä, eivät kuulijat voineet kääntää silmiään heistä ja olla lausumatta toisilleen saamiaan vaikutelmia. Molempien pahantekijäin ulkomuotoa pidettiin hurjana ja yksinkertaisena. Yleistä kummastusta herätti se, että Roubaud, jolla oli mustat vaatteet ja huolimattomasti solmittu kaulaliina, näytti niin vanhalta ja kasvoiltaan tylsältä ja pöhöttyneeltä. Mitä Cabucheen tuli, oli hän aivan sellainen, joksi häntä oli mielessä kuviteltu: Suurine nyrkkeineen ja petoeläintä muistuttavine leukoineen oli hän pitkässä, sinisessä puserossaan oikean murhamiehen mallikuva, hän oli sanalla sanoen sellainen olento, jota ei kernaasti kohdata metsässä.

Kuulustelu vahvisti tuota epäsuotuisaa vaikutusta ja moniaat vastaukset herättivät kiivasta mutinaa kuulijain joukossa. Kaikkiin tuomioistuimen puheenjohtajan kysymyksiin vastasi Cabucbe, ett'ei hän tietänyt: Hän ei tietänyt, mistä se johtui, että kello löydettiin hänen kätköistään; eikä hän myöskään tietänyt, minkä vuoksi hän oli päästänyt todellisen murhaajan pakenemaan. Hän näet pysyi kertomuksessaan tuosta salaperäisestä tuntemattomasta, jonka hän sanoi kuulleensa juoksevan tiehensä pimeässä. Kun häneltä sen jälkeen kyseltiin hänen eläimellisestä intohimostaan onnettomaan uhriinsa, alkoi hän änkyttää ja tuli niin katkeroituneeksi ja hurjapäiseksi, että molempain santarmien täytyi pitää hänestä kiinni. Ei, ei! Hän ei muka ollut ollenkaan rakastunut häneen, ei ollut ollenkaan tuntenut mitään intohimoista halua häneen. Ne olivat pelkkiä valheita. Sehän olisi hänen käsityksensä mukaan ollut hänen saastuttamistaan, hänen, joka oli hieno nainen, kun sitä vastoin hän oli istunut vankilassa ja eli villin elämää! Lopulta rauhoituttuaan vaipui hän synkkään äänettömyyteen ja vastasi ainoastaan yksitavuisesti ja oli aivan välinpitämätön siitä, minkä tuomion voisi saada.

Samoin pysyi Roubaud siinä, jota syytöskirjelmässä nimitettiin hänen järjestelmäkseen. Hän kertoi kuinka ja minkä vuoksi hän oli tappanut Grandmorinin ja kielsi kaiken osallisuutensa vaimonsa murhaan. Mutta hän teki sen katkonaisin, melkein yhtäpitämättömin lausein, unhoitti toisinaan aivan yht'äkkiä mitä aikoi sanoa ja hänen katseensa olivat niin harhailevat ja hän puhui niin paksuja, että toisinaan tuntui siltä kuin olisi hän miettinyt ja tekaissut yksityiskohtia. Kun tuomio-istuimen puheenjohtaja ahdisti häntä ja osoitti hänen kertomuksensa heikot kohdat, kohautti hän lopuksi olkapäitänsä ja kieltäytyi vastaamasta. Mitä hyödyttikään totuuden puhuminen, koska valhe ja logiikka olivat sama asia? Mutta tämä uhmailevan halveksumisen asento, johon hän oli oikeutta vastaan asettunut, luettiin hänelle erityisesti viaksi. Huomioon otettiin myöskin se suuri välinpitämättömyys, jota molemmat syytetyt osoittivat toisiaan kohtaan, ja nähtiin siinä todistus ennen tehdystä sopimuksesta, taitavasti laaditusta ja erinomaisella tahdonlujuudella toimeenpannusta suunnitelmasta. He väittivät, ett'eivät he tunteneet toisiansa, tekivätpä syytöksiäkin toisiansa vastaan, mutta tämän tekivät he ainoastaan ja yksinomaan saattaakseen tuomio-istuimen harhaan. Kun heidän kuulustelunsa olivat päättyneet, oli asia sellaisenaan jo ratkaistu. Tuomio-istuimen puheenjohtaja oli taitavasti johtanut kuulustelut niin, että Roubaud ja Cabuche olivat tarttuneet viritettyihin ansoihin ja näyttivät luopuneen itsestään. Samana päivänä kuulusteltiin vielä muutamia merkityksettömiä todistajia. Viiden ajoissa oli kuumuus käynyt niin sietämättömäksi, että kaksi naista pyörtyi.

Seuraavana päivänä herättivät muutamat todistajat todellista mieltenkuohua kuulijoissa. Rouva Bonnehonilla oli oikea menestys hienon ja arvokkaan esiintymisensä kautta. Mielenkiinnolla kuunneltiin yhtiön virkamiehiä, Vardorpea, Bessiereä, Dabadieta ja varsinkin Cauchea, joka sangen seikkaperäisesti kertoi läheisestä tuttavuudestaan Roubaudin kanssa, kun hänellä oli tapana niin usein pelata hänen kanssaan korttia Café du Commercessa. Henri Dauvergne toisti musertavan todistuksensa, että hän oli melkein varma siitä, että oli kuumeen vaikuttamassa unettomuudessaan kuullut molempien syytettyjen hillityt äänet, jotka neuvottelivat keskenänsä. Kun häneltä kyseltiin Séverinestä, osottautui hän hyvin hienotunteiseksi, antoi ymmärtää, että oli ollut rakastunut häneen, vaikka hän vaatimattomasti oli vetäytynyt takaperin, tietäessään hänen kuuluvan toiselle.

Kun vihdoinkin tuo toinen, Jacques Lantier, huudettiin esiin, syntyi kuulijain parvessa surina, ja useat kurottautuivat saadakseen paremmin nähdä. Yksinpä valamiehetkin näkyivät olevan hieman innokkaan tarkkaavaisia. Jacques oli sangen tyyni ja nojasi molemmin käsin todistajakaiteeseen samalla ammattimaisella tavalla, jota hän käytti veturiaan kuljettaessaan. Olisi voinut luulla, että tämä oikeuden eteen asettaminen olisi häntä syvästi liikuttanut, mutta hän säilytti kuitenkin täydellisen ajatusten selvyyden ja mielenmaltin. Oli aivan kuin ei asia vähintäkään olisi koskenut häntä. Hän oli valmis antamaan todistuksensa, ikäänkuin olisi hän ollut aivan vieras, aivan viaton koko asiaan. Rikoksen teosta saakka ei hänellä koskaan ollut ollut mitään puistatusta, hän ei sitä edes ajatellut, sen muisto oli kokonaan hävinnyt ja hänen elimistönsä oli tasapainossa ja täysin terve. Eikä edes nyt, kun hän seisoi kaiteen vieressä, hän tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja eikä arveluja; hän oli kerrassaan itsetiedoton.

Hän katsoi heti kirkkain silmin Roubaudiin ja Cabucheen. Ensinmainitulle, jonka hän tunsi olevan syyllinen, nyökkäsi hän kevyesti ja hienotunteisesti, ajattelematta, että hän nyt julkisesti oli hänen vaimonsa rakastaja. Sitten hymyili hän tuolle toiselle, joka oli viaton, ja jonka sijaan hänen olisi ollut asetuttava syytettyjen penkille. Sehän oli todellisuudessa säyseä ja tyhmä nauta tuo, vaikka hän näytti pahantekijältä; hän oli nähnyt, kuinka kunnollinen hän oli työssään, ja oli silloin puristanut hänen kättään. Jacques lausui todistuksensa sujuvasti ja pakottomasti ja vastasi lyhyesti ja selvästi tuomio-istuimen puheenjohtajan kysymyksiin. Sitten kun tämä oli seikkaperäisesti kysellyt häneltä hänen suhdettaan murhattuun, antoi hän hänen tehdä selkoa lähdöstään Croix-de-Maufrasista muutamia tunteja ennen murhaa, ja kuinka hän oli noussut junaan Barentinissa ja mennyt levolle Rouenissa. Cabuche ja Roubaud kuuntelivat hänen tiedonantojaan ja vahvistivat ne asennollaan. Tällä hetkellä levisi sanomaton synkkyys noiden kolmen miehen välille. Kuolemanhiljaisuus syntyi salissa; jokin, ei tiedetty mikä se oli, herätti silmänräpäykseksi valamiehissä syvää mielenankeutta. Totuus kulki hiljaa huoneen halki. Kun oikeuden puheenjohtaja halusi tietää hänen ajatuksensa tuosta tuntemattomasta, josta Cabuche oli puhunut, ja joka muka oli kadonnut pimeään, tyytyi Jacques ravistamaan päätänsä, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut sanoillansa ruhjoa syytettyä. Nyt tapahtui jotakin, joka sai kuulijat kerrassaan liikutuksen valtaan. Jacquesin silmät täyttyivät kyynelistä ja nämä alkoivat vieriä hänen poskiansa pitkin. Séverinen, tuon onnettoman murhatun kuva suunnattoman suurine sinisilmineen ja tuo suuri musta hiusjoukko torniksi asetettuna kuten kamala kypärintöyhtö otsan yli, näyttäytyi näet jälleen hänen silmilleen, kuten se jo kerran ennenkin oli tehnyt. Hän jumaloi häntä yhä ja hänet valtasi ääretön sääli, ja tietämätönnä rikoksestaan ja unhoittaen missä oli ja kaikki häntä ympäröivät ihmiset, itki hän suuria, raskaita kyyneleitä. Useat naiset nyyhkyttivät myötätuntoisuudesta. Heistä oli rakastajan suru hyvin liikuttava, sitäkin enemmän, kun aviomies seisoi tuossa kuivin silmin. Tuomio-istuimen puheenjohtaja kysyi nyt puolustusasianajajilta, oliko heillä mitään kysymyksiä tehtävänä todistajille, mutta he kiittivät, syytettyjen seuratessa tylsin katsein Jacquesia, kun hän yleisen myötätuntoisuuden ympäröimänä palasi paikalleen.

Kolmas istuntopäivä kului kokonaan keisarillisen prokuraattorin edesvastuuvaatimuksiin ja asianajajien puolustuspuheisiin. Aluksi teki tuomio-istuimen puheenjohtaja yleiskatsauksen juttuun, jolloin hän ehdotonta puolueettomuutta teroittaen vieläkin vahvisti syytöksiä. Keisarillinen prokuraattori, joka sen jälkeen esiintyi, ei näyttänyt olevan oikein entisellään: tavallisesti vaikutti hän vakuuttavammalta, eikä noin tyhjältä kaunopuheisuudessaan. Mutta se kaikki pantiin tuon todellakin ruhjoavan kuumuuden syyksi. Sitä vastoin saavutti Cabuchen pariisilainen asianajaja paljon menestystä, kuitenkaan voimatta saada syyttömyyttä vakuutetuksi. Roubaudin puolustusasianajaja, jona oli eräs etevä asianajaja Rouenista, teki mitä tehdä voi sangen epäkiitollisesta tehtävästään. Yleinen syyttäjä ei edes saanut vastanneeksi, niin uupunut hän oli. Kun jury astui pois neuvottelemaan, ei kello ollut enempää kuin kuusi, ja täysi päivänvalo tunkeutui vielä sisään noista kolmesta akkunasta ja aurinko loi viimeisen säteen normandilaisiin kaupungin vaakunoihin, jotka ovenkamanoita kaunistivat. Syntyi äänekäs puhelu tuon kullatun katon alla ja ihmiset tunkeilivat kärsimättöminä sitä rautaveräjää vastaan, joka erotti varatut paikat siitä yleisöltä, joka sai seisoa. Mutta jälleen tuli harras äänettömyys, kohta kun jury ja tuomio-istuin uudelleen tulivat näkyviin. Jury myönsi olevan lieventäviä asianhaaroja ja tuomio-istuin tuomitsi molemmat syytetyt elinijäkseen rangaistustyöhön. Tämä aikaansai suurta hämmästystä ja ihmiset tunkeilivat hälisten ulos salista ja kuten teaatterissa kuului silloin muutamia vihellyksiä.

Koko Rouenissa keskusteltiin samana iltana tuomiosta ja seliteltiin sitä ihan loppumattomiin saakka. Yleisenä mielipiteenä oli, että tuomio merkitsi tappiota rouva Bonnehonille ja Lachesnaye-puolisoille. Ainoastaan kuolemantuomio, arveltiin, olisi voinut tyydyttää perhettä, ja vihamieliset vaikutukset olivat varmasti olleet toimessa. Mainittiin jo hiljaisuudessa rouva Leboucqia, jolla jurymiesten joukossa oli kolme tai neljä uskottuaan. Hänen miehensä esiintyminen oikeuden apujäsenenä ei tosin ollut ollut vähimmälläkään tavalla väärin. Mutta luultiin kuitenkin huomatun, ett'ei enempi toinen apujäsen, Chaumette, kuin oikeuden puheenjohtajakaan, Desbazeilles, tunteneet pitävänsä asiakirjoja käsissään niin kuin olisivat halunneet.

Kentiesi oli aivan yksinkertaisesti jury ruvennut epäröimään ja, tunnustaessaan lieventäviä asianhaaroja olevan olemassa, vielä ollut sen epämiellyttävän epäilyksentunteen vaikutuksen alaisena, joka silmänräpäyksen oli kulkenut salin läpi tuon surumielisen totuuden hiljaisen paon tapahtuessa. Tutkintotuomari Denizetin voitto pysyi kuitenkin järkähtämättömänä, ei mikään voinut vähentää hänen mestarityötään. Mutta perhe kadotti monen myötätuntoisuuden kun saatiin kuulla, että herra de Lachesnaye puhui, että hän ryhtyisi toimenpiteisiin Croix-de-Maufrasin takaisinsaamiseksi, saadakseen perijättären kuolemasta huolimatta testamentin kumotuksi, aije, joka varmaan kummastutti suuressa määrin, kun se oli lakimiehen päästä lähtenyt.

Kun Jacques tuli ulos tuomio-istuinrakennuksesta, niin Philomène, joka myöskin oli ollut todistajana, odotti häntä, eikä tahtonut päästää häntä saadakseen hänet jäämään yöksi Roueniin hänen seurakseen. Hän ryhtyisi vasta seuraavana päivänä jälleen virkaansa toimittamaan ja suostui kyllä syömään hänen kanssaan päivällistä ravintolassa, jossa väitti nukkuneensa sen yön, jona murha tehtiin. Mutta nyt ei hän makaisi siellä, kun hänen oli pakko palata Pariisiin kahdentoista ja viidenkymmenen junalla yöllä.

— Voitko ajatella mielessäsi, kertoi hän, lähtiessään Jacquesin käsikynkässä ravintolaan; voisin vannoa, että vast'ikään näin erään tuttavamme… Se oli Pecqueux, ja kuitenkin sanoi hän tässä eräänä päivänä, että hän ei suinkaan tämän asian takia viitsisi lähteä Roueniin… Käännyin kerran ympäri, ja mies, josta näin ainoastaan seljän, hiipi pakoon ihmisten joukkoon.

Veturinkuljettaja keskeytti hänen puheensa ja kohautti olkapäitään.

— Pecqueux varmaankin tuntee olevansa onnellinen sen loman johdosta, jonka minun virkavapauteni on hänelle hankkinut, ja on varmaan Pariisissa hurjastelemassa.

— Se on mahdollista… Mutta meidän täytyy joka tapauksessa olla varuillamme, sillä hän on maailman pahin ihminen, kun hän on raivoissaan.

Philomène painautui häntä vastaan ja vilkuili taaksensa.

— Tunnetko tuon, joka tulee perässämme?

— Kyllä, älä ole levoton hänen takiansa… Hänellä on ehkä minulta jotakin kysyttävää.

Se oli Misard, joka Rue des Juifsilta saakka oli heitä etäältä seurannut. Hänkin oli ollut todistajana ja lausunut todistuksensa untelon näköisenä. Sitten oli hän jäänyt paikoilleen ja kierteli Jacquesin ympärillä, voimatta lausua kysymystä, joka nähtävästi oli hänen huulillaan. Kun pari oli kadonnut ravintolaan, meni hänkin sinne ja tilasi lasin viiniä.

— Ah, tekö se olette, Misard! huudahti veturinkuljettaja. Mitenkä uusi vaimonne voi?

— Oh, oh, röhki ratavartija. Tuo ämmäroisto on vetänyt minua kelpo tavalla nenästä. Kerroinhan siitä teille viime kerralla, kun olin täällä.

Jacquesia huvitti tämä juttu kovasti. Entinen ravintolanpalvelijatar, Ducloux, jonka Misard oli ottanut pitämään huolta veräjästä, oli nähnyt hänen etsivän nurkista jotakin ja ymmärsi pian hänen etsivän vaimovainajansa piilottamia rahoja. Hän oli silloin saanut oivallisen aatteen saadakseen hänet tulemaan kanssansa naimisiin. Puolinaisilla viittauksilla ja hymyilyillä hän näet antoi hänen ymmärtää, että hän oli saanut niistä selvän. Aluksi ei paljon puuttunut, ett'ei hän vääntänyt häneltä niskoja nurin, mutta kun hän tuli ajatelleeksi, että jos hän ottaisi hänet hengiltä kuten tuon toisen, ennen kun olisi saanut nuo tuhannen frangia, niin ei hän nytkään niitä saisi, tuli hän hyvin huomaavaiseksi ja ystävälliseksi. Mutta eukko pysytti hänet etäällä: ei, ei, vasta kun he olisivat naimisissa, saisi hän kaikki tyynni, sekä hänet että myös rahat. Mutta kun hän oli nainut hänet, teki hän hänestä pilaa ja sanoi, että hän oli pässinpää, uskoessaan kaikki, mitä hänelle syötettiin. Mutta koomillista oli, että eukkoon itseensäkin tarttui hänen rahakuumeensa ja nykyään etsi hän aivan yhtä raivoisasti kuin mieskin. Oh, he saisivat kyllä jonakin kauniina päivänä selon noista saavuttamattomista tuhannesta frangista, nyt kun heitä oli kaksi etsimässä. He hakivat hakemistansa.

— No, ettekö vieläkään ole löytänyt mitään? kysyi Jacques ivaten.
Eikö Ducloux auta teitä?

Misard tuijotti häneen ja sanoi vihdoin:

— Te tiedätte missä rahat ovat, sanokaa se minulle.

Mutta veturinkuljettaja suuttui.

— Minä en tiedä mitään, Phasie täti ei ole antanut niitä minulle: ette kai aikone syyttää minua varkaudesta?

— Niin, se on kyllä totta, ett'ei hän ole teille antanut mitään. Sanokaa minulle, tiedättekö missä ne ovat? Näettehän, että minä voin tulla siitä sairaaksi.

— Antakaa minun olla rauhassa! Varokaa, ett'en minä puhu liikoja…
Etsikääpä suolasalkkarista, eivätkö ne ole siellä.

Kalpeana ja palavin silmin katsoi Misard edelleenkin häneen. Hän sai ikäänkuin äkillisen mielijohteen.

— Suolasalkkarista! Niin, se on totta. Laatikon alla on piilopaikka, josta en ole etsinyt.

Hänelle tuli kiire maksaa viininsä ja juosta rautatien asemalle, voidakseen, jos mahdollista, matkustaa seitsemän ja kymmenen junalla. Hän etsisi ijät kaiket tuolla kaukana pienessä, matalassa majassaan.

Heidän lakattuaan syömästä, tahtoi Philomène, odottaessaan kahdentoista ja viidenkymmenen junaa, saada Jacquesin mukanansa noiden pimeiden veräjäin läpi läheisyydessä oleville nummille. Oli leuto, kuuvaloton heinäkuun yö ja Philomène riippui raskaasti läähättäen melkein hänen kaulallaan. Kaksi kertaa luuli hän kuulevansa askeleita heidän takanansa ja kääntyi ympäri, voimatta tuossa sankassa pimeydessä eroittaa ketään. Jacquesia kiusasi tämä tympäisevä yö kovasti. Hän, joka murhasta saakka oli ollut niin tyyni ja tasapainossa ja nauttinut täydellistä terveyttä, oli juuri, kun he istuutuivat pöytään, tuntenut epämääräisen pahoinvoinnin tunteen palautuvan joka kerta, kun Philomènen kädet kopeloivat häntä. Hän oli otaksuttavasti väsyksissä ja hermostunut painostavan ilman vaikutuksesta.

Nyt tuli tuo tuskallinen himo vieläkin tulisemmaksi ja kumea peljästys tunki hänen lävitsensä, Philomènen ollessa niin lähellä häntä. Tiesihän hän kuitenkin kokemuksesta, että hän oli parantunut. Olihan hän voinut aivan tyynenä ja kylmäverisenä omistaa hänet. Mutta hän tuli nyt niin liikutetuksi, että hän, kohtausta peljäten, olisi voinut irroittautua hänen käsivarsistaan, ellei pimeys, joka kätki Philomènen, olisi häntä tyynnyttänyt, sillä ei milloinkaan, ei edes silloin, kun hänen kärsimyksensä oli häntä pahimmin kiusannut, ei hän olisi iskenyt, ellei hän olisi nähnyt. Mutta kun he kulkivat autiota polkua erään ruohoisan kunnaan lähitse ja Philomène veti hänet mukanansa sinne, joutui hän, kun he olivat istuutuneet sinne, jälleen kamalan murhanhimonsa valtaan. Hän aivan raivostui ja kopeloi ruohostosta kiveä tai jotakin muuta asetta ruhjoakseen hänen päänsä. Mutta äkkiä syöksyi hän ylös ja pakeni hämillään tiehensä. Mutta kun hän sen teki, sai hän kuulla erään miesäänen ja kirouksia ja oikean tappelun.

— Oh, senkin lutka, nytpä oikein olen saanut sinusta selvän.

— Se ei ole totta, päästä minut!

— Oh, eikö se ole totta? Hän saa kernaasti juosta tiehensä. Minä tiedän, kuka hän on ja saan kyllä hänet käsiini! Tuosta saat senkin haaska! Väitätkö vielä, ett'ei se ole totta!

Jacques syöksyi pois pimeyteen, ei paetakseen Pecqueuxia, jonka hän äsken oli tuntenut, vaan mieletönnä tuskasta paetakseen itseänsä.

Yksi murha ei siis ollut riittänyt; hänen himonsa ei siis ollut laimennut, kuten hän oli luullut viimeksi samana aamuna. Se alkoi uudelleen. Hänen täytyi murhata vielä yksi ja sitten jälleen yksi ja vieläkin yksi. Kohta kun hän olisi tyydyttänyt kamalan nälkänsä, heräisi se muutamia viikkoja horroksissa oltuaan jälleen. Hän tarvitsisi lakkaamatta naisruumista tyydyttääkseen sitä. Nykyään ei hänen edes tarvinnut nähdä viettelevää ruumista. Se riitti että hän tunsi lämpimän ruumiin käsivarsillaan, hänen antaakseen myöten hurjalle, rikokselliselle mielihalulleen. Elämä oli mennyttä kalua, nyt oli hänellä edessään ainoastaan syvä pimeys, rajaton epätoivo, johon hän nyt pakeni.

Muutamia päiviä kului vielä. Jacques oli jälleen ryhtynyt virkaansa toimittamaan, pysyttelihe erossa tovereistaan ja vaipui takaisin entiseen tuskalliseen arkuuteensa. Myrskyisäin kokousten jälkeen edustajakamarissa oli sota äskettäin julistettu; ja pieni etuvartijakahakka oli tapahtunut, kuten sanottiin, menestyksellä. Jo viikon ajan olivat jatkuneet rautatiehenkilökunnalle erittäin vaivalloiset joukkojenkuljetukset. Varsinaiset junat saapuivat epäsäännöllisesti, ylimääräiset junat aiheuttivat melkoista viivytystä; puhumattakaan siitä, että etevimmät veturinkuljettajat otettiin käytettäviksi, jotta armeijaosastojen keskitys tehoisammin saataisiin toimitetuksi. Tämä oli syynä siihen, että Jacques eräänä iltana Havressa joutui tavallisen pikajunansa asemasta kuljettamaan suunnatonta kahdeksantoista vaunun junaa, joka oli kukkuroillaan sotamiehiä.

Samana iltana saapui Pecqueux kovasti juovuksissa veturitalliin. Sen illan jälkeisenä päivänä, jona hän oli yllättänyt Philomènen ja Jacquesin, oli hän palannut lämmittäjäksi veturiin n:o 608, jossa Jacques oli kuljettajana. Hän ei tehnyt mitään viittauksia siihen, mitä oli tapahtunut, mutta oli synkän muotoinen, eikä näyttänyt uskaltavan edes katsoa esimieheensä. Mutta Jacques huomasi, että Pecqueux oli yhä uppiniskaisempi ja vastahakoisempi tottelemaan ja vastaanotti kumeasti möristen jokaisen määräyksen, joka hänelle annettiin. He olivat kokonaan lakanneet puhumasta toistensa kanssa. Tuo liikkuva pieni silta, joka ennen kantoi heitä niin yksimielisinä, oli nyt ainoastaan kapea, vaarallinen paikka, jossa kaksi kilpakosijaa törmäsi toisiaan vastaan. Heidän vihansa kasvoi ja he olivat valmiina nielemään toisensa tässä, kiitäessään siinä eteenpäin täyttä vauhtia, josta pieninkin ravistus olisi syössyt heidät alas. Kun Jacques tänä iltana näki Pecqueuxin juovuksissa, tuli hän epäluuloiseksi, sillä hän tiesi hänen olevan liian arka raittiissa tilassa mihinkään hairahtaakseen, ainoastaan juovuspäissään päästi hän eläimelliset viettinsä valloilleen.

Junan oli määrä lähteä kuuden ajoissa, mutta se viivästyi. Oli jo pimeä, kun sotilaat lampaiden tavoin tungettiin eläinvaunuihin. Oli aivan yksinkertaisesti naulattu lautoja istuimiksi ja heitä ajettiin sisään puoliosastottain ja täytettiin vaunut yli mahdollisuuden rajan. He istuivat päälletysten ja muutamat saivat seisoa niin ahtaalla, ett'eivät voineet käsivarttaankaan liikuttaa. Pariisissa odotti heitä toinen juna, viedäkseen heidät Reinille. Lähdön sekasorto oli jo uuvuttanut heidät. Mutta kun heille oli jaettu paloviinaa ja useat sitäpaitsi olivat käyneet paikkakunnan kapakoissa, vallitsi heidän keskuudessaan raaka ja vallaton hilpeys, he olivat kasvoiltaan hyvin punaisia ja silmät olivat pullollaan päässä. Kohta kun juna vyöryi pois asemalta, alkoivat he rähistä.

Jacques katsahti taivaaseen, jossa myrskypilvi kätki tähdet. Yö tulisi olemaan hyvin pimeä, eikä tuulenhenkäyskään vilvoittanut tuota polttavaa ilmaa, ja sen sijaan kun muulloin tavallisesti tuntui kuljettaessa niin raitis veto, tuntui nyt melkein haalealta. Pimeällä taivaanrannalla ei näkynyt muuta valoa, kuin merkinantolyhtyjen vilkkaasti säteilevät kipinät. Hän lisäsi painetta päästäkseen ylös tuota suurta mäkeä Harfleurista Saint Romainiin. Vaikka hän oli pitänyt veturia useampia viikkoja silmällä, ei hän vielä tuntenut olevansa kuudensadan kahdeksan herrana, se kun oli liian uusi ja sen oikut ja nuorekkaat sivuhyppäykset hämmästyttivät häntä. Erittäinkin tänä iltana tunsi hän, että se oli jäykkä ja itsepintainen ja valmis juoksemaan tiehensä, jos sille vain annettaisiin hiiliä vähän liiaksi. Sen vuoksi valvoi hän lämmitystä hyvin tarkoin ja tuli yhä levottomammaksi lämmittäjänsä käytöksestä. Pieni lamppu, joka valaisi vesisäiliötä, jätti sillan puolihämärään, joka tulisijan punaisenhehkuvan luukun valossa tuli punasinerväksi. Hän saattoi hyvin epäselvästi eroittaa Pecqueuxin, mutta oli kahdessa eri tilaisuudessa tuntenut jonkin hipaisevan sääriänsä, ikäänkuin olisi sormin koetettu saada niistä kiinni. Mutta se oli otaksuttavasti vain päihtymyksestä johtunutta kouhottelemista, sillä hälinästä huolimatta kuuli hän hänen naureskelevan hyvin äänekkäästi, ja tarpeettoman kovilla vasaraniskuilla ja liikanaisella kolinalla ruhjovan hiiliä ja käsittelevän lapiota. Tämän tästä avasi hän luukun ja heitti ristikon päälle suunnattoman paljon polttoainetta.

— Jo riittää, kirkasi Jacques.

Toinen ei ollut ymmärtävinään, vaan heitti pesään lapiollisen toisensa jälkeen. Kun veturinkuljettaja tarttui hänen käsivarteensa, kääntyi hän uhkaavasti ympäri. Nyt oli hän vihdoinkin saanut tekosyyn niin kauvan etsimäänsä riitaan ja juovuksissa ollen hän kävi yhä raivostuneemmaksi.

— Älkää koskeko minuun, taikka minä isken!… Minua huvittaa ajaa lujaa.

Nyt vieri juna täyttä vauhtia Bolbecin ja Mottevillen välistä tasankoa. Sen oli mentävä suoraapäätä kohden Pariisia, pysähtymättä muuta kuin ottamaan vettä eräistä määrätyistä paikoista. Tuo kahdeksantoista vaunun mahtava jono, joka oli ahdettu täyteen ihmiskarjaa, vieri myllertäen noiden pimeiden nummien lomitse. Ja nämä miehet, joita kuljetettiin teurastettavaksi, roinasivat täyttä kurkkua, niin että se voitti pyörien kolinan.

Jacques sulki luukun jalallansa. Hän voi vielä hillitä itseänsä ja sanoi:

— On liikaa lämmintä!… Nukahtakaa, jos olette humalassa.

Pecqueux avasi taas kohta, lisäsi itsepintaisesti hiiliä, ikäänkuin olisi tahtonut räjähyttää höyrypannun. Se oli niin puhdasta niskoittelua ja tottelemattomuutta annettuja käskyjä vastaan ja intohimoisessa suuttumuksessaan ei hän enään ajatellut kaikkien näiden ihmishenkien turvallisuutta. Kun Jacques kumartui alas alentaakseen tuhkasäiliön vartta, saadakseen ainakin vähemmän vetoa, tarttui lämmittäjä häntä kiivaasti vyötäreihin ja koetti työntää hänet alas radalle.

— Vai niin, senkin veitikka, sitäkö sinä tahdoit!… Sinä luulit voivasi sanoa minun pudonneen, senkin salakavala lurjus!

Hän oli tarttunut tenderin toiseen syrjään. Molemmat liukuivat ulos ja tappelua jatkettiin tuolla pienellä, ankarasti tärisevällä peltisillalla. He purivat hampaansa yhteen, eivät puhuneet sanaakaan ja koettivat työntää toisensa alas tuosta ahtaasta aukosta, jota ainoastaan rautatanko oli sulkemassa. Mutta se ei käynyt niinkään helposti, tuo ahne veturi yhäti vieri vierimistään. Kuljettiin Barentinin ohi ja juna mennä kohahti Malaunay-tunneliin ja he pitivät edelleenkin kiinni toisistaan, kieritteleivät hiilien seassa, puskien päänsä vesisäiliötä vastaan ja väistäen hehkuvanpunaista tulisijanluukkua, jossa heidän jalkansa voivat paistua, joka kerta kun he ojensivat ne suoriksi.

Jacques ajatteli silmänräpäyksen, että hän mahdollisesti voisi saada juostuksi ylös, suljetuksi järjestimen ja huudetuksi apua, jotta hänet voitaisiin vapauttaa tästä rajusta mielipuolesta, jonka päihtymys ja mustasukkaisuus saivat raivoamaan. Hän oli pienempi ja tunsi voimiensa vähenevän. Hän ei toivonut nyt olevansa kylliksi voimakas syöksemään toista alas, hän tunsi jo olevansa voitettu ja huomasi, kuinka tukka hänen päässään nousi putoamisen kauhusta pystyyn. Kun hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja hapuili kädellään ympärillensä, ymmärsi toinen Jacquesin aikomuksen, ja jaloillaan ponnistaen nosti hän hänet ylös kuten lapsen.

— Ah, sinä aijot pysäyttää junan. Sinä olet ottanut minulta vaimoni.
Mutta nyt olet joutunut käsiini.

Veturi kohisi kohisemistaan, ja juna tuli ulos tunnelista suurella kolinalla ja jatkoi juoksuaan eteenpäin pimeäin, avarain nummien lomitse. Malaunayn aseman ohi kuljettiin sellaisella myrskyn nopeudella, ett'ei alipäällikkö, joka seisoi asemalaiturilla, edes huomannut noita kahta miestä, jotka parhaillaan ottivat toisiansa hengiltä, samalla kun heidät vietiin pois salaman nopeudella.

Mutta viimeisellä voimanponnistuksella onnistui Pecqueuxin vihdoin syöstä Jacques alas, ja kun tämä tunsi tyhjän ilman takanaan tarrautui hän hämmennyksissään niin kiinni toisen kaulaan, että veti hänet mukaansa. Silloin kuului kaksi kamalaa parahdusta, jotka sulautuivat toisiinsa ja häipyivät avaruuteen. Nämä molemmat, jotka niin kauvan olivat eläneet kuin veljekset, putosivat nyt yhdessä alas junasta ja vauhti tempasi heidät pyörien väliin ja he tulivat kamalassa, lujassa syleilyssään samalla kertaa rikkirevityiksi. Heidät löydettiin sitten kahtena päättömänä ja jalattomana ruumiina, jotka vielä olivat toisiinsa kietoutuneina, ikäänkuin olisivat koettaneet tukehduttaa toisensa.

Veturi, joka nyt oli vapautettuna kaikesta johdosta, mennä vohotti yhä eteenpäin. Vihdoinkin voi tämä jämeä, oikukas olento tyydyttää nuoruuden rajuuttansa ikäänkuin vielä ajoon tottumaton hevonen, joka on päässyt vartijaltaan karkuun ja nelistää tiehensä nummelle päin. Höyrypannussa oli vielä vettä; hiilet, joita vast'ikään oli lisätty, syttyivät itsestään palamaan, ja lähinnä seuraavan puolen tunnin kuluessa nousi paine mielettömästi ja nopeus tuli huimaavaksi. Ylikonduktöörin oli epäilemättä vallannut väsymys ja hän oli vaipunut uneen. Sotilaat, jotka tulivat yhä enemmän juovuksiin, ollessaan noin yhteensullottuina, saivat pian hauskuutta tuosta huimaavasta vauhdista ja roinasivat vielä kovemmin. Salaman nopeudella kuljettiin Marommen ohi. Nyt ei veturi enään puhaltanut lähestyessään merkinantotauluja tai kulkiessaan asemien ohi. Se nelisti suoraan eteenpäin, kuten eläin, joka painaa päänsä alas, ja syöksyi eteenpäin kaikkien esteiden läpi. Se syöksyi syöksymistään loppumattomiin saakka, ikäänkuin olisi sen hengityksen kimakka ääni saanut sen yhä riivatummaksi.

Rouenissa olisi ollut otettava vettä, ja kauhistus jähmetytti aseman, kun siellä nähtiin savun ja tulen pyörteessä tulevan tämän hullautuneen junan, tämän veturin, jossa ei ollut veturinkuljettajaa eikä lämmittäjää, ja nämä eläinvaunut, sullottuina täyteen sotamiehiä, jotka roinasivat isänmaallisia lauluja. He olivat matkalla sotaan ja tahtoivat vieläkin nopeammin päästä tuonne Reinin rannoille. Virkamiehet jäivät seisomaan suut ammollaan ja huiskuttivat käsivarsiaan. Syntyi heti yleinen kirkuna: ei milloinkaan voisi tämä irtipäästetty, omiin hoteisiinsa jätetty juna onnettomuudetta kulkea ohi Sottevillen aseman, jossa tavallisesti aina tapahtui junajärjestelyjä, ja joka oli täynnä vaunuja ja vetureja, kuten kaikilla suurilla varastoasemilla. Riennettiin sähkösanomatoimistoon ja ryhdyttiin valmistaviin toimenpiteisiin, ja muuan tavarajuna, joka siellä sulki radan, ehdittiin juuri töintuskin viedä vajaan. Kuultiin jo etäältä irtipäästetyn pedon huohotus. Se oli syöksynyt niiden kahden tunnelin läpi, jotka olivat Rouenin lähellä, ja tuli nyt rajusti nelistäen, kuten vastustamaton jättiläisvoima, jota ei mikään voi ehkäistä. Sottevillen aseman ohitse syöksyttiin ja juna mennä vohotti eteenpäin kaikkien esteiden lomitse, törmäämättä mihinkään, ja katosi sen jälkeen uudelleen pimeyteen, johon sen pauhu vähitellen häipyi.

Mutta nyt olivat kaikki sähkölennätinkoneet pitkin linjaa liikkeellä ja kaikkien sydämet sykkivät peljästyksestä, kun saapui tieto tuosta aaveenkaltaisesta junasta, jonka oli nähty kulkevan Rouenin ja Sottevillen ohitse. Vavistiin pelosta, että eräs edelläpäin oleva pikajuna saavutettaisiin. Niin kuin villisika suuressa metsässä, jatkoi juna juoksuansa, välittämättä kerrassaan mistään pysähdysmerkeistä. Ei paljon puuttunut, ett'ei se Oisselissa törmännyt päivystäjäveturiin ja se säikähytti Pont-de l'Archen, sillä sen nopeus ei näyttänyt vähenevän. Kadottuaan sinne, mennä kohisi se jälleen eteenpäin pimeässä yössä, ei tiedetty mihin.

Mitäpä välitti se niistä uhreista, jotka se ruhjoi matkallansa! Eikö se kuitenkin mennyt kohti tulevaisuutta, huoletonna vuodatetusta verestä? Kuljettajatta yön pimeydessä, kuten sokea ja kuuro eläin, joka on päästetty irti kuolemaan ja turmioon, mennä kohisi se eteenpäin, täyteen kuormitettuna tuolla kanuunanruoalla, noilla väsymyksen jo tylsistyttämillä sotamiehillä.

Loppu.