IV.
Työläisten joukko kiiti sillä välin eteenpäin valkojuurikaspeltojen yli, jotka kuurasta olivat valkosia.
Pian onnistui kuitenkin Etiennen saada joukosta ylivallan. Pysähtymättä hän jakeli käskyjä suunnaten kulkuetta. Joukon etunenässä loikki Jeanlin ja puhalsi torvestaan hurjia ääniä. Sitten kulkivat naiset jotkut varustettuina kepillä. Maheun vaimon silmät kiiluivat niin ikäänkuin hän näkisi edessään oikeuden valtakunnan. La Brule, Levaquen vaimo ja Mouquette marssivat kuin sotamiehet rynnäkköön. Jos onnettomuudeksi sattuisi tapaamaan santarmeja, niin saataisiimpa nähdä, josko he paljastaisivat aseensa naisia vastaan. Heidän jälestään kulki hajallaan miehiä, jonka joukon yli kohosivat heidän keppinsä ja rautakankensa, sekä korkeimpana kiilui auringossa Levaquen kirves.
Keskellä joukkoa kulki Etienne kääntämättä silmiään pois Chavalista, jonka hän käski kulkemaan edellänsä. Hänen takanaan kulki Maheu, joka heitti synkkiä silmäyksiä Katarinaan, ainoaan naiseen miesten joukossa. Tämä tahtoi välttämättä kulkea rakastettunsa lähellä, jottei hänelle tehtäisi mitään pahaa.
Aika ajoittain raikui huuto:
— Leipää! Leipää! Leipää!
Oli jo puolen päivän aika ja kuudenviikkoisesta nälästä typö tyhjät vatsat vaativat ravintoa. Nälän ankara tuska kiihotti vielä enemmän vihaa pettäjiä vastaan.
— Kaivoksiin! Kaikki työt seisomaan! Leipää!
Etienne, joka aamusta asti ei ollut nauttinut mitään, tunsi sietämättömiä kouristuksia vatsassa. Hän ei valittanut, mutta aika ajoittain tarttui hänen kätensä viinapulloon ja hän kulautti siitä aina vähän kerrallaan.
Kun he lähestyivät Joiselle tien luo, koetti eräs Vandamen hiilenmurtaja, joka kostonhimosta isäntäänsä oli liittynyt joukkoon, saada toverit kääntymään perässään oikealle.
— Gaston-Marie'hin! Seisauttakaamme pumppu ja täyttäköön vesi
Jean-Bartin!
Joukko oli seuraamaisillaan häntä kuulematta Etienneä, joka pyysi heitä jättämään pumpun rauhaan. Mitä varten hävittää käytäviä? Se oli vastoin hänen työmiessydäntään. Maheun mielestä oli myöskin väärin purkaa vihansa koneisiin. Mutta hiilenmurtaja yhä huusi omaansa ja joukko oli kahdenvaiheilla. Silloin Etienne huusi vielä kovemmin:
— Mirou'hun! Siellä on pettureita kaivoksessa! Mirou'hun! Mirou'hun!
Yhdellä käden liikkeellä sai hän joukon kääntymään vasemmalle ja Jeanlin, joka jälleen riensi joukon etunenään, toitotti paimentorveen vielä kovemmin. Tällä kertaa oli Gaston-Marien kaivos pelastettu.
Mirou'hun oli neljä kilometriä, mutta joukko suoritti matkan jossakin puolessa tunnissa juosten suoraan tasangon yli.
Kun he lähestyivät kaivosta, huomasivat he erään voudin odottavan heitä lajitteluvajan sillalla. Kaikki tunsivat hyvin ukko Quandieu'n, joka oli Montsou'n vanhimpia vouteja. Hän oli seitsemänkymmenen vanha harmaapäinen ukko, joka oli ympäristössä tunnettu ihmeteltävästä terveydestään.
— Mitä te tahdotte, mellastajat? huusi hän.
Joukko seisahtui. Tuohan ei ollut työnantaja, vaan työtoveri, jota kohti he tunsivat kunnioitusta.
— Kaivoksessa on työläisiä, — sanoi Etienne. Käske heidät ylös.
— Niin, ei enempää kuin kuusikymmentä henkeä, vastasi ukko Quandieu. — Toiset pelkäsivät teitä roistoja. Mutta olkaa varmat, ettei ainoakaan mies tule ylös kaivoksesta, tai muuten tulette tekemisiin minun kanssani.
Maheu puuttui puheeseen.
— Se on meidän oikeutemme, ukko, sanoi hän. Miten muuten voisimme tehdä lakon yleiseksi, ellemme pakottaisi tovereitamme luopumaan työstä.
Ukko mietti hetkisen. Nähtävästi ei hän ollut paljoa selvempi noista kysymyksistä kuin hiilenmurtajakaan. Vihdoin vastasi hän.
— Mahdollisesti te olette oikeassa, en tahdo sitä kieltää. Mutta minä tiedän vain tehtäväni. Minä olen tässä yksin, miesten pitää siellä alhaalla olla kello kolmeen ja he tulevatkin olemaan.
Joukko alkoi taas meluta. Häntä uhattiin nyrkeillä, naiset tungettelivat hänen ympärillään, mutta hän seisoi lujana pitäen harmaata päätään koholla ja hänen äänensä kaikui niin äänekkäästi, että se voitti joukon melun.
— Piru vieköön, te ette pääse tästä. Niin totta kun elän, kuolen mieluummin, mutta en salli koskettaa köysiä. Älkää tungetko, sillä silloin heittäydyn teidän nähden alas kaivokseen.
Joukon läpi kävi värähdys ja se vetäytyi takasin.
— Se on nauta, joka ei sitä ymmärrä. Minä olen samallainen työmies kuin tekin. Minun käskettiin vahtia ja minä vahdin.
Pitemmälle eivät ukko Quandieu'n henkiset kyvyt ulottuneet kangistunut kuin oli velvollisuuden tuntonsa itsepintaisuudessa. Toverit katsoivat häntä liikutettuina ja tunsivat jossain sisimmässään vastakaikua. He ymmärsivät tuon sotilasmaisen uskollisuuden velvollisuuksineen, tuon horjumattomuuden vaaran hetkenä. Ukko arveli, että he ovat kahden vaiheilla ja toisti:
— Minä heittäydyn kaivokseen teidän nähtenne.
Joukko alkoi liikkua kääntyen pois ja hetken perästä se jo kiiti edelleen tasankoa myöten huutaen:
— Madeleineen! Crevecoeur'iin! Työt seisomaan! Leipää! Leipää!
Mutta kesken kaikkea tapahtui välikohtaus. Väitettiin, että Chaval oli tahtonut käyttää yleistä hämminkiä hyväkseen pujahtaaksensa pois. Etienne tarttui hänen käsivarteensa ja uhkasi lyödä häneltä jalat ja kädet poikki, jos hän yrittäisi jotain petosta. Toinen taisteli vastaan puolustautuen.
— Mitä te tahdotte? Päästäkää minut. Eikö jokaisella ole vapaus tehdä, mitä tahtoo? Minä olen aivan paleltua ja minun täytyy peseytyä. Päästäkää minut.
Todellakin hiestä oli hiilitomu tarttunut hänen ihoonsa eikä nuttu paljoakaan suojellut häntä kylmää vastaan.
— Juokse ripeämmin, niin lämpiät. Ja kyllä me laitamme sinulle löylyn, että puhdistut, jahka joudumme, — puhui Etienne. — Ei olisi tarvinnut eilen kerskua ja vaatia verta.
Etienne kääntyi vihdoin Katarinaan, joka koetti pysyä mukana. Hänen oli hyvin vaikea nähdä tätä läheisyydessään noin kurjassa tilassa, kylmästä värisevänä vanhassa miehennutussa ja likaisissa housuissa. Hän oli varmaankin aivan uuvuksissa, mutta juoksi kuitenkin.
— Saat mennä! Kuuletko? sanoi Etienne.
Katarina ei ollut kuulevinaan, mitä hän sanoi. Vain hetkeksi kohtasi hänen soimaava katseensa Etiennen katseen. Mutta hän ei pysähtynyt. Miksi Etienne tahtoi, että hän jättäisi rakastettunsa? Tietysti Chaval ei ollut kiltti häntä kohtaan, vieläpä löi häntä toisinaan. Mutta kuitenkin oli hän ensimäinen mies, jolle hän oli antautunut. Ja hän oli valmis puolustamaan rakastettuansa, ei tosin niin paljon rakkaudesta kuin ylpeydestä.
— Mene matkaasi! huusi Maheu hänelle.
Isän ääni pakotti hänet hetkeksi hidastuttamaan vauhtiansa. Hän vapisi ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä. Mutta voittaen pelkonsa hän saavutti heidät taas ja juoksi rakastajansa rinnalla. Hänen annettiin. olla.
Joukko kulki nyt Joisellen tien poikki ja suuntasi kulkunsa Cougny'hyn. Siinä näkyi heille etäisyydessä koko joukko tehdastorvia, tiilitehtaita ja puuvajoja, joita ympäröi likanen aita. He sivuuttivat kaksi työväen kylää, nr. 180 ja nr. 76, jolloin paimentorven äänen ja joukon huudot kuullessaan liittyi kylistä joukkoon miehiä, naisia ja lapsia. Kun he saapuivat Madeleineen, oli heitä jo runsaasti puolitoista tuhatta.
Kello oli vasta vähän yli kahden, mutta voudit, jotka edeltäpäin tiesivät lakkolaisten saapuvan, kiirehtivät työläisten nostamista kaivoksesta. Kun joukko saapui paikalle ei kaivoksessa ollut enää kuin parikymmentä henkeä ja nekin nousivat heti häkeissään. He lähtivät heti juoksemaan pakoon, jolloin joukko heitti kiviä heidän jälkeensä. Kahdelle annettiin aimo tavalla selkään ja yhdeltä revittiin hiha takista. Tämä ihmisvaino pelasti kaivoksen, ei köysiin eikä koneisiin koskettu, vaan kiiti joukko jo taas edelleen naapurikaivokseen.
Crevecoeur oli vain viidensadan metrin päässä Madeleinesta. Täälläkin työläiset olivat juuri nousemaisillaan. Naiset hyökkäsivät erään naislypsäjän kimppuun ruoskien häntä, niin että hänen housunsa menivät rikki ja sääret paljastuivat miesten nähden, jotka alkoivat sille nauraa. Kaivospojille annettiin korvalle ja hiilenmurtajat pakenivat pehmennetyin jäsenin ja verta vuotavine nenineen.
Joukon kiihko yhä yltyi. Koston tarve sai kaikkien päät pyörälle. Huudot alkoivat käydä yhä uhkaavimmiksi. Niihin sekaantui kaikki viha pettäjiin ja huonosti palkattuun työhön ja nälkäisen vatsan vaatimukset. Alettiin sahata köysiä ja heitettiin kesken, piti juosta yhä eteenpäin.
Muutamat tahtoivat lähteä Saint-Thomas'een. Tämä kaivanto oli paraimmassa kurissa eikä lakko ollut yhtään koskettanut siihen. Siellä oli työssä lähes seitsemänsataa työläistä, mikä saattoi lakkolaiset aivan raivoon. Siellä heidät kyllä vastaanotettaisiin kepillä ja olisi edessä kova kamppailu, mutta saisipa nähdä kenen ottaisi. Kulki huhu, että Saint-Thomas'essa oli ne santarmit, joita aamulla oli pilkattu. Mistä se tiedettiin? Sitä ei kukaan voinut sanoa. Mutta pelko valtasi heidät kuitenkin niin, että he päättivät mennä Feutry-Cantel'iin, missä kyllä oli nelisensataa roistoa työssä, mutta heille kyllä näytettäisiin.
Tämä kaivanto, joka oli kolmen kilometrin päässä, sijaitsi rotkossa
Scarpe-joen rannalla.
Oltiin jo lähellä kaivantoa, kun äkkiä jonkun ääni huusi, että siellä varmaankin on rakuunoita ja koko joukon valtasi taasen pelko ja toistettiin suusta suuhun, että siellä on rakuunoita. Marssiminen kävi hitaammaksi. Heitä ihmetytti, etteivät he vielä olleet tavanneet sotamiehiä ja siksi he luulivat, että heitä odotti jokin kauhea.
Taasen joku tuntematon ääni kutsui joukon muualle.
— Victoire'en! Victoire'en!
Siellä siis ei olisi santarmeja eikä rakuunoita? Siitä ei tiedetty mitään ja kuitenkin kaikki rauhoittuivat. He tekivät koko käännöksen lähtien taas Joisellen tielle. Rautatie esti heidän marssiaan, mutta he rikkoivat aidan ja menivät kiskojen yli. He lähestyivät nyt Montsou'ta, tasanko kulki loivasti alas ja edessä laajeni valkojuurikaspeltoja silmän kantamattomiin, taivaanrannalla näkyi Marchiennen mustia taloja.
Tällä kertaa piti heidän suorittaa koko viisi kilometriä, mutta he olivat niin kiihottuneet, etteivät huomanneet väsymystä. Joukko yhä karttui, kun matkalla olevista kylistä yhtyi tovereita kulkueeseen. Kun he olivat menneet Magachen sillan yli ja lähestyivät Victoirea, oli heitä lähes kaksituhatta. Mutta kello oli jo kolme ja kaikki työläiset olivat jo ehtineet lähteä, niin ettei alhaalla kaivoksessa ollut enää ketään. Silloin he purkivat vihansa kirouksiin ja uhkauksiin ja alkoivat heittää tiiliskiviä maankaivajiin, jotka saapuivat työhön. Nämä lähtivät tietysti pakoon ja tyhjä kaivanto oli lakkolaisten hallussa. Silloin he alkoivat purkaa vihansa ensimäisiin. Vuosien nälkä ja kurjuus oli kehittänyt heissä hävityksen ja murhaamisen halun.
Vajan takana huomasi Etienne muutamia työmiehiä, jotka sälyttivät hiiliä rattaille.
— Menkää heti tiehenne siitä! — huusi hän heille, — täältä ei saa viedä pois hiilen murustakaan!
Muutama kymmenkunta lakkolaista yhtyi jo hänen huutoonsa, jonka vuoksi hiilenlastaajat näkivät parhaaksi luikkia tiehensä. Hevoset päästettiin valjaista ja kepin iskusta pelästyneinä lähtivät ne juoksemaan täyttä laukkaa, toisten miesten sill'aikaa kaataessa rattaat kumoon ja rikkoessa aisat.
Levaque iski täyttä voimaa kirveellään paaluihin, jotka kannattivat siltaa, mutta luja puu ei taipunut iskuista. Silloin keksi hän vääntää kiskot katkaistakseen tien toisesta kaivoksesta toiseen. Pian koko joukko yhtyi tähän työhön.
Sillävälin la Brule vei naiset mukanansa lyhtyosastoon ja pian oli lattia peitetty lasisirpaleilla ja rikotuilla lyhdyillä.
Mutta kaikki nuo hävitykset eivät tuottaneet heille leipää. Vatsat vaativat ruokaa yhä voimakkaammin ja taas kaikui huutoja.
— Leipää! Leipää!
Victoiren luona piti eräs vouti ruokapuotia. Hän oli varmaankin pelästynyt, sillä hänen puotinsa oli suljettu. Naiset palasivat kertoen siitä miehille, jolloin nämä lopetettuaan kiskojen katkomisen hyökkäsivät sinne. Mutta puodista ei löydetty leipää, vaan ainoastaan pari lihapalaa ja säkki perunoita. Sen sijaan oli noin viisikymmentä pulloa viinaa ja ne hävisivätkin silmänräpäyksessä kuin vedenpisara hiekkaan.
Etienne, joka oli tyhjentänyt pullonsa, täytti sen nyt taas. Hän oli vähitellen tullut hiprakkaan, juopunut kuin nälkäinen, niin että hänen silmänsä verestyivät ja hampaat paljastuivat kuten sudella. Äkkiä huomasi hän, että Chaval oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja luikkinut pois. Hän kirosi ja heti lähti muutamia miehiä juoksujalkaa etsimään karkulaista, jonka he pian löysivätkin piiloutuneena Katarinan kanssa puupinon takana.
— Vai pelkäät sinä nyt, senkin roisto! huusi Etienne. — Etkö muista, että sinä vaadit metsässä koneenkäyttäjien lakkoa ja nyt sinä tahdot petkuttaa meitä! Vaan malta, sinä perhana, kun palaamme Gaston-Marie'hin, niin täytyy juuri sinun rikkoa pumppu.
Hän oli humalassa ja johti itse väkensä sen pumpun luo, jonka hän oli pelastanut vähää sitten ennen.
— Gaston-Marie'hin! Gaston-Marie'hin!
Kaikki yhtyivät huutoon ja syöksyivät matkaan. Tartuttiin Chavalin käsivarsiin ja työnnettiin väkisin eteenpäin, vaikka hän yhäti pyysi, että hänen annettaisiin peseytyä.
— Menetkö matkaasi! karjasi Maheu Katarinalle, joka myös seurasi mukana.
Mutta tällä kertaa hän ei edes hiljentänyt askeleitaan, vaan kohotti palavan katseensa isään ja jatkoi juoksuaan Chavalin perässä.
Ja taasen kiiti joukko lakeaa tasankoa! Se palasi samaa tietä, jota se oli tullut suoraa tietä myöten ja peltojen yli. Kello oli jo neljä ja aurinko alkoi laskea.
Kierrettiin Montsou ja tultiin taas Joisellen tielle. Päästäkseen oikotietä kulkivat he aivan Piolainen ohi. Gregoiret olivat juuri lähteneet notariuksen luo lähteäkseen sitten Hennebeau'n luo Cecilea hakemaan. Kartano näytti nukkuvan, lehtikuja seisoi alastomana pakkasessa, samoinkuin puutarha. Talosta ei kuulunut ainoatakaan ääntä, kaikki ikkunat olivat suljetut ja koko talosta huokui mukavuutta ja rauhaa.
Työläiset kulkivat ohi pysähtymättä heittäen synkkiä katseita muureihin. Ja taas kaikui eri haaroilta: Leipää! leipää!
Vastaukseksi alkoivat koirat haukkua. Kaksi suurta tanskalaista koiraa nousi pystyyn avaten ammottavan kitansa. Ja verhojen lomista katsoivat sisäkkö Honorine ja keittäjätär Melanien kalpeat kasvot. He lankesivat pelästyksestä polvilleen ja kun Jeanlin koiruudestaan heitti kiven yhteen ikkunaan, luulivat he, että heitä jo uhkaa kuolema. Joukko hävisi näkyvistä ja huudot leivästä kuolivat etäisyyteen.
Kun he tulivat Gaston-Marie'hin oli heidän joukkonsa taas kasvanut nousten puoleen kolmatta tuhatta raivostuneita ihmisiä, jotka epätoivoissaan rikkoivat ja hävittivät kaikki tiellään. Tunti sitten oli siitä kulkenut santarmeja, mutta eräitten talonpoikien johtamina harhaan olivat he lähteneet Saint-Thomas'een eivätkä varomattomuudessaan edes arvanneet jättää vartiostoa kaivokselle. Neljännestunnissa olivat kaikki tulet sammutetut, höyry kattiloista päästetty ulos, kaivokseen kuuluvat rakennukset vahingoitettu, mutta suurinta mielenkiintoa herätti pumppu. Ei ollut kyllin, että se pysäytti sen, vaan hyökkäsi joukko siihen vimmoissaan ikäänkuin se olisi elävä olento.
— Lyö! Lyö! huusi Etienne työntäen vasaran Chavalin käteen. — Sinä ensimäisenä, olethan vannonut toisten kanssa!
Chaval peräytyi vavisten. Joukko tuuppi takaa odottamatta, ja toiset alkoivat lyödä ja hakata pumppua millä sattui, tiilikivillä, rautakangilla ja mikä ikinä sattui heidän käsiinsä. Naulat lensivät paikoiltaan, vaski- ja läkkilevyt irtaantuivat ja vihdoin kovasta tangon iskusta halkesi malminen vesisäiliö ja vesi pumpahti siitä sellaisella korinalla, joka muistutti kuolevan korahduksia.
Nyt ei ollut enää mitään hävitettävänä ja joukko ympäröi Etienneä, joka piti Chavalia.
— Kuolema petturille! Heitetään hän kaivokseen!
Onneton vapisi kalpeana pelosta ja toisti yhäti idiottimaisesti, että hänen pitäisi peseytyä.
— No jos niin tahdot, niin tuossa on vesi! huudahti Levaquen vaimo.
Vesi, joka tihkui pumpusta, oli muodostanut lätäkön. Se oli peittynyt paksuun jääkuoreen. Jää rikottiin ja nyt työnnettiin Chaval siihen, jotta hän kastaisi päänsä veteen.
— No pese nyt naamasi! huusi la Brule. — Ellet sitä tee, niin saat nähdä… Ja nyt pitää sinun juoda siitä, niin, niin, seisoen noin kaikilla neljällä, kuten eläimet!
Hänen täytyi juoda seisten kaikilla neljällä raajalla kuten eläin. Naiset ilkkuivat, tyrkkivät ja nyppivät häntä, heittäen lokaa hänen kasvoihinsa. Raivokkaimpina Maheut häärivät hänen kimpussaan, kostaen vanhaa vihaa. Mouquettekin, joka tavallisesti oli hyvissä välein entisten ihailijainsa kanssa, nyt ei jäänyt toisista jälelle.
Viimein Etienne sekaantui.
— Jo riittää, — huusi hän. — Kaikkien ei tarvitse tässä hommata…
Me kahden ratkaisemme kyllä asian, tahdotko?
Hänen nyrkkinsä puristuivat, silmissä paloi murhanhimo, sillä hän oli humalassa.
— Oletko valmis? Toisen meistä täytyy jäädä tähän paikkaan… Antakaa hänelle veitsi, minulla kyllä on.
Katarina katsoi häneen kauhuissaan. Hänelle muistui mieleen Etiennen tunnustus, että hänessä aina herää halu tappaa, kun hän on juovuksissa.. Silloin äkkiä syöksyi hän Etiennen kimppuun ja lyöden häntä kasvoihin huusi vimmoissaan:
— Konna! Konna! Eikö ole kyllin, mitä hänelle jo on tehty? Tahdotko vielä tappaa hänet, nyt kun hän tuskin seisoo jaloillaan!
Sitten kääntyi hän vanhempaansa ja toisten puoleen:
— Kaikki te olette pelkurimaisia konnia! Tappakaa minutkin yhdessä hänen kanssaan! Minä revin teiltä silmät päästä, jos vielä uskallatte koskea häneen. Konnat!
Hän asettui rakastettunsa eteen puolustaakseen häntä, unohtaen oman onnettoman elämänsä, unohtaen miehen lyönnit. Hän muisti vain yhtä, että hän oli antautunut tuolle miehelle ja että hänelle olisi häpeäksi, jos häntä noin pahoin pideltäisiin.
Etienne tuli kalman kalpeaksi tytön lyönneistä ja tahtoi ensi tilassa nostaa kätensä tyttöä vastaan. Mutta sitten pyyhki hän otsansa ja aivankuin tointuen sanoi ympärillä seisovien ollessa aivan hiljaa:
— Hän on oikeassa, saa riittää… Korjaa luusi heti!
Chaval lähti heti pakoon ja Katarina hölkytti hänen perästään. Joukko katsoi äänettömänä heidän peräänsä kunnes he katosivat näkyvistä tien käänteessä. Ainoastaan Maheun vaimo lausui:
— Se oli tyhmästi tehty, olisi pitänyt pidättää hänet täällä. Nyt menee hän ja keksii varmaankin jonkun konnantyön.
Joukko lähti taas liikkeelle. Eräs vastaantuleva kulkurikauppias kertoi, että rakuunat olivat matkalla Crevecoeur'iin. Silloin käännyttiin ja kajahti uusi huuto:
— Montsou'hun! Tirehtörin luo! Leipää! Leipää!