V.
Hennebeau seurasi silmillään työhuoneensa ikkunasta ajoneuvoja, joissa hänen vaimonsa ajoi aamiaiselle Marchienneen. Hetkiseksi kiinnitti hän katseensa Negreliin, joka ratsasti ajoneuvojen rinnalla ja palasi sitten rauhallisesti työpöytäänsä. Kun ei hänen vaimonsa eikä sisarenpoika tehneet taloa vilkkaaksi puheillaan, tuntui se autiolta ja kuolleelta. Siksi toivoi Hennebeau, että hän saisi häiritsemättä työskennellä koko päivän tyhjässä talossa.
Hippolyte oli saanut määräyksen olla laskematta ketään taloon, mutta yhdeksän tienoissa rohkeni hän ilmoittaa, että Dansaert oli saapunut uutisineen. Nyt vasta sai tirehtöri tietää edellisen illan kokouksesta metsässä. Dansaert kertoi niin tarkoin aina yksityisseikkoja myöten, että häh vaistomaisesti tuli ajatelleeksi hänen suhdettaan Pierronin vaimoon. Hän sai aina viikottain pari, kolme nimetöntä kirjettä, missä paljastettiin päävoudin seikkailut. Varmaankin Pierron oli kertonut kaikki vaimolleen, noista uutisista huokui makuukamarin hajua. Tirehtöri käytti tilaisuutta antaakseen Dansaertin ymmärtää, että hän tietää kaikki, mutta kehoitti häntä olemaan varuillaan välttääkseen häväistyksiä.
Dansaert hämmästyi noista moitteista juuri kun hän kertoi uutisensa ja alkoi kieltää ja pyytää anteeksi, mutta hänen petollinen nenänsä punastui samassa paljastaen hänen syyllisyytensä. Mutta ei hän kauan inttänytkään vastaan ja nauroi ilosta päästessään noin helpolla, sillä tavallisesti tirehtöri, joka itse oli moitteeton, esiintyi hyvin ankarana ja päättäväisenä, jos joku virkamiehistä salli itselleen jotain kaivoksen nuorten tyttöjen kanssa.
He jatkoivat puhettaan lakosta. Kokous metsässä oli nähtävästi vain kirkujain ja rähjääjäin temppu, jolla ei ollut mitään vakavaa merkitystä. Ainakin muutaman päivän pysyvät kylät hiljaa. Sotamiesten aamukiertokulku on varmaankin saattanut heidät pelkäämään.
Kun hra Hennebeau jälleen oli yksin, ajatteli hän lähettäisikö hän sähkösanoman prefektille. Mutta häntä pidätti pelko osottaa turhaa levottomuutta. Ilmankin hän ei voinut suoda itselleen anteeksi, että hän oli kaikille, hallinnollekin vakuuttanut, ettei lakko voi kestää kauemmin kuin kaksi viikkoa. Hänen suureksi hämmästyksekseen kesti se jo melkein kaksi kuukautta. Se saattoi hänet epätoivoon, riisti häneltä luottamuksen itseensä ja hän tunsi olevansa pakotettu keksimään jonkun taitavan keinon, voittaakseen jälleen hallinnon suosion. Hän oli juuri kysynyt neuvoa sattuvan metelin varalle.
Kello yhteentoista työskenteli häh häiriytymättä työhuoneessaan, jonka hiljaisuudessa ei kuulunut muuta ääntä, paitsi Hippolyten lattian hankaus talon toisessa päässä. Sitten sai hän toinen toisensa jälkeen kaksi sähkösanomaa. Toisessa kerrottiin Montsoun lakkolaisten vallanneen Jean-Bartin, toisessa tehtiin tarkemmin selvää siitä: poikkisahatuista köysistä, uunien sammuttamisesta sekä koko hävityksestä.
Hän ei oikein voinut käsittää tuota. Mitä lakkolaisilla oli tekemistä
Deneulinilla? Miksi he eivät yhtä hyvin voineet mennä johonkin yhtiön
kaivokseen? Mutta hänen puolestaan saisivat he kyllä tehdä hävityksiä
Vandamessa, sehän sopi hänen laskelmiinsa.
Kello kaksitoista söi hän yksin aamiaisensa. Hän istui synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena, kun äkkiä tuli juosten eräs vouti, joka kertoi, että joukko suuntaa matkansa Mirou'hin. Hän ei ollut ehtinyt juoda kahviansa loppuun, kun heti sen jälkeen tuotiin hänelle sähkösanoma, missä sanottiin, että Madeleinea ja Crevecoeuria uhkaa sama kohtalo.
Hän tuli aivan neuvottomaksi. Postia odotti hän vasta kello kaksi. Pitikö hänen kutsua nyt heti sotajoukkoja? Vai oliko parempi odottaa kärsivällisesti hallinnon määräyksiä ryhtymättä minkään toimenpiteisiin. Hän palasi työhuoneeseensa lukeakseen kirjelmän, minkä hän edellisenä päivänä oli pyytänyt Negrelin kirjoittamaan prefektille lähetettäväksi. Mutta hän ei voinut löytää sitä. Silloin ajatteli hän, että varmaankin nuori mies oli jättänyt sen omaan huoneeseensa, missä hän usein kirjoitti myöhään yöhän. Päättämättä mitään, ainoastaan haluten löytää kirjelmän, meni hän nopeasti Negrelin huoneeseen.
Tultuaan huoneeseen, hämmästyi hän, ettei huone vielä ollut siivottu, luonnollisesti Hippolyten leväperäisyydestä. Huoneessa vallitsi suuri epäjärjestys, ylt'ympäri oli heitetty vaatteita, tuolilla riippui kosteita pyyhinliinoja, vuode oli epäjärjestyksessä, lakana riippui lattiaan. Aluksi hän ajatuksissaan tuskin huomasi kaiken tuon, meni suoraan pöydän luo, etsien hävinnyttä paperilappua. Pöydällä oli korkea kasa papereita epäjärjestyksessä, hän selaili niitä löytämättä. Mihin hittoon oli Paul voinut sen pistää.
Mutta kun Hennebeau jälleen palasi huoneen keskelle katsoen tarkoin joka huonekalua, huomasi hän äkkiä korjaamattomassa vuoteessa jotain kiiltävää, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmäksi ja ojensi kättään. Lakanan poimuissa oli pieni kultapullo. Hän tunsi heti että se oli hänen vaimonsa eetteripullo, joka aina oli hänellä mukana. Mutta kuinka se oli voinut joutua Paulin vuoteeseen? Äkkiä kävi hän kalman kalpeaksi, hänen vaimonsa oli maannut siinä.
— Anteeksi, kuului oven takaa Hippolyten ääni, minä näin herran tulevan tänne…
Palvelija astui huoneeseen ja tuli aivan hämilleen nähdessään huoneen epäjärjestyksessä.
— Hyvä jumala! — mutisi hän. — huone ei olekaan siivottu! Mutta Rose on mennyt ulos ja jättänyt kaikki minun tehtäväksi.
Hennebeau puristi pulloa nyrkissään niin voimakkaasti, että oli rikkoa sen.
— Mitä te tahdotte?
— Herra tirehtööri, sinne tuli vielä eräs mies…
— Hyvä on. Jättäkää minut. Sanokaa hänellä, että hän odottaa.
Hänen vaimonsa oli nukkunut siinä! Hän pani oven hakaan, avasi nyrkkinsä ja katsoi pulloa, josta heijastui punertavaa valoa kädelle. Äkkiä ymmärsi hän, että tätä häpeätä on jo kestänyt monta kuukautta, tässä, hänen kattonsa alla. Hän muisti muinaista epäluuloaan, ovissa hiipimistä ja paljaitten jalkojen tassutusta käytävissä. Niin, hänen vaimonsa se kulki tänne nukkumaan!
Hän luhistui tuolille vastapäätä vuodetta ja istui kauan kääntämättä siitä pois silmiään. Melu herätti hänet. Oveen koputettiin ja koetettiin sitä avata. Hän tunsi palvelijansa äänen.
— Herra! Oi, tirehtööri on sulkenut oven…!
— Mitä nyt taas?
— Asia on hyvin kiireellinen. Työläiset hävittävät kaikki. Siellä alhaalla on kaksi miestä… Ja vielä on tullut sähkösanoma…
— Jättäkää minut rauhaan… Minä tulen!
Häntä puistatti ajatellessaan, että Hippolyte olisi voinut löytää pullon, korjatessaan vuodetta. Mutta ehkä hän tietääkin kaikki. Joka kerta korjatessaan vuodetta on hän ehkä löytänyt rouvan hiuksia tai muita unohdettuja esineitä. Ja nyt varmaankin tahallaan vartioi häntä. Häntä luonnollisesti huvittaa isäntäväen asiat.
Hennebeau ei liikkunut paikaltaan, voimatta kääntää silmiään pois vuoteesta. Hän muisteli pitkää surullista menneisyyttään: naimisiin menoaan tuon naisen kanssa ja heti syntynyttä ruumiillsta ja henkistä epäsopua, vaimon monta rakastajaa, joista hänellä ei ollut aavistustakaan, yhtä, jota hän oli kärsinyt kymmenen vuotta, kuten kärsitään sairaan luonnotonta oikkua. Sitten muisti hän heidän muuttonsa Montsouhun, hullua toivoaan parantaa vaimonsa, pitkiä ikäviä kuukausia, vanhuuden lähestymistä, jolloin vaimon vihdoinkin täytyy palata hänen luokseen. Sitten saapui hänen sisarenpoikansa, tuo Paul, jonka vaimo otti vastaan äitinä, kertoen kuolleesta sydämestään, joka on ainiaaksi haudattu tuhan alle. Ja hän idiottimaisena aviomiehenä ei aavistanut mitään, jumaloi tuota naista, omaa aviovaimoaan, jonka monet miehet olivat omistaneet, mutta hän yksin ei voinut omistaa. Hän jumaloi vaimoaan häpeällisen intohimoisesti, ollen valmiina lankeemaan polvilleen hänen eteensä ja pyytämään sitä, mitä hänellä vielä oli jälellä toisten jälkeen. Mutta sen hän antoi tuolle pojalle!
Äkkiä soi etäällä kello, herra Hennebeau säpsähti. Hän tunsi sen, sillä siten annettiin hänen käskystään tietää postin tulosta.
— Oh, menköön hiiteen kaikki kirjeet ja sähkösanomat! purki hän äkkiä sisuaan kirouksiin.
Hänet valtasi raivonpuuska ja halu puistaa päältään kaikki nuo ruokottomuudet johonkin likaviemäriin. Tuo nainen oli pahin lutka, hän haki raaimpia sanoja ja ajatuksissaan heitti ne hänelle vasten kasvoja. Äkkiä muisti hän Paulin ja Cecilen häitä, joista hänen vaimonsa puhui levollisesti hymyillen ja hän oli pakahtua vimmastuksesta. Siis tässä ei ollut edes intohimoa, ei yhtään mustasukkaisuutta enää, vaan pelkkää aistillisuutta? Se oli nyt ainoastaan luonnoton huvitus, tottumus mieheen, vaihtelu, jolla on sama merkitys kuin jälkiruualla, johon hän oli tottunut. Kuinka syvälle hän vajoisi, kenen hän sitten ottaisi uhrikseen, jos ei hänellä olisi enää taipuvaisia sisarenpoikia, jotka käytännöllisesti kyllä, käyttävät hyväkseen perheen ruokaa, vuodetta ja vaimoa?
Oveen koputettiin taas hiljaa ja Hippolyte kuiskasi avaimen reikään;
— Herra tirehtöri, posti on tullut. Ja herra Dansaert on taas tullut ja kertoo, että siellä murhataan..
— Mene hiiteen, minä tulen!
Mitä hän tekisi heidän kanssaan? Ajaisiko heidät pois heidän palattua Marchiennesta, kuin haisevat eläimet, joita hän ei voinut enää kestää kattonsa alla. Hän ottaisi kepin ja huutaisi heille, että he hakisivat toisen paikan ruokottomuuksilleen. Huoneen ilmakin oli täynnä heidän hengitystään, siksi siinä oli niin tukahuttava. Hän tunsi nyt myskin hajunkin, jota hänen vaimonsa käytti.
Hurjasta vimmasta voimattomana heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi iskeä nyrkeillään patjoihin, peitteeseen, repien ja rutistaen niitä, koska ne olivat heidän rikoksellisen himonsa todistajina.
Mutta äkkiä oli hän taas kuulevinaan Hippolyten askeleita. Hänet valtasi häpeän tunne, hän pysähtyi vielä huohottaen ja pyyhki otsaansa. Hän katsahti peiliin, mutta hänen kasvonsa olivat niin murtuneet, ettei hän tuntenut itseään. Voimain ponnistuksella pakotti hän itsensä rauhoittumaan ja kun hänen kasvonsa olivat jälleen tyynen näköiset, lähti hän alas.
Alhaalla seisoi viisi lähettilästä paitsi Dansaertia. Kaikilla oli tärkeitä tietoja lakkolaisten hyökkäyksistä kaivoksiin. Päävouti kertoi seikkaperäisesti, mitä Miroussa oli tapahtunut; miten tuo kaivos säästyi ukko Quandieun miehuullisen käytöksen kautta. Hennebeau kuunteli ja pudisti päätään, mutta hän ei kuullut heitä, hänen ajatuksensa pysyivät yhäti ylhäällä huoneessa. Vihdoin laski hän heidät menemään, sanoen että ryhtyy toimenpiteisiin.
Jäätyään jälleen yksin, istui hän pöytään ja peitti kasvonsa käsillään, vaipuen ajatuksiinsa. Posti oli hänen edessään pöydällä. Vihdoin otti hän hallinnon kirjeen, jota hän oli odottanut. Aluksi hyppivät kirjaimet hänen silmissään, niin ettei hän voinut ymmärtää mitään, mutta vihdoin käsitti hän, että nuo herrat tahtoisivat yhteen törmäystä. He tosin eivät käskeneet häntä saamaan meteliä aikaan, mutta antoivat ymmärtää, että levottomuudet jouduttaisivat lakon päättymistä, antaen aihetta sen kukistamiseen.
Nyt ei hän enää epäröinyt, vaan lähetti sähkösanomia joka suuntaan: Lillen prefektille. Douain varustusväen päällikölle ja Marchiennen santarmeille. Siitä tunsi hän helpotusta. Nyt hän saattoi sulkeutua ja antoi tietää, että häntä vaivasi luuvalo. Koko iltapäivän vietti hän työhuoneessaan, ottamatta ketään vastaan, lukien sähkösanomia ja kirjeitä, joita tuli satamalla eri haaroilta. Siten seurasi hän joukon vaellusta Madeleinesta Crevecoeuriin, sieltä Victoireen ja sitten Gaston-Mariehin. Samassa annettiin hänen tietää sotajoukkojen liikkeistä, jotka sattuivat aina kulkemaan päinvastaiseen suuntaan kuin joukko.
Hävittäkööt, tappakoot toinen toisensa! Hän laski taasen päänsä käsiensä varaan. Huoneessa alkoi hämärtää, kello oli jo viisi, kun äkkiä jokin humina sai hänet tointumaan. Hän luuli että ne kaksi heittiötä palasi kotiin; mutta melu yltyi ja hänen astuessaan ikkunan luo kajahti häntä vastaan kauhea tuhatääninen huuto:
— Leipää! Leipää! Leipää!
Lakkolaiset ryntäsivät Montsouhun silläaikaa kun santarmit, odottaen hyökkäystä Voreux'hon, kiiruhtivat sinne.
Kahden kilometrin päässä Montsoun ensimäisistä taloista, suuren maantien ja Vamdamen tien risteyksessä, täytyi rouva Hennebeaun ja nuorten neitien katsella joukon kulkuetta. He olivat viettäneet päivän Marchiennessä onnistuneesti, syöneet aamiaisen tirehtöörin luona ja sen jälkeen katselleet työhuoneita ja läheistä lasitehdasta. Paluumatkalla oli Cecilen päähän pälkähtänyt juoda kupillinen maitoa pienessä talonpoikaismökissä, jonka hän näki tien varrella. He astuivat alas ajoneuvoiltaan ja Negrel hevosen selästä. Talonpoikaisnainen hämmästyi suuresti saadessaan nähdä noin hienoa seuraa ja alkoi hääriä, selittäen että hänen ensin täytyy levittää valkoinen pöytäliina pöydälle. Mutta Lucie ja Jeanne tahtoivat nähdä miten lehmiä lypsetään ja koko sakki otti kupit käteensä ja lähti navettaan, pitäen kepposta äärettömän hupaisena.
Rouva Hennebeau hymyili äidillisesti ryypiskellen maitoa, kun äkkiä etäinen melu teki hänet levottomaksi.
— Mikä siellä on?
Navetta oli maantien varrella, mistä siihen vei portti, ollen samalla heinälatona. Nuoret tytöt kurottivat päänsä puoliavonaisesta portista ja saivat hämmästyksekseen nähdä vasemmalla Vandamen tiellä liikkuvan, pimeän, kiljuvan ja räyhäävän joukon lähenevän.
— Saakeli, mutisi Negrel lähestyen heitä, ovatko todellakin meidän suunsoittajamme menneet noin pitkälle?
— Varmaankin ne on kivihiilenkaivajat taasen, lausui talonpoikaisvaimo, — ne ovat jo pari kertaa kulkeneet tästä ohi.
Hän puhui varovaisesti tarkaten minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät herrasväkeen ja kun hän huomasi naisten kasvoissa kauhun ilmeen, lisäsi hän heti:
— Sellaisia roistoja ne ovat!
Negrel näki, että oli myöhäistä istua kääseihin ja ajaa Montsouhun, Hän käski kuskin ajaa kääsit pihaan ja mikäli mahdollista piilottaa ne katoksen alle, Saman katoksen alle sitoi hän hevosensa, jota eräs poikanen oli pitänyt suitsista. Kun hän palasi, olivat hänen pelästynyt tätinsä ja nuoret tytöt aikeissa seurata talonpoikaisvaimoa, joka kehoitti heitä piiloutumaan hänen taloonsa. Mutta Negrelin mielestä oltaisiin eniten turvassa siinä, missä oltiin, sillä ei tietystikään kenenkään mieleen johtuisi etsiä heitä heinien seasta. Valitettavasti maantielle johtava portti ei ollut tiivis, niin että voitiin nähdä kaikki, mitä tapahtui kadulla.
— No, rohkeutta vaiti! lausui hän leikillään. Me myymme henkemme kalliisti.
Tämä leikki pelästytti heidät vielä enemmän. Melu yltyi, vaikka raoista ei vielä näkynyt mitään.
Rouva Hennebeau aivan kalpeni kiukusta noille hävyttömille työläisille, jotka pilaavat hänen huvinsa, ja seisoi toisten takana heittäen sivuille levottomia katseita. Lucie ja Jeanne vaikkakin myös pelkäsivät eivät voineet voittaa uteliaisuuttaan ja pysyivät kiinni raoissa, sillä he tahtoivat nähdä kaikki.
Pauhina yhä lähestyi, maa tärisi jalkojen töminästä ja vihdoin joukon etunenässä kiiti Jeanlin toitottaen torveensa.
— Ottakaa esiin hajuvesipullonne, kansan henkeä tuntuu ilmassa, kuiskasi Negrel. Huolimatta tasavaltaisista mielipiteistään pilkkasi hän mielellään naisten seurassa tuota roskaväkeä.
Mutta hänen sukkeluutensa hukkui rajujen huutojen mylvinään. Naiset tulivat näkyviin. Heitä oli lähes tuhat, tuulesta pörröisine hiuksineen, puettuina rääsyihin, joista näkyi paljas naaraitten ruumis, naaraitten, jotka olivat väsyneet tuottamaan maailmaan sikiöitä nälkäkuolemaan.
Sen jälkeen tuli miehet, kaksituhatta vimmastunutta olentoa, jotka kulkivat niin tiheänä joukkona kuin laava, ettei voinut erottaa missä päättyy toisen rääsyt ja missä alkaa toisen, sillä kaikki suli yhteen. Silmät säihkyivät, suut olivat ammollaan — he lauloivat Marseljesia, jonka sanat hävisivät soinnuttomaan mylvinään säestettyinä puukenkien töminällä jäätyneellä maapinnalla. Päitten yli kohosivat kepit ja tangot, sekä korkeimpana kirves, jonka jonkun käsi piti koholla. Tämä ainoa kirves oli ikäänkuin joukon viiri ja sen terä kuvasti taivaan siniä vastaan kuin guillotinin veitsi.
— Miten julmia kasvoja! kuiskasi rouva Hennebeau.
— Piru vieköön, enhän tunne ainoatakaan noista! — murisi Negrel hampaittensa välistä. — Mistä tulevat kaikki nuo ryövärit?
Ja todellakin, vihanraivo, nälkä, kahden kuukauden kärsimykset ja tuo raju kiitäminen peltoja pitkin olivat antaneet petomaisen ilmeen noille muuten niin sävyisille kivihiilenkaivajien kasvoille. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valoivat veripunasta väriä aavikolle ja ihmisjoukkoon.
— Ah, kuinka suuremmoista! kuiskasivat Lucie ja Jeanne, joitten taiteilijaluonne heräsi tuosta hirvittävästä ja samalla suuremmoisesta näystä.
Mutta he pelkäsivät kuitenkin ja menivät peremmälle rouva Hennebeaun luo. He olivat jähmettyä kauhusta ajatellessaan, että jos yksikin joukosta heittäisi katseen oveen päin ja huomaisi heidät raosta, niin syöksyisi heti koko joukko heihin ja tappaisi heidät. Negrelkin ollen tavallisesti hyvin rohkea, tunsi kalpenevansa. Cecile makasi heinässä liikkumatta. Mutta toiset eivät voineet kääntää silmiään pois ovesta.
Se oli punasen vallankumouksen näky, joka tulevaisuudessa tempaisi heidät kaikki mukaansa jonakin verisenä iltana vuosisadan lopulla. Niin, jonakin samallaisena verisenä iltana kansa syöksyisi ulos maantielle ja porvarien veri alkaisi vuotaa, heidän päänsä pistettäisiin keihäitten päihin ja kulta heidän kirstuistaan hajotettaisiin maantielle. Naiset ulvoisivat, ja miehet avaisivat suukitansa. Niin kaikki tulisi tapahtumaan samoin kuin nyt, samallaisia rääsyjä, samallaista puukenkien jymyä, sama kauhea, likainen ja löyhkäävä joukko ja se pyyhkäisee pois koko vanhan maailman.
Yli Marseljesin sävelten kaikui huutoja:
— Leipää! Leipää!
Lucie ja Jeanne painautuivat lähemmäksi rouva Hennebeauta ja Paul asettui heidän eteensä ikäänkuin suojellakseen heitä. Pitikö juuri tänä iltana vanhan maailman ruhjoutua? He joutuivat aivan ymmälle siitä, mitä näkivät. Joukko kulki ohi, vain muutamia jälelle jääneitä laahusti navetan ohi. Viimeisimpien joukossa kulki Mouquette, joka kurkisti ikkunoihin ja joka taholle huomatakseen herrasväkeä ja jos hän näki jonkun, mutta ei voinut sylkästä heitä suoraan kasvoihin, ilmaisi hän heille syvimmän ylenkatseensa kääntäen heille takapuolensa. Hän oli varmaankin nytkin huomannut jonkun, sillä hän teki sen äkkiä.
Vähitellen katosivat kaikki tienkäänteessä Montsouhun. Kääsit vedettiin maantielle, mutta kuski ei sanonut voivansa taata, että rouva ja neidit tulisivat onnellisesti perille, jos maantie oli vielä lakkolaisten vallassa. Pahinta oli, että Montsouhun vei ainoastaan yksi tie.
— Mutta täytyyhän meidän päästä kotiin, — puhui rouva Hennebeau tuskaantuneena äärimmäisyyteen saakka kaikesta tuosta. — Meitä odotetaan päivälliselle. Nuo inhottavat työläiset ovat taas valinneet sellaisen päivän, jolloin minulla on vieraita. Kannattaakin tehdä heille hyvää.
Lucie ja Jeanne koettivat nostaa Cecilen heinästä, mutta tämä ponnisti vastaan kirkuen ettei hän tahdo nähdä noita barbaareja. Hänestä tuntui, että he yhä vieläkin kulkivat ohi. Vihdoin istuivat he taas kaikki kääseissä. Negrel hyppäsi hevosen selkään ja ehdotti, että kuljettaisiin kapeita teitä Requillart'iin.
— Ajakaa hiljaa, sanoi hän kuskille, sillä siellä on huono tie. Jos vastaamme tulee työläisryhmiä ja estävät ajamasta maantielle, niin pysähdymme vanhan kaivoksen takana. Sitten menemme jalan pienestä puutarha portista ja te saatte jättää hevoset ja kääsit johonkin majataloon talteen.
He lähtivät. Tällä välin joukko jo täytti Montsoun katuja. Asukkaat olivat suuresti pelästyksissään, sillä pari kertaa oli nähty rakuunien ja santarmien kiertävän kaupunkia. Mitä kauheimpia huhuja ali liikkeellä, kerrottiin joistakin kiihottavista kirjoituksista, joissa uhattiin porvarien henkeä. Kukaan ei tosin ollut lukenut niitä, mutta siitä huolimatta lainattiin niistä lausemuotoja. Etenkin oltiin peloissaan notariuksen luona, sillä hän oli juuri saanut postitse nimettömän kirjeen, missä häntä varoitettiin, että hänen kellarissaan on ruutilaatikko, joka räjäytettäisiin ilmaan, jollei hän esiintyisi kansan puolella.
Tämän kirjeen johdosta pitkistyi Gregoiren kyläileminen sitä tutkiessa ja arvaillessa, että mahdollisesti joku piloillaan oli sen lähettänyt, kun tieto lakkolaisten tulosta sai talon aivan hämminkiin. Mutta Gregoiret vain hymyilivät ja kurkistivat verhojen välistä ikkunaan tahtomatta uskoa mihinkään vaaraan. Kello löi viisi ja heillä oli kyllin aikaa odottaakseen kunnes katu puhdistuisi, jolloin he voisivat mennä vastapäätä asuvan Hennebeaun luo, missä Cecile jo varmaankin odotti heitä palattuaan kävelyltään. Mutta ei kukaan jakanut heidän huolettomuutta. Kaduilla juoksi hätääntyneitä ihmisiä, ovia ja ikkunoita paiskattiin kiinni. He huomasivat toisella puolen Maigrat'in, joka sulki puotinsa paksuilla malmitangoilla. Hän oli aivan kalpea ja vapisi niin, että hänen heikon vaimonsa täytyi kiertää raskaita lukkoja.
Joukko seisahtui tirehtörin talon eteen ja taas vyöryivät huudot:
— Leipää! Leipää! Leipää!
Hennebeau seisoi ikkunan edessä, kun Hippolyte tuli huoneeseen, sulkeakseen ikkunaluukut. Hän pelkäsi, että joukko rikkoisi ruudut heittämällä kiviä. Alakerrassa oli hän jo sulkenut kaikki ikkunat, mutta onnettomuudeksi ei keittiön ikkunaa kellarikerroksessa voinut sulkea ja sieltä näkyi kiiltäviä kastrulleja, jotka seisoivat tulella.
Hennebeau tahtoi nähdä, mitä tapahtuisi ja hän lähti taas yläkertaan Paulin huoneeseen. Tämä huone oli vasemmalla puolen ja siitä näkyi koko maantie yhtiön varastorakennuksiin saakka. Nyt oli se siivottu, tuuletettu vuode korjattu tarkoin. Hänen aamuinen raivonsa ja vihansa hillitön puuska vaihtui nyt äärettömään väsymykseen. Mitä varten tehdä häväistystä? Oliko jotain muuttunut hänen elämässään? Hänen vaimonsa sai yhden rakastajan lisää. Ja hän häpesi aamuista vimmaansa. Tyhmäähän oli syöstä nyrkkeineen vuoteeseen. Onhan hän ennenkin kestänyt, niin kestää nytkin. Häntä valtasi katkeroittunut tunne, kaikki tuntui hänestä turhalta, tarkoituksettomalta kärsimykseltä. Hän häpesi itsensä puolesta, koska hän yhä vieläkin jumaloi tuota naista, vaikka tiesi kaikesta loasta, mikä häntä ympäröi.
Akkunan alla kaikuivat huudot vielä rajummin:
— Leipää! Leipää! Leipää!
— Houkkioita! mutisi Hennebeau hampaittensa välistä.
Hän kuuli, miten he kirosivat häntä hänen suuresta palkastaan, haukkuivat häntä ihramahaiseksi laiskuriksi, likaseksi siaksi, joka syö itsensä sairaaksi herkuista, silloin kun työläiset kuolevat nälkään. Naiset huomasivat keittiön ja silloin alkoi tuiskia kirouksia siellä paistettavan fasanin johdosta, jonka paistin haju ärsytti heidän nälkäisiä vatsojaan. Nuo porvari heittiöt lihottivat itsensä tryffeleillä ja samppanjalla silloin kuin toisten täytyi imeä suoliensa nesteitä.
— Leipää! Leipää!
Hänet alkoi vallata viha noita ihmisiä kohtaan, jotka eivät tahtoneet ymmärtää mitään. Hän olisi mielellään lahjoittanut heille suuren palkkansa, jos hän voisi olla yhtä paksunahkainen kuin he, yhtä helposti ja huolettomasti antautua himoillen. Vahinko, ettei hän voinut panna heitä istumaan pöytäänsä syömään fasaania ja mennä itse kepein sydämin seikkailemaan heidän tyttäriensä kanssa tutkimatta onko heillä ollut ennen rakastajia. Hän olisi valmis luopumaan kaikesta: sivistyksestään, hyvinvoinnistaan, palkastaan, tirehtöörin vallastaan voidakseen edes päiväksi muuttua kaikkein kurjimmaksi heidän joukostaan, olla oman ruumiinsa herra ja kyllin raaka lyödäkseen vaimoaan ja hakeakseen tyydytystä naapurivaimoilta tuntematta tällaista tuskaa. Ja hän toivoi voivansa kuolla nälkään, että tuntisi vatsan kouristuksia, josta päätä huimaisi. Mahdollisesti se voisi tappaa hänen ikuisen tuskansa.
— Leipää! Leipää! Leipää!
Silloin raivostui hän ja ärjäsi vihasesti heille: Leipää! Eikö muuta, aasit!
Hänellä oli ruokaa yllin kyllin, mutta siitä huolimatta hän oli tupertua kärsimyksiinsä. Hänen sydäntään kouristi hänen ajatellessaan häväistyä kotiaan ja koko murtunutta elämäänsä. Kuka hullu ajattelee, että kaikki on hyvin, jos on ruokaa? Nuo haaveilijat vallankumoukselliset voivat hävittää nykyisen yhteiskunnan ja luoda uuden, mutta he eivät lisää yhtään iloa sen kautta eivätkä vähennä ihmisen kärsimyksiä, vaikkakin jokaisella olisi leipänsä. Päinvastoin he vievät siihen, että koiratkin alkavat ulvoa epätoivosta, kun vaistojen tyyni tyydyttäminen lakkaa täyttämästä heidän elämänsä.
Ei, ainoa onni olisi olla olematta, tai olla puu, kanto, kivi, tai hiekkajyvä, joka ei voi vuotaa verta kulkijain jalkojen alla.
Näin ajatellessa nousi Hennebeaun silmiin katkeria kyyneleitä, jotka suurina karpaloina tippuivat alas poskille. Alkoi hämärtää, joukkoa tuskin näki, kun seiniin alkoi sataa kiviä. Hennebeau ei enää ollut vihainen noille nälkäisille houkkioille, häntä vaivasi ainoastaan oman sydämensä ammottava haava ja hän toisti kyyneleet silmissä:
— Noita houkkioita! Noita houkkioita!
Mutta vatsan huudot voittivat kaikki, vyöryen myrskynä:
— Leipää! Leipää!