VI.
Katarinan korvatillikka oli saanut Etiennen järkiinsä, mutta hän jäi kuitenkin joukon johtajaksi. Käheällä äänellään huusi hän, että mentäisiin Montsouhun, vaikka samalla jokin sisäinen ääni kysyi: mitä varten tuo kaikki? Eihän hän tahtonut kaikkea tuota. Aamulla oli hän lähtenyt Jean-Bartiin toimimaan järkevästi estääkseen hävitystyötä. Ja nyt illalla johtaa hän itse joukkoa väkivallanteosta toiseen kaiken lopuksi hävittämään tirehtörin talon.
Ja kuitenkin hänhän se oli, joka vastikään huusi: seis! Tosin hän aikoi ainoastaan pidättää heidät tässä, jotta he eivät ryntäisi hävittämään yhtiön varastohuoneita. Mutta kun kiviä alkoi lentää taloon, etsi hän jotakin laillista saalista, jonka kimppuun hän voisi johtaa väen estääkseen vielä suurempaa onnettomuutta. Kun hän seisoi siinä voimattomana yksin keskellä maantietä, kuuli hän äkkiä jonkun huutavan häntä nimeltään. Häntä kutsui mies, joka seisoi Tisonin kapakan ovella, minkä ikkunaluukut kaikki olivat suljetut peljästyneen emännän toimesta, vain ovi oli auki.
— Niin, minä se olen. Kuuleppa.
Se oli Rasseneur. Noin kolmisenkymmentä miestä ja naista, jotka olivat aamulla jääneet kylään No. 240 olivat saapuneet nyt tänne kuulemaan uutisia ja lakkolaisten lähestyessä ottaneet Tisonin oluttuvan haltuunsa. Sakarias vaimoineen istui yhden pöydän ääressä. Etäämpänä selin oveenpäin istui Pierronin pari. Kukaan ei juonut, istuttiin vain täällä ollakseen hyvässä turvassa.
Etienne tunsi Rasseneurin ja aikoi mennä pois, mutta tämä jatkoi:
— Etkö tahdo nähdä minua? Enkö ole varoittanut sinua, että näin tulisi käymään? Vaatikaahan nyt leipää, teille annetaan lyijyä.
Etienne kääntyi ja vastasi:
— En halua katsella pelkureita, jotka kädet ristissä katselevat, miten meidät tullaan lyömään.
— Onko aikomuksesi mennä ryöstämään taloa?
— Aikomukseni on pysyä yhdessä tovereitteni kanssa loppuun asti, vaikka joutuisimmekin perikatoon.
Epätoivoissaan palasi hän joukon luo. Maantiellä huvittelihe kolme lasta viskellen kiviä ikkunoihin, hän potkasi heitä ja huusi kovasti tovereille, ettei asiaa voi auttaa kiviä heittäen.
Nyt ei enää kukaan totellut Etienneä. Hänen sanoistaan huolimatta kiviä lenteli ilmassa kun rakeita. Hän katsoi ihmetellen noita ihmisiä, jotka olivat niin hitaita nousemaan, mutta nyt vauhtiin päästyään olivat villit kuin eläimet niin ettei mikään voima saattanut heitä pidättää. Flamandilainen veri kuohui siinä. Sen lämmittämiseen tarvittiin kuukausien vanhaa työtä, mutta sitten antautui se mitään kuulematta rivoihin hävyttömyyksiin huumaantuen niistä. Etelässä, mistä hän oli kotoisin, syttyivät joukot nopeammin, mutta saivat vähemmän aikaan.
Mutta äkkiä tuli hiljaisuus. Odottamaton hämmästys sai aikaan enemmän kuin kaikki Etiennen innokkaat kehoitukset. Maantielle ilmaantui Gregoiren herrasväki, jotka nyt olivat menossa vastapäätä olevaan tirehtörin taloon. He näyttivät aivan rauhallisilta, nähtävästi täysin vakuutettuina siitä, että tuo on vain hyvien työläisten kepponen, työläisten, jotka ovat elättäneet heitä jo koko ajastajan, ja hämmästyksestä lakkasivat työläiset todellakin heittämästä kiviä peläten sattumasta tuohon vanhaan pariin, joka aivankuin olisi pudonnut taivaasta keskelle joukkoa. Gregoiret saivat vapaasti mennä puistoon, nousta portaita ja soittaa ovelia, jota ei kiirehditty avaamaan. Sisäkkö Rose palasi myöskin juuri sillä hetkellä. Hän nauroi raivostuneille työläisille, jotka hän kaikki tunsi, sillä hän oli Montsousta. Ja hän alkoi lyödä niin voimakkaasti ovelle, että Hippolyten vihdoinkin täytyi avata. Se olikin viime tingassa. Sillä tuskin Gregoiret olivat ehtineet mennä ovesta sisälle, kun kivisade alkoi taas. Joukko tointui hämmästyksestään ja alkoi huutaa vielä kovemmin:
— Alas kaikki porvarit! Eläköön sosialismi!
Rose nauroi vielä eteisessäkin, ikäänkuin tämä seikkailu häntä suuresti huvittaisi toistaen pelästyneelle palvelijalle:
— He eivät ole pahoja, minä tunnen heidät.
Herra Gregoire ripusti hattunsa naulaan pitämättä kiirettä ja sitten auttaen vaimoaan riisumaan turkkia, lausui:
— Tietysti he eivät tarkoita mitään pahaa. Kun he ovat huutaneet kyllikseen, lähtevät he kyllä kotiin ja syövät illallisensa sitä suuremmalla ruokahalulla.
Samassa saapui Hennebeau ylhäältä. Hän oli nähnyt tapauksen ikkunasta ja tuli nyt ottamaan vieraat vastaan tavallisella kylmän kohteliaalla tavalla. Vain kasvojen kalpeudesta saattoi arvata vuodatetuista kyyneleistä.
— Tiedätte kai, lausui hän, — ettei meidän naisväkemme ole vielä tullut.
Ensi kerran näyttivät Gregoiret levottomuuden merkkejä. Cecile ei ole palannut! Kuinka hän nyt voi tulla, jos työläiset jatkavat hullutuksiaan?
— Onnettomuudeksi olen yksin kotona, jatkoi Hennebeau, — enkä tiedä mistä lähettäisin palvelijani hakemaan neljä sotamiestä ja kapralin, jotka ajaisivat pois tuon sakin.
— Ah, herra tirehtööri, eivät he ole lainkaan pahoja.
Tirehtöri pudisti päätään. Talon seinät jyskivät kivisateesta.
— Minä en ole heille vihanen, pikemmin annan heille anteeksi, he ovat tyhmiä luullessaan, että me sorramme heitä. Mutta minä takaan rauhan. Minulle on ilmoitettu että seudussa on santarmeja, mutta minun ei ole vielä onnistunut saamaan tänne ainoatakaan!
Hän keskeytti itsensä ja kääntyen rouva Gregoiren puoleen lausui:
— Olkaa hyvä astukaa vierashuoneeseen.
Mutta alhaalta saapui keittäjätär hyvin levottomana ja pidätti heidät vielä hetkeksi. Hän ilmoitti, ettei hän voinut vastata päivällisestä, koska leivokset eivät ole vieläkään saapuneet, vaikka hän oli ne tilannut kello neljäksi. Varmaankin leipuri oli pelästynyt joukkoa tai on leivokset häneltä riistetty.
— Hiukan kärsivällisyyttä, vastasi herra Hennebeau. — Ei ole vielä mitään kadotettu ja leipuri voi vielä tulla.
Kun hän jälleen kääntyi rouva Gregoiren puoleen avaten hänelle oven huoneeseen, huomasi hän äkkiä pimeässä nurkassa jonkun istuvan penkillä.
Maigrat nousi. Hänen pulleat kasvonsa olivat vääristyneet kauhusta ja kalpeat. Hän selitti nöyrästi, että hän oli paennut tirehtörin luo pyytämään apua ja turvaa, jos ryövärit hyökkäisivät hänen puotiinsa.
— Te näette, että olen itsekin uhattu, enkä saa mistään apua, vastasi herra Hennebeau. — Olisi ollut viisaampaa, jos olisitte jääneet kotiinne vartioimaan tavaraanne.
— Minä olen sulkenut puodin ja sitäpaitsi jättänyt sinne vaimoni.
Hennebeau kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Kannattipa jättää tuon kidutetun puolikuolleen vaimon.
— Kaikessa tapauksessa en voi tehdä mitään, sanoi tirehtööri, — saatte puolustautua niin hyvin kuin taidatte. Neuvoisin teitä palaamaan heti, sillä he huutavat leipää… kuuletteko?
Melu yltyi todellakin ja Maigrat oli kuulevinaan oman nimensä huutojen kesken. Oli mahdotonta palata nyt kotiin, hänet revittäisiin palasiksi. Mutta toiselta puolen saattoi hänet epätoivoon ajatus hävitetystä omaisuudesta.
Gregoirit menivät vierashuoneeseen ja Hennebeau koetti näennäisellä tyyneydellä täyttää isännän velvollisuudet. Mutta hän turhaan pyysi vieraitaan istumaan. Tähän tyystin suljettuun huoneeseen, jonka valaisi kaksi lamppua, tunki ulkoa kauhua ja melua. Täällä kesken pehmeitä huonekaluja kaikuivat huudot uhkaavina, säälimättöminä, vaikkakin kumeina ja tukahutettuina. Keskustellessa palattiin yhäti tuohon mylläkkään. Hennebeau ihmetteli, ettei hän ollut aavistanut tuota ja poliisi oli niin huonosti järjestetty. Hän syytti kaikesta Rasseneuria jonka vaikutuksen tuloksia kaikki tuo oli. Mutta kyllä santarmit tulevat pian, he eivät voi jättää heitä avutta.
Gregoiret taas ajattelivat ainoastaan tytärtään. He odottivat vielä neljännestunnin, jolloin herra Hennebeau aikoi yksin lähteä ajamaan joukon pois, kun Hippolyte riensi huoneeseen, huutaen:
— Herra tirehtööri! herra tirehtööri! Siellä tulee rouva… he tappavat hänet.
Kääsit eivät voineet ajaa kapeata tietä Requillart'iin ja silloin keksi Negrel, että he menisivät jalan noin sata metriä puiston pikkuportin luo, joka johti palvelijain asuntojen puolelle. Aluksi kävi kaikki hyvin ja he pääsivätkin jo portin luo, alkaen koputtaa siihen. Mutta sitä ei avattukaan heti, ja nyt huomasivat joukon naiset heidät ja alkoivat rientää paikalle. Turhaan Negrel koetti murtaa portin, naisten joukko heidän ympärillään yhä kasvoi. Silloin päätti Negrel tehdä vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen. Hän alkoi työntää tädin ja nuoret tytöt piirittävän joukon läpi pääkäytävää kohti. Tämä oli äärettömän vaikeaa, kaikilta tahoilta heitä tuupittiin, työnnettiin, haukuttiin, mutta he pääsivät kuitenkin eteen päin. Silmänräpäyksessä kaikki joutui sekasin ja sattui yksi niitä mielettömiä tapauksia, jotka jäävät ainiaaksi selittämättömiksi. Lucie ja Jeanne pääsivät vihdoin portaille ja katosivat ovesta sisälle, jonka sisäkkö oli heille avannut. Rouva Hennebeaun onnistui päästä heidän jälkeensä ja perästä tuli vihdoin Negrel, joka vakuutettuna siitä, että oli nähnyt Cecilen menevän edellä, sulki oven. Mutta häntä ei ollut sisällä, he olivat kadottaneet hänet joukkoon, kun hän oli joutunut sellaiseen kauhuun, että kääntyi itse selin taloon päin ja meni onnettomuutta vastaan.
Heti kuului taas huutoja:
— Eläköön sosialismi! Alas kaikki porvarit!
Muutamat luulivat Cecilea rouva Hennebeau'ksi, kun hänellä oli harso silmillä. Toiset väittivät, että se oli erään tehtaan omistajan vaimo, rouva Hennebeaun ystävä, jota työläiset vihasivat. Muuten oli samantekevä kuka hän oli, pääasia oli että hänen yllään oli silkkihame, turkki ja valkonen töyhtö päässä, mikä kaikki herätti vihaa. Hän tuoksui hajuvedeltä, hänellä oli kello ja hieno hipiä, kuten laiskureilla, joka ei koske hiiliin.
— Malta, me tutkimme sinun pitsejäsi! — huusi la Brule.
— Kaikki tuo on varastettu meiltä! kannatti Levaquen vaimo. — He kääriytyvät turkiksiin silloin kuin me olemme paleltua kuoliaaksi… Riisukaamme hänet, niin saa hän ymmärtää.
Mouquettekin riensi paikalle.
— Niin, niin, me taputamme häntä!
Ryysyiset naiset tungeskelivat hänen ympärillään, tahtoen jokainen saada kappaleen hänen kalleuksiaan. Jo oli aika opettaa noita hävyttömiä pukeutumaan samoin kuin työläisvaimot. Mahtoiko hän ollakaan itse heitä parempi!
Cecile vapisi pelosta ollen yksin noitten rajujen naisten keskellä, hänen jalkansa notkuivat ja hän toisti rukoilevasti yhä saman lauseen:
— Hyvät naiset, minä pyydän, älkää tehkö minulle pahaa!
Äkkiä huudahti hän kiljuvasti: jonkun kylmät sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa. Ne olivat Ukko Bonnemortin, jonka luo hänet oli työnnetty ja joka nyt hyökkäsi häneen. Nälästä huumaantuneena ja mielettömänä pitkäaikaisesta kurjuudesta, oli hän nyt äkkiä heittänyt pois kaiken tavallisen alamaisuuden tunteensa ja tietämättömänä niistä syystä, joutunut koston halun valtaan.
Hän oli elämässään pelastanut noin tusinan verran tovereitaan kuolemasta, pannen oman henkensä alttiiksi maanvieremissä ja räjähdyksissä. Jumala tietää, miksi hän nyt hyökkäsi tytön kimppuun, mahdollisesti häntä houkutteli tytön valkea kaula.
— Ei, ei! kiljuivat naiset. — Vitsaa hänelle täytyy antaa!
Niin pian kun talossa oli huomattu, ettei Cecile ollut siellä, avasi
Negrel ja Hennebeau jälleen portin ja riensivät tytön avuksi.
Mutta joukko oli ympäröinyt puutarha-aidan, niin ettei ollut helppo päästä tielle. Syntyi kova ottelu, Gregoiren parin seistessä kauhuissaan portailla.
— Jätä hänet, vaari! — sehän on Piolainen neiti, huusi Maheun vaimo, tuntiessaan Cecilen, jolta eräs vaimo oli repinyt harson pois.
Etienne, jota harmitti lapsen pahoinpitely, koetti myös omasta puolestaan saada joukon jättämään tytön. Äkkiä hän keksikin keinon, millä voisi kääntää joukon huomion muualle. Hän sieppasi Levaquelta kirveen ja huusi:
— Maigratin luo, perkele! Hänellä on leipää! Me revimme alas hänen puotinsa!
Ja ottaen vauhdin antoi hän kirveestään ensimäisen iskun puodin ovelle. Toverit riensivät hänen perästään, Maheu, Levaque ja muita. Mutta naiset olivat itsepäisiä, Bonnemortin käsistä joutui Cecile la Brulen valtaan. Mutta äkkiä näyttäytyi ratsastaja, joka kannusti hevostaan ja löi ruoskalla niitä, jotka eivät heti antaneet tietä.
— Äh, konnat, joko aijotte pahoinpidellä tyttäriämmekin!
Se oli Deneulin, joka saapui päivälliselle. Hän hypähti hevosen selästä, tarttui Cecilen vyötäisten ympäri ja toisella kädellään ohjasi taitavasti hevostaan, käyttäen sitä tienraivaajana. Joukko väistikin hevosen potkuja. Aidan luona jatkui taistelu vielä, mutta hän jatkoi matkaa sinnekin. Tämä odottamaton apu pelasti Negrelin ja Hennebeaun, jotka olivat suuressa vaarassa kirouksien ja iskujen sataessa heihin. Sillä aikaa kuin nuori mies talutti tainnoksiin menneen nuoren tytön taloon, sattui Deneuliniin, joka asettui Hennebeaun eteen suojaamaan häntä, kivi käsivarteen, joka oli mennä pois sijoiltaan.
— Vai niin! huusi hän. — Nyt rikotte luuni, samoin kuin olette rikkoneet koneenne!
Hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Porttiin alkoi sataa kiviä.
— Nepä perkeleitä! — huusi hän. — Vielä hetkinen ja he olisivat musertaneet pääkalloni kuin minkäkin ruukun… He eivät tiedä enää itsekään, mitä tekevät, Ainoa, mikä auttaisi, olisi ampua heihin.
Vierashuoneessa Gregoiren pari itki nähdessään Cecilen tointuvan. Hän ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, ei edes saanut naarmua ihoonsa, vaikka hänen vaatteensa olivat revityt. Heidän levottomuutensa nousi korkeimmilleen, kun he saivat nähdä keittäjättärensä, joka kenenkään huomaamatta oli puikahtanut sisälle. Tämä kertoi, että Piolaineen oli hyökätty sepittäen siten mielikuvituksessaan Jeanlinin heittämästä kivestä koko historian.
Rouva Hennebeau istui nojatuolissa voimatta vieläkään tointua mielenliikutuksesta. Hän hymyili vasta sitten, kun Negrelia alettiin onnitella. Cecilen vanhemmat kiittivät erikoisesti nuorta miestä. Nyt nähtävästi oli kysymys häistä ratkaistu.
Hennebeau katsoi ääneti milloin vaimoonsa, milloin rakastajaan, jonka aamulla oli aikonut tappaa, ja nuoreen tyttöön, jonka pian piti vapauttaa hänet nuoresta miehestä. Nyt hän pelkäsi vain yhtä, että hänen vaimonsa vajoisi vielä alemmaksi, mahdollisesti jonkun palvelijan syliin.
— No ja te, rakkaat lapsukaiseni, kysyi Deneulin tyttäriään, — onko teidän jäsenenne paikallaan?
Lucie ja Jeanne olivat tietysti hyvin pelästyneet, mutta nyt he olivat tyytyväiset siitä, että olivat nähneet tuon kaiken ja nauroivat.
— Olipa tänään päivää! jatkoi hän. — Jos te nyt tahdotte myötäjäisiä, niin paras on, että hankitte ne itse ja mahdollisesti saatte vielä elättää minutkin.
Hän puhui leikkiä, mutta hänen äänensä vapisi. Kun hänen tyttärensä heittäytyivät hänen kaulaansa, nousi hänen silmiinsä kyyneleitä.
Hennebeau kuuli tämän tunnustuksen. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ajatellessa, että nyt Vandame siirtyisi Montsoulle; se olisi onnellinen sattuma, joka jälleen voisi palauttaa hänelle yhtiön suosion. Aina koetti hän unohtaa omia surujaan täyttäen sotilaallisen tarkoin saamiaan määräyksiä. Tämä sotilaskuri tuotti hänelle jonkun verran tyydytystä.
Vähitellen rauhoituttiin. Vierashuoneessa, joka oli kirkkaasti valaistu ja jonka ikkunat olivat peitetyt raskailla verhoilla oli jälleen kodikasta ja rauhallista. Mutta mitähän tapahtui siellä ulkona? Huudot olivat vaienneet, eikä enää heitetty kiviä seiniin. Vain kaukaa kuului jotain jyskintää, ikäänkuin siellä kaadettaisiin metsää. He tulivat uteliaiksi ja lähtivät taas eteiseen nähdäkseen ulos lasioven kautta. Naisetkin uskalsivat lähteä tirkistelläkseen uudinten raoista.
— Näettekö, tuo Rasseneur heittiö on tuolla vastapäätä kapakan kynnyksellä, lausui Hennebeau Deneulinille. — Niinhän arvasin, että tuo kaikki olisi hänen työtään.
Mutta se oli Etienne eikä Rasseneur, joka iski kirveellä Maigratin puodin oveen. Ja hän yhä kutsui tovereita luoksensa: eikö puodissa olevat tavarat kuuluneet työläisille? Eikö heillä ollut oikeus ottaa ne tuolta varkaalta, joka niin kauan oli ryöstänyt heitä ja joka yhtiön käskystä kidutti heitä nälällä?
Vähitellen jättivät he kaikki tirehtörin talon ja hyökkäsivät ryöstämään puodin. Leipähuudot alkoivat taas kaikua. Tuolta oven takaa löytäisivät he leipää!
Sillä välin oli Maigrat siirtynyt ensin tirehtörin eteisestä keittiöön. Mutta sinne ei kuulunut mitään, jolloin hän kuvitteli mielessään mitä hirmuisimpia tuhotöitä puodissaan, ettei voinut olla lähtemättä ulos. Pihalla piilottui hän pumpun taakse, josta piilopaikastaan hän selvästi kuuli kirveen iskuja, pelottavia huutoja, joissa mainittiin hänenkin nimeään. Siis tuo ei ollut mielikuvitusta, joskaan hän ei nähnyt mitään, niin kuuli hän ja seurasi asiain kehitystä. Jokainen kirveen isku sattui suoraan hänen sydämeensä. Viiden minutin perästä varmaankin jo puoti on heidän hallussaan. Mutta ei, hän ei salli heidän ryöstää häntä puti puhtaaksi, mieluummin hän antaa henkensä.
Seistessään siinä taisi hän nähdä vaimonsa kalpeat kasvot talonsa sivuikkunassa. — Hän seisoi siinä äänetönnä ja nöyränä kuunnellen iskuja. Tämän ikkunan alla oli vajan katto, joka oli niin rakennettu, että siihen voitiin päästä kiipeemällä tirehtörin puistoa ympäröivältä aidalta. Sitten kattoa myöten voisi helposti kiivetä ikkunaan pitäen kiinni vesirännistä. Häntä vaivasi nyt ajatus päästä sitä tietä kotiin ja hän katui että oli ollenkaan lähtenyt kotia. Ehkä hänen onnistuu vielä pelastaa omaisuutensa, panna huonekaluja oven eteen tai jollain muulla tavoin, kaataa heihin ylhäältä paloöljyä. Ja äkkiä kirveen iskiessä voimakkaasti teki hän päätöksen. Ahneus vei voiton pelosta. Hän vaimoineen suojelisi vaikka ruumiillaan säkit eikä antaisi palaakaan.
Tuskin oli hän ehtinyt päästä katolle, kun alkoi kuulua huutoja:
— Katsokaa! katsokaa! Kissa on katolla! pst! Ottakaa kiinni!
Joukko oli huomannut hänet katolla. Kuumeisessa innossaan oli hän lihavuudestaan huolimatta kevyesti kiivennyt aidalle ja nyt ryömi hän mahallaan katolla ikkunaa kohti. Mutta katto oli melkein jyrkkä, suuri vatsa oli tiellä ja kynnet repeytyivät, Hänen olisi varmasti onnistunut päästä perille, ellei hän vapisisi pelosta, että he rupeavat heittämään häneen kiviä, sillä joukko, jota hän ei nähnyt, huusi:
— Ottakaa kissa kiinni! — Ottakaa kiinni!
Äkkiä päästivät molemmat kädet irti otteensa ja hän vieri kuin pallo, kolautti katon räystääseen ja putosi suoraan välimuurin yli niin onnettomasti, että hän kaatui suoraan maantielle, missä hän iski kallonsa rajapyykkiin. Aivot vierivät ulos hiekkaan. Hän oli kuollut.
Ensi hetkessä valtasi kaikki hämmästys. Etienne pysähtyi pudottaen kirveen kädestään. Maheu, Levaque ja muut unohtivat puodin ja katsoivat muuriin päin, missä virtasi kapea punainen juova.
Mutta hetken perästä huudot uudistuivat. Ensimäisinä syöksyivät naiset esiin huumaantuneina veren näystä.
— Siis on oikeus olemassa! Sinä, sika, nyt olet pakahtunut!
He ympäröivät hänen vielä lämpimän ruumiin alkaen tehdä pilkkaa hänestä ja nauraen kutsuivat hänen murskaantunutta päätään katalaksi kuonoksi, purkaen häneen kaiken vihaansa, jota oli karttunut vuosien aikana.
— Minä olen sinulle velkaa kuusikymmentä frankia, huusi Maheun vaimo, — nyt olemme kuitit. Nytpä et enää voi kieltää luottoa. Maltahan, minä lihotan sinut!
Hän kourasi jäätynyttä multaa ja työnsi hänen ammottavaan suuhunsa.
— Se! Syö… syö sinä! Riittää jo meitä syödä.
He pilkkasivat häntä kaikin tavoin. Kuollut makasi selällään ja katsoi jähmettynein silmin taivaaseen. Mutta, jonka Maheu oli sysännyt hänen suuhunsa, oli hänen leipänsä, jota hän ei ollut tahtonut antaa nälkäisille. Hänen ahneutensa ei ollut tehnyt häntä onnelliseksi.
Naiset häärivät kuin naarassudet hänen ympärillään etsien sellaista kostoa, joka voisi tyydyttää heidän vihaansa.
Silloin la Brule huusi äkkiä:
— Kuohitaan hän kuin koiraseläin!
— Niin, niin, hän on tehnyt kyllin ruokottomuuksia.
Mouquette laski hänen housunsa alas, Levaquen vaimo koukisti hänen säärensä. La Brule alkoi silloin kuihtunein laihoin sormin repiä hänen jäsenensä sellaisella voimalla, että hänen luunsa narskuivat ponnistuksesta. Nahka ei tahtonut irtaantua, mutta hänen onnistui sentään repäistä palanen veristä lihaa, jota hän puistatti ilmassa kohotetuin käsin ja huusi voitonriemuissaan:
— Siinä se on! Siinä se on!
Naisten kimakat äänet huusivat häväistyksiä tuolle inhottavalle voiton merkille.
— Ah, sinä heittiö! Nytpä tyttäremme eivät enää tule raskaiksi sinusta!
— Etpä enää saa herkutella, emmekä me rupea huvittamaan sinua jokaisesta annetusta leipäpalasestasi!
— Minä olen sinulle vielä velkaa kymmenen frankia… Tahdotko kuitata sen? Minä olen valmis, jos sinäkin vielä voit…
Tästä sukkeluudesta valtasi heidät synkkä ilo. He näyttivät toinen toisilleen lihapalan, kuin petoeläimen, josta he kaikki olivat kärsineet ja jonka vihdoinkin olivat tappaneet. Nyt se oli voimaton ja täydelleen heidän vallassaan. He syljeskelivät siihen toistaen vihansekaisella ylenkatseella.
— Hän ei voi enää! Niin, ei voi! Ei häntä haudata miehenä… Mätänee siellä, eikä kelpaa enää mihinkään…
La Brule pisti lihapalan kepin päähän ja puistaen sitä kuten viiriä ylhäällä, kiiti eteenpäin taistelevien naisten seuraamana. Veren pisaroita tippui. Kurja palanen riippui kepin päässä kuin lihapalanen lihakauppiaan tiskiltä.
Maigratin vaimo seisoi yhäti ikkunassa. Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat hänen kasvoihinsa, jotka näyttivät nyt hymyileviltä. Mies oli juonut ja pettänyt hänet joka askeleella. Aamusta iltaan täytyi hänen istua konttorikirjojen ääressä. Mahdollisesti hän hymyili tosiaankin, kun naiset juoksivat sivutse kantaen lihapalaa kepin päässä.
Miehet seisoivat jähmettyneinä kauhusta katsellessaan naisten hommia. He eivät voineet estää heitä heidän työssään. Tisonin kapakasta kurkisti muutamia henkilöitä, Rasseneur kalpeni inhosta. Sakarias ja Philomene kivettyivät paikalle odottamattomasta näystä, Bonnemort ja Mouque pudistivat moittivasti päitään. Ainoastaan Jeanlin ilakoi ja pukkasi milloin Lydiaa milloin Bebertia kylkeen.
Rouvat ja neidit katselivat tirehtöörin takaa.
— Mitä he kantavat? kysyi Cecile.
He eivät nähneet, miten Maigratille oli käynyt, sillä muuri oli välillä.
— He ovat varmaankin ryöstäneet makkarapuodin, kuiskasi rouva
Hennebeau, — se näyttää sianlihapalalta.
Mutta samassa rouva Gregoire pukkasi häntä hiljaa polvellaan ja hän vaikeni purren huultaan. He istuivat aivan kivettyneinä ja tytöt kalpeina kauhusta.
Etienne kohotti jälleen kirveen. Mutta kaikkien mieliala oli muuttunut; maassa makaava kuollut ikäänkuin esti pääsyn puotiin. Jotkut työmiehet alkoivat poistua. He olivat aivankuin kyllääntyneet viimeisestä tapauksesta. Maheu seisoi synkkànà, kun äkkiä kuuli hän jonkun äänen kuiskaavan hänelle, että hän pakenisi. Hän kääntyi ja näki Katarinan edessään, joka oli yhä vieläkin miehen vaatteissaan hengästyksissään. Mutta hän ei tahtonut häntä kuullakaan, vaan tyrkkäsi hänet pois uhaten lyödä. Tyttö väistyi onnettomana, mutta sitten lähestyi epävarmana Etienneä.
— Pakene pian, santarmit tulevat tänne!
Etienne tahtoi myös ajaa hänet pois punastuen muistaessaan tytön korvapuustia. Mutta tyttö ei väistynyt, vaan sai hänen heittämään pois kirveen käsistään ja veti hänet väkisin mukaansa.
— Minä sanon, että santarmit tulevat… Kuulehan. Chaval on tuonut heidät, jos tahdot sen tietää. Mutta minusta se tuntui niin katalalta, että minä juoksin tänne… Pakene, minä en tahdo, että he ottaisivat sinut.
Ja Katarina vei hänet. Samassa alkoi kuulua kumeaa jyrinää etäältä, joukosta kuului huutoja: "Santarmit, santarmit!" Alkoi yleinen pako ja hämminki ja kahden minutin kuluttua oli tie aivan tyhjä aivankuin tuulen pyörre olisi lakaissut sen puhtaaksi. Vain Maigratin ruumis makasi tummana möhkäleenä valkosessa maassa.
Tisonin kapakan luona seisoi Rasseneur, joka kevein mielin tervehti asestetun voiman voittoa. Montsou oli tyhjä. Mutta laskettujen verhojen takana istuivat varakkaat asukkaat hikoillen kylmää hikeä ja kiristäen hampaitaan uskaltamatta edes katsoa kadulle.
Santarmit tulivat yhä lähemmäksi raskaassa tahdissaan ja täyttivät tien mustana joukkona. Heidän jälestään ja suojeluksen alla ajoi leipuri Marchiennesta. Hän pysähtyi tirehtörin talon edustalle ja hypähtäen rattailta alkoi rauhallisesti nostaa rattailta koria, missä oli tilattuja leivoksia.