VII.
Denise jäi hetkeksi seisomaan kivikadulle aivan huumaantuneena. Kello oli jo viisi, mutta päivä oli vielä polttavan kuuma ja taivas täynnä keskikesän häikäisevän valkeaa hohdetta. Onnettomuus oli kohdannut hänet niin äkkiarvaamatta, hänet oli ajettu pois niin odottamatta, ettei hän tiennyt minne mennä eikä mitä tehdä, hän käänteli vain koneellisesti taskussaan kassasta saamiaan rahoja.
Ajurinvaunujen jono pakotti hänen odottamaan Naisten Aarreaitan jalkakäytävällä, ennenkuin hän uskalsi heittäytyä tungokseen. Päästyään vihdoinkin kadun toiselle puolelle hän kulki Gaillonin aukion poikki ikäänkuin mennäkseen Ludviginkadulle, mutta muuttaen mieltään hän kääntyikin Saint-Rochinkadulle. Kuitenkaan hän ei näyttänyt vielä tietävän minne suunnata kulkunsa, sillä hän pysähtyi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun kulmaan ja lähti kulkemaan tätä katua katsottuaan epäröiden ympärilleen. Jouduttuaan Choiseulin kauppakujalle hän poikkesi sille ja palasi sitten, tietämättä kuinka, Monsignynkadun kautta Saint-Augustininkadulle. Hänen päätään pyörrytti ja korvissa soi. Kun hän sattui näkemään kaupunginlähetin, hän ajatteli, että matkakirstu olisi ollut haettava, mutta eihän hän tiennyt minne viedä sen. Hänestä tilanne tuntui mielettömältä, hänellä oli vast'ikään ollut huone missä asua ja vuode missä nukkua.
Kohottaen katseensa hän rupesi tutkimaan talojen ikkunoita, joissa oli kaikenlaisia ilmoituksia. Hajamielisesti hän luki niitä sisäisen väristyksen puistattamana. Tämä äkillinen muutos tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Vielä äsken hän oli suojassa, ja nyt hän harhaili tämän suuren, tuntemattoman kaupungin kaduilla turvatonna, avutonna. Olihan hänen kumminkin jossakin syötävä ja nukuttava. Kadut seurasivat toisiaan. Moulininkadulta hän joutui Annankadulle ja kiersi samaa kaupunginosaa uskaltamatta mennä sen rajojen ulkopuolelle. Äkkiä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa uudestaan Naisten Aarreaitan edessä, ja paetakseen tätä taloa, josta hän näkyi olevan pääsemättömissä, hän lähti kiireesti kulkemaan Michodièrenkatua.
Onneksi Baudu ei ollut ovellaan. Elbeufin vanha liike näytti lepäävän kuoleman unta himmeiden ikkunalasiensa takana. Hän ei olisi koskaan uskaltanut näyttäytyä sedälleen, joka ei ollut häntä tuntevinaan, eikä hän tahtonut joutua hänen elätettäväkseen nyt, kun kamalat ennustukset olivat käyneet toteen. Mutta toisella puolen katua keltainen ilmoitus pysähdytti hänet: Kalustettu huone vuokrattavana. Tämä vuokrailmoitus oli ensimmäinen, joka ei häntä pelottanut, niin köyhältä talo näytti. Katsottuaan lähempää hän huomasi sen olevan vanhan, Naisten Aarreaitan ja Duvillard'in välissä kituvan kaksikerroksisen hökkelin ruosteenvärisessä seinässä. Puotinsa ovella vanha, parrakas Bourras, silmälasit päässä, tutki norsunluista kepinsakaraa. Talo oli kokonaan hänellä vuokralla, ja vähentääkseen vuokrasummaa hän otti huoneisiin asukkaita.
— Teillä taitaa olla huone vuokrattavana, sanoi Denise totellen äkillistä päähänpistoa.
Bourras kohotti terävät, tuuheiden kulmakarvojen alla piilevät silmänsä ja hämmästyi nähdessään Denisen. Hän tunsi tavaratalon neidit, ja vastasi silmäiltyään Denisen huolellista pukua ja siivoa käytöstä:
— Ei se teille kelpaa.
— Paljonko siitä on vuokraa? Denise kysyi.
— Viisitoista frangia kuussa.
Denise tahtoi käydä katsomassa huonetta. Kun vanhus päästettyään hänet ahtaaseen puotiin, katseli häntä yhä ihmeissään, hän kertoi eronneensa tavaratalon palveluksesta ja lisäsi, ettei tahtonut vaivata setäänsä. Bourras suostui hakemaan avaimen puodintakaisesta ahtaasta kammiosta, joka oli hänen makuuhuoneenaan ja keittiönään ja jonka tomuisesta ikkunasta kuulsi vähäisen, tuskin kahden metrin levyisen sisäpihan vihertävä valo.
— Menen edeltä, jottette kaatuisi, Bourras sanoi kaupan sivulla kulkevassa kosteassa käytävässä.
He kävelivät haparoiden, kunnes porraskäytävä tuli eteen. Bourras varoitteli yhä enemmän. Kaidepuut olivat seinän puolella. Käänteessä oli kolo, johon ei pitänyt astua. Joskus asukkaat jättivät rikkalaatikkonsa käytävään, joten täytyi varoa, ettei kompastunut niihin. Pimeys oli niin sakea, ettei Denise nähnyt mitään. Hän tunsi seinän muurauksesta lähtevän kylmän kosteuden. Käytävän käännöksen kohdalla pieni, pihalle antava ruutu valaisi heikosti kiertoportaiden mustana ammottavaa kuilua, likaisia seiniä sekä halkeilleita ja maalaamattomia ovia.
— Jospa edes nuo huoneet olisivat vapaina! Bourras jatkoi. — Niissä teidän olisi hyvä olla… Mutta siellä asuu naisia.
Toisessa kerroksessa valaisi vähän kirkkaampi valo rappiolla olevan talon surkeaa alastomuutta. Leipurinoppilas asui ensimmäisessä huoneessa ja toinen huone käytävän perällä oli vuokrattavana. Kun Bourras oli avannut oven, täytyi hänen jäädä kynnykselle, jotta Denisellä olisi tilaa tarkastella huonetta. Vuode oli oven suussa, niin että yksi henkilö pääsi juuri ja juuri siitä sisään. Perällä oli pieni pähkinäpuinen lipasto, mustunut kuusipuinen pöytä ja kaksi tuolia. Niitä asukkaita varten, jotka itse keittivät ruokansa, oli kamiinan edessä pieni muurattu uuni, jonka ääressä täytyi askaroida polvillaan.
— Ei se muhkea ole, Jumala paratkoon, Bourras sanoi, — mutta ikkuna on iloinen. Siitä näkee kadulle.
Kun Denise hämmästyen katsoi sängyn yläpuolella olevaa katon nurkkaa, johon huoneen joku asukas oli kynttilällä polttanut nimensä "Ernestine", Bourras lisäsi vaatimattomasti:
— Olisihan tässä parantamista, mutta jos rupeaisin tekemään korjauksia, en tulisi itse toimeen.
— Tämä sopii sangen hyvin, sanoi Denise.
Hän maksoi kuukaudesta, pyysi lakanoita ja kaksi pyyheliinaa ja teki vuoteensa tyytyväisenä, kun tiesi missä nukkua yön. Sitten hän haetti matkakirstunsa ja muutto oli tehty.
Nyt Denisellä oli kaksi kovaa kuukautta edessä. Koska hän ei voinut maksaa Pépén hoidosta, hänen täytyi ottaa lapsi luokseen ja käyttää hänelle vuoteena vanhaa sohvaa, jonka Bourras lainasi. Puolellatoista frangilla päivässä hän tuli toimeen, vuokra siihen laskettuna, jos hän itse söi kuivaa leipää ja antoi lapselle vähän lihaa. Kahtena ensimmäisenä viikkona hän suoriutui jotenkin hyvin, sillä hänelle oli vuokran maksettuaan jäänyt kymmenen frangia, ja sitten hän sai saatavansa solmioiden ompelemisesta, kahdeksantoista frangia kolmekymmentä. Mutta kun nämä varat loppuivat, hän näki puutetta. Turhaan hän koetti hakea paikkaa Clichyn aukion, Bon Marchén ja Louvren tavarataloista. Kuolleen kauden kestäessä kauppa oli joka paikassa lamassa, ja hänen käskettiin odottaa syksyyn. Enemmän kuin viisituhatta erotettua kauppa-apulaista samoili niinkuin hänkin Pariisin katuja työn haussa. Hän koetti hankkia itselleen käsityötä, mutta kun hän ei tuntenut Pariisia, ei hän tiennyt mistä tuottavaa työtä sai, vaan otti vastaan mitä tahansa eikä saanut aina maksuakaan. Joskus hän syötti Pépélle päivälliseksi lientä sanoen syöneensä itse kaupungilla, ja sitten hän meni nälkäisenä nukkumaan, pää kuumeesta suhisevana. Kun Jean sattui tulemaan tällaisina puutteen päivinä, hän oli aivan epätoivoissaan, sillä hän tiesi olevansa kurjuuteen syypää, ja hän katui niin kipeästi konnamaisuuttaan, että Denisen täytyi usein valehdella rauhoittaakseen häntä. Kun muu ei auttanut, tyttö antoi hänelle usein kahden frangin rahankin osoittaakseen, että hänellä oli muka säästöjä. Denise ei koskaan valittanut veljien kuullen. Ja pyhänä, jos hänen varansa sallivat hänen ostaa palasen vasikanpaistia, jonka hän valmisti polvillaan uunin edessä, niin ahdas huone oli täynnä huoletonta iloa. Sitten, kun Jean oli palannut mestarinsa luo ja Pépé vaipunut unen helmaan, Denisellä oli koko yö edessään seuraavan päivän toimeentulon hankkimiseen.
Mutta hänellä oli muitakin huolia, jotka pitivät häntä yöllä valveilla. Ensimmäisessä kerroksessa asuvat naiset ottivat iltaisin myöhään vieraita vastaan, ja joskus tapahtui, että vieraat erehtyivät ja tulivat nyrkillä takomaan hänen oveaan. Bourras oli neuvonut häntä pysymään aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta, ja Denise pisti hiiskumatta päänsä pieluksen alle tukkiakseen korvansa ja saadakseen kirouksilta rauhan. Myöskin hänen naapurinsa, leipurinoppilas, oli kiusana. Tämä pääsi vasta aamulla kotiin ja vahti Deniseä, kun tämä meni hakemaan vettä. Ja sitten hän kaivoi seinään reikiä nähdäkseen Denisen peseytyvän, niin että tytön täytyi ripustaa vaatteita seinälle saadakseen olla rauhassa. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat kadulla törkeät ahdistelut. Hän ei voinut pistäytyä vähimmällekään asialle kaduille, missä huonomaineisten kaupunginosien hylkiöt kuljeskelivat, kuulematta takanaan läähättävää hengitystä ja riettaita ehdotuksia. Miehet ajoivat häntä takaa aina mustan käytävän perälle asti. Miksi hän ei ottanut rakastajaa? Se tuntui oudolta, jopa naurettavaltakin. Olihan hän kumminkin kerran siihen joutuva. Hän ei olisi voinut itsekään selittää, kuinka hän pystyi pitämään puoliaan, vaikka nälkä hätyytti alituisesti ja ilma hänen ympärillään oli hehkuvaa himoa täynnä.
Eräänä iltana hänellä ei ollut leipääkään Pépélle illalliseksi, kun muuan mies, ritarinauha napinlävessä, alkoi seurata häntä. Käytävän edessä mies lähenteli hävyttömästi, ja Denise paiskasi vastenmielisyyden vallassa häntä ovella vasten kasvoja. Päästyään huoneeseensa hän istuutui vapisten kauttaaltaan. Pienokainen nukkui. Mitä hän vastaisi, jos lapsi heräisi ja pyytäisi ruokaa. Hänenhän olisi vain tarvinnut suostua äsken, ja hänen kärsimyksensä olisivat olleet lopussa. Hänellä olisi ollut rahaa ja vaatteita ja kaunis huone. Sehän oli aivan helppoa, ja sanottiin, että kaikkien kävi niin, koska nainen ei voinut Pariisissa elää työllään. Mutta koko hänen luontonsa nousi sellaista ratkaisua vastaan. Saivathan muut elää mielensä mukaan, ei hän heitä tuominnut, mutta itse puolestaan hän vaistomaisesti inhosi kaikkea, mikä oli likaista ja järjetöntä. Hänen käsityksensä mukaan elämän tuli olla pelkkää järkeä, siveyttä ja rohkeutta.
Monta kertaa Denise tutki itseään. Hänen mieleensä muistui vanha laulu, jossa kerrottiin, miten merimiehen morsian pelastui rakkautensa suojelemana odotuksen vaaroista. Valognes'issa hänen oli ollut tapana katsellessaan autiota katua hyräillä laulun hentomielistä loppusäettä. Piiliköhän hänenkin sydämessään hellyys, koska hän niin rohkeasti vastusti kiusausta? Hän ajatteli Hutinia, mutta tunsi vain vastenmielisyyttä. Joka ilta tämä kulki hänen ikkunansa ohitse. Päästyään alajohtajaksi hän kulki nykyisin ylpeästi yksin myyjien kumarrellessa nöyrästi häntä. Hän ei milloinkaan kohottanut katsettaan ikkunaan, ja Denise, joka luuli kärsivänsä hänen ylpeydestään, seurasi häntä katseellaan tarvitsematta koskaan pelätä, että hän huomaisi. Mouret kulki myös joka ilta ohi, mutta hänet nähdessään Denise tunsi sydämensä värisevän ja vetäytyi nopeasti piiloon. Ei Mouret'n tarvinnut tietää, missä hän asui. Denise häpesi taloa ja hän oli levoton siitä, mitä Mouret mahtoi hänestä ajatella, vaikka heillä ei enää ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.
Denise eli sitä paitsi yhä Naisten Aarreaitan lähimmässä läheisyydessä. Ohut seinä vain erotti hänen huoneensa hänen entisestä osastostaan, ja aamusta alkaen hän saattoi seurata sen toimintaa, kuulla ostajajoukon lähestyvän ja lisääntyvän myynnin yhä enenevässä touhussa. Pieninkin melu tärähdytti tätä vanhaa, hirviön kyljessä kituvaa loisrakennusta, johon mahtavan valtasuonen tykytys loi näennäistä elämää. Denisen olikin mahdotonta kätkeytyä täydellisesti entisiltä tovereiltaan. Kaksi kertaa hän oli tavannut Paulinen, joka säälien hänen onnettomuuttaan oli tarjoutunut auttamaan häntä. Denisen oli täytynyt keksiä tekosyitä estääkseen häntä käymästä hänen nykyisessä kurjassa asunnossaan tai kieltäytyäkseen tulemasta eräänä sunnuntaina Baugén luo häntä tapaamaan. Mutta vaikeampi Denisen oli taistella Delochen toivotonta ystävyyttä vastaan. Tämä seurasi häntä alati, tiesi kaikki hänen huolensa ja odotti häntä ovella. Eräänä iltana Deloche oli tahtonut lainata Deniselle kolmekymmentä frangia, veljensä hänelle luovuttamat säästöt, niinkuin hän punastuen väitti. Nämä kohtaukset elvyttivät yhä Denisen rinnassa kipeän kaipauksen ja pitivät muistot vireillä, niin että hän melkein luuli vielä kuuluvansa Naisten Aarreaittaan.
Denisen luona ei käynyt juuri kukaan. Suuresti hän sentähden hämmästyikin, kun hän eräänä iltana kuuli ovellensa koputettavan. Se oli Colomban. Denise ei pyytänyt häntä istumaan, vaan puhutteli häntä seisoallaan. Colomban sopersi hämillään muutamia sanoja, tiedusteli hänen terveyttään, puhui Vanhasta Elbeufista. Mikä hänet tänne toi? Oliko kenties setä Baudu katunut kovuuttaan ja lähettänyt hänet tänne? Tuskin, sillä ukko ei tervehtinyt vieläkään kadulla, vaikka hän ei voinut olla tietämätön sukulaisensa onnettomuudesta. Kun Denise kysyi asiaa Colombanilta, tämä joutui yhä enemmän hämilleen. Ei, ei isäntä ollut häntä lähettänyt, itsestään hän tuli. Vihdoin hän alkoi puhua Clarasta. Sitä varten hän oli tullut, että saisi tietoja Clarasta. Käyden rohkeammaksi hän pyysi neuvoja, toivoen että Denise suostuisi välittäjäksi. Turhaan Denise nuhteli häntä hänen uskottomuudestaan Genevièveä kohtaan ja vieläpä sellaisen sydämettömän tytön tähden. Colomban kävi vielä toisenkin kerran, ja vähitellen hän tottui käymään Denisen luona. Näissä keskusteluissa oli hänen ujolle rakkaudelleen tarpeeksi tyydykettä, ja hän palasi aina samaan aiheeseen nauttien siitä, että sai seurustella naisen kanssa, joka tunsi Claran. Tämäkin vaikutti, että Denise tunsi yhä enemmän liittyvänsä Aarreaitan elämään.
Syyskuun loppupäivinä Denise vasta oppi tuntemaan kurjuuden. Pépé oli sairastunut kovaan yskään, ja hänen olisi pitänyt saada ravitsevaa ruokaa, mutta Denisellä oli tuskin leipääkään antaa hänelle. Kun hän eräänä iltana taisteluun kyllästyneenä itki sellaisen epätoivon vallassa, joka heittää tytöt turmion teille tai Seineen, vanha Bourras koputti hiljaa hänen ovelleen. Hän toi leivän ja kannussa lihalientä.
— Kuulkaahan, tässä on pienokaiselle, hän sanoi juron näköisenä niinkuin aina. — Älkää itkekö niin kovasti; se häiritsee muita vuokralaisia.
Kun Deniseltä kiittäessä pääsi uudestaan itku, hän jatkoi:
— No, olkaa nyt itkemättä ja tulkaa huomenna minun puheilleni. Minulla on teille työtä.
Siitä lähtien kun Naisten Aarreaitta odottamatta oli ruvennut Bourras'inkin kilpailijaksi liittämällä liikkeeseensä sateen- ja päivänvarjo-osaston, tämä ei enää käyttänyt apulaisia. Hän teki kaikki itse menoja vähentääkseen, pesi, korjasi, ompeli. Sitä paitsi hänen ostajakuntansa väheni niin suuressa määrässä, että häneltä puuttui joskus kokonaan työtä. Siksi hänen täytyi keksimällä keksiä Deniselle tekemistä, kun hän seuraavana päivänä otti hänet apulaisekseen. Eihän hän kuitenkaan voinut antaa ihmisten kuolla taloonsa.
— Annan teille kahden frangin päiväpalkan, hän sanoi. — Kun teillä on parempaa tarjona, niin saatte mennä.
Denise pelkäsi häntä ja joudutti niin nopeasti työnsä valmiiksi, ettei vanhus kohta tiennyt mitä antaa hänelle. Hän ompelutti silkkikaistoja yhteen ja korjautti pitsejä. Ensi päivinä Denise ei uskaltanut päätään nostaa, niin kovan kurin alaisena hän luuli olevansa tuon koukkunenäisen ja teräväsilmäisen ukon luona, jolla oli tukka tuuhea kuin leijonan harja ja paksut, jäykät kulmakarvat. Hän oli sitä paitsi kovaääninen ja rajuliikkeinen, niin että hän oli naapuriston lapsille mörkö, jonka äidit aina uhkasivat kutsua, kun eivät saaneet muuten pienokaisia olemaan siivolla. Kuitenkaan eivät pojannaskalit juostessaan hänen ohitsensa koskaan voineet olla huutamatta hänelle kompasanoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään. Sillä vanhan kiihkoilijan viha kohdistui yksinomaan noihin kurjiin heittiöihin, jotka uskalsivat häväistä hänen ammattiaan myymällä huokeahintaista ja ala-arvoista tavaraa, koirillekin kelpaamatonta, kuten hän sanoi.
Denise vapisi, kun ukko raivoissaan ärjyi:
— Taiteesta ei ole enää mihinkään, kuuletteko!… Ei mistään saa enää kunnollista kahvaa. Keppejä kyllä saa, mutta kahvoja! Niitä ei enää ole. Hakekaa minulle käsiin kunnollinen kahva, niin annan teille kaksikymmentä frangia.
Siitä hän taiteilijana ylpeili, ettei Pariisissa ollut ainoaakaan työmiestä, joka olisi vetänyt hänelle vertoja kahvojen veistämisessä. Hän teki keveää ja kestävää työtä. Varsinkin hän oli sakaroiden teossa mestari, ja hän osasi muovailla niitä jos minkä muotoisiksi, kukiksi, hedelmiksi, eläimiksi, jopa ihmisten päiksikin, jotka usein olivat hämmästyttävän eläviä ja kauniita. Hän vuoli niitä kynäveitsellä, ja silmälasit nenällä hän istui usein päiväkaudet kumarassa puksipuu- tai norsunluukappale kädessä.
— Hölmöjä ne ovat, jatkoi hän, — jotka eivät muuta osaa kuin liimata silkkikangasta valaanluihin. Kahvat ostavat valmiina, tukuttain… Sen arvoista siitä sitten tulee. Kuuletteko, taiteesta ei enää ole mihinkään!
Lopulta Denise kumminkin tottui häneen ja lakkasi pelkäämästä. Bourras tahtoi Pépén päivällä kauppaan leikkimään, sillä hän piti paljon lapsista. Kun Pépé kulki nelinkontin, eivät muut enää sopineet liikkumaan; Denise istui nurkassaan parsien ja ommellen, Bourras ikkunansa luona veistäen kynäveitsellään. Päivät vaihtuivat, mutta työt ja keskustelunaiheet olivat aina yhtäläiset. Naisten Aarreaittaa ukko moitti alati, ja väsymättä hän kertoi, kuinka pitkälle oli joutunut kaksintaistelussaan hirviön kanssa. Vuodesta 1845 alkaen hän oli asunut tässä samassa talossa, sillä hänellä oli kolmenkymmenen vuoden sopimus, ja vuokraa hän maksoi tuhatkahdeksansataa. Kun hän muille vuokraamistaan huoneista sai tuhat frangia, niin itse kauppa tuli hänelle maksamaan kahdeksansataa. Se ei ollut kallista. Muita menoja hänellä ei ollut, niin että kauan hän vielä kesti. Kun vain jaksoi odottaa, niin voitosta ei ollut epäilemistäkään. Vielä hän aikoi syödä hirviön suuhunsa. Äkkiä hän keskeytti.
— Onko heillä siellä tuollaisia koiranpäitä?
Tirkistellen silmälasiensa takaa hän arvosteli veistämäänsä verikoiran päätä, joka huuli nostettuna ja hampaat näkyvissä näytti tahtovan hyökätä päälle. Pépé nousi katsomaan nojaten pienillä käsillään vanhuksen polveen.
— Vähät minä muusta, kun vain tulen toimeen, jatkoi ukko korjaten varovasti kieltä veitsensä kärjellä. — Jos en voita, niin en ole vielä tappiollakaan, en ainakaan paljon. Ja, näettekö, minä en aio luopua. Menköön vaikka kaikki, mutta minä en luovu.
Vihan vimmoissaan hän ravisteli valkeaa harjaansa ja väläytteli pientä veistään.
— Mutta, uskalsi Denise väittää vastaan nostamatta silmiään ompeluksestaan, — jos he tarjoaisivat teille riittävän summan, niin olisihan parempi luopua.
Silloin ukon viha puhkesi ilmituleen.
— Ei ikinä!… Mestausveitsen altakin minä huutaisin, että ei ikinä! Tuhat tulimmaista!… Kestäähän vuokrasopimukseni vielä kymmenen vuotta, ja sitä ennen he eivät saa taloani, vaikka minun olisi pakko siihen kuolla, nääntyä nälkään tyhjään puotiin… Kaksi kertaa he ovat jo tulleet minua kiusaamaan. Kaksitoistatuhatta tarjosivat minulle kaupastani ja lisäksi jäljellä olevasta vuokra-ajasta tuhatkahdeksansataa vuodesta, siis yhteensä kolmekymmentätuhatta… En luovu viidestäkäänkymmenestä tuhannesta. Minun vallassani he ovat, ja maata he saavat nuoleksia minun edessäni.
— Kolmekymmentätuhatta on jo iso summa, sanoi Denise. — Sillä voisitte alkaa muualla… Ja jos ostavat talon?
Bourras, joka viimeisteli koiranpäätä, vajosi hetkeksi ajatuksiinsa, valkeapartaiset isäjumalankasvot lapsellisen hymyn kirkastamina. Sitten hän vastasi:
— Ei ole pelkoa, että ostavat talon!… Viime vuonna uhkasivat ostaa ja tarjosivat kahdeksankymmentätuhatta frangia, siis kaksi kertaa enemmän kuin sen nykyisen arvon. Mutta omistaja, entinen hedelmäkauppias, on roisto niinkuin hekin, eikä hän tyydy niin vähiin. Ja sitä paitsi he epäilevät minua, sillä he tietävät, etten sittenkään luopuisi… Ei, kun kerran tässä olen, niin tänne jään… Tulkoon vaikka keisari kaikkine tykkeineen, niin minä en tästä hievahda.
Denise ei uskaltanut enää väittää vastaan. Hän pisteli neulallaan kangasta vanhuksen yhä urahdellessa, veitsenvetäisyjen välillä. Tämä oli vasta alkua, mutta perästä kuului. Hänellä oli jotakin mielessä, ja hän ennusti, ettei tavaratalossa sateenvarjot kovinkaan kauan mene kaupaksi. Hänen itsepintaisuutensa pohjalla oli käsityöläisen vihaa arkisten tehdastavaroiden tulvaa kohtaan.
Pépé oli kiivennyt Bourras'n polvelle ja tavoitteli kärsimättömästi käsillään koiranpäätä pyytäen:
— Antakaa, herra.
— Kohta, lapsi kulta, vastasi vanhus, lempeäksi muuttuneella äänellä.
— Sillä ei ole vielä silmiä. Nyt sille pitää tehdä silmät.
Silmää kovertaessaan hän kääntyi taas Denisen puoleen.
— Kuunnelkaapa, vieläkö sieltä kuuluu ääntä?… Vieläkö ne rähisevät tuolla vieressä? Se se vasta suututtaa, kun tietää heidän jyskyttävän tuolla selän takana konettaan.
Usein hänen pieni pöytänsä aivan tärisi ja koko kauppa vapisi Naisten Aarreaitassa liikkuvien joukkojen astunnasta, kun taas hänen puotiinsa ei päiväkausiin tullut ainoatakaan ostajaa. Tästä riitti alituisesti jankutusta. Ukko luuli arvaavansa äänestä kaupan voiton. Kun ääni oli kovempi, hän arveli silkkiosaston ansainneen kymmenentuhatta frangia; jos se heikkeni tai kokonaan lakkasi, hän oli mielissään laskien tulojen vähenemisen sadeilman ansioksi. Ja vähinkin hiiskaus antoi hänelle aihetta loppumattomiin johtopäätöksiin.
— Joku taisi kaatua siellä. Kaatuisivat kaikki ja taittaisivat niskansa!… Joko rouvat taas riitelevät. Sitä parempi vain!… No nyt tavarakääröt alkavat mötkähtää alakertaan. Inhottavaa!…
Jos Denise uskalsi epäillä hänen selityksiään, hän muistutti heti sapekkaasti hänelle, millä tavalla hänet oli syyttä ajettu pois. Ja sitten Denisen täytyi yhä uudelleen kertoa ukolle kärsimyksistään palveluksensa ensi ajoilta, epäterveellisistä makuuhuoneista, ruoan huonoudesta, eripuraisuudesta myyjien kesken… Aamusta iltaan he eivät puhuneet mistään muusta kuin tavaratalosta, imivät sen vereensä ja hengittivät ilman mukana keuhkoihinsa.
— Antakaa, herra, sanoi Pépé toistamiseen, kädet yhä ojossa.
Veistos oli nyt valmis. Bourras katseli sitä lähempää ja kauempaa hyvillään sen onnistumisesta.
— Varo, sanoi hän lapselle, — se puree… Tuossa on! Leiki nyt, mutta pitele kauniisti, jottei säry.
Antautuen sitten uudelleen päähänpiintymänsä valtaan hän hosui seinää nyrkillään.
— Turhaan te siellä tyrkitte kaataaksenne taloni. Ette sittenkään sitä saa, vaikka kadun täydeltä tulisitte.
Denisellä oli nyt leipää joka päivä, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta vanhaa kauppiasta kohtaan, jolla oli niin lämmin sydän karkean pintansa alla. Mutta hänen kiihkein toiveensa oli sittenkin saada muualta paikka, sillä hän huomasi, kuinka vaikea ukon oli keksiä hänelle työtä, ja ymmärsi, että tämä piti hänet luonaan pelkästä hyvyydestä, sillä eihän hänen nykyisissä oloissaan olisi kannattanut pitää apulaista. Puoli vuotta oli kulunut, ja talven kuollut kausi oli jo käsissä. Denise ei enää toivonutkaan paikkaa ennen maaliskuuta, kun Deloche, joka eräänä iltana odotti häntä portilla, kysyi miksi hän ei mennyt tarjoutumaan Robineaulle. Siellä kenties tarvittaisiin myyjätärtä.
Syyskuussa Robineau oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja ostanut Vinçard'in liikkeen, vaikka hän yhä epäili, oliko järkevää panna siihen vaimonsa perintörahat. Hän maksoi liikkeestä neljäkymmentätuhatta, ja loput kaksikymmentätuhatta hän käytti varaston hankkimiseen. Eihän se tosin pitkälle riittänyt, mutta Robineaulla oli takanaan Gaujean, joka myönsi hänelle pitkäaikaisen luoton. Suututtuaan Naisten Aarreaittaan tämä koetti tehdä suurelle tavaratalolle kiusaa toimittamalla sille niin monta kilpailijaa kuin suinkin, ja hän luuli varmasti voittavansa, jos sen läheisyyteen perustettaisiin useita erikoisliikkeitä, missä ostajille olisi tarjona runsas ja vaihteleva valikoima. Ainoastaan Lyonin rikkaimmat tehtailijat, sellaiset kuin Dumonteil, pystyivät suorittamaan suurten tavaratalojen tilaukset niillä ehdoilla, jotka nämä tarjosivat, ja he suostuivat niihin ainoastaan pitääkseen koneensa työssä. Voittonsa he saivat myymällä pienemmille liikkeille. Mutta Gaujeanin liike ei ollut läheskään niin vakavarainen kuin Dumonteil'in. Hän oli alkanut kauppamatkustajana, ja oman liikkeen hän oli perustanut vasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin. Sitä paitsi hän kudotti paljon itsenäisillä kankureilla, joille hän toimitti aineet maksaen työstä metriä kohti määrätyn hinnan. Tämä järjestelmä, joka korotti hänen omia tuotantokustannuksiaan, esti juuri häntä kilpailemasta Dumonteil'in kanssa paris-bonheurin valmistamisessa. Siitä hän oli vihainen suurille tavarataloille, varsinkin Naisten Aarreaitalle, ja toivoi nyt saaneensa Robineausta taitavan välikappaleen ratkaisevaan taisteluun näitä Ranskan teollisuutta tuhoavia muotikauppoja vastaan.
Kun Denise tuli Robineaun liikkeeseen, hän tapasi rouvan yksin kotona. Rouva, jonka isä oli ollut pikkuvirkamies silta- ja tierakennusvirastossa, ei tiennyt kaupankäynnistä mitään, ja kasvatettuna Blois'n luostarissa hänellä oli vielä ujon ja maailman menosta tietämättömän koulutytön viehätys. Hän oli tumma ja hyvin kaunis, ja hänen lempeä ja hilpeä luonteensa teki hänet sangen miellyttäväksi. Sitä paitsi hän oli mieheensä suuresti rakastunut ja eli vain tästä rakkaudesta. Denise aikoi juuri antaa kirjoittaa nimensä muistiin lähteäkseen pois, kun Robineau saapui. Tämä suostui ottamaan heti hänet, sillä toinen hänen myyjättäristään oli juuri eronnut mennäkseen Naisten Aarreaitan palvelukseen.
— He eivät soisi meille ainoatakaan kunnollista myyjätärtä, hän sanoi. — Mutta teistä en ole levoton, sillä te kai ette pidä heistä enempää kuin minäkään… Tulkaa huomenna.
Illalla Denisen oli hyvin vaikea ilmoittaa Bourras'lle, että alkoi lähteä. Vanhus syyttikin häntä kiittämättömyydestä ja kiivastui, mutta kun Denise kyynelsilmin sanoi koko ajan tienneensä, että Bourras oli ottanut hänet pelkästä hyvyydestä palvelukseensa, tämä vuorostaan heltyi, sopersi jotakin kiireisistä töistä ja väitti Denisen lähtevän juuri pahimpana aikana, kun uusi, hänen keksimänsä sateenvarjo oli valmis tarjottavaksi kaupan.
— Entä Pépé? hän kyseli.
Pépéstä Denise juuri olikin levoton. Hän ei vielä uskaltanut viedä tätä takaisin rouva Gras'n luo eikä hän voinut jättää häntä yksinkään koko päiväksi lukittuun huoneeseen.
— Hyvä on, vanhus sanoi. — Pidän hänet luonani. Hänen on hyvä olla täällä puodissa… Ja me keitämme yhdessä ruokaa.
Kun Denise epäröi peläten vaivaavansa, ukko ärjyi:
— Tuhat tulimmaista! Epäilettekö minua… Pelkäättekö että syön hänet!
Denise viihtyi hyvin Robineaun luona. Palkkaa hänelle ei maksettu paljon, kuusikymmentä frangia kuukaudessa ja ruoka eikä myyntivoittoa. Ehdot olivat siis yhtäläiset kuin vanhemmissakin liikkeissä. Mutta häntä kohdeltiin hyvin; varsinkin rouva Robineau osoittautui ystävälliseksi, hymyillen hänelle aina oman pöytänsä takaa. Robineau itse, hermostuneena ja levottomana, kiivastui joskus. Kuukauden heillä oltuaan Denise oli jo kuin perheenjäsen, samoin toinen myyjätär, pieni ja hiljainen, terveydeltään heikko nainen. Heiltä ei salattu mitään, heidän kuultensa puhuttiin liikeasioista ruokapöydässä myymälän takana olevassa isolle pihalle antavassa huoneessa. Siellä Naisten Aarreaittaa vastaan käytävä sotakin päätettiin alkaa kerran, kun Gaujean oli tullut syömään päivällistä.
Heti paistin jälkeen — se oli yksinkertaista, porvariperheissä suosittua lampaanpaistia — Gaujean oli ottanut asian puheeksi puhuen lyonilaisen soinnuttomalla, Rhonen sumuissa käheäksi käyneellä äänellään.
— Mahdotonta meidän on kestää kilpailua, sanoi hän. — He tulevat Dumonteil'in luo ja hankkivat itselleen oikeuden johonkin erityiseen malliin, jota ostavat heti kolmesataa pakkaa vaatien viidenkymmenen centimen alennuksen metriä kohti. Koska he maksavat käteisellä, heille myönnetään lisäksi kahdeksantoista prosentin alennus… Usein Dumonteil ei saa kahtakymmentä centimeäkään voittoa. Hän tekee työtä ainoastaan pitääkseen koneensa käynnissä, sillä seisovat kangaspuut ovat kuolleet… Miten meidän sitten olisi mahdollista kestää, kun meillä on niin paljon pienempi liike ja vieläpä tuo kankurijärjestelmä.
Robineau vaipui niin syviin mietteisiin, ettei muistanut syödäkään.
— Kolmesataa pakkaa, hän sanoi. — Ja minä pelkään, kun otan kaksitoista kolmessa kuukaudessa… He voivat panna hintansa yhtä, jopa kahtakin frangia alemmaksi kuin me. Olen huomannut, että heidän tavaraluetteloissaan hinnat ovat viisitoista prosenttia halvemmat meidän hintoihin verrattuina… Se se on samaa kuin tappaa pikkukaupat.
Hän oli silloin synkällä tuulellaan. Hänen vaimonsa katsoi häneen levottomana, hellästi tutkien. Rouva Robineau ei pystynyt innostumaan kaupankäynnistä ja kiusaantui loppumattomista laskelmista ja numeroista. Miksi antautuakaan huoliin, kun elämä olisi voinut olla naurua ja rakkautta täynnä. Kumminkin, kun hän huomasi kuinka kiihkeästi hänen miehensä pyrki voittajaksi, hänkin koetti innostua ja olisi vaikka heittänyt henkensä myyntipöytänsä taakse.
— Mutta miksi kaikki tehtailijat eivät yksissä tuumin pidä puoliaan? Robineau jatkoi kiivaasti. — Silloinhan he voisivat määrätä lait, sen sijaan että heidän täytyy nyt alistua.
— Niin, miksei, miksei… Johan sanoin teille, että koneet täytyy pitää käynnissä. Koska kutomatehtaita on melkein joka paikassa, Lyonin ympäristössä, Gard'issa, Iseressä, niin ei voi hetkeksikään seisauttaa niitä menettämättä äärettömiä summia. Mitä meihin tulee, jotka välillä turvaudumme kankureihin, joilla on kymmenetkin kangaspuut käynnissä, niin meille ei lakkauttaminen tuota niin paljon haittaa. Mutta suurien yritysten täytyy saada koko ajan tilauksia, niin suuria ja niin kiireisiä kuin suinkin… Ja siksi ne kumartavat nöyrästi suuria liikkeitä. Tunnen kolme tai neljä tehtailijaa, jotka alinomaa riitelevät tilauksista ja suostuvat tappioonkin, kunhan vain saavat tilauksia. Vahingon he korjaavat myydessään pienille liikkeille, sellaisille kuin teidän. Jos he suurten liikkeiden avulla pysyvät pystyssä, niin pienten ansiosta he voittavat. Jumala tietää mikä lopuksi tulee neuvoksi.
— Kiusallista, Robineau sanoi, joka toisen vihasta tuli vähän paremmalle tuulelle.
Denise kuunteli sanomatta mitään. Salaa hän piti suurten liikkeiden puolta kannattaen vaistomaisesti kaikkea, mikä on järkevää ja elinvoimaista. Keskustelu lakkasi vähäksi aikaa, ja jokainen söi ääneti säilykepapunsa. Silloin Denise uskalsi sanoa ikäänkuin leikillä:
— Eivät ainakaan ostajat valita.
Rouva Robineau ei voinut olla naurahtamatta, mutta sitä sekä hänen miehensä että Gaujean paheksuivat. Tietysti ostaja oli mielissään, sillä hänhän kuitenkin lopuksi hyötyi hintojen alenemisesta. Mutta täytyihän jokaisen elää. Minne jouduttaisiin, jos yhteishyödyn edistämiseksi kuluttaja rikastuisi tuottajan kustannuksella! Syntyi väittely. Denise ollen laskevinaan leikkiä osasi taitavasti perustella mielipidettään. Välikädet, kaikki tehtaiden asioitsijat, edustajat, asiamiehet, katoaisivat, ja tämä oli tietysti omiaan alentamaan hintoja. Sitä paitsi tehtailijat eivät enää tulleet toimeen, jos suuret liikkeet häviäisivät, sillä niin pian kuin joku niistä menetti ostajakuntansa, vararikko uhkasi tehtailijaakin. Sanalla sanoen, kauppa kehittyi luonnollisesti siihen suuntaan. Kukaan ei voinut estää asioiden kulkua vaikka kuinka yrittäisi.
— Te siis puolustatte niitä, jotka ovat heittäneet teidät kadulle?
Gaujean kyseli.
Denise punastui. Hän hämmästyi itsekin puolustuksensa kiivautta. Mitä hänen sydämessään oli, joka sai sellaisen liekin leimahtamaan?
— Enhän toki, vastasi hän. — Olen kenties väärässä, sillä olettehan te pätevämpiä arvostelemaan asiaa. Sanoin vain ajatukseni. Ennen oli hintoja määräämässä viitisenkymmentä liikettä, nyt niitä ei ole kuin neljä tai viisi, ja ne ovat painaneet hinnat alas pääomansa suuruuden ja mahtavan ostajakuntansa avulla… Ja se on yleisölle eduksi, sen minä vain olen tahtonut sanoa.
Robineau ei suuttunut. Hän oli mennyt vakavaksi ja katseli pöytäliinaa. Usein hänestäkin oli näyttänyt siltä, että uudenaikainen kaupankäynti voitti alaa; hänkin oli joskus huomannut tuon valtavan kehityksen, josta tyttö puhui, ja näinä tarkkanäköisyyden hetkinä häntä oli alkanut epäilyttää, oliko järkevää vastustaa mahtavaa virtaa, joka tempasi kaiken mukaansa. Huomatessaan miehensä miettivän rouva Robineau loi hyväksyvän katseen Deniseen, joka oli jälleen vaipunut vaatimattomaan äänettömyyteen.
— Kas niin, Gaujean jatkoi keskeyttääkseen, — nuo ovat vain teorioita… Puhukaamme nyt omista asioistamme.
Juuston jälkeen palvelustyttö tarjosi hilloa ja päärynöitä. Gaujean otti hilloa ja maisteli sitä sokeriin mieltyneen miehen näkyvällä mielihyvällä.
— Kuulkaahan, hän jatkoi, — teidän on aluksi voitettava heidän paris-bonheurinsa, joka tänä vuonna on saavuttanut sellaisen menekin… Sovittuani muutamien Lyonin tehtailijakumppanieni kanssa minulla on nyt tilaisuus tarjota teille harvinaisen hyvillä ehdoilla erästä mustaa, sangen kaunista silkkiä, jota voitte myydä viidestä frangista viidestäkymmenestä… He myyvät viidestä frangista kuudestakymmenestä, eikö niin? Te voitte myydä kymmenen centimea huokeammalla, ja se riittää kukistamaan heidät.
Robineaun silmissä syttyi uusi toivon välähdys. Alituisessa hermostuneessa levottomuudessaan hän horjui usein toivon ja pelon välillä.
— Onko teillä näytetilkku? hän kysyi eloisasti.
Kun Gaujean veti taskustaan pienen neliömäisen mallin, hän vasta oikein innostui ja huusi:
— Mutta kauniimpaahan tämä on kuin heidän paris-bonheurinsa!…
Ainakin loistavampaa ja paksumpaa… Oikeassa olette, täytyy koettaa.
Ja sen minä sanon, että polvilleen heidän on langettava minun eteeni.
Taistelu on tällä kertaa ratkaiseva.
Rouva Robineau innostui myös ja sanoi silkkiä mainioksi. Denisekin toivoi menestystä. Ja päivällisen loppu oli mitä iloisin. Puheltiin innokkaasti ja riemuittiin, ikäänkuin Naisten Aarreaitta olisi jo ollut henkitoreissaan. Gaujean selitti tyhjentäessään hillotölkin, kuinka suuria uhrauksia hänen ja hänen taiteilijakumppaneidensa oli täytynyt tehdä voidakseen luovuttaa niin hyvää kangasta niin halpaan hintaan. Mutta vähät siitä, vaikka vararikkokin olisi seurannut, sillä he olivat vannoneet tappavansa suuret liikkeet. Kahvia juodessa ilo vieläkin yltyi, kun Vinçard tuli. Tämä oli tahtonut ohi kulkiessaan pistäytyä katsomaan, kuinka hänen seuraajansa jaksoi.
— Mainiota, hän kiitteli, mallia tutkiessaan. — Kyllä te vielä annatte heille aika löylyn… Ja kauniisti saatte kiittää minua tästä liikkeestä. Sanoinhan, että siitä vielä tulee teille kultakaivos.
Vinçard oli ostanut itselleen ravintolan Vincennes'ista toteuttaen siten pitkäaikaisen unelmansa. Huomatessaan häviävänsä silkkikaupassa ja ponnistellessaan pysyäkseen pystyssä, kunnes löytäisi kaupalleen ostajan, hän oli vannonut että kunhan vain pääsisi siitä eroon, hän kyllä tietäisi panna rahansa sellaiseen kauppaan, jossa saisi mielin määrin varastaa. Ravintola-ajatus oli kypsynyt hänessä hänen serkkunsa häitten jälkeen, jotka oli vietetty ravintolassa ja jossa oli täytynyt maksaa kymmenen frangia liemenä tarjotusta astiainpesuvedestä, missä uiskenteli taikinakokkareita. Käydessään nyt Robineaun perheessä hän vasta oikein tunsi mistä taakasta oli päässyt, ja ilo puhkesi väkisinkin hänen pyöreäsilmäisten, terveyttä uhkuvien kasvojensa ja avomielistä rehellisyyttä ilmaisevan suuren suunsa hymyyn.
— Entä sairautenne? rouva Robineau kysyi kohteliaasti.
— Sairauteniko? Vinçard sanoi ihmetellen.
— Niin, eikö teitä vaivannut luuvalo täällä asuessanne?
Nyt Vinçard muisti ja punastui hiukan.
— Niin, enhän tietysti ole siitä vielä päässyt, hän sanoi… Mutta ainahan maaseudun ilma tekee hyvää… Yhdentekevää, olettehan ainakin te tehneet hyvän kaupan. Jos en olisi sairastunut, olisin kymmenen vuoden kuluttua omistanut kymmenentuhatta frangia korkoja … kunniani kautta!
Kahden viikon kuluttua Robineaun ja Naisten Aarreaitan välinen ottelu alkoi. Se tuli kuuluisaksi ja veti hetkeksi puoleensa Pariisin koko kauppamaailman huomion. Robineau oli käyttäen taistelussa vastustajansa omia aseita ilmoittanut sanomalehdissä. Sitä paitsi hän järjesti ikkunoihinsa komean näyttelyn tuosta kuuluisasta silkistä rakentaen suunnattomia pakkapinoja, joissa hinta oli jättiläismäisillä numeroilla luettavissa suurissa valkeissa lapuissa. Hintalaput varsinkin innostuttivat naisia. Kymmenen centimea halvemmalla kuin Naisten Aarreaitassa, vaikka kangas näytti vieläkin paremmalta! Asiakkaita saapui joukoittain jo ensimmäisenä päivänä. Rouva Marty osti säästäväisyyttä noudattaakseen puvun, jota ei tarvinnut. Rouva Bourdelais sanoi kangasta kauniiksi, mutta ei vielä kumminkaan ostanut, sillä hän aavisti, että pian tarjoutuisi parempiakin tilaisuuksia. Ja todellakin Mouret laski jo seuraavalla viikolla paris-bonheurin hinnan kaksikymmentä centimea halvemmaksi, viiteen frangiin neljäänkymmeneen. Hänen oli ollut käytävä kiivas väittely Bourdonclen ja muiden liiketoveriensa kanssa, ennenkuin sai heidät vakuutetuiksi, että täytyi puolustautua, vaikka siitä koituisikin tappiota. Puhdasta tappiota hinnanalennus tiesikin, sillä he olivat jo sitä ennen myyneet ilman voittoa. Isku sattui kovasti Robineauhun. Hän ei ollut uskonut alennusta mahdolliseksi, sillä tällaisia kilpailun aiheuttamia itsemurhia ei vielä tunnettu. Ja ostajatulva kuunnellen halpojen hintojen ääntä vieri takaisin Neuve-Saint-Augustininkadulle, jättäen Neuve-des-Petits-Champs'in kadun tyhjäksi. Gaujean riensi Lyonista; pidettiin pelokkaita neuvotteluja ja tehtiin lopuksi rohkea päätös: hinta oli laskettava viiteen frangiin kolmeenkymmeneen. Sen alemmaksi ei kai kukaan mennyt, jollei ollut hullu. Seuraavana päivänä Mouret laski viiteen frangiin kahteenkymmeneen. Alkoi raivoisa kilpailu. Robineau vastasi panemalla hintansa viiteen frangiin viiteentoista. Mouret laski vielä viisi centimea alemmaksi. Näin jatkettiin ja jokaisessa yleisölle lahjoitetussa viiden centimen alennuksessa kilpailijat menettivät suuria summia. Asiakkaat nauroivat ihastuneina kaksintaisteluun, johon oli ryhdytty heidän mielikseen. Vihdoin Mouret uskalsi alentaa hinnan viiteen frangiin. Pelästyneinä hänen virkailijansa odottivat uhkarohkeuden seurauksia. Robineau pysähtyi mielettömän kauhun vallassa hänkin viiteen frangiin uskaltamatta mennä alemmaksi. Viholliset levähtivät asemissaan, vastatusten, keskellä hävitystä.
Mutta vaikka kummallakin puolen kunniantunto oli tyydytetty, oli taistelu käynyt Robineaulle turmiolliseksi. Naisten Aarreaitalla oli vararahastoja ja suuri ostajakunta, joka teki sille kilpailun mahdolliseksi, sitävastoin Robineau, jolla ei ollut muuta turvaa kuin Gaujean eikä muita tavaroita, millä korvata vahinko, oli voimaton ja luisui vähitellen häviötä kohti. Hän oli kuolemaisillaan haavoistaan huolimatta lukuisasta ostajakunnasta, jonka vaihteleva sotaonni toi hänen luokseen. Häntä pelotti, että ostajakunta vähitellen katoaisi, palaisi Naisten Aarreaittaan huolimatta kaikista uhrauksista, joita hän oli tehnyt sen valloittamiseksi.
Kerran hän ei voinut olla kiivastumatta. Rouva de Boves oli tullut katsomaan päällystakkia, sillä Robineau oli liittänyt kauppaansa valmiiden vaatteiden osaston. Rouva de Boves ei löytänyt mieleistään, vaan väitti kankaita huonoiksi. Hän sanoi:
— Heidän paris-bonheurinsa on paljon lujempaa.
Robineau koetti hillitä itsensä sanoen kangasta hyväksi, sitä kohteliaampana, mitä enemmän hänen vihansa kuohui.
— Mutta katsokaahan tuota vaippakangasta, jatkoi asiakas. — Se on kuin hämähäkinverkkoa… Turhaan te väitätte vastaan. Heidän viiden frangin silkkinsä on kuin nahkaa tämän rinnalla.
Robineau oli ääneti, kasvot punaisina ja huulet yhteen puristettuina, hän oli nimittäin juuri tehnyt sellaisen kepposen, että oli ostanut valmiina myytäviä vaatteita varten kankaan Naisten Aarreaitasta pannakseen tappion Mouret'n niskoille. Hän vain leikkasi kankaasta pois hulpiot.
— Vai on teidän mielestänne paris-bonheur lujempaa? hän sanoi vihdoin.
— On toki, sata kertaa, vastasi rouva de Boves. — Ei voi verratakaan.
Tämä asiakkaan vastoin parempaa tietoaan osoittama kohtuuttomuus suututti Robineauta. Ja kun rouva de Boves käänteli halveksivan näköisenä vaippaa, pisti pieni saksilta säilynyt osa hopeareunaisesta sinihulpiosta näkyviin vuorin alta. Robineau ei voinut enää hillitä itseään, vaan tunnusti. Hän olisi tehnyt sen, vaikka henkensäkin kaupalla.
— No niin, rouva, paris-bonheuria tämä juuri onkin. Aivan varmasti, koska olen itse ostanut kankaan… Katsokaa hulpiota.
Rouva de Boves meni pois vihoissaan. Asiasta kerrottiin ympäri kaupunkia, ja naiset lakkasivat vähitellen käymästä Robineaun liikkeessä. Robineau ajatteli vararikon partaalla vain vaimoaan, joka huolettomassa rauhassa kasvaneena oli kykenemätön kestämään köyhyyttä. Minne vaimo joutuisi, jos heiltä menisi koti ja he joutuisivat kadulle velkakuormaa kantamaan? Hänen ei olisi pitänyt kajota vaimonsa perintörahoihin. Nuoren vaimon täytyi ruveta lohduttamaan häntä. Olivathan rahat heidän yhteisiään. Eihän hän pyytänyt mieheltään muuta kuin rakkautta, vastalahjaksi hän antoi kaiken, sydämensä, henkensä. Ja liikkeen takana olevasta huoneesta kuului suudelmien keskeyttämää kuisketta. Vähitellen liike tasaantui. Tappio kävi joka kuukausi suuremmaksi, mutta niin vähässä määrin, että se viivytti lopullista ratkaisua. He koettivat itsepintaisesti pitää kiinni toivosta ennustaen yhä Naisten Aarreaitalle häviötä.
— Joutavia! he sanoivat. — Nuoriahan me olemme… Tulevaisuus on meidän.
— Ja sitten, hyvä on, että olet saanut mitä mielesi teki, jatkoi vaimo. — Kun vain et sinä kadu, niin en minäkään.
Kun Denise näki heidän rakkautensa, hän tunsi ystävyytensä heitä kohtaan kasvavan, ja hän pelkäsi heidän puolestaan, sillä hän tiesi, ettei häviö ollut vältettävissä. Hänen luottamuksensa uudenaikaisen kaupankäynnin tulevaisuuteen vakiintui yhä ja hän ihaili innokkaasti sen uudistavaa ja virkistävää vaikutusta Pariisiin. Hänen mielipiteensä kypsyivät painaen leimansa koko hänen olemukseensa, josta katosi kehittymättömän maalaistytön arkuus jättäen naisen viehätykselle sijaa. Sitä paitsi elämä tuntui tähän aikaan hänestä oikein hyvältä huolimatta väsyttävästä työstä ja varojen vähyydestä. Seisottuaan koko päivän puodissa hänen täytyi kiirehtiä kotiin pitääkseen huolta Pépéstä, jonka Bourras onneksi piti ruoassa, mutta joka siitä huolimatta antoi kyllin tekemistä. Milloin oli pestävä paita, milloin korjattava pusero puhumattakaan pienokaisen alituisesta telminnästä, jota Denisen pää ei tahtonut kestää. Nukkumaan hän ei päässyt koskaan ennen kahtatoista. Pyhänä hänen täytyi toimittaa raskaimmat talousaskareet, siistiä huone ja korjailla omia vaatteitaan, ja hänellä oli niin paljon tekemistä, että hän vasta viiden aikaan sai tukkansa kammatuksi. Mutta sitten illalla, hän järjen ääntä totellen meni lapsen kanssa kävelemään Neuillylle päin, missä heidän huvinaan oli juoda maitoa erään karjanomistajan luona, joka salli heidän istua pihassaan. Jean ei välittänyt tulla näille retkille mukaan; aika-ajoin hän pistäytyi sisarensa luona arki-iltoina, hetkeksi vain, sanoen, että hänen oli käytävä muualla. Hän ei pyytänyt enää rahaa, mutta hän tuli niin alakuloisen näköisenä, että sisar, joka levottomana aina piti varalla viiden frangin setelin häntä varten, pisti sen heti hänelle käteen. Muuhun Denise ei tuhlannutkaan rahoja.
— Viisi frangia! Jean huusi joka kerta. — Helkkarin kiltti oletkin!
Ja sattui hyvin, sillä paperikauppiaan rouva…
— Hiljaa, keskeytti Denise. — En tahdo tietää.
Mutta Jean luuli, että Denise piti häntä kerskailijana.
— Se on ihan totta, että hän on paperikauppiaan rouva! väitti hän…
— Tietäisitpä vain kuinka komea!
Kolme kuukautta kului. Tuli uudestaan kevät, mutta nyt Denise ei suostunut menemään huvimatkalle Joinvilleen Paulinen ja Baugén seurassa. Joskus Robineaulta palatessaan hän tapasi heidät Saint-Rochinkadulla. Kerran Pauline uskoi hänelle, että Baugé tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan. Itse hän vielä epäröi, sillä Naisten Aarreaitassa ei juuri pidetty naimisissa olevista myyjättäristä. Ajatus avioliitosta hämmästytti Deniseä, eikä hän rohjennut ruveta neuvojaksi. Eräänä päivänä, kun Colomban jutteli Denisen kanssa suihkukaivon luona saadakseen tietoja Clarasta, tämä sattui juuri kulkemaan aukion poikki. Colomban alkoi niin hartaasti rukoilla Deniseä että tämä pyytäisi Claraa hänelle vaimoksi, että Denisen täytyi juosta pakoon. Mikä heitä kaikkia vaivasi, kun noin kiduttivat itseään? Denise oli mielestään onnellinen, koska ei tiennyt rakastavansa ketään.
— Oletteko kuullut uutisen? Bourras sanoi, kun Denise palasi kotiin.
— En, herra Bourras.
— No sitten! Nuo konnat ovat ostaneet Duvillard'in talon. Olen saarroksissa.
Hän huitoi paksuja käsivarsiaan raivon vallassa.
— Silmänkääntötemppuja, joita kukaan ei ymmärrä, jatkoi hän. — Talon väitetään kuuluvan Kiinteistöpankille, jonka johtajan, paroni Hartmannin, sanotaan luovuttaneen sen Mouret'lle. Nyt olen kytkyessä, näettekö, aivan niinkuin tämä kepin sakara kourassani. Oikealta, vasemmalta, takaa he ympäröivät minut.
Totta se oli. Luovutus oli tapahtunut edellisenä iltana. Bourras'in pikku talo, joka kahden mahtavan rakennuksen välissä kyyrötti kuin pääskysen pesä muurin halkeamassa, oli pelännyt kuin kuolinpäiväänsä sitä päivää, jolloin tavaratalo anastaisi sen toisella puolella olevan Duvillard'in talon. Nyt se päivä oli tullut. Hirviö oli raivattuaan kaikki esteet tieltään kiertänyt sen toisellekin puolelle ja puristi sitä mahtavaan kouraansa. Bourras oli syleilyssä, joka musersi hänen liikkeensä. Hän näki sen kutistuvan, hukkuvan sateenvarjoineen kaikkineen mellastavan hirviön kitaan.
— Joko kuulette, ukko ärjyi. — Ne puhkaisevat seiniä. Ja kellarissa ja ullakolla ja joka paikassa on sama melske, muureja halkaisevan sahan kirskuminen… Yhdentekevää! Tuskinpa saavat kuitenkaan minua litistymään liuskaksi. Tästä en lähde, vaikka katto särkyköön, niin että vuoteeseeni sataa.
Mouret piti sopivana tarjota Bourras'lle uudet ehdot. Summaa suurennettiin: tarjottiin viisikymmentätuhatta frangia liikkeestä ja vuokrasopimuksen luovuttamisesta. Ukon viha vain yltyi ja hän vastasi solvauksilla. Mahtoivat nuo konnat varastaa, kun julkesivat tarjota viisikymmentätuhatta liikkeestä, joka nousi arvoltaan tuskin kymmeneenkään tuhanteen. Ja hän puolusti liikettään niinkuin kunniallinen tyttö siveyttään, kunnioituksesta itseään kohtaan.
Bourras näkyi vajoavan syviin mietteisiin. Sitä kesti kaksi viikkoa, ja Denise näki hänen kuumeisesti mittailevan seiniä ja tutkivan vähän väliä keskikadulta taloa arkkitehdin silmin. Sitten eräänä aamuna saapui työmiehiä. Ukko oli päättänyt ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Naisten Aarreaittaa vastaan noudattamalla hänkin uudenaikaista kaupankäynnin vaatimaa ylellisyyttä. Asiakkaat, jotka olivat paenneet hänen pimeää puotiaan, palaisivat varmaankin, kun näkisivät sen loistavan kirkasvärisenä. Halkeamat tukittiin ja seinät maalattiin. Päätypuolen laudoitus väritettiin vaalean vihreäksi, ja lopuksi jopa kullattiin. Kolmetuhatta frangia, minkä Bourras oli viimeisenä vararahastonaan säästänyt, meni tähän. Koko kaupunginosa ihmetteli. Naapurit kävivät katsomassa ukkoa, kun hän hääri komeuksiensa keskellä, pää pyörällä ja tietämättä enää mistä oli kotoisinkaan. Eikä hän oikein näyttänyt olevankaan paikallaan tässä loistavassa kehyksessä. Tausta oli liian heleä hänen mahtavalle parralleen ja tuuhealle tukalleen. Häntä kiusasi ohikulkijoiden uteliaisuus, kun nämä toiselta katukäytävältä seurasivat hänen toimiaan. Hän oli kuin kuumeessa, pelkäsi tahrivansa paikat ja joutui yhä enemmän sekaisin tästä komeudesta, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.
Bourraskin kävi sotaa Naisten Aarreaittaa vastaan samoin kuin Robineau. Hän päästi markkinoille itse keksimänsä sateenvarjon, jota Naisten Aarreaitta heti kuitenkin täydensi. Sitten alkoi taistelu hinnoista. Bourras'lla oli eräs sateenvarjomalli, koppa teräksinen, luja kangas, hintalipun mukaan harvinaisen kestävää tekoa, jota hän möi yhdestä frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä. Mutta varsiin hän etenkin turvautui. Hänellä oli niitä lukemattomia eri malleja, bambusta, kornellipuusta, öljypuusta, myrttipuusta, rottingista. Aarreaitta, joka ei harrastanut niin innokkaasti taidetta, piti huolta kankaista, kiitteli alpakkojaan, silkkejään. Raivoissaan vanhus toisti toistamistaan, ettei taiteesta ollut enää mihinkään, että kohta hän vain huvikseen sai veistellä kahvoja.
— Itseänihän minä saan syyttää, hän huusi Deniselle. — Oliko minun pakko tarjota kaupaksi halpahintaista roskaa. Olen tahtonut seurata noiden roistojen esimerkkiä, ja jos siihen sorrun, niin sitä pahempi!
Heinäkuu oli hyvin kuuma. Denisen oli vaikea tulla toimeen ahtaassa kammiossaan liuskakaton alla. Siksi hän ei mennytkään heti omaan huoneeseensa, kun palasi työstä, vaan haki Pépén Bourras'n luota ja vei hänet kävelemään Tuileries'n puistoon, jossa he viettivät iltansa siksi kunnes portit suljettiin. Eräänä iltana mennessään kastanjapuistoon Denise säpsähti huomatessaan miehen, joka muutaman askelen päässä tuli suoraan häntä kohti ja jota hän ensi hetkessä luuli Hutiniksi. Mutta se olikin Mouret, ja hänen sydämensä alkoi takoa rajusti. Mouret oli ollut päivällisillä Seinen vasemmalla rannalla, ja käveli kiireisesti joutuakseen ajoissa rouva Desforges'in luo, hän olisi tuskin huomannutkaan Deniseä, ellei tyttö äkkiä olisi väistynyt hänen tieltään kuin paetakseen. Silloin hän huomasi vastaantulijan ja tunsi hänet, vaikka alkoi jo hämärtää.
— Tekö siinä, neiti!
Denise joutui aivan hämilleen, kun Mouret pysähtyi, eikä vastannut mitään. Ja Mouret, joka tunsi syyllisyyttä, koetti tekeytyä huolettomaksi hymyillen kohteliasta suojelijanhymyään.
— Te olette siis vielä Pariisissa?
— Olen, vastasi Denise vihdoin. Hän väistyi hiljaa koettaen tervehtiä ja jatkaa matkaansa. Mutta Mouret kääntyi seuraamaan häntä kävellen hänen rinnallaan suurten kastanjapuiden synkässä siimeksessä. Illan viileys kävi tuntuvaksi. Kaukaa kuului vanteita pyörittävien lasten naurua.
— Tämähän on veljenne, eikö niin? kysyi Mouret katsoen Pépéhen.
Lapsi, joka oudosteli vieraan herran seuraa, kulki juhlallisesti siskonsa vieressä, pitäen häntä kädestä.
— On, vastasi Denise.
Hän oli punastunut muistaessaan Margueriten ja Claran häpeälliset syytökset. Epäilemättä Mouret arvasi miksi hän punastui, sillä hän lisäsi nopeasti.
— Kuulkaahan, neiti, minun on pyydettävä teiltä anteeksi… Niin, olisin jo aikoja sitten tahtonut sanoa teille, kuinka pahoillani olen ollut siitä erehdyksestä, jonka johdosta teidät erotettiin. Syytöksessä teitä kohtaan ei ollut mitään perää… No niin, sille ei nyt enää voi mitään. Tahdoin vain sanoa teille, että nykyään kaikki meillä tietävät miten hellästi kohtelette veljiänne.
Hän jatkoi puhettaan kunnioittavan kohteliaasti, jota hän ei ylipäänsä Naisten Aarreaitan myyjättärille tuhlannut. Denise joutui vielä enemmän hämilleen, mutta hänen sydämessään puhkesi ääretön ilo. Mouret siis tiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt häpeällisesti. Vähän aikaa he kävelivät ääneti vierekkäin Mouret sovittaen askeliaan lapsen pienten askelten mukaan. Pariisista kohoavat äänet heikkenivät vähitellen ja kuolivat tuuheiden lehtiholvien tukahduttamina. Mouret jatkoi:
— Tarjoaisin mielelläni teille hyvitystä, mutta ei ole kuin yksi ainoa mahdollisuus. Jos tahtoisitte palata meille, niin tietysti…
Mutta Denise keskeytti hänet kuumeisen kiireesti:
— En minä voi, hyvä herra… Paljon kiitoksia kuitenkin, mutta olen saanut muualta paikan.
Mouret tiesi sen. Hänelle oli vähän aikaa sitten kerrottu, että Denise palveli Robineaun liikkeessä. Rauhallisesti ikäänkuin olisi ollut kysymys vertaisesta kilpailijasta, jonka arvoa hän ei suinkaan tahtonut vähentää, hän alkoi puhua Robineausta kiittäen häntä sangen teräväksi mieheksi. Tämä oli vain valitettavasti liian hermostunut, ja hänen yrityksensä johti hänet onnettomuuteen. Gaujean oli pannut hänen hartioilleen liian raskaan kannettavan, josta heille kummallekin seuraisi perikato. Denise kävi rohkeammaksi tämän intohimottoman ja ystävällisen puheen johdosta ja innostui paljastamaan mielipiteensä ja ilmaisi olevansa suurten liikkeiden puolella niiden taistelussa pikkukauppaa vastaan. Hän vilkastui, mainitsi esimerkkejä, osoittautui asiaan täydellisesti perehtyneeksi ja esitti monessa kohden aivan uusia ja laajalle ulottuvia näkökohtia. Mouret kuunteli ihastuneena ja ihmetteli. Hän kääntyi nuorta tyttöä kohti koettaen erottaa hänen kasvonsa pimeässä. Denise ei näyttänyt muuttuneelta, puku oli yksinkertainen niinkuin ennenkin ja kasvot yhtä lempeät. Mutta hänen vaatimattomassa esiintymisessään oli viehätystä, jota Mouret ei voinut vastustaa. Epäilemättä tyttö oli kotiutunut Pariisiin. Hän oli kehittymässä naiseksi ja hän oli hurmaava järkevässä vakavuudessaan.
— Koska olette meidän puolellamme, Mouret sanoi nauraen, — niin miksi pysyttelette vihollisen leirissä?… Tiedän senkin, että asutte Bourras'n luona.
— Hän on hyvin kunnioitettava mies, sanoi Denise hiljaa.
— Eikö mitä! Vanha hölmö hän on, ja minun on pakko ajaa mies kadulle, vaikka olisin tahtonut rikastuttaa hänet päästäkseni hänestä… Ja sitten, eihän teidän paikkanne ole hänen luonaan; hänen talonsa on huonomaineinen, sillä hän vuokraa kaikenlaisille naisille…
Mutta kun hän huomasi tuottaneensa Deniselle pahaa mieltä, hän kiirehti jatkamaan:
— Joka paikassa voi elää kunniallisesti, eipä silti. Ja kunnioitettavampaa se on vielä sen kohdalla, joka ei ole rikas.
He kulkivat taas vähän matkaa ääneti. Pépé tuntui kuuntelevan liian aikaisin kehittyneen lapsen tarkkaavaisuudella. Aika-ajoin hän katsahti sisareensa, jonka polttavaa, vähänväliä vavahtavaa kättä hän kummasteli.
— Kuulkaa, sanoi Mouret nopeasti, — tahdotteko ruveta lähetikseni? Aion tehdä huomenna ukolle vielä edullisemman tarjouksen, suurentaa summaa kahdeksaankymmeneentuhanteen… Puhukaa te siitä hänelle ensimmäiseksi ja selittäkää hänelle, että hän tekee itsemurhan, jos kieltäytyy hyväksymästä. Teitä hän kenties kuuntelee, koska hän näkyy olevan mieltynyt teihin, ja te tekisitte hänelle todellisen palveluksen.
— Olkoon menneeksi, sanoi Denise, hänkin hymyillen. — Suostun yrittämään, mutta en uskalla luvata onnistuvani.
He vaikenivat uudestaan. Kumpikaan ei enää tiennyt mitä sanoa. Kerran Mouret yritti puhua setä Baudusta, mutta huomatessaan, että aihe vaivasi tyttöä, hän luopui siitä. Kumminkin he jatkoivat yhdessä matkaansa, kunnes saapuivat eräälle vielä valoisalle käytävälle, joka johti Rivolinkadulle. Kun he puiston hämärästä äkkiä joutuivat kirkkaampaan valoon, tuntui heistä ikäänkuin he olisivat heränneet unesta. Mouret ymmärsi, ettei hänen sopinut pidättää Deniseä kauemmin.
— Hyvästi, neiti, hän sanoi.
— Hyvästi, herra.
Mutta sittenkään hän ei vielä lähtenyt. Heitettyään silmäyksen Alger'nkadun kulmauksessa olevaan taloon, jossa tiesi rouva Desforges'in odottavan, hän katsoi uudestaan Deniseen, jonka näki nyt selvästi. Aivan mitättömältä tyttö näytti rouva Desforges'iin verrattuna. Mikä hänessä olikaan, mikä niin oudosti lämmitti sydäntä…? Joutavaa! Turhanpäiväinen mielijohde vain!
— Kas siinä nuori mies, jota väsyttää, hän jatkoi sanoakseen vielä jotakin ja osoitti Pépétä… — Ja muistattehan, että talomme on aina teille auki. Teidän tarvitsee vain koputtaa ovelle, ja saatte kaikki mahdolliset korvaukset… Hyvästi, neiti.
— Hyvästi, herra.
Kun Mouret oli mennyt, Denise palasi takaisin kastanjapuiden alle. Hän harhaili kauan, tietämättä minne, kiertäen puiden suunnattomia runkoja. Hänen kasvojaan poltti, ja hänen päässään kiehui tuhansia sekavia ajatuksia. Pépé riippuen hänen kädessään koetti venyttää askeliaan pysyäkseen hänen rinnallaan, mutta Denise näytti unohtaneen hänet. Lopuksi lapsi sanoi.
— Kävelet liian kovaa, sisko.
Silloin Denise istuutui penkille ja lapsi nukahti uupuneena hänen syliinsä. Tyttö piteli pienokaista poveaan vasten, katse kaukana pimeässä. Kun hän tuntia myöhemmin palasi hiljalleen kotiin Michodièrenkadulle, myrsky oli hänen mielessään asettunut ja hänen kasvoillaan oli jälleen tavallinen järkevä vakavuus.
— Tuhat tulimmaista! Bourras huusi jo kaukaa, kun näki hänen tulevan… — Nyt sitä vasta pulassa ollaan!… Mouret on ostanut taloni, senkin roisto.
Hän oli aivan suunniltaan ja ryntäili puodissaan niin rajusti, että oli vähällä särkeä ikkunalasit.
— Voi sitä konnaa!… Hedelmäkauppias kirjoitti minulle. Ja tiedättekö, paljonko talosta on maksettu! Sataviisikymmentätuhatta frangia, sen nelinkertainen arvo. Osaapa sekin varastaa!… Ja ajatelkaa, että hän on vaatinut minun korjauksistanikin korvausta, niin, väittänyt että talo on uusittu alusta pitäen… Kuinkahan kauan vielä aikovat pitää minua narrinaan!
Ajatus, että hänen korjauksiin ja maalaamisiin kuluneet rahansa olivat olleet hedelmäkauppiaalle eduksi, sai hänet aivan vimmoihinsa. Ja se vielä, että Mouret oli päässyt talon omistajaksi ja että vuokra oli maksettava nyt hänelle. Mouret'n luona, vihatun kilpailijansa luona hänen täytyi asua tästä lähtien. Se vasta hänen sappeaan oikein kuohutti.
— Enkö jo sanonut, että aikovat puhkaista seinän. Ja nyt ne ovat jo täällä. On kuin söisivät minun lautaseltani.
Hän iski nyrkkiään tiskiin, niin että seinät tärisivät ja sateenvarjot ja kepit hypähtelivät.
Deniseltä menivät korvat lukkoon eikä hän saanut tilaisuutta sanoa sanaakaan. Liikkumattomana hän odotti myrskyn loppua, ja Pépé painautui väsyneenä tuolille nukkumaan. Kun Bourras lopuksi vähän rauhoittui, Denise päätti suorittaa Mouret'n asian. Vanhus oli kyllä vihoissaan, mutta eihän tiennyt, eikö juuri tuo vihan kiihkeys sekä hätätilanne, mihin hän oli joutunut, pakottaisi hänet suostumaan.
— Olen juuri tavannut erään tuttavan, niin, erään henkilön Naisten Aarreaitasta, joka on asiaan hyvin perehtynyt… Ja sen mukaan, mitä hän sanoi, teille aiotaan huomenna tehdä uusi tarjous, kahdeksankymmentätuhatta frangia…
Bourras keskeytti ärjyen hirveällä äänellä:
— Vai kahdeksankymmentätuhatta! Kahdeksankymmentätuhatta! Ei miljoonastakaan nyt.
Denise koetti palauttaa hänet järkiinsä. Mutta samassa kaupan ovi aukeni ja Denise peräytyi aivan kalpeana. Setä Baudu astui sisään vanhenneena, kasvot vielä keltaisempina kuin ennen. Bourras tarttui heti vieraansa hihaan kiinni ja kiihottuen hänen tulostaan sinkautti hänelle uutisensa vasten kasvoja antamatta hänelle aikaa sanoa sanaakaan.
— Tiedättekö että julkeavat tarjota minulle kahdeksankymmentätuhatta frangia. Niin hävyttömiksi nuo roistot heittäytyvät! Luulevat kenties, että olen ostettavissa niinkuin mikä tahansa kunnoton tyttö… He kai uskottelevat, että nyt, kun ovat ostaneet talon, olen loukussa. Mutta siinä he erehtyvät. Sillä liikettäni he eivät saa, eivät sittenkään! Olisin taipunut kenties, jos asiat olisivat ennallaan, mutta koska talo on nyt heidän omansa, niin koettakoot tulla ottamaan!
— Totta siis on mitä huhu kertoo? Baudu sanoi hitaalla äänellään. —
Kuulin puhuttavan ja tulin tiedustelemaan.
— Kahdeksankymmentä tuhatta frangia! Bourras toisti. — Miksi ei satatuhatta! Summan suuruus varsinkin minua suututtaa. Luulevat kenties, että tarvitsen heidän rahojaan johonkin konnamaisuuteen… Mutta tuhat tulimmaista! Liikettäni en anna! En ikinä, kuuletteko!
Denise uskalsi jälleen puuttua puheeseen sanoakseen hiljaa:
— Yhdeksän vuoden kuluttua he saavat sen, sitten kun vuokrasopimus on lopussa.
Setänsä läsnäolosta huolimatta hän rukoili hartaasti ukkoa suostumaan. Nyt ei enää auttanut ponnistaa vastaan. Täytyi väistää väkevämpää. Sulaa hulluutta oli työntää luotaan sellainen rikkaus. Mutta vanhus pysyi itsepintaisesti kiellossaan. Yhdeksän vuoden kuluttua hän oli jo toivottavasti haudassaan, niin ettei hänen tarvinnut sitä nähdä.
— Kuuletteko, herra Baudu, teidän veljentyttärennekin on heidän puolellaan. He ovat lähettäneet hänet minua lahjomaan… Noiden konnien puolella hän on, kunniani kautta!
Setä, joka ei tähän mennessä ollut Deniseä huomaavinaankaan, nosti nyt päänsä jurosti niinkuin aina, kun hän liikkeensä ovelta oli nähnyt veljentyttären menevän ohi. Mutta sitten hän kääntyi hitaasti häneen päin ja katsoi häneen. Hänen paksut huulensa vapisivat.
— Tiedän sen, hän vastasi hiljaa.
Ja hän katsoi yhä Deniseen. Kyyneleet kohosivat Denisen silmiin, kun näki setänsä kasvot huolista murtuneina. Baudu puolestaan tunsi pistoksen sydämessään, kun ajatteli, ettei ollut auttanut nuorta sukulaistaan hänen kurjuutensa päivinä. Nähdessään sitten Pépén nukkuvan tuolilla äänekkäästä keskustelusta huolimatta hän heltyi lopullisesti.
— Denise, hän sanoi yksinkertaisesti, — tule huomenna pienokaisen kanssa meidän luoksemme syömään päivällistä… Vaimoni ja Geneviève ovat pyytäneet, että kutsuisin sinut, jos tapaisin.
Denise lensi punaiseksi ja suuteli setäänsä. Baudun lähtiessä Bourras, sovinnosta hyvillään, huusi hänelle ovelta:
— Houkuttele sinä tyttöä oikealle tolalle; hänessä on paljon hyvää!… Mitä minuun tulee, niin joutaa talo aikanaan luhistua. Kyllä he minut löytävät raunioista.
— Talomme luhistuvat jo, naapuri, Baudu vastasi synkästi. — Ja me hukumme kaikki.