Naisten aarreaitta

by Émile Zola

VIII.

Koko kaupunginosa puhui suuresta liikeväylästä Dix-Décembrenkadusta, jota ruvettiin puhkaisemaan uudelta oopperalta pörssiaukiolle. Pakkoluovutusvaliokunta oli jo julistanut päätöksensä ja purkamistyöt oli aloitettu. Avattavan kulkuväylän toisesta päästä revittiin Ludviginkadun yksityisrakennukset, toisesta vanhan Vaudeville-teatterin ohuet seinät. Rautakanget tekivät työtään, ja pauke alkoi jo kuulua Michodièren- ja Choiseulinkadulle, joiden asukkaat surkuttelivat revittäviksi tuomittujen talojen kohtaloa. Tuskin oli kaksi viikkoakaan kulunut, kun uusi katu oli jo puhkaissut niiden läpi laajan halkeaman täynnä aurinkoa ja liikettä.

Mutta vielä suurempaa huomiota herättivät kaupunginosassa Naisten Aarreaitassa alkaneet laajentamistyöt. Puhuttiin suunnattomasta suurentamisesta, jättiläismäisestä tavaratalosta, jolla olisi kolme julkisivua, Michodièren-, Neuve-Saint-Augustinin- ja Monsignynkadulle päin. Mouret kuului tehneen Kiinteistöpankin johtajan paroni Hartmannin kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän sai haltuunsa suurimman osan siitä neliömäisestä alueesta, joka kolmelta puolelta oli edellämainittujen katujen rajoittama; alueen neljännelle rajalle, vastaisen Dix-Décembrenkadun varrelle, paroni aikoi rakentaa hotellin, joka muhkeudessa vetäisi vertoja Grand-Hotellille. Joka taholla Aarreaitta lunasti vuokrasopimukset; puodit suljettiin, asukkaat muuttivat pois, ja tyhjissä taloissa vilisi joukoittain työmiehiä, jotka korjasivat sisustusta uuden tarkoituksen mukaiseksi ja häärivät alituisessa pölyssä. Keskellä tätä yleistä myllerrystä Bourras'n ahdas hökkeli yksin pysyi entisellään vähääkään väistymättä halkeamastaan korkeiden seinien välissä.

Kun Denise seuraavana päivänä meni Pépén kanssa setä Baudun luo, sulki kadun pitkä jono tiilikuormia, joita purettiin Duvillard'in talon edessä. Liikkeensä ovelta setä katseli niitä synkän näköisenä. Sitä myöten kuin Naisten Aarreaitta paisui, Elbeufin vanha liike tuntui kutistumistaan kutistuvan. Nuoren tytön silmissä liikkeen ikkunat näyttivät entistään mustemmilta ja ahtaammilta, ikäänkuin eivät olisi päässeet hengittämään talon vankilamaisesti painavan välikerroksen alla. Vanha vihreä kilpi oli haalistunut kosteudesta entisestäänkin, ja koko ikäloppu julkisivu oli surkastuneen, harmaantuneen ja kuin laihtuneen näköinen.

— Siinäpä olette, sanoi Baudu. — Varokaa, etteivät aja päällenne.

Kaupassa sama ahdistava tunne valtasi Denisen. Sekin oli synkistynyt, vaipunut toivottomuuden uneen. Nurkat olivat tyhjyyttä ja varjoa täynnä, kaapit ja pöydät tomun peitossa. Verkapakoista, joita kukaan ei enää liikuttanut, lähti kellarimainen haju. Kassan luona rouva Baudu ja Geneviève istuivat liikkumattomina ja ääneti niinkuin yksinäisessä paikassa, jossa ei tarvitse pelätä kenenkään häiritsevän. Äiti päärmäsi pyyheliinoja, tytär, kädet hervottomina riippuen, katseli tyhjyyttä ympärillään.

— Iltaa, täti, sanoi Denise. — Olen hyvin iloinen, että saan tavata teidät jälleen, ja jos olen tuottanut teille mielipahaa, niin pyydän teiltä anteeksi.

Rouva Baudu suuteli häntä liikuttuneena.

— Lapsi raukka, vastasi hän, — jos minulla ei muuta surua olisi, niin ei tosiaankaan olisi valittamisen syytä.

— Iltaa, serkku kulta, jatkoi Denise suudellen Genevièveä poskelle.

Tämä säpsähti kuin unesta heräten. Hän vastasi suutelemalla vuorostaan Deniseä tietämättä mitä sanoa. Sitten he tervehtivät Pépétä, joka ojensi pienen kätensä. Sovinto oli tehty.

— Kas niin, kello on kuusi. Mennään nyt syömään, sanoi Baudu. — Miksi
Jean ei ole mukana?

— Hänen piti tulla, sopersi Denise hämillään. — Tänä aamuna tapasin hänet, ja hän lupasi nimenomaan tulla… Ei häntä pidä odottaa, varmaankaan hänen mestarinsa ei ole laskenut häntä.

Hän arvasi, että Jeanilla olisi taas jotakin outoa kerrottavaa, ja koetti jo edeltäpäin puolustella häntä.

— Siinä tapauksessa asettukaamme pöytään, toisti setä.

Sitten kääntyen puodin synkkää takaosaa kohti Baudu sanoi:

— Colomban, te voitte tulla syömään meidän kanssamme yhtaikaa. Ei kai ketään tule?

Denise ei ollut tullessaan huomannut Colombania. Täti selitti hänelle, että toinen palvelija ja neiti oli täytynyt lähettää pois. Asiat olivat niin huonolla kannalla, että Colombanissa oli tarpeeksi, ja hänkin sai venyä tuntikausia kädet ristissä ja nukkua silmät auki.

Ruokasalissa paloi kaasu, vaikka kesäpäivät olivat pisimmillään. Deniseä puistatti sisään astuessa seinistä lähtevä viileys. Pyöreä pöytä oli entisellään, vahakankaan peittämä, katettu niinkuin ennenkin, entisellään oli myöskin avonaisen ikkunan takana löyhkäävä, pimeä sisäpiha. Kaikki näytti Denisestä vain vielä surkeammalta, kuin kyynelten sumentamalta.

— Isä, Geneviève sanoi ujostellen Deniseä, — sallitteko että suljen ikkunan? Pihasta tulee niin paha haju.

Baudu, joka ei ollut huomannut mitään, näytti hämmästyneeltä.

— Sulje vain, jos haluat, hän vastasi vihdoin, — mutta silloin meiltä loppuu ilma.

Ja tukahduttavaksi ilma kävikin. Oli perhepäivällinen, sangen yksinkertainen. Kun liemi oli syöty ja palvelijatar tarjosi liemilihan, ei setä enää voinut olla puhumatta vastapäisistä asujista. Hän osoitti aluksi suurta suvaitsevaisuutta. Hän ei tahtonut tyrkyttää veljentyttärelleen omaa mielipidettään.

— Hyvä Jumala, hän sanoi, — minä en estä sinua kannattamasta noita ulkokullattuja taloja… Jokaisella on oma makunsa, tyttäreni… Koska et näytä olevan milläsikään siitä, että he ovat hävyttömästi ajaneet sinut kadulle, niin sinulla kai on siihen omat syysi. Ja, näetkö, vaikka palaisitkin, en minä sinulle suuttuisi … en ollenkaan. Eikö niin, ei kukaan meillä suuttuisi häneen?

— Ei tietysti, kuiskasi rouva Baudu.

Denise esitti vakavasti syynsä niinkuin Robineaunkin luona. Kauppaliike kehittyi johdonmukaisesti siihen suuntaan; vaatimukset olivat sellaiset, ja suurenmoisia uudet yritykset olivatkin puhumattakaan siitä, että yleisön kasvava varallisuus synnytti uusia tarpeita. Baudu kuunteli silmät pyöreinä nähtävästi vaivaten järkeään ymmärtääkseen. Mutta kun Denise oli lopettanut, hän pudisti päätään.

— Tyhjiä loruja kaikki. Kauppa on kauppaa, ja siitä ei pääse mihinkään… Onnistukoot vain, ja täytyyhän minun myöntää, että he onnistuvat, mutta pitemmälle en anna periksi. Minä luulin, että he taittaisivat niskansa; muistat kai sinäkin kuinka odotin ja koetin malttaa mieltäni? Mutta niin ei käynytkään. Rosvot ne nykyään näyttävät rikastuvan, kun sitä vastoin kunnon ihmiset saavat nuolla näppejään… Niin pitkälle on jouduttu, ja täytyyhän minun väistää väkevämpää. Ja väistynhän minä, hyvä Jumala, väistynhän minä.

Vähitellen viha pääsi hänessä valloilleen. Hän nosti äkkiä haarukkansa ilmaan huutaen:

— Mutta Vanha Elbeuf ei rupea koskaan mokomaa esimerkkiä noudattamaan! Kuuletko, sen minä olen sanonut Bourras'llekin, kun hän alkoi töhriä seiniään, että minua oikein hävetti vihamiehen matkiminen.

— No, syöhän nyt, keskeytti rouva Baudu levottomana, kun näki miehensä kiivastuvan.

— Älähän hätäile, Baudu sanoi. — Tahdon vain ilmoittaa veljeni tyttärelle oman kantani… Kuulehan, lapseni, olen niinkuin tuo karahvi tuossa, paikaltani en hievahda. Onnistukoot vain! Omaksi häpeäkseen olkoon! Minä vain panen vastalauseeni, siinä kaikki.

Palvelijatar toi nyt pöytään pienen vasikanpaistin. Vapisevin käsin Baudu ryhtyi leikkaamaan sitä, mutta hänen ennen niin tarkka silmänsä petti, eikä hän osannutkaan enää yhtä täsmällisesti jakaa osia tasan. Hänen tappionsa oli riistänyt häneltä järkähtämättömän varmuuden, joka syntyy arvossapidetyn liikkeenisännän asemasta. Pépé oli pelästynyt setänsä kovaa ääntä, ja häntä oli täytynyt rauhoittaa antamalla hänelle heti jälkiruokaa, sokerileivoksia, joita oli nyt hänen lautasensa vieressä. Setä koetti hillitä itseään ja puhua muusta. Hetkeksi hän eksyi keskustelemaan purkamistöistä. Dix-Décembrenkadun hän myönsi mukavaksi; varmaankin kaupunginosan kauppa vilkastuisi sen avaamisesta. Mutta kun hän oli päässyt kauppaan, niin Naisten Aarreaitta johtui hänelle uudestaan mieleen. Alkoipa hän mistä aineesta tahansa, niin aina hän takertui siihen lopuksi. Se oli käynyt päähänpiintymäksi. Tässä tukehtui rappauspölyyn. Eikä voinut päästä myymään metriäkään, kun rakennusainekuormat lakkaamatta täyttivät kadun. Ja naurettavaa tuollainen suurentamiskiihko oli. Johan asiakkaat eksyivät sellaiseen laitokseen. Miksi siihen ei liitetty vielä kauppahallejakin! Ja vaimonsa rukoilevista katseista huolimatta, omista ponnistuksistaan huolimatta, hän siirtyi rakennustöistä arvostelemaan tavaratalon raha-asioita. Eikö ollut käsittämätöntä, että vähemmässä kuin neljässä vuodessa heidän liikepääomansa oli kasvanut viisinkertaiseksi. Heidän vuotuinen vaihtonsa, joka ennen oli noussut kahdeksaan miljoonaan, oli nyt viimeisen varastontarkastuksen jälkeen havaittu neljäksikymmeneksi miljoonaksi. Mieletöntä se oli, sanalla sanoen, eikä hän sellaista vastaan enää voinut taistella. Yhä se vain paisui. Nyt siinä oli jo tuhat kauppa-apulaista ja kaksikymmentäkahdeksan eri osastoa. Osastojen paljous varsinkin suututti häntä. Olihan muutamia osastoja jaettu kahtia, mutta oli aivan uusiakin; oli esimerkiksi perustettu huonekaluosasto ja vieläpä korutavaraosastokin. Se oli naurettavaa, korutavaraosasto! Nuo ihmiset eivät todellakaan hävenneet. Ei aikaakaan, niin vielä he ottavat kalojakin kaupitellakseen. Ja vaikka hän oli yhä pitävinään Denisen mielipiteitä kunniassa, hän rupesi tyrkyttämään hänelle omiaan.

— Totta puhuaksemme, et kai sinä voi heitä puolustaa? Mitä sanoisit, jos sinulle kerrottaisiin, että minä olisin perustanut verkakauppaani kattilaosaston? Hulluksi kai sinä minua sanoisit… Tunnusta nyt edes, ettet kunnioita heitä.

Denise hymyili ujosti vastaukseksi ymmärtäen, ettei perusteluista ollut apua.

— No niin, olet siis heidän puolellaan, päätteli Baudu. — Ei auta puhua siitä enää, sillä tarpeetonta on, että suutumme taas heidän tähtensä. Joko heidän vielä pitäisi päästä rikkomaan sukulaissopummekin. Se nyt vasta olisi! Palaa vain heidän luokseen, jos haluat, mutta kiellän sinua toiste halkaisemasta korviani turhanpäiväisillä jutuillasi.

Syntyi äänettömyys. Ukon kiivaus hehkui vielä näennäisen maltillisuuden alta. Kun kuumuus kaasuliekin lämmittämässä ahtaassa huoneessa oli käynyt sietämättömäksi, oli ikkuna täytynyt avata uudelleen, ja pihalta kohoava pahanhajuinen kosteus laskeutui pöytään. Tarjottiin paistettuja perunoita. Niitä syötiin sanaakaan sanomatta.

— Kuulehan, kysypä noilta tuossa, Baudu sanoi osoittaen veitsellään
Colombania ja Genevièveä, — niin saat kuulla, ovatko he Naisten
Aarreaittaan ihastuneita.

Vieretysten tavallisella paikallaan, jossa he olivat istuneet kaksitoista vuotta säännöllisesti yhdessä kaksi kertaa päivässä, Colomban ja Geneviève söivät verkalleen. He eivät olleet aterian kestäessä sanoneet sanaakaan. Colomban tuntui liioitellen kasvojensa suopeaa ilmettä kätkevän raukeiden silmäluomiensa taa intohimoisen rakkautensa kalvavan tulen, kun sitä vastoin Geneviève, pää vielä syvemmälle painuneena liian raskaiden hiuksiensa painosta, tuijotti välinpitämättömästi salaisen tuskansa herpaisemana.

— Tämä vuosi, näet, ei ole ollut kaupallemme eduksi, selitteli setä. — On täytynyt vieläkin siirtää häitä. Kysyhän nyt, ilman aikojasi vain, mitä he sinun ystävistäsi ajattelevat.

Setänsä tahtoa totellakseen Denise kysyi niinkuin käskettiin.

— En voi sanoa, että rakastaisin heitä, serkkuni, Geneviève vastasi. — Mutta älkää siitä olko millännekään. Eivät kaikki sentään heitä vihaa.

Tätä sanoessaan hän katsoi Colombaniin, joka pyöritteli leipäpalasta.
Kun Colomban huomasi morsiamensa katseen, hän koetti kiivastua.

— Kehno kauppa kerrassaan! morkkasi hän. — Kaikki toinen toistaan häijympiä!… Sanalla sanoen, talo, joka turmelee kaupunginosaa kuin rutto.

— Siinä sen kuulitte! huusi Baudu ihastuneena. — Eivät he ainakaan häntä viekoittele puolelleen!… Olen aina sanonut, että sinä ole viimeisiä, poikaseni. Sinun kaltaisiasi ei enää kasvateta.

Mutta Genevièven ankara ja tuskainen katse ei hellittänyt. Armottomasti se tunkeutui aina nuoren miehen sydämeen asti pakottaen hänet keksimään yhä katkerampia herjoja. Rouva Baudu katsoi toisesta toiseen levottomana ja ääneti kuin uutta onnettomuutta vainuten. Jo jonkin aikaa hän oli pelännyt tyttärensä alakuloisuutta. Hän tunsi lapsensa menehtyvän.

— Kaupassa ei ole ketään, hän sanoi lopettaakseen tuskallisen kohtauksen. — Menkääpä katsomaan, Colomban, liikkuiko siellä joku?

Ateria oli lopussa ja noustiin pöydästä. Baudu ja Colomban menivät neuvottelemaan välittäjän kanssa, joka oli tullut tilauksia varten. Rouva Baudu vei Pépén muassaan näyttääkseen hänelle kuvia. Palvelustyttö oli korjannut nopeasti ruoat pöydästä, ja Denise oli unohtunut ikkunan ääreen, missä hän katseli pienen pihan liikettä, kun hän kääntyessään huomasi Genevièven istuvan vielä pöydässä ja tuijottavan pyyhkimisestä kosteaan vahakankaaseen.

— Te olette pahoillanne, serkku? Denise kysyi häneltä.

Tyttö ei vastannut mitään, tutki vain itsepintaisesti katseellaan vahavaatteen taitetta, ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta riistäytyä ajatuksistaan irti. Sitten hän vaivoin päätään kohottaen katsoi Deniseen, joka osanottavaisesti kumartui hänen puoleensa. Muut olivat nousseet pöydästä. Mitä hänkään tässä enää istui. Ja äkkiä hän puhkesi nyyhkytyksiin, painoi päänsä pöydän reunaa vastaan ja itki niin, että hiha kastui kyynelistä.

— Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? Denise huudahti hämmästyneenä. —
Tahdotteko, että haen apua.

Mutta Geneviève tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa ja pidätti häntä sammaltaen:

— En, en! Jääkää tänne… Oi, äiti ei tiedä mitään. En minä teistä välitä, mutta muut eivät saa nähdä, muut eivät saa!… Vastoin tahtoani se tuli, vannon sen teille. Siksi kai, että luulin olevani yksin… Odottakaa, nyt minun on jo parempi olla, en itke enää.

Mutta yhä uudelleen hänen hentoa ruumistaan puistatti ja vavahdutti tukahdutettu itku. Hänen liikauttaessaan pöytään nojaavien käsivarsien varassa olevaa päätään hiusneula pääsi irti ja hänen tukkansa aukeni raskaasta solmustaan valuen alas hänen hartioilleen ja verhoten hänet mustiin aaltoihinsa. Hiljaa, jotteivät muut kuulisi, Denise koetti hoitaa häntä. Avatessaan hänen vaatteitaan tehdäkseen hänen olonsa helpommaksi hän huomasi säälien, kuinka laihaksi tyttö oli käynyt, kuinka povi oli hintelä kuin lapsella ja koko ruumis kuihtunut. Denise kokosi käsiinsä komeat hiukset, jotka tuntuivat imeneen itseensä kaiken, mikä tuossa ruumiissa vielä oli elinvoimaista; sitten hän sitoi ne lujasti kokoon.

— Kiitos, te olette hyvä, sanoi Geneviève. — Taidan näyttää teistä kovin huonolta. Olin kyllä verevämpi, mutta kaikki on kadonnut… Pankaa kiinni puseroni, jottei äiti pääse näkemään olkapäitäni. Teen parhaani kätkeäkseni ne häneltä… Hyvä Jumala, en minä voi hyvin, en voi hyvin.

Mutta kumminkin hän alkoi rauhoittua. Uupumuksesta heikkona hän jäi istumaan tuolilleen katsoen kauan serkkuaan. Vähän aikaa vaiti oltuaan hän kysyi:

— Sanokaa minulle totuus. Hän kai rakastaa häntä?

Denise tunsi punastuvansa. Hän kyllä tajusi, että Geneviève tarkoitti
Colombania ja Claraa, mutta ei ollut ymmärtävinään.

— Kuka rakastaa?

Geneviève pudisti päätään epäilevän näköisenä.

— Älkää valehdelko, pyydän teitä. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos sanoisitte, mitä minun tulee uskoa… Te tiedätte sen. Olette ollut naisen toverina ja olen nähnyt Colombanin ajavan teitä takaa kuiskatakseen teille jotakin. Hän antoi teidän toimitettavaksenne asioita tuolle kurjalle, eikö niin?… Oi, armahtakaa, sanokaa minulle totuus. Vannon teille, että hyvää se vain minulle tekisi.

Denise ei ollut koskaan ollut tällaisessa ahdingossa. Hän laski katseensa maahan häveten serkkua, joka äänettömänä tutki häntä ja joka tuntui arvaavan kaikki. Kuitenkaan hän ei tahtonut kertoa totuutta.

— Mutta teitä hän rakastaa. Geneviève teki epätoivoisen liikkeen.

— Hyvä on. Te ette siis tahdo kertoa… Ja se on sitä paitsi minulle yhdentekevää. Olenhan nähnyt. Colomban on alati katukäytävällä katselemassa häntä. Ja nainen ikkunassa nauraa kuin mieletön… Varmaankin he tapaavat toisiaan jossain.

— Eivät tapaa, eivät toden totta, vannon sen teille! huudahti Denise unohtaen kaiken varovaisuuden, kun huomasi voivansa suoda onnettomalle vähäisen lohdutuksen.

Geneviève hengitti syvään vetäen suunsa hymyyn. Sitten hän toipilaan heikolla äänellä sanoi:

— Tahtoisin lasin vettä… Anteeksi, että vaivaan. Lasit ovat astiakaapissa.

Kun Denise oli tuonut hänelle vesikarahvin, hän tyhjensi yhdellä siemauksella suuren lasin. Hän työnsi pois Denisen, joka pelkäsi hänen juovan liiaksi.

— Älkää, hän sanoi. — Antakaa minun olla. Minua janottaa aina.
Yölläkin minä nousen juomaan.

Hetkeksi hän vaikeni. Sitten hän jatkoi hiljaa:

— Tiedättekö, kymmenen vuotta olen ajatellut tätä avioliittoa ja olen niin tottunut siihen, etten enää käsitä, että toisin voisi olla. En ollut vielä aikaihminenkään, kun Colomban jo esiintyi sulhasenani… Enkä enää muista, miten asiat ovat kehittyneet. Olemme aina olleet yhdessä, kodin ahtaassa piirissä viettäneet tasaista, yksitoikkoista elämää, jossa ei mikään ole kääntänyt ajatuksiamme toisaanne, ja siitä syystä olen kai lopuksi alkanut luulla häntä miehekseni ennen aikojaan. En liioin tiennyt, rakastinko häntä, olin vain hänen vaimonsa, siinä kaikki. Ja nyt hän tahtoo erota minusta seuratakseen toista. Oi hyvä Jumala! Sydämeni särkyy. Näettekö, en tiennyt tällaista tuskaa olevankaan. Rintaan koskee ja päähän ja joka paikkaan. Kuolen siitä.

Kyyneleet kohosivat uudestaan hänen silmiinsä, ja Denise, joka myös tunsi silmiensä kostuvan säälistä, sanoi:

— Aavistaako täti mitään?

— Kyllä luulen äidin aavistavan… Mutta isällä on liian paljon huolta. Hän ei tiedä mitä tuskaa hän tuottaa minulle viivyttämällä häitä… Äiti kyselee minulta. Hän on levoton, kun näkee minun heikkenevän. Hänen oma terveytensä ei ole koskaan ollut erittäin hyvä, ja hän on usein sanonut minulle: Lapsi parka, heikkoutesi olet perinyt minulta. Kaupassa terveys ei juuri parane. Mutta hänestäkin taidan laihtua liiaksi… Katsokaapa käsivarsiani, se on surkeata.

Vapisevalla kädellä hän oli tarttunut uudestaan karahviin. Denise koetti estää häntä juomasta.

— Älkää, sanoi Geneviève, — janottaa kovin… Antakaa minun olla.

Baudun ääni kuului toisesta huoneesta. Totellen sydämensä käskyä Denise heittäytyi polvilleen ja syleili Genevièveä siskon tavoin. Hän suuteli häntä vakuuttaen, että kaikki tulee käymään hyvin, että serkku viettää vielä häitään Colombanin kanssa ja tulee terveeksi ja onnelliseksi. Samassa setä kuului kutsuvan:

— Jean on täällä. Tulehan Denise!

Denise nousi. Jean oli todellakin siellä. Hän oli tullut päivällisille, ja kun hänelle sanottiin, että kello oli jo kahdeksan, hän jäi hämmästyneenä seisomaan, suu auki. Mahdotonta se oli, hän tuli suoraan isäntänsä luota. Hänestä tehtiin pilkkaa. Vincennes'in metsän kautta hän oli kiertänyt, koska oli niin kauan viipynyt matkalla. Mutta kun Jean pääsi lähelle siskoaan, hän kuiskasi hiljaa tämän korvaan:

— Olin saattamassa pikku pesijätärtä, jonka täytyi viedä pesemänsä vaatteet kotiin… Ajurin vaunut odottavat portilla ja minun on maksettava tunnin matkasta. Anna minulle viisi frangia.

Saatuaan rahat hän pistäytyi kadulle maksamaan ja palasi sitten syömään päivällistä, sillä rouva Baudu ei päästänyt häntä nälkäisenä. Pitihän hänen saada edes vähän lientä. Geneviève oli palannut jälleen muiden seuraan ja istui äänettömänä ja huomiota herättämättä kuten aina. Ilta kului ikävästi ja hitaasti. Hiljaisuuden keskeytti vain sedän askelten kaiku hänen kävellessään edestakaisin tyhjän myymälänsä päästä toiseen. Yksi ainoa kaasuliekki paloi, ja matala katto heitti mustat varjonsa huoneeseen.

Kuukausia kului. Denise kävi melkein joka ilta katsomassa Genevièveä. Mutta Baudun koti muuttui yhä synkemmäksi. Rakennuspuuhat kadun toisella puolen olivat perheelle alituisena kiusana muistuttaen heitä heidän omasta onnettomuudestaan. Silloinkin kun toivo hetkeksi elpyi, kun odottamaton ilo kohtasi heitä, niin tiilikuorman ryske, kivivasaran kalkutus, jopa muurarien äänekäs puhekin riitti pilaamaan sen heiltä. Kaupunginosa kokonaisuudessaan kärsi siitä. Rakennuspaikkaa ympäröivän lauta-aidan takaa kantautui kuumeentapaisen työn melske. Vaikka arkkitehti kyllä koetti saavuttaa tarkoitusperänsä käyttämällä entisiä rakennuksia, niin hänen täytyi joka puolelta puhkaista seiniä, korjailla ja sovitella. Keskelle, entisten sisäpihojen paikalle, hän rakensi keskushallin, joka laajuudeltaan oli kuin kirkko ja josta pääovi johti Neuve-Saint-Augustininkadulle päin aueten keskellä julkisivua. Kellarikerrosten rakentamisessa oli suuria vaikeuksia, sillä viemäriputket olivat alituisena vastuksena, ja usein täytyi puhkaista maakerroksia, jotka olivat täynnä ihmisluita. Kaivon poraaminen herätti suurta huomiota ympäristössä. Se tehtiin sata metriä syväksi, ja se pulppusi viisisataa litraa vettä minuutissa. Nyt nousivat jo ensimmäisen kerroksen seinät. Koko alue oli rakennustelineiden ja rakennusainekasojen piirittämä. Lakkaamatta kuului kiviä nostavien vintturien vinguntaa, rautakiskojen kalsketta ja työväen rähinää vasaroiden ja rautakankien säestämänä. Mutta kaikkein ylinnä kaikuivat höyrykoneiden kimeät vihellykset ja korvia särkevä jyske, sillä höyryä käytettiin joka paikassa voimana. Jos vähänkin kävi tuuli, rappauksen pöly kohosi paksuna pilvenä ilmaan laskeutuakseen läheisten talojen katoille kuin lumi. Baudun perhe näki epätoivoissaan pölyn tunkeutuvan joka paikkaan, vankimpienkin laudoituksien läpi, likaavan kaupan kankaat ja laskeutuvan huonekaluille, jopa vuoteisiin. Ja ajatus, että heidän täytyi vasten tahtoaan hengittää sitä keuhkoihinsa ja että se oli lopuksi heidät tappava, myrkytti heidän elämänsä.

Mutta vielä ei kaikki ollut pahimmillaan. Syyskuussa arkkitehti, joka pelkäsi myöhästyvänsä, päätti teettää töitä yölläkin. Voimakkaita sähkölamppuja pystytettiin rakennusalueelle, ja nyt ei hälinästä enää loppua tullutkaan. Työryhmät vuorottelivat, vasarat eivät lakanneet takomasta eivätkä koneet viheltämästä, ja kalkkipilvet sirottivat taukoamatta valkeaa luntansa naapuritaloihin. Onneton Baudun perhe ei saanut enää unta silmiinsä. Kiusaantuneina he makuuhuoneessaan kuuntelivat seiniä tärisyttävää jyskettä, ja milloin väsymys painoi heidän silmänsä umpeen, niin heti samat äänet ahdistivat heitä painajaisina. Kun he sitten rauhoittuakseen nousivat vuoteistaan ja menivät avojaloin nostamaan uudinta, heitä pelästytti Naisten Aarreaitan pimeässä säihkyvä hirviö. Se näytti heistä hehkuvalta pajalta, jossa taottiin heille häviötä. Keskellä puolitekoisia, laajojen aukkojen lävistämiä seiniä levittelivät sähkölamput sinistä, silmiä sokaisevaa valoaan. Kello kuului lyövän kaksi, sitten kolme, sitten neljä. Mutta talojen asukkaiden taistellessa unensa puolesta rakennuspaikka suunnattomaksi kasvaneena ja oudonmuotoiseksi muuttuneena keinotekoisessa kuutamossa vilisi rähisevien työmiehien mustia varjoja, jotka kiemurrellen kuvastuivat uusien seinien räikeän valkoista taustaa vasten.

Setä Baudu oli ollut oikeassa, lähikatujen pikkukauppa oli saanut kuolettavan iskun. Joka kerta kun Naisten Aarreaitta perusti uuden osaston, seurasi siitä jonkin naapuriston erikoisliikkeen häviö. Yhä kauemmas ulottui sen vaikutus. Vanhimmatkin liikkeet horjuivat. Neiti Tatin, Choiseulin kauppakujan valkotavarakauppias, oli tehnyt vararikon. Quinette, käsinekauppias, jaksoi tuskin puolta vuottakaan pysyä pystyssä. Vanpouillen turkkuriliikkeen täytyi vuokrata pois osa myymälästään. Ja Bédorén ja sisaren trikootavarakaupan pystyssä pysyminen johtui siitä, että heillä yhä vielä riitti säästöjä. Uudet vararikot seurasivat niitä, joita jo kauan oli odotettu ja ennustettu. Aarreaitan korutavaraosasto uhkasi nujertaa Saint-Rochin-kadun varrella olevan Deslignières'in omistaman lelukaupan, ja sen huonekaluosasto kaatoi Piot & Rivoiren liikkeen, jonka myymälät uinuivat Saint-Annen varjoisassa kauppakujassa. Pelättiin melkein, että lelukauppias, joka oli paksu ja kiivas mies, saisi halvauksen, niin silmittömästi hän suuttui nähdessään Aarreaitan ilmoittavan kukkaroita kolmenkymmenen prosentin alennuksella. Huonekalukauppiaat, jotka olivat hiljaisempia luonteeltaan, olivat pilkkaavinaan kilpailijoitaan. Oliko nyt verkasaksoista pöytien ja kaappien myyjiksi! Mutta ostajat eivät välittäneet siitä, vaan käänsivät heille selkänsä, ja Aarreaitan uusi osasto saavutti suuren menestyksen. Ei auttanut taistella; täytyi väistyä selkä kumarassa. Kohta kai muutkin seurasivat. Mikä liike olisi voinut pystyssä pysyä. Naisten Aarreaitta korjaisi kohta koko kaupunginosan kattonsa alle.

Aamuin ja illoin, Aarreaitan tuhansien virkailijoiden tullessa ja mennessä, ihmiset jäivät katselemaan Gaillonin aukiolla liikkuvaa pitkää ihmisjonoa, niinkuin rykmentin marssimista katsotaan, ja liikkeenomistajat ajattelivat ovellaan ainoata kauppa-apulaistaan, jonka vaivoin elättivät. Suuren tavaratalon viimeisen varastontarkastuksen tulos, tuo neljäänkymmeneen miljoonaan nouseva luku, oli saanut koko naapuriston kuohuksiin. Uutinen kiersi talosta taloon herättäen kaikkialla hämmennystä ja vihaa. Neljäkymmentä miljoonaa! Käsittämätöntä! Epäilemättä voitto ei voinut nousta korkeammalle kuin neljään prosenttiin kuluihin ja talon huokeahintaisuusjärjestelmään katsoen. Mutta kuudentoistatuhannen frangin voitto oli jo suuri summa, ja saattoihan tyytyä neljään prosenttiin, kun sellaiset liikepääomat olivat kysymyksessä. Kerrottiin, että Mouret'n alkuperäinen liikepääoma, hänen ensimmäiset viisisataatuhatta frangiaan, johon vuosittain oli lisätty voitto kokonaisuudessaan ja joka nyt oli kasvanut neljäksi miljoonaksi, oli kymmenen kertaa muutettu tavaroiksi. Kun Robineau teki Denisen kuullen näitä laskelmia aterian jälkeen, hän vaipui kauaksi aikaa mietteisiin tuijottaen tyhjään lautaseensa. Oikeassa Denise oli ollut; liikepääoman yhtämittaisesta uudistamisesta uuden kaupan voittamaton väkevyys johtui. Bourras yksin kieltäytyi näkemästä ja ymmärtämästä, seisoi vain typeryydessään järkähtämättömänä kuin maantiepylväs. Rosvoja ne olivat, siinä kaikki, ja silmänkääntäjiä! Kuuseen kurkottivat lopuksi katajaan kapsahtaakseen.

Baudun kauppahuone, vaikka se ei missään suhteessa tahtonut luopua vanhoista kauppatavoistaan, koetti kestää kilpailun. Kun ostajat eivät enää tulleet kauppaan, heitä koetettiin lähestyä kaupanvälittäjien kautta. Pariisin aukion varrella asui eräs kaupanvälittäjä, joka oli tunnettu kaikissa Pariisin suurissa räätäliliikkeissä ja joka piti pienet verka- ja flanellikaupat pystyssä, kun ryhtyi niiden edustajaksi. Kaikki pyrkivät tietysti kilvan hänen suosioonsa, ja hänestä tuli mahtava herra. Baudu uskalsi kerran tinkiä hinnasta hänen kanssaan, ja heti tuo pikavihainen herra kääntyi Matignonin, Croix-des-Petits-Champs'in-kadun verkakauppiaan puoleen. Kaksi välittäjää, joiden kanssa Baudu sitten ryhtyi tekemisiin varasti häneltä, ja kolmas ei saanut aikaan mitään. Kuolema lähestyi hitaasti, yllätyksittä; vähitellen kauppa taukosi, ostajat katosivat yksitellen, ja saapui päivä, jolloin maksujen suorittaminen kävi ylivoimaiseksi. Tähän asti oli eletty vanhoilla säästöillä, nyt täytyi turvautua velanottoon. Joulukuussa Baudu pelästyneenä allekirjoittamiensa vekselien paljoudesta päätti tehdä suurimman uhrauksensa, myydä Rambouillet'n maatalon, jonka alituisiin korjauksiin hän oli pannut paljon rahaa ja josta hän ei ollut saanut rahtuakaan vuokraa, kun hän vihdoin oli suostunut ottamaan siihen vuokralaiset. Siten hänen elämänsä ainoa unelma särkyi, ja hänen sydämensä kärsi niinkuin rakkaan omaisen kuollessa. Hänen täytyi luovuttaa seitsemästäkymmenestätuhannesta frangista talo, joka hänelle itselleen oli maksanut yli kahdensadantuhannen. Sittenkin hän sai kiittää onneaan, että se ollenkaan meni kaupaksi, sillä ellei hänen naapurinsa Lhomme olisi halunnut laajentaa tiluksiaan, niin hän tuskin olisi saanut ostajaa. Mutta huonoudestaan huolimatta kauppa yllytti häntä jatkamaan kilpailua ja elvytti hänen toivoaan, että voitto kenties vieläkin oli saavutettavissa, jos tarkkaa järjestystä noudatettiin.

Sinä päivänä, jolloin Baudu nosti rahat maatalostaan, Lhommen perhe oli suostunut syömään päivällistä hänen luonaan. Aurélie rouva saapui ensimmäisenä; mutta kassanhoitaja, joka oli viettänyt päivänsä soittamalla, myöhästyi, niin että täytyi odottaa, ja Albert ei tullut ollenkaan, vaikka oli luvannut. Ilta kului ikävästi. Baudut, jotka olivat tottuneet ahtaaseen ruokasaliinsa ja jotka eivät kaivanneet ilmaa, hermostuivat vieraiden huoneeseen tuomasta erilaisuudesta ja oudoksuivat Lhommen perheen hajanaisuutta ja sen eri jäsenten vapaudenharrastusta. Geneviève, jota Aurélie rouvan mahtavat tavat loukkasivat, ei koko iltana avannut suutaan, Colomban sitä vastoin katseli häntä ihaillen väristen hartaudesta, kun ajatteli, että Clara oli hänen käskyläisensä.

Illalla ennen nukkumaan menoa Baudu käveli edestakaisin huoneessa rouva Baudun ollessa jo vuoteessa. Oli leuto ja kostea sää. Suljetuista ikkunoista ja tiheistä kaihtimista huolimatta huoneeseen kuului selvästi vastapäätä pärskyvien koneiden jyske.

— Tiedätkö mitä ajattelen, Elisabeth? sanoi Baudu vihdoin, — Lhomme perheineen ansaitsee paljon rahaa, mutta ansaitkoot vain, parempi meidän sittenkin on olla missä olemme. Onnistuvathan he, se on totta. Eikö vaimo sanonut ansainneensa lähes kaksikymmentätuhatta frangia tänä vuonna, niin että he saattoivat ostaa meiltä talomme. Yhdentekevää. Onhan minun täytynyt luopua talostani, mutta eihän minun ainakaan tarvitse paeta kotoa torvea toitottamaan sinun juostessasi omalle tahollesi hulluttelemaan… Usko pois, onnellisia he eivät ole.

Hänen uhrauksensa oli vielä liian tuore, ja hän kantoi salaa vihaa noita ihmisiä vastaan, joille oli luovuttanut rahasta unelmansa. Kun hän kävellessään tuli vaimonsa vuoteen ääreen, hän liikahteli hermostuneesti ja puheli vilkkaasti kumartuen sitä kohti; jouduttuaan sitten ikkunan luo hän vaikeni hetkeksi kuunnellakseen rakennuspaikalta kohoavaa melskettä. Siitä hän sai taas aihetta palata entisiin syytöksiinsä ja valituksiinsa uutta aikaa vastaan. Ei sellaista ennen ollut, että kauppa-apulaisten tulot nousivat korkeammalle kuin itsenäisten kauppiaiden ja että liikkeenomistajien täytyi myydä kassanhoitajille omaisuutensa. Siksi kai koditkin särkyivät liitoksistaan. Perhe-elämästä tuskin enää kannatti puhuakaan, omassa ruokasalissa ei enää ruoka maistunut, syötiin ravintolassa ja asuttiin hotellissa. Lopuksi hän ennusti, että nuori Albert oli vielä hävittävä isänsä perinnön näyttelijättärien seurassa.

Rouva Baudu kuunteli pää pieluksella leväten hänen puhettaan niin kalpeana, että hänen ihonsa tuskin erosi palttinasta.

— He ovat maksaneet sinulle, sanoi hän lopuksi hiljaa.

Baudu hätkähti eikä vastannut aluksi mitään. Hän käveli vähän aikaa katse maahan luotuna. Sitten hän sanoi:

— He ovat maksaneet, totta se on; ja yhtä hyväthän heidän rahansa ovat kuin muidenkin… Se olisi mainiota, jos nämä rahat auttaisivat meidät jaloillemme. Jospa en vain olisi niin vanha, niin väsynyt!

He vaikenivat pitkäksi aikaa. Verkakauppias hautoi mielessään epämääräisiä tuumia. Äkkiä hänen vaimonsa sanoi vähääkään päätään kääntämättä ja yhä kattoon tuijottaen:

— Oletko tarkannut tytärtämme viime aikoina?

— En, vastasi Baudu.

— Vai et. Olen levoton hänen puolestaan. Hän kalpenee entisestään ja näyttää alakuloiselta.

Baudu jäi seisomaan vuoteen viereen nähtävästi hämmästyneenä.

— Vai kalpenee, mutta miksi? Jos hän on sairas, niin hänen olisi pitänyt sanoa. Huomenna täytyy käydä lääkärillä.

Rouva Baudu ei liikkunut vieläkään. Jonkin aikaa mietittyään hän sanoi hitaasti:

— Olisi kenties hyvä, jos häistä tulisi totta.

Baudu katsoi häneen, sitten hän lähti jälleen liikkeelle. Hän alkoi muistella yhtä ja toista. Oliko mahdollista, että hänen tyttärensä oli sairastumaisillaan Colombanin tähden! Niinkö paljon hän siis miehestä piti, ettei voinut odottaa! Se nyt vielä puuttui! Hän ei enää tiennyt mistä päästä alkaa, varsinkin kun hänellä oli omat suunnitelmansa liiton suhteen. Hän ei olisi koskaan tahtonut toteuttaa sitä asioiden ollen näin.

— Hyvä on, hän sanoi vihdoinkin, — puhun huomenna Colombanille.

Lisäämättä mitään hän lähti jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa silmät menivät umpeen, ja hän nukkui kalmankalpeana niinkuin kuollut. Baudu jatkoi vielä jonkin aikaa kävelyään. Ennen nukkumaan menoaan hän siirsi uutimet syrjään katsoakseen ulos. Toisella puolen katua entisen Duvillard'in talon ammottavat ikkunat heittivät tyhjän katseensa rakennuspaikkaa kohti, missä työmiehet liikkuivat sähkölamppujen valossa.

Heti seuraavana aamuna Baudu kutsui Colombanin luokseen välikerroksessa sijaitsevan ahtaan varastohuoneen nurkkaan. Edellisenä iltana hän oli päättänyt mitä hän sanoisi.

— Poikani, hän alkoi, — tiedäthän, että olen myynyt maatilani Rambouillet'ssa ja että meillä olisi nyt tilaisuus ryhtyä viimeiseen otteluun. Mutta sitä ennen haluan puhua kanssasi.

Nuori mies, joka näkyi pelkäävän keskustelua, odotti neuvottoman näköisenä. Hän seisoi suu auki ja räpytteli pieniä silmiään kuten aina milloin hämmentyi.

— Kuuntele nyt tarkkaan mitä minulla on sinulle sanomista, jatkoi verkakauppias. — Kun isä Hauchecorne luovutti minulle vanhan Elbeufin liikkeen, niin talon asiat olivat hyvällä kannalla. Itse hän oli perinyt sen semmoisena vanhalta Finet'ltä… Tiedät mielipiteeni näissä asioissa. Luulin tekeväni pahoin, jos luovuttaisin vähennettynä lapsilleni tämän perheelleni uskotun talletuksen, ja sen tähden olen siirtänyt aina sinun ja Genevièven häitä. Olen pysynyt itsepintaisesti päätöksessäni. Toivon näet voivani palauttaa talon entiseen kukoistukseensa. Olisin tahtonut laskea sinulle rahat käteen sanoen: Näetkö, sinä vuonna, jolloin jouduin liikkeen haltijaksi, myytiin sen verran verkaa, ja nyt, kun lopetan, myynti on kymmenen- tai kaksikymmentätuhatta frangia suurempi… Ymmärräthän, että olin tehnyt päätöksen ollakseni varma siitä, ettei talo ollut minun käsissäni huonontunut, etten varastanut teiltä, sillä varkautta se minusta olisi ollut.

Liikutus keskeytti hänet. Hän niisti nenäänsä voidakseen jatkaa. Sitten hän kysyi:

— Sinulla ei ole mitään sanomista?

Colombanilla ei ollut mitään sanomista. Hän pudisti päätään ja odotti yhä enemmän hämillään, luullen ymmärtävänsä mitä isäntä tarkoitti. Varmaankin ukko aikoi kiirehtiä häitä. Ja siinä tapauksessa, kuinka hän kieltäytyisi? Hänellä ei ikinä riittäisi siihen voimia… Entä toinen, se tyttö, josta hän yöllä näki unta niin palavan himon polttamana, että hänen täytyi viiltyäkseen heittäytyä vuoteestaan paljaalle kivilattialle.

— Nyt, jatkoi Baudu, — olen saanut rahasumman, joka voi pelastaa meidät. Asemamme käy päivä päivältä tukalammaksi, mutta kenties voimme vielä selvitä, jos panemme parastamme… No niin, luulin velvollisuudekseni puhua sinulle asiasta. Uskaltaessamme kaikki voimme voittaa kaikki. Mutta jos joudumme tappiolle, niin meistä ei ole enää mihinkään… Mutta, poikani, häänne täytyy vieläkin siirtää tuonnemmaksi, sillä en tahdo jättää teitä yksin kestämään taistelua. Se olisi raukkamaista, eikö totta?

Colombanilta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän istuutui flanellipakkapinolle, sillä hänen jalkansa vapisivat vieläkin. Kätkeäkseen mielihyvänsä hän loi silmänsä maahan hieroen polviaan.

— Sinulla ei siis ole mitään siihen sanomista?

Ei ollut. Colomban ei tiennyt mitä sanoa. Silloin verkakauppias hitaasti jatkoi:

— Tiesin kyllä, että olisit pahoillasi… Mutta rohkaise mielesi, poikani! Ei auta vajota epätoivoon. Ymmärrät kai sinäkin, etten voi tehdä toisin. En voi ripustaa sellaista kiveä kaulaasi. Saattaisin sinut kenties häviöön. Ja se olisi kerrassaan konnantyö. Tietysti minä vain ajattelen onneanne, mutta en kumminkaan voi tehdä omaatuntoani vastaan.

Kauan hän jatkoi tähän tapaan kääntäen sanansa milloin minnekin päin, jotta toinen arvaisi hänen salaisen toiveensa ja pakottamalla pakottaisi hänet antamaan periksi. Koska hän oli luvannut Colombanille sekä tyttärensä että kauppaliikkeen, niin hänen tuli tietysti katsoa, että luvattu omaisuus luovutuksen tapahtuessa oli täydessä kunnossa, maine nuhteeton, liike velaton. Mutta hän oli väsynyt ja taakka tuntui hänestä liian raskaalta. Hänen sanansa kävivät sekaviksi, ja hänen sortunut äänensä oli harrasta rukousta täynnä. Eikö toisen olisi pitänyt arvata! Mutta turhaan hän odotti Colombanilta tuota sydämestä lähtevää huutoa, jota ei kuulunut.

— Tiedän, hän sanoi hiljaa, — että vanhoilta puuttuu intoa… Nuorisossa se hehkuu. Heillä on tulta ruumiissaan. Se on luonnollista… Mutta en, en sittenkään voi! Kunniani kautta! Jos antaisin teille periksi, niin saisin sitä katua.

Hän vaikeni väristen liikutuksesta. Kun nuori mies ei vieläkään vastannut mitään, vaan istui yhä allapäin, Baudu kysyi häneltä kolmannen kerran:

— Sinulla ei siis ole siihen mitään sanomista?

Vihdoinkin Colomban vastasi katsomatta häneen:

— Eihän siihen ole mitään sanomista. Teillä on valta päättää mielenne mukaan, ja viisautta teillä on enemmän kuin meillä kaikilla. Koska vaaditte, meidän täytyy alistua ja odottaa nöyrästi.

Siihen ei ollut mitään lisättävää. Baudu toivoi vielä, että nuori mies voimatta enää kestää heittäytyisi hänen syliinsä huudahtaen: Isä, levätkää! Nyt on meidän vuoromme taistella. Antakaa meille liike sellaisenaan. Jos se vain ihmeen kautta on pelastettavissa, niin jättäkää ihme meidän tehtäväksemme! Sitten hän katsoi Colombaniin ja häpesi. Rehellisyys pääsi uudestaan voitolle vanhan kiihkoilijan mielessä. Väärässä hän oli ollut, ja tuo varovainen poika oli oikeassa, sillä kaupankäynti ei välitä tunteista; numeroita se vain kysyy.

— Kätesi, poikani! hän sanoi lopuksi. — Se on siis päätetty. Puhumme häistä vasta vuoden kuluttua. Ennen kaikkea täytyy ajatella toimeentuloa.

Illalla makuuhuoneessa, kun rouva Baudu tiedusteli mieheltään keskustelun tulosta, tämä oli jo piintynyt päätöksessään käydä sota loppuun asti. Hän kiitti innokkaasti Colombania. Kelpo poika, vakiintunut ja järkevä, hyvissä periaatteissa kasvatettu! Ei häntä ainakaan haluttanut ilveillä ostajattarien kanssa niinkuin Aarreaitan keikareilla oli tapana. Sukuunsa hän oli. Pelkkää kuntoa ja rehellisyyttä. Eivät ne sellaiset miehet kaupassaan menetelleet niinkuin pörssimiehet.

— Vai niin. Ja milloin häät? kysyi rouva Baudu.

— Myöhemmin. Sitten kun minä voin pitää lupaukseni.

Rouva Baudu ei hievahtanutkaan, sanoi vain:

— Tyttäremme kuolee sitä ennen.

Baudu koetti hillitä itseään, vaikka viha kuohahti hänessä. Itsehän hän kuoli, jos häntä noin ahdistettiin. Ei se hänen syynsä ollut. Rakastihan hän tytärtään, olisi vuodattanut verensäkin lapsensa edestä. Mutta hänen vallassaan ei ollut parantaa kauppaa, kun ei kauppa ottanut parantuakseen. Genevièvenkin täytyi malttaa mieltään, kunnes varastontarkastus tuottaisi parempia tuloksia. Eihän, hitto vieköön, kukaan varastanut häneltä Colombania. Täällä hän pysyi.

— Uskomatonta! hän toisti. — Niin hyvin kasvatettu tyttö.

Rouva Baudu ei sanonut mitään. Kyllä kai hän arvasi, että Genevièvellä oli kärsimistä mustasukkaisuudessaan, mutta hän ei uskaltanut puhua siitä miehelleen. Jonkinlainen naisellinen kainous oli aina estänyt häntä uskomasta miehelleen eräitä sydämen herkimpiä alueita koskevia asioita. Kun Baudu ei saanut vaimoltaan vastausta, hän käänsi vihansa kadun toisella puolella paisuvaa taloa vastaan puiden nyrkkiä työmiehille, jotka kiinnittivät sinä yönä rautakiskoja lujasti vasaralla takoen.

Denise aikoi palata Naisten Aarreaitan palvelukseen, sillä hän oli ymmärtänyt, että Robineau, jonka täytyi vähentää henkilökuntaansa, ei tiennyt kuinka päästä hänestä eroon. Pysyäkseen vielä vähän aikaa pystyssä nuoren pariskunnan täytyi itse tehdä kaikki työt. Gaujean, joka ei tahtonut luopua kostostaan, jatkoi tosin luotonantoa, lupasipa lainata heille rahaakin, mutta he olivat säikähtäneet ja koettivat parantaa asiaansa noudattamalla tarkkuutta ja järjestystä. Jo pari viikkoa Denise oli huomannut heidän epäröivän, ja vihdoin hän päätti itse tarttua asiaan ilmoittamalla, että hänellä oli paikka muualla. Se tuntui kaikista helpotukselta. Rouva Robineau suuteli liikuttuneena Deniseä vannoen muistavansa hänet aina. Sitten kun Denise vastaten isäntäväkensä kysymykseen ilmoitti palaavansa Naisten Aarreaitan palvelukseen, Robineau kalpeni ja huudahti:

— Oikeassa olette!

Vaikeampi oli ilmoittaa Bourras'lle uutinen. Kumminkin Denisen vihdoin oli pakko sanoa itsensä irti, mutta hän teki sen vavisten, sillä hän pelkäsi loukkaavansa vanhusta, jolle oli niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Ukko raivosi aamusta iltaan hermostuneena rakennuspaikan korviasärkevästä hälinästä. Rakennusainekuormat piirittivät lakkaamatta hänen kauppaansa; rautakanget jyskyttivät hänen seiniään, niin että koko myymälä tärisi, ja sateenvarjot ja kepit kolisivat vastakkain vasaroiden takoessa. Koko hökkeli tuntui olevan hajoamaisillaan tehdessään yksin vastarintaa yleiselle hävitykselle. Mutta pahinta oli, että arkkitehti, joka ei muuten päässyt yhdistämään Aarreaitan entisiä osastoja Duvillard'in talon osastoihin, oli päättänyt kaivaa käytävän osastoja erottavan pienen talon alitse. Kun talo oli Mouret'n kauppahuoneen hallussa ja vuokrasopimuksessa oli määräys, että vuokralaisten oli kestettävä talon korjauksista johtuvat vauriot, ei esteitä tuntunut olevan, ja eräänä aamuna työ pantiin alulle. Bourras oli vähällä saada halvauksen. Eikö siinä tarpeeksi, että häntä ahdistettiin joka puolelta, oikealta, vasemmalta, takaa. Pitikö heidän vielä murtaa häneltä perustus! Bourras ajoi muurarit pois ja nosti asiasta oikeudenkäynnin. Korjaustöihin heillä sopimuksen mukaan oli oikeus, sen hän myönsi, mutta nämä olivat kaunistamistöitä. Naapurit luulivat, että hän voittaisi, mutta takeita ei ollut. Joka tapauksessa siitä tuntui tulevan pitkä juttu, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla tätä outoa ja loputonta kaksintaistelua.

Sinä päivänä, jolloin Denise vihdoinkin päätti puhua Bourras'lle, tämä oli käynyt asianajajansa luona.

— Uskoisitteko? hän huusi tervehdykseksi Deniselle. — Nyt he jo väittävät, että taloni perustus ei ole tarpeeksi luja ja että se vaatii korjauksia… Tuhat tulimmaista! Kyllikseen he ovat tärisyttäneet sitä kirotuilla koneillaan. Ihmekö se, jos se särkyy!

Kun Denise sitten ilmoitti aikovansa muuttaa pois ja palata Naisten Aarreaitan palvelukseen tuhannen frangin vuosipalkasta, vanhus hämmästyi niin suuresti, että mitään sanomatta kohotti vanhat, vapisevat kätensä taivasta kohti. Uutinen teki häneen niin masentavan vaikutuksen, ettei hän enää pysynyt pystyssä, vaan istuutui tuolille. Vähän aikaa vaiti oltuaan hän kysyi:

— Entä pienokainen?

— Rouva Gras ottaa hänet takaisin, Denise vastasi. — Hän piti pojasta paljon.

He olivat taas vähän aikaa puhumatta. Denisestä olisi ollut parempi, jos ukko olisi suuttunut, kiroillut ja lyönyt nyrkkiä pöytään, sillä häntä säälitti vanhuksen ilmeinen liikutus. Ja niin Bourras tointuikin ja alkoi ärjyä:

— Tuhat frangia! Kannattaahan sellaisesta palkasta mennä… Vielä te sinne kaikki menette. Mutta menkää vain ja jättäkää minut yksin! Niin, yksin, kuuletteko! Onhan ainakin yksi, joka ei taivu… Ja sanokaa heille, että aion voittaa juttuni, vaikka siihen menköön viimeinen paitani.

Denisen piti muuttaa Robineaun luota kuukauden lopussa. Hän oli käynyt Mouret'n puheilla ja kaikesta oli sovittu. Eräänä iltana, kun hän palasi kotiin, hän tapasi Delochen, joka odotti häntä porttikäytävässä. Tämä oli vasta kuullut uutisen ja oli varsin hyvillään. Koko tavaratalo puhui siitä, hän sanoi. — Ja iloisena hän kertoi Deniselle mitä osastoilla huhuiltiin.

— Näkisitte vain, kuinka noloilta osastoneidit näyttävät!

Sitten hän keskeytti jatkaakseen:

— Tulipa mieleeni. Muistattehan Clara Prunairen. No niin, hän kuuluu olevan isännän kanssa hyvissä väleissä… Ymmärrättehän?

Deloche punastui. Mutta Denise kävi kalpeaksi ja kysyi kiivaasti:

— Herra Mouret'nko kanssa?

— Niin, kuka olisi voinut uskoa. Tyttö, joka muistuttaa hevosta… Tuo pieni valkotavaroiden myyjätär, joka viime vuonna saavutti isännän suosion, oli ainakin sievä. No niin, oma asiansahan se on.

Denisen päätä pyörrytti, kun hän palasi kotiin. Lieneekö se ollut sitä, että hän oli liian kiireesti noussut portaat ylös? Hän nojautui ikkunaan, ja äkkiä Valognes muistui hänelle mieleen. Hän näki edessään aution kadun ja sammaloituneen kivetyksen, jota hän lapsena katseli ikkunastaan. Ja hänet valtasi kipeä kaipaus. Siellä hän olisi tahtonut elää, unohdettuna ja piilossa pikkukaupungin häiriintymättömässä rauhassa. Pariisin meno hermostutti häntä. Hän vihasi Naisten Aarreaittaa. Miksi hän oli suostunut palaamaan sinne? Kärsimyksiä kai se hänelle vieläkin tarjosi. Eivätkö Delochen kertomukset ahdistaneet nyt jo oudosti hänen sydäntään! Tietämättä miksi, hän purskahti itkuun ja vetäytyi ikkunasta. Hän itki kauan, ja kyyneleet rauhoittivat hänen mieltään ja soivat hänelle rohkeutta.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen, kun Robineau oli lähettänyt hänet asioille ja hän sattui matkallaan kulkemaan Vanhan Elbeufin ohi, hän näki ikkunasta, että Colomban oli yksin puodissa. Hän pistäytyi sisään. Baudu oli perheineen ruoalla; haarukoiden kilinää kuului myymälän takana olevasta huoneesta.

— Tulkaa vain, sanoi Colomban. — He ovat syömässä.

Mutta Denise käski hänen olla hiljaa vetäen hänet nurkkaan. Hän sanoi kuiskaten:

— Minä tahdoin tavata teidät… Te olette sydämetön. Ettekö näe, että
Geneviève rakastaa teitä ja että hän kuolee siitä aivan.

Deniseä värisytti. Eilisillan kuume kai häntä vieläkin puistatti. Colombaniin tämä odottamaton hyökkäys teki niin masentavan vaikutuksen, ettei hän tiennyt mitä vastata.

— Kuuletteko, Denise jatkoi, — Geneviève tietää, että rakastatte toista. Hän sanoi sen minulle ja itki kuin mieletön… Voi parkaa! Hän on kovin laiha. Olisittepa nähnyt hänen käsivartensa. Aivan teki mieli itkeä… Sanokaa, ette kai tahdo, että morsiamenne kuolee?

Syvästi liikuttuneena Colomban vastasi vihdoin?

— Ei kai hän ole sairas… Liioittelette varmaan… En ainakaan minä ole huomannut… Ja hänen isänsä se viivyttää häitä.

Deniseä valhe ei pettänyt. Hän kyllä ymmärsi, että setä olisi taipunut, jos sulhanen olisi vaatinut. Mutta vaikka Colomban valehteli, hänen hämmästyksensä ei ainakaan ollut teeskentelyä. Hän ei ollut todellakaan huomannut mitään, ja Denisen ilmoitus oli hänelle sangen epämiellyttävä. Niin kauan kuin hän ei tiennyt mitään, ei hänen ainakaan tarvinnut kärsiä.

— Ja kenenkä tähden te hänet hylkäätte? jatkoi Denise. — Jonninjoutavan tähden!… Ettekö te siis tiedä minkä arvoinen kaipuunne kohde on? En ole tähän asti tahtonut tuottaa teille pahaa mieltä, olen vältellyt kysymyksiänne… Mutta nyt sen kuulette! Niin, hän menee vaikka kenen kanssa. Te ette saa häntä koskaan tai jos saatte, niin saatte kuten muutkin, hetkeksi, sivumennen.

Colomban kuunteli häntä kalpeana, mutta joka kerran, kun Denise sinkautti uuden syytöksen Claraa vastaan, hänen huulensa värähtivät. Denise julmuudestaan nauttien kiihtyi yhä enemmän, niin ettei itsekään tiennyt mitä sanoi.

— Ja jos tahdotte tietää, hän sähähti lopuksi, — niin hän huvittelee
Mouret'n seurassa! Siinä sen kuulitte!

Hänen äänensä sortui, ja hän tuli vielä kalpeammaksi kuin Colomban. He katsoivat vähän aikaa toisiinsa. Sitten Colomban sopersi:

— Rakastan häntä.

Deniseä hävetti. Mitä hänellä oli tekemistä tuon miehen kanssa, ja miksi hän kiivastui? Hän ei voinut sanoa mitään. Hänen vasta kuulemansa sanat kaikuivat hänen sydämessään kaukaisen kellon kaikuna, ja hän kuunteli levottomana tuota ääntä: "Rakastan häntä! Rakastan häntä!" Ja soitto paisui yhä täyteläisemmäksi. Niin, oikeassa mies oli. Ei hän silloin voinut toista naida.

Kääntyessään Denise näki Genevièven ruokasalin ovella.

— Hiljaa! hän kuiskasi Colombanille.

Mutta oli jo liian myöhäistä. Geneviève oli luultavasti kuullut, sillä hänen kasvonsa olivat aivan verettömät. Samassa ovi aukeni ja asiakas saapui. Se oli rouva Bourdelais, joka vielä joskus kävi Vanhassa Elbeufissa, missä hänelle tarjottiin hyvää ja kestävää tavaraa. Muut olivat jo aikoja sitten herenneet käymästä. Rouva de Boves oli muotia noudattaen siirtynyt Naisten Aarreaittaan eikä rouva Martykaan tullut enää. Vastapäätä loistavat näyteikkunat houkuttelivat hänetkin luokseen. Genevièven täytyi mennä tulijaa vastaan ja hän sanoi elottomalla äänellä:

— Mitä rouva haluaa?

Rouva Bourdelais halusi flanellia. Colomban otti hyllyltä alas pakan, ja Geneviève näytteli kangasta. He seisoivat vierekkäin tiskin takana, ja heidän kylmät kätensä hipaisivat toisiaan. Samassa Baudu tuli sisään vaimonsa kanssa. Rouva Baudu meni istumaan tavalliselle tuolilleen kassan ääreen. Aluksi Baudu ei sekaantunut kauppaan. Hän ei ollut valittavinaan, vaan hymyili Deniselle ja katsoi sitten rouva Bourdelais'hin.

— Tämä ei ole tarpeeksi hyvää, sanoi rouva Bourdelais. — Näyttäkää minulle mikä teillä on parasta.

Colomban otti alas toisen pakan. Seurasi hiljaisuus. Ostaja tutki kangasta.

— Minkä hintaista se on?

— Kuusi frangia, hyvä rouva, sanoi Geneviève.

Ostaja tuntui hämmästyvän.

— Kuusi frangiako? Samaa kangasta ne myyvät tuolla vastapäätä viidestä frangista.

Baudun kasvot värähtivät. Hän ei voinut olla enää asiaan puuttumatta, vaan sanoi kohteliaasti, että rouva varmaankin erehtyi. Tämän kankaan oikea hinta oli kuusi frangia viisikymmentä, eikä sitä mitenkään voinut myydä viidestä. Rouva tarkoitti varmaankin jotain muuta kangasta.

— Eikö mitä, aivan samaa, väitti rouva Bourdelais, joka niinkuin aina porvarirouvat luuli tietävänsä paremmin. — Aivan samaa. Ja vielä paksumpaakin se taitaa olla.

Väittely alkoi kääntyä katkeraksi. Baudu teki parhaansa hallitakseen kasvonsa ja pysyttääkseen hymyn huulillaan. Mutta viha Naisten Aarreaittaa kohtaan kohosi hänen kurkkuunsa, niin että hän oli tukehtumaisillaan.

— Todellakin, rouva Bourdelais sanoi lopuksi, — teidän täytyy kohdella minua paremmin, muuten minäkin menen Naisten Aarreaittaan niinkuin muutkin.

Silloin Baudu menetti malttinsa ja huusi vihasta väristen:

— No niin, menkää sitten!

Rouva Bourdelais nousi loukkautuneena ja meni pois katsomattakaan toisiin ja sanoen mennessään:

— Niin aion tehdäkin.

Hämmästys oli yleinen. Isännän käytös tuntui kaikista oudolta. Hän näytti itsekin ihmettelevän sanojensa kiivautta. Ne olivat päässeet häneltä hänen tietämättään, puhjenneet kauan kertyneestä vihasta. Kaikki perheen jäsenet seurasivat, liikkumattomina, kädet hervottomina riippuen, katseillaan rouva Bourdelais'ta, joka kulki kadun poikki. Hän tuntui vievän mukanaan koko heidän toimeentulonsa, kun hän astui sisään Naisten Aarreaitan suuresta ovesta. Ja kun hänen selkänsä katosi väkijoukkoon, kauppaan jääneistä tuntui että viimeinen side oli katkennut.

— Taas veivät! mutisi kauppias.

Sitten kääntyen Deniseen, jonka palaamisesta Aarreaitan palvelukseen hän oli kuullut puhuttavan, hän sanoi:

— Sinutkin he vievät takaisin… Mene vain… En suutu sinulle siitä.
Kellä on varaa, sillä on valtaakin.

Denise, joka vielä toivoi, ettei Geneviève äsken kuullut Colombanin sanoja, kuiskasi hänen korvaansa:

— Hän rakastaa teitä, rohkaiskaa mielenne.

Mutta Geneviève, toivottomana niinkuin isäkin, kuiskasi hiljaa murtuneella äänellä:

— Miksi valehtelette!… Näettehän, ettei hän voi olla katsomatta sinne. Kyllä minä tiedän, että he ovat varastaneet hänetkin minulta, niinkuin varastavat meiltä kaiken.

Sitten hän meni istumaan kassan taakse äitinsä viereen. Tämä oli epäilemättä arvannut, että uusi isku oli kohdannut tytärtä, sillä hänen tuskaiset silmänsä siirtyivät Genevièvestä Colombaniin ja sitten Naisten Aarreaittaan. Totta se oli. Kaiken se heiltä vei, isältä omaisuuden, äidiltä lapsen, tyttäreltä sulhasen, kymmenen vuotta odottamansa. Tätä tuomittua perhettä katsellessaan Denise, jonka sydän oli täynnä sääliä, ei voinut olla tuntematta tunnonvaivoja. Eikö ollut sydämetöntä panna kätensä koneeseen, joka riisti köyhältä hänen toimeentulonsa. Mutta hän tunsi olevansa väkevämmän vallassa eikä tiennyt tekevänsä pahaa.

— Yhdentekevää, jatkoi Baudu rohkaistakseen itseään, — emme me siitä kuole. Jos yhden menetämme, niin toisen voitamme… Kuulehan, Denise, meillä on tässä seitsemänkymmentätuhatta frangia, joilla aiomme valmistaa Mouret'lle unettomia öitä… Mitä te siellä nyrpeilette, te muut! Eihän tässä hautajaisissa olla.

Baudunkin mieli kävi vähitellen yhä synkemmäksi. Kaikki he tuijottivat hirviötä, ikäänkuin eivät olisi voineet kyllikseen katsoa onnettomuutensa alkuunpanijaa. Rakennukset alkoivat jo valmistua. Rakennustelineitä purettiin, ja suunnattoman talon julkisivu paljastui valkeine seinineen ja suurine näyteikkunoineen. Pitkin liikenteelle jälleen avattua jalkakäytävää odotti lähettämön edessä kahdeksan tavaravaunua, joita tavaratalon miehet parhaillaan täyttivät kotiinlähetettävillä tavaroilla. Auringonpaisteessa niiden vihreiksi, keltaisiksi ja punaisiksi maalatut laidat välkkyivät kuin peilit täyttäen häikäisevillä heijastuksillaan Vanhan Elbeufinkin pimeät nurkat. Mustapukuiset ajurit istuivat nuhteettomassa asennossa halliten upeita hevosiaan, jotka kärsimättöminä ravistelivat hopeoituja suitsiaan. Sitä myöten kuin vaunut täyttyivät kuului kiveyksellä ikkunoita tärisyttävää vierivien rattaiden räminää. Katsoessaan tätä voitollista juhlakulkua, jota näkyä heidän oli kestettävä kaksi kertaa päivässä, onnettomat tunsivat sydämensä särkyvän. Isän päätä huimasi maailmalle kuljetettavien tavaroiden paljous, ja hän tunsi voimainsa pettävän. Äiti, jota ahdisti kiduttava levottomuus tyttären kohtalosta, ei hievahtanut paikaltaan, katsoi vain mitään näkemättä silmät kyynelten sumentamina.