Naisten aarreaitta

by Émile Zola

IX.

Maanantaina maaliskuun 14:ntenä, Naisten Aarreaitta avasi suuren kesäuutuuksien näyttelyn, jonka piti kestää kolme päivää, viettäen siten uusien myymälöittensä avajaisjuhlaa. Kolea tuuli puhalsi. Kadullakävijät kiirehtivät eteenpäin ihmetellen takatalvea, käärien päällysvaatteitaan paremmin ympärilleen. Mutta kaikki naapuriston pikkupuodit olivat kuohuksissa. Niiden omistajat laskivat jännityksestä kalpeina ensimmäisiä Neuve-Saint-Augustininkadun ovelle pysähtyviä vaunuja. Suuri markiisi, jonka uudet kultaukset tuntuivat kirkastavan katua kuin päivänpaiste, suojasi kirkonovea muistuttavaa holvikattoista sisäänkäytävää, jonka yläpuolella oli veistokuvaryhmä, missä nähtiin Teollisuuden ojentavan kättä Kaupalle. Oikealla ja vasemmalla talon julkisivut kohosivat räikeän valkeina ulottuen toisella puolella Michodièren-, toisella puolella Monsignynkadun kulmaan, jossa ne kääntyivät seuratakseen näitä reunustaen siten koko neliömäisen alueen lukuunottamatta Dix-Décembrenkadun laitaa, johon Kiinteistöpankki aikoi rakentaa. Naapurien tarvitsi vain nostaa päätään nähdäkseen tämän laajan, kasarmimaisen rakennuksen tavarapaljouden, sillä alakerrasta toiseen kerrokseen asti seinä oli täynnä suuria peililasi-ikkunoita, joiden takana talon koko komeus oli näytteillä. Mahtava kuutiomainen myymälä peitti heiltä taivaan ja auringon ja tuntui tavallaan aiheuttavan pakkasenkin, joka värisytti heitä heidän pimeiden puotiensa perällä.

Jo kuudesta alkaen Mouret oli ollut antamassa viimeisiä määräyksiä. Keskellä rakennusta, pääovesta alkaen, kulki leveä käytävä ja sen kummallakin puolella, Michodièren- ja Monsignynkatua pitkin, kaksi kapeampaa käytävää. Pihoista oli tehty suuria lasikattoisia halleja, joista rautaportaita myöten pääsi ylempiin kerroksiin ja joiden yli kulki rautasiltoja hallien laidasta toiseen. Arkkitehti oli terävä ja lahjakas mies, uuden ajan suunnan ihailija, joka käytti kiveä ainoastaan kellarikerroksen ja nurkkapatsaiden rakentamiseen; muu runko oli valettu kokonaan raudasta ja pylväitä oli pystytetty katto- ja lattiapalkkien liitoksia kannattamaan. Väliseinät olivat tiilestä. Kaikkialla oli tarpeeksi tilaa, ilmaa ja valoa, ja yleisön oli mukava liikkua laajoissa pylväskäytävissä. Se oli uudenaikaisen kaupankäynnin temppeli, luja ja kevyt, pystytetty lukuisien ostajajoukkojen käytettäväksi. Alhaalla keskuskäytävässä oli ovikäytävän jäännöserämyymälöiden jälkeen solmio-osasto, käsineosasto ja silkkiosasto. Monsignyn käytävässä oli valkeiden kankaiden ja pumpulikankaiden osastot ja Michodièren käytävässä lyhyttavaroiden ja trikootavaroiden osastot sekä verka- ja villakangasosastot. Ensimmäisessä kerroksessa oli valmiiden vaatteiden, valkotavaroiden, huivien ja pitsien osastot sekä uusia vastaperustettuja osastoja. Toiseen kerrokseen oli sijoitettu makuuvaate-, matto- ja huonekalukangasosasto, sanalla sanoen kaikki tilaa vaativat osastot. Nyt osastojen lukumäärä nousi jo kolmeenkymmeneenyhdeksään ja henkilökunnan tuhanteenkahdeksaansataan, joista kaksisataa naisia. Kokonainen pieni yhdyskunta eli ja liikkui kaikuvien holvien suojassa.

Mouret pyrki kaikessa miellyttämään naista. Nainen oli hänen talossaan kuningatar, naiselle hän oli rakentanut tämän temppelin saadakseen hänet kokonaan valtaansa. Kaikki hänen pyrkimyksensä tarkoittivat samaa: mielistellä naista hyötyäkseen hänen halujensa kiihtymisestä ja rikastuakseen hänen kuumeensa yltymisestä. Yötä päivää hän vaivasi päätään keksiäkseen uusia syöttejä. Hän oli laitattanut muun muassa kaksi sametilla verhottua hissiä säästääkseen heikoilta ostajattariltaan portaitten tuottaman väsymyksen. Hän oli järjestänyt tarjoiluhuoneen, jossa asiakkaille tarjottiin ilmaiseksi virvoitusjuomia ja leivoksia, ja lukusalin, muhkean, komeasti sisustetun gallerian, johon hän joskus järjesti taidenäyttelyjäkin. Mutta hänen nerokkain keksintönsä oli kumminkin äidin valloittaminen lapsen kautta, jos turhamaisuuden syötit eivät riittäneet. Mouret tiesi käyttää hyväkseen kaikkia naisen sydämessä piileviä tunteita ja heikkouksia. Hän perusti erityisiä osastoja pikkupoikien ja -tyttöjen tarpeita varten ja viivytti äitejä tarjoten lapsille kuvia ja punaisia ilmapalloja, joiden kylkeen tavaratalon nimi oli painettu suurin loistavin kirjaimin. Nämä ilmapallot, joita annettiin jokaiselle asiakkaalle, tekivät varsinkin hänen nerolleen kunniaa, sillä asiakkaiden mennessä koteihinsa ne langan päässä liehuen liikkuivat pitkin katuja tavaratalon mainoksina.

Mouret tiesi, että mainostaminen on tehokkaimpia keinoja maineen saavuttamiseksi, ja hänen hintaluetteloihin, ilmoituksiin ja julisteisiin kuluttamansa varat nousivat pian kolmeensataantuhanteen frangiin vuodessa. Kesäuutuuksien näyttelyä varten hän oli painattanut ja lähettänyt kaikkiin maailman ääriin kaksisataatuhatta hintaluetteloa, joista viisikymmentätuhatta meni ulkomaille vieraille kielille käännettyinä. Hän varusti ne kuvilla ja liitti niihin lehtiin liimattuja kangasmalleja. Joka paikassa oli Naisten Aarreaitan nimi luettavissa, talojen seinissä, sanomalehdissä, jopa teatterien esiripuissakin; sitä ei voinut olla näkemättä. Mouret väitti, ettei nainen kykene vastustamaan mainosta. Ennemmin tai myöhemmin hän menee sinne, minne huhu houkuttelee. Sitä paitsi Mouret osasi virittää taitavasti satimia naissielun tarkkana tuntijana. Hän oli huomannut, ettei nainen voinut voittaa kiusausta sekä että hän ostaa tarpeetontakin, kun luulee tekevänsä edullisen kaupan, ja tälle havainnolleen hän perusti hinnanalennusjärjestelmänsä. Hän myönsi yhä suuremmat hinnanalennukset, kuta kauemmin tavara oli ollut menemättä kaupaksi, vaikka siitä olisi koitunut tappiotakin, noudattaen joka suhteessa periaatettaan tavaran nopean rahaksimuuton tärkeydestä. Tunkien vielä syvemmälle naisen sydämen sokkeloihin hän oli keksinyt tavaroiden palauttamismahdollisuuden, jesuiittamaisen viettelyksen sukkelimman kepposen. "Ottakaa vain, rouva; tuokaa takaisin, jos se ei enää kotiin tultua miellytä." Nainen, joka vielä koetti pitää puoliaan kiusausta vastaan, sai syyn millä puolustautua.. Kauppa oli korjattavissa. Ja hän osti puhtaalla omallatunnolla. Siten palauttamisoikeus ja hinnanalennus saivat vakiintuneen sijansa uudenaikaisen kaupankäynnin mallikelpoisessa toiminnassa.

Tavaratalon järjestämisessä Mouret osoittautui verrattomaksi mestariksi. Hän piti lakinaan, ettei yksikään nurkka Naisten Aarreaitassa saanut jäädä tyhjäksi. Joka paikkaan hän vaati elämää, ääntä ja liikettä, sillä hänen sanojensa mukaan elämä vetää puoleensa elämää, luo ja leviää. Tätä lakia hän koetti noudattaa jos millä tavalla. Ovelle hän tahtoi tungosta uskotellakseen kadullakävijöille, että talossa oli oikea kahakka. Tungoksen hän sai aikaan sijoittamalla ovikäytävään jäännöstavaroiden myymälät. Siinä oli hyllyjä ja koreja täynnä kaikenlaista arvotonta tavaraa, jota myytiin polkuhinnasta ja joka houkutteli niin paljon vähävaraista kansaa, ettei ovesta tahtonut päästä sisälle ja että luuli tavaratalon olevan tulvillaan, vaikka se usein ei ollut kuin puolillaan väkeä. Sitten hän osasi kätkeä ne osastot, joissa kauppa väliin taukosi, esimerkiksi huivi- ja pumpulikangasosastot, joista edellinen kesällä, jälkimmäinen talvella oli kuollut; hän sijoitti niiden ympäri vilkasliikkeisiä osastoja, niin että ne hukkuivat yleiseen touhuun. Hänen keksintönsä oli myös matto- ja huonekaluosaston sijoittaminen toiseen kerrokseen; niissä kävi vähemmän väkeä ja alakerrassa nämä avarat ja tyhjät tilat olisivat tehneet ikävän vaikutuksen. Jos hänen olisi ollut mahdollista johtaa katu myymälänsä läpi, hän olisi ollut mielissään.

Mouret oli parhaalla keksimistuulellaan. Lauantai-iltana, kun hän oli mennyt luomaan viimeisen silmäyksen maanantaina avattavan suuren näyttelyn valmistuksiin, hänen oli tullut äkkiä mieleen, etteivät osastot olleetkaan tarkoituksenmukaisessa järjestyksessä. Ja kumminkin hän oli noudattanut tarkkaa johdonmukaisuutta asettaessaan kangasosastot toiselle puolelle ja valmiit vaatteet toiselle, selvä järjestys, joka teki mahdolliseksi ostajien itse löytää mitä hakivat. Tarkka luokitus oli ollut hänen unelmansa, kun hän aikanaan koetti selvitä rouva Hédouinin ahtaan myymälän sekasorrosta, ja nyt kun tämä unelma oli toteutumaisillaan, hän tunsi horjuvansa. Äkkiä hänelle selvisi, että kaikki oli järjestettävä uudestaan. Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa täytyi osassa tavarataloa suorittaa täydellinen osastojen muutto. Henkilökunnan oli täytynyt hääriä hikipäissään kaksi yötä ja sunnuntaipäivä kokonaan keskellä hirvittävää sekamelskaa. Tavarat eivät vielä maanantai-aamunakaan tuntia ennen avaamista olleet kaikki paikoillaan. Hulluksi isäntä kai oli tullut, hänen aikeistaan ei päässyt selville. Hämmennys oli yleinen.

— Kas niin, kiirehtikää! Mouret huusi neron luottamuksella. — Tuossa on vielä pukuja, joita pitää kantaa yläkertaan. Ja ovatko japanilaiset tavarat paikoillaan keskusportaiden lavalla?… Viimeinen ponnistus, lapset, niin saatte nähdä mitä tuloksia myynti tuottaa!

Myös Bourdoncle oli ollut paikalla varhaisesta aamusta alkaen. Hän ei ymmärtänyt enemmän kuin muutkaan, mitä mullistus tarkoitti, ja seurasi johtajaansa katseillaan levottoman näköisenä. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä hän tiesi mitä hänen kysymyksiinsä vastattiin tällaisina murroshetkinä. Kuitenkaan hän ei voinut lopuksi pidättää itseään, vaan kysyi hiljaisesti:

— Oliko välttämätöntä panna kaikki ylösalaisin juuri näyttelyn avaamispäivän aattona?

Mouret kohautti olkapäitään vastaamatta. Kun Bourdoncle uskalsi toistaa kysymyksen, hän puhkesi puhumaan:

— Olisipa todellakin ollut viisasta koota kaikki ostajat yhteen nurkkaan, vai mitä? Mistä lieneekään päähäni pälkähtänyt sellainen? Olisin ikäni katunut… Ettekö toki ymmärrä, että opastin joukkoja suoraan sinne, minne heillä oli asiaa. Kun ostaja olisi tullut sisään, hän olisi heti tiennyt minne mennä ostaakseen hameen tai puvun tai päällysvaatteen, ja tämän tehtyään hän olisi mennyt tiehensä, eksymättäkään edes!… Yksikään ei olisi käynyt koko taloa katsomassa.

— Mutta, huomautti Bourdoncle, — kun nyt olette hämmentänyt kaikki ja heittänyt osastot sinne tänne, myyjien täytyy suotta väsyttää jalkojaan saattamalla ostajat osastolta osastolle.

— Vähät minä siitä, vastasi Mouret. — He ovat nuoria, ja siitä he vain kasvavat… Sitä parempi, jos juoksevat. Enemmän niitä vain luulee olevan, ja lisänä ovat tuottamassa tungosta. Kuta enemmän väkeä, sitä paremmin kaikki käy!

Hän nauroi, suvaitsipa tehdä tarkempaa selkoakin puhuen hiljemmällä äänellä:

— Kuulkaahan, Bourdoncle, minä selitän teille mitä tulosta siitä on… Ensiksikin tämä asiakkaiden juokseminen edestakaisin kylvää heitä joka paikkaan, saa uskomaan, että heitä on enemmän kuin onkaan, ja eksyttää heidät kokonaan. Toiseksi kun heidät täytyy viedä talon päästä toiseen, kun heidän esimerkiksi ostettuansa pukukankaan täytyy mennä tavaratalon toiseen päähän ostamaan vuoria, talo tuntuu heistä kolme kertaa suuremmalta. Kolmanneksi heidän on pakko matkallaan kulkea sellaistenkin osastojen läpi, joihin he eivät olisi muuten panneet jalkaansakaan; he jäävät katsomaan ja lankeavat kiusauksiin, joista he eivät olisi muuten tietäneet mitään. Neljänneksi…

Bourdoncle purskahti hänkin nauruun. Silloin Mouret ihastuneena keskeytti huutaakseen alaisilleen:

— Hyvä on, lapset! Nyt lakaisemaan, ja sitten kaikki on kunnossa!

Kääntyessään hän huomasi Denisen. Tämä saapui ensimmäisenä osastolle, jonka edessä Mouret ja Bourdoncle seisoivat, ja hämmästyi suuresti huomatessaan, että kaikki oli muuttunut, sillä Mouret oli antanut viedä valmiit vaatteet toiseen kerrokseen talon toiseen päähän. Tyttö katsoa tuijotti ympärilleen hämmästyneenä.

— Mitä nyt? kuiskasi hän. — Onko täällä majanmuutto?

Hänen hämmästyksensä huvitti Mouret'ta, joka oli mieltynyt tällaisiin teatterimaisiin yllätyksiin. Helmikuun alussa Denise oli palannut Aarreaitan palvelukseen, jossa hän ilokseen ja ihmeekseen oli huomannut, että kaikki olivat hänelle kohteliaita, jopa kohtelivat kunnioittavastikin. Aurélie rouva varsinkin osoittautui ystävälliseksi. Marguerite ja Clara tuntuivat pakosta alistuvan kohtaloonsa, ja itse isä Jouvekin kumarsi nähtävästi häveten entistä käytöstään ja pyrkien sovintoon. Mouret oli sanonut mahtisanansa, ja heti kaikki oli muuttunut. Toverit väistyivät, katsoivat Deniseen ja kuiskailivat. Tässä yleisessä ystävällisyydessä Delochen alakuloisuus ja Paulinen salaperäinen hymy tuntuivat Denisestä loukkaukselta.

Mouret katsoi yhä häneen ihastuneen näköisenä.

— Mitä haette, neiti? hän kysyi vihdoin. Denise, joka ei ollut huomannut häntä, punastui vähän. Siitä lähtien kun hän palasi Aarreaitan palvelukseen Mouret'n monet ystävyydenosoitukset olivat liikuttaneet häntä suuresti. Pauline oli ilman nähtävää syytä kertonut hänelle yksityiskohtia myöten isännän ja Claran lemmentarinan, missä he toisensa tapasivat, mitä Claralle maksettiin. Pauline palasi usein aiheeseen ja kertoi senkin, että isännällä oli toinenkin rakastajatar, rouva Desforges, joka oli tavaratalossa hyvin tunnettu. Kertomukset hermostuttivat Deniseä, ja tuo outo pelon-, kiitollisuuden- ja vihansekainen tunne, joka ennen oli vallannut hänet Mouret'n läheisyydessä, alkoi uudelleen ahdistaa häntä.

— Muuttopuuhia ihmettelen, hän sopersi.

Mouret tuli hänen viereensä sanoakseen hänelle hiljaa:

— Pyydän teitä tänä iltana sulkemisajan jälkeen pistäytymään työhuoneeseeni. Minulla olisi teille puhumista.

Denise kumarsi hämillään vastaamatta. Tuskin hänellä olisi ollut siihen aikaakaan, sillä hänen oli pakko kiirehtiä osastolleen, johon muutkin myyjättäret alkoivat saapua. Mutta Bourdoncle oli kuullut ja katsoi Mouret'hen hymyillen, uskalsipa vielä puhuakin siitä hänelle, kun jäivät kahdenkesken.

— Vieläkö tämäkin? hän sanoi. — Varokaa, lopuksi siitä tulee totta!

Mouret puolustautui kiivaasti kätkien liikutuksensa ylpeän välinpitämättömyyden naamioon.

— Älkää joutavia! Ajankulua vain. Ei ole vielä se nainen syntynyt, joka minut voittaa.

Kun tavaratalo oli avattava, hän kiirehti luomaan viimeisen silmäyksen eri osastoihin. Bourdoncle pudisti päätään. Hiljainen ja vaatimaton Denise teki hänet levottomaksi. Kerran hän oli päässyt hänestä voitolle ajamalla hänet pois. Mutta tyttö oli palannut, ja häntä oli kohdeltava nyt tosivihollisena. Bourdoncle ei puhunut mitään vaan odotti aikaansa.

Hän kiirehti Mouret'n jälkeen. Tämä oli jo saapunut alakertaan, Saint-Augustininkadun halliin, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää, ja huusi kiivastuneena:

— Narrinako minua pidätte. Enkö käskenyt teitä panemaan siniset päivävarjot reunalle … korjatkaa tuoja pian!

Hän ei tyyntynyt. Kokonainen lauma poikia täytyi panna korjaamaan päivävarjonäyttelyä. Mouret käski hetkeksi sulkea ovetkin, kun huomasi ostajia tulevan, ja väitti sulkevansa tavaratalon kokonaan, jollei päivävarjoja saatu paikoilleen. Ne pilasivat hänen näyttelynsä. Hutin, Mignot ja muut taitavat näyttelynjärjestäjät tulivat katsomaan ja arvostelemaan, mutta eivät olleet ymmärtävinään isäntää, sillä he olivat toisen makusuunnan puoltajia.

Vihdoin ovet avattiin uudestaan ja väkeä tulvi sisään. Jo ensimmäisen tunnin aikana, ennen kuin talo vielä oli täynnäkään, syntyi sisäänkäytävässä sellainen tungos, että poliisin täytyi hajoittaa katuliikenteen esteenä olevia joukkoja. Mouret oli laskenut oikein. Taaja joukko taloudenhoitajia, pikkuporvariston rouvia ja myssypäisiä palvelijattaria hyökkäsi jäännöstavaroiden kimppuun. Kädet koholla he tutkivat riippuvia kankaita ja tyhjensivät köyhät kukkaronsa ostaakseen kolmenkymmenenviiden centimen pumpulikangasta, neljänkymmenenviiden centimen harmaata silkkivillaa ja varsinkin kolmenkymmenenkahdeksan centimen pukukangasta. Riuhtoen he tungeskelivat korien ja hyllyjen ympärillä, joista alennustavarat, kymmenen centimen pitsit, kahdenkymmenenviiden centimen nauhat, viidentoista centimen sukkanauhat, käsineet, alushameet, solmiot, miesten ja naisten sukat, katosivat kuin ahnaat joukot olisivat nielleet ne. Kylmästä säästä huolimatta yhä uusia ostajia tuli, niin etteivät kauppa-apulaiset, jotka myivät katukäytävällä, ennättäneet kaikkia palvella. Tungos oli niin suuri että eräs nainen loukkaantui vaikeasti ja pari lasta oli tukehtua joukon jalkoihin.

Pitkin päivää joukko yhä lisääntyi, yhden aikaan muodostui jonoja, jotka sulkivat liikenteen kuin kapinan aikana. Juuri kun rouva de Boves tyttärensä Blanchen kanssa pysähtyi epäröiden katukäytävälle, rouva Marty saapui hänkin tyttärensä Valentinen seurassa.

— Mikä väentungos! sanoi rouva de Boves. — Aivanhan tähän tukehtuu. En aikonut tullakaan, olin näet sairas, vuoteessa, mutta sitten päätin kumminkin käydä ulkona hengittämässä raitista ilmaa.

— Niin minäkin, sanoi rouva Marty. — Lupasin miehelleni käydä hänen sisarensa luona Montmartressa… Sitten ohikulkiessani tulin ajatelleeksi, että tarvitsen vähän nyöriä. Yhdentekeväähän on mistä ostaa, vai mitä? En tosiaankaan aio kuluttaa centimeäkään siitä yli. Enkä sitä paitsi tarvitsekaan muuta.

Puheistaan huolimatta he eivät kumpikaan voineet kääntää silmiään pois Naisten Aarreaitan ovesta, jota kohti voittamaton voima tuntui työntävän joukkoja.

— En tiedä menenkö ollenkaan, minua pelottaa, kuiskasi rouva de Boves.
— Blanche, lähdetään pois. Voimme joutua joukon jalkoihin.

Mutta hänen pelkonsa heikkeni ja hänen halunsa mennä minne muutkin pääsi voitolle, hän ei jaksanut vastustaa tungoksen houkuttelevaa kiusausta. Rouva Martykin meni mukaan toistaen toistamistaan:

— Varohan pukuani, Valentine! En tosiaankaan ole tällaista ennen nähnyt. Aivanhan ne kantavat muassaan. Minkähänlaista sisässä lienee?

Virta oli tempaissut heidät mukaansa, ja peräytyminen kävi mahdottomaksi. Niinkuin joki vetää uomaansa laaksossa pulppuavia vesiä, samaten asiakkaitten virta tuntui imevän itseensä kadullakulkijat hukuttaakseen pyörteihinsä asukkaat Pariisin kaikilta suunnilta. Hitaasti he siirtyivät eteenpäin, ahdistettuina joka puolelta, niin että he tuskin pääsivät hengittämään, pehmoisten olkapäiden ja pehmeän lämpimien vatsojen kannattamina. Heidän salainen mielihyvänsä kasvoi, sitä mukaa kun kulun hitaus kiihotti heidän uteliaisuuttaan. Silkkipukuisia naisia, pikkuporvariston rouvia vaatimattomissa asuissa, paljain päin tulleita tyttöjä tunkeili sekaisin, kaikki saman kuohuvan intohimon vallassa. Muutamat naisten joukkoon eksyneet miehet katselivat pulleiden povien saarroksista levottomina ympärilleen. Rehentelevän pulska imettäjä kohotti korkealle ilmaan kapalovauvaansa, joka kirkui ilosta. Toisaalla laiha ja kuiva nainen vihastui puhjeten rumiin sanoihin ja syyttäen naapuriaan tungoksessa murhayrityksestä.

— Pelkäänpä todellakin, että alushameeni jää minulta tänne, toisti rouva de Boves.

Mykkänä, kasvot vielä ulkoilman raitistamina, rouva Marty kohosi varpailleen nähdäkseen ennen muita päiden toisella puolen avautuvan myymälän avaruuksia. Hänen harmaissa silmissään olivat terät pienet niinkuin kissalla, kun se tulee päivänvalosta. Hän oli levänneen näköinen, kirkaskatseinen kuin vasta unesta herännyt.

— Oh, vihdoinkin! hän sanoi huoahtaen.

Rouvat pääsivät tungoksesta ja huomasivat joutuneensa Saint-Augustininkadun halliin. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun he näkivät, että se oli melkein tyhjä. Heistä tuntui, että täällä aukeni kevät heidän päästyään kadulla vallitsevasta pakkasesta. Ulkona riehuivat rakeita lennättävät, jäiset tuulet, mutta Aarreaitan gallerioissa kesähelteen kirkasvärisyys puhkesi kankaiden vaaleisiin vivahduksiin, kevätkuosien kepeyteen ja kirjavien päivävarjojen paljouteen.

— Mutta katsokaa! huudahti rouva de Boves tuijottaen kattoon.

Hän ihaili päivävarjonäyttelyä. Levitettyinä, pingoitettu kangas loistaen kuin kuperan kilven pinta, ne peittivät hallin katon lasiruuduista aina tammiseen seinälaudoitukseen asti. Ne kulkivat kiehkuroina pitkin yläkertojen holvikaaria, kiersivät köynnöksinä pylväitä, seurasivat suoraviivaisina reunuksina gallerioiden kaiteita kiiveten portaitakin keskeytymättöminä juovina; ja niiden tasasuhtaisessa järjestyksessä puhkeavat punaiset, vihreät, keltaiset värit peittivät joka paikassa seinät muistuttaen suuren kansanjuhlan kunniaksi sytytettyjä suuria venetsialaisia lyhtyjä. Nurkissa oli huokeammista päivävarjoista rakennettuja sekavia ryhmiä tai tähtiä, joiden vaaleansiniset, kerman- tai ruusunväriset vivahdukset johtivat mieleen yölampun himmeän valon, ja niiden yläpuolella leimusi suunnattoman suuria japanilaisia päivävarjoja, joissa kullankarvaiset kurjet halkoilivat purppuralta hohtavia taivaita.

Rouva Marty haki tarpeeksi kuvaavia sanoja ilmaisemaan ihastustaan, mutta ei osannut sanoa muuta kuin:

— Satumaista.

Sitten hän kääntyi katsoakseen minne mennä.

— Niin, missä sitä nyt ollaan. Nyöriä kai saa lyhyttavaraosastolta…
Ostan ja lähden sitten heti tieheni.

— Minä tulen mukaan, rouva de Boves sanoi. — Eikö niin, Blanche, käydään vain kerran katsomassa, ei sen enempää.

Mutta jo ovella he eksyivät. He kääntyivät vasemmalle, mutta kun osastoissa oli tapahtunut muutos, he eivät tulleetkaan lyhyttavaraosastoon, vaan osuivat poimukaulusosastoon ja sitten kaulusten ja kalvosinten osastoon. Matalakattoisissa huoneissa vallitsi painostava kuumuus, kostea ja umpinainen kuin kasvihuoneessa, ja kankaista erittyvät miedot hajut raskauttivat ilman, niin että kiertävien joukkojen askelten kaiku tukehtui siihen. Rouvat palasivat ovea kohti, mutta sen edemmäksi he eivät päässeet, sillä siellä oli edessä poistuvien naisten ja lasten joukko, jonka yläpuolella liiteli kokonainen pilvi punaisia ilmapalloja. Neljäkymmentätuhatta palloa oli varattu, ja poikia oli palkattu yksinomaan näiden pallojen jakamista varten. Nähdessään asiakkaiden poistuvan olisi voinut luulla ilmassa näkymättömien lankojen päässä kiirehtivän suunnattomia saippuakuplia, joihin päivävarjojen valohehku kuvastui. Koko tavaratalo kirkastui.

— Ovatpa nämä markkinat, sanoi rouva de Boves. — Ei enää tiedä minne mennä.

He eivät kuitenkaan voineet jäädä ovikäytävän tungokseen. Onneksi järjestyksenvalvoja Jouve tuli heidän avukseen. Tämä oleskeli tapansa mukaan eteisessä tarkastaen jokaista ohikulkevaa naista. Poliisivirkansa nojalla hän vahti varkaita, ja varsinkin hän piti silmällä raskaina olevia naisia, kun heidän silmiensä ilme herätti hänen epäluulonsa.

— Lyhyttavaraosasto, hyvät rouvat, on tuolla, vasemmalla, näettekö, trikootavaraosaston takana.

Rouva de Boves kiitti. Mutta rouva Marty kääntyi säikähtyneenä, kun ei enää nähnyt vieressään tytärtään. Lopuksi hän huomasi tämän kaukana Saint-Augustinin hallin toisessa päässä katselemassa suurella mielenkiinnolla frangi yhdeksänkymmenenviiden centimen naisten solmioita. Näitä myytiin eräältä pöydältä, mistä tavarat huudettiin kaupaksi, sillä Mouret, joka ei jättänyt ainoatakaan keinoa käyttämättä, piti tätä myyntitapaa varsin tehokkaana asiakkaiden huomion ja ostohalun herättämiseksi, ja hän pilkkasi muita kumppaneitaan, joiden mielestä tavaroiden tuli itse puhua puolestaan. Tätä myyntitapaa varten erityisesti palkatut, sukkeluuksia latelevat pariisilaiset tyhjäntoimittajat saivat kaupaksi suuret määrät vähäarvoista tusinatavaraa.

— Oi äiti, Valentine kuiskasi, — katso noita solmioita. Niihin on ommeltu nurkkaan pieni lintu.

Kauppa-apulainen suositteli tavaraa, sanoen että se oli täyttä silkkiä, että tehtailija oli tehnyt vararikon ja että niitä myytiin sentähden niin halvalla, ettei toiste tällaista tilaisuutta tarjoutuisi.

— Näinkö halvalla! Mahdotonta! rouva Marty sanoi ihastuen niinkuin tytärkin. — En kai köyhdy, vaikka ottaisin kaksikin.

Rouva de Boves katsoi halveksivasti häneen. Hän ei suvainnut tyrkyttämistä, ja se kauppias, joka kutsui luokseen, sai hänet heti pakenemaan. Rouva Marty puolestaan ei voinut ymmärtää toisen hermostunutta vastenmielisyyttä tavaransa puolesta puhuvaa kauppiasta kohtaan, sillä hänellä oli aivan toinen luonne, hän oli noita onnellisia naisia, jotka eivät pelkää väkivaltaa, vaan nauttivat julkisen tarjouksen mieltähivelevästä yllykkeestä, koska se sallii heidän pistää kätensä joka paikkaan ja käyttää aikansa tyhjiin puheisiin.

— Nyt, hän jatkoi innostuneesti, — nyöriä ostamaan!… En tahdo enää muuta nähdäkään.

Mutta kun he saapuivat kaulaliina- ja käsineosastolle, hänen voimansa pettivät jälleen. Siinä hohti hajavalossa iloinen näyttely, joka ilahdutti ja hurmasi silmää. Tasasuhtaisesti järjestetyt pöydät muistuttivat kukkasarkoja ja tekivät hallista ranskalaisen kukkatarhan. Pöydän paljaalla puupinnalla valuivat silkkiset liinat kannettomista ylen täysistä rasioista tarjoten silmälle milloin kurjenpolvien heleää punaa, milloin petunian maitomaista valkeutta, milloin päivänkukkien kultaa tai verbenan taivaansinistä. Ja kauempana loisti messinkivarsien päissä toinen kukkamaailma, sinne tänne siroteltuja koristeliinoja, kääröistään avattuja nauhoja, kokonainen kirjava vyö, joka kiemurteli pöydillä, kierteli pylväitä ja lukuisiin peileihin kuvastuen kertautui loppumattomiin. Mutta varsinkin katsojia keräsi käsineistä rakennettu sveitsiläismaja, joka mestariteos oli Mignot'n keksimä ja jonka pystyttämiseen oli mennyt kaksi päivää. Mustat käsineet muodostivat alakerroksen; sitten oljenväriset, resedanvihreät sekä häränverelle vivahtavat muodostivat seinät ja reunustivat koristeina ikkunoita ja parvekkeita.

— Mitä rouva haluaa? kysyi Mignot, kun näki rouva Martyn liikkumattomana sveitsiläismajan edessä. — Tässä on pesunahkahansikkaita yksi frangi seitsemänkymmentäviisi, parasta lajia.

Mignot oli väsymätön tyrkyttäjä, joka pöytänsä takaa puhutteli kaikkia ohikulkijoita imarrellen heitä kohteliaisuuksilla. Kun rouva Marty kielsi päänpudistuksella, hän jatkoi:

— Tyrolin hansikkaita yhteen frangiin kahteenkymmeneenviiteen, Torinon hansikkaita lapsille kirjauksin koristettuja kaikenvärisiä…

— Ei kiitos, en tarvitse mitään, rouva Marty julisti.

Mutta Mignot arvasi hänen äänensä vivahduksesta, ettei hänen kiellossaan ollut tarpeeksi pontta, ja pani siekailematta hänen eteensä parin viimeksi mainitsemiaan käsineitä. Rouva Marty ei jaksanut enää vastustaa, vaan osti yhden parin. Huomatessaan rouva de Boves'n katsovan häneen hymyillen hän punastui.

— Olen hirveän lapsellinen, vai mitä! Jos en kiirehdi nyöriäni ostamaan ja pakene sitten, olen hukassa.

Onnettomuudeksi oli lyhyttavaraosastolla sellainen tungos, ettei hän voinut heti toimittaa asiaansa. Rouvat odottivat kymmenen minuuttia ja alkoivat jo tuskastua, kun saivat muuta ajattelemista nähdessään rouva Bourdelais'n, joka kolmen lapsensa kanssa sattui heidän viereensä. Tämä selitteli käytännölliseen elämään perehtyneen naisen tyyneydellä, että oli tahtonut näyttää näyttelyn lapsilleen. Madeleine oli kymmenen, Edmond kahdeksan ja Lucien neljän vuoden vanha, ja he nauroivat ilosta. Käynti oli heille huviretki, joka ei paljoa maksanut ja joka jo aikoja sitten oli luvattu.

— Mutta nuo punaiset päivävarjot ovat mukavia, sanoi äkkiä rouva Marty, joka väsyneenä pitkään odottamiseen polki jalkaansa kärsimättömästi. — Mitä jos ostaisin yhden.

Hän valitsi yhden, neljäntoista frangin viidenkymmenen centimen hintaisen. Rouva Bourdelais sanoi hänelle ystävällisesti seurattuaan kauppaa moittivin katsein:

— Teidän ei olisi pitänyt kiirehtiä. Kuukauden kuluttua olisitte voinut saada sen kymmenellä frangilla… Minua he eivät ainakaan petä.

Hän alkoi tehdä selkoa havainnoista, joita hän säästäväisenä perheenemäntänä oli tehnyt. Koska tavaratalot säännöllisesti alensivat hintaa, tarvitsi vain odottaa ostaakseen halvalla. Hän ei ainakaan suostunut niiden nylkemisjärjestelmään, päinvastoin hän osasi käyttää hyväkseen todella hyviä tilaisuuksia. Ja hän kerskasi menettelevänsä niin taitavasti, etteivät he saaneet häneltä vähääkään voittoa, väittipä vielä tuntevansa vain iloa heidän vahingostaan.

— Kuulkaahan, sanoi hän lopuksi, — olen luvannut lapsille mennä heidän kanssaan yläkerran lukusaliin kuvia katsomaan… Tulkaa tekin mukaan, onhan teillä aikaa.

Rouva Marty unohti nyörinsä ja suostui heti, mutta rouva de Boves kieltäytyi sanoen kiertävänsä mieluummin alakertaa. Ja voisivathan he sitä paitsi myöhemmin tavata yläkerrassa. Rouva Bourdelais etsi portaita, mutta samassa hän huomasi hissin ja työnsi lapsensa siihen suodakseen heille vielä senkin huvin. Rouva Marty ja Valentine menivät hekin pieneen häkkiin, joka kävi sangen ahtaaksi, mutta he katselivat niin hartaasti peilejä, samettisia istuimia ja sirotekoisia kupariovia, että saapuivat toiseen kerrokseen huomaamattakaan tasaisesti liukuvaa nousua. Siellä odotti heitä uusi yllätys. Pitsiosaston ohi kuljettuaan he saapuivat tarjoiluhuoneeseen, jossa rouva Bourdelais juotti lapsilaumalleen limonaadia. Tarjoiluhuone oli neliömäinen sali, jossa oli leveä marmorinen pöytä. Kummassakin päässä hopeiset suihkukaivot heittivät ilmaan hienon suihkun, ja takana oli hyllyt täynnä pulloja. Kolmella pojalla oli täysi työ lasien pyyhkimisessä ja täyttämisessä. Janoisen ostajakunnan hillitsemiseksi oli pöytä täytynyt ympäröidä sametilla päällystetyllä kaiteella, jonka takana asiakkaat jonossa odottivat vuoroaan, niinkuin teatterien lippumyymälässä. Täällä oli alituinen tungos, ja moni nautti niin innokkaasti ilmaiseksi tarjottuja herkkuja, että tuli pahoinvoivaksi.

— Kas, minne he nyt hävisivät, sanoi rouva Bourdelais päästyään tungoksesta ja pyyhittyään lasten suut.

Rouva Marty tyttärineen oli jo kaukana hallin toisessa päässä. Rouva Bourdelais näki heidän koettavan hameita ja ostavan yhden. Heidän vastustusvoimansa oli nähtävästi lopussa, ja äiti ja tytär katosivat näkyvistä ostamiskiihkon valtaamina.

Kun rouva Bourdelais tuli luku- ja kirjoitussaliin, hän asetti lapset istumaan ison pöydän ääreen ja meni hakemaan heille valokuva-albumeja. Ison salin holvikatto oli täynnä kultakoristeita, ja sen kummassakin päässä oli valtavat kamiinat. Keskinkertaisia, mutta komeasti kehystettyjä tauluja oli seinillä, kummallakin puolella avautuvat, tavarataloa hallitsevat holvikattoiset lehterit oli erotettu salista pylväillä, joiden välissä oli suuria, majolikamaljakoissa kasvavia palmuja. Sanomalehdillä, aikakauskirjoilla, kirjepaperilla ja kirjoitusneuvoilla sälytetyn laajan pöydän ympärillä istui äänetön yleisö. Jotkut naiset riisuivat käsineensä kirjoittaakseen kirjeitä tavaratalon nimikirjaimin varustetulle paperille, jonka painetun alkukirjoituksen he pyyhkäisivät yli kynänvedolla. Miehiä istui mukavissa nojatuoleissa lukemassa sanomalehtiä. Mutta useimmat viivyttelivät tekemättä mitään: miehiä odottamassa vaimojaan, jotka irti päästyään kiersivät osastoja; nuoria naisia odottaen rakastettunsa tuloa; vanhoja sukulaisia, joita oli tuotu sinne pois mentäessä haettaviksi niinkuin kepit ja sateenvarjot haetaan. Ja he lepäsivät ylhäällä luoden silloin tällöin parvekkeilta silmäyksen alakerran leveisiin käytäviin ja halleihin, joiden kaukaiset äänet yhtyivät kynien rapinaan ja sanomalehtien kahinaan.

— Kas, tekö siinä? sanoi rouva Bourdelais. — En ollut tunteakaan.

Hän oli huomannut sanomalehden takana lasten vieressä istuvan rouva Guibalin. Tämä ei näyttänyt olevan tapaamisesta mielissään ja teki kärsimättömän liikkeen. Mutta hilliten itsensä hän kertoi tulleensa lepäämään väentungoksesta. Kun rouva Bourdelais kysyi häneltä aikoiko hän ostaa, hän vastasi pitkäveteisellä äänellään kätkien luomiensa alle itsekkään katseensa terävyyden.

— En, päinvastoin olen tullut tuomaan takaisin ostoksia, joihin en ole tyytyväinen, oviverhoja. Mutta täällä on niin paljon väkeä, ettei pääse lähellekään. Täytyy odottaa.

Rouva Guibal jatkoi puhettaan pitäen palauttamisjärjestelmää sangen mukavana. Ennen hän ei koskaan ostanut, mutta nyt hänkin joskus uskalsi. Viidestä ostamastaan esineestä hän palautti neljä, ja hän oli jo melkein kaikilla osastoilla tunnettu omituisista kaupoistaan ja iänikuisesta tyytymättömyydestään, joka sai hänet tuomaan tavarat takaisin yksitellen pidätettyään niitä luonaan monta päivää. Mutta puhuessaan hän ei kääntänyt katsettaan salin ovesta ja hän näytti tuntevan huojennusta, kun rouva Bourdelais kääntyi lapsiensa puoleen selittääkseen kuvia. Melkein samassa herra de Boves ja Paul de Vallagnosc astuivat sisään. Kreivi, joka oli tullut muka ainoastaan opastaakseen Vallagnoscia uudessa tavaratalossa, vaihtoi rouva Guibalin kanssa nopean katseen; sitten tämä taas vajosi lukemiseensa ikäänkuin ei olisi tiennyt toisen tulosta mitään.

— Terve, Paul! kuului takaa ääni.

Se oli Mouret, joka oli tarkastamassa eri toimistojen työtä. He kättelivät, ja Mouret kysyi heti, eikö rouva de Boveskin aikonut kunnioittaa tavaratalon avajaisjuhlaa läsnäolollaan.

— Ei, suureksi ikäväkseen hän ei voi, vastasi herra de Boves. — Hän on sairas, ei kuitenkaan mitään vaarallista.

Samassa hän erosi heistä lähestyäkseen hattu kädessä rouva Guibalia, jonka hän nyt vasta oli huomaavinaan. Toiset jäivät paikoilleen tervehtien häntä sieltä. Rouva Guibalkin teeskenteli hämmästystä. Mutta Paul hymyili, sillä nyt hän ymmärsi. Hiljaa hän kertoi Mouret'lle, miten hän oli tavannut kreivin Richelieunkadulla ja miten tämä koetettuaan ensin turhaan päästä hänestä eroon oli vihdoin pakottamalla pakottanut hänet tulemaan mukaansa Naisten Aarreaittaan, joka muka välttämättä oli nähtävä. Jo kokonaisen vuoden tämä kunnon rouva oli imenyt herra de Boves'ilta hänen rahansa ja huvitellut mielensä mukaan hänen kustannuksellaan tavaten hänet milloin missäkin julkisessa paikassa, kirkoissa, museoissa, myymälöissä, sopiakseen hänen kanssaan suullisesti tapaamisista, kun ei uskaltanut kirjoittaa.

— Luulen, etteivät he koskaan tapaa kahta kertaa samassa hotellissa, kuiskasi nuori mies. — Viime kuussa esimerkiksi herra de Boves oli muka tarkastusmatkalla ja kirjoitti vaimolleen joka toinen päivä milloin Blois'sta, milloin Libournesta tai Tarbes'ista, ja kuitenkin voisin vannoa nähneeni hänet Batignolles'in matkustajakodin ovella… Mutta katsohan kuinka hän kumartaa. Mikä nuhteeton virkamiesryhti! Kuin itse vanha Ranska!

— Ja miten avioliittosi edistyy? kysyi Mouret.

Paul vastasi kääntämättä silmiään kreivistä, että odotettiin tädin kuolemaa. Sitten hän suuresti huvittuneena jatkoi:

— No johan nyt! Nyt hän antaa hänelle osoitteen, näetkö? Ja toinen ottaa vastaan sen mitä viattomimman näköisenä. Pelättävä nainen tuo hienohipiäinen punakutri, joka näyttää kaikkeen kyllästyneeltä… Täytyypä todella myöntää, että outoja täällä sinun luonasi tapahtuu.

— Oh, vastasi Mouret hymyillen, — naiset eivät täällä ole minun luonani vieraissa, kotonaanhan he ovat.

Sitten hän rupesi laskemaan leikkiä. Niinkuin pääskyset tuottavat kodille onnea, niin lempikin. Eivät he olleet hänelle tuntemattomia, tytöt, jotka kiersivät osastoja, yhtä vähän kuin rouvatkaan, jotka sattumalta tapasivat ystäviään. Ja jos he eivät ostaneetkaan, niin olivathan ainakin lisänä tungoksessa, huoneita lämmittämässä. Jutellessaan Mouret johti vanhan toverinsa lukusalin ovelle katsomaan keskusgalleriaa, joka komeine halleineen levisi heidän jalkainsa alla. Heidän takanaan sali uinui levollisuutta, huolimatta kynien rapinasta tai kahisevista sanomalehdistä. Muuan vanha herra oli nukahtanut Moniteur lehden ääreen. Herra de Boves katseli tauluja eksyttääkseen tungokseen tulevan vävynsä. Ja yksin häiriten yleistä rauhaa rouva Bourdelais liverteli ääneen lapsiensa huviksi ikäänkuin olisi ollut kotonaan.

— Näethän, kotonaan he ovat, Mouret toisti osoittaen kädellään alhaalla myllertäviä naisjoukkoja.

Samassa tuli rouva Desforges sisään päästyään töin tuskin vapaaksi oven tungoksesta, johon häneltä oli jäädä päällysvaippakin. Hän käveli ensimmäisen hallin poikki ja saavuttuaan suureen galleriaan hän kohotti katseensa. Kaikkialla hän näki kaiteita ja käsipuita niinkuin asemasalissa, ilmassa notkuvia portaita ja riippusiltoja. Kierreportaat kohosivat rohkeasti kaarrellen, rautasillat risteilivät korkealla katon alla. Ja kaikki nämä kevyet, rautaiset rakennelmat kuvastuivat päivän kirkastamaa lasikattoa vastaan eräänlaisena sokkelopitsinä, jonka silmukoista päivä kiilsi. Toteutunut unelma, uudenaikainen Baabel, joka pinosi päällekkäin monet kerroksensa, avasi laajat salinsa ja tarjosi loppumattomia näköaloja. Rauta oli joka paikassa vallitsevana. Nuori arkkitehti oli uskaltanut käyttää sitä sellaisenaan peittämättä sitä kiveä tai puuta matkivan töherryksen alle. Alhaalta rakennus oli sekä värinsä että muotonsa puolesta tehty yksinkertaiseksi, jottei se loistollaan himmentäisi näytteille pantuja tavaroita; siellä oli suuria sileitä seinäpintoja ja himmeitä värejä. Mutta mikäli pylväät kohosivat korkeammalle, niiden kukka-, lehti- ja tähtikoristeet kävivät yhä komeammiksi ja monimutkaisemmiksi, kunnes ne vihdoin kattoon kohottuaan peittyivät leimuavien värien, punaisen, vihreän ja hohtavan kullan peittoon, kullan varsinkin, lainehtivan, kuohuvan kullan, joka räiskytti ikkunalasitkin kiiltäviä kultapisaroita täyteen. Siellä gallerioidenkin holvikaaret hohtivat iloisenvärisinä. Kirjavat mosaiikki- ja fajanssireunukset lievensivät yleisvaikutuksen ankaruutta, kun sitä vastoin pitkin portaiden punaisella sametilla verhottuja kaidepuita juoksi kiilloitettuja rautakiskoja, teräkseltä loistavia.

Vaikka rouva Desforges oli jo käynyt katsomassa tavaratalon uutta osaa, vaikutti se esiintyessään nyt hehkuvan elämän pyörteissä häneen niin valtavasti, että hänen täytyi pysähtyä. Hänen ympärillään kuohuivat sisään ja ulos tunkevan ihmisvirran hyökyaallot. Joukko oli vielä sangen kirjavaa, vaikkakin säätyläisnaisten luku iltapäivän kuluessa vähitellen lisääntyi. Surupukuisiakin naisia oli, pitkät suruhunnut hatuissa. Siellä täällä väentungokseen eksynyt imettäjä koetti kyynärpäät ojona suojella lastaan. Koko tämä aaltoileva ihmismeri, nämä kirjavat hatut ja hatuttomat, vaalea- tai mustatukkaiset päät vierivät gallerioiden päästä päähän sekavina ja himmeävärisinä keskellä heleästi loistavia kankaita. Kaikkialla, eloisissa musliineissa, hohtavissa silkkikankaissa ja tummissa villakudoksissa näkyi suuria hintalappuja, joiden räikeä valkeus pisti silmään. Nauhakasojen silmukat kohosivat oudonmuotoisina korvina ihmisten päiden takaa, flanellipino pisti jykevän niemekkeensä lainehtivaan ihmismereen, lukuisat peilit kuvastivat pintaansa näyttelyjen osia ja yleisön murtokappaleita, olkapäitä, käsivarsia ja kenossa keikkuvia kasvoja. Oikealla ja vasemmalla, poikkipäin kulkevissa gallerioissa vilahteli milloin valkotavaroiden lumikinoksia, milloin trikootavaroiden tummantäplikkäitä kasoja, milloin etäisyyteen hukkuvia ryhmiä, joihin lasiruuduista lähtevä valo sattui ja joissa ei asiakkaista enää ollut muuta jäljellä kuin sekavasti häilyvää ihmistomua. Ja kun rouva Desforges kohotti katseensa, hän näki pitkin riippusiltoja, kierreportaita ja eri kerrosten kaiteita kattoa kohti pyrkivää hyörivää väkeä, kokonaisen ilmassa liikkuvan kansakunnan, joka kapusi suunnattoman metalliverkon silmukoissa ja kuvastui mustana hiotun kattolaen kirkkautta vastaan. Suuria kultaisia kattokruunuja riippui laessa. Lippuina liehui kaidepuissa mattoja, silkkiliinoja, kultakirjokankaita. Pitsiparvia lenteli, musliinipilviä, liiteli silkkisiä siipiä, ja niiden keskellä kurottuivat puoleksi puetut mallinuket voitollisesti taivasta kohti. Ja tämän sekasorron yläpuolella, kaikkein korkeimmalla, missä ostajain luku väheni, vuodevaateosaston pienet, patjojen peittämät rautasängyt pilkistivät valkeiden päiväpeitteiden alta, niinkuin sisäoppilaitoksen makuuhuoneessa pikkutyttöjen vuoteet, huolimatta alhaalta kohoavasta hälinästä.

— Haluaako rouva huokeita sukkanauhoja? sanoi eräs myyjä rouva
Desforges'ille, nähdessään hänen seisovan liikkumattomana. —
Täyssilkkiä, frangi yhdeksänkymmentäviisi.

Rouva Desforges ei viitsinyt edes vastata. Hänen ympärillään kuului yhtämittaisena surinana yhä uusia tarjouksia, toinen toistaan kiihkeämpiä. Rouva Desforges seisoi yhä samassa paikassa miettien minnepäin kääntyä. Vasemmalla hän huomasi Albert Lhommen kassakomerossa. Tämä, joka tunsi hänet ulkonäöltä, uskalsi hymyillen katsella häntä huolimatta laskuista, joita joka taholta satoi hänen pöydälleen, yhtä vähän kuin Josephistakaan, joka hikipäissään sitoi ja pakkasi tietämättä kuinka selvitä käärelankakeristään. Rouva Desforges pääsi suunnastaan selville. Hän huomasi olevansa silkkiosaston edessä. Mutta sittenkin häneltä meni kymmenen minuuttia ennenkuin hän pääsi perille. Punaisia, näkymättömien rihmojen päässä liehuvia ilmapalloja ilmestyi yhä enemmän; ne kokoontuivat purppurapilveksi, joka hiljakseen liiteli ovea kohti hajotakseen Pariisin kaduille. Hänen täytyi joskus kumartua kun pallo lensi alhaalla, jonkun lapsen pikku sormiin sidottuna.

— Kuinka, rouva, tekin olette uskaltanut! Bouthemont huudahti iloisesti huomatessaan rouva Desforges'in.

Nykyään tämä osastonhoitaja, jota Mouret oli suositellut rouva Desforges'ille, kävi joskus tämän kodissa teetä juomassa. Henrietten mielestä Bouthemont ei tosin ollut erikoisen hieno, mutta hän oli muuten miellyttävä mies, jonka vilkas ja hilpeä luonne huvitti ja hämmästytti. Sitä paitsi Bouthemont oli joitakin päiviä sitten ujostelematta kertonut hänelle Mouret'n ja Claran hyvistä väleistä jutellen huvikseen, mitään tarkoittamatta, niinkuin tämän leikkisän miehen oli tapana, ja nyt rouva Desforges mustasukkaisuuden pistos rinnassa, mutta välinpitämättömän näköisenä, tuli katsomaan kuka tyttö oli, vaikka Bouthemont oli nimeä mainitsematta vain sanonut hänet erääksi valmiiden vaatteiden myyjättäreksi.

— Tarvitsetteko jotakin? Bouthemont jatkoi.

— Tietysti, en kai muuten olisi tullut… Onko teillä fulardia aamupuvuiksi?

Mutta rouva Desforges'in käynnillä oli toinenkin tarkoitus. Hän oli tullut kysymään Bouthemont'ilta Mouret'n myyjättären nimeä, sillä hän tahtoi välttämättä nähdä tämän. Bouthemont kutsui Favier'n näyttämään kankaita, mutta odottaessaan tämän tuloa hän jatkoi keskustelua rouva Desforges'in kanssa. Favier viipyi, sillä hän palveli parhaillaan tuota vaaleata "kaunotarta", josta osastolla usein puhuttiin, vaikka ei tiedetty hänen oloistaan eikä hänen nimestään. Tällä kertaa "kaunotar" oli surupuvussa. Ketä hän mahtoi surra, isäänsäkö vai miestään. Ei varmaankaan isää, sillä hän olisi kai siinä tapauksessa näyttänyt alakuloisemmalta. Mutta jos hän suri miestään, niin silloinhan hän oli todellakin ollut naimisissa eikä huhuissa ollutkaan perää. Mutta jos häneltä oli äiti kuollut. Kaikkia näitä mahdollisuuksia pohdittiin hiljaa osastolla tulisesta kiireestä huolimatta.

— Joutukaahan toki! Hutin huusi Favier'lle, joka palasi saatettuaan "kaunottaren" kassalle. — Kun tuo nainen on täällä, niin ette joudu milloinkaan valmiiksi… Hänkö nyt teistä huolisi.

— Yhtä paljon ainakin kuin minä hänestä, vastasi myyjä vihoissaan.

Mutta Hutin uhkasi ilmoittaa johtokunnalle, jos myyjät eivät käyttäytyneet kunnioittavasti asiakkaita kohtaan. Hutinista oli tullut hirviö kun hän toverinsa avulla oli saanut Robineaun kukistetuksi ja päässyt hänen paikalleen, ja hän osoitti lupauksistaan huolimatta niin armotonta ankaruutta alaisiaan kohtaan, että nämä kannattivat nyt salaa Favier'ta.

— Kas niin, älkää vastatko, jatkoi Hutin ankarasti. — Herra
Bouthemont kysyy teiltä fulardia, vaaleampia sävyjä.

Keskellä hallia tarjosi kesäsilkkien näyttely silmälle aamuhetken hienoimpia valonvivahduksia, läpikuultavan vaaleita, punaisia, keltaisia, sinisiä heijastuksia, taivaankaarelta lainattuja. Siinä oli kankaita, kirkkaampia kuin kesäisen taivaan hattarat, keveämpiä kuin linnun pesästä lentävät untuvat, hienompia kosketukselle kuin kiinalaisen neitsyen iho. Siinä oli japanilaisia ja intialaisia kankaita, ruudukkaisia, kukikkaita, jotka johtivat mieleen hienohelmaisten naisten kävelyn toukokuun aamuna suurten puiden varjossa.

— Otan tämän, rouva Desforges sanoi osoittaen Ludvig XIV:n tyylistä kangasta, jonka vaalealle pohjalle oli siroteltu ruusukimppuja.

Favier'n mitatessa kangasta hän vielä kerran pyysi Bouthemont'ia sanomaan kenestä oli kysymys.

— Aion mennä valmiiden vaatteiden osastolle, sanoi hän, — katsomaan matkaviittoja… Kuulkaa, onko hän vaalea, tuo neiti, josta oli puhe?

Osastonjohtaja, joka alkoi käydä levottomaksi itsepintaisista kysymyksistä, hymyili vastaamatta. Samassa Denise sattui kulkemaan ohi opastaessaan Liénard'in luo merinoita ostamaan rouva Boutarelin, tuon maaseudulta kotoisin olevan naisen, joka kävi Pariisissa kahdesti vuodessa tuhlatakseen Naisten Aarreaitassa vaivoin säästämänsä rahat. Kun Favier valmistautui saattamaan rouva Desforges'ia, Hutin pysähdytti hänet tehdäkseen hänelle kiusaa.

— Teidän ei tarvitse mennä. Pyydetään neitiä saattamaan rouva.

Denise suostui heti ottamaan sekä ostoksen että laskun. Mutta hän oli hämillään niinkuin aina, kun kohtasi tuon miehen, jota hän ei voinut häpeämättä nähdä, ikäänkuin tämä olisi muistuttanut häntä vakavasta hairahduksesta. Niin suuresti unelman muisto painoi hänen omaatuntoansa.

— Kuulkaahan, kuiskasi rouva Desforges Bouthemont'ille, — tuo tyttö se kai on… Vai on hänet otettu takaisin palvelukseen?… Aivan varmaan, hän se on, josta kerroitte.

— Mahdollisesti, vastasi osastonhoitaja yhä vielä hymyillen ja vältellen suoraa vastausta, sillä hän oli päättänyt lujasti pitää nimen salassa.

Seuraten Deniseä rouva Desforges nousi hitaasti portaita. Hänen täytyi vähän väliä pysähtyä pitääkseen puoliaan yläkerroksista laskeutuvia joukkoja vastaan. Portaita kannattavat pylväät tärisivät huomattavasti koko talon täyttävän elämän vaikutuksesta. Jokaisella portaalla seisoi kummallakin puolella kaiteeseen lujasti sidottu mallinukke, jonkin erityisen vaatekappaleen näyttämistä varten, milloin kävelypuvun, milloin päällysvaatteen, milloin aamupuvun. Niitä olisi voinut luulla voittokulun kunniaksi järjestetyksi kaksinkertaiseksi sotilasriviksi, niin suorina ja vakavina ne seisoivat kohottaen ilmaan pään asemesta kaulaan pistetyn hintalappupuikon, joka upposi flanelliin kuin tikari veriseen haavaan.

Vihdoin rouva Desforges pääsi toiseen kerrokseen, mutta törmäsi sellaiseen väenpaljouteen, että hänen täytyi pysähtyä hetkeksi. Hän näki nyt allaan alakerran osastot mahtavine ostajakuntineen, jonka läpi hän oli äsken raivannut tiensä. Näin ylhäältäpäin katsottuna se näytti aivan erilaiselta. Ihmisten päät, toinen toisensa vieressä, alta ei ruumista näkynyt, nousivat ja laskivat kuin valtameren aallot, kihisivät ja kuhisivat kuin muurahaispesässä. Valkeiden hintalappujen numerot näyttivät täältä vain hienoilta viivoilta, nauhakasat olivat litistyneet, flanelliniemeke halkaisi galleriaa kapeana muurina, kaidepuilla riippuvat matot ja kirjokutoiset silkit riippuivat hänen jalkojensa alla kuin kirkon laulajalehteriin ripustetut juhlastandaarit. Kauempana hän huomasi poikkipäin kulkevien gallerioiden polvekkeita, niinkuin kellotornin hirsiristikolta näkee lähikatujen kulmia, missä ohikulkijat liikkuvat mustina täplinä. Varsinkin häntä hämmästytti se, että hän sulkiessaan kirjavien värien sekasorrosta väsyneet silmänsä tunsi vieläkin valtavammin ihmisjoukkojen läheisyyden oudosta, veden nousua muistuttavasta kohinasta ja ihmisruumiiden ilmaan haihduttamasta lämmöstä. Lattiasta kohosi hieno pöly täynnä naisesta lähteviä tuoksuja, alusvaatteista ja niskasta, hameista ja hiuslaitteista, kirpeä, läpitunkeva tuoksu, joka suitsutuksena häilyi tässä naisruumiin palvelukseen pystytetyssä temppelissä.

Mouret, joka vielä seisoi Vallagnoscin seurassa lukusalin ovella veti mielihyvällä keuhkoihinsa tätä tuoksua ja päihtyen siitä toisti vieläkin:

— Kotonaanhan he ovat. Tiedän naisia, jotka päiväkaudet oleskelevat täällä, syövät leivoksia ja kirjoittavat kirjeensä. Yösija vain puuttuu.

Tämä leikinlasku huvitti Paulia, joka pessimismin ikävystyneisyydessä väitti mielettömäksi ihmisjoukkojen innostusta kauniisiin vaatteisiin. Usein kun hän kävi entistä koulutoveriaan tervehtimässä, hän tunsi lähtiessään melkein kiukkua nähtyään tämän niin ilosta uhkuvana keimailevan asiakkaittensa keskellä. Eikö yksikään noista tyhjistä ja sydämettömistä olennoista kyennyt opettamaan hänelle olemisen turhuutta? Mutta tänään Octave tuntui menettäneen tavallisen tasapainonsa. Hän, joka tavallisesti suhtautui asiakkaittensa innostuttamiseen leikkausta toimittavan lääkärin tasaisella tyyneydellä, näkyi nyt myös joutuneen tavaratalon polttavan intohimon valtaan. Hän oli huomannut Denisen ja rouva Desforges'in nousevan yhdessä portaita, ja hänen puheensa oli käynyt äänekkäämmäksi, hänen liikkeensä rajuimmiksi, ja vaikka hän ei tahtonut kääntää päätään sinnepäin, hän kiihtyi yhä enemmän sitä myöten kun tunsi heidän lähestyvän. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hänen silmissään paloi kipinä sitä samaa tulta, joka pitkin päivää oli hehkunut hänen asiakkaittensa katseissa.

— Kyllä taitavat varastaa teiltä, kuiskasi Vallagnosc, joka huomasi joukossa epäilyttäviä kasvoja.

Mouret levitti kätensä.

— Varastavat kyllä, hän vastasi, — varastavat niin, että on vallan uskomatonta.

Hermostuneesti, hyvillään siitä, että sai tästä keskustelunaiheen, hän luetteli loppumattomiin esimerkkejä, kertoi tapahtumia ja luokitteli varkaat. Ensiksi hän mainitsi ammattivarkaat, jotka tekivät vähimmän vahinkoa, sillä poliisi tunsi heidät melkein kaikki. Sitten tulivat kleptomaanit, uudenaikaista mielisairautta potevat, joka mielisairaus arveltiin suurmyymälöiden tuottamien kiusauksien tulokseksi. Ja lopuksi olivat raskaana olevat naiset, joiden kiihko kohdistui johonkin erityiseen tavaralajiin. Niinpä poliisi oli esimerkiksi eräältä tällaiselta naiselta löytänyt kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan paria ruusunpunaisia käsineitä, jotka oli varastettu Pariisin eri käsinekaupoista.

— Sentähdenkö naisten silmissä heidän täällä käydessään on niin outo katse? sanoi Vallagnosc. — Häpeätä ja ahneutta niinkuin raivostuneen eläimen katseessa. Sitä ihmettelinkin!… Kunniallisuutta täällä todellakin opetetaan ihmisille!

— Minkä minä sille taidan? vastasi Mouret. — Joskin koetammekin kotiuttaa heidät tänne, niin emme kuitenkaan voi sallia heidän vievän tavaroita maksamatta… Ja sangen hienojakin naisia saadaan kiinni sellaisesta. Viime viikolla esimerkiksi meidän täytyi haastaa oikeuteen eräs apteekkarin sisar ja erään hovioikeudenneuvoksen rouva. Teemme mitä voimme epäkohdan poistamiseksi.

Hän keskeytti osoittaakseen toverilleen isä Jouvea, joka nauhaosastolla parhaillaan piti silmällä erästä raskaana olevaa naista, joka liikkui varovasti tungoksessa ystävättären seurassa.

— Kyllä hän saa naisen kiinni, jatkoi Mouret, — hän tietää kyllä kaikki heidän kepposensa.

Mutta hänen äänensä vavahti eikä hänen naurussaan ollut enää luonnollista kaikua. Denise ja Henriette, joihin hän koko ajan oli salaa vilkuillut, olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja kulkivat hänen takanaan päästyään suurella vaivalla väentungoksen läpi. Hän kääntyi ja tervehti asiakastaan hienotunteisen ystävän tavoin, joka ei tahdo saattaa naista panettelun alaiseksi pysähdyttämällä hänet keskellä tungosta. Mutta rouva Desforges, jonka epäluulo oli hereillä, oli huomannut minkä katseen hän oli luonut Deniseen. Tämä oli varmaan se tyttö, joka hänen kanssaan kilpaili Mouret'n rakkaudesta ja jonka nähdäkseen hän oli tullut tänne.

Valmiiden vaatteiden osastolla neidit olivat pyörällä päästään. Kaksi myyjätärtä oli sairastunut, ja rouva Frédéric, alijohtajatar, oli muitta mutkitta ottanut eron juuri avajaisjuhlan aattona ja hakenut palkkansa kassasta. Hän pakeni kiireisimpänä hetkenä välittämättä Aarreaitasta sen enempää, kuin mitä tämä palvelijoistaan välitti. Tästä keskusteltiin osastolla kiireestä huolimatta. Clara, joka sai kiittää Mouret'n oikkua siitä, että hänet vielä pidettiin osastolla, hyväksyi rouva Frédéricin käytöksen sanoen sitä nokkelaksi. Marguerite kertoi, kuinka Bourdoncle lähdöstä kuullessaan oli suuttunut silmittömästi, ja Aurélie rouva julisti, että hänen mielestään rouva Frédéric ei ollut koskaan uskonut kenellekään salaisuuttaan, joku luuli tietävänsä, että hän oli eronnut tavaratalosta mennäkseen naimisiin erään miehen kanssa, joka omisti kylpylän lähellä kauppahallia.

— Matkapuvunko rouva haluaa? Denise kysyi rouva Desforges'ilta tarjottuaan hänelle tuolin.

— Niin, vastasi rouva Desforges, joka halusi olla epäkohtelias.

Osaston uusi sisustus oli arvokas ja upea, korkeita, leikkauksin koristettuja tammikaappeja ja suuria seinäpintojen levyisiä peilejä. Paksu lattiamatto tukahdutti askelten äänen. Denisen hakiessa matkapukuja rouva Desforges, joka katseli uutta huonetta, sattui näkemään kuvansa peilissä ja unohtui tutkimaan sitä. Oliko hän siis tulossa vanhaksi, koska häntä petettiin tuollaisen tyttörievun takia? Peiliin kuvastui osasto kokonaisuudessaan kaikkine komeuksineen, mutta Henriette ei nähnyt muuta kuin kalpeat kasvonsa eikä kuullut kuinka Clara hänen takanaan supatteli kertoen Margueritelle rouva Frédéricin viekkaudesta, kun tämä joka ilta ja aamu kulki Choiseulin kauppakujan kautta uskotellakseen muille, että asui Seinen vasemmalla rannalla.

— Tässä viimeiset mallimme, sanoi Denise. — Meillä on niitä useita värejä.

Hän levitteli rouva Desforges'in nähtäväksi neljä tai viisi asua. Tämä katseli niitä halveksivasti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kovemmiksi, sitä mukaa kun hän niitä tarkasteli. Toisessa oli liiaksi poimuja, ja vaate näytti ahtaalta. Toinen oli olkapäistä jäykkä, kulmikas niinkuin kirveellä veistetty. Jos olikin matkalle lähdettävä, niin ei kuitenkaan tarvinnut pukeutua vahtikojuksi.

— Näyttäkää muita, neiti!

Denise levitteli uusi vaippoja ja käänsi entiset kokoon vähääkään tuskastumatta. Tämä leppeä kärsivällisyys vasta oikein suututti rouva Desforges'ia. Alinomaa hänen katseensa palasi peiliin, missä hän näki oman kuvansa Denisen kuvan vieressä, ja hän alkoi verrata niitä toisiinsa. Oliko mahdollista, että tuollaiselle vähäpätöiselle olennolle annettiin arvoa hänen rinnallaan. Nyt hän muisti: sehän se oli, tuo taitamaton vasta-alkaja, joka oli näyttänyt tyhmältä ja kömpelöltä kuin hanhipaimen. Hän osasi tietenkin nyt esiintyä sievemmin, ja aika näppärältä hän näytti säntillisessä silkkipuvussaan. Mutta mikä vaatimattomuus, mikä jokapäiväisyys!

— Koetan löytää rouvalle lisää malleja, Denise sanoi tyynesti.

Hänen palattuaan sama meno alkoi uudestaan. Milloin kangas oli liian raskasta, milloin se ei ollut minkään arvoista. Rouva Desforges kääntyi, korotti ääntään ja koetti vetää puoleensa Aurélie rouvan huomion aiheuttaakseen Deniselle nuhteita. Mutta palattuaan palvelukseen Denise oli vähitellen päässyt koko osaston suosioon ja oli kuin kotonaan. Aurélie rouvakin tunnusti hänet harvinaisen hyväksi myyjättäreksi hänen yhtämittaisen lempeytensä ja hilpeän mielenlaatunsa takia, ja sentähden hän nytkin vain kohautti olkapäitään asiaan enempää sekaantumatta.

— Voisiko rouva kenties sanoa minkä mallisen haluatte? toisti Denise väsymättömän kohteliaasti.

— Hyvä sanoa, kun ei ole mitään saatavana! huudahti rouva Desforges.

Mutta samassa hän hämmästyneenä vaikeni tuntien olkapäätään kosketettavan ja huomasi vieressään rouva Martyn. Ostokiihkonsa ajamana tämä oli matkallaan tavaratalossa päässyt näin pitkälle kuljettaen mukanaan kokonaista tavarakuormaa, missä oli solmioita, käsineitä, päivänvarjo, hameita, pyyheliinoja, verhoja, lamppu, kolme olkimattoa ynnä muuta, niin että myyjä säästääkseen käsivarttansa, joka oli vähällä katketa taakan painosta, oli asettanut koko kasan tuolille ja laahasi sitä jäljessään.

— Vai matkapuvun te ostatte? rouva Marty sanoi.

— Hyvä Jumala, en toki. Niistä ei ole mihinkään.

Mutta rouva Marty oli jo sattunut näkemään raitaisen päällysvaatteen, joka miellytti häntä. Hänen tyttärensä oli jo sitä tutkimassa. Silloin Denise kutsui luokseen Margueriten, joka totellen toverin viittausta ei ujostellut tyrkyttäessään ostajalle viimevuotista tavaraa edullisena kauppana. Margueriten vannottua, että tavaran hinta oli jo kaksi kertaa alennettu, ensin sadastaviidestäkymmenestä sataankolmeenkymmeneen ja sitten sataankymmeneen, rouva Marty ei jaksanut enää vastustaa. Hän osti, ja hänen seurassaan oleva myyjä luovutti tuolin tavaroineen ja laskuineen.

Mutta rouvien takana osasto myynnin touhusta huolimatta jatkoi juoruamista rouva Frédéricistä.

— Vai oli hänelläkin omansa? kyseli muuan pikku myyjätär, uusi tulokas osastolla.

— Oli, tuo kylpylän isäntä, vastasi Clara. — Ei ole tuollaisiin tasaisiin leskirouviin luottamista.

Margueriten kirjoittaessa pukua laskuun rouva Marty kääntyi rouva
Desforges'in puoleen iskien merkitsevästi hänelle silmää ja osoittaen
Claraa.

— Tiedättehän, kuiskasi hän, — tuossa on Mouret'n viimeinen oikku.

Rouva Desforges katsoi hämmästyneenä ensin Claraan, sitten Deniseen ja vastasi:

— Ei toki tuo pitkä, tuo pieni kai se on.

Kun rouva Marty ei uskaltanut pysyä väitteessään, rouva Desforges lisäsi kovemmalla äänellä, jossa oli hienon naisen ylenkatsetta palvelijatarta kohtaan:

— Tai kenties kumpikin, kuka sen tietää.

Denise kuuli sen. Hän loi kirkkaan ja suoran katseen tuohon tuntemattomaan rouvaan. Äkkiä hänelle tuli mieleen, että siinä oli isännän ystävätär, josta hänelle oli kerrottu ja jonka luona hänen sanottiin käyvän. Hänen katseestaan kuvastui silloin niin paljon surumielistä arvokkuutta ja viatonta suoruutta, että Henrietten täytyi hävetä.

— Koska teillä ei ole mitään kunnollista näytettävää, rouva Desforges sanoi jyrkästi, — viekää minut kävelypukuosastolle.

— Odottakaahan, huudahti rouva Marty, — minäkin tulen mukaan… Minun piti katsoa Valentinelle pukua.

Marguerite tarttui tuoliin ja laahasi sitä jäljessään, kuluipa se taikka ei kyydissä, Denisellä sitävastoin ei ollut muuta kantamista kuin rouva Desforges'in ostama kangas. Nyt kun kävelypukuosasto oli sijoitettu toiseen kerrokseen, talon toiseen päähän, täytyi kulkea kokonainen matka. Marguerite kulki ensimmäisenä, tuolinsa eteen valjastettuna, raivaten hitaasti toisille tietä. Jo valkotavaraosastolla rouva Desforges alkoi valittaa. Naurettavia kerrassaan tavaratalot, missä täytyi kulkea peninkulma ostaakseen jonkun tavaran. Rouva Martykin sanoi kuolevansa uupumukseen, ja sittenkin väsymys, raukea voimattomuus tavaraläjien keskellä tuotti hänelle suurta nautintoa. Mouret'n nerokas keksintö ei ainakaan hänen kohdallaan mennyt hukkaan. Matkalla hän pysähtyi jokaiselle osastolle. Valkotavaraosastolla hän osti paitoja Paulinelta, jonka täytyi nyt astua valjaisiin ja päästää Marguerite vapaaksi. Rouva Desforges olisi voinut jatkaa matkaansa päästääkseen nopeammin Denisen luotaan, mutta hän tuntui olevan mielissään, kun tiesi tämän nöyränä ja vaatimattomana odottavan, missä hän vain suvaitsi viivytellä neuvoakseen tuttavaansa. Kapalovaateosastolle rouvat jäivät ihmettelemään ostamatta kumminkaan mitään, mutta sitten rouva Marty taas alkoi tuhlata rahojaan milloin mustaan silkkikureliiviin, milloin nahkaisiin hihanreunuksiin, joita vuodenajan tähden myytiin halvalla, milloin venäläisiin pitseihin, joilla koristettiin pöytäliinoja. Hänen perässään seuraava tavarakuorma kohosi yhä korkeammaksi ja kävi niin raskaaksi, että tuoli rusahteli sen painosta. Myyjä toisensa perästä otti haltuunsa ostokset, mikä kävi sitä vaivalloisemmaksi mitä mahtavammaksi kuorma paisui.

— Tätä kautta, rouva, Denise sanoi jokaisen pysäyksen jälkeen, aina yhtä kohteliaasti.

— Mutta tämä on mieletöntä! huudahti rouva Desforges. — Emmehän koskaan pääse perille. Miksi ei kävelypukuosasto ole valmiiden vaatteiden osaston vieressä?… Harmillista…

Rouva Marty, silmät suurina, päihtyen ohitse vilahtavien kallisarvoisten tavaroiden kirjavuudesta, kuiskasi toistamiseen:

— Hyvä Jumala, mitähän mieheni sanoo! Oikeassa olette, ei tässä talossa ole mitään järjestystä. Aivan täällä eksyy ja joutuu kaikenlaisiin kiusauksiin.

Keskusportaiden lavalla oli ehkä ahtainta. Mouret, jonka mielestä siellä oli ollut liiaksi käyttämätöntä alaa ja joka tahtoi tungosta joka paikkaan, oli järjestänyt sinne korutavaroiden näyttelyn, missä tarjottiin kaupaksi kullatuita sinkkimaljakoita, matkalaukkuja, likööripullokoteloita ja muuta sellaista. Sitä paitsi eräs myyjistä oli saanut luvan asettaa sinne pienen pöydän, missä oli näytteillä japanilaisia ja kiinalaisia tavaroita, joita naiset kilvan ostivat niiden halvan hinnan tähden. Niiden menekki oli niin odottamattoman suuri, että Mouret päätti kehittää tätä kaupanhaaraa. Rouva Martykin odottaessaan tuoliaan jota kaksi poikaa kantoi toiseen kerrokseen, osti kuusi norsunluunappia, silkkisiä hiiriä ja emalilla päällystetyn tulitikkukotelon.

Toisessa kerroksessa jatkettiin matkaa. Denise, joka aamusta alkaen oli kiertänyt taloa saattamassa asiakkaita, oli menehtymäisillään uupumuksesta, mutta hän ei menettänyt malttiaan, vaan esiintyi edelleen yhtä hymyilevän kohteliaana. Verhoiluosastolla tuli uusi pysähdys, sillä siellä rouva Marty mieltyi erääseen herttaiseen kretonkikankaaseen, ja huonekaluosastolla eräs ompelupöytä pidätti tätä ostohaluista rouvaa. Hänen kätensä vapisivat, ja nauraen hän pyysi rouva Desforges'ia estämään häntä ostamasta enempää, kun rouva Guibalin tulo käänsi huomion puoleensa. Rouvat seurasivat häntä matto-osastolle, jossa hän ilmoitti haluavansa palauttaa viisi päivää sitten ostamansa itämaiset verhot. Myyjä, rotevakasvuinen, suunnattomien kuormien nostamiseen tottunut mies, jota hän seisoaltaan puhutteli, oli harmissaan palauttamisesta, joka uhkasi riistää häneltä hänen myyntipalkkionsa. Hän koetti saattaa ostajan hämilleen vainuten jotakin tapahtuneen, ehkä olisi ollut tanssiaiset, joissa nämä Aarreaitasta ostetut ja nyt palautettavat verhot olivat olleet koristeina; hän oli kuullut säästäväisien porvarirouvien toisinaan tekevän niin välttääkseen vuokramenoja verhoilijalle. Oli kai rouvalla jokin syy palauttamiseen; jos eivät värit tai malli miellyttäneet, niin hän näyttäisi mielellään jotakin muuta, heillä oli sangen runsas valikoima. Jokaiseen hänen huomautukseensa rouva Guibal, hallitsijattaren varmuus koko olennossaan, vastasi tyynesti, etteivät verhot miellyttäneet häntä enää, ryhtymättä sen tarkempiin selityksiin. Hän ei suostunut katsomaan muita verhoja, ja myyjän täytyi alistua kumartaen, sillä myyjien oli käsky ottaa takaisin palautetut tavarat silloinkin, kun selvästi näkyi, että niitä oli käytetty.

Rouvat poistuivat yhdessä. Rouva Marty valitti katuvansa ompelupöydän ostoa, koska ei tarvinnut sellaista, mutta rouva Guibal lohdutti häntä levollisella äänellä:

— Vähätpä siitä, hän sanoi, — voitte palauttaa pöydän. Eihän se ole sen kummempaa, näittehän… Antakaa vain tuoda se kotiinne ja asettaa saliinne koetteeksi. Jollei se sitten miellytä, niin lähettäkää takaisin. Sillähän siitä pääsette.

— Niin, tosiaankin, huudahti rouva Marty. — Jos mieheni suuttuu, niin palautan kaikki.

Nyt hän tiesi millä puolustautua eikä sen koommin enää hillinnyt itseään, vaan osti mitä eteen sattui ajattelemattakaan palauttamista, sillä hän ei ollut niitä naisia, jotka luopuvat hankkimastaan hyvästä.

Vihdoinkin rouvat saapuivat kävelypukuosastolle. Denise aikoi luovuttaa rouva Desforges'in ostaman kankaan eräälle osaston myyjättärelle, kun Henriette äkkiä tuntui muuttavan mieltään ja sanoi, että hän päätti sittenkin ottaa erään koettamistaan matkapuvuista, sen vaaleanharmaan. Denisen täytyi suostua odottamaan saattaakseen hänet takaisin valmiiden vaatteiden osastolle. Denise ei ollut vihainen; hän ymmärsi, että toinen tahtoi nöyryyttää häntä kohtelemalla häntä käskyläisenään, mutta hän oli vannonut täyttävänsä joka kohdassa velvollisuutensa ja pysyi edelleen tyynenä huolimatta kapinallisen ylpeytensä vastaväitteistä. Rouva Desforges ei ostanut mitään kävelypukuosastolta.

— Voi, äiti, Valentine huudahti, — katso tuota sievää pukua!
Sopisikohan se minulle?

Rouva Guibal selitti hiljaa rouva Martylle, kuinka hänen oli tapana tehdä. Jos hän mieltyi johonkin tavaratalon pukuun, hän käski lähettää sen kotiin, otti siitä mallin ja palautti sen sitten takaisin. Rouva Marty ei muuta neuvoa tarvinnut, vaan osti heti puvun tyttärelleen kuiskaten:

— Niin tosiaankin. Olettepa te käytännöllinen, hyvä rouva.

Tuolista oli täytynyt luopua. Se oli jätetty huonekaluosastolle ompelupöydän viereen. Taakka oli käynyt liian raskaaksi. Tavarat koottiin erääseen kassaan toimitettaviksi sitten lähettämöön.

Taas seurue lähti harhailemaan, yhä Denisen saattamana. Heidät nähtiin uudelleen osastoilla, portaita kiipeämässä, gallerioita vaeltamassa. Joka paikassa he tapasivat ystäviä ja tuttavia, viivyttelivät ja puhelivat. He sattuivat myös tapaamaan rouva Bourdelais'n lapsineen, joka palasi lukusalista. Lapsilla oli kaikilla oma kannettavansa. Madeleinella oli kainalossa käärö, jossa oli puku, Edmond heilutti käsivarrellaan kokonaista kasaa pieniä kenkiä, nuorin, Lucien, ylpeili komea sotilaslakki päässä.

— Vai olet sinäkin täällä, rouva Desforges sanoi nauraen entiselle koulutoverilleen.

— No älähän muuta, vastasi rouva Bourdelais. — Olen aivan vihoissani. Nyt he jo käyttävät hyväkseen lapsiraukkoja langettaakseen meitä kiusaukseen. Te tiedätte kyllä, olenko tuhlaavainen itseni tähden. Mutta kuka voi kieltää lapsilta mitä heidän mielensä tekee. Olin tuonut heidät tänne huvimatkalle ja nyt minä tyhjennän koko tavaratalon.

Mouret, joka käveli vielä Vallagnoscin ja herra de Boves'in kanssa, sattui kuulemaan mitä hän sanoi ja katsoi häneen hymyillen. Rouva Bourdelais huomasi sen ja puoleksi leikillä, puoleksi täydellä todella valitti hänellekin noista äidin hellyydelle viritetyistä satimista. Ajatus, ettei hänkään pystynyt pysymään lujana, kiusasi häntä, ja Mouret, joka huomasi sen, nautti voitostaan. Herra de Boves oli toiminut niin taitavasti, että oli päässyt jälleen rouva Guibalin lähelle, jota hän nyt seurasi koettaen vieläkin eksyttää Vallagnoscin luotaan; mutta tämä, joka oli väsynyt tungokseen, kiirehti seuraamaan häntä. Denisen oli jälleen täytynyt pysähtyä odottaakseen rouvia. Hän seisoi heihin selin, eikä Mouret puolestaan ollut häntä näkevinään. Rouva Desforges, joka piti heitä silmällä, ei tästä lohduttautunut; päinvastoin hänen mustasukkaisuudesta teroittunut katseensa oivalsi heti mitä hänen tuli ajatella, ja hän mietti kuinka todistaisi Mouret'n syylliseksi tämän kulkiessa hänen vieressään talon kohteliaana isäntänä.

Herra de Boves ja Vallagnosc, jotka menivät edellä rouva Guibalin kanssa, saapuivat pitsiosastolle. Tämä oli sijoitettu loisteliaasti sisustettuun saliin, jonka kaapit olivat täynnä leikkauksin koristettuja laatikoita. Punaisella sametilla päällystettyjen patsaiden ympärillä kierteli valkeita pitsejä, ja pitsikiehkuroita riippui katossa huoneen päästä päähän. Pöydät olivat kukkuroillaan valenciennekääröjä ja kaikenlaisia sekä koneella kudottuja että käsin nyplättyjä töitä. Perällä kaksi naista katseli pitsejä, joita Deloche levitteli sinipunervalla silkillä päällystettyä näytetaulua vastaan. He näkyivät epäröivän mitä ottaa.

— Odottakaa, sanoi Vallagnosc hämmästyneenä, — tehän sanoitte rouva de Boves'in olevan sairas… Mutta tuossahan hän on näytetaulun edessä neiti Blanchen kanssa.

Kreivi säpsähti vilkaisten vastoin tahtoaan rouva Guibaliin.

— Tosiaankin, sanoi hän.

Salissa oli hyvin kuuma. Asiakkaat, jotka olivat vähällä tukehtua, katselivat ympärilleen kiiltävin silmin, kasvot kalpeina. Kaikista tavaratalon kiusauksista tämä osasto oli vaikein vastustaa, se oli lankeemuksen varmin valmistaja, kadotuksen kuilu, johon väkevimmätkin sortuivat. Kädet eksyivät väkisinkin uhkuviin pitsikasoihin, ja hivelemisen nautinto värisytti sormia.

— Kyllä perheenne nyt taitaa tuhlata koko omaisuutenne, jatkoi
Vallagnosc, jota kohtaus nauratti.

— Eikö mitä, sanoi kreivi, jolla ei ollut syytä pelkoon, sillä hän tiesi, ettei antanut vaimolleen mitä tuhlata.

Kreivitär, joka tyttärensä kanssa oli kiertänyt kaikki osastot mitään ostamatta, oli nyt pitsiosastolle jouduttuaan sitä suuremman ostohimon vallassa, koska hänen oli täytynyt kieltää itseltään vähimmänkin oikun tyydyttäminen. Hän jaksoi tuskin enää pysyä pystyssäkään myyntipöydän edessä. Hänen pitsiläjään uponnut kätensä kävi raukeaksi, ja hän tunsi kuuman väreen kohoavan käsivarsia myöten olkapäihin saakka. Äkkiä, kun hänen tyttärensä katsoi toisaanne ja myyjä sattui hetkeksi poistumaan, hän tarttui nypläyskääröön pistääkseen sen päällysvaippansa alle. Mutta hän päästi sen säpsähtäen kädestään kuullessaan samassa Vallagnoscin sanovan hilpeästi:

— Nytpä yllätin teidät, rouva!

Kreivitär oli käynyt aivan kalpeaksi eikä tiennyt mitä vastata. Sitten hän selitti, että oli tuntenut itsensä paremmaksi ja tahtonut käydä hengittämässä raitista ilmaa virkistyäkseen. Huomatessaan, että hänen miehensä oli rouva Guibalin seurassa, hän tointui kokonaan ja katsoi tätä niin arvokkaan näköisenä, että tämä kiirehti sanomaan:

— Kävelin täällä rouva Desforges'in kanssa, kun nämä herrat sattuivat tulemaan vastaan.

Samassa toisetkin rouvat saapuivat. Mouret oli saattanut heidät tänne asti ja pidätti heitä vielä vähän aikaa osoittaakseen heille isä Jouvea, joka yhä seurasi raskaana olevaa naista ja hänen ystävätärtään. Merkillistä, kuinka paljon varkaita saatiin kiinni varsinkin pitsiosastolla! Rouva de Boves kuunteli heidän puhettaan ja kuvitteli mielessään miltä hän itse olisi näyttänyt kahden santarmin välissä kulkemassa, hän, neljänkymmenenviiden vanha, muhkea rouva, ylhäisen virkamiehen puoliso. Mutta omantunnon vaivoja hänellä ei ollut; päinvastoin hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt pistää pitsikäärö hihaan. Sillä välin Jouve, joka ei enää jaksanut odottaa, että tapaisi varjostamansa naisen itse teosta, ja joka luuli tämän pistäneen taskuihinsa yhtä ja toista niin taitavasti, että se oli jäänyt häneltä huomaamatta, päätti vihdoinkin pidättää hänet. Mutta vietyään hänet syrjään ja tutkittuaan hänen vaatteitaan hän suuresti hämmästyi, kun ei löytänyt mitään, ei solmiota ei edes nappiakaan. Mutta ystävätär oli kadonnut. Äkkiä asia selveni Jouvelle. Tämän naisen tehtävä oli vain vetää järjestyksenvalvojan huomio puoleensa toisen varastaessa.

Asia huvitti suuresti rouvia. Mouret hiukan hämillään sanoi vain:

— Eipä isä Jouve tällä kertaa onnistunutkaan… Mutta uskokaa minua, kyllä hän toiste tietää.

— Oh, päätteli Vallagnosc, — ei hänestä taida olla virkaansa… Ja sitä paitsi, kuka käski teidän levittää kaikkialle niin paljon komeuksia? Oma syynne, jos teiltä varastetaan. Ei pidä johdattaa turvattomia naisia sellaisiin kiusauksiin.

Tämä viimeinen huomautus oli kuin päivän loppusävel, ja se kajahti kimeästi tavaratalon kuohuttavassa kuumeessa. Naiset erosivat toisistaan ja kiersivät pois mennessään vielä kerran sekaisin pengottuja osastoja. Kello oli neljä, ja auringon viistoon lankeavat säteet tulvivat laajoista ikkunoista kirkastaen syrjästä hallien lasiruutuja. Tähän tulipalon hohdetta muistuttavaan kirkkauteen kohosi kultaisena höyrynä väkijoukon jalkojen nostattama paksu pöly. Keskushallia pitkin kulki leveä valojuova, jonka leimuavaa pohjaa vasten kuvastui kiertoportaiden ja riippusiltojen ilmassa notkuva rautaverkko. Kattofriisien mosaiikit ja fajanssit välkähtelivät, ja runsaat kultaukset sytyttivät tuleen seinien vihreät ja punaiset maalaukset. Kokonaisuus näytti hehkuvalta roviolta, missä paloivat tavaranäyttelyt, käsine- ja solmiopalatsit, nauha- ja pitsikiehkurat, villa- ja puuvillakankaiden pinot, silkki- ja fulardikukkia kasvavat kukkasarat. Peilit heittivät häikäiseviä heijastuksia, päivävarjojen pingoitetut silkit hohtivat niinkuin metallikilvet, ja etäällä, varjossa uinuvien alueiden tuolla puolen, puhkesi kaukaisia kirkkauksia, kultaisessa loisteessa kylpeviä osastoja.

Tämän viimeisen hetken kestäessä, keskellä tätä tulista kuumuutta naiset hallitsivat. He olivat väkirynnäköllä vallanneet tavaratalon ja pystyttäneet leirinsä luhistuneiden tavarakasojen keskelle. Uupuneet ja huumaantuneet myyjät olivat muuttuneet heidän orjikseen, heidän tavaroikseen, joiden suhteen he menettelivät mielensä mukaan tyrannin julmuudella. Suurikokoiset naiset työnsivät tyrkkien tieltään mitä eteen sattui; pienikasvuisetkin tekeytyivät mahtaviksi vaatien itselleen tilaa. Kaikki he liikkuivat pää pystyssä, ujostelematta, niinkuin kotonaan, nauttien talon tarjoamista sulouksista ja keräten huostaansa minkä voivat. Rouva Bourdelais, joka halusi menoistaan korvausta, oli vienyt lapsensa toisenkin kerran tarjoiluhuoneeseen, jonne muutkin ostajat nyt töytäsivät kuin nälkään nääntyvät. Äidit niinkuin lapsetkin ahmivat. Kahdeksankymmentä litraa mehua ja seitsemänkymmentä pulloa viiniä oli juotu siitä kun ovet avattiin. Ostettuaan matkapukunsa oli rouva Desforges pyytänyt kassasta malleja; sitten hän oli lähtenyt pois miettien kuinka saisi Denisen luokseen kotiinsa nöyryyttääkseen häntä Mouret'n läsnäollessa. Heidän käytöksestään hän sitten päättelisi millä kannalla asiat olivat. Herra de Boves'n onnistui vihdoinkin pujahtaa seurastaan pakoon ja hän katosi rouva Guibalin kanssa tungokseen, kun taas rouva de Boves Blanchen ja Vallagnoscin seurassa meni omalle taholleen pyydettyään itselleen ilmapallon, vaikka eivät olleet mitään ostaneetkaan. Olihan hänellä ainakin se kotiin vietäväksi, niin ettei hänen tarvinnut palata tyhjin käsin, ja saattoihan hän sitten antaa sen ovenvartijan pikku tyttärelle. Ilmapalloja oli jaettu neljättäkymmentätuhatta, ja kaikki olivat kelluttuaan kotvan aikaa tavaratalon kuumassa ilmassa lähteneet Pariisin katuja kiertämään ja kohottamaan taivaaseen Naisten Aarreaitan nimeä.

Kello löi viisi. Äskeisestä seurueesta rouva Marty tyttärineen oli ainoa, joka viivytteli tavaratalossa päivän myrskyiseen loppukohtaukseen asti. Hän ei voinut riistäytyä irti; hän palasi aina takaisin, vaikka ei tarvinnut mitään, kyllästymättömän uteliaisuutensa ajamana. Tällä hetkellä mainostamisen ruoskimat joukot menettivät viimeisenkin järkensä. Sanomalehti- ja seinäilmoituksiin tuhlatut tuhannet, kaikkiin maailman ääriin lähetetyt sadattuhannet hintaluettelot kantoivat hedelmänsä ja vaikuttivat kiihottavasti naisten hermoihin kukkaroidenkin käytyä tyhjiksi. Mouret'n kaikki keksinnöt, hinnanalennusjärjestelmä, tavaran palauttamisoikeus ja nuo lukemattomat ylellisyystavarat, joita lakkaamatta ilmestyi uusia, tärisyttivät ostajien aivoja. Rouva Marty viivytteli huutokauppapöytien edessä kuunnellen myyjien käheiksi käyneitä ääniä, kassaan vierivien kultarahojen helinää ja pohjakerrokseen heitettyjen tavarapakettien putoamista. Hän kiersi vieläkin kerran alakerran osastoja katsellakseen silkki- ja villakankaita, käsineitä ja solmioita. Sitten hän kiipesi yläkertaan notkuvia portaita ja siltoja myöten, palasi valmiiden vaatteiden, valkotavaroiden ja pitsien osastoille ja ulotti matkansa huonekalu- ja makuuvaateosastoihin asti. Joka paikassa myyjät ja myyjättäret, Hutin, Favier, Liénard ja Mignot, Deloche, Pauline, Denise, vaikka tuskin enää jaksoivat pystyssä pysyä, saavuttivat ihmeellisiä tuloksia käyttäen hyväkseen ylimmilleen yltynyttä ostokuumetta. Kuume oli pitkin päivää kiihtymistään kiihtynyt sitä myöten kun kankaista lähtevät hajut olivat kohonneet naisten päähän. Innostus oli nyt leimahtanut ilmituleen ilta-auringon paahtaessa. Rouva Martyn kasvot olivat kiihottuneet ja hermostuneet niinkuin viinistä juopuneen lapsen. Hänen sisääntullessa kirkkaat silmänsä ja ulkoilman pakkasesta raitistuneet kasvonsa olivat vähitellen tylsyneet kaikkien komeuksien, värien ja intohimoja yllyttävien tuoksujen vaikutuksesta. Kun hän vihdoinkin päätti lähteä ilmoitettuaan kassaan, että aikoi maksaa kotona hirvittävän korkeaksi kohonneen laskunsa, hänellä oli sairaan kuihtuneet kasvot ja laajentuneet, elottomat silmät. Ovikäytävässä hänen täytyi taistella henkensä kaupalla ennenkuin pääsi irti tungoksesta. Sitten katukäytävälle jouduttuaan ja löydettyään tyttärensä, josta oli eksynyt, häntä värisytti ilman viileys ja häntä alkoi peloittaa suurmyymälöiden hermoja kiihottava meno.

Illalla, kun Denise palasi päivälliseltä, makasiinin poika toi hänelle sanan:

— Neiti, teitä odotetaan johtokunnassa.

Denise oli kokonaan unohtanut johtajan aamulla antaman käskyn ja kiirehti nyt kutsua noudattamaan. Mouret odotti häntä seisoen pöytänsä ääressä. Denise jätti oven auki tullessaan.

— Olemme tyytyväisiä teihin, sanoi Mouret, — ja olemme tahtoneet palkita teitä… Tiedättehän miten sopimattomalla tavalla rouva Frédéric on eronnut palveluksesta. Huomispäivästä lähtien saatte astua hänen sijalleen alajohtajattaren paikalle.

Denise kuunteli häntä jäykkänä hämmästyksestä. Hän kuiskasi vapisevalla äänellä:

— Mutta, herra, onhan osastolla muita, vanhempia.

— Olkoon vain, jatkoi Mouret, — mitä se tekee? Te olette taitavin ja luotettavin, ja minä valitsen teidät. Se on luonnollista… Ettekö ole siitä mielissänne?

Denise punastui. Ensi hetken säikähdys suli siihen äärettömään autuuden tunteeseen, joka syntyi hänen rinnassaan tuon odottamattoman yllätyksen johdosta. Miksi olikaan hänen mieleensä ensimmäiseksi johtunut muiden arvelut hänen onnensa johdosta, kun se joutuisi heidän tiedokseen. Häntä alkoi hävettää suuresta kiitollisuudestaan huolimatta. Mouret katseli hymyillen tyttöä, joka seisoi siinä yksinkertaisessa mustassa silkkipuvussaan, komea tukka ainoana koristeenaan. Kuinka hänen olemuksensa olikaan hienostunut, hänen ihonsa valkea ja hänen kasvojensa ilme lempeä ja vakava! Tuo sairaalloisen näköinen pikku tyttö, joka ei osannut herättää kenenkään huomiota, oli kehittynyt sanomattoman viehättäväksi naiseksi.

— Olette kovin hyvä, herra, sammalsi Denise. — En tiedä kuinka kiittää…

Mutta hän ei päässyt jatkamaan. Ovessa näkyi Lhomme, joka terveellä kädellään kantoi nahkaista säkkiä, ja toisella, vaivaisella käsivarrellaan painoi rintaansa vasten suunnatonta salkkua. Hänen takanaan hänen poikansa Albert vapisten taakkansa painosta toi sylissään kokonaisen kuorman muita säkkejä.

— Viisisataakahdeksankymmentäseitsemän tuhatta kaksisataakymmenen frangia kolmekymmentä centimea, huusi kassanhoitaja, jonka kuluneet kasvot kirkastuivat tuloksen johdosta päivänpaisteisiksi.

Niin suuriksi eivät päivän tulot Aarreaitassa koskaan ennen olleet kohonneet. Kaukaa tavaratalon syvyyksistä, joiden halki Lhomme oli laahannut taakkansa, raskaasti astuen niinkuin liian suurta kuormaa kantava härkä, kuului innokkaita hyvähuutoja henkilökunnan hämmästyksen ja ilon ilmauksina.

— Oivallista, huudahti Mouret. — Jättäkää siihen ja levätkää, sillä ettehän enää jaksa. Kyllä minä sitten toimitan rahat keskuskassaan… Niin, niin kirjoituspöydälleni kaikki! Tahdon nähdä koko kasan.

Hän oli iloinen kuin lapsi. Kassanhoitaja ja hänen poikansa purkivat kuormansa. Kirkas kullan helinä kuului, kun Lhommen säkki kolahti pöytään. Yksi säkeistä aukeni heittäen veralle kirkkaan hopeajuovan, ja salkusta näkyi setelien ja arvopaperien reunoja. Toinen puoli kirjoituspöydästä peittyi kokonaan kymmenessä tunnissa kerättyjen rikkauksien alle.

Kun kassanhoitaja pyyhittyään hien otsaltaan oli poistunut poikansa kanssa, Mouret vajosi hetkeksi liikkumattomana katsomaan rahoja. Sitten hän kohotti päätään ja huomattuaan Denisen, joka oli vetäytynyt syrjään, rupesi uudestaan hymyilemään ja pyysi tämän luokseen. Hän lupasi tälle leikillisesti niin paljon rahoja kuin kouraan mahtui:

— Malttakaahan, hän sanoi, ja hänen leikkisän äänensä pohjalla värähti lemmenleikin jännitys, ottakaa tuosta! Lyön vetoa, ettei siihen mahdu tuhatta frangiakaan. Teidän kätenne on niin pieni.

Denise peräytyi. Oliko tuo rakkautta? Äkkiä hän ymmärsi, ja hän tajusi Mouret'n sydämessä vähitellen kehittyneen palavan himon. Hänen oma sydämensä alkoi takoa hurjasti, ja hän joutui siitä yhä enemmän hämilleen. Tarvitsiko häntä loukata rahantarjouksella, kun hänen kiitollisuutensa oli niin äärettömän suuri, että yksi ainoa ystävyyden sana olisi riittänyt voittamaan hänet. Mouret jatkoi leikkipuheitaan, kun samassa Bourdoncle saapui muka ilmoittaakseen hänelle, että Aarreaitassa käyneiden ostajien luku nousi sinä päivänä seitsemäänkymmeneentuhanteen. Denise katosi vielä kerran kiitettyään huoneesta.