Naisten aarreaitta

by Émile Zola

X.

Elokuun ensimmäinen sunnuntai oli määrätty inventoimispäiväksi, työ oli suoritettava päivässä. Niinkuin arkenakin tavaratalon koko henkilökunta oli paikoillaan jo aamusta alkaen, ja työ alkoi ostajista tyhjässä myymälässä suljettujen ovien takana.

Denise ei tullut kahdeksalta niinkuin muut myyjättäret. Hän oli nyrjäyttänyt perjantaina jalkansa noustessaan ompeluhuoneiston portaita, ja hänen oli täytynyt pysyä liikkumatta huoneessaan. Nyt jalka alkoi jo parantua, mutta kun hän tiesi Aurélie rouvan ystäväkseen, hän ei pitänyt kiirettä, vaan viivytteli kenkien panossa aikoen kumminkin käydä osastolla. Myyjättärien huoneet sijaitsivat nyt uuden rakennuksen viidennessä kerroksessa Monsignynkadun varrella. Niitä oli kuusikymmentä, sijoitettuina kahteen riviin käytävän kummallekin puolelle, ja ne olivat mukavammat kuin entiset, vaikka kalustuksessa ei ollut eroa entisiin: sama suuri kaappi, rautasänky ja pieni pähkinäpuinen pesupöytä. Myyjättärien kotielämä alkoi muodostua upeammaksi ja ylellisemmäksi. Kilpailtiin jopa, kuka käytti kalliimpia saippuoita ja hienompia alusvaatteita. Luonnollisen kehityksen pakosta he yhä enemmän muistuttivat porvariston naisia, sitä myöten kuin heidän elämänehtonsa paranivat, vaikka eivät vielä tietysti kiireisessä kotielämässään voineet kokonaan luopua oven paiskaamisesta ja rumien sanojen käyttämisestä. Alajohtajattaren huone, jossa Denise nyt asui, oli suurin, ja katon taitteessa olevat ikkunat olivat kadulle päin. Denise oli rikastunut ja hankkinut itselleen punaisen höyhenpatjan, joka kuulsi pitsikuteisen päällyspeitteen alta. Kaapin edessä oli pieni matto ja pöydällä kuihtui ruusuja sinisissä lasimaljakoissa.

Saatuaan kengät jalkaan Denise koetti kävellä huoneessaan. Hänen täytyi nojautua huonekaluihin, sillä jalka petti vielä. Mutta vähitellen hän alkoi tottua. Onneksi hän ei ollut luvannut mennä setä Baudun luo päivälliselle ja oli pyytänyt tätiä käymään rouva Gras'n luona hakemassa Pépén kävelemään. Jean, joka oli pistäytynyt hänen luonaan illalla, oli sanonut aikovansa syödä päivällistä sedän luona. Denise jatkoi hiljalleen jalkansa totuttamista, ajatellen että piti mennä illalla ajoissa nukkumaan, jotta saisi kunnollisesti levätyksi, kun makuuhuoneiden hoitaja rouva Cabin koputettuaan ovelle astui salaperäisen näköisenä sisään ja toi hänelle kirjeen.

Jäätyään yksin Denise ihmetellen naisen outoa hymyä avasi kirjeen. Mutta hänen täytyi istuutua nähdessään mitä se sisälsi. Kirje oli Mouret'lta, joka onnitteli häntä hänen paranemisestaan ja pyysi häntä illalla luokseen syömään päivällistä, koska vielä oli varomatonta mennä ulos. Näissä tuttavallisissa ja isällistä huolenpitoa ilmaisevissa sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, mutta Denise ei voinut erehtyä niiden merkityksestä. Mouret'n päivälliskutsut olivat tarpeeksi tunnetut Aarreaitassa, niin että ne olivat käyneet sananparreksi. Clara oli ollut päivällisillä, muut myös, kaikki, joita isäntä suosi. Päivällisiä seurasi jälkiruoka, niinkuin miesmyyjät ilvehtien sanoivat. Denisen posket peittyivät hehkuvaan punaan. Kirje putosi hänen syliinsä ja sykkivin sydämin hän istui kauan katsellen ylös ikkunan häikäisevää valoa. Tässä samassa huoneessa tarkatessaan unettomina öinä sydäntään hän oli tunnustanut itselleen, että jos hän vieläkin vavahti Mouret'n ohikulkiessa, niin se ei ollut pelkoa. Ahdistava kauhu, joka oli ennen hänet vallannut Mouret'n läsnäollessa, ei voinut olla muuta kuin alkavaa rakkautta, josta hän oli ollut tietämätön ja jota hän lapsellisessa arkuudessaan säikähti. Hän ei etsinyt verukkeita; hän myönsi suoraan rakastaneensa häntä aina, siitä hetkestä asti, jolloin ensi kerran oli seisonut hänen edessään vavisten ja sammaltaen, änkyttäen kun pelkäsi häntä kuollakseen, ja silloinkin kun hänen sydämensä hellyydentarpeessaan turvautui epätoivoisesti Hutiniin. Hän olisi kenties voinut antautua toiselle, mutta hän ei olisi koskaan voinut rakastaa toista niin suurella rakkaudella kuin tuota miestä, jonka katse pelotti häntä. Koko hänen menneisyytensä kuvastui hänelle ikkunan kirkkautta vasten: ensi aikojen kovat kokemukset, suloinen kävelymatka Tuileries'n puiston siimeksessä, himoitseva hellyys, jonka kohteena hän tunsi olleensa siitä hetkestä asti kun oli palannut tänne. Kirje luisui hänen sylistään lattialle, mutta Denise katsoi yhä ikkunaan, jonka kirkkaus sokaisi hänet.

Äkkiä hänen ovelleen kolkutettiin. Hän korjasi kirjeen lattialta ja kätkien sen taskuunsa meni aukaisemaan. Se oli Pauline, joka oli paennut osastoltaan jollakin tekosyyllä tullakseen hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan.

— Joko alatte parantua, ystäväni? sanoi hän. — Eihän teitä enää nykyään näekään.

Mutta koska ohjesääntö kielsi käymästä huoneissa työn aikana ja varsinkin kahden, Denise vei vieraansa käytävän päässä sijaitsevaan seurusteluhuoneeseen, jonka johtaja hyväntahtoisesti oli sisustuttanut myyjättärilleen ja jossa heidän oli lupa tehdä käsitöitä ja puhella yhteentoista asti illalla. Huone, jonka seinät olivat valkeat ja kultakoristeiset, muistutti alastomuudessaan hotellin salia. Yhdellä seinällä oli piano ja keskellä huonetta pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli valkeilla irtopäällyksillä peitettyjä nojatuoleja ja sohvia. Vietettyään siellä muutamia iltoja, niin kauan kun huoneella vielä oli uutuuden viehätystä, tytöt lakkasivat käymästä siellä tai jos kävivät niin joutuivat heti riitaan. Tämä pieni yhteisasuntoinen yhdyskunta kaipasi vielä sopua, ja toistaiseksi ei seurusteluhuoneessa iltaisin käynyt muita kuin kureliiviosaston alajohtajatar, miss Powell, joka soitti kuivasti Chopinia. Tämä hänen kadehdittu taitonsa sai viimeisetkin pakenemaan.

— Jalka paranee, näettehän, vastasi Denise. — Aioin juuri mennä osastolleni.

— No älkää nyt joutavia, Pauline huudahti. — Pääseehän sitä vähemmälläkin. Olisinpa minä teidän sijassanne, niin kyllä osaisin itseäni hoitaa.

He istuivat rinnakkain sohvalla. Pauline oli hiukan muuttunut, vaatimattoman Denisen päästyä alajohtajattareksi; hänen suoraan ja tuttavalliseen ystävyyteensä oli sekaantunut hiukan juhlallisuutta, ja hän ihmetteli salaa toverinsa muuttunutta onnea. Mutta Denise piti hänestä yhä paljon, ja talon kahdestasadasta myyjättärestä Pauline oli ainoa, jolle hän uskoi salaisuutensa.

— Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi huomatessaan Denisen liikutuksen.

— Ei mikään, vastasi tämä hämillään.

— Vaivaapahan, aivan varmaan… Ette siis enää luota minuun, koska ette kerro minulle huolianne.

Silloin Denise ei enää jaksanut pidättää liikutusta, joka paisutti hänen sydäntään. Hän ojensi kirjeen ystävättärelleen ja kuiskasi:

— Katsokaa mitä hän kirjoittaa.

He eivät olleet koskaan puhuneet suoraan Mouret'sta, mutta se juuri osoitti, että asia oli heistä kummastakin arkaluontoinen. Pauline tiesi kaiken. Luettuaan kirjeen hän syleili Deniseä kuiskaten hellästi:

— Ystäväni, jos tahdotte, että puhun teille suoraan, niin minä luulin, että se oli jo tapahtunut… Älkää panko pahaksenne, vakuutan teille, että tavaratalossa kaikki uskovat samaa kuin minä. Ajatelkaapa, hän valitsi teidät alajohtajattareksi, vaikka olette palvellut niin vähän aikaa, ja ainahan hän on teidän kintereillänne. Ei sitä voi olla huomaamatta.

Hän suuteli Deniseä poskelle ja jatkoi sitten:

— Menettehän tietysti illalla?

Denise katsoi häneen vastaamatta. Äkkiä hän purskahti itkuun pää nojautuneena ystävän olkapäähän. Pauline oli aivan ihmeissään.

— Rauhoittukaa toki. Ei siinä ole mitään itkemistä.

— Ei, ei, antakaa minun olla! nyyhkytti Denise. — Jos tietäisitte kuinka minun on paha olla. Kun tuo kirje saapui… Antakaa minun itkeä, se auttaa.

Suuresti säälien, vaikka ei mitään ymmärtänyt, Pauline koetti lohduttaa. Eihän Mouret Claraa enää nähnytkään. Sanottiin hänen käyvän kaupungilla erään rouvan luona, mutta siitä ei ollut mitään todisteita. Eikä kannattanut olla mustasukkainen, kun oli sellaisesta miehestä kysymys, jolla oli niin paljon rahaa. Ja sanalla sanoen, olihan hän johtaja.

Denise kuunteli, ja jos hän olisi vielä ollut rakkaudestaan tietämätön, niin olisi kai tuo tuska, joka Claran ja rouva Desforges'in nimeä mainittaessa kouristi hänen sydäntänsä, opettanut sen hänelle. Hän luuli kuulevansa Claran epämiellyttävän äänen ja näki rouva Desforges'in astuvan tavaratalossa rikkaan naisen ylpein elein.

— Menisittekö te? kysyi Denise.

Pauline ajattelematta sen pitemmälle vastasi heti:

— Tietysti. Mitenkä muuten!

Sitten hetken aikaa mietittyään hän lisäsi:

— En nyt, mutta ennen olisin kyllä mennyt, sillä nyt aion mennä naimisiin Baugén kanssa, ja sehän olisi väärin häntä kohtaan.

Baugé oli Bon Marchésta muuttanut Aarreaitan palvelukseen ja aikoi naida Paulinen elokuun keskivaiheilla. Bourdoncle ei tosin pitänyt mielellään aviopareja palveluksessaan, mutta tällä kertaa hän oli suostunut, ja Pauline ja Baugé toivoivat vielä saavansa kahden viikon lomankin.

— Näettehän, sanoi Denise, — aina todellinen rakkaus päättyy avioliittoon. Aikoohan Baugékin naida teidät.

Pauline purskahti nauruun.

— Mutta, ystäväni, onhan siinä eroa. Baugé aikoo naida minut sentähden, että hän on vain Baugé. Hän on vertaiseni, eikähän se mitään ihmettä ole… Mutta herra Mouret! Voiko herra Mouret naida myyjättärensä?…

— Ei tietysti, huudahti Denise säikähtäen kysymyksensä mielettömyyttä, — ja juuri sentähden hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa.

Pauline ei voinut kylliksi ihmetellä. Hänen leveät, lempeäsilmäiset kasvonsa saivat äidillisen hellän ilmeen. Hän nousi, avasi pianon ja alkoi soittaa yhdellä sormella laulua kuningas Dagobertista mielialan parantamiseksi. Alastomaan saliin, jonka tyhjyyttä valkeat irtopäällykset lisäsivät, kuuluivat kadun sekavien äänien säestäminä vihanneskauppiaan yksitoikkoiset kauppatarjoukset. Denise oli heittäytynyt pitkälleen sohvalle nojaten päätään puuta vasten ja koettaen nenäliinallaan tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka uudelleen puistattivat hänen ruumistaan.

— Joko taas! sanoi Pauline kääntyen häntä kohti. — Ette todellakaan ole järkevä. Miksi toitte minut tänne? Parempi meidän olisi ollut omassa huoneessanne.

Hän laskeutui polvilleen sohvan ääreen ja alkoi torua Deniseä. Moni olisi halunnut olla Denisen sijassa. Sitä paitsi, jos asia olisi hänelle vastenmielinen, niin eihän hänen ollut pakko suostua. Kielsi vain, ei se sen kummempaa ollut. Kannattiko sitä sitten noin itkeä! Mutta parasta oli kumminkin ajatella, ennenkuin meni panemaan koko toimeentulonsa alttiiksi ilman mitään syytä, sillä eihän hän ollut kehenkään sidottu. Niinkö hirveätä se sitten oli! Ja hänen saarnansa päättyi naurunsekaiseen kuiskaukseen. Samassa kuului käytävässä askelten kopinaa.

— Hiljaa! Aurélie rouva tulee, Pauline kuiskasi. — Nyt juoksen tieheni. Ja te, pyyhkikää silmänne! Muiden ei tarvitse tietää…

Toverin mentyä Denise nousi istualleen hilliten itkunsa. Ja vavisten vielä kun ajatteli, että Aurélie rouva olisi voinut tavata hänet sellaisessa tilassa, hän meni sulkemaan pianon kantta, jonka toveri oli jättänyt auki. Samassa hän kuuli Aurélie rouvan koputtavan hänen ovelleen. Hän meni käytävään.

— Mitä! Joko olette jalkeilla! huudahti johtajatar. — Miten varomatonta, rakas lapseni! Olin juuri tulossa kysymään terveyttänne ja sanomaan teille, että tulemme toimeen ilman teitä.

Denise vakuutti voivansa paremmin ja sanoi vain virkistyvänsä kun pääsi jälleen työhön.

— Ei minua ollenkaan väsytä, väitti hän. — Saatte antaa minulle istumatyötä, esimerkiksi kirjoittamista.

He menivät yhdessä alas. Aurélie rouva kehotti ystävällisesti häntä nojautumaan hänen olkapäähänsä portaita laskeuduttaessa. Hän oli epäilemättä huomannut Denisen itkettyneet kasvot, sillä hän vilkaisi vähän väliä salaa häneen. Hän kyllä tiesi minkä tiesi.

Denise oli nyt lopultakin täydellisesti voittanut osastonsa suosion. Sitä hän ei enää ollut uskaltanut toivoakaan oltuaan kymmenen kuukautta toveriensa syntipukkina ja pääsemättä heidän vihastaan voitolle. Nyt hän oli muutamissa viikoissa saavuttanut sellaisen tilanteen, että näki heidän kaikkien kesyinä ja nöyrinä kiertävän ympärillään. Aurélie rouvan äkkiä saavutettu ystävyys oli ollut hänelle suureksi avuksi toverien lepyttämisessä. Huhuiltiin hiljaa, että Aurélie rouva toimi Mouret'n apurina arkaluontoisten asioiden järjestämisessä, ja hän oli niin innokkaasti puolustanut Deniseä, että oli pakko epäillä hänen toimivan annettujen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin Denisen oli itsensä täytynyt panna kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen toverien ystävyyden. Tehtävä oli sitä vaikeampi, koska hänen täytyi saada heiltä anteeksi nimityksensä alajohtajattareksi. Muut myyjättäret väittivät, että heille oli tehty vääryyttä, ja he sanoivat Denisen ansainneen suosionsa syömällä jälkiruokaa isännän kanssa lisäten vielä muitakin ilkeyksiä. Huolimatta heidän kapinallisesta mielestään alajohtajattaren arvo kumminkin vähitellen vaikutti heihin ja antoi Deniselle arvovallan, joka sai vihamielisimmätkin taipumaan. Ei aikaakaan, niin osaston tulokkaat alkoivat liehakoida häntä, ja hänen lempeä ja vaatimaton esiintymisensä saavutti vihdoin lopullisen voiton. Marguerite liittyi häneen, ja Clara yksin pysyi vihamielisenä sanoen häntä vieläkin Tappuratukaksi, mikä sukkeluus ei enää naurattanut ketään. Mouret'n lyhytaikaisen suosion kestäessä Clara oli kokonaan lakannut tekemästä työtä laiskotellen ja lörpötellen pitkin päivää. Suhteen pian loputtua hän ei osoittanut vähintäkään kiukkua, sillä hän oli niin tottunut kaikkeen, ettei kyennyt enää mustasukkaisuuteenkaan. Mielissään hän vain oli, kun tästä hänen suhteestaan oli ollut sen verran hyötyä, että hän sai jatkaa tavaratalossa tyhjäntoimittajan elämää. Mutta hänen mielestään Denise oli varastanut häneltä alajohtajattaren arvon, ja vaikka hän ei koskaan olisi suostunut ottamaan sitä vastaan paikan rettelöiden tähden, häntä suututti Mouret'n epäkohteliaisuus, sillä olihan hänellä muka yhtä paljon oikeutta tähän kohteliaisuuteen kuin Deniselläkin, jopa etuoikeutta.

— Kas nyt potilasta tuodaan jaloittelemaan, kuiskasi Clara, kun Denise astui sisään nojautuen Aurélie rouvan käsivarteen.

Marguerite kohautti olkapäitään sanoen:

— Jo nyt olette sukkela olevinanne.

Kello löi yhdeksän. Ulkona heleänsininen taivas lämmitti katuja. Ajurinvaunut veivät juhlapukuisia huviretkeläisiä asemalle, ja katu oli täynnä lähiseutujen metsiin vaeltavia joukkoja. Isoista ikkunoista tulvivassa päivänpaisteessa tavaratalon henkilökunta aloitti inventoimisen. Ovien lukoista oli poistettu rivat, ja ihmisiä pysähtyi katukäytäville ihmettelemään, ettei päästetty sisään, vaikka siellä kävi sellainen liike. Myyjien nähtiin juoksevan gallerioiden päästä päähän ja kiipeävän portaita kantaen kädet koholla suuria tavarakääröjä. He huusivat ja luettelivat numeroita ja heidän äänensä yhtyivät myrskyiseksi, korvia särkeväksi hälinäksi. Osastot tekivät työtä kukin erikseen vähääkään välittämättä naapuriosastosta. Kaappien ja hyllyjen tyhjentäminen oli vasta alussa, ja lattialla ei ollut vielä kuin muutamia pakkoja. Kovasti oli konetta pyöritettävä, jos mieli lopettaa ennen iltaa.

— Miksikä vaivaatte itseänne? Marguerite jatkoi kohteliaasti kääntyen Denisen puoleen. — Jalkanne vain kärsii, ja onhan meitä täällä tarpeeksi monta.

— Sen minäkin hänelle sanoin, puuttui Aurélie rouva puheeseen, — mutta hän tahtoi välttämättä tulla auttamaan.

Tytöt rupesivat nyt häärimään Denisen ympärillä niin että työ keskeytyi. Hänelle oltiin huomaavaisia ja kaikki tahtoivat tietää, kuinka nyrjähtäminen oli tapahtunut, päivitellen sitä ja ihmetellen. Vihdoin Aurélie rouva pani hänet istumaan pöydän ääreen, ja hän sai ainoaksi työkseen kirjoittaa tavarat luetteloon, sitä myöten kuin ne mainittiin. Luettelojen teossa oli sitä paitsi niin paljon kirjoittamista, että siihen täytyi panna jokainen, joka vain kykeni kynää kädessä pitämään, kassanhoitajat, kirjanpitäjät, jopa asiapojatkin, ja kirjurit jaettiin sitten tasan osastojen kesken, jotta työ sujuisi. Denise sattui saamaan paikkansa Lhommen ja Josephin vieressä, jotka kumpikin olivat kumartuneet suurten paperien ylitse.

— Viisi päällysviittaa, verasta tehtyä, nahkareunuksin koristeltua, kolmatta kokoa, hinta kaksisataaneljäkymmentä, huusi Marguerite. — Neljä samanlaista, ensimmäistä kokoa, hinta kaksisataakaksikymmentä!

Työ alkoi nyt uudestaan. Margueriten takana oli kolme myyjätärtä tyhjentämässä kaappeja ja luokittelemassa tavaroita, jotka sitten siirrettiin Margueritelle. Tämä laski ne luetteloon kirjoitettaviksi ja pani ne sitten pöydälle kasaan, joka työn edistyessä paisui yhä korkeammaksi. Lhomme kirjoitti ne luetteloon, ja Joseph hoiti toisen luettelon tarkistamista varten. Rouva Aurélie luetteli kolmen myyjättären auttamana silkkipuvut, jotka Denise merkitsi luetteloon. Clara oli saanut työkseen järjestää vaatteet pöydälle niin vähän tilaa ottaviksi kuin suinkin. Mutta hän ei osannut tehdä sitä oikein, sillä pinot kaatuivat jo.

— Kuulkaahan, hän sanoi pienelle myyjättärelle, joka ei ollut vielä palvellut vuottakaan, — nostetaanko teille palkkaa kohta? Tiedättehän, että alajohtajattaren palkka aiotaan korottaa kahteentuhanteen, niin että hänen tulonsa, myyntivoitto mukaan luettuna, nousevat kaikkiaan seitsemääntuhanteen.

Nuori tyttö vastasi keskeyttämättä työtään, että jollei hänelle annettu palkkaa kahdeksaasataa, hän luopui koko hommasta. Palkankorotukset myönnettiin aina inventoimispäivän jälkeisenä päivänä. Siihen aikaan olivat jo vuoden tilitkin selvillä ja osastojen johtajat saivat nostaa prosenttinsa. Sentähden työn kohinasta huolimatta, palkat olivat jokaisen suussa ja niistä juoruttiin, milloin vain vähänkin riitti aikaa. Aurélie rouvan palkan sanottiin nousevan kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen ja siitä ylikin, ja neidit olivat aivan ihmeissään. Marguerite, joka Denisen jälkeen oli taitavin myyjätär, ansaitsi neljätuhattaviisisataa frangia, josta tuhatviisisataa kiinteää palkkaa ja noin kolmetuhatta myyntiprosentteja, Clara pääsi kaikkiaan tuskin kahteentuhanteenviiteensataan.

— Minä vähät heidän palkankorotuksistaan, sanoi Clara äskeiselle pikku myyjättärelle. — Jos isä olisi kuollut, en minä kauan tässä olisi!… Mutta tuon Tappuratukan palkka minua kiusaa. Seitsemäntuhatta, ajatelkaa!

Aurélie rouva lopetti heidän keskustelunsa huutaen mahtavan näköisenä:

— Hiljaa! Niinhän te meluatte, ettei täällä kuule omaa ääntänsäkään.

Sitten hän jatkoi luettelemistaan:

— Seitsemän vaippaa, sisilialaista mallia, ensimmäistä kokoa, hinta satakolmekymmentä!… Kolme turkkia, silkillä vuorattua, toista kokoa, hinta sataviisikymmentä!… Pystyttekö seuraamaan, neiti Baudu!

— Kyllä, rouva.

Claran täytyi hiukan järjestää vaatekasojaan raivatakseen uusille sijaa. Hän työnsi ne läjään ja sai siten vähän pöydän päätä tyhjäksi. Mutta pian hän taas laski kaikki käsistään vastatakseen eräälle myyjälle, joka tuli hänen luokseen. Se oli Mignot, joka oli hetkeksi paennut osastoltaan tullakseen pyytämään Claralta lainaksi kahtakymmentä frangia. Hän oli tälle jo entistä velkaa kolmekymmentä frangia, minkä summan hän oli lainannut kerran lyötyään kilpa-ajoissa vetoa ja jouduttuaan tappiolle menettäen siten koko viikon ansiot. Tällä kertaa hän oli jo edeltäpäin kuluttanut nostamansa ostovoiton, eikä hänellä ollut sunnuntaipäivänsä vietoksi centimeäkään kukkarossaan. Claralla ei ollut kuin kymmenen frangia taskussaan, mutta hän antoi ne epäröimättä, ja sitten he puhelivat eräästä huviretkestä Bougivaliin, jolla heitä oli ollut kuusi osanottajaa ja jossa naiset olivat itse maksaneet osansa. Se oli mukavaa, sillä siten jokainen sai huvitella oman mielensä mukaan. Sitten Mignot, joka välttämättä tarvitsi kaksikymmentä frangia, meni kuiskuttelemaan Lhommen korvaan. Tämä joutui suuresti hämilleen, mutta kieltää hän ei kuitenkaan uskaltanut. Hän keskeytti kirjoittamisensa hakeakseen kukkarostaan kymmenen frangin rahan ja pakottaen siten Margueriten odottamaan. Aurélie rouva, joka ei enää kuullut tämän ääntä, kääntyi nähdäkseen mitä oli tekeillä, ja huomattuaan Mignot'n hän ymmärsi heti. Kursailematta hän lähetti miehen takaisin osastolleen väittäen, että neideillä oli muuta ajattelemista ja ettei häntä siellä tarvittu. Oikea syy hänen kiukkuunsa oli, että Mignot oli hänen poikansa Albertin ystävä ja ainainen toveri kaikessa hullutuksessa ja että hän pelkäsi poikansa joutuvan tämän juomaveikkonsa avulla turmioon. Sentähden, kun Mignot oli saanut rahansa ja mennyt tiehensä, Aurélie rouva ei voinut olla tiuskaisematta miehelleen:

— Olet sinäkin koko hölmö!

— Mutta, ystäväni, mahdotonta minun oli kieltää tuolta pojalta…

Aurélie rouva tukki häneltä suun kohauttamalla mahtavia olkapäitään. Huomatessaan tyttöjen salaa nauravan perhekohtaukselle hän jatkoi ankarasti:

— Kas niin, neiti Vadon! Tässä ei ole nyt aikaa nukkua.

— Kaksikymmentä nuttua kasmiria, neljättä kokoa, hinta kahdeksantoista frangia viisikymmentä, kaiutteli Marguerite. Lhomme tarttui nolona jälleen kynäänsä. Hänen palkkansa oli vähitellen kohonnut yhdeksääntuhanteen, mutta Aurélie rouva ansaitsi lähes kolme vertaa enemmän, ja hänen täytyi nöyrästi tunnustaa vaimonsa etevämmyys.

Työ jatkui vähän aikaa keskeytymättä. Numeroita lueteltiin ja vaatetukkuja satoi pöydälle. Mutta Clara oli keksinyt uuden ajanvietteen. Hän oli ruvennut härnäämään Josephia, joka muka oli rakastunut erääseen mallitilkkutoimistossa palvelevaan tyttöön. Tämä neiti, kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanha, laiha ja kalpea tyttö, oli otettu palvelukseen rouva Desforges'in pyynnöstä. Saadakseen hänelle myyjättären paikan rouva Desforges oli kertonut Mouret'lle koko tämän onnettoman tytön elämäkerran, kuinka hän, de Fontenailles nimeltään, vanhan poitoulaisen aatelisperheen perillinen, oli saapunut Pariisiin juopon isänsä kanssa, kuinka hän oli suuresta kurjuudestaan huolimatta pysynyt kunniallisena ja kuinka hänen kasvatuksensa valitettavasti oli ollut niin puutteellinen, ettei hän kelvannut kotiopettajattareksi eikä osannut antaa soittotuntejakaan. Mouret suuttui tavallisesti kun hänelle ehdotettiin palvelukseen otettaviksi köyhiä säätyläistyttöjä, sillä hänen mielestään ei ollut olemassa taitamattomampia, kelvottomampia ja ylpeäluontoisempia olentoja, ja eihän sitä paitsi myyjättäreksi voinut muuttua noin vain tuokiossa ilman oppiaikaa. Opittava sekin ammatti oli, sillä siihen vaadittiin sekä taitoa että arvostelukykyä. Hän suostui kumminkin ottamaan rouva Desforges'in suosikin taloonsa, mutta pani hänet vain mallitilkkutoimistoon, johon hän miellyttääkseen ystäviään oli jo ottanut kaksi kreivitärtä ja yhden vapaaherrattaren. Siellä neiti de Fontenailles ansaitsi valmistamalla kirjekuoria ja päällyspaperia kolme frangia päivässä, sen verran siis, että tuli juuri ja juuri toimeen pienessä huoneessaan Argenteuil'inkadun varrella. Joseph, jolla sotilaallisen jäykästä ryhdistään ja harvapuheisuudestaan huolimatta oli herkkä sydän, oli huomannut tytön alakuloisuuden ja köyhän puvun ja tuntenut sääliä. Valmiiden vaatteiden osaston tytöt näkivät hänet alituisesti mallitilkkutoimiston ovella, joka oli aivan heidän huoneistonsa vieressä, ja kun he kiusasivat häntä siitä, hän punastui myöntämättä kumminkaan mitään.

— Josephilla on ajatukset toisaalla, kuiskasi Clara. — Hänen nenänsä tähtää valkotavaraosastoon päin.

Josephin silmät todellakin kääntyivät lakkaamatta morsiuskapioiden osastoon, jossa neiti de Fontenailles toimi kirjurina, ja sen huomattuaan muut rupesivat nauramaan. Joseph parka joutui aivan ymmälle ja kätki nenänsä papereihinsa, mutta Marguerite voittaakseen kurkkuaan kutkuttavan naurunpuuskan huusi tavattoman korkealla äänellä:

— Neljätoista nuttua, englanninverkaa, hinta viisitoista frangia.

Aurélie rouva luetteli viittoja, kun Margueriten kaikuva ääni esti hänen äänensä kuulumasta. Hän loukkaantui ja huomautti puhuen majesteetillisen hitaasti:

— Ei niin kovasti, neiti, me emme ole nyt hallissa… Ja te muut voisitte olla nauramatta jonninjoutavia, kun aikamme on niin täpärällä.

Samassa Clara, joka ei pitänyt vaatekasoja silmällä, sai mylläkän aikaan. Yksi vaatepino kaatui vetäen muutkin pöydältä lattialle.

— Niin, enkö sitä sanonut! huusi johtajatar vimmoissaan. — Pitäkää toki silmänne auki, neiti Prunaire! Tämä on aivan sietämätöntä.

Mutta samassa Mouret ja Bourdoncle astuivat sisään, ja osasto muuttui hiljaiseksi. Huutajien äänet tasaantuivat, kynät rapisivat ahkerasti, ja Clara kiirehti nostamaan vaatteet lattialta. Johtaja ei keskeyttänyt työtä. Hän katseli sitä vähän aikaa äänetönnä ja hymyilevänä. Hänen kasvonsa olivat inventoimispäivinä iloista luottamusta täynnä; huulet vain hiukan värähtelivät kuin sisäisestä jännityksestä. Kun hän huomasi Denisen, hänen oli vaikea salata hämmästystään. Tyttö oli siis työssä. Hän katsoi Aurélie rouvaan, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Sitten hän hiukan epäröityään jatkoi matkaansa ja meni morsiuskapioiden osastoon.

Denise oli myös nostanut päätään ja huomannut Mouret'n. Hän oli kiireesti painanut päänsä uudelleen alas ja jatkanut työtään. Koneellinen kirjoitustyö ja säännöllinen toiminta olivat rauhoittaneet hänen mielensä. Niinhän hänen aina kävi. Ensin hän päästi rajut tunteensa valloilleen, itki katketakseen ja kuvitteli tuskansa vielä suuremmaksi. Sitten hän antoi järkensä voittaa, rohkaisi mielensä, lujitti tahtonsa ja ojensi suoraksi hennon ja notkean vartalonsa. Nytkin hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen kasvonsa kalpeat ja hänen kätensä varma ja vakaa. Hän oli taas kokonaan työssään päätettyään kukistaa sydämensä tunteet ja täyttää velvollisuutensa.

Kello löi kymmenen. Työ oli täydessä käynnissä kaikilla osastoilla, ja talo täynnä melua ja jyskettä. Lujat äänet kaikuivat taukoamatta suurien holvien toisesta päästä toiseen, ja keskellä risteileviä numeroita kiersi eräs uutinen hämmästyttävän nopeasti suusta suuhun. Koko talo tiesi jo, että Mouret oli lähettänyt Deniselle päivälliskutsun. Syy oli Paulinen. Palattuaan Denisen luota aivan kuohuksissaan hän oli tavannut Delochen pitsiosastolla ja huomaamatta Liénard'ia, joka seisoi vieressä, hän oli kiirehtinyt purkamaan sydäntään.

— Nyt se on tehty… Hän on saanut kirjeen. Kutsu on täksi illaksi.

Deloche kalpeni. Hän oli heti ymmärtänyt, sillä heillä oli melkein joka päivä puhe Denisestä, Mouret'n rakkauden suuntautumisesta häneen sekä kuuluisista päivälliskutsuista, joiden arveltiin vievän asian päätökseen. Pauline sitä paitsi moitti Delochea hänen rakkaudestaan, joka ei voinut johtaa mihinkään, ja hän kohautti halveksivasti olkapäitään, kun poika sanoi hyväksyvänsä Denisen vastarinnan.

— Hänen jalkansa on jo parempi, ja hän aikoo tulla osastolle, jatkoi hän. — Älkää nyt venyttäkö naamaanne noin pitkäksi… Onneksihan se hänelle on.

Ja hän palasi kiireesti osastolleen.

— Vai niin, tuumi Liénard, joka oli kuullut. — Nyrjähtänytkö tässä on kysymyksessä. Oikeassa olitte puolustaessanne häntä eilisiltana kahvilassa, sillä nyt olisi jo myöhäistä.

Sitten hän meni tiehensä kertoen osastolle palatessaan uutisen neljälle tai viidelle myyjälle sanasta sanaan niinkuin oli sen kuullut; kymmenessä minuutissa se oli jo kiertänyt tavaratalon.

Viimeinen Liénard'in lause tarkoitti Saint-Rochin kahvilassa tapahtunutta kiistaa. Liénard ja Deloche olivat paljon yhdessä vapaa-aikana. Deloche oli vuokrannut Smyrnan hotellista Hutinin huoneen, kun tämä alajohtajaksi päästyään oli muuttanut pieneen kolmen huoneen huoneistoon, ja joutunut siten Liénard'in naapuriksi. Yhdessä miehet menivät joka aamu työhön ja yhdessä illalla palasivat. Kummankin huoneen ikkunat olivat samalle mustalle, kaivomaiselle pihalle, josta kohosi myrkyllinen löyhkä. He viihtyivät hyvin yhdessä, vaikka olivat aivan eriluonteisia, toinen parantumaton tuhlari, joka katumatta söi isänsä rahoja, toinen harjoitti mitä tarkinta säästäväisyyttä. Eräässä asiassa he kumminkin muistuttivat toisiaan: he olivat kumpikin myyjinä kelvottomia eivätkä edistyneet osastoillaan sen enempää palkan kuin arvonkaan puolesta. Työpäivän loputtua he useimmiten viettivät iltansa Saint-Rochin kahvilassa, jossa ei käynyt päivän aikaan ketään, mutta joka täyttyi illalla laitojaan myöten tavaratalon Gailloninaukiolle työntämistä joukoista. Illalla taloa tärisytti jatkuva rähinä. Tupakansavun synkistämissä huoneissa naksutettiin dominolaattoja, naurettiin täyttä kurkkua, haukuttiin esimiehiä ja pohdittiin päivän kysymyksiä kahvia ja olutta juoden. Liénard omassa nurkassaan ahmi kalliita herkkuja, Deloche tyytyi oluttuoppiin, josta hänellä oli riittävästi nautintoa neljäksi tunniksi. Täällä Deloche oli kuullut Favier'n kertovan Denisestä kaikenlaisia hävyttömyyksiä, miten tämä oli lumonnut johtajan nostamalla hameitaan liian korkealle portaita noustessaan. Deloche jaksoi vielä hillitä kuohuvan mielensä, vaikka häntä poltti halu lyödä Favier'ta korvalle, mutta kun tämä yhä jatkoi kertoen miten Denise joka yö meni tapaamaan rakastajaansa, hän ärjäisi vimmastuneena:

— Valehtelette, mokoma panettelija! Kuuletteko, valhetta se on alusta loppuun asti.

Tietämättä enää mitä sanoikaan hän sopertaen ja änkyttäen puhui suunsa puhtaaksi.

— Minä tunnen hänet … huusi hän. — Hän ei ole koskaan rakastanut kuin yhtä ainoaa miestä, niin, herra Hutinia, ja tämä ei edes sitä huomannut, eikä ole häneen koskenut sormensa päälläkään.

Juttu oli kiertänyt muodottomaksi paisuneena taloa, ja sille naurettiin vielä, kun Mouret'n päivälliskutsua alettiin pohtia. Ensimmäinen, jolle Liénard oli sattunut kertomaan uutisensa, oli eräs silkkiosaston myyjä. Tämä vei sanoman mukanaan osastolleen, jossa inventoiminen oli parhaillaan käynnissä. Favier seisoi kahden myyjän auttamana jakkaralla tyhjentämässä hyllyjä ja ojentamassa kangaspakkoja Hutinille, joka pöydällä seisoen ilmoitti numerot hintalaput tarkastettuaan. Sitten hän heitti pakat maahan, jossa kasa kohoten yhä korkeammaksi paisui kuin syksyinen tulva. Muut myyjät kirjoittivat luetteloa, ja Albert Lhomme oli auttamassa heitä, kasvot kalpeina valvomisesta, sillä hän oli viettänyt yönsä Chapellen kapakassa. Hallin lasikatosta virtasi kirkas päivänpaiste huoneeseen, ja ruutujen takaa kuulsi kappale heleän sinistä taivasta.

— Vetäkää uutimet eteen, huusi Bouthemont, jolle valvonta antoi tarpeeksi tekemistä. — Kuka tuollaista päivänpaistetta jaksaa sietää.

Favier, joka parhaillaan nousi varpailleen tyhjentääkseen viimeisen hyllyn, jupisi ärtyisästi:

— Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisään näin kauniina päivänä. Sataisipa kerrankin inventoimispäivänä, mutta ei koskaan!… Ja tässä sitä saa hikoilla lukon takana niinkuin vankilassa.

Hän ojensi pakan Hutinille. Hintalapussa oli metrimäärä, vähennettynä sitä myöten kuin pakka myynnistä oheni; mikä menettely säästi paljon työtä.

Alajohtaja huusi:

— Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäyksi metriä, kuusi frangia viisikymmentä metri.

Sitten pakka heitettiin maahan muiden lisäksi, ja Hutin jatkoi alkamaansa keskustelua kysymällä Favier'lta:

— Vai tahtoi hän lyödä teitä?

— Tahtoi kyllä. Ja siinä minä kaikessa hiljaisuudessa tyhjensin kolpakkoni… Tarpeetonta hänen oli syyttää minua valheesta. Nythän pienokainen on saanut kirjeen ja päivälliskutsun isännältä… Kaikki sen tietävät.

— Tosiaanko? sanoi Hutin. — Eikö se sitten vielä ollutkaan valmista?

Favier ojensi hänelle toisen pakan.

— Siltähän se näytti, hän vastasi. — Olisi voinut vannoa niin olevan.
Jo aikoja sitten he tuntuivat olevan yhtä mieltä.

— Samaa lajia kaksikymmentäviisi metriä, Hutin huusi.

Pakka tupsahti raskaasti toisten päälle hänen hiljaa jatkaessaan:

— Tiedätte kai, että hän on viettänyt iloista elämää Bourras'n, tuon vanhan jörön talossa?

Nyt osasto oli saanut mistä puhua. Denisen nimi oli kaikkien suussa. Selät paisuivat paksuiksi, nenät vainusivat herkkuja. Bouthemontkin, jonka häväistysjutut saattoivat hyvälle tuulelle, sutkautti sukkeluuden, jonka törkeydelle hän itse nauroi makeasti. Albert, horroksestaan heränneenä, väitti nähneensä valmiiden vaatteiden alajohtajattaren Gros-Cailloussa kulkemassa kahden sotamiehen välissä. Samassa Mignot, lainaamansa rahat kädessä, tuli Albertin kanssa sopimaan iltahuveista, jotka rahojen puutteesta olivat mennä myttyyn, mutta jotka nyt kävivät mahdollisiksi. Kun kaunis Mignot kuuli puhuttavan Mouret'n kirjeestä, hän päästi niin julkean sanan, että Bouthemont'in täytyi astua väliin.

— Tarpeeksi juttuja, hyvät herrat, hän sanoi. — Asia ei koske meitä.
Jatkakaa, herra Hutin.

— Puolisilkkiä, pieniruutuista, kolmekymmentäkaksi metriä, kuusi frangia viisikymmentä metri, huusi Hutin.

Kynät lähtivät jälleen liikkeelle, pakkojen putoileminen lattiaan muuttui säännölliseksi, ja kankaiden tulva kohosi, ikäänkuin joki olisi purkanut vettään. Favier huomautti puoliääneen, että vuoden varasto oli kaunis ja että johtokunta olisi tyytyväinen. Bouthemont, tuo suuri lurjus, osasi kyllä ostaa; siinä suhteessa hän kenties oli Pariisin etevimpiä, mutta myymisessä hän ei kelvannut mihinkään. Hutin hymähti tyytyväisenä kiittäen toista ystävällisellä katseella; hän oli itse houkutellut Bouthemont'in tavaratalon palvelukseen kukistaakseen Robineaun, mutta nyt hän vehkeili salaa saadakseen hänet tieltä ja päästäkseen itse johtajaksi. Sama sota oli käymässä kuin ennenkin; juoruja laskettiin liikkeelle, johtokunnan jäsenissä herätettiin epäluuloa ja oma into ja ahkeruus pantiin näytteille. Mutta Favier, jota Hutin taas koetti lähestyä, katsoi häntä kulmainsa alta kylmäkiskoisesti ja vihaisesti, ikäänkuin laskien montako suupalaa tuosta pienestä, tanakasta miehestä tulisi ja odotti kunnes Hutin oli syönyt Bouthemont'in syödäkseen sitten itse hänet suuhunsa. Favier toivoi pääsevänsä alajohtajaksi, jos Hutin pääsi johtajaksi. Ja tottapa sitten nähtiin. Siihen mennessä, innostuen niinkuin muutkin odotettavista palkankorotuksista, he keskustelivat raha-asioista jatkaen silkkivaraston inventoimista. Bouthemont'in arveltiin pääsevän kolmeenkymmeneentuhanteen. Hutinilla oli jo yli kymmenentuhatta, ja Favier arvioi tulonsa kaikkiaan viiteentuhanteenviiteensataan. Tavaratalo laajeni koko ajan, myyjät kohosivat arvossa ja saivat kaksinkertaisen palkan niinkuin upseerit sodan aikana.

— Eikö tästä lajista, hitto vieköön, loppua tulekaan! Bouthemont sanoi äkkiä kärsimättömästi. — Sellainen kevätkin oli, aina vain sadetta, niin että ainoastaan mustat silkit kävivät kaupaksi.

Hänen laajat, nauruun taipuvaiset kasvonsa synkkenivät. Hän katseli maassa kohoavaa kangaskasaa Hutinin luetellessa sointuvalla voitonriemua ilmaisevalla äänellä:

— Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäkahdeksan metriä, kuusi frangia viisikymmentä metri.

Sitä oli vielä kokonainen hylly täynnä. Favier väsyneenä nostamiseen viivytteli tahallaan työtä. Mutta loppu siitä sittenkin vihdoin tuli, ja ojentaessaan viimeiset pakat Hutinille hän sanoi hiljaa:

— Kuulkaa, olin aivan unohtaa… Onko teille kerrottu, että valmiiden vaatteiden osaston alajohtajatar on ollut teihin rakastunut?

Hutin hämmästyi suuresti.

— Oikeinko totta? kysyi hän.

— Niin, tuon pitkän roikaleen, Delochen, sanojen mukaan ainakin.
Muistanhan minäkin, kuinka hän ennen ajoi teitä takaa.

Päästyään alajohtajaksi Hutin oli luopunut kahvilakonserttien laulajattarista ja ruvennut hakkailemaan kotiopettajattaria. Vaikka toverin hänelle uskoma asia hiveli hänen ylpeyttään, hän ei ollut välittävinään siitä, vaan vastasi ylenkatseellisesti:

— Pulskempia minä tahdon. Isäntä joutaa seurustelemaan kenen kanssa hyvänsä, mutta minä en ainakaan viitsi.

Hän keskeytti huutaakseen:

— Valkeaa silkkiä, kolmekymmentäviisi metriä kahdeksan frangia seitsemänkymmentäviisi metri.

Bouthemont päästi helpotuksen huokauksen.

— Vihdoinkin! hän sanoi.

Samassa toinen päivällisvuoro soitettiin kokoon. Favier kuului siihen ja astui alas jakkaraltaan, jonka päälle toinen myyjä vuorostaan kiipesi. Hänen täytyi astua pitkin lattiaa lainehtivien kangaskasojen ylitse. Kaikilla osastoilla oli samanlainen sekasorto. Kaapeista, hyllyiltä, rasioista tyhjennettiin tavarat lattialle, ja joka paikka oli niitä niin täynnä, että tuskin jalansijaa löysi. Valkeiden kankaiden osastolta kuului kumeita mätkähdyksiä, kun sertinkipinot kaatuivat, lyhyttavaraosastolla koteloiden kannet naksahtivat auetessaan ja niiden sisällys kolisi; kaukaisella huonekaluosastolla jyryytettiin raskaita huonekaluja pitkin lattiaa. Luetteloijien äänet, niin kimeät kuin karkeatkin, yhtyivät korvia särkeväksi kiljunnaksi, joka muistutti tuulen vinguntaa lehdettömässä metsässä.

Favier selvisi vihdoinkin kankaista ja nousi ruokasalin portaita.
Tavaratalon laajentamisen jälkeen ruokasalit sijaitsivat uuden
rakennuksen neljännessä kerroksessa. Hän kulki kiireesti ja saavutti
Delochen ja Liénard'in, jotka olivat päässeet lähtemään ennen häntä.
Mutta koska hän ei välittänyt näiden seurasta, hän jäi odottamaan
Mignot'ta, joka tuli hänen jälkeensä.

— Helkkari! hän sanoi pysähtyen mustan taulun eteen, missä päivän ruokalista oli luettavissa. — Oikein juhlapäivälliset, inventoimisen kunniaksi varmaankin! Kananpaistia tai lammaskotlettia sekä öljyssä valmistettua artisokkaa… Tuskinpa lammas nyt saavuttaa menekkiä.

Mignot nauroi kuiskaten:

— Mikähän vika kanassa lie?

Deloche ja Liénard olivat saaneet annoksensa ja menivät paikoilleen.
Favier sanoi kumartuen luukkua kohti vuorostaan:

— Kananpaistia.

Mutta hänen täytyi odottaa, sillä lintua leikatessaan palvelija oli vahingossa pistänyt veitsen sormeensa ja siitä oli syntynyt suuri hämminki. Favier, kasvot luukulla, katseli keittiöön, missä suunnattomalla hellalla oli niin raskaita kattiloita, että neljä miestä tuskin olisi jaksanut niitä nostaa; ne olikin sentähden kiinnitetty katossa juokseviin kiskoihin, joita myöten niitä tarvittaessa pyörien ja ketjujen avulla siirreltiin. Lieden hehkuvassa valossa valkopukuiset keittäjät valvoivat illalliskeittoa käsissä pitkien keppien päähän sidotut kuorinkauhat. Seinillä oli halstareita, kooltaan marttyyrien kidutuskojeiksi kelpaavia, kattiloita, joihin mahtui kokonainen lammas kerrallaan, jättiläismäinen lautastenlämmittäjä ja marmorinen allas, jonka läpi vesi lakkaamatta virtasi. Vasemmalla puolella oli astiainpesuhuone laitteineen ja suunnattomine kivisine viemäreineen ja oikealla puolella ruokakonttori missä näkyi teräskoukuissa riippuvia verisiä lihankappaleita. Perunoidenkuorimiskone tikitti säännöllisesti kuin mylly, ja kahdessa pienessä vaunussa vietiin puhdistettuja salaatinlehtiä vesisäiliölle huuhdottaviksi.

— Kananpaistia, Favier toisti kärsimättömästi. Kääntyen toverinsa puoleen hän lisäsi hiljemmalla äänellä:

— Kylläpä haava vuotaa! Inhottavaa! Ruokaanhan sitä tippuu.

Mignot tahtoi myös nähdä. Heidän takanaan myyjien jono yhä kasvoi. Tyrkkien ja nauraen he kuuntelivat Favier'n ja Mignot'n huomautuksia yhteiskeittiöstä, jossa vähimmätkin aseet, vartaat ja silavaneulat, olivat suunnattoman isoja ja jossa valmistettiin päivällis- ja aamiaisruoat kahdelletuhannelle hengelle. Ruokavieraiden luku sitä paitsi kasvoi päivä päivältä. Ruoka-aineita hukkui niinkuin kaivoon, päivässä kuusitoista hehtolitraa perunoita, satakaksikymmentä naulaa voita, kuusisataa kiloa lihaa. Jokaista ateriaa varten avattiin kolme viinitynnyriä.

— Jopa vihdoinkin, mutisi Favier, kun keittäjä toi kattilan, josta nosti linnunreiden lautaselle.

— Kananpaistia, sanoi hänen takanaan Mignot.

He menivät yhdessä ruokasaliin haettuaan viiniannoksensa. Heidän selkänsä takana kuului yhtä mittaa "kananpaistia", "kananpaistia" loppumattomiin ja säännöllisesti seurasi kattilaan sukeltavan haarukan ryhdikäs napse.

Myyjille ruokasaliksi sisustettu huone oli niin suuri, että jokaisen vuoron viidellesadalle pöytävieraalle oli tarpeeksi tilaa. Mahonkipöydät olivat poikittain rinnan kulkevissa riveissä, ja huoneen kummassakin päässä oleviin pöytiin oli katettu järjestyksenvalvojille ja osastonhoitajille. Keskellä oli tarjoilupöytä, jossa otettiin vastaan ylimääräisten annosten tilaukset ja maksut niistä. Tämä sali, joka sai kirkkaan valaistuksensa sen kummassakin päässä olevista suurista ikkunoista, näytti laajuuteensa verraten matalalta vaikka se oli neljä metriä korkea. Seinät oli maalattu öljyvärillä vaaleankeltaisiksi, ja niissä oli ainoana koristeena ruokaliinasäiliöt. Ensimmäisen ruokasalin vieressä oli asiapoikien ja ajomiesten ruokasali, jossa ei syöty säännöllisinä aikoina, vaan milloin kullekin sattui sopivaa aikaa.

— Vai olette tekin saanut lautasellenne linnunreiden, sanoi Favier
Mignot'lle, kun hän pääsi istumaan pöytään vastapäätä toveria.

Muut myyjät tulivat hekin paikoilleen. Pöytäliinaa ei ollut, ja lautaset kalisivat paljasta puuta vasten. Kaikki ihmettelivät kananreisien paljoutta.

— Paljon on niillä kanoilla ollut jalkoja, huomautti Mignot.

Ne, jotka olivat saaneet selkäluuta lautaselleen, suuttuivat. Ruoka oli paljon parantunut, kun tavaratalo oli järjestetty uudestaan. Mouret ei antanut enää ruoanlaittoa urakalle, vaan otti itse keittiönkin huostaansa järjestäen erityisen toimiston, jolla oli oma päällikkönsä, alapäällikkönsä ja tarkastajansa. Eikä hän enää harjoittanut niin suurta säästäväisyyttäkään, sillä hän laski, että paremmin ravittu henkilökunta teki parempaa työtä, minkä laskelman käytännölliseltä kannalta edullista inhimillisyyttä ei Bourdoncle pitkään aikaan pystynyt käsittämään.

— Yhdentekevää! Sitkeätä se ei ainakaan ole, jatkoi Mignot. —
Antakaahan leipä tänne.

Leipä kiersi pöytää, ja jokaisen leikattua siitä palan viimeinen pisti veitsen pystyyn kannikkaan. Myöhästyneet saapuivat kiireesti yksitellen. Sali oli päästä päähän täynnä nälkäistä väkeä, jonka ruokahalu väsyttävän aamutyön jälkeen oli tavallista kahta vertaa kiihkeämpi. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin haarukoiden helskettä, pulloista juoksevan viinin pulppuamista, lasien kolahtelua pöytää vasten ja pontevasti pureskelevien leukapielien naksutusta. Jos kellä oli jotakin sanottavaa, niin hän tuskin sai sanoilleen sijaa täydessä suussaan.

Deloche, jolla oli paikkansa Baugén ja Liénard'in välissä, istui melkein vastapäätä Favier'ta. Vähän väliä hän loi riitaveljeensä vihaisia katseita, joihin toinen myös osasi vastata. Heidän kummallakin puolellaan kuiskittiin heidän kuuluisaksi käyneestä riidastaan. Sitten naurettiin Delochea vainoavalle kovalle onnelle. Hän oli aina nälkäisistä nälkäisin ja aina hän sattui saamaan lautaselleen huonoimmat palat. Nytkin hän oli saanut kanan kaulaa ja vähän selkäluuta. Sanaakaan sanomatta hän muiden ilvehtiessä söi leipää suun täydeltä ja kaapi lihaa kanan kaulasta tarkkaan ja taitavasti niinkuin ihminen, joka on oppinut antamaan lihalle arvoa.

— Miksi ette valita? Baugé kysyi häneltä.

Deloche kohautti olkapäitään. Se ei maksanut vaivaa. Jos hän joskus uskalsi nurista kohtalon kovuutta vastaan, niin aina hänelle kävi hullusti.

— Oletteko kuulleet, että rullasaksoilla on nyt oma kerhonsa? sanoi äkkiä Mignot, — Rullakerho… Sillä on istuntonsa joka lauantai eräässä Saint-Honorén kapakan salissa.

Rullasaksoilla hän tarkoitti lyhyttavaraosaston myyjiä. Uutinen herätti yleistä naurua. Jokainen pani siihen lisää, ja sukkeluuksia laskettiin suu täynnä, niin että kieli tuskin pääsi kääntymään. Piintyneet lukijat vain istuivat ääneti, lukemiseen vajonneina. Mutta vaikka naurettiin, täytyi kumminkin tunnustaa, että edistystä tällaisen seuran perustaminen oli. Kauppa-apulaiset sivistyivät vuosi vuodelta. Useat osasivat jo saksaa tai englantia. Eivätkä he enää katsoneet arvonsa mukaiseksi käydä Bullier'ssa tanssimassa ja rähisemässä tai kahvilakonserteissa viheltämässä rumille laulajattarille. He perustivat omat kerhonsa.

— Onko heillä piano niinkuin palttinalaisilla? kysyi Liénard.

— Rullakerholla piano? Mignot huudahti. — On toki, veikkoseni! Ja he soittavat ja laulavat!… Eikä siinä kylliksi, heillä on runonlausujansakin, tuo pieni Bavoux.

Naurettiin yhä enemmän ja tehtiin pilkkaa Bavoux'sta. Mutta naurun alta pilkisti kunnioitus tätä edistynyttä seuraa kohtaan. Sitten puheltiin eräästä Vaudeville teatterin näyttelemästä kappaleesta, missä verkasaksoja pahasti pilkattiin. Moni oli suuttunut. Jotkut pelkäsivät työn kestävän liian myöhäiseen illalla, sillä heidät oli kutsuttu vieraisille porvariperheisiin.

Tällaisia salissa puhuttiin ruoka-astioiden yhä helistessä yhä kovemmin. Ikkunat oli avattu ruoanhajun ja sadoista lautasista kohoavan kuuman höyryn haihduttamiseksi. Käärekaihtimet olivat elokuun raskaasta päivänpaisteesta tulisen kuumat. Kadulta kohosi polttavia leyhkiä, ja katossa häilyi auringon kultaisia heijastuksia, jotka heijastuivat pöytävieraiden hikisiin kasvoihin.

— Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisälle tällaisella ilmalla, sanoi Favier toistamiseen.

Huomautus johti uudestaan mieliin inventoimisen ja palkankorotukset, aihe, joka innostutti heitä kaikkia yhtä paljon. Kananpaistipäivinä mielet kiihottuivat aina näin ja lopuksi rähinä kävi lähes sietämättömäksi. Kun päästiin niin pitkälle, että tarjottiin öljyssä valmistettua artisokkaa, pöydässä ei enää voinut kuulla omaa ääntään. Järjestyksenvalvojalla oli päivää varten erityiset määräyksensä, eikä hänkään häirinnyt yleistä vilkkautta.

— Kuulkaahan, huusi Favier, — tiedättekö… Mutta hän ei saanut ääntänsä kuulumaan, sillä Mignot huusi:

— Kuka ei pidä artisokasta? Vaihdan jälkiruokani artisokkaan!

Kukaan ei vastannut, sillä kaikki pitivät artisokasta. Aamiainen oli kaikkein parhaita, sillä tiedettiin, että muun hyvän lisäksi jälkiruoaksi oli vielä persikoita.

— Mouret on kutsunut hänet päivälliselle, Favier sanoi oikeanpuoleiselle naapurilleen jatkaen kertomustaan. — Ettekö ole vielä sitä kuullut?

Koko pöytä oli kuullut sen. Aamusta alkaenhan siitä oli puhuttu ja koko juttuun alettiin jo väsyä. Äskeiset sukkeluudet kiersivät uudelleen pöytää suusta suuhun. Deloche vavahti. Hänen silmänsä kiintyivät lopuksi Favier'hen, joka itsepintaisesti kerta toisensa perästä toisti:

— Jos hän ei ole vielä tyttöä saanut, niin nyt hän saa. Ja jos tyttö luulee olevansa ensimmäinen, niin pettyy tyttö raukka pahasti.

Hän loi Delocheen ärsyttävän katseen ja sanoi ilkeän sukkeluuden.

Äkkiä hän painoi päänsä alas, sillä Deloche, joka ei enää voinut hillitä kiehuvaa vihaansa, heitti viinin tähteen lasistaan vasten hänen kasvojaan.

— Siitä saat, kirottu valehtelija! hän sammalsi. — Jo eilen sinut olisi pitänyt kastella!

Nousi kova hälinä. Muutamia pisaroita räiskyi Favier'n naapurien päälle, mutta itse tämä pääsi vähällä. Hänen hiuksensa vain hiukan kastuivat, sillä viini oli heitetty niin rajusti, että se lensi yli. Kaikki suuttuivat. Ei kai Deloche suotta tyttöä puolustanut, hän oli aivan liian innokas. Senkin houkkio! Olisi ansainnut korvilleen oppiakseen käyttäytymään. Mutta äänet hiljenivät, kun järjestyksenvalvojan nähtiin lähestyvän. Tarpeetonta oli sekoittaa johtokuntaa asiaan. Favier tyytyi sanomaan:

— Olisipa vain osunut, niin kyllä olisin hänelle näyttänyt!

Sitten kaikki käännettiin pilaksi. Kun Deloche, jota vihanpurkaus vielä vapisutti, nosti ajatuksissaan tyhjän lasinsa huulilleen, syntyi yleinen nauru. Hän työnsi kömpelösti lasin luotaan ja rupesi pureksimaan kuivaksi jyrsimänsä artisokan lehtiä.

— Vesikarahvi tänne, Delochea janottaa, sanoi Mignot.

Naurettiin vielä enemmän. Syöjät ottivat itselleen puhtaat lautaset, ja pojat tarjosivat suurista koreista persikoita jälkiruoaksi. Mignot lisäsi:

— Jokaisella oma makunsa. Deloche tahtoo viiniä persikkansa särpimeksi.

Deloche istui liikkumatta pää painuksissa niinkuin kuuro. Hän ei ollut kuulevinaan pilaa, hautoi vain samaa katkeraa ajatusta. Totta oli mitä he sanoivat. Millä oikeudella hän puolusti Deniseä? Nyt he vasta saivat syytä panetteluun. Hän vain saattoi tytön kieroon asemaan tahtoessaan puolustaa. Hänen olisi tehnyt mieli piestä itseään. Tekipä mitä tahansa, aina hän teki hullusti, silloinkin kun hänen tarkoituksensa oli mitä jaloin. Parempi hänen olisi ollut kuolla. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Sekin oli hänen syynsä, että koko talo puhui Mouret'n Deniselle lähettämästä kirjeestä. Kaikki nauroivat ja ilveilivät. Hänen ei olisi pitänyt sallia Paulinen puhua Liénard'in kuullen. Hänen täytyi ottaa tästäkin syy päälleen.

— Miksi menitte kertomaan asiasta? hän kuiskasi tuskissaan
Liénard'ille. — Teitte sangen pahasti.

— Minäkö, vastasi Liénard. — Enhän minä sanonut kuin kahdelle tai kolmelle ja käskin vielä pitää salassa. Kuka sen olisi arvannut kuinka huhu leviää!

Kun Deloche vihdoin päätti juoda vettä, koko pöytä purskahti jälleen nauruun. Ateria oli lopussa, ja kauppa-apulaiset istuivat selkä kenossa odottaen kellon soimista. Tarjoilupöydältä oli tällä kertaa tilattu hyvin vähän lisäruokia, varsinkin kun päivän kunniaksi kahvitkin tarjottiin talon puolesta. Kupista kohoavien kevyiden höyryjen alla hohtivat hikiset kasvot. Käärekaihtimet riippuivat ikkunoissa liikkumattomina. Yksi niistä ponnahti äkkiä auki, ja auringonpaiste tulvi leveänä juovana saliin saaden katon loistamaan. Äänten kohina oli salissa niin voimakas, että aluksi vain ovensuussa istuvat kuulivat kellon soivan. Noustiin pöydästä ja hajottiin pitkin käytävää.

Deloche oli tahallaan jättäytynyt jälkeen paetakseen sukkeluuksia. Baugékin meni pois ennen häntä, ja kumminkin Baugé oli tavallisesti salissa viimeinen, sillä ennenkuin hän palasi osastolleen, hän tahtoi tehdä kierroksen tavatakseen Paulinen tämän mennessä naisten ruokasaliin. He olivat sopineet siitä keskenään käyttäen siten ainoan tilaisuuden sanan vaihtamiseen päivän kestäessä. Tänään, kun he suutelivat toisiaan eräässä käytävän käänteessä, Denise, joka oli myöhästynyt jalkansa takia, sattui näkemään heidät.

— Oi ystäväni, sopersi Pauline lentäen punaiseksi, — ettehän sano kenellekään, ettehän?

Baugé, suuri, harteikas mies, vapisi kuin virheestä kiinni saatu koulupoika.

— Jos sanotte, ajavat varmasti pois, hän sanoi. — Tietäväthän he, että aiomme mennä naimisiin, mutta eivät nuo hölmöt sittenkään ymmärrä, että väliin tekee mieli suudella.

Denise väitti liikuttuneena, ettei ollut nähnyt mitään. Baugé meni tiehensä, kun näki Delochen vuorostaan lähestyvän. Tämä oli tehnyt pitkän kierroksen rauhoittuakseen, ja kun hän näki Denisen, hän rupesi pyytämään anteeksi sammaltaen lauseita, joita Denise ei alussa ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi Paulineen nuhdellen tätä siitä, että oli puhunut Liénard'in kuullen. Kun Pauline häpeissään ei tietänyt mitä vastata, Denise ymmärsi vihdoin mistä oli puhe. Sitäkö siis tiesivät nuo kuiskeet, jotka olivat aamusta asti kuuluneet hänen selkänsä takana? Kirjejuttuko tavaratalossa kiersi? Hetkeksi häntä puistatti sama tuska kuin aamulla kirjettä lukiessa. Hän tunsi itsensä riisutuksi alastomaksi kaikkien noiden miesten nähden.

— Enhän minä tietänyt, toisti Pauline. — Ja sitä paitsi, eihän siinä ole mitään pahaa… Antaa heidän puhua. Kateutta se vain on.

— En ole teille vihainen, sanoi Denise vihdoin saaden jälleen järkensä voitolle… — Tottahan se on. Kirje on minulle, ja minun siitä on vastattava.

Deloche meni pois epätoivoissaan, sillä hän ymmärsi asian niin, että
Denise suostui ja että hän oli päättänyt mennä illalla.

Kun myyjättäret olivat lopettaneet ateriansa suuren salin vieressä sijaitsevassa pienessä naisten ruokasalissa, joka oli mukavampi kuin miesten sali, Pauline auttoi Denisen takaisin osastolle. Siellä iltapäivän kuumassa päivänpaisteessa kiire oli pahimmillaan. Oli jouduttu siihen hetkeen, jolloin aamupäivän raukeuden jälkeen täytyi panna kaikki voimat liikkeelle, jotta työ valmistuisi ennen iltaa. Äänet kajahtelivat vieläkin kovemmin, kädet kohosivat hyllyjä kohti ja tavaroita kylvettiin joka taholta lattialle, jossa kasat jo kohosivat pöytien tasalle. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli liikettä ja kohinaa. Päät nousivat ja laskivat, kädet huitoivat ilmassa niinkuin olisi ollut aika kahakka käynnissä. Tulistunut, räjähtämäisillään oleva kone jyskytti kuin raivoissaan harvalukuisten kadullakulkijoiden harhaillessa ulkopuolella kyllästyneinä pyhäpäivän raukeaan hiljaisuuteen. Saint-Augustininkadun käytävällä kolme suttuista avopäistä tyttöä litisti häpeämättä nenänsä ikkunalasia vasten nähdäkseen mitä myllyssä jauhettiin.

Kun Denise palasi osastolle, Aurélie rouva jätti Margueriten lopetettavaksi vaatteiden luettelemisen ja saadakseen korvilleen rauhan vetäytyi itse näytetilkkutoimiston saliin toimittamaan tarkistustyön vieden Denisen mukanaan.

— Tulkaa minun kanssani, hän sanoi, — niin vertaamme luettelot…
Sitten saatte toimittaa yhteenlaskut.

Mutta koska ovi täytyi pitää auki valvonnan vuoksi, ei täälläkään ollut rauhallista työskennellä. Huone oli suuri, neliömäinen sali, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin tuoleja ja kolme pitkää pöytää. Yhdessä nurkassa oli suuret leikkaamiskoneet, joissa näytetilkut leikattiin. Kokonaisia vaatepakkoja, kuudenkymmenentuhannen frangin arvosta, rikottiin niissä. Aamusta iltaan kone, sähisten kuin niityn ruohossa kulkeva viikate, silppusi villakankaita, silkkejä ja palttinoita. Tilkut kiinnitettiin sitten liimaamalla tai ompelemalla vihkoihin. Ikkunoiden välissä oli pieni kirjapaino hintalehtien painamista varten.

— Hiljaa, Aurélie rouva huusi aika-ajoin, kun ei kuullut mitä Denise sanoi. Heidän lopetettuaan ensimmäisen luettelon vertailun Aurélie rouva meni pois jättäen Denisen yksin toimittamaan yhteenlaskut. Vähän ajan päästä hän palasi tuoden mukanaan neiti de Fontenailles'in, joka oli luovutettu hänelle, koska tätä ei tarvittu enää morsiuskapioiden osastolla. Hän sai auttaa yhteenlaskemisessa, jotta jouduttaisiin pikemmin valmiiksi. Neiti de Fontenailles, markiisitar, joksi Clara häntä ilkeyksissään nimitti, nostatti osaston läpi kulkiessaan suuren naurunremakan. Sukkeluuksia laskettiin. Josephia pilkattiin eikä lopetettu, vaikka onneton tyttö oli jo kadonnut näkyvistä, auki jääneestä ovesta kuului yhtä mittaa pilapuheita.

— Tulkaa lähemmäksi, tässä on tilaa meille kummallekin, Denise sanoi säälien. — Voitte käyttää minun mustepulloani, siitä riittää teillekin.

Neiti de Fontenailles, häpeissään alennustilastaan, ei edes muistanut kiittää. Hänen laihat kasvonsa olivat harmaankalpeat niinkuin liikaa juovilla ihmisillä; valkeat ja hienot kädet vain ilmaisivat hänen ylhäisen syntyperänsä.

Mutta äkkiä nauru viereisessä salissa taukosi ja työ tuntui jatkuvan taas säännöllisesti. Mouret oli kiertämässä uudestaan taloa ja oli hetkeksi pysähtynyt valmiiden vaatteiden osastolle. Hänen silmänsä hakivat Deniseä, ja hän näytti hämmästyvän, kun tätä ei näkynyt. Hän kutsui luokseen Aurélie rouvan ja vetäytyen hänen kanssaan syrjään jäi hetkeksi keskustelemaan. Mouret tuntui kysyvän jotain, ja Aurélie rouva vastasi vilkaisten näytetilkkutoimiston ovelle päin. Sitten seurasi ilmeisesti raportinanto, sillä Aurélie rouva näkyi kuiskaavan jotakin arvokkaan näköisenä. Epäilemättä hän kertoi tytön aamulla itkeneen.

— Hyvä on, Mouret sanoi ääneen. — Näyttäkää luettelot.

— Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, vastasi johtajatar. — Menemme tänne melua pakoon.

Mouret seurasi häntä viereiseen huoneeseen. Clara, joka ei ollut millänsäkään, teki ääneen huomautuksiaan, mutta Marguerite, saadakseen hänet vaikenemaan ja kääntääkseen hänen huomionsa toisaanne, heitti kahta kiivaammin hänelle vaatteita. Alajohtajatar oli hyvä toveri, kenenkään ei tarvinnut sekaantua hänen asioihinsa. Koko osasto salasi ja peitteli yksissä tuumin. Lhomme ja Joseph istuivat selkä kumarassa kuin kuurot. Jouve, järjestyksenvalvoja, seurattuaan Aurélie rouvan käyttäytymistä asettui juhlallisesti vartioimaan näytetilkkutoimiston ovelle kuin ainakin uskollinen palvelija, joka pitää huolta herransa mukavuudesta.

— Antakaa luettelot, johtajatar sanoi astuessaan huoneeseen.

Denise ojensi luettelot Mouret'lle ja jäi seisomaan laskematta katsettaan. Hän oli tuntenut vavahtavansa, mutta hän osasi hillitä itsensä ja pysyi rauhallisena. Mouret syventyi hetkeksi luettelojen tutkimiseen katsomattakaan tyttöön. Hiiskahdustakaan ei kuulunut. Silloin Aurélie rouva meni neiti de Fontenailles'in luo ja näyttäen tyytymättömältä yhteenlaskuihin sanoi hänelle hiljaa:

— Menkää auttamaan vaatteiden paikalleen panossa… Te ette näy olevan perehtynyt laskemiseen.

Neiti de Fontenailles palasi osastolle, jossa hänet otettiin naurulla vastaan. Joseph, joka ei jaksanut kestää veitikkamaisia katseita, sekaantui kirjoittamisessaan. Clara mielissään odottamattomasta avusta ei voinut kuitenkaan olla piikittelemättä tyttöä; kaikki tavaratalon naiset olivat hänelle vihamielisiä. Näkyihän tuo pöllöpää rakastuneen työmieheen, vaikka oli markiisitar. Ja sittenkin tämä rakkaus herätti kateutta.

— Hyvä on! Hyvä on! toisti Mouret ollen yhä lukevinaan.

Mutta Aurélie rouva ei tiennyt kuinka päästä vuorostaan lähtemään säädyllisyyttä liiaksi loukkaamatta. Hän ei voinut pysyä alallaan, vaan meni katsomaan leikkaamiskonetta vihoissaan, että hänen miehensä ei ymmärtänyt jollakin tekosyyllä kutsua häntä luokseen. Mutta eihän se raukka koskaan tajunnut mitä tilaisuus vaati. Olisi pystynyt lammikon rannalla kuolemaan janoon. Marguerite osoitti vihdoin tarpeeksi älyä kysyäkseen Aurélie rouvalta neuvoa.

— Tulen heti, vastasi johtajatar.

Saatuaan näin tekosyyn poistua hän pääsi kunnialla asiasta tarvitsematta hävetä osaston henkilökuntaa. Hän tuli huoneesta kasvoillaan sellainen jalo juhlallisuus, etteivät myyjättäret uskaltaneet hiiskahtaakaan.

Mouret laski hitaasti paperit pöydälle. Hän katsoi Deniseen, joka istui yhä kynä kädessä. Tyttö ei kääntänyt pois katsettaan, kävi vain vielä kalpeammaksi.

— Tulettehan tänä iltana? Mouret kysyi puoliääneen.

— En, johtaja, vastasi Denise, — minun on mahdotonta tulla. Veljeni ovat päivällisellä setäni luona, ja olen luvannut syödä heidän kanssaan.

— Mutta jalkanne? Teidänhän on vielä vaikea kävellä.

— Oh, kyllä minä jaksan mennä sinne asti. Jalkani on jo paljon parempi kuin aamulla.

Mouret vuorostaan oli käynyt kalpeaksi kuultuaan hiljaisen kiellon. Hänen suunsa värähteli levottomasti. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi kohteliaana liikkeen johtajana, joka ennen kaikkea oli kiinnostunut henkilökuntansa parhaasta:

— Ette kai pannut pahaksi kutsuani… Tiedättehän kuinka suuressa arvossa pidän teitä?

Denise pysyi edelleen samassa kunnioittavassa asennossa.

— Olen hyvin liikuttunut hyvyydestänne minua kohtaan ja kiitän teitä kutsusta. Mutta, toistan sen vieläkin, minun on mahdotonta tulla. Veljeni odottavat minua tänä iltana.

Denise ei suostunut ymmärtämään, vaikka koko tavaratalo auki olevasta ovesta tuntui työntävän häntä takaa. Pauline, joka ystävyydessään sanoi häntä hupsuksi, muut, joiden pilkan alaiseksi hän tiesi joutuvansa jos kieltäytyi. Aurélie rouva, joka oli poistunut huoneesta, Marguerite, joka korotti ääntään vetääkseen huomion hänestä, Lhomme, joka istui selin kuin tietämättä koko asiasta, kaikki he tahtoivat heittää hänet mahtavan pedon kitaan.

Mouret oli hetken ääneti. Sitten hän kysyi voitonriemuisen, kuninkaallista rakkautta ylistävän jyrinän säestämänä:

— Milloin tulette? Huomennako?

Denise joutui hämilleen tästä yksinkertaisesta kysymyksestä.

— En tiedä… En voi … sammalsi hän.

Mouret hymyili ja koetti tarttua hänen käteensä, mutta Denise veti kätensä pois.

— Mitä te pelkäätte? Mouret kysyi.

Mutta Denise oli jo nostanut päänsä ja katsoen miestä suoraan silmiin sanoi hymyillen lempeästi ja rohkeasti:

— En mitään, herra… Eihän meidän ole pakko tehdä muuta kuin mitä tahdomme, eikö niin? Ja minä en tahdo, siinä kaikki.

Tämän sanoessaan hän kuuli oven narahtavan, ja kun hän hämmästyneenä kääntyi katsomaan, näki hän sen hiljaa sulkeutuvan. Isä Jouve oli asialla. Ovien sulkeminen kuului hänen tehtäviinsä, ja hän sulki ne tunnollisesti kaikki. Tämän tehtyään hän jatkoi oven takana vartioimistaan. Kukaan ei ollut huomaavinaan mitään. Clara yksin kuiskasi ilkeyden neiti de Fontenailles'in korvaan. Mutta tämä ei osoittanut vähintäkään ilahtumisen merkkiä, kuunteli vain kasvot kalpeina ja liikkumattomina…

Denise oli noussut mennäkseen, kun Mouret sanoi hänelle hiljaa, koko ruumis vavisten:

— Minä rakastan teitä… Te olette tiennyt sen jo kauan; älkää teeskennelkö, sillä se on arvotonta… Älkää pelätkö mitään. Monta kertaa minun on tehnyt mieli kutsua teidät työhuoneeseeni. Siellä olisimme olleet yksin. Olisin voinut panna oven salpaan. Mutta en ole tahtonut. Kerron sen sijaan sen täällä, jonne kuka tahansa voi tulla… Rakastan teitä, Denise…

Denise seisoi liikkumattomana hänen edessään, kasvot kalpeina ja katsoen häntä yhä suoraan silmiin.

— Sanokaa, miksi kieltäydytte? … jatkoi Mouret. — Ettekö tarvitse mitään? Veljenne ovat teille suurena taakkana. Kaiken, mitä pyydätte minulta, kaiken, mitä vaaditte…

Denise keskeytti sanoen:

— Kiitos, ansaitsen jo enemmän kuin tarvitsen.

— Mutta minä tarjoan teille vapautta, elämän iloa ja ylellisyyttä…
Minä rakennan teille kodin ja teen teidät rikkaaksi.

— Ei kiitos, en osaa elää ilman työtä… Jo kymmenvuotiaana ansaitsin toimeentuloni.

Mouret teki raivostuneen liikkeen. Denise oli ensimmäinen, joka ei taipunut. Ennen hänen oli vain tarvinnut viitata saadakseen mitä tahtoi. Kaikki kumarsivat hänen oikkujaan nöyrinä palvelijattarina. Mutta tämä kieltäytyi ja vielä aiheetta. Hänen kauan pidätetty intohimonsa kiihottui vastarinnasta. Kenties hän ei osannut tarjota tarpeeksi. Hän suorastaan rukoilemalla rukoili. Mutta yhä hän törmäsi samaan horjumattomaan kieltoon:

— Ei, ei kiitos!

Silloin hänen sydämensä tuska puhkesi sanoihin:

— Näettehän, että kärsin!… Niin, mieletöntä se on, mutta kärsin kuin lapsi.

Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Syntyi uusi hiljaisuus. Suljetun oven takaa kuului työn kohina, mutta heikenneenä kuin voittolaulun etäisyyteen hukkuva loppusävel. Tappiolle joutunut ei kaivannut äänekästä säestystä.

— Mutta jos sittenkin tahtoisin, Mouret sanoi värisevällä äänellä tarttuen Denisen käsiin.

Denise ei pannut vastaan. Hänen silmänsä himmenivät, ja hänen voimansa alkoivat pettää. Outo lämpö kohosi miehen käsistä ja lämmön mukana suloisesti raukaiseva tunne. Hyvä Jumala, kuinka suuresti hän rakasti miestä ja kuinka suloista olisi ollut panna kätensä hänen kaulaansa ja painautua hänen rintaansa vastaan!

— Tahdon, tahdon, Mouret jatkoi aivan raivoissaan. — Odotan teitä tänä iltana tai ryhdyn keinoihin…

Hän tuli raa'aksi. Denise päästi huudon. Mies oli puristanut hänen käsiään niin lujasti, että tuska sai hänet tointumaan. Hän sai väännetyksi kätensä irti ja ojentuen suoraksi näytti kasvavan.

— Ei, antakaa minun olla… Minä en ole mikään Clara, jonka voi huomenna jättää. Ja sitten, rakastattehan tuota rouvaa, joka käy täällä… Pysykää hänen kanssaan. Minä en suostu jakamaan.

Mouret hämmästyi niin, että ei osannut sanoa mitään. Mitä tuo tyttö sanoi? Mitä hän tahtoi? Eiväthän myyjättäret, joita hän kunnioitti suosiollaan, välittäneet rakkaudesta. Hänen olisi pitänyt nauraa, mutta päinvastoin tytön ylpeä asento sai aikaan vielä suuremman hämmennyksen hänen sydämessään.

— Johtaja, sanoi Denise, — avatkaa ovi! Ei ole sopivaa, että olemme täällä kahden.

Mouret totteli. Hänen päässään riehui sellainen myrsky, ettei hän tiennyt, miten salata tuskaansa. Hän kutsui Aurélie rouvan luokseen ja kiivastui vaippavaraston suuruudesta. Hintaa olisi ollut alennettava ja vieläkin alennettava, niin kauan kuin yksikin oli jäljellä. Talon tapa oli sellainen. Joka vuosi lakaistiin kaikki puhtaaksi ja myytiin kuudenkymmenenkin prosentin tappiolla, jotta vain päästiin nopeasti vanhenneesta kuosista tai kankaasta, joka ei enää miellyttänyt. Samassa Bourdoncle astui sisälle. Hän oli seisonut jo vähän aikaa Jouven sulkeman oven takana tämän kuiskattua jotain hänen korvaansa. Hän oli odottanut kärsimättömänä uskaltamatta kuitenkaan häiritä. Olihan se kerrassaan sopimatonta, tällaisena päivänä. Ja vielä tuollaisen tyttörievun kanssa! Kun ovi vihdoin avautui, Bourdoncle puhui kiivaasti Mouret'lle puolisilkkien varastosta, joka oli suunnattoman suuri. Hänen kertomuksensa oli huojennukseksi Mouret'lle, sillä se salli hänen päästää vihansa ilmoille. Mitä Bouthemont ajattelikaan. Hän poistui julistettuaan, ettei hänellä ollut käyttöä johtajalle, joka ei kyennyt arvostelemaan tarvetta, vaan osti liiaksi.

— Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Aurélie rouva, nuhteista loukkaantuneena.

Myyjättäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuuden aikaan inventoiminen oli valmis. Aurinko kultasi vielä ikkunoita, kaunis kesäaurinko, jonka heijastukset kirkastivat hallin lasiruutuja. Katujen raskaassa ilmassa perheet palasivat jo väsyneinä kedoilta suuret kukkavihkot käsissä, laahaten lapsia jäljessään. Osastot toinen toisensa perästä vaikenivat. Siellä täällä vain joku myöhästynyt virkailija tyhjensi viimeisiä kaappejaan. Vihdoin nämäkin äänet hiljenivät, ja päivän hälinästä ei ollut muuta jäljellä kuin ilmassa tupruava pöly luhistuneiden vaatekasojen yläpuolella. Hyllyt, kaapit, laatikot ja rasiat ammottivat tyhjinä; yksikään tavara ei ollut paikallaan. Laajan tavaratalon runko oli kokonaisuudessaan paljastettu, nikkarintyöt näkyvissä niinkuin huoneiston uutena ollessa ennen sisäänmuuttoa. Alastomuus on inventoimisen säntillisyyden näkyvä todiste. Kuudentoista miljoonan arvoinen tavaravarasto oli lattialla pöydät hukuttaneena, kuohuvana merenä. Myyjät alkoivat panna tavaroita paikoilleen kahlaten olkapäitä myöten suunnattomien kasojen keskellä. Kymmeneltä he toivoivat olevansa valmiita.

Kun Aurélie rouva, joka kuului ensimmäiseen pöytään, meni ruokasaliin, tiesi hän jo kertoa, kuinka korkealle myyntisumma vuoden mittaan oli kohonnut; se kävi selville heti yhteenlaskujen jälkeen. Summa nousi kaikkiaan kahdeksaankymmeneen miljoonaan ja oli kymmenen miljoonaa suurempi kuin edellisenä vuotena. Puolisilkissä vain oli ollut tuntuva vajaus.

— Jos herra Mouret ei ole tyytyväinen, hän vaatii liikoja, lisäsi johtajatar. — Tuollahan hän seisoo keskusportaiden lavalla vihaisen näköisenä.

Myyjättäret pistäytyivät katsomaan. Todellakin, hän seisoi siellä yksin, otsa rypyssä katsellen maahan kylvettyjä miljoonia.

— Rouva, sanoi Denise, joka saapui tällä hetkellä, — sallitteko minun lähteä. Minusta ei ole täällä enää mihinkään työhön jalkani takia, ja minulla oli aikomus mennä setäni luo veljieni kanssa…

Hämmästys oli yleinen. Hän ei siis ollutkaan suostunut! Aurélie rouvan ääni oli vastatessa kuiva ja tyytymätön. Hän epäröi mitä sanoa ja oli vähällä kieltää. Clara kohautti olkapäitään yhtä epäilevänä. Mitä ihmettä siinä oli! Mouret ei kai huolinutkaan hänestä. Pauline oli kapalo-osastolla Delochen seurassa, kun hänelle kerrottiin minkä ratkaisun asia oli saanut. Deloche oli niin mielissään uutisesta, että Paulinea suututti. Suurtako hyötyä hänellä siitä oli! Sekö häntä ilahdutti, että Denise luopui tyhmyydessään onnestaan. Bourdoncle, joka ei uskaltanut lähestyä julmistunutta isäntäänsä, vaelsi muiden kuiskaillessa mykkänä, ikävissään ja levottomana.

Mutta Denise laskeutui hiljakseen portaita nojautuen käsipuihin. Alhaalla hän kohtasi joukon myyjiä, jotka nauraa hohottivat. Hän kuuli mainittavan nimensä ja ymmärsi, että oli kysymys tämänpäiväisestä tapahtumasta. Häntä ei huomattu.

— Älkäähän joutavia! Kursailemista se vain on, sanoi Favier. — Kyllä hän kaikki konstit tietää… Minä tunnen kyllä yhden, jonka hän olisi väkisin ottanut.

Hän katsoi Hutiniin, joka seisoi arkana arvostaan syrjässä ottamatta pilapuheisiin osaa. Mutta muiden kateelliset katseet saattoivat hänet kumminkin niin hyvälle tuulelle, että hän suvaitsi mutista:

— No jo minulla oli hänestä vastusta!

Denise tarttui lujemmin käsipuihin pysyäkseen pystyssä. Tottahan se oli, mitä mies sanoi. Hänen oli syytä katua lapsellista käytöstään. Mutta voi kuinka halpamaisesti mies käyttäytyi ja kuinka häntä täytyi halveksia! Hän joutui suuren liikutuksen valtaan. Eikö ollut omituista, että hän oli jaksanut torjua luotaan miehen, jota hän rakasti, kun hän ennen oli ollut niin heikko tuon kurjan suhteen, jota hän vain oli uneksinut rakastavansa. Tästä tunteittensa ristiriidasta hän ei voinut päästä selville. Ja hän kulki kiireesti hallin poikki. Järjestyksenvalvojan avatessa hänelle ovea, joka oli aamusta alkaen ollut lukossa, Denise vaistomaisesti katsoi ylöspäin. Hänen silmänsä sattuivat Mouret'hen, joka syviin mietteisiin vajonneena seisoi yhä portaiden lavalla keskellä valtakuntaansa. Hän oli unohtanut tavaraluettelot ja valtavat aarteet ympärillään. Kaikki oli kadonnut hänen mielestään, menneisyyden myrskyiset voitot, tulevaisuudessa häämöttävä rikkaus. Hänen epätoivoinen katseensa seurasi Deniseä, ja kun tyttö katosi ovesta, talo kävi hänelle kolkoksi ja pimeäksi.