XI.
Bouthemont saapui ensimmäisenä rouva Desforges'in luo, joka neljältä tarjosi teetä tuttavilleen. Kun hän astui suureen Ludvig XVI:n tyyliseen salonkiin, jonka kirkkaat pronssikoristeet ja kultakirjosilkit tekivät iloisen vaikutuksen, rouva Desforges nousi kärsimättömän näköisenä ja kysyi:
— No, mitä kuuluu?
— Sitä, vastasi nuori mies, — että kun sanoin aikovani käydä teitä tervehtimässä, hänkin lupasi tulla.
— Viittasitteko siihen, että odotan tänään paroniakin.
— Tietysti… Se juuri näkyi häneen vaikuttavankin.
He puhuivat Mouret'sta. Tämä oli edellisenä vuonna mieltynyt äkkiä niin suuresti Bouthemont'iin, että kaipasi hänen seuraansa huvitellessaankin ja oli sentähden ottanut hänet mukaansa Henriettenkin luo. Siellä toveri oli hänelle sangen tarpeen, sillä hän alkoi väsyä suhteeseensa, eikä aika käynyt niin pitkäksi, kun oli kenen kanssa puhella. Silkkiosaston johtajasta oli vähitellen tullut sekä isännän että kauniin lesken uskottu. Hän toimitti heidän asioitaan, antoi toiselle tietoja toisesta ja hieroi joskus sovintoakin, kun välit rikkoutuivat. Hänen seurassaan Henriette, joka muuten oli niin arka maineestaan ja niin taitava pitämään sen tahrattomana, luopui kaikesta varovaisuudesta ja puhui mustasukkaisuutensa ahdistamana niin peittelemättömästi salaisista suhteistaan, että Bouthemont sekä hämmästyi että häpesi.
Nytkin Henriette kiivastuen huudahti:
— Teidän olisi pitänyt tuoda hänet mukananne. Eihän hänen lupauksiinsa ole luottamista.
— Minkä minä sille voin, Bouthemont sanoi nauraen, vähääkään suuttumatta. — Enhän minä voi syykseni ottaa, että hän nykyään juoksee pakoon… Mutta paljon hän minusta sentään pitää. Vaikea minun olisikin muuten tulla siellä toimeen.
Bouthemont'in asema Aarreaitassa oli todella heikko inventoimisen jälkeen. Turhaan hän koetti puolustautua viittaamalla sateiseen kevääseen; hänelle ei annettu anteeksi myymättä jääneen puolisilkkivaraston suuruutta. Hutin varsinkaan ei antanut asian joutua unohduksiin vaan muistutti siitä johtokunnalle usein panetellen, ja Bouthemont'in asema kävi päivä päivältä tukalammaksi. Mouret oli jo langettanut tuomionsa epäilemättä senkin tähden, että tämä hänen lemmensuhteensa todistaja alkoi tuntua hänestä kiusalliselta hänen tahtoessaan todella erota rouva Desforges'ista ja hän oli kyllästynyt ystävyyteen, josta hänellä ei enää ollut hyötyä. Mutta tapansa mukaan hän yllytti Bourdonclen toimimaan. Bourdoncle ja muut osakkaat vaativat kokouksissa Bouthemont'in erottamista, kun Mouret muka puolestaan pani vastaan, pitäen tarmokkaasti ystävänsä puolta huolimatta kaikista ikävyyksistä.
— Täytyy kai sitten odottaa, jatkoi rouva Desforges. — Tiedättehän, että tuo tyttö tulee viideltä. Tahdon välttämättä nähdä heidät yhdessä, sillä minun täytyy päästä perille heidän salaisuudestaan.
Hän alkoi tehdä selkoa laatimastaan suunnitelmasta. Hän kertoi, kuinka oli pyytänyt Aurélie rouvaa lähettämään Denisen hänen luokseen erään Aarreaitasta ostetun päällystakin korjauttamista varten ja kuinka hän saatuaan tytön huoneeseensa houkuttelisi sisään Mouret'nkin. Ja tottapa sitten näki mitä tehdä.
Bouthemont istui häntä vastapäätä ja katsoi häneen kauniilla veitikkamaisilla silmillään pakottautuen vakavaksi. Tämä iloinen, mustapartainen ja suurisuinen vekkuli, kasvot kuuman gascognelaisen veren tummentamat, ajatteli, että hienot naiset eivät olleet suinkaan kilttejä ja ettei heidän matkalaukustaan tullut esiin kovinkaan kauniita tavaroita, kun he ryhtyivät sitä purkamaan. Hänen toveriensa ystävättäret, myyjättäret ja sellaiset eivät paljastaneet salaisuuksiaan.
— Kuulkaahan, hän uskalsi vihdoin huomauttaa, — mitä hyötyä teille siitä on, olenhan vannonut teille, ettei heillä ole mitään keskenään.
— Ei se siitä riipu! rouva Desforges huusi. — Mutta häntä Mouret rakastaa… Mitä minä muista välitän, satunnaisista tuttavista, päivän kestävistä suhteista!
Hän puhui Clarasta ylenkatseellisesti. Hänelle oli kerrottu, että Mouret saatuaan Deniseltä rukkaset oli armahtanut uudestaan tuon punatukkaisen hevoskaulan epäilemättä kostaakseen Deniselle, sillä hän suosi Claraa ikäänkuin uhalla kaikkien nähden ja tuhlasi hänelle lahjoja. Sitä paitsi hän kuului jo kolmen kuukauden ajan huvitelleen rajusti eläen humussa ja sumussa ja kylväneen niin mielettömästi rahoja, että se herätti huomiota. Hän oli ostanut eräälle näyttelijättärelle talon, ja oli muitakin, kaksi tai kolme naista, jotka elivät hänen kustannuksellaan ja kilpailivat keskenään siitä, kuka esittäisi hänelle kalliimpia ja tyhmempiä oikkuja.
— Kaikki on pantava tuon kurjan syyksi, toisti Henriette. — Hänen tähtensä, siksi että hän kieltäytyy, Mouret hävittää rahansa muiden seurassa… Mutta vähät minä hänen rahoistaan! Olisin rakastanut häntä enemmän, jos hän olisi ollut köyhä. Tiedättehän, kuinka suuresti häntä rakastan, te, joka olette ystäväni.
Hänen äänensä katkesi, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä; sitten antautuen tunteittensa valtaan hän ojensi Bouthemont'lle molemmat kätensä. Totta se oli, Mouret oli hänen jumalansa. Nuoruutensa, voitonvarmuutensa voimalla Mouret oli päässyt hänen herrakseen, eikä kukaan ennen ollut tyydyttänyt niin täydellisesti hänen rakkautensa ja ylpeytensä vaatimuksia. Eikä siinä kaikki. Hän alkoi lähetä neljääkymmentä, ja jos Mouret jätti hänet, hän ei todellakaan tiennyt, miten korvata tämän suuren rakkauden.
— Mutta kyllä minä kostan, kuiskasi hän, — kyllä minä kostan, jos hän käyttäytyy huonosti.
Bouthemont piteli yhä hänen käsiään. Henriette oli vielä kaunis. Olisihan häntä voinut ajatella, mutta hänestä ei ollut helppoa päästä irti, jos häneen kyllästyi, ja Bouthemont ei pitänyt kahleista. Asiaa kannatti kuitenkin miettiä. Olisi siitä kenties etuakin harmien korvaukseksi.
— Minkätähden ette perusta omaa liikettä? Henriette sanoi äkkiä vetäen kätensä pois.
Bouthemont katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän vastasi:
— Se kysyy suuria varoja… Minulla oli viime vuonna sellainen ajatus mielessäni. Olen varma, että Pariisissa on vielä tarpeeksi ostajakuntaa yhdelle tai parille suurmyymälälle, kun vain osaa valita sopivan kaupunginosan. Bon Marché hallitsee vasempaa Seinen rantaa, Louvre keskikaupunkia ja Naisten Aarreaitta länsikaupungin rikkaita kortteleita. Pohjoispuoli on vielä jäljellä, ja sinne voisi perustaa Clichyn aukion tavaratalolle kilpailijan. Olin jo löytänyt mainion paikankin lähellä Oopperaa.
— Entä sitten?
Bouthemont nauroi ääneen.
— Ajatelkaahan, että olin tarpeeksi tyhmä puhuakseni siitä isälleni…
Pyysin häntä lapsellisuudessani keräilemään osakkaita Toulousesta.
Hän kertoi nauraen, kuinka isäukko pienessä maaseutukaupassaan purki vihaansa Pariisin tavarataloja kohtaan. Vanha Bouthemont oli vastannut raivoissaan siitä, että hänen poikansa ansiot kohosivat kolmeenkymmeneen tuhanteen, ettei hän aikonut centimelläkään kannattaa noita tavarataloja, jotka olivat kaupankäynnille vain häpeäksi, ja että mieluummin hän lahjoitti ystäviensä rahat ja omansa köyhäinkodeille.
— Ja sitä paitsi, nuori mies jatkoi, — sellainen yritys vaatii miljoonia.
— Jospa niitä olisi saatavissa, rouva Desforges sanoi.
Bouthemont kävi vakavaksi ja katsoi häntä tutkien. Oliko näissä sanoissa muuta kuin mustasukkaisen naisen juonia? Mutta Henriette ei antanut hänelle aikaa kysymyksiin, vaan lisäsi:
— No niin, tiedättehän miten katson etuanne… Otamme asian toiste puheeksi.
Ovikello oli soinut. Henriette nousi, ja Bouthemont siirsi vaistomaisella liikkeellä tuolinsa edemmäksi, ikäänkuin heillä jo olisi ollut keskenään jotakin salattavaa. Hiljaisuus vallitsi kirkkaassa salissa, jossa oli niin paljon ruukkukasveja ryhmänä ikkunoiden välissä, että ne muodostivat lähes metsikön. Henriette kuunteli seisoallaan, katse eteisen oveen tähdättynä.
— Hän se on, kuiskasi hän.
Palvelija ilmoitti:
— Herra Mouret, herra de Vallagnosc.
Henriette ei voinut pidättää hermostunutta liikettä. Miksi hän ei tullut yksin. Nähtävästi hän oli käynyt hakemassa ystävänsä, koska pelkäsi kahdenkesken oloa. Sitten hän hymyillen ojensi kätensä tervehdykseksi.
— Harvoin teitä enää saa nähdä! … hän sanoi. — Ja teitäkin, herra de Vallagnosc.
Henriette tiesi lihoneensa ja epätoivoissaan siitä hän pukeutui mustaan silkkiin hoikentaakseen vartaloaan, mutta hänen hienopiirteiset, tumman tukan kehystämät kasvonsa olivat viehättävät. Ja Mouret'lla oli täysi syy, kun hän sulkien naisen katseeseensa tuttavallisen kohteliaasti sanoi:
— Tarpeetonta on kysyä teiltä terveytenne laitaa. Niinhän te olette raikas kuin ruusu.
— Terveyttä on liiaksikin, Henriette vastasi. — Mutta vaikka olisin kuollut, niin te ette olisi tiennyt siitä mitään.
Hänen katseensa oli tutkiva, kun se kiintyi Mouret'hen. Tämä näytti hermostuneelta ja väsyneeltä, silmäluomet olivat raukeat ja kasvot kalvakat.
— Mutta, hän jatkoi koettaen taivuttaa äänensä leikkisäksi, — en voi sanoa samaa teidän terveydestänne, ette näytä virkeältä tänä iltana.
— Liiaksi työtä! Vallagnosc sanoi.
Mouret teki epämääräisen liikkeen eikä vastannut mitään. Hän oli huomannut Bouthemont'in ja tervehti ystävällisesti päännyökkäyksellä. Heidän tuttavuutensa ollessa parhaimmillaan Mouret oli itse käynyt hakemassa Bouthemont'in osastolta viedäkseen hänet mukanaan Henrietten luo välittämättä iltapäivän kiireestä. Mutta ajat olivat muuttuneet ja hän sanoi hiljaa Bouthemont'ille:
— Olette lähtenyt sangen varhain… Ovat kaivanneet teitä osastolla ja ovat vihoissaan.
Hän puhui Bourdonclesta ja muista liikkeen osakkaista ikäänkuin hänellä ei olisi ollut itsellään valtaa käskeä.
— Todellako? sanoi Bouthemont levottomasti.
— Minulla on teille puhumista… Odottakaa minua, niin lähdemme yhdessä pois.
Mutta Henriette oli jälleen istuutunut ja kuunnellessaan Vallagnoscia, joka sanoi rouva de Boves'inkin olevan tulossa, hän piti Mouret'ta silmällä. Tämä oli taas vaiennut ja katseli hajamielisesti huonekaluja ja kattoa. Kun Henriette sitten nauraen valitti, ettei hänen teekekkereissään käynyt enää kuin vain herroja, Mouret hajamielisyydessään sanoi:
— Luulin tapaavani täällä paroni Hartmannin.
Henriette kalpeni. Hän tiesi kyllä, että Mouret oli tullut yksinomaan paronin tähden, mutta hänen ei silti olisi tarvinnut heittää välinpitämättömyyttään vasten hänen kasvojaan. Samassa ovi aukeni. Palvelija tuli sisään, lähestyi Henrietteä, joka kohotti kysyvästi katseensa, ja kumartuen emäntäänsä kohti kuiskasi:
— Rouva käski ilmoittaa, kun kysyttäisiin päällystakin johdosta. Nyt neiti on täällä.
Silloin Henriette hakeakseen mustasukkaisuudelleen lievennystä korotti äänensä, niin että kaikki varmasti kuulivat, ja sanoi ylenkatseellisen kuivasti:
— Käskekää odottamaan.
— Pitääkö hänen odottaa rouvan huoneessa?
— Ei, istukoon eteisessä.
Palvelijan mentyä hän jatkoi tyynesti keskusteluaan Vallagnoscin kanssa. Mouret vajonneena uudestaan hajamielisyyteensä oli kuullut äskeisen ymmärtämättä mistä oli kysymys, kun sitä vastoin Bouthemont, joka tiesi mistä oli kysymys, alkoi käydä levottomaksi. Samassa rouva Marty astui sisään rouva de Boves'in seurassa.
— Ajatelkaa, sanoi rouva Marty, — olin juuri laskeutumassa vaunuista, kun näin rouva de Boves'in tulevan jalan pitkin käytävää.
— Niin, rouva de Boves selitti, — ilma on niin kaunis, ja kun tohtori aina käskee minun kävellä…
Kun oli kätelty ja tervehditty, hän kysyi Henrietteltä:
— Aiotteko ottaa uuden palvelijattaren?
— En, vastasi tämä ihmeissään. — Kuinka niin?
— Ajattelin vain, kun näin tuon tytön seisovan eteisessä…
Henriette keskeytti nauraen:
— Palvelijattariltahan nuo puotineidit kaikki näyttävät, eikö niin…
Hän on täällä erään päällystakin korjauttamisen tähden.
Mouret'ssa heräsi epäluulo, ja hän katsoi kiinteästi Henrietteen. Mutta tämä jatkoi puhettaan vilkkaasti ja kertoi ostaneensa edellisellä viikolla päällystakin Aarreaitasta.
— Niinkö? Ettekö enää teetäkään vaatteitanne Sauveurilla? kysäisi rouva Marty.
— Teetän kyllä, mutta minun teki mieli kokeilla. Olin jokseenkin tyytyväinen ensimmäiseen ostokseeni, matkapukuun… Mutta tällä kertaa en onnistunut. Turhaa teidän on väittää vastaan, teidän liikkeestänne ei saa käypiä pukuja. Niin, minä en ujostele, puhun vain suoraan herra Mouret'n kuullen… Te ette koskaan pysty pukemaan vähänkään hienompaa naista.
Mouret ei ryhtynyt puolustautumaan, katsoi vain tutkivasti Henrietteen.
Hän alkoi jo rauhoittua. Ei kai Henriette olisi uskaltanut.
Bouthemont'in täytyi ottaa hoitaakseen asia.
— Jos kaikki hienot naiset, jotka ostavat meiltä, myöntäisivät ostavansa meiltä, hän vastasi leikkisästi, — niin varmaankin hämmästyisitte kuullessanne, kuinka paljon meillä on heidän joukossaan asiakkaita. Tilatkaa meiltä puku mittojen mukaan, niin saatte yhtä hyvää työtä kuin Sauveuriltäkin ja puolta halvemmalla. Mutta siksi juuri, että se on halvempaa, se ei miellytä.
— Vai ei vaate siis ole hyvä? rouva de Boves sanoi. — Nyt muistan tytönkin. En tuntenut heti, eteisenne on hiukan pimeä.
— Minustakin kasvot tuntuivat tutuilta, sanoi rouva Marty. — Menkää vain, ystäväni! Älkää meistä välittäkö.
Henriette kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.
— Ei ole kiirettä.
Rouvat jatkoivat keskustelua suurten tavaratalojen puvuista. Sitten rouva de Boves puhui miehestään, jonka piti mennä tarkastusmatkalle Saint-Lo'hon, ja samassa Henriette kertoi, että rouva Guibal oli lähtenyt edellisenä iltana Franche-Comté'hen hoitamaan sairasta tätiään. Henriette ei sanonut sinä iltana odottavansa rouva Bourdelais'takaan, joka aina kuukauden lopulla sulkeutui taloonsa ompelijattaren kanssa tarkastaakseen lapsilaumansa vaatteet. Rouva Marty oli silminnähtävän levoton. Hänen miehensä asema Bonaparten lyseossa alkoi näet horjua ja häntä uhattiin erolla, sentähden että hän oli antanut tunteja huonomaineisissa oppilaitoksissa, missä todistuksia myytiin. Täytyihän miesparan ottaa työtä mistä vain annettiin voidakseen suorittaa taloutensa valtavat menot. Hänen vaimonsa nähtyään hänen itkevän eräänä iltana erottamisen pelosta oli pyytänyt Henrietteä puhumaan hänen puolestaan eräälle opetusministeriön johtajalle. Hätäisesti rouva Marty kuulusteli nyt Henrietteltä vastausta ja rauhoittui, kun uutiset olivat hyvät. Herra Marty oli itsekin aikonut tulla tiedustelemaan rouva Desforges'ilta tulevaisuuden näkymiään ja kiittämään häntä.
— Te ette näytä virkeältä, herra Mouret, huomautti rouva de Boves.
— Liiaksi työtä! herra de Vallagnosc toisti ivallisesti.
Mouret säpsähti unelmistaan ja nousi seisomaan hajamielisyyttään katuen. Hän asettui tavalliselle paikalleen keskelle naisten piiriä, ja koko hänen viehättävä vilkkautensa palasi. Hän alkoi puhua talviuutuuksista, joita hän parhaillaan suunnitteli, muun muassa tulossa olevasta pitsivarastosta. Rouva de Boves kysyi häneltä alençonin pitsien hintaa sanoen aikovansa ostaa niitä. Rouva de Bovesin täytyi tehdä jalkaisin ostosmatkansa, koska ei voinut maksaa ajurinvaunuja, ja hän palasi usein sairaana kotiin vietettyään tuntikausia näyteikkunoiden edessä. Hänen päällystakkinsa oli jo kahden vuoden vanha ja sentähden hän verhosi mielikuvituksessaan ruhtinaalliset olkapäänsä milloin milläkin näkemällään kalliilla kankaalla. Kun hän sitten heräsi unelmistaan vanhojen pukujensa keskellä ja muisti, että hänen tuskin kannatti toivoakaan parempia, hänestä tuntui kuin hänet olisi nyljetty nahattomaksi.
— Herra paroni Hartmann, ilmoitti palvelija.
Henriette pani merkille Mouret'n mielihyvän, kun paroni tarjosi hänelle kätensä. Tervehdittyään naisia paroni katsoi nuoreen mieheen hienoa ivaa ilmaisevalla katseella, joka väliin vilkastutti hänen suuria elsassilaiskasvojaan.
— Yhä vielä kauniitten vaatteitten lumoissa, hän sanoi hymyillen.
Sitten hän talossa tunnettuna ystävänä uskalsi lisätä:
— Eteisessä on sangen viehättävä nuori tyttö… Kuka hän on?
— Onpahan vain … sanoi rouva Desforges ylpeällä äänellä, — muuan puotineiti, joka odottaa.
Eteisen ovi oli jäänyt raolleen, sillä palvelija kulki edestakaisin kattaen teepöytää. Hän pani kiinalaiskupit kauniiseen järjestykseen ja toi voileipä- ja leivoslautaset. Laajassa salissa kirkas, vihreiden palmujen lieventämä päivä kultasi pronssikoristeet ja heitti iloisia heijastuksia huonekalujen silkkipäällyksille. Joka kerta, kun ovi aukeni, vilahti näkyviin synkkä eteinen, jossa oli valoa sen verran kuin himmeäksi hiottujen lasiruutujen kautta pääsi. Keskellä pimeyttä seisoi liikkumaton varjo. Jo puoli tuntia Denise oli odottanut siellä seisoallaan. Siellä oli kyllä nahalla verhoiltu penkki, mutta häntä ei haluttanut istuutua. Hänen ylpeytensä pani vastaan, sillä hän tajusi, että talon rouva antoi tahallaan hänen odottaa nöyryyttääkseen häntä. Rouvat ja paroni olivat ohikulkiessaan vilkaisseet häneen. Sorina kantautui hänen luokseen puuskittain vihlaisten hänen korviaan, ja ympäristön hienostunut mukavuus tuntui hänestä loukkaukselta. Kerran oven äkkiä avautuessa hän oli huomannut Mouret'n. Tämäkin puolestaan oli jo arvannut.
— Teidän myyjättäriännekö hän on? kysyi paroni.
Mouret'n oli jo onnistunut voittaa liikutuksensa.
Hänen äänessään vain oli värähdys, kun hän vastasi:
— Luultavasti, mutta en tiedä kuka.
— Se on se pieni, vaalea, valmiiden vaatteiden osastolta, rouva Marty pisti kiireesti väliin. — Luulen kuulleeni, että hän on alajohtajatar.
Henriette katsoi pitkään Mouret'hen.
— Vai hän se on, Mouret sanoi.
Lisäämättä enempää hän otti puheeksi Preussin kuninkaan kunniaksi pidettävät juhlat, joista ensimmäiset oli vietetty edellisenä iltana. Mutta paronilla oli aavistuksensa, eikä häntä ollut helppo pettää. Hän tahtoi tietää minkälaisia tavaratalojen myyjättäret todellisuudessa olivat, ja hän kyseli, mistä he tulivat ja olivatko heidän tapansa niin huonot kuin sanottiin. Syntyi pitkä keskustelu.
— Todellako? Sanotte heidän olevan hyvätapaisia? hän toisti.
Mouret puolusti niin innokkaasti myyjättäriensä tapoja, että Vallagnosc purskahti nauruun. Bouthemont tuli isäntänsä avuksi. Hyvä Jumala, olihan heitä vähän joka lajia, oli häijyjä ja kunnon tyttöjä. Sitä paitsi taso oli kohoamassa. Ennen muotiliikkeisiin ei saatu kuin kauppa-alalla rappioituneita, epäilyttäviä ja köyhiä tyttöjä, kun nyt sitä vastoin esimerkiksi Sèvres'inkadun perheet kasvattivat tyttärensä varta vasten Bon Marchén palvelukseen kelpaaviksi. Jos he tahtoivat käyttäytyä hyvin, ei mikään heitä siitä estänyt, sillä heidän ei tarvinnut pitää huolta ruoastaan eikä asunnostaan, niinkuin työläistyttöjen oli pakko tehdä, vaan heillä oli talosta ruoka ja asunto, sanalla sanoen taattu toimeentulo, jos tosin työtäkin oli. Pahinta oli heidän epämääräinen yhteiskunnallinen asemansa. He eivät tarkalleen tienneet minne kuuluivat, liikeapulaisiinko vai säätyläisluokkaan. Joutuneina näin ylellisyyden palvelukseen ilman mitään perustavaa kasvatusta heistä oli muodostunut aivan erityinen säätyluokka, jolla ei ollut vielä nimeä. Tästä heidän asemansa kieroudesta kaikki epäkohdat johtuivat.
— Minä, sanoi rouva de Boves, — en tunne epämiellyttävämpiä ihmisiä.
Monta kertaa tekisi mieli lyödä heitä korvalle.
Kaikki rouvat ryhtyivät yhteen ääneen moittimaan! Heidän sanoissaan ilmeni myyntipöytien ympärillä raivoavan sodan katkeruus, sodan, jota nainen käy naista vastaan, raha kauneutta vastaan, myyjättäret kadehtimiaan ja matkimiaan hienosti puettuja rouvia vastaan ja pikkuporvariston naiset silkkipukuisia myyjättäriä vastaan, jotka eivät suostuneet nöyrästi kiittämään viidenkymmenen centimen ostoksesta.
— Jätetään jo, päätti Henriette. — Myytävänähän nuo kurjat olivat niinkuin heidän tavaransakin.
Mouret osasi hillitä itsensä niin, että pystyi vielä hymyilemäänkin. Paroni tarkasteli häntä liikuttuneena hänen itsehillitsemistaidostaan. Kääntääkseen keskustelun toisaalle hän palasi Preussin kuninkaan kunniaksi pidettäviin juhliin. Komeat niistä kuului tulevan ja koko Pariisin kauppa niistä hyötyi. Henriette ei sekaantunut keskusteluun, istui vain ääneti ja epäröi mitä tehdä. Hän olisi vielä mielellään unohtanut Denisen eteiseen, mutta hän pelkäsi, että Mouret, joka oli saanut asiasta vihiä, lähtisi ennen aikojaan. Hän teki päätöksensä ja nousi nojatuolistaan.
— Sallitteko? hän kysyi.
— Tietysti, ystäväiseni, sanoi rouva Marty. — Kuinka muuten! Kyllä minä hoidan emännän tehtävät teidän poissa ollessanne.
Hän nousija alkoi kaataa teetä kuppeihin. Henriette oli kääntynyt paronin puoleen.
— Jäätte kai vielä vähäksi aikaa?
— Kyllä, minulla on puhumista herra Mouret'lle. Aiomme anastaa itsellemme pienen salinne.
Henriette lähti, ja hänen kadotessaan ovesta hänen musta silkkinen hameensa laahasi lattiaa kahisten kuin risukossa mateleva käärme.
Paroni toimi heti niin, että sai Mouret'n mukaansa pieneen saliin jättäen Bouthemont'in ja Vallagnoscin pitämään naisille seuraa. Ikkunan edessä seisoen he puhelivat hiljaa. Oli suuria tekeillä. Mouret oli jo kauan hautonut ajatustaan koko Kiinteistöpankin omistaman alueen anastamiseksi omiin tarkoituksiinsa, ja niin kauan kun hänellä ei ollut uuden Dix-Décembrenkadun varrella olevia tontteja, hän ei ollut tyytyväinen, sillä juuri tähän hän tahtoi pystyttää tavaratalolleen monumentaalisen pääjulkisivun saavuttamiensa voittojen pysyväksi muistomerkiksi. Niin kauan kun hänen talonsa pääovi oli vanhan Pariisin ahtaalle ja pimeälle Neuve-Saint-Augustininkadulle, hänen työnsä tuntui hänestä vajanaiselta, kaipasi johdonmukaisuutta. Hän tahtoi ulottaa vaikutuksensa uuteenkin Pariisiin, vasta avatulle puistokadulle, joissa pariisilaiset päivänpaisteessa parveilivat; hän halusi vallita ja vaikuttaa jättiläismäisellä liikepalatsilla, varjostaa vielä enemmän kaupunkia kuin vanha Louvre. Mutta tähän asti hänen aikeensa olivat kohdanneet lujaa vastarintaa Kiinteistöpankin taholta, joka ei tahtonut luopua hotellihankkeestaan. Mahtavan, Grand-Hotelille vertoja vetävän matkailijahotellin piirustukset olivat jo valmiit, ja perustuksen kaivaminen aiottiin alkaa, niin pian kuin uusi katu oli raivattu. Mouret oli kuitenkin viimeistä hyökkäystä tehdessään melkein jo voittanut puolelleen paroni Hartmannin.
— No niin, alkoi paroni, — meillä oli kokous eilen ja kun luulin tapaavani teidät täältä, tahdoin tulla kertomaan teille miten se päättyi… He panevat yhä vastaan.
Nuori mies teki hermostuneen liikkeen.
— Se on vastoin kaikkea järkeä, hän sanoi… — Mihin he perustavat kantansa?
— Hyvä Jumala, he sanovat samaa kuin minäkin olen sanonut ja vieläkin melkein tahtoisin sanoa… Teidän julkisivunne on vain koristukseksi, ja lisärakennuksista ei olisi talon tilavuuteen nähden suurtakaan hyötyä, tuskin kymmenenneksenkään lisäystä. Olisi mieletöntä tuhlata niin paljon rahaa pelkästään mainostamisen vuoksi.
Mouret suuttui.
— Mainostamisen vuoksi!… Sellainen mainostaminen on ainakin laadultaan pysyvää, koska se on kivestä tehtyä, ja ennen me häviämme kuin se… Eivätkö he sitten pysty ymmärtämään, että liikkeemme paisuu siitä kymmenkertaiseksi. Kahdessa vuodessa saamme rahamme takaisin. Ei kai se ole hukkaan mennyttä alaa, joka tuottaa äärettömän suuria korkoja! Saattepa nähdä miten ostajajoukot lisääntyvät, kun niiden ei päästäkseen sisään meille tarvitse enää tungeskella Neuve-Saint-Augustininkadulla, vaan ne pääsevät vapaasti niin leveää tietä, että kuudet vaunut sopivat rinnan ajamaan.
— Saattaa olla, paroni jatkoi nauraen. — Mutta niinkuin olen aina sanonut, teidän runoilijaluonteenne lennättää teidät liian korkealle. Näiden herrojen mielestä olisi varomatonta laajentaa ylenmäärin liikettänne. He tahtovat olla varovaisia teidän puolestanne.
— Varovaisiako! Minkä tähden! En ymmärrä… Eivätkö selvät numerot riitä heille todisteiksi. Alussa viidensadantuhannen pääoma kierrettyään neljä kertaa tuotti kaksi miljoonaa liikevaroja. Sitten saatiin neljä miljoonaa, ja kun nämä olivat kiertäneet kymmenen kertaa, saatiin niistä neljänkymmenen miljoonan vaihto. Nyt tapahtuneiden laajennusten jälkeen viimeinen inventoimisemme osoittaa liikevaihdon kohonneen kahdeksaankymmeneen miljoonaan. Pääoma, joka ei ole sanottavasti lisääntynyt, sillä se ei nykyään ole kuin kuusi miljoonaa, on siis liikkeessämme kiertänyt enemmän kuin kaksitoista kertaa.
Hän korotti ääntään takoen oikean käden sormilla vasempaa kämmentään naksautellen miljooniaan niinkuin olisi särkenyt pähkinöitä.
— Niin, niin, tiedän kyllä… Mutta ette kai usko menestyvänne aina näin hyvin.
— Miksen uskoisi! sanoi Mouret joutumatta hämilleen. — Ei ole mitään syytä pysähtymiseen. Pääoma voi kiertää viisitoistakin kertaa. Siitä on jo aikoja, kun sitä ennustin. Muutamilla osastoilla se kiertää kaksikymmentäviisi, jopa kolmekymmentäkin kertaa. Sitten… No niin, sitten kai tulee jokin neuvoksi. Kyllä siitäkin vielä pääsee ylöspäin.
— Ja lopuksi kai aiotte kulauttaa kurkkuunne kaikki Pariisin miljoonat, niinkuin tyhjennetään vesilasi?
— Tietysti. Onhan Pariisi naisten oma ja naiset meidän.
Paroni pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häneen isällisen hyväntahtoisesti.
— Kuulkaa, olette kelpo nuori mies ja minä pidän teistä paljon. Teitä ei voi vastustaa. Meidän täytyy vielä todenteolla ottaa asia harkittavaksi, ja kenties silloin onnistumme saattamaan heidät järkiinsä. Mitä teihin tulee, meillä ei tähän asti ole ollut valittamisen syytä. Osinkojen suuruus hämmästyttää pörssimiehiä… Oikeassa kai olette, ja parempi on panna rahansa teidän koneeseenne kuin tuohon toistaiseksi epävarmaan hotelliyritykseen.
Mouret'n kiihtymys laimeni. Hän kiitti paronia, mutta panematta siihen tavallista innostustaan. Hänen salaa kytevä levottomuutensa heräsi uudelleen, ja hänen silmänsä kääntyivät läheisen huoneen ovea kohti. Paroni näki sen, ja Vallagnosc, joka tuli paikalle, kun huomasi, ettei liikeasioista enää ollut puhe, kuuli tuon vanhan paatuneen elostelijan sanovan leikkisästi:
— Kuulkaa, joko alkavat kostaa?
— Kutka? Mouret kysyi hämillään.
— Naiset tietysti… Te olette jo tarpeeksi kauan hallinnut heitä, nyt on heidän vuoronsa.
Paroni oli hyvällä tuulella. Hän oli kuullut puhuttavan nuoren miehen huomiotaherättävistä lemmenseikkailuista, ja jutut näyttelijättären talosta ja muista tuhlauksista jonninjoutavien tyttöjen hyväksi toivat hänelle mieleen hänen oman nuoruutensa kirjavat kokemukset ja olivat hänelle ikäänkuin puolustukseksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän.
— En todellakaan ymmärrä, toisti Mouret.
— Älkäähän nyt… Ymmärrätte aivan hyvin. Aina naiset lopuksi pääsevät voitolle. Minä ajattelinkin, että kerskaamista se vain oli, kun sanoitte itsenne niin väkeväksi. Ja siinä nyt näette. Kiinni olette. Semmoista se on. Käyttäkää naista hyödyksenne, kiskokaa häneltä minkä vähänkin voitte, mutta, uskokaa minua, kyllä hän kiskoo omansa takaisin ja täydellä mitalla vielä… Olkaa varuillanne, enemmän hän teiltä saa verta ja rahoja, kuin mitä te olette hänestä puristanut.
Hän nauroi vielä kovemmin, ja Vallagnosc hänen vieressään yhtyi nauruun.
— Hyvä Jumala, täytyyhän kokea kaikki, tunnusti Mouret lopuksi ollen hänkin nauravinaan. — Tympäiseväksihän raha käy, jos sitä ei osaa kuluttaa.
— Siinä asiassa olen kanssanne yhtä mieltä. Huvitelkaa vain, ystäväni. Minä en ole mikään siveyden saarnaaja, enkä ole levoton teille uskomiemme tärkeiden etujen puolesta. Ilot on kaikki nautittava, siitä pää vain selviää. Eikä ole vaarallista, vaikka rahat menisivätkin, kun osaa hankkia uutta… Mutta jos ei rahasta välittäisikään, niin ovathan huolet.
Hän vaikeni, ja hänen hymynsä kävi kaihoisaksi. Kaukaisten surujen muistot kohosivat vanhan epäilijän mielessä pinnalle. Hän oli seurannut Henrietten ja Mouret'n kaksintaistelua asiantuntijana, jonka sydämessä muiden lemmenvaiheet vielä herättävät vastakaikua, ja hän ymmärsi, että heidän suhteessaan ratkaisu oli nyt tullut ja että Denise, jonka hän oli nähnyt eteisessä odottamassa, oli jouduttanut ratkaisua.
— Mitä huoliin tulee, niin ne eivät kuulu minun erikoisalaani, Mouret sanoi uhmailevasti. — Hyvä sekin, että maksan.
Paroni katseli häntä vähän aikaa ääneti. Sitten tahtomatta väittää pitemmälti vastaan hän lisäsi hiljaa:
— Älkää tekeytykö pahemmaksi kuin olette… Teiltä jää siihen muutakin eikä ainoastaan rahaa. Ruumistanne ja vertanne siihen jää, ystäväni…
Hän keskeytti ja kääntyi Vallagnoscin puoleen kysyen leikkisästi:
— Eikö ole totta, että niin käy?
— Niinhän sanotaan, herra paroni, tämä vastasi.
Juuri tällä hetkellä viereisen huoneen ovi avautui. Mouret, joka aikoi vastata, säpsähti, ja he kääntyivät kaikki kolme. Rouva Desforges pisti nauraen päänsä ovenraosta ja huusi kiireisellä äänellä:
— Herra Mouret! Herra Mouret!
Huomatessaan herrat hän jatkoi:
— Oh, anteeksi, hyvät herrat! Sallitteko, että ryöstän teiltä hetkeksi herra Mouret'n. Ei kai ole liikaa, jos hän tulee antamaan minulle neuvoja, kun on kerta myynyt niin huonosti istuvan takin. Tyttö on aivan mahdoton, ei osaa kerrassaan mitään… Kas niin, tulettehan.
Mouret epäröi peläten kohtausta, jonka hän arvasi olevan tulossa. Mutta hänen täytyi totella. Paroni sanoi isällisen käskevästi, mutta samalla ivallisesti:
— Kiirehtikää toki, ystävä hyvä! Rouva tarvitsee teitä.
Mouret päätti mennä. Ovi sulkeutui hänen takanaan, ja sittenkin hän luuli vielä kuulevansa Vallagnoscin ivallisen naurun. Siitä lähtien kun Henriette oli poistunut salista ja hän tiesi Denisen olevan tuon mustasukkaisen naisen käsissä suljettujen ovien takana, hän oli tuntenut yhä lisääntyvää tuskaa, hermostuneen mielen ahdistusta, joka sai hänet kuuntelemaan ja vavahtamaan, ikäänkuin kaukainen itku olisi kaikunut hänen korvissaan. Mitähän kidutusta nainen keksikään uhrilleen? Ja koko hänen rakkautensa, rakkaus, jonka olemassaoloa hän vielä itsekin hämmästyi, pyrki Denisen luo tueksi ja lohdutukseksi. Tämä rakkaus, jonka viehätys oli niin suuri silloinkin, kun se tuotti kärsimystä, oli hänelle aivan uusi kokemus. Naiset, joille hän oli ennen lahjoittanut lyhyiden joutohetkiensä lemmen, olivat olleet hänelle vain ajanvietettä, joskus aineellisten etujen saavuttamisen välikappaleita. Henriettekään ei ollut hänelle sen enempää, vaikka tuon hienon ja kauniin naisen omistaminen hiveli hänen ylpeyttään. Kun hän oli palannut ystävättäriensä luota tyynenä, kaipausta tai huolta tuntematta, hän oli mennyt nukkumaan onnellisena vapaudesta, jota hän naimattomana miehenä nautti. Nyt sitä vastoin hänen sydämensä oli täynnä tuskaa. Päivällä hän ei kyennyt iloitsemaan vapaudestaan, ja yöllä uni pakeni hänen yksinäistä vuodettaan. Denise oli aina hänen mielessään. Nytkin hän ajatteli vain tätä ja tahtoi päästä suojelemaan häntä, vaikka hän tiesi joutuvansa ikävään kohtaukseen.
He kulkivat ensin tyhjän makuuhuoneen läpi. Sitten rouva Desforges avasi erään oven ja astui pukuhuoneeseensa. Suuri huone oli verhoiltu punaisella silkillä, ja siellä oli marmorinen pukeutumispöytä sekä suurilla peiliovilla varustettu kolmiosainen kaappi. Kummallakin puolella kaappia paloi nikkelöityjen varsien päässä kaksi kaasuliekkiä, sillä huoneessa alkoi olla jo pimeä; ikkunat olivat pihalle päin.
— Kas niin, Henriette sanoi, — kenties nyt onnistun paremmin.
Mouret'n astuessa sisään Denise seisoi kaasun eloisassa valossa. Hän oli hyvin kalpea, vaatimaton kasmirnuttu yllä ja päässä musta hattu. Käsivarrellaan hän piteli Aarreaitasta ostettua päällystakkia. Hänen kätensä vavahtivat hiukan, kun hän näki Mouret'n.
— Olen pyytänyt herraa arvostelemaan, sanoi Henriette. — Auttakaa takki päälleni.
Denise pani vaipan hänen hartioilleen. Ensimmäisessä koetuksessa hän oli jo nipistänyt nuppineuloilla olkapäistä sisään, sillä takki oli liian väljä. Henriette kääntyili peilin edessä nähdäkseen miten se istui.
— Katsokaa nyt tekin, hän sanoi kääntyen Mouret'n puoleen, — voiko tätä hyväksyä?
— Ei se ole hyvä, näkeehän sen jokainen, Mouret vastasi päästäkseen nopeammin asiasta. — Mutta ei se tee mitään. Neiti ottaa uuden mitan ja me teemme toisen.
— Ei käy! Minä tahdon tämän ja minä tarvitsen sen heti, Henriette vastasi kiivaasti. — Mutta se on rinnasta liian ahdas ja istuu selästä kuin säkki.
Sitten hän kääntyi Deniseen ja sanoi kuivasti:
— Ei se sillä parane, että katsotte. Korjatkaa, keksikää jokin keino.
Sehän on teidän asianne.
Vastaamatta Denise alkoi uudestaan pistellä neuloja. Se vei paljon aikaa. Olkasaumat oli kumpikin korjattava. Sitten hänen täytyi melkein asettua polvilleen vetääkseen vaipan edestä pitemmäksi. Rouva Desforges tytön nöyryytyksestä mielissään antautui vastustelematta hänen käänneltäväkseen. Ankaran näköisenä kuin palvelijattareensa tyytymätön emäntä hän antoi jyrkät käskynsä pitäen koko ajan Mouret'ta silmällä havaitakseen tämän kasvoissa hermostumisen oireita.
— Pankaa tuohon neula! Ei sinne, tuonne, hihan puolelle. Ettekö nyt ymmärrä?… Tuo vasta on aivan hullusti. Nythän tasku näkyy… No, varokaahan toki, ettette pistä!
Kahteen kertaan Mouret koetti astua väliin lopettaakseen kohtauksen. Häntä tympäisi hänen rakkautensa kohteen nöyryyttäminen ja hän rakasti Deniseä vielä enemmän, rajattomaan hellyyteen asti, tämän säilyttämän ylvään äänettömyyden johdosta. Joskin tytön kädet vapisivatkin tuollaisen hänen nähtensä osoitetun kohtelun tähden, hän paneutui kuitenkin tyynesti tehtäväänsä. Rouva Desforges mietti uusia keinoja huomatessaan, ettei tällä tavalla päässyt tarkoitustensa perille, ja rupesi kohtelemaan Mouret'ta rakastajanaan.
— Kuulkaahan, ystäväni, hän sanoi, kun neulat alkoivat loppua, — antakaapa tuo pieni norsunluurasia pukeutumispöydältä… Eikö siinä ollutkaan neuloja… No, olkaa hyvä ja hakekaa niitä makuuhuoneesta, uunin reunalta, tiedättehän, peilin vierestä.
Ja hän kohteli Mouret'ta niinkuin kohdellaan taloon kuuluvaa, joka viettää siellä päivänsä ja yönsä ja tietää missä kammat ja harjat pidetään. Kun Mouret toi neulat, hän otti ne yksitellen pakottaen miehen seisomaan vieressä, katsoen häntä silmiin ja puhuen hänelle hiljaa.
— Enhän toki ole kyttyräselkäinen, vai mitä… Pankaahan kätenne tuonne ja koettakaa olkapäitäni. Sellainenko vartaloni todella on?
Denise kohotti hetkeksi katseensa vielä kalpeampana kuin ennen, sitten hän jatkoi neulojen pistelemistä. Mouret ei voinut nähdä hänestä muuta kuin kauniit vaaleat hiukset, jotka paksuun solmuun sidottuina varjostivat hentoa niskaa, mutta väristys, joka niskassa näkyi, sai hänet aavistamaan kasvoilla kuvastuvan häpeän ja inhon. Nyt ei kai enää ollut toivoakaan, että Denise huolisi hänestä. Tyttö hylkäisi hänet nyt varmasti ja luovuttaisi takaisin tuolle naiselle, joka ei salannut lemmenliittojaan vieraaltakaan. Hän tunsi värisevänsä vihasta ja puristi kätensä nyrkkiin kuin lyödäkseen. Kuinka saada hänet vaikenemaan? Kuinka saada Deniselle selväksi hänen suuri rakkautensa, että hän ajatteli yksin häntä, että hän uhrasi hänelle kaikki entiset, lyhytaikaiset lempensä. Huonomaineinen tyttökään ei olisi käyttäytynyt niin epähienosti kuin tämä säätyläisrouva. Mouret veti kätensä pois toistaen:
— Teidän on tarpeetonta näin itsepintaisesti pysyä oikussanne, koska minunkaan mielestäni tämä ei ole hyvä.
Toinen kaasuliekeistä sihisi, ja huoneen raskaassa ja hikisessä ilmassa ei kuulunut vähään aikaan muuta ääntä. Kaapin peilioviin kuvastuivat kirkkaassa valossa kylpevät punaiset silkit ja niiden loistavaa taustaa vastaan molempien naisten varjot. Korkitta jäänyt hajuvesipullo levitti huoneeseen hienoa verbenan tuoksua, epämääräistä ja haihtuvaa kuin kuihtuvasta kukkavihkosta lähtevä tuoksu.
— Nyt, hyvä rouva, tässä kaikki, mitä voin tehdä, sanoi Denise nousten.
Hänen voimansa olivat lopussa. Jo kaksi kertaa hän oli pistänyt neulalla sormeensa, sillä hänen silmänsä olivat aivan hämärtyneet. Oliko Mouret naisen kanssa samassa juonessa? Hänen tahdostaanko hänet oli kutsuttu tänne. Kostoako se oli? Ajatus tuntui puistattavalta. Hän ei muistanut koskaan, ei kovimman puutteensakaan päivinä, tarvinneensa näin paljon rohkeutta pysyäkseen pystyssä. Ei se mitään, että häntä itseään nöyryytettiin, mutta se, että hänen täytyi nähdä heidät melkein sylitysten, että he julkesivat käyttäytyä näin hänen nähtensä, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan.
Henriette tarkasteli itseään peilissä. Hän puhkesi uudestaan koviin sanoihin:
— Leikkiä te kai laskette. Vielä huonomminhan se istuu kuin ennen!… Katsokaa kuinka se lyö kurtuille rinnasta. Minähän näytän aivan muodottomalta.
Silloin Denise, jonka kärsivällisyys oli lopussa, sanoi:
— Rouva ei ole enää aivan solakka. Emmehän me voi sille mitään, että rouva on lihonut.
— Lihonut, niinkö sanotte! huudahti Henriette, joka vuorostaan kalpeni vihasta. — Rupeatte nenäkkääksi! Parasta taitaa olla, että pidätte mielipiteenne omananne.
He katsoivat toisiinsa vihasta väristen. Säätyero oli kadonnut. Rouvasta ja puotineidistä ei ollut jäljellä enää kuin kaksi naista, jotka rakkaus samaan mieheen teki toistensa arvoisiksi. Toinen oli riisunut kiivaasti vaipan yltään heittäen sen tuolille, toinen viskasi viimeiset neulat kädestään pesupöydälle.
— Mikä minua kummastuttaa, rouva Desforges sanoi, — on se, että herra Mouret hyväksyy tuollaisen julkeuden… Luulin teitä tarkemmaksikin henkilökuntanne suhteen, herra Mouret.
Denise oli jo ennättänyt rauhoittua ja vastasi hiljaisesti.
— Jos herra Mouret pitää minut palveluksessaan, niin se tapahtuu siksi, ettei hänellä ole mitään muistuttamista minua vastaan… Olen valmis pyytämään teiltä anteeksi, jos hän vaatii sen.
Mouret kuunteli heidän riitaansa tietämättä mitä vastata. Naisten kiistat vaivasivat häntä, hän hermostui ja ne loukkasivat hänen kauneudentajuaan. Henriette odotti häneltä Denisen tuomitsevaa sanaa, ja kun sitä ei kuulunut, hän sinkautti heitä vastaan viimeisen herjauksensa:
— Hyvä on, herra Mouret. Jos minun täytyy omassa kodissani kestää teidän rakastajattarienne hävyttömyyksiä, niin… Mistä katuojasta lienettekään hänet löytänyt!
Kyyneleet kohosivat Denisen silmiin. Jo kauan hän oli pidättänyt niitä, mutta tätä loukkausta hän ei jaksanut enää kestää. Kun Mouret näki hänen itkevän palkitsematta pahaa pahalla, arvokkaana epätoivossaan, hän ei enää epäröinyt, vaan totellen sydämensä käskyä tarttui hänen käteensä ja sanoi:
— Lähtekää pois, lapsi parka, ja unohtakaa tämä talo.
Henriette katseli heitä mykkänä hämmästyksestä ja vihasta.
— Odottakaa, Mouret jatkoi käärien itse vaatteen kokoon, — viekää tämä mennessänne. Rouva saa ostaa toisen muualta… Älkääkä itkekö, pyydän teitä. Tiedättehän kuinka suuresti kunnioitan teitä.
Hän saattoi Denisen ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä. Denise ei ollut sanonut sanaakaan. Hänen poskilleen vain oli kohonnut heleä puna ja hänen silmiinsä uusia kyyneleitä, sanomattoman suloisia.
Henriette, joka sai tuskin hengitetyksi, oli ottanut nenäliinan ja puristi sitä suutaan vastaan. Hänen laskelmansa olivat johtaneet väärään tulokseen, hän oli itse tarttunut virittämäänsä ansaan. Mustasukkaisuutensa kiduttamana hän katui nyt, että oli mennyt liian pitkälle. Hylätty sellaisen tyttörievun tähden, häväisty tämän nähden! Loukkaus oli sattunut hänen ylpeyteensä enemmän kuin hänen rakkauteensa.
— Tuota tyttöäkö te siis rakastatte! hän sai vaivoin sanotuksi, kun he olivat jääneet kahden.
Mouret ei vastannut heti. Hän käveli ikkunalta ovelle ja takaisin koettaen voittaa liikutuksensa. Vihdoin hän pysähtyi ja vastasi kohteliaasti pakottaen äänensä kylmäksi:
— Kyllä, rouva.
Kaasuliekki sihisi yhä tuoksujen raskauttamassa ilmassa. Peilissä kuvastuvien silkkien pohjalla ei häilynyt enää varjoja. Koko huone tuntui vajonneen synkkään toivottomuuteen. Henriette heittäytyi tuoliin istumaan vääntäen nenäliinaa vapisevissa käsissään. Nyyhkytysten katkomalla äänellä hän huokasi kerta toisensa perästä:
— Hyvä Jumala, kuinka olen onneton!
Mouret katsoi häntä hetkisen liikkumatta. Sitten hän kääntyi ja poistui huoneesta. Yksin jäätyään Henriette itki hiljaa lattialle ja pöydälle kylvettyjen nuppineulojen keskellä.
Palatessaan pieneen saliin Mouret tapasi Vallagnoscin siellä yksin, sillä paroni oli mennyt takaisin naisten luo. Koska hän ei ollut vielä aivan tyyntynyt, hän meni istumaan sohvaan, ja Vallagnosc, joka huomasi hänen liikutuksensa, asettui ystävällisesti hänen eteensä kätkeäkseen hänet uteliailta katseilta. Aluksi he katselivat toisiaan ääneti. Sitten Vallagnosc, jota toisen mielenahdistus salaa huvitti, kysyi ilkamoiden:
— Taidat huvitella?
Mouret ei tuntunut heti ymmärtävän. Mutta sitten hänelle muistuivat mieleen heidän keskustelunsa elämän tyhjyydestä ja nurinkurisesta turhuudesta, ja hän vastasi:
— Niin teenkin. En ole koskaan ennen tuntenut eläväni niin vahvasti kuin tunnen nyt… Älä pilkkaa, vanha toveri! Ne hetket, jolloin kärsii kuollakseen, ovat sittenkin lyhyimmät.
Vaikka hänen äänensä oli täynnä kyyneleitä, hän jatkoi naurusuin:
— Sinähän tiedät kaiken, eikö niin? Kilvan he runtelivat sydäntäni. Mutta ei se mitään. Hyviltähän heidän iskemänsä haavatkin tuntuvat, melkein yhtä hyviltä kuin suudelmat… Olen murtunut, voimani ovat lopussa. Yhdentekevää! Et voi uskoa, kuinka sittenkin rakastan elämää!… Täytyyhän minun lopulta saada omakseni tuo tyttö.
— Entä sitten? kysyi Vallagnosc.
— Entäkö sitten?… No, ainakin olen saanut hänet omakseni, eikö siinä kyllin?… Jos luulet itseäsi väkeväksi vain sentähden, että tyhmyydessäsi kieltäydyt kärsimästä, niin erehdyt. Narri olet, siinä kaikki!… Koeta kerrankin voimiesi takaa saada omaksi joku, ja kun sitten saat hänet, olet yhdessä tuokiossa vapaa kaikista tuskistasi.
Mutta Vallagnosc ei luopunut pessimismistään. Hän sanoi työtä turhaksi, koska rahallakaan ei voinut ostaa kaikkea. Olisipa hän ollut Mouret'in asemassa, niin hän olisi sulkenut liikkeensä ja heittäytynyt pitkäkseen, sormeaankaan liikuttamatta, niin pian kuin hänelle olisi käynyt selville, ettei hän kaikilla miljoonillaan voinut ostaa rakastettunsa lempeäkään. Mouret oli käynyt vakavaksi kuunnellessaan hänen sanojaan. Hän ei suostunut tunnustamaan tahtoaan voimattomaksi, kaikkivaltias se oli, ja hän jatkoi kiivaasti:
— Tahdon hänet omakseni ja saan hänet!… Ja vaikka en saisikaan häntä, niin työstäni en luovu. Näkisit minkä koneiston silloin pystyttäisin parantuakseni. Suurenmoista se sittenkin olisi… Sitä sinä et ymmärrä, sillä muuten tietäisit, että työssä on palkka itsessään. Toimia, luoda, taistella, voittaa esteet tai joutua tappiolle, siinä on ihmiskunnan ilo ja terveys.
— Huumausta tuskille, ei muuta, mutisi toinen.
— Huumausta tai ei, parempi se… Ja koska kerran on kuoltava, niin parempi minusta on kuolla rakkaudesta kuin elämään kyllästymisestä.
He nauroivat molemmat, sillä viimeiset lauseet toivat kummankin mieleen kouluajat. Silloinkin Vallagnosc laiskalla äänellään oli saarnannut olemisen mitättömyyttä. Hän miltei kerskaili elämänsä tyhjyydellä ja liikkumattomuudella. Ministeriössäkin uusi päivä oli aina edellisen kaltainen, yhtä pitkäpiimäistä kaikki. Kolme vuotta palveltuaan hän oli saanut palkankorotuksen, kuusisataa frangia. Nyt hän siis oli kohonnut kolmeentuhanteenkuuteensataan. Se ei riittänyt tupakkarahaksikaan, jos mieli polttaa kunnollisia sikareja. Kaikki tuntui yhä ikävystyttävämmältä, ja jos ei omasta aloitteesta luopunut elämästä, niin laiskuutta sekin oli, vaivan pelkoa vain. Kun Mouret puhui hänelle avioliitosta neiti de Boves'in kanssa, Vallagnosc vastasi, että tädin sitkeästä elämänlangasta huolimatta siitä kumminkin alkoi tulla totta; ainakin vanhemmat tuntuivat suostuvan. Itse hänellä ei ollut halua sinne eikä tänne. Tahtoipa sitä tai tätä, niin ainahan se jäi toteutumatta; parempi siis olla kokonaan tahtomatta. Hän näki miten kävi herra de Boves'illekin, hänen tulevalle appi-ukolleen, joka oli luullut rouva Guibalista löytäneensä välinpitämättömän kaunottaren hetken iloksi ja jonka piti nyt totella tämän ruoskaa kuin vanhan pilalle ajetun hevosluuskan. Kaikki luulivat nytkin hänen menneen tarkastusmatkalle Saint-Lo'hon, kun hän todellisuudessa kitui rouva Guibalin kynsissä pienessä hänelle vuokraamassaan talossa Versailles'issa.
— Enemmän hänellä on onnea kuin sinulla, Mouret sanoi nousten.
— On kyllä, aivan varmaan, Vallagnosc myönsi. — Ja jos ylipäänsä hauskuutta voi löytää, niin paheesta kai se on haettava.
Mouret oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Hänellä oli halu lähteä mutta hän ei tahtonut antaa mielikuvaa että hän pakeni. Hän päättikin sentähden ennen lähtöään juoda kupin teetä, ja meni Vallagnoscin kanssa suureen saliin huolettomasti puhellen ja nauraen. Paroni Hartmann kyseli häneltä, oliko vaate vihdoinkin kunnossa, ja Mouret joutumatta hämilleen vastasi, että hän puolestaan luopui koko yrityksestä. Todellako! Kaikki ihmettelivät. Rouva Marty kiirehti kaatamaan hänelle teetä, ja rouva de Boves huomautti, että tavaratalot tekivät aina pukunsa liian ahtaiksi. Vihdoinkin Mouret pääsi istumaan Bouthemont'in viereen, joka käskyä totellen odotti häntä. Huomio kääntyi heistä pois, ja Bouthemont levottomana kohtalostaan, vaikka ei kuitenkaan pelännyt pahinta, sai tilaisuuden tiedustella mitä hänen tuli odottaa. Mouret, tyhjentäen vähitellen teelusikalla kuppiaan, ilmoitti hänelle, että neuvoston herrat olivat päättäneet lopullisesti luopua hänen palveluksistaan. Hän itse oli siitä epätoivoissaan, ja oli innokkaasti pitänyt toverinsa puolta. Mutta mitäpä hän sille taisi. Hän ei kuitenkaan voinut rikkoa välejään noiden herrojen kanssa henkilökuntaa koskevan kysymyksen tähden.
— No, on siinä päällystakissa korjaamista, huomautti rouva Marty. —
Missä Henriette oikein viipyy?
Henriette viipyi todellakin niin kauan, että vieraista alkoi tuntua oudolta. Sitten hän palasi.
— Te siis luovutte? rouva de Boves huudahti iloisesti.
— Kuinka niin?
— Herra Mouret sanoi, ettei sitä voi korjata.
Henriette osoitti suurta hämmästystä.
— Herra Mouret laskee leikkiä. Siitä tulee mainio päällystakki.
Hän näytti aivan rauhalliselta ja hymyilevältä. Epäilemättä hän oli hautonut silmiään, sillä ne eivät olleet vähääkään tulehtuneet. Vaikka koko hänen olemustaan vielä poltti ja kouristi, hän osasi kätkeä tuskansa maailman tapoihin tottuneen naisen hilpeän kohteliaisuuden naamioon. Tavallisella leikkisyydellään hän tarjosi Vallagnoscille voileivän. Paroni yksin, joka tunsi hänet hyvin, huomasi hänen huuliensa värähtelyn ja hänen silmiensä pohjalla palavan synkän hohteen. Hän arvasi kaiken.
— Hyvä Jumala, sanoi rouva de Boves suostuen hänkin ottamaan voileivän, — jokaisella on oma makunsa. Tunnen naisia, jotka eivät ostaisi nauhanpätkääkään muualta kuin Louvresta. Toisille Bon Marché on ainoa paikka. Se kai riippuu jokaisen luonteesta.
— Bon Marché, sanoi rouva Marty, — on makusuunnassaan hiukan maalainen. Ja Louvressa on liiaksi tungosta.
Naiset olivat nyt saaneet mieliaineestaan kiinni. Mouret'n täytyi lausua mielipiteensä tavarataloista. Hän asettui taas heidän piirinsä keskelle ja arvosteli ollen noudattavinaan kohtuutta. Bon Marché oli kyllä hyvä talo, kaikin puolin vankka ja luotettava. Louvrella taas oli hienompi ostajakanta.
— Mutta Naisten Aarreaitta kai kumminkin on teistä paras? kysyi paroni hymyillen.
— On, Mouret vastasi muitta mutkitta. — Siellä rakastettiin asiakkaita.
Kaikki läsnäolevat naiset liittyivät heti häneen. Se oli totta. Aarreaitassa oli aina niin lämmin kuin rakastetun luona. Joka kohdasta lähti hivelevää hyväilyä, jota eivät kunniallisimmatkaan jaksaneet vastustaa. Siitähän juuri talon ääretön menestys johtuikin.
— Mieleeni muistuu, sanoi Henriette, joka koetti puhella vapaasti, — tuo suosikkini, tiedättehän, neiti de Fontenailles. Mitä hänestä on tullut?
Hän kääntyi rouva Martyn puoleen jatkaen:
— Hän on markiisitar, hyvä ystävä, köyhä tyttö parka, jolla ei ollut millä elää.
— Hänkö, sanoi Mouret, — hän ansaitsee kolme frangia päivässä mallitilkkutoimistossa, ja luulenpa melkein, että kohta naitamme hänet eräälle liikkeemme palvelusmiehelle.
— Kauheata! huudahti rouva de Boves.
— Miksi niin, hyvä rouva? Mouret vastasi rauhallisella äänellä. — Eikö hänen ole parempi mennä naimisiin kelpo pojan kanssa, joka jaksaa tehdä työtä, kuin joutua kadulla kuljeskelevien tyhjäntoimittajien käsiin?
Vallagnosc koetti kiireesti pistää pilaksi.
— Älkää härnäilkö häntä, rouva, muuten hän kohta väittää, että kaikki
Ranskan vanhat aatelisperheet olisi pantava palttinanmyyjiksi.
— Taitaisi siitä olla monellekin hyväksi neuvoksi, sanoi Mouret.
Naurettiin jo, sillä hän tuntui menevän liian pitkälle. Mutta Mouret ei hellittänyt, ylisti vain kahta kiivaammin työn aateluutta. Rouva de Boves, joka oli epätoivoissaan alituisesta rahapulastaan, punastui heikosti, mutta rouva Marty, joka heltyi tunnossaan, koska ajatteli onnetonta miestään, hyväksyi innokkaasti. Samassa palvelija saattoi sisään herra Martyn, joka oli tullut hakemaan vaimoaan kotiin. Mies parka oli kuivempi vielä kuin ennen ja kuihtuneempi työtaakastaan, ahdas ja kiiltäväksi kulunut takki yllään. Kiitettyään rouva Desforges'ia siitä, että tämä oli puhunut hänen puolestaan ministeriössä, hän loi Mouret'hen pelonalaisen katseen kuin ihminen, joka joutuu verivihollisen kanssa vastakkain. Hän säikähti, kun näki tämän kääntyvän ja kuuli sanovan:
— Eikö ole totta, herra Marty, että työ on tärkeintä?
— Niin, työ ja tahdonlujuus, herra Marty vastasi väristen. — Ja lisätkäämme siihen vielä säästäväisyys.
Bouthemont istui hiljaa nojatuolissaan miettien Mouret'n sanoja, jotka vielä soivat hänen korvissaan. Vihdoin hän nousi ja meni kuiskaamaan Henriettelle:
— Minut on erotettu. Mouret ilmoitti sen minulle äsken, sangen
kohteliaasti tietysti… Mutta, hitto vieköön! kyllä hän vielä katuu!
Perustan liikkeen lähelle Oopperaa ja panen sille nimeksi Neljä
Vuodenaikaa.
Henriette katsoi häneen, ja hänen silmänsä tummenivat.
— Tulen mukaan, sanoi hän… — Odottakaa ja luottakaa minuun.
Hän vei paroni Hartmannin mukanaan ikkunakomeroon, ja puhui hänelle Bouthemont'ista, kelpo pojasta, joka myös vuorostaan tahtoi perustaa liikkeen ja jolla oli älykkyyttä tarpeeksi koko Pariisin mullistamiseen. Kun hän sitten ehdotti kommandiittiyhtiön perustamista tämän nuoren miehen hyväksi, paroni, joka ei juuri enää kummastellut mitään, hypähti säikähtyneenä. Tämä oli jo neljäs Henrietten hänelle uskomista nuorista neroista, ja pilkan alaiseksi hän joutui, jos rupesi kaikkien suojelijaksi. Mutta sittenkään hän ei vielä kieltänyt ehdottomasti, sillä kilpailijan perustamista Naisten Aarreaitalle kannatti ajatella. Edistääkseen pankkiliikettään hän oli jo keksinyt sen, että perusti itselleen kilpailijoita estääkseen muita ryhtymästä yritykseen. Asialla oli sitä paitsi oma viehätyksensä, ja hän lupasi miettiä.
— Tulkaa tuumimaan tänä iltana, Henriette kuiskasi Bouthemont'in korvaan. — Muistakaa, yhdeksän aikana säntilleen… Paroni on puolellamme.
Keskustelu huoneessa kävi äänekkääksi. Mouret, joka seisoi naisten piirissä, oli jo kokonaan entisellään; nauraen hän väitti, ettei hän suinkaan ottanut syykseen sitä, että he tuhlasivat omaisuutensa kauniisiin tavaroihin: päinvastoin hän tarjoutui todistamaan, että häneltä ostamalla säästivät ainakin kolmekymmentä prosenttia. Paroni Hartmann katsoi häneen tuntien veljellisen ihailunsa heräävän uudelleen tuota nokkelaa veitikkaa kohtaan. Kaksintaistelu oli lopussa, ja Henriette oli joutunut tappiolle. Hänessä ei siis ollutkaan naista voittamaan. Ja paronin silmissä häämötti vaatimattomasti pukeutunut tyttö, jonka hän oli eteisen poikki kulkiessaan nähnyt vilahdukselta. Tämä oli odottanut kärsivällisenä, pelättävänä lempeydessään.