XII.
Oli syyskuun kahdeskymmenesviides päivä, kun Aarreaitan uutta julkisivua alettiin rakentaa. Paroni Hartmann oli lupauksensa mukaan ottanut asian ajaakseen, ja tulos oli, että Kiinteistöpankin viimeisessä kokouksessa oli päästy lopulliseen päätökseen. Mouret'n unelma oli nyt vihdoinkin toteutumaisillaan ja hänen onnensa puhkeamaisillaan täyteen kukoistukseen. Sentähden hän tahtoikin viettää peruskiven laskemista suurenmoisesti noudattaen kaikkia sellaisissa tilaisuuksissa tavallisia juhlamenoja. Hän jakeli lahjapalkkioita myyjilleen ja päivälliseksi tarjottiin koko palvelijakunnalle metsänriistaa ja samppanjaa. Kun hän kiinnitti peruskiven laastilapiolla, hänen ilosta säteilevät kasvonsa ja hänen voittajanryhtinsä herättivät suurta huomiota, sillä hän oli edellisinä viikkoina ollut ärtyisällä tuulella ja kykenemätön hillitsemään hermostuneita mielenpurkauksiaan. Juhlapäivä tuntui kumminkin aiheuttavan hetkellisen lievennyksen hänen huoliinsa, ja osan päivää, aina päivälliseen asti, hänen mielialansa oli hilpeä ja tasainen niinkuin ainakin terveluontoisella miehellä. Mutta siitä lähtien, kun hän samppanjalasi kädessä astui ruokasaliin juodakseen henkilökuntansa onneksi, hänen salaa kalvava alakuloisuutensa tuntui taas pääsevän valloilleen ja näkyi hänen kasvonpiirteittensä pinnistymisessä.
Seuraavana päivänä valmiiden vaatteiden osastolla Clara Prunaire koetti tehdä Deniselle kiusaa. Hän oli vihdoinkin huomannut Colombanin rakastuneet katseet ja sai siitä aihetta pilkata Baudun perhettä. Kun Marguerite, joka vuoli lyijykynäänsä, sattui olemaan hänen vieressään, hän sanoi tälle ääneen:
— Minun alkaa käydä sääliksi ihailijaani kadun toiselta puolen, tiedättehän. Hänen ei taida olla kovinkaan mukava mustassa puodissaan, jossa ei käy koskaan ketään.
— Lieneekö hän niin onnetonkaan, vastasi Marguerite. — Hänhän menee naimisiin isäntänsä tyttären kanssa.
— Vai niin, Clara jatkoi, — siinä tapauksessa olisi hauska koettaa, eikö häntä saisi ryöstetyksi. Tekeepä oikein mieli ryhtyä siihen.
Hän jatkoi samaan suuntaan, kun huomasi minkä vaikutuksen hänen uhkauksensa tekivät Deniseen. Tämä kyllä antoi hänelle anteeksi kaikki rettelöt, joiden kohteena hän itse oli, mutta hän ei voinut kestää kuolevaa Genevièveä vastaan tähdättyjä ilkeyksiä. Kun samassa eräs ostaja saapui, Denise, joka Aurélie rouvan hetkeksi poistuttua oli ottanut osaston johdon käsiinsä, kutsui Claran luokseen ja sanoi:
— Neiti Prunaire, älkää loruilko tyhjiä, vaan tulkaa palvelemaan.
— Enhän minä loruillut, väitti Clara vastaan.
— Älkää vastatko, olkaa niin hyvä. Ja menkää heti tiedustelemaan rouvalta hänen asiaansa.
Claran täytyi totella. Kun Denise antoi käskynsä hiljaisella ja vakavalla äänellään, ei yksikään myyjättäristä uskaltanut panna vastaan. Kaikki olivat nytkin käyneet vakaviksi. Marguerite oli jälleen ryhtynyt teroittamaan kynäänsä, joka alinomaa katkeili. Hän oli ainoa, joka hyväksyi alajohtajattaren käytöksen Mouret'ta kohtaan; tunnustamatta kuitenkaan omaa erehdystään hän sanoi tietävänsä mihin se johtaisi.
— Taidatte olla vihoissanne, sanoi Denisen takana Pauline, joka kulki osaston poikki.
Hän oli sattunut tulemaan äskeisen kohtauksen aikana ja hymyili hiljaa.
— Täytyyhän sitä. En pysty muuten hallitsemaan tilannetta.
Valkotavaroiden myyjätär kohautti olkapäitään:
— Itsestänne riippuu pääseminen koko valtakunnan hallitsijattareksi milloin vain haluatte.
Hän ei kyennyt vieläkään ymmärtämään, minkä tähden ystävätär kieltäytyi. Hän oli itse elokuun loppupäivinä viettänyt häitään Baugén kanssa, tehnyt senkin hulluuden, kuten hän nauraen sanoi. Bourdoncle kohteli häntä nyt hukkaan joutuneena hylkiönä, josta ei ollut enää kauppa-alalla mihinkään. Ja hyvä oli, ettei häntä ajettu Baugén kanssa tavaratalosta nauttimaan muualla rakkauden iloja, sillä johtokunnan jäsenet väittivät, ettei rakkaudesta ollut kaupankäynnille muuta kuin haittaa ja vahinkoa. Pauline koettikin käyttäytyä niin tasaisesti, ettei ollut tuntevinaankaan Baugéta, kun he sattuivat päiväsaikaan vastakkain. Äsken juuri hän oli joutua järjestystä valvovan isä Jouven käsiin, kun hän pyyheliinapinon takana puheli miehensä kanssa.
— Tuossa hän on, hän sanoi kerrottuaan tapahtuman Deniselle. — Hän ajaa minua takaa. Katsokaa kuinka hän nostaa suuren nokkansa pystyyn. Varmaankin hän on saanut minusta vihiä.
Ja todellakin Jouve, valkea solmuke kaulassa, tuli juhlallisesti pitsiosastolta vainuten rikkomusta. Mutta kun hän huomasi Denisen, hän kyyristi huulet hymyssä selkäänsä ja jatkoi pysähtymättä matkaansa.
— Pelastettu! kuiskasi Pauline. — Kiitos, että panitte häneltä suun tukkoon… Kuulkaa, jos joutuisin onnettomuuteen, niin lupaattehan, että puhutte minun puolestani! Älkää näyttäkö nyt taas noin kummastuneelta, tietäähän sen jokainen, että voisitte yhdellä sanalla kääntää koko talon nurin.
Pauline palasi kiireesti takaisin osastolleen. Denise oli punastunut noiden ystävällisten viittausten johdosta. Mutta hän aavisti jo itsekin hämärästi valtansa. Toverien liehakoiva nöyryys oli opettanut sen hänelle. Kun Aurélie rouva palasi ja huomasi osastossa alajohtajattaren valvoessa vallitsevan järjestyksen ja hiljaisuuden, hän hymyili ystävällisesti Deniselle. Hän ei kumartanut Mouret'takaan enää niin nöyrästi kuin tätä tyttöä, joka kenties kerran oli pyrkivä hänen, johtajattaren, paikalle. Denisen hallitusaika oli alkanut.
Bourdoncle yksin ei laskenut aseitaan. Hänen vihamielisyyteensä oli suureksi osaksi syynä hänen luontainen vastenmielisyytensä Deniseä kohtaan. Denisen viehätys ja yhtämittainen lempeys suututtivat häntä, ja lisäksi hän pelkäsi Denisen vaikutusta Mouret'hen, mikä panisi koko talon vaaran alaiseksi sinä päivänä, jolloin Mouret ei enää pystyisi pitämään puoliaan. Hänen mielestään isännän kauppiasnero hämmentyi tämän ala-arvoisen hellyyden vaikutuksesta. Minkä Mouret oli hankkinut naisten kautta, oli tämän ainoan naisen tähden joutuva hukkaan. Bourdoncle ei välittänyt itse ainoastakaan naisesta. Hän kohteli heitä kaikkia kylmän ylenkatseellisesti niinkuin ainakin se, jolla on ammattina elää heistä ja joka ei enää usko heihin nähtyään kaiken heidän kurjuutensa alastomuudessaan. Asiakkaitten tuhannet eivät häntä huumanneet, päinvastoin ne herättivät hänessä sietämätöntä inhoa. Varsinkin hänessä herätti levottomuutta se, ettei hän voinut uskoa tuon mahtavaksi tulleen pikku myyjättären kieltäytymistä epäitsekkääksi ja vilpittömäksi. Hänen käsityksensä mukaan Denisen käytös oli vain teeskentelyä, mitä taitavinta teeskentelyä. Jos Mouret jo ensi hyökkäyksessä olisi päässyt tarkoitustensa perille, hän olisi seuraavana päivänä unohtanut Denisen, kun nyt sitä vastoin hänen intohimonsa kiihottuen vastarinnasta teki hänet hulluksi ja taipuvaiseksi vaikka mihin mielettömyyteen. Turmion teitä kulkenut nainen, joka harjoitti siveettömyyttä ammattinaan, ei olisi osannut menetellä taitavammin kuin tämä viattoman näköinen tyttö. Siksi Bourdonclea peloittivat hänen kirkkaat silmänsä, lempeät kasvonsa ja luonteva käytöksensä, ikäänkuin tuon viehättävän valepuvun alla olisi piillyt itse syöjätär, neitseellisen hempeyden alla kammottava kalma. Kuinka päästä tuon tekopyhän juonista voitolle! Pitkin päivää Bourdoncle väijyi häntä saadakseen hänet kiinni ja paljastaakseen maailmalle hänen turmeluksensa. Joskus hänet varmasti yllättäisi rakastajan seurassa ja saisi uudestaan ajetuksi pois. Silloin talo toimisi taas tasaisesti niinkuin hyvin voideltu kone.
— Valvokaa, herra Jouve, Bourdoncle muistutti ehtimiseen järjestyksenvalvojalle. — Minä kyllä sitten teidät palkitsen.
Mutta Jouve ei innostunut, sillä hänellä oli kokemusta naisista, ja hän piti edullisempana solmia ystävyyden tuon lapsen kanssa, joka kenties ennen pitkää oli kohoava talon hallitsijattareksi. Sievä hän oli, vaikka häneen ei enää uskaltanut kajota. Ja tiesihän Jouve miten saattoi käydä. Hänen pataljoonanpäällikkönsäkin oli tappanut itsensä tytönheilakan takia, joka oli yhtä mitätön, hento ja vaatimaton kuin tämäkin, mutta joka yhdellä katseella osasi lumota sydämet.
— Valvonhan minä, hän vastasi. — Mutta, kunniani kautta, en ole saanut selville mitään.
Ja kumminkin paljon hävyttömiä juoruja oli liikkeellä tuon liehakoivan kunnioituksen alla, joka Deniseä joka puolella ympäröi. Talossa kerrottiin yleisesti, että Denise oli alussa lahjoittanut suosionsa Hutinille. Kukaan ei uskaltanut väittää, että suhde vielä jatkui, mutta huhu tiesi kertoa, että he tapasivat vielä aika ajoin toisiaan. Delochenkin kanssa hän kuului olevan hyvissä väleissä. Heidät tavattiin alinomaa nurkista, missä he työn aikana puhelivat. Oikea häväistysjuttu!
— Ette siis tiedä silkkiosaston johtajasta mitään? Ettekä pitsiosaston myyjästä myöskään? toisti Bourdoncle.
— En, herra, en kerrassaan mitään, väitti järjestyksenvalvoja.
Bourdoncle epäili varsinkin Delochea. Eräänä aamuna hän oli itse yllättänyt tämän Denisen kanssa nauramassa kellarikerroksessa. Mutta toistaiseksi hänen täytyi tunnustaa, että Denise oli hänen vertaisensa. Hän ei enää halveksinut tätä, sillä hän tiesi, että Denise oli tarpeeksi väkevä kukistamaan hänet itsensäkin hänen kymmenestä palvelusvuodestaan huolimatta.
— Pitäkää tarkkaan silmällä pitsiosaston myyjää, sanoi hän joka kerta. — He ovat alinomaa yhdessä. Jos saatte heidät kiinni, niin kutsukaa minut; kyllä minä pidän lopusta huolen.
Mouret eli alituisessa tuskassa. Kuinka oli mahdollista, että tyttö saattoi vaivata näin häntä! Hänelle muistui mieleen millainen Denise oli ollut saapuessaan, miten hän oli vastatessaan änkyttänyt ja joutunut kaikkien pilkan alaiseksi, miten aralta ja köyhältä hän oli näyttänyt ja miten kuluneilta hänen paksut kenkänsä ja hänen musta pukunsa. Hän oli ollut ruma Mouret'nkin mielestä. Hän, jolla oli sädekehä päänsä päällä, joka paljaalla katseellaan olisi saanut hänet notkistamaan polvensa! Ja tuo raukka oli ollut talossa viimeinen, kaikkien komentama ja murjoma. Kuukausia hän oli itse pitänyt tätä kokeiluvälineenään nähdäkseen miten tyttö kehittyi ja ymmärtämättä, että pani oman sydämensä vaaran alaiseksi. Kenties sekin oli jo rakkautta. Kenties hän oli rakastanut häntä ensi hetkestä alkaen, silloinkin, kun luuli vain tuntevansa sääliä. Mutta tietoiseksi tämä rakkaus oli tullut vasta sinä iltana, jolloin hän käveli Denisen rinnalla Tuileries'n puiston kastanjapuiden alla. Siitä hetkestä alkaen hän oli tuntenut elävänsä. Hän luuli vieläkin kuulevansa pienen vesiputouksen kohinan ja pikkutyttöjen parvesta lähtevän raikkaan naurun, jotka olivat sinä iltana soineet hänen korvissaan Denisen kävellessä hänen vieressään lämpöä haihduttavien puiden siimeksessä. Sitten hän ei enää tiennyt miten asia oli edistynyt, mutta hetki hetkeltä hänen kuumeensa oli yltynyt, hän oli antautunut ruumiineen, sieluineen. Kuinka se oli mahdollista, sellaiselle lapselle! Ja niin valtaisasti vielä, että tytön ohi vilahtavan hameen kepeä tuulahdus sai hänet horjumaan.
Kerran hän oli koettanut panna vastaan, ja vieläkin hän joskus pyrki riuhtautumaan mielettömästä orjuudestaan. Mikä häntä sitoi? Eihän tuolla raukalla tullessaan ollut edes kunnollisia kenkiä jalassa. Pelkästä armosta hänet oli otettu tavaratalon palvelukseen. Jos hän olisi ollut edes noita ruhtinaallisia kaunottaria, joiden valtikkaa joukot kilvan kumartavat. Mutta tuollainen ihan mitätön pikkutyttö! Hänen kasvonsakin olivat oikeastaan jokapäiväiset, kasvot, joista kenelläkään ei ole mitään sanomista. Eikä hänen älynsäkään ollut liioin kehuttava, sillä huonosti hän oli alussa suorittanut myyjättären tehtävät. Mutta joka kerta vihanpurkausten jälkeen intohimo oli Mouret'ssa syttynyt uudelleen ja hänet oli vallannut pyhäinhäväisijän kauhu. Eikö hän siis ymmärtänyt panna arvoa noille naisen sydämen kauneimmille aarteille, jotka piilivät tuossa nuoressa tytössä, rohkeudelle, hilpeydelle, vaatimattomuudelle ja lempeydelle, josta levisi niin sanomattoman suloinen tuoksu. Vaikka Denise ei heti vetänytkään katseita puoleensa, niin hänen viehätyksensä pääsi ajan pitkään voitolle. Jos hän suvaitsi hymyillä, hän vahvisti ainiaaksi valtansa. Hymy loi hänen kalpeille kasvoilleen häikäisevän kirkkauden; se säteili hänen silmistään, pilkisti posken ja leuan pehmeistä kuopista ja heijastui kultaisena päivänpaisteena hänen ruhtinaallisesta hiuskruunustaan. Voittajaksi hänet täytyi tunnustaa niin älyn kuin kauneudenkin puolesta. Hänen älykkyytensä ei ollut muiden myyjättärien pintakiiltoa, joka kosketettaessa mureni ja katosi; se lähti hänen sisimmästään. Sentähden se ei sallinut hänen eksyä tavoittelemaan turhamaisuuden helyjä, vaan pysytti hänen olemuksessaan alkuperäisen rakkauden ja mehun. Sentähden juuri hänen kapean ja puhdaspiirteisen, tahdonlujuutta ja järjestysaistia ilmaisevan otsansa takana pääsivät kaupankäynnin kauimmalle tähtäävät periaatteet juurtumaan. Mouret olisi tahtonut ristissä käsin pyytää häneltä anteeksi, että oli sallinut kapinoivan ylpeytensä puhjeta herjauksiin.
Mutta eihän Denisen olisi tarvinnut kieltäytyä näin itsepintaisesti! Mouret oli rukoillut ja tarjonnut rahaa, yhä suurempia summia. Sitten, kun luuli tyttöä kunnianhimoiseksi, hän oli luvannut johtajattaren paikan, milloin vain sellainen joutuisi avoimeksi. Mutta Denise vain kieltäytyi, kieltäytyi ehtimiseen. Se oli Mouret'sta käsittämätöntä, ja hänen intohimonsa yltyi yhä kiihkeämmäksi. Täytyihän tytön kumminkin lopuksi taipua, sillä Mouret'n mielestä naisen järkevyys ei ollut milloinkaan ehdotonta. Kaikki hänen pyrintönsä tähtäsivät samaa tarkoitusta kohti, tätä ainoata hän halusi: saada hänet kerran kotiinsa, istuttaa hänet polvelleen ja suudella hänen huuliaan. Tämä hänen mieleensä alinomaa kohoava kuva sai veren kuohumaan hänen suonissaan ja hänen voimattomuutensa värisytti häntä.
Näin hän kulutti päivänsä päähänpiintymänsä vallassa. Denisen kuva oli hänellä mielessä, kun hän aamulla nousi vuoteeltaan. Hän oli uneksinut hänestä yöllä ja tyttö seurasi häntä hänen työhuoneeseensakin, missä hän kello yhdeksästä kymmeneen kirjoituspöytänsä ääressä pani nimeään vekseleihin ja kuittasi laskuja; kaiken hän teki koneellisesti kuunnellen korvissaan hiljaista ääntä, Denisen ääntä, joka lakkaamatta kuiskasi hänelle levollisen kieltonsa. Kymmeneltä, kun hän meni neuvottelukokoukseen, jossa hänen tuli toimia ministeristönsä, talon kahdentoista osakkaan, puheenjohtajana ja ratkaista heidän kanssaan kaikenmoisia sisäistä järjestystä, varaston hankintaa ja tavaranäyttelyjä koskevia kysymyksiä, tytön kuva oli hänen vieressään hymyillen hänelle kirkasta hymyään, silloinkin, kun hänen tuli selvitä mitä mutkallisimmista rahaa koskevista pulmista sekoittaen lempeän äänensä laskelmiin. Kokouksen päätyttyä se lähti hänen kanssaan toimittamaan toimistojen ja osastojen jokapäiväistä tarkastusta ja palasi iltapäivällä hänen mukanaan johtokunnan kokoushuoneeseen, jossa se seisoi hänen nojatuolinsa vieressä, kun hän kello kahdesta neljään otti vastaan Ranskan kaikilta suunnilta saapuneita tehtailijoita, pankkimiehiä, keksijöitä, kun hän välitti rikkauden ja älykkyyden vuorovaikutusta, pani miljoonat kiertoon ja valmisteli Pariisin suurimmat kauppayritykset. Jos hän lausuessaan mahtisanansa jonkin teollisuudenhaaran kannattamiseksi tai lakkauttamiseksi hetkeksi unohti tytön kuvan, niin hänen sydämensä vavahdus toi sen heti uudelleen hänen mieleensä; silloin hänen äänensä katkesi ja intonsa sammui. Turhaa oli rikkauksien haaliminen, kun Denise ei suostunut jakamaan niitä hänen kanssaan. Vihdon viiden aikaan, kun hänen kätensä jälleen alkoi toimittaa koneellista allekirjoittamistyötä, kuva kohotti vaativasti päätään ottaakseen hänet kokonaan haltuunsa ja pitääkseen hänestä kiinni yön yksinäisten ja intohimon hehkuttamien tuntien kestäessä. Seuraavana päivänä sama meno alkoi uudestaan ja sama hento tyttö raskautti mahtavaa työtaakkaa raastavalla tuskalla.
Mutta kumminkaan hänen kurjuutensa ei koskaan tuntunut niin suurelta kuin silloin, kun hän jokapäiväisellä tarkastusmatkallaan kiersi tavarataloa. Hän, tuon jättiläiskoneen rakentaja, koko tämän yhdyskunnan mahtava hallitsija, oli tukehtumaisillaan tuskasta vain sentähden, ettei tuollainen pikkutyttö huolinut hänestä. Häntä hävetti ja harmitti tuska, josta hän ei päässyt vapaaksi. Välillä se tuntui niin vahvana, että häntä kerrassaan inhotti suurenmoinen komeus, jonka hänen silmänsä kohtasivat avarissa halleissa. Toisinaan hän taas olisi tahtonut laajentaa valtaansa niin suunnattomaksi, että tyttö olisi myöntynyt ihailun ja pelon valtaamana.
Kellarikerroksessa hän pysähtyi katsomaan liukurataa. Se oli yhä vielä samassa paikassa Neuve-Saint-Augustininkadun varrella, mutta sitä oli täytynyt laajentaa, niin että se nyt näytti virran uomalta, jota myöten tavaroiden keskeytymätön tulva kohisi. Sinne saapui rikkauksia maailman kaikista ääristä. Kuormarattaiden pitkät jonot kuljettivat niitä kaikilta asemilta laatikoittain ja tukuttain kyllästymättömän talon kitaan heitettäviksi. Mutta Mouret ajatteli katsoessaan tuon kuohuvan tavarakosken rientoa, että hän, joka yhtenä maailman mahtavana hallitsi kansansa yhteisomaisuudesta osaansa ja osoitti kädellään Ranskan teollisuudelle suuntaa, ei ollut tarpeeksi rikas ostamaan halvan myyjättärensä suudelmaa.
Sitten hän meni tavaroiden vastaanottotoimistoon, joka sijaitsi nykyään Monsignynkadun puoleisessa pohjakerroksen osassa. Kaksikymmentä pöytää seisoi rinnan kellariluukuista lähtevän kalpean päivän valossa, ja kokonainen apulaisten paljous tunkeili niiden ympärillä tyhjentäen laatikoita, tarkastaen lähetyksiä ja merkiten numeroita. Lakkaamatta, muista äänistä erottuen kuului liukuradan jyrinä. Osastojen johtajat pysähdyttivät hänet matkalla, sekavia kysymyksiä piti ratkaista, laskuja hyväksyä. Hänen silmiensä edessä täyttyi kellariholvin pohjukka verrattomista aarteista; hohtavat silkkikankaat, valkeat palttinat, kirjavat kasat, missä turkikset ja pitsi yhtyivät hyllyväksi sekasotkuksi, pariisilaiset korutarvikkeet ja itämaiset verhot levittivät loistettaan. Hitaasti hän astui sikin sokin viruvien rikkauksien keskellä. Kaikki nämä komeudet kannettaisiin ylös lisäämään näyttelyjen loistoa ja lennättämään rahaa kassakomeroiden arkkuihin kadotakseen sitten teille tietymättömille tavarataloa pyyhkäisevän viiman mukana. Mutta Mouret ajatteli, että oli tarjonnut sydämensä lemmitylle silkit ja sametit, kaiken, mitä nuori nainen saattoi haluta, otettaviksi täysin käsin noista suunnattomista tavaramääristä ja että tuo pieni, vaaleatukkainen tyttö oli sittenkin vastannut hänelle kieltävästi.
Hän meni pohjakerroksen toiseen päähän luomaan silmäyksen lähettämöön. Hänen täytyi vaeltaa loppumattomia kaasun valaisemia käytäviä, joiden oikealla ja vasemmalla puolen kohosi varastosuojukset, kokonainen maanalainen liikekortteli, moniosastoinen niinkuin ylhäälläkin oleva. Kauempana hän kulki lämpöuunin ohitse ja vielä kauempana hän sivuutti palovartijan, joka valvoi rautahäkkiin suljettua mittaria. Lähettämössä lajittelupöydät olivat tavaralähetyksiä täynnä, ja yhä lisää tuli hisseillä laatikoita, kääröjä ja rasioita. Campion, toimiston päällikkö, teki hänelle selkoa henkilökuntansa toiminnasta, ja hänen kaksikymmentä alaistaan lajittelivat lähetyksiä Pariisin eri kaupunginosien mukaan merkittyihin komeroihin, joista miehet toimittivat ne kadulla odottaviin vaunuihin. Sielläkin oli sietämätön melu. Kadunnimiä huudeltiin, käskyjä lennätettiin, muistutettiin varovaisuudesta, meluttiin ja riehuttiin kuin ankkuria nostavassa laivassa. Mouret katseli hetken aikaa kuinka tavaratalo työnsi kadulle tavarat, joita hän käytävien toisessa päässä oli nähnyt sen nielevän ja joita se ei enää tarvinnut, kun oli saanut niistä kaipaamansa kullan. Mutta katse hänen silmissään oli eloton ja tyhjä. Mitä tuossa suunnattomassa lähettämisessä enää oli sille, joka olisi halunnut jättää kaiken ja lähteä kauas vieraille maille vähäisen tyttösen itsepintaista kieltoa pakoon?
Sitten hän nousi portaat yläkerrokseen ja jatkoi kiertokulkuaan liikkuen ja puhellen rajusti, hakien turhaan lievennystä. Toisessa kerroksessa hän tarkasti tilaustoimiston, tuskastui, haki syytä riitaan ja pauhasi koneensa tasaista ja säntillistä käyntiä vastaan, vaikka juuri tämä säntillisyys oli hänen itsensä suunnittelema. Tilaustoimisto kävi päivä päivältä tärkeämmäksi. Se tarvitsi jo kaksisataa henkilöä, joista toiset avasivat, lukivat ja lajittelivat kotimaasta ja ulkomailta saapuneet kirjeet ja toiset keräsivät kirjeiden numeroilla merkittyihin lokeroihin tilatut tavarat. Kirjeiden luku oli lisääntynyt, niin ettei niitä enää jaksettu laskea. Nyt ne punnittiin, ja oli päiviä, jolloin niiden paino nousi sataan naulaan. Kiireisesti, kuumeen ajamana hän kulki toimiston kolmen huoneen läpi ja kyseli Levasseurilta kirjeiden painoa. Milloin niitä oli kahdeksankymmentä naulaa, milloin yhdeksänkymmentä, maanantaisin sata, mutta aina luku oli kohoamaan päin, ja Mouret'n olisi pitänyt olla siitä mielissään. Mutta hän tuskin kuuntelikaan hermostuen melusta, joka kantautui viereisestä huoneesta, missä naulattiin pakkilaatikoita. Hän meni pois, jatkoi matkaansa osastolta osastolle voimatta riistäytyä irti piintyneestä mielikuvasta, joka tuntui kaivautuvan yhä syvemmälle hänen tajuntaansa, ja sitä myöten kun hänen ulkonainen mahtavuutensa ilmeni hänen tavaratalonsa järjestelmällisyydessä ja henkilökuntansa lukuisuudessa, hänen sisäinen hervottomuutensa kävi hänelle yhä sietämättömämmäksi. Koko Eurooppa tilasi häneltä, hänen kirjeenvaihtonsa kuljettamiseen tarvittiin erityiset postivaunut, mutta Denise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.
Mouret palasi jälleen alas, pistäytyi keskuskassaan, missä neljä kassanhoitajaa piti huolta kahdesta jättiläismäisestä kassakaapista, joihin edellisenä vuonna oli kertynyt kahdeksankymmentäkahdeksan miljoonaa. Hän vilkaisi laskujen tarkistustoimistoon, jossa kaksikymmentäviisi tunnollisimpien joukosta valittua virkailijaa teki työtään. Hän kävi toimistossa, jossa kolmekymmentäviisi nuorta, kirjanpidon alokkaita, tarkasti kuitteja ja laski myyjille tulevia prosentteja. Hän palasi takaisin keskuskassaan, hermostui kassakaapeista ja miljoonista, joiden hyödyttömyys oli tehdä hänet hulluksi. Denise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.
Tuo horjumaton kielto vainosi Mouret'ta joka paikassa, toimistoissa, myyntiosastoilla ja saleissa, koko talossa. Hän kiiruhti silkkiosastolta verkaosastolle, valkeiden kankaiden osastolta pitsiosastolle; hän kiipesi portaita, harppoi riippusiltoja, tarkasti ja tutki yksityiskohtia, kiihkoilijan tuskaisella levottomuudella. Arvaamattomasti hän oli laajentanut taloa; hän oli luonut uusia osastoja, anastanut uusia alueita, vetänyt uusia teollisuuden haaroja hallituspiiriinsä, mutta hänen voimansa pysähtyivät tuohon järkähtämättömään kieltoon. Hänen henkilökuntansa olisi voinut asuttaa pienen kaupungin. Myyjien luku nousi tuhanteenviiteensataan ja virkailijain tuhanteen, joista oli tarkastajia neljäkymmentä ja seitsemänkymmentä kassanhoitajaa; keittiöt yksin antoivat työtä kolmellekymmenellekahdelle miehelle ja sanomalehti- ja muut ilmoitukset kymmenelle; livreepukuisia asiapoikia oli kolmesataaviisikymmentä ja palokuntalaisia kaksikymmentäneljä. Monsignynkadun varrella sijaitsevissa suurenmoisissa tallirakennuksissa oli sataneljäkymmentäviisi hevosta, jotka komeutensa puolesta olivat kuuluisia kaupungissa. Tavaravaunuja, jotka tavaratalon alkuaikoina olivat herättäneet suurta huomiota naapuristossa, oli nyt kuusikymmentäkaksi. Niitä oli pieniä ja suuria, yhden ja kahden hevosen vetämiä. Ne kiersivät jatkuvasti Pariisin katuja säntillisten, mustapukuisten kuskien ajamina. Kautta kaupungin ne kuljettivat Naisten Aarreaitan kullalta ja purppuralta hohtavaa kilpeä. Ne kävivät jopa linnoitusten ulkopuolella, kiersivät maaseutua; niitä tapasi Bicètren rotkoteillä ja pitkin Marnen jyrkkiä rantoja aina Saint-Germainin metsäisiin seutuihin saakka. Keskelle asumattomia ketoja, missä luonnon rauha ja hiljaisuus vallitsi, ne ilmestyivät päivänpaisteisille teille komeiden hevosien vetäminä. Mouret oli unelmoinut lähettää ne vielä kauemmas, naapuridepartementteihin, hän oli halunnut niiden vierivän Ranskan kaikkia teitä maan toiselta rajalta toiselle. Mutta hänen intonsa oli laimennut. Hän ei käynyt enää katsomassa hevosiaankaan, joista hän oli ollut niin ylpeä. Mitä hän välitti maailman valloittamisesta, kun tuo kielto sulki häneltä tien.
Kun hän saapui illalla Lhommen kassalle ja tapansa mukaan loi silmäyksen rautakärkeen pistettyyn lehteen, missä päivän rahallinen tulos oli luettavana, niin tuo luku, joka vähintään nousi yhteen- ja usein, suurina näyttelypäivinä kahdeksaan- tai yhdeksäänsataantuhanteen, ei enää liehunut ilonviirinä hänen silmissään; hän katui päinvastoin, että oli vilkaissut siihen, sillä se nostatti hänessä katkeruutta, vihaa ja inhoa rahaa kohtaan.
Mutta Mouret'n kärsimys oli käyvä vielä suuremmaksi, kun hän tuli mustasukkaiseksi. Eräänä aamuna ennen kokousta Bourdoncle uskalsi huomauttaa hänelle, että valmiiden vaatteiden osaston alajohtajatar piti häntä pilkkanaan.
— Kuinka niin? Mouret kysyi mennen aivan kalpeaksi.
— Vielä kysytte. Ei häneltä ihailijoita puutu.
Mouret pakottautui hymyilemään.
— En minä hänestä välitä enää. Voitte kertoa mitä tiedätte…
Ihailijoitako?
— Niin kyllä, muun muassa Hutin, ja sitten Deloche pitsiosastolta, tuo pitkä tolvana… Niin ainakin sanotaan, enhän minä ole nähnyt. Mutta päivänselvää kuuluu olevan.
Syntyi hiljaisuus. Mouret oli järjestävinään papereitaan, jottei Bourdoncle huomaisi miten hänen kätensä vapisivat. Sitten päätään nostamatta hän sanoi:
— Täytyy saada todisteita… Hankkikaa minulle todisteita… Toistan sen vielä, minä en välitä hänestä. Minua suututtaa jo koko tyttö. Mutta emmehän voi hyväksyä sellaista käytöstä talossamme.
Bourdoncle vastasi:
— Olkaa huoleti, kyllä minä hankin todisteita. Ei aikaakaan niin saatte. Pidän häntä silmällä.
Mouret menetti viimeisenkin malttinsa. Hän ei uskaltanut enää ottaa asiaa puheeksi, vaan eli alituisessa ratkaisevan käänteen pelossa. Sydäntä kouristavan tuskan vaikutuksesta hän muuttui julmaksi. Hän ei yllyttänyt enää Bourdonclea syyllisten kimppuun; hän julisti itse rangaistuksensa tietämättä armosta vain päästääkseen vihansa ilmoille ja käyttääkseen valtaansa johonkin, kun hänellä ei ollut siitä apua ainoan toiveensa tyydyttämiseksi. Jokainen hänen tarkastuskiertonsa tuotti joukoittain uhreja. Kun hän näyttäytyi, niin pelon väristys kulki osastolta osastolle. Talven kuollut aika oli juuri alkamassa ja osastot oli lakaistava puhtaiksi, liika väki työnnettävä kadulle. Mouret oli ensin aikonut erottaa Hutinin ja Delochenkin; mutta sitten hän muutti mieltään ja päätti viivytellä kostonsa toimeenpanemisessa, kunnes oli saanut todisteensa. Mutta hän pani muut maksamaan heidän puolestaan ja piti niin kovaa kuria, että henkilökunta oli aivan kauhuissaan. Ja illalla, jäätyään yksin, kyyneleet turvottivat hänen silmäluomensa.
Eräänä päivänä varsinkin riehui rajuilma. Muuan järjestyksenvalvoja oli sanonut huomanneensa, että Mignot, käsineosaston myyjä, varasti. Hänen pöytänsä ympärillä kuljeskeli oudonnäköisiä tyttöjä. Yksi heistä oli vangittu, ja tutkimuksissa oli käynyt ilmi, että tällä oli vaatteitten alla kuusikymmentä paria käsineitä. Käsineosastoa oli alettu pitää silmällä ja nyt Mignot oli saatu kiinni verekseltä, kun hän koetti auttaa pitkän, Louvresta erotetun myyjättären yritystä varastaa. Hän oli koettavinaan tälle käsineitä ja viivytteli, kunnes nainen oli saanut piiloon monta paria, minkä jälkeen hän saattoi tämän kassaan maksamaan yhdestä parista. Mouret sattui olemaan juuri silloin saapuvilla. Ylipäänsä hän ei sekaantunut näihin asioihin, jotka olivat sangen tavallisia, sillä huolimatta talon säännöllisestä toiminnasta muutamilla osastoilla vallitsi epäjärjestys, ja harvoin kului viikkoakaan, ettei jotakin myyjää erotettu varkaudesta syytettynä. Johtokuntakin piti niin paljon kuin mahdollista varkaudet salassa eikä ilmoittanut niitä poliisille, sillä pidettiin tarpeettomana paljastaa yleisölle tämä suurmyymälöiden surkea epäkohta. Mutta sinä päivänä Mouret halusi suuttua ja kohteli ankarasti kaunista Mignot'ta, joka vapisi pelosta, kasvot kalpeina ja jäykkinä.
— Poliisi! hän ärjyi muiden myyjien kuullen. — Kuka tuo nainen on?…
Vannon, että haetan poliisin, jos ette puhu totta.
Nainen oli tuotu paikalle, ja kahden myyjättären käskettiin riisua häneltä vaatteet.
Mignot sammalsi:
— Herra, en tunne sen enempää häntä… Itse hän on tullut…
— Älkää valehdelko, Mouret keskeytti vielä kiivaammin. — Eikö täällä ole ketään, joka antaisi roistot ilmi. Tässä ollaan rosvojen pesässä; kilvan ryöstetään ja varastetaan. Kaikki on tarkastettava kun menevät kotiin.
Kuului hiljaista nurinaa. Ostajat, joita oli kolme tai neljä lähettyvillä, katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.
— Hiljaa! kiljaisi Mouret raivoissaan, — tai heitän kaikki kadulle.
Mutta Bourdoncle oli rientänyt saapuville peläten häväistysjuttua. Hän kuiskasi Mouret'n korvaan, että asia herätti liian suurta huomiota, ja tämä suostui vihdoin lähettämään Mignot'n järjestyksenvalvojien toimistoon, joka sijaitsi alakerrassa Gaillonin aukiolle avautuvan oven vieressä. Varkaudesta kiinni saatu nainenkin oli siellä pukemassa vaatteita päälleen. Hän oli maininnut Albert Lhommen nimen, ja Mignot, jolta asiaa uudestaan tiukattiin, joutui aivan hämilleen, itki ja vakuutti, ettei ollut syyllinen. Albert Lhomme lähetteli ystävättäriään hänen luokseen; alussa hän oli vain esittänyt heille edullisia kauppoja, ja sitten kun hän huomasi heidän varastavan hänen asiansa näyttivät jo niin epäilyttäviltä, ettei hän uskaltanut enää kertoa johtajille. Ja varastivathan muutkin, milloin milläkin tavalla. Toiset salasivat luetellessaan kassalla ostoksia ja jakoivat kassanhoitajan kanssa voiton, toiset vaativat takaisin rahat tavaroista, jotka muka oli palautettuja, toiset varastivat suoraan tavaroita, joita he illalla pois mennessään käärivät vyötäisilleen, kätkivät takkinsa alle tai pistivät housunlahkeeseen. Oli olemassa oikea varasliitto, jo neljäntoista kuukauden ajan Mignot ja muut siihen kuuluvat, joita hän ei suostunut nimittämään, olivat tehneet Albertin kassalla arveluttavia ilmoituksia ja hävittäneet summia, joiden määrästä ei koskaan päästy selville.
Mutta uutinen Mignot'n ilmiannoista kiersi jo osastoja. Ne, joilla oli huono omatunto, odottivat vavisten kuulustelun seurauksia, ja rehellisimmätkin pelkäsivät kohtauksesta johtuvaa suursiivousta. Albertin oli nähty menevän järjestyksenvalvojien toimistoon; sitten isä Lhomme oli kiitänyt samaan suuntaan kasvot tulessa ja raskaasti hengittäen kuin halvaukseen taipuvainen. Vihdoin Aurélie rouvakin oli kutsuttu kuulusteltavaksi, mutta hän oli häväistyksestä huolimatta astunut tietään pää pystyssä, kasvot pulleina ja kalpeina kuin vahanaamari. Tutkimus kesti kauan, eikä kukaan saanut koskaan tietää yksityiskohtaisesti, mitä siinä kävi ilmi. Kerrottiin, että valmiiden vaatteiden osaston johtajatar oli antanut pojalleen sellaisen korvapuustin, että onnettomalta oli ollut vähällä katketa niska, kun taas isä parka itki ja voivotteli ja Mouret armonantajan tavoistaan poiketen kiroili kuin ajurinrenki ja tahtoi välttämättä haastaa syylliset oikeuteen. Häväistysjuttu saatiin kumminkin estetyksi ja Mignot yksin erotettiin heti. Albert katosi vasta kaksi päivää myöhemmin. Äiti oli epäilemättä saanut aikaan, ettei perhettä häväisty panemalla rangaistusta toimeen välittömästi. Mutta tavaratalo oli vielä monta päivää tämän jälkeen kuohuksissa, sillä Mouret kiersi taloa katse täynnä uhkauksia ja karjuen jokaiselle, joka vain uskalsi nostaa silmänsä.
— Mitä te siellä kärpäsiä tähystelette… Käykää kassaan!
Lopulta onnettomuus kohtasi Hutiniakin. Favier, joka oli päässyt alajohtajaksi, oli jo kauan tehnyt salaista työtä hankkiakseen itselleen esimiehensä paikan ja noudatti siinä alempiarvoisten ainaista menettelyä. Kaikkia keinoja oli koeteltu, ilkeämielisiä tiedotuksia oli toimitettu johtokunnalle ja satimia viritetty osastonjohtajan kompastuttamiseksi. Kun Mouret sitten eräänä aamuna kulki silkkiosaston kautta, hän pysähtyi kummastuneena nähdessään Favier'n kirjoittavan uusia hintalappuja mustiin samettipakkoihin.
— Minkätähden alennatte hinnat? hän kysyi. — Kuka on antanut teille käskyn?
Alajohtaja, joka oli koettanut pitää niin suurta melua kuin suinkin kiinnittääkseen itseensä ohikulkevan isännän huomion ja saadakseen aikaan rettelöitä, oli ihmettelevinään kysymystä.
— Herra Hutin tietysti.
— Herra Hutinko?… Missä hän on?
Kun Hutin oli haettu tavaroiden vastaanottotoimistosta, rajuilma puhkesi. Mitä, itsestäänkö hän uskalsi alentaa hinnat! Nyt oli Hutinin vuoro hämmästyä. Eihän hän ollut käskenyt alentaa; hän oli vain keskustellut Favier'n kanssa mahdollisesta alennuksesta antamatta käskyä. Favier sanoi, ettei hän valitettavasti voinut olla asiasta johtajan kanssa yhtä mieltä. Kumminkin hän suostui ottamaan virheen syykseen, jos hän sillä saattoi pelastaa johtajan kiusallisesta tilanteesta. Tästä asia sai vakavan käänteen.
— Kuuletteko, herra Hutin! Mouret huusi. — En ole koskaan suvainnut tällaisia omavaltaisia hankkeita… Hinnoista päätämme me yksin.
Hän jatkoi katkeralla äänellä loukkaavia huomautuksiaan, mikä hämmästytti myyjiä, sillä tavallisesti tällaisia asioita ei pohdittu kaikkien kuullen, ja saattoihan tämä verraten vähäinen erehdys johtua väärinkäsityksestä. Näytti siltä kuin Mouret halusi tyydyttää salaista vihaansa Hutinia kohtaan. Nyt hän oli vihdoinkin tavannut virheestä Hutinin, jolle Denisen sanottiin lahjoittaneen lempensä, ja oli saanut aihetta näyttää kuka täällä oli herra. Ja hän liioitteli asiaa mennen niin pitkälle, että syytti Hutinia epärehellisyydestä.
— Johtaja, Hutin toisti, — aikomukseni oli ehdottaa teille tätä hinnanalennusta… Tiedätte itsekin, että se on välttämätön, sillä sametilla ei ole ollut menekkiä.
— Hyvä on, sanoi Mouret tahtoen lopuksi tuntuvasti loukata miestä. — Otamme asian toiste puheeksi. Mutta pysykää vastedes alallanne, jos tahdotte jäädä taloon.
Hän käänsi selkänsä. Hutin purki vimmoissaan vihaansa Favier'lle, koska muita ei ollut saapuvilla, vannoen, että hän aikoi sinkauttaa erohakemuksensa vasten tuon heittiön kasvoja. Sitten hän ei puhunut enää erosta, vaan alkoi penkoa kaikkia inhoittavia juoruja, joita myyjien kesken kerrottiin esimiehistä. Favier puolustautui silmät kiiluen ja piti juhlallisia puheita myötätunnostaan. Hänen oli ollut pakko vastata, eikö niin? Ja kuka olisi voinut odottaa sellaisia seurauksia niin vähästä asiasta. Mikä isäntää nykyään vaivasi? Hänen kanssaan oli mahdotonta tulla toimeen.
— Mikäkö häntä vaivaa? Hutin sanoi. — Eipä se mikään salaisuus liene. Onko se minun syyni, että tuo valmiiden vaatteiden osaston hupakko vetää häntä nenästä!… Siitä kaikki johtuu. Hän tietää, että minäkin olen saanut osani tuon neitosen suosiosta, ja se ei ole hänelle mieleen. Tai sitten neiti itse tahtoo heittää minut kadulle, siksi että läsnäoloni on hänelle epämukavaa. Mutta totta tosiaankin, kyllä se lörppö saa vielä katua, jos joutuu minun kynsiini.
Kaksi päivää myöhemmin, kun Hutin meni valmiiden vaatteiden osaston ompeluhuoneeseen, joka sijaitsi ullakkokerroksessa, ehdottamaan ompelutytön ottamista, hän hämmästyksekseen huomasi Denisen ja Delochen avonaisen ikkunan edessä niin perin tärkeässä ja tuttavallisessa keskustelussa, etteivät he huomanneetkaan häntä. Hänelle tuli heti mieleen, että heidät oli ilmiannettava, kun hän ihmeekseen huomasi Delochen itkevän. Silloin hän meni hiljaa pois. Kun hän portaissa tapasi Bourdonclen ja Jouven, hän kertoi heille keksimänsä jutun ullakolla olevasta tulensammutuskojeesta, josta ovi oli lähtenyt irti, saadakseen heidät kiipeämään ylös ja yllättämään ikkunan luona juttelevat. Suunnitelma onnistui, ja Bourdoncle huomasi heidät ensimmäiseksi. Hän pysähtyi ja antoi Jouvelle käskyn hakea Mouret jääden itse valvomaan. Jouven täytyi totella vastoin tahtoaan, sillä hän olisi ollut mielellään sekaantumatta koko asiaan.
Täällä ei paljoa tiennyt Naisten Aarreaitan kuohuvasta elämästä, sillä paikka oli niin syrjässä, että sinne harvoin eksyi ketään. Täytyi kulkea monet portaat ja käytävät. Työhuoneet olivat ullakolla, missä aukeni pitkä jono matalia, suurilla kattoikkunoilla varustettuja huoneita, joissa oli vain pitkät pöydät ja raskaat rautauunit. Näissä huoneissa alusvaatteiden ompelijat, pitsien ja mattojen kutojat, naistenräätälit ja muut vastaavat työntekijät viettivät kesänsä ja talvensa tukahduttavassa kuumuudessa. Ne harvalukuiset asiakkaat, jotka saatettiin tänne jotakin tilausta varten, pysähtyivät hengästyneinä ja eksyksissä kierreltyään mielestään tuntikausia sekavassa sokkelossa ja jouduttuaan pelottavan kauas kadusta. Päästäkseen siihen syrjäiseen ikkunakomeroon, missä Denise ja Deloche seisoivat, täytyi sivuuttaa koko tämä huonejono ja sitten vielä kääntyä vasemmalle ja nousta viisi porrasta.
Monta kertaa Deloche jo oli odottanut Deniseä täällä. Alajohtajattarena tämän täytyi välittää kaikki osaston ja työhuoneen väliset asiat, ja hän kävi usein antamassa käskyjä mallipukujen korjaamisessa; muita töitä ylhäällä ei tehtykään. Nytkin Deloche oli pitänyt silmällä milloin Denise lähti ylös, ja päästyään tekosyyllä lähtemään osastoltaan hän oli juossut hänen jälkeensä ollen sitten suuresti hämmästyvinään, kun tapasi hänet ompeluhuoneen ovella. Denisen täytyi nauraa. Olisi voinut luulla, että he olivat edeltäpäin sopineet tapaamisesta. Käytävä, jossa he keskustelivat, rajoittui toiselta puolen talon vesisäiliöön, äärettömän suureen, rautapellistä rakennettuun kuutioon, joka sisälsi kuusikymmentätuhatta litraa vettä. Sen yläpuolella oli katolla toinen yhtä suuri säiliö, jolle pääsi nousemaan rautatikkaita myöten. Deloche jäi puhelemaan nojautuen toisella olkapäällään vesisäiliöön, sillä hänen suuri, väsymyksen runtelema ruumiinsa kaipasi tukea. Kuului hiljaista vedenkohinaa, joka muistutti vienoa, salaperäistä laulua. Syvästä hiljaisuudesta huolimatta Denisen valtasi levottomuus, sillä hän oli luullut näkevänsä varjon vilahtavan vaaleankeltaiseksi maalatulla seinällä. Mutta kohta pelko haihtui, ja he siirtyivät ikkunan luo, mihin nojautuen he unohtivat ajan muistellessaan lapsuuttaan ja kotiseutuaan. Heidän allaan levisi keskusgallerian lasinen laki kattojen reunustamana muistuttaen vuorten ympäröimää järveä. Muuta ei sitten näkynytkään kuin taivas, joka kiitävine hattaroineen kuvastui liikkumattomana päilyvään lasiseen pintaan.
Deloche puhui Valognes'ista.
— Olin kuuden vuoden vanha, hän sanoi, — kun äitini vei minut mukaansa Valognes'in markkinoille. Tiedättehän, että sinne on Brinquebecistä runsaasti kolmetoista kilometriä, ja meidän täytyi lähteä matkaan jo viideltä aamulla. Brinquebec on sangen kaunista seutua. Oletteko käynyt siellä?
— Olen, olen kyllä, sanoi Denise, katsellen kaukaisuuteen. — Olen käynyt siellä kerran aivan pienenä… Nurmikkojen reunustamia teitä, eikö niin? Ja siellä täällä lampaita laitumella kaksittain toisiinsa kytkettyinä…
Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi epämääräisesti hymyillen:
— Meidän puolellamme tiet kulkevat peninkulmittain aivan suorina ja niiden kummallekin puolelle on istutettu puita, jotka varjostavat tietä… Ja sitten meillä on nurmikkoja, joiden ympärillä on pensastoja, korkeampia kuin minä, ja aitauksissa on hevosia ja lehmiä. Pieni jokikin siellä on, ja eräässä paikassa, jonka tunnen, vesi on sangen kylmää pensaikon suojassa.
— Aivan niinkuin meilläkin, Deloche huudahti ihastuneena. — Nurmikkoja joka paikassa, ja jokainen istuttaa orapihlajaa ja jalavaa oman palstansa ympärille. Ja siellä on aivan kuin kotonaan tuossa vihannuudessa, jonka vertaista ei Pariisissa ole. Hyvä Jumala, kuinka hauskaa oli leikkiä vasemmanpuoleisella solatiellä, joka vei myllylle.
Kaiho katkaisi äänen, ja heidän katseensa kiintyivät päivänpaisteessa säteileviin lasiruutuihin. Tuosta häikäisevän kirkkaasta pinnasta kajasti heille loppumattomia vihreitä laitumia, Cotentinin laitumia, joille valtameri hengitti kosteutta ja missä kepeän kuultava sumu hukutti taivaanrannan sinertävän harson peittoon. Alhaalla, suunnattoman rautaisen rungon kannattamien holvien alla, silkkikankaiden hallissa myynti jatkui mylvien, koko talo tärisi huohottavan koneen jyskeestä, ihmisjalkojen astunnasta, myyjien kiireisestä häärinästä, koko tuon kolmeenkymmeneentuhanteen nousevan joukon hehkuvasta elämästä. Ja tuntiessaan tuon kattoja tärisyttävän melun läheisyyden Denise ja Deloche harhailivat mielikuvituksensa kannattamina yksinäisiä polkuja, kuulivat ulapalta eksyneiden tuulien kahisevan heinikossa ja humisevan suurten puiden latvoissa.
— Hyvä Jumala, neiti, kuiskasi äkkiä Deloche, — miksi ette tahdo olla minulle kiltti!… Minähän rakastan teitä niin suuresti.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja kun Denise teki liikkeen keskeyttääkseen, hän jatkoi:
— Ei, antakaa minun vielä kerran sanoa teille miten asiat ovat. Mehän sopisimme niin hyvin yhteen. Meillä olisi niin paljon puhumista keskenämme, kun olemme samalta puolelta kotoisin.
Nyyhkytykset estivät häntä jatkamasta, ja Denise sai tilaisuuden puhua:
— Te ette ole nyt järkevä, hän sanoi. — Olitte luvannut minulle, ettette ottaisi asiaa puheeksi… Mahdotonta se on. Pidän teistä paljon, te olette kelpo mies, mutta en tahdo luopua vapaudestani.
— Niin, niin, tiedän sen. Ette te voi rakastaa minua. Sanokaa pois vain! Minä ymmärrän ettei minussa ole mitään rakastettavaa… Minulla ei ole elämässäni ollut kuin yksi ainoa onnenhetki, sinä päivänä, jolloin tapasin teidät Joinvillessa, muistattehan? Kulkiessani rinnallanne puiden alla, jossa oli niin pimeä, luulin kerran tuntevani, että kätenne vavahti. Ja olin tarpeeksi tyhmä ajatellakseni…
Mutta Denise keskeytti uudestaan. Hänen tarkka korvansa oli erottanut käytävästä askelia.
— Kuulkaa, hän sanoi, — siellä liikkuu joku.
— Eikö mitä, Deloche rauhoitti estäen häntä poistumasta. — Säiliöstä se kuului. Siitä lähtee aina niin outoja ääniä; luulisi melkein, että siellä on ihmisiä.
Ja hän jatkoi hiljaisia, arkoja tunnustuksiaan. Denise ei kuunnellut enää. Hänen ajatuksensa menivät omia teitään, ja hän katseli hajamielisesti Naisten Aarreaitan kattoja. Lasikattoisen hallin oikealla ja vasemmalla puolen levisi toisia gallerioita ja toisia auringonpaisteessa hohtavia halleja, joita halkoivat suorat ullakko-ikkunarivit, tasaiset niinkuin kasarmirakennuksessa. Kattojen rautaiset harjat kohosivat ilmaan, tikapuiden ja siltojen ääriviivat kuvastuivat sinitaivasta vasten, keittiöiden savutorvista tuprusi paksua tehtaanuunin savua, ja suuri, kuutionmuotoinen vesisäiliö valurautapylväittensä varassa kohosi oudonmuotoisena ihmisen ylpeyden pystyttämänä raakalaisrakennuksena. Ja kauempana kohosi mahtava Pariisi.
Kun Denisen ajatukset palasivat kehistä, joissa ne olivat yksin liidelleet, hän huomasi, että Deloche oli tarttunut hänen käteensä, ja kun hän näki tämän liikutuksen, hän ei hennonut vetää kättään pois.
— Suokaa minulle anteeksi, Deloche kuiskasi. — Olisin täysin onneton, jos rangaistukseksi riistäisitte minulta ystävyytenne… Vannon teille, että olin aikonut puhua aivan muusta teille. Olin päättänyt tyytyä kohtalooni ja luopua toiveista…
Hänen kyyneleensä alkoivat juosta uudestaan, mutta hän koetti pakottaa äänensä tasaiseksi.
— Sillä olenhan jo aikoja ollut osastani selvillä. Mitäpä se nytkään muuttuisi. Kotona piestiin, Pariisissa piestään, joka paikassa piestään. Olen ollut täällä jo neljä vuotta ja viimeisenä olen vielä nytkin osastollani… Olin aikonut sanoa teille, ettei teidän pidä välittää minun onnettomuudestani. En tahdo kiusata teitä. Koettakaa olla onnellinen, rakastakaa jotakin toista, olisin hyvilläni siitä. Teidän onnenne on minun onneni…
Hän ei jaksanut jatkaa. Ikäänkuin lupauksensa vahvistamiseksi hän painoi huulensa tytön kädelle suudellen sitä nöyrästi kuin orja. Denise sanoi liikuttuneena säälien kuin olisi puhutellut veljeään:
— Poika parka.
Samassa he kääntyivät säpsähtäen. Mouret oli heidän edessään.
Kymmenen minuuttia Jouve oli saanut etsiä Mouret'ta ympäri taloa, ennenkuin löysi hänet vihdoin Dix-Décembrenkadun uuden julkisivun rakennuspaikalta. Siellä Mouret oleskeli joka päivä tuntikausia koettaen kiinnittää ajatuksensa rakennuspuuhiin, joista oli niin kauan uneksinut. Siihen hän turvautui paetakseen tuskaansa, katseli kuinka muurarit pystyttivät kivisiä nurkkapatsaita ja sepät takoivat rautojaan hirsien päihin. Rakennus oli jo kohonnut niin korkealle, että sisäänkäytävää ja ensimmäisen kerroksen isoja ikkunoita osoittavat aukot alkoivat tulla näkyviin ja palatsimaisen julkisivun suunnitelma kehittyä alkupiirteistään. Mouret nousi tikapuita, neuvotteli arkkitehdin kanssa seinäkoristeista, joista piti tulla aivan uudenaikaisia, astui tiili- ja rautaläjien yli ja laskeutui kellareihin. Höyrykoneen jyske, vintturien vingunta, vasaroiden melu, työmiesten huudot yhtyen sekavaksi hälinäksi, joka kaiullaan täytti rakennusaitauksen, soivat hänelle hetken vapautuksen. Mutta kun hän palasi valkeana kalkintomusta, mustana viilanpurusta, jalat märkinä vesihanoista räiskyneestä vedestä, huumaus hälveni heti, entiset huolet iskivät jälleen häneen ja niiden kouristus kävi yhä pakottavammaksi, sitä myöten kuin hän loittoni rakennuspaikalta ja sen melu kävi heikommaksi. Juuri sinä päivänä hän oli ihastunut suuresti katsellessaan eräästä albumista kattofriiseiksi aiottujen mosaiikkien ja terrakottakoristeiden piirustuksia, kun Jouve saapui hengästyneenä ja pahoillaan matkalla tahraantuneesta takistaan. Mouret vihoissaan keskeytyksestä käski odottaa, mutta kun Jouve kuiskasi hänelle viestinsä korvaan, häntä alkoi värisyttää ja hän seurasi tätä tuntien uudestaan joutuvansa päähänpiintymänsä valtaan. Kaikki muu katosi hänen mielestään, julkisivu hajosi ennenkuin oli valmistunutkaan. Hänen ei maksanut vaivaa kiivetä ikävöidyn kunniansa kukkulalle, kun hänen korvaansa kuiskattu naisen nimi aiheutti hänessä sellaisen hämmennyksen.
Mouret'n ennätettyä ylös Bourdoncle ja Jouve näkivät hyväksi poistua. Deloche pakeni, ja Denise jäi Mouret'n kanssa kahden, vielä tavallistakin kalpeampana, mutta katsoen häntä suoraan silmiin.
— Neiti, olkaa hyvä ja seuratkaa minua, Mouret sanoi kovalla äänellä.
Denise teki niinkuin käskettiin. He laskeutuivat portaita ja kulkivat huonekaluosaston ja matto-osaston läpi. Kun he tulivat Mouret'n työhuoneen edustalle, tämä avasi oven selälleen ja sanoi:
— Käykää sisään, neiti.
Sitten hän sulki oven ja meni kirjoituspöytänsä ääreen. Talonisännän uusi työhuone oli loisteliaampi kuin entinen. Vihreän ripsin sijasta oli nyt vihreää samettia. Norsunluuleikkauksin koristettu iso kirjakaappi täytti kokonaisen seinän. Mutta seinillä ei nytkään ollut muuta kuin rouva Hédouinin hieno ja kaunis muotokuva, joka hymyili kultakehyksessään.
— Neiti, Mouret sanoi oltuaan jonkin aikaa vaiti ja koettaen pakottaa äänensä ankaraksi ja kovaksi, — on asioita, joita emme voi suvaita… Täällä vaaditaan ehdottomasti hyvää käytöstä…
Hän keskeytti koettaen hillitä povessaan riehuvaa vihaa. Oliko mahdollista, että Denise rakasti tuota miestä, jonninjoutavaa kurjaa myyjää, koko osastonsa pilkkaamaa? Kaikkein huonointa, kaikkein kömpelöintä. Denise siis piti häntä, talon isäntää parempana. Olihan hän itse nähnyt Denisen antavan tuolle kurjalle kätensä suudeltavaksi.
— Olen ollut teille hyvä, neiti, hän sai sanotuksi uuden yrityksen tehtyään. — En odottanut teiltä tällaista kiitosta.
Denisen katse oli heti hänen huoneeseen astuttuaan kiintynyt rouva Hédouinin kuvaan, ja levottomuudestaan huolimatta hänen täytyi ajatella sitä. Joka kerta, kun hän tuli tähän huoneeseen, kuva veti puoleensa hänen katseensa ja pelotti häntä, vaikka se näytti niin hyväntahtoiselta. Tällä kertaa se tuntui tarjoavan hänelle suojeluksensa.
— Oikeassa olette, johtaja, Denise vastasi hiljaa, — minun ei olisi pitänyt tuhlata aikaa juttelemiseen, ja minä pyydän teiltä anteeksi, että olen näin laiminlyönyt velvollisuuteni… Tuo nuori mies on minun kotipuolestani…
— Ajan hänet ulos, huusi Mouret purkaen raivostuneeseen huutoon kaiken tuskansa.
Aivan suunniltaan, unohtaen että hänen talon isäntänä oli nuhdeltava ohjesääntöä vastaan rikkonutta myyjätärtä, hän puhkesi katkeriin solvauksiin ja mielettömiin syytöksiin. Eikö Deniseä hävettänyt antautua sellaiselle miehelle! Ja vielä muillekin, Hutinille ja hänen kaltaisilleen! Mutta nyt talo oli puhdistettava ja roistot potkaistava ulos ovesta. Ankarasta ja arvokkaasta nuhdesaarnasta, jota Mouret oli Jouvea seuratessaan sepittänyt mielessään, olikin tullut myrskyinen ja törkeä mustasukkaisuuskohtaus. Denise ei saanut hänen sanatulvaltaan sen vertaa suunvuoroa, että olisi vastannut.
— Niin, kadulle kaikki rakastajanne!… Sanoivathan kaikki mitä minun tuli teistä uskoa, mutta minä mieletön en kuunnellut… Minä vain en uskonut, minä yksin!
Denise kuunteli kauhistuneena herjauksia aivan kuin huumeessa. Hän ei ollut alussa ymmärtänyt. Mutta kun hän huomasi, että mies kohteli häntä turmelukseen joutuneena hylkiönä, hän kääntyi ja meni ääneti ovea kohti. Kun Mouret teki liikkeen pysähdyttääkseen hänet, hän sanoi:
— Antakaa minun mennä! Jos todellakin uskotte, mitä sanotte, en tahdo hetkeksikään enää jäädä taloonne.
Mouret heittäytyi oven eteen.
— Puolustautukaa edes! hän huusi… — Sanokaa toki jotakin!
Denise seisoi suorana ja jäykkänä. Mouret tuskastui yhä enemmän, kiusasi häntä kysymyksillään saamatta vastausta. Denisen arvokas äänettömyys näytti jälleen kerran rakkausasioihin perehtyneen naisen harkitulta menettelytavalta. Paatunein keimailija ei olisi ollut taitavampi heittämään jalkainsa juureen epäilyn ja toivon välillä horjuvan uhrinsa.
— Sanoitteko, että hän on teidän kotipuolestanne? Mouret kyseli. — Olette kenties tavanneet toisenne siellä… Vannokaa minulle, ettei teillä ole mitään keskenänne.
Kun Denise yhä pitkitti äänettömyyttään tahtoen avata oven, Mouret menetti kaiken malttinsa ja hänen epätoivonsa puhkesi sanoiksi.
— Hyvä Jumala! Minähän rakastan teitä, rakastan teitä mielettömästi… Miksi kidutatte minua? Näettehän, etteivät muut merkitse minulle enää mitään, että ihmiset, joista puhun teille, saavat minulle merkityksensä ainoastaan teidän kauttanne. Vain teistä minä välitän tässä maailmassa, en mistään muusta… Luulin teitä mustasukkaiseksi, ja olen luopunut huveistani. Teille on kerrottu, että rakastin muita; no niin, en huoli enää heistä. En käy enää juuri missään. Enkö silloinkin rouva Desforges'in luona luopunut hänestä teidän tähtenne? Olen rikkonut välini hänen kanssaan ollakseni kokonaan teidän. Odotan vain, että osoitatte minulle hiukkasen kiitollisuutta… Ja jos pelkäätte, että palaan hänen luokseen, niin pelkäätte suotta. Hän hautoo kostoa, aikoo perustaa Aarreaitalle kilpailijan entisen kauppa-apulaisemme kanssa… Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni saadakseni sydämenne heltymään!
Näin pitkälle hän oli joutunut. Hän, joka vähimmästäkin virheestä, pienimmästäkin oikusta heitti myyjättärensä kadulle, ei löytänyt nyt kyllin nöyriä sanoja rukoillakseen apulaistaan jäämään lohdutukseksi hänelle hänen kurjuudessaan. Hän ei päästänyt Deniseä ovesta, lupasi antaa hänelle anteeksi, uskoa valhettakin, jos hän halusi valehdella. Ja totta hän puhui, kun sanoi luopuneensa muista. Nuo tytöt, joita hän oli tavannut pikkuteatterien näyttämöillä ja yökapakoissa, herättivät hänessä nyt inhoa; hän ei nähnytkään enää Claraa, ja hän oli lakannut kokonaan käymästä rouva Desforges'in kodissa, missä Bouthemont hallitsi nyt yksinvaltiaana odottaen uuden tavaratalonsa, Neljän Vuodenajan valmistumista.
— Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni, toisti hän ääni itkusta käheänä.
Denise teki kädellään torjuvan liikkeen. Hän oli itse syvästi liikuttunut eikä kyennyt salaamaan sitä.
— Turhia te kuvittelette, hän vastasi vihdoin. — Vannon teille, että nuo rumat jutut ovat pelkkää valhetta… Deloche on viaton niinkuin minäkin.
Hänen silmissään ei ollut vilppiä. Hänen katseensa oli suora ja kirkas.
— Hyvä on, uskon teitä, Mouret kuiskasi. — En erota ketään, koska te otatte suojelukseenne nuo ihmiset… Mutta jos ette rakasta ketään, miksi sitten eväätte minut?
Denisen valtasi äkkiä ujous, ja hän seisoi neuvottomana tietämättä mitä vastata.
— Kai teillä on joku jota rakastatte, vai kuinka? jatkoi Mouret vapisevalla äänellä. — Te voitte sanoa sen minulle, sillä eihän minulla ole mitään oikeutta teidän rakkauteenne… Kai teillä on joku jota rakastatte.
Denise lensi hehkuvan punaiseksi ja oli jo vähällä tunnustaa kaiken. Vilpillisyys oli hänelle niin vastenmielistä, että jos hän joskus pakotti suunsa valheeseen, näkyi totuus hänen silmistään. Miten hän olisi voinut kieltää, kun kuohuvat tunteet kävivät koko hänen olemuksestaan ilmi.
— On, kuiskasi hän lopulta arasti. — Pyydän teitä, jättäkää minut rauhaan. Te tuotatte minulle surua.
Denise tunsi nyt vuorostaan kärsivänsä. Eikö siinä kyllin, että hänen oli pakko puolustautua miestä vastaan! Vieläkö hänen täytyi puolustautua itseäänkin vastaan, rakkautta vastaan, joka joskus riisti häneltä kaiken rohkeuden. Kun Mouret liikutuksesta väristen puhui hänelle näin, hän ei enää itsekään tiennyt minkätähden hän kieltäytyi. Ja vasta jälkeenpäin, kun hänen terveessä luonnossaan järki ja ylpeys pääsivät taas voitolle, hän ymmärsi, että hänen oli pysyttävä neitseellisessä puhtaudessaan. Hänen sitkeä vastarintansa ei johtunut mistään itsetietoisesta periaatteesta, se oli itsesuojeluvaistoa, tahrattoman elämän onnen ja rauhan arkuutta. Hän olisi langennut miehen syliin voimattomana, sydän raukeana, jos häntä ei olisi kammottanut tuo lopullinen antautuminen toiselle, jonka rakkauden pysyväisyydestä hänellä ei ollut mitään takeita. Ajatus rakastajasta herätti hänessä sitä hurjaa kauhua, joka hyydyttää naisen pahan lähestyessä.
Mouret'n kasvoissa oli synkkää epätoivoa. Hän ei ymmärtänyt Deniseä.
Hän kääntyi pois mennäkseen takaisin kirjoituspöytänsä luo.
Hajamielisesti hän selaili papereitaan, sitten hän työnsi ne luotaan
sanoen:
— Minä en estä teitä eroamasta, neiti… En voi pitää teitä täällä vastoin tahtoanne.
— Enhän minä tahdo lähteä, Denise vastasi hymyillen. — Jos uskotte minut kunnialliseksi, niin jään mielelläni. On syytä aina uskoa naista kunnialliseksi. Vakuutan teille, ettei siinä erehdy usein.
Huomaamattaan Denise oli taas kohottanut katseensa seinällä riippuvaan kuvaan, tuohon lempeäsilmäiseen naiseen, jonka veren sanottiin tuottavan talolle onnea. Vavahtaen Mouret seurasi tytön katsetta, sillä nuo sanat olivat niitä, joita hän usein oli kuullut kuolleen vaimonsa sanovan. Ne kaikuivat hänelle kuin haudan tuolta puolen, tutun ja lempeän äänen kannattamina ja ilmaisivat samaa tervettä järkeä ja luonteen tasapainoa, jota hän oli vaimossaankin ihaillut. Hänen mielensä kävi vieläkin raskaammaksi.
— Te tiedätte, että olen ikuisesti teidän omanne, kuiskasi hän lopulta. — Tehkää minulle mitä tahdotte.
— Niin, Denise sanoi. — Naista, olipa hän kuinka halpa-arvoinen tahansa, on aina syytä kuunnella, jos hänellä on vähänkin järkeä… Kunnon miehen teen teistä, siitä ei ole epäilystäkään, jos antaudutte minun ohjattavakseni.
Hän laski leikkiä luontevalla ja suoralla tavallaan, joka oli niin viehättävä. Mouretkin hymyili heikosti saattaessaan hänet ovelle niinkuin vertaisensa.
Seuraavana päivänä Deniselle ilmoitettiin, että hänet oli määrätty johtajattareksi. Johtokunta oli jakanut kahtia valmiiden vaatteiden osaston muodostaen vartavasten hänelle lasten vaatetusosaston, joka sijoitettiin valmiiden vaatteiden osaston viereen. Aurélie rouva oli, sen jälkeen kun hänen poikansa oli erotettu palveluksesta, elänyt alituisessa pelossa, sillä hän tunsi johtajien suhtautumisen muuttuneen ja huomasi, että Denisen vaikutusala laajeni yhä. Aiottiinko hänet raivata tieltä? Hänen pulleat kasvonsa tuntuivat laihtuneen ja höltyneen Lhommein hallitsijasukua kohdanneen häpeän johdosta, ja ymmärtäen, että onnettomuus oli seurausta kotielämän rikkinäisyydestä hän koetti lähestyä miestään ja odotti häntä joka ilta nojatakseen kotimatkalla hänen käsivarteensa. Lhomme parka puolestaan, joka oli säikähtänyt vielä kovemmin, luuli joutuneensa hänkin epäluulon alaiseksi ja peläten erehtyvänsä laski tulot kaksi kertaa, niin meluavasti ja huomiotaherättävästi kuin suinkin tehden ihmeitä ainoalla kädellään. Kun Aurélie rouva sai kuulla minkä ratkaisun asia oli saanut ja että Denisestä oli tehty lasten vaatetusosaston johtajatar, hän oli siitä niin hyvillään, ettei tiennyt kuinka osoittaa tytölle ystävyyttään. Olisihan Denise voinut ryöstää häneltä hänen paikkansa, jos olisi tahtonut. Hänen kiitollisuutensa ei tuntenut rajoja. Hän kohteli Deniseä vertaisenaan ja meni usein hänen kanssaan juttelemaan niin arvokkaan näköisenä, että häntä olisi voinut luulla kuningatar äidiksi, joka kunnioitti käynnillään nuorta kuningatarta.
Denise oli kohonnut kunnian kukkulalle. Hänen nimityksensä johtajattareksi sai viimeisetkin niskoittelijat taipumaan. Jos ei voitukaan kokonaan luopua juoruamisesta, mikä viehättää niin miehiä kuin naisiakin, osattiin kuitenkin vastaan tullessa kumartaa aina maahan asti. Marguerite, joka oli päässyt valmiiden vaatteiden osaston alajohtajattareksi, ei osannut kyllin kiitellä Deniseä, ja Clarakin, jonka vastoin tahtoaan täytyi tunnustaa Denisen etevyys, oli peräytynyt nöyrästi. Mutta miehistä Denise oli saavuttanut vielä täydellisemmän voiton. Kaikkien täytyi väistyä, Jouven, joka ei enää uskaltanut puhutella Deniseä taittumatta kahtia, Hutinin, joka tunsi asemansa horjuvan ja ajatteli levottomana tulevaisuutta, Bourdonclenkin, jonka oli pakko tunnustaa voimattomuutensa. Kun Bourdoncle oli nähnyt Denisen poistuvan työhuoneesta hymyilevänä ja tyynenä ja kuullut seuraavana päivänä Mouret'n johtokunnan kokouksessa vaativan uuden osaston muodostamista, hän oli naisen pyhän herruuden voittamana painanut päänsä alas. Aina hän oli lopuksi antanut periksi Mouret'lle, jonka hän tunnusti voittajakseen huolimatta tämän erehdyksistä ja hurjista oikuista. Tällä kertaa nainen oli päässyt voitolle, ja hän alistui odottaen milloin isku sattuisi häneen.
Mutta Denisen valta oli lempeyden ja hellyyden valtaa. Kunnioituksenosoitukset herättivät hänessä kiitollisuutta. Hänen mielestään ne hyvittivät hänen alkuaikojensa kurjuuden, ja niissä oli myötätuntoa hänen masentumattoman kärsivällisyytensä saavuttamaa tulosta kohtaan. Lempeällä ystävyydellä hän palkitsi vähimmätkin kohteliaisuuden osoitukset, ja hänen auliutensa ja hymynsä hankkivat hänelle toverien rakkauden. Claraa yksin hän ei voinut sietää, kun oli kuullut, että tämä oli pannut uhkauksensa toimeen ja houkutellut luokseen Colombanin, joka päästyään vihdoinkin toiveittensa perille ei enää viihtynyt kotona, ja että Geneviève oli kuolemaisillaan. Tästä puhuttiin paljon Naisten Aarreaitassa ja jutulle naurettiin paljon.
Mutta tämä hänen huolensa, ainoa, joka oli lähtöisin tavaratalon ulkopuolelta, ei pystynyt kuitenkaan häiritsemään hänen tasaista hilpeyttään. Varsinkin osastolla, kaikenikäisten lasten seurassa hänen parhaat ominaisuutensa tulivat näkyviin. Denise piti lapsista äärettömästi ja oli kuin kotonaan niiden seurassa. Usein siellä oli yhtaikaa puolisen sataa tyttöä ja yhtä monta pikkupoikaa hakemassa tyydykettä itävälle turhamaisuudelleen. Kun äidit eivät enää jaksaneet hallita pienokaisia, Denise astui hymyillen väliin ja pani vastahakoiset istumaan pitkin seinää oleville tuoleille odottamaan vuoroaan. Kun hän sitten löysi joukosta pienen, punaposkisen tytön, jonka viattomat silmät miellyttivät häntä, hän puki tämän itse, haki hameen ja pani sen lapsen ylle varovasti hyväillen isonsiskon tavoin. Heleä lasten nauru kaikui hänen ympärillään, ilon ja ihastuksen huudot, väliin kiukkuisetkin äänet, kun suuremmat, yhdeksän tai kymmenen ikäiset pikkuneidit kääntyillessään peilin edessä eivät hyväksyneet uuden päällysvaatteen kuosia. Kaikilla, niin suurilla kuin pienillä, oli paljon ihmettelemistä. Pöydillä oli suuret määrät sinisiä ja ruusunvärisiä puseroita, pikkupoikien merimiespukuja, poimuille laskostettuja hameita, päällysvaippoja ja nuttuja, kaikenlaisia viehättäviä vaatekappaleita, joissa oli vielä uutuuden jäykkyyttä, osasto oli kuin kaapeista purettu ja lapsilauman pengottavaksi annettu nukkien vaatevarasto. Denisellä oli aina taskussaan makeisia pienokaisia varten, ja aina hän osasi kuivata pettyneen toiveen johdosta vuotavat kyyneleet. Hän oli osastollaan kuin oman perheensä keskellä, ammentaen itse uutta nuoruutta ympärillään lakkaamatta pelmuavasta nuoruudesta ja viattomuudesta.
Usein Mouret keskusteli kauan ystävällisesti Denisen kanssa. Kun Denisen täytyi käydä johtokunnassa tilauksia tai vaadittuja selityksiä antamassa, Mouret pidätti hänet luonaan vähäksi aikaa tiedustellakseen hänen mielipidettään. Siten Denise sai tilaisuuden tehdä hänestä kunnon miestä, niinkuin hän itse leikillään oli sanonut. Normandilaistytön teräväjärkisessä päässä kehittyi ja kypsyi kaikenlaista uudenaikaista kaupankäyntiä edistäviä suunnitelmia, joita hän jo Robineaun luona palvellessaan joskus oli esittänyt ja joista hän oli esittänyt eräitä heidän kävellessään Tuileries'n puistossa. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään eikä suunnitella mitään koettamatta saada siihen järjestystä ja yrittämättä parantaa koneistoa. Alusta asti häntä oli loukannut Aarreaitan kauppa-apulaisten epävarma asema, ja hänen mielestään äkilliset erottamiset olivat yhtä suureksi haitaksi talolle kuin henkilökunnallekin. Hän ei voinut unohtaa mitä oli saanut palveluksensa ensi aikoma kärsiä, ja kun hän näki uuden tulokkaan, joka vaivautuneesti ja silmät itkusta punaisina liehutteli osastollaan silkkipukuaan vanhempien katsellessa karsaasti, hänen sydämensä oli täynnä sääliä. Sellainen koiranelämä turmeli parhaatkin. Nöyryytystä ja kärsimystä oli heidän pitkin matkaa kestettävä, kunnes he tuskin neljäänkymmeneenkään ikävuoteen päästyään, työstä murtuneina katosivat mikä mihinkin. Toiset kuolivat keuhkotautiin tai heikkouteen, toiset sairastuivat väsymyksestä ja ilman puutteesta, toiset heittäytyivät viettämään laiskurinelämää, ja onnellisimmat menivät naimisiin ja hautautuivat jonkin maaseutukaupungin pikkuliikkeeseen. Oliko oikein ja kohtuullista tuo ihmisvoimien suunnaton kuluttaminen, johon suurmyymälät syyllistyivät? Ja hän otti ajaakseen apulaisten asian tarkastaen sitä myös liikkeenisäntien oman edun eikä ainoastaan inhimillisyyden kannalta. Luja kone vaati hyvää rautaa. Jos rauta katkeaa tai katkaistaan, työ keskeytyy, ja korjaukset merkitsevät ajan ja rahan hukkaa. Innostuen aiheestaan hän teki joskus selkoa kaupankäynnin ihannekuvasta, sellaisena kuin hän sen tajusi, jossa jokaisella oli oma määrätty osansa voitosta, itsekullakin ansionsa mukaan, ja sopimuksen turvaama tulevaisuus. Mouret nauroi silloin alakuloisuudestaan huolimatta hänen ajatuksilleen, syytti häntä sosialistisista periaatteista ja osoitti ilkamoiden mitä vaikeuksia ajatuksen toteuttaminen kohtasi. Mutta Denise seuraten terveen järkensä viittauksia ei masentunut, vaan turvasi rohkeasti tulevaisuuteen, kun hänen perustelussaan tuntui olevan ristiriitaisuuksia, joita hänen hellä sydämensä ei pystynyt sovittelemaan. Kaikesta huolimatta Mouret tuntui horjuvan mielipiteissään kuunnellessaan tytön ääntä, jossa oli niin paljon intoa ja joka vielä värisi hänen kestämiensä kovien kokemuksien katkeruudesta, ja Denisen esittämät talon lujentamista tarkoittavat parannusehdotukset pääsivät vähitellen vaikuttamaan. Leikinlaskusta huolimatta myyjien asemaa parannettiin, joukkoerottamisten sijaan pantiin myyjien suhteen toimeen lomajärjestelmä hiljaisina vuodenaikoina ja lopulta alettiin puuhata apurahaston perustamista myyjien toimeentulon turvaamiseksi työttömyyden sattuessa. Näissä toimenpiteissä olivat jo alkupiirteissään kahdennenkymmenennen vuosisadan työväenyhdistyksiä innostuttavat periaatteet vaikuttamassa.
Mutta Denise ei tyytynyt vain niiden epäkohtien poistamiseen, joista hän itse oli suuresti kärsinyt; hän selitti Mouret'lle kaikenlaisia tavaratalon järjestämistä koskevia pieniä salaisuuksia, jotka ainoastaan nainen voi keksiä ja joista ostajakunta ihastui. Lhommelle hän tuotti suuren ilon puolustamalla tämän kauan hautomaa soittokunnan perustamisajatusta. Tuloksena heidän yhteisistä ponnistuksistaan oli, että Lhommella kolme kuukautta myöhemmin oli johdettavanaan satakaksikymmentä tavaratalon henkilökunnasta valittua soittajaa. Vanha kassanhoitaja näki elämänsä suurimman unelman toteutuvan. Tavaratalossa pidetyssä suuressa tanssiaisiin yhdistetyssä soittojuhlassa Aarreaitan soittokunta sai esiintyä ostajakunnalle, ja sanomalehtien kautta sen maine levisi maailmalle. Bourdonclenkin, joka oli pitänyt näitä uudistuksia sangen arveluttavina, täytyi tunnustaa, ettei parempaa mainosta voitu talolle keksiä. Sitten järjestettiin myyjille kerhosali, missä heillä oli biljardi-, shakki- ja lautapelipöytiä. Iltaisin annettiin englannin- ja saksankielen, kieliopin, laskennon ja maantieteen opetusta, vieläpä ratsastus- ja miekkailutuntejakin. Sitten perustettiin henkilökunnan käytettäväksi kirjasto, jossa oli kymmenentuhatta nidosta, tavaratalolle palkattiin oma lääkäri, joka hoiti ilmaiseksi myyjiä ja myyjättäriä, järjestettiin kylpyhuoneita ja tarjoiluhuoneita sekä kampaamo- ja parturisali. Talossa oli siis tarjona myyjille kaikkea mitä elämä vaati niin aineellisessa kuin henkisessäkin mielessä, ruoka, asunto, vaatteet, henkisiä nautintoja ja huvituksia. Sanalla sanoen, Naisten Aarreaitasta tuli mahtavan emäkaupungin rajojen sisällä häärivä pieni, elinvoimainen työkaupunki, joka oltuaan syvästi juurtuneena vanhojen katujen pimentoon oli nyt lopullisesti päässyt täyteen päivänvaloon.
Uusi mielialan käänne tapahtui Denisen eduksi. Bourdoncle oli alakynteen jouduttuaan valittanut epätoivoissaan tuttavilleen, että hänen tappionsa johtui Denisen taipumattomuudesta. Denise oli pitänyt puolensa Mouret'n hyökkäyksiä vastaan, ja siitä oli seurausta hänen kaikkivaltiutensa. Tämä tieto vaikutti valtavasti henkilökuntaan, ja Denisen nauttima suosio johtui siitä ainakin yhtä suuressa määrässä kuin niistä parannuksista, jotka hänen aloitteestaan oli saatu aikaan. Olipa kerrankin yksi, joka uskalsi torjua johtajan, joka kosti muiden puolesta ja joka sai aikaan muutakin kuin vain lupauksia. Oli siis tullut se, joka ajoi köyhän asiaa. Kun hän pää pystyssä liikkui osastoilla kasvojen hienoissa piirteissä päättäväisyyttä ja lempeyttä, myyjät hymyilivät ja olivat hänestä niin ylpeitä, että olisivat mielellään näyttäneet hänet ihmisjoukoille. Onnellisena myötätuntoisuudesta Denise antautui vastustamatta sen kannatettavaksi. Hyvä Jumala, kuinka se oli mahdollista! Hän joka tullessaan oli ollut niin köyhä ja kelvoton, niin neuvoton ja arka hirveän koneen rattaiden keskellä, mitätön pieni jyvänen suunnattoman, maailmaa musertavan myllynkiven alla, hänestä oli tullut tämän maailman sielu ja hallitsijatar, jonka mahtisanaa hirviö kyyristyen totteli. Tämä oli tapahtunut hänen tahdostaan riippumatta. Hän oli vain esiintynyt ilman edeltäpäin harkittua suunnitelmaa ja hänen vaatimaton lempeytensä oli saavuttanut voiton. Joskus hänen valtansa herätti hänessä levottomuutta. Mitä hänessä oli, mitä kaikki tottelivat? Eihän hän ollut kaunis, eikä hän punonut suunnitelmia. Mutta sitten hän hymyili ja rauha palasi hänen sydämeensä; tiesihän hän rakastavansa totuutta ja järjestystä, ja siitä kai hänen mahtinsa johtui.
Denise oli varsinkin hyvillään siitä, että hän saattoi nyt olla Paulinelle hyödyksi. Pauline oli raskaana ja hyvin levoton, sillä johtokunta ei suvainnut sellaista. Jos esimiehet eivät ehdottomasti avioliittoja vastustaneet, niin lapsista he eivät tahtoneet tietää mitään. Bourdoncle oli saanut asiasta vihiä, ja uhkasi seuraavassa kokouksessa vaatia Paulinen erottamista. Mutta sitä ennen Denise ehti astua väliin, ja hän puhui Paulinen ja jokaisen samassa tilassa naimisissa olevan naisen puolesta niin hyvällä menestyksellä, että Bourdonclen täytyi nytkin peräytyä ja Paulinelle myönnettiin virkavapautta, kunnes hän jälleen jaksaisi hoitaa tehtävänsä.
Seuraavana päivänä, kun Denise meni sairaalaan katsomaan Paulinea, joka ei voinut hyvin, tämä suuteli häntä innokkaasti kummallekin poskelle.
— Kuinka hyvä olettekaan! hän sanoi. — Jos te ette olisi puhunut minun puolestani, niin pois olisivat ajaneet. Älkää olko levoton, lääkäri vakuuttaa, ettei tämä ole vaarallista.
Baugékin oli siellä. Hän oli karannut osastoltaan käydäkseen vaimonsa luona, ja ujostellen hänkin änkytti kiitoksensa Deniselle, jota hän nyt kohteli ylempään säätyluokkaan kuuluvana. Liikuttuneena hän vakuutti, että hän tukkisi kyllä suun jokaiselta, joka uskaltaisi panetella kateudesta Deniseä. Mutta Pauline sanoi kohauttaen olkapäitään leikillisesti:
— Kas niin, ystäväni, sinä vain puhut tyhmyyksiä… Menehän nyt ja anna meidän puhella.
Sairaala oli pitkä, valoisa huone, missä oli kaksitoista valkein uutimin varustettua vuodetta. Sinne sairaat apulaiset vietiin hoidettaviksi, elleivät halunneet mennä mieluummin kotiinsa. Sinä päivänä siellä ei ollut muita, ja Pauline sai nauttia rauhassa mukavasta sängystään, joka oli suuren, Neuve-Saint-Augustininkadulle antavan ikkunan vieressä. Lavendelilta tuoksuva siisti huone valkeine uutimineen houkutteli ystävättäret kuiskaamaan toisilleen salaisuuksia.
— Hän siis tekee kaiken minkä haluatte? … sanoi Pauline. — Olette kova, kun teette hänelle niin paljon kiusaa. Kas niin, selittäkää nyt kerrankin minulle tuo asia, koska uskallan ottaa sen puheeksi. Ettekö siis voi sietää häntä?
Hän piteli Deniseä kädestä. Hehkuva puna peitti Denisen posket tämän suoran ja odottamattoman kysymyksen johdosta, ja hänet valtasi niin suuri liikutus, ettei hän voinut olla kertomatta salaisuuttaan. Peittäen päänsä pielukseen hän kuiskasi:
— Minä rakastan häntä.
Pauline hämmästyi.
— Rakastatteko? Mutta silloinhan teidän ei tarvitse kieltää.
Denise vastasi kasvot yhä kätkössä päätään tarmokkaasti pudistamalla. Siksihän hänen juuri täytyi kieltää, että rakasti. Tietysti se oli naurettavaa, mutta siltä hänestä tuntui, ja hän ei voinut sille mitään. Pauline yhä enemmän hämmästyen kysyi:
— Teettekö sen pakottaaksenne hänet naimisiin?
Denise nousi äkkiä pystyyn yllättyneenä.
— Naimisiinko, minun kanssani! Ei ikinä! Vannon teille, etten ole koskaan tarkoittanut sitä, ettei mieleeni ole koskaan johtunut sellainen. Ja te tiedätte, että kammoan valhetta.
— Ei se ole kummallista, jos luulin niin, sillä siltä se näyttää, vastasi Pauline. — Te ette voisi käyttäytyä toisin, jos tarkoittaisitte todellakin naimisiin menoa… Johonkin asian täytyy johtaa, ja eihän ole muuta neuvoa kuin avioliitto, jos ette muuten tahdo… Kuulkaa, minun täytyy sanoa teille, että kaikki ovat samaa mieltä kuin minä. Väitetään että kiusaatte häntä tahallanne pakottaaksenne hänet mukaanne pormestarinvirastoon… Hyvä Jumala, kyllä te olette kummallinen!
Sitten hänen täytyi ryhtyä lohduttamaan Deniseä, sillä tämä oli painanut uudestaan päänsä pieluksiin nyyhkyttäen surkeana. Denisen teki mieli mennä, koska häntä aina syytettiin asioista, joita hänen ei koskaan pistänyt päähän ajatellakaan. Tietysti miehen ja naisen välisen rakkauden tuli päättyä avioliittoon. Mutta eihän hän vaatinut mitään eikä hautonut suunnitelmia, tahtoi vain elää rauhassa iloineen ja suruineen niinkuin muutkin. Hän halusi pois.
Samaan aikaan Mouret kulki tavaratalon halki mennäkseen hakemaan jälleen lohtua rakennustöiden tarkastamisesta. Kuukausia oli kulunut siitä kun työ oli pantu alulle. Monumentaalinen julkisivu alkoi jo valmistua piilossaan lautakuoren takana. Kokonainen lauma koristetaiteilijoita, marmorinveistäjiä, fajanssivalajia, mosaiikintekijöitä oli lopettamassa koristustöitä. Ovea koristava keskusryhmä kullattiin, ja Ranskan tehdaskaupunkeja esittävien kuvapatsaiden jalustoja oli jo alettu rakentaa. Aamusta iltaan oli vasta-avatulla Dix-Décembrenkadulla lukuisa joukko uteliaita, jotka nenä pystyssä tuijottivat lautaseinään näkemättä vilahdustakaan kaikista niistä ihmeistä, joiden seinän takana sanottiin valmistuvan. Mutta Mouret ei saanut taiteilijoiden kuumeisista viimeistelytöistä sen enempää lievennystä kuin muuraustöistäkään rakennuksen alkuvaiheissa. Katkerammin kuin koskaan hänelle selveni nyt maallisten rikkauksien turhuus. Deniseä hän ei voinut paeta. Täälläkin tuo ainainen ajatus ahdisti hänen rintaansa polttaen häntä parantumattoman taudin tulella. Hänen täytyi paeta kiireesti, ettei vain puhkeaisi itkuun. Hän ei löytänyt sanaakaan kiitokseksi. Fasadi, joka vihdoinkin oli pystyssä, näytti hänestä pieneltä, pikku poikien antamalta hiekkamuurilta. Vaikka se olisi kohonnut taivaaseen ja ulottunut kaupungin toisesta reunasta toiseen, ei siinä olisi ollut kyllin suuruutta täyttämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka rakastetun kiellosta oli auennut hänen poveensa.
Kun Mouret palasi työhuoneeseensa, hän tunsi tukehtuvansa nyyhkytyksiin. Millä Denise heltyisi? Rahantarjouksia hän ei enää uskaltanut tehdä. Avioliiton ajatus alkoi häämöttää nuoren leskimiehen kapinoivassa mielessä. Mutta toistaiseksi hänen voimattomuutensa puristi kyyneleitä hänen silmistään. Hän oli onneton.