Naisten aarreaitta

by Émile Zola

XIII.

Eräänä marraskuun aamuna Denise oli parhaillaan antamassa ensimmäisiä käskyjä osastolla, kun Baudun perheen palvelija tuli sanomaan hänelle, että Geneviève oli ollut hyvin huonona edellisenä yönä ja tahtoi heti tavata serkkuaan. Geneviève oli käynyt päivä päivältä heikommaksi ja nyt hän oli ollut kolme päivää vuoteessa.

— Sanokaa, että tulen heti, vastasi Denise levottomana.

Sairaan tila oli saanut ratkaisevan käänteen kun Colomban oli äkkiä kadonnut. Jouduttuaan Claran ilveilyn kohteeksi hän oli kerran jäänyt yöksi pois, ja sitten heittäytyen suin päin intohimonsa valtaan niinkuin umpimielisten, ankarien olojen pakosta aisoissa pysyneiden luonteiden on tapana, hän oli eräänä maanantaina kirjoittanut isännälleen jäähyväiskirjeen, juhlallisen ja vakavan niinkuin itsemurhaa hautova mies, ja jäänyt sille tielleen. Kenties syy eroon ei johtunut yksinomaan intohimosta. Verkakauppiaan asiat olivat yhtä surkeassa tilassa kuin morsiamen terveyskin, ja mahdollisesti viekas Colomban oli salaa hyvillään, kun rakastumisensa turvin pääsi epäedulliseksi käynyttä avioliittoa pakoon. Mutta häntä pidettiin yleisesti turmiollisen rakkauden surkuteltavana uhrina.

Kun Denise tuli Elbeufin vanhaan kauppaan, hän tapasi rouva Baudun yksin. Liikkumattomana tämä valvoi kassakomerostaan puodin tyhjyyttä ja hiljaisuutta, kasvot heikkouden hivuttamina ja kuin pienentyneinä. Kauppa-apulaista ei enää ollut. Palvelustyttö pölytti huiskullaan hyllyjä. Palvelustyttöäkään ei enää aiottu kauan pitää; sopihan ottaa apulaiseukko sijaan. Katto heitti kylmän varjonsa huoneeseen, jonne tuntikausiin ei tullut ainoataan ostajaa vilkastuttamaan synkkyyttä, ja tavarat, joita kukaan ei enää liikuttanut, saivat seinistä yhä enemmän salpietarin hajua.

— Onko jotakin tapahtunut? kysyi Denise. — Kuinka on Genevièven laita?

Rouva Baudu ei vastannut heti. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Sitten hän sopersi:

— En tiedä mitään. Eihän minulle sanota mitään… Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa…

Ja hänen kyynelten sumentama katseensa kiersi pimeää puotia, ikäänkuin hän olisi nähnyt sen katoavan tyttären muassa kauas etäisyyteen. Rambouillet'n maatilasta saatu seitsemänkymmentätuhatta frangia oli vähemmässä kuin kahdessa vuodessa kulunut kilpailutoimenpiteisiin. Ylläpitääkseen taistelua verkakauppias oli tehnyt suuria uhrauksia, mutta kun Aarreaitta oli ottanut myydäkseen miestenverkoja, metsästyspukusamettia, palvelijanpukukankaita, asiain tila oli käynyt vielä huonommaksi, ja lopullinen tappio oli johtunut Aarreaitan hankkimasta verrattomasta flanellivarastosta, jollaisesta Baudu ei voinut uneksiakaan. Silloin Baudu oli viimeisenä keinona pantannut Michodièrenkadun varrella sijaitsevan vanhan talonsa, jossa liikkeen perustaja Finet oli kauppansa aloittanut, ja nyt oli lopullinen luhistuminen tulossa. Talon kattokin oli murenemaisillaan tomuksi hajotakseen sitten tuuleen kuin vanhan homehtuneen rakennuksen rauniot.

— Isä on hänen luonaan, rouva Baudu jatkoi murtuneella äänellä. — Me olemme siellä vuorotellen, kaksi tuntia kerrallaan. Täytyyhän jonkun vartioida täälläkin, näön vuoksi ainakin, sillä ei täällä muuten…

Hänen eleensä täydensi lauseen. Baudut olisivat mielellään panneet luukut ikkunoihin, mutta heidän vanha kauppiasylpeytensä ei antanut periksi naapurien tähden.

— Täti, menen käymään hänen luonaan, sanoi Denise, jonka sydäntä kouristi epätoivon kolkkous, mikä tuntui hyydyttävän jopa kangaspakkojakin.

— Niin, tyttäreni, mene viipymättä… Hän odottaa sinua ja on kysynyt sinua pitkin yötä. Hänellä on jotakin sanomista sinulle.

Baudu tuli kaupan puolelle. Hänen sappiviasta keltaiset kasvonsa alkoivat vivahtaa vihreälle, ja hänen silmänsä olivat verestävät. Hän kulki hiljaa varpaillaan niinkuin sairaan huoneesta lähtiessäänkin, ja hän puhui kuiskaamalla ikäänkuin hänen äänensä olisi täältäkin voinut kuulua sairaan korviin.

— Nukkuu, hän sanoi.

Uupuneena hän painui tuolille istumaan. Hän pyyhkäisi otsaansa niinkuin raskaasta työstä tullut. Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin hän sanoi Deniselle:

— Saat nähdä hänet pian. Kun hän nukkuu, meistä tuntuu, että hän paranee.

Hiljaisuus jatkui. Isä ja äiti katsoivat toisiinsa. Sitten Baudu alkoi puoliääneen hokea huoliaan mainitsematta ketään ja kenenkään puoleen kääntymättä:

— Kunniani kautta, en olisi voinut uskoa! En ainakaan hänestä olisi uskonut sellaista. Olinhan kasvattanut häntä kuin omaa lasta. Vaikka olisi tultu minulle sanomaan: "Vielä ne vievät hänetkin, vielä hänkin pettää", olisin vastannut: "Jumalan nimessä, sellaista ei voi tapahtua." Nyt hän on pettänyt meidät… Voi onnetonta! Hän, joka oli niin perehtynyt kunnolliseen kauppatapaan, johon olin istuttanut omat periaatteeni… Ja sellaisen marakatin tähden vielä, jonninjoutavan mannekiinin, joka pöyhkeilee huonomaineisten liikkeiden ikkunoissa… Se panee pääni pyörälle.

Hän pudisti päätään ja kiinnitti harhailevan katseensa ostajapolvien kuluttamaan kosteaan kivilattiaan.

— Tiedättekö, hän jatkoi vieläkin heikommalla äänellä, — minusta tuntuu joskus, että olen itse onnettomuuteemme syypää. Minun syyni on, että poloinen tyttäremme sairastaa vuoteessaan kuumetta. Minun olisi pitänyt naittaa heidät toisilleen heti antamatta ylpeydelleni periksi ja pysymättä itsepintaisesti vaurastuttamistuumassani. Nyt lapsellani olisi ketä rakastaa, ja kenties nuoret nyt yksissä tuumin saisivat aikaan sen, mihin minä en pystynyt… Mutta vanha hölmö minä olin. En ymmärtänyt asiasta mitään, en ymmärtänyt, että voi sairastua sellaisesta syystä… Toden totta, sillä pojalla oli aivan erinomaiset kyvyt. Harvinainen kunto ja rehellisyys hänellä oli, tapojen puhtaus ja järjestysaisti, sanalla sanoen, minun oppilaani hän oli…

Hän nosti päänsä puolustaessaan vielä omaa ihannekuvaansa tuossa miehessä, joka oli pettänyt hänet. Denise ei voinut kestää, että setä, joka talon mahtavana hallitsijana oli ennen pitänyt perhettään kovassa kurissa, syytti nyt nöyränä, silmät kyynelissä itseään, ja sedän liikutuksen hellyttämänä hän kertoi minkä tiesi.

— Pyydän, setä, älkää syyttäkö itseänne… Hän ei ole rakastanut koskaan Genevièveä, ja hän olisi karannut aikaisemmin, jos olisitte kiirehtänyt häitä. Olen puhunut siitä hänen kanssaan; hän tiesi kyllä, että Geneviève parka kärsi hänen tähtensä, ja näettehän, ettei se estänyt häntä lähtemästä… Kysykää tädiltä, eikö niin ole.

Suutaan avaamatta rouva Baudu myönsi päännyökkäyksellä. Silloin verkakauppias kalpeana, silmät kyynelien sokaisemana änkytti:

— Hänellä kai on se veressä, hänen isänsä kuoli viime kesänä siihen, että oli viettänyt irstasta elämää.

Hänen himmeä katseensa kiersi pimeitä nurkkia, siirtyi tyhjältä myyntipöydältä täysiin kaappeihin ja kiintyi vihdoin rouva Bauduun, joka kassansa ääressä odotti turhaan menetettyä ostajakuntaa.

— No niin, loppu on käsissä, hän jatkoi. — He ovat tappaneet meidän kauppamme ja nyt he tappavat meiltä tyttäremme.

Keskustelu taukosi siihen. Ohikulkevien vaunujen räminä tärisytti aika-ajoin kivilattiaa kaikuen hautajaisrummun päristyksenä matalakattoisen puodin liikkumattomassa ilmassa. Äkkiä kuului kumeita kolahduksia, jotka lähtien jostakin sisähuoneesta keskeyttivät oudosti loppua tekevän talon hiljaisuuden. Se oli Geneviève, joka herätessään takoi kepillä lattiaan kutsuakseen apua.

— Tule kiireesti, sanoi Baudu, joka säikähtyneenä hypähti tuoliltaan.
— Koeta olla iloinen. Hänelle ei saa sanoa mitään.

Itse hän hieroi portaissa kovasti silmiään poistaakseen kyynelten jäljet. Kun hän avasi oven, kuului huoneesta epätoivoinen heikko kuiskaus:

— En tahdo olla yksin… Miksi jätätte minut yksin… Minua pelottaa yksin…

Huomatessaan Denisen Geneviève rauhoittui ja ilon hymy kirkasti hänen kasvojaan.

— Olette siis vihdoinkin tullut…! Olen niin hartaasti odottanut teitä eilisestä lähtien. Luulin jo teidänkin hylkäävän.

Genevièven ahdas huone näytti surkealta pihalle antavan ikkunan kalpeassa valaistuksessa. Vanhemmat olivat tahtoneet luovuttaa sairaalle kadun puolella olevan huoneensa, mutta Geneviève ei sietänyt nähdä vastapäätä loistavaa Naisten Aarreaittaa, ja hänet täytyi viedä takaisin omaan huoneeseensa. Hän lepäsi niin riutuneena, että olisi tuskin arvannut peiton alla olevankaan ihmisruumista. Hänen laihat kätensä, keuhkotaudin hehkuvan kuumeen polttamat, olivat alituisessa tuskaisessa liikkeessä, ikäänkuin hän olisi tavoitellut jotakin, josta hän itsekään ei ollut tietoinen, kun sitä vastoin hänen raskas, musta tukkansa tuntui lisäävän runsauttaan imemällä itseensä sen mitä vielä oli jäljellä tässä vanhan pariisilaisen kaupankäynnin kolkossa sopessa heikenneen sukupolven viimeisessä perillisessä.

Denise katseli häntä sydän täynnä sääliä. Hän ei uskaltanut aluksi puhua peläten purskahtavansa itkuun. Sitten hän kuiskasi:

— Tulin heti… Olisin niin mielelläni avuksi… Tahdotteko, että jään luoksenne?

Geneviève läähätti kädet yhä harhaillen peiton poimuissa ja katsoi häntä kiinteästi.

— En, kiitos, en tarvitse mitään. Tahdoin vain suudella teitä.

Kyyneleet paisuttivat hänen silmäluomiaan. Denise kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä vavahtaen, kun huulet sattuivat kuopalle painuneiden poskien kuumeesta polttavalle iholle. Mutta sairas oli tarttunut häneen ja puristi häntä epätoivoisesti syliinsä. Sitten hänen silmänsä kääntyivät isään.

— Tahdotteko, että jään luoksenne? Denise toisti. — Olen kenties esteenä, jos teillä on jotakin…

— Ette ole, ette suinkaan.

Genevièven katse palasi itsepintaisesti isään, joka oli jäänyt seisomaan neuvottoman näköisenä, itku kurkussa. Lopulta tämä ymmärsi ja lähti sanaakaan sanomatta. Tytöt kuulivat hänen astuvan raskaasti portaita alas.

— Sanokaa, onko hän tuon naisen kanssa yhdessä? kyseli sairas heti
tarttuen serkkunsa käteen ja vetäen hänet vuoteen laidalle istumaan. —
Teitä minä tahdoin tavata, sillä te yksin voitte kertoa sen minulle…
Yhdessä he elävät, eikö niin?

Denise ei yllätettynä tiennyt mitä vastata; hän sopersi ja kertoi vihdoin tavaratalossa kiertävistä huhuista. Clara kyllästyneenä Colombaniin, joka ei jättänyt häntä rauhaan, oli jo sulkenut häneltä ovensa, ja Colomban ajoi epätoivoissaan häntä takaa rukoillen häneltä armoa nöyränä kuin piesty koira. Sanottiin, että hän aikoi hakea paikkaa Louvresta.

— Jos rakastatte häntä noin paljon, niin hän kyllä vielä palaa luoksenne, jatkoi Denise tarjotakseen kuolevalle tämän viimeisen lohdutuksen. — Teidän on vain parannuttava nopeasti, niin hän katuu, ja voitte viettää häänne.

Geneviève keskeytti hänet. Hän oli kuunnellut niin ahnaasti, että oli jännityksessään noussut istualleen. Mutta pian hän taas kaatui vuoteelle.

— Älkää puhuko sellaista! Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa… En sano isälle mitään, sillä olen kuullut, että isä itkee, ja äiti voisi sairastua siitä. Minulla on lähtö edessä, ja sentähden käskin teitä niin kiireesti tulemaan, sillä pelkäsin kuolevani ennen päivän nousua… Hyvä Jumala! Vai ei hän siis ole onnellinenkaan.

Denise koetti väittää vastaan vakuuttaen, ettei serkun tila ollut niin vakava. Mutta sairas keskeytti vielä kerran hänet ja heittäen peitteen päältään paljasti ruumiinsa ujostelematta niinkuin kuoleva, jonka ei enää tarvitse kainostella surkeuttaan.

— Katsokaa minua, hän sanoi… — Enkö ole oikeassa?

Vavisten Denise vetäytyi vuoteen laidalta henkeä pidättäen ikäänkuin peläten huokauksella hävittävänsä nuo elämän jätteet. Hitaasti Geneviève veti jälleen peiton päälleen toistaen:

— Näittehän, en ole enää nainenkaan… Väärin minun puoleltani olisi tahtoa vielä hänet omakseni.

He vaikenivat kumpikin ja katsoivat äänettöminä toisiinsa. Vihdoin
Geneviève sanoi:

— Kas niin, älkää nyt enää viivytelkö. Teillä on omat tehtävänne. Ja kiitos, että tulitte. Tahdoin tietää ja nyt olen tyytyväinen. Jos tapaatte hänet, niin sanokaa hänelle terveisiä, että annan hänelle anteeksi. Hyvästi, Denise kulta! Suudelkaa minua vielä viimeisen kerran.

Denise suuteli häntä väittäen vieläkin vastaan:

— Älkää tuomitko itseänne. Hoitoa te vain tarvitsette, niin paranette.

Mutta sairas pudisti päätään itsepintaisesti. Hän oli varma asiastaan. Kun Denise kääntyi ovea kohti, hän sanoi: Koputtakaa tuolla kepillä, että isä tulee. Pelkään olla yksin.

Kun Baudu oli palannut pieneen, synkkään huoneeseen, jossa hän istui tuntikausia sairaan vuoteen ääressä, Geneviève sanoi vilkkautta teeskennellen Deniselle:

— Älkää tulko huomenna, se on tarpeetonta, mutta ylihuomenna odotan teitä. Viettäkää iltaa minun kanssani.

Seuraavana aamuna kuuden aikaan, päivän sarastaessa, Geneviève kuoli neljä tuntia kestäneen kovan kamppailun jälkeen. Hautajaiset vietettiin seuraavana lauantaina. Ilma oli kolkko, ja värjöttävää kaupunkia peitti synkkä, pilvinen taivas. Valkealla verhottu Elbeufin vanha kauppapuoti kuulsi kalvakkana mustaa katua vasten, ja vahakynttilät lepattaen sumussa tuikkivat kalpeina kuin hämärtyvän illan tähdet. Helmiseppeleet ja suuri vihko valkeita ruusuja peittivät Genevièven pientä ruumisarkkua, joka seisoi talon synkässä porttikäytävässä niin lähellä katuojaa, että ohiajavat vaunut jo olivat räiskyttäneet likaa verhoille. Koko vanha kaupunginosa hukkui kosteuteen haihduttaen ilmaan homehtunutta kellarinhajuaan, ja likaisella katukäytävällä tunkeili niinkuin aina välinpitämättömien joukko.

Denise oli saapunut jo yhdeksältä ollakseen tätinsä seurassa. Mutta kun saaton piti lähteä liikkeelle, rouva Baudu, jonka tulehtuneissa silmissä ei enää riittänyt kyyneliä, pyysi Deniseä seuraamaan haudalle setää, sillä tämä oli surusta niin murtunut, että hänen tilansa herätti levottomuutta. Kun Denise saapui kadulle, oli siihen jo kokoontunut paljon ihmisiä. Kaikki kaupunginosan pikkukauppiaat halusivat osoittaa Baudun perheelle myötätuntoaan, ja samalla se oli kuin mielenosoitus Naisten Aarreaittaa vastaan, jota pidettiin syypäänä Genevièven kuolemaan. Kaikki tuon hirviön uhrit olivat saapuvilla, Gaillonin aukion trikootavarakauppiaat Bédoré ja sisar, Vanpouillen turkkuriveljekset, lelukauppias Deslignières, huonekalukauppiaat Piot ja Rivoire. Neiti Tatinkin, entinen valkotavarain kauppias, ja Quinette, käsinekauppias, jotka jo aikoja sitten olivat joutuneet konkurssiin, olivat katsoneet velvollisuudekseen saapua, toinen Batignolles'ista asti, toinen Bastillesta, jossa he nyt olivat muiden palveluksessa. Odottaessaan myöhästyneitä ruumisvaunuja nämä mustiin pukeutuneet ihmiset seisoivat loassa tuijottaen vihaisesti Aarreaitan ikkunoihin, joiden kirkkaat lasiruudut ja loistavat näyttelyt tuntuivat herjaukselta surupuvussaan itkevää Vanhaa Elbeufia kohtaan. Siellä täällä uteliaat kauppa-apulaiset kumartuivat ikkunoihin katsomaan, mutta hirviö itse jatkoi välinpitämättömänä hurjaa menoaan huolimatta onnettomista, joiden kuoleman se oli aiheuttanut. Denise haki katseellaan veljeään Jeania, ja huomattuaan hänet Bourras'n puodin edustalla meni hänen luokseen käskeäkseen häntä auttamaan setää, jos tämän voimat pettäisivät. Muutamia viikkoja Jean, joka oli jo mies ja ansaitsi kahteenkymmeneen frangiin nousevan päiväpalkan, oli ollut sangen vakava, ikäänkuin hänellä olisi ollut salaisia huolia, ja nytkin hän oli niin arvokkaan ja alakuloisen näköinen mustassa takissaan, että Deniseä oikein hämmästytti, sillä hän ei ollut arvannut, että veli oli pitänyt niin paljon serkustaan. Pépé ei ollut mukana, sillä Denise, joka tahtoi säästää lapselta tarpeettomat mielenliikutukset, oli jättänyt hänet rouva Gras'n luo hakeakseen hänet iltapäivällä tervehtimään tätiä ja setää.

Ruumisvaunut viipyivät yhä. Denise katseli liikuttuneena vahakynttilöiden häilyviä liekkejä, ja säpsähti kuullessaan takanaan tutun äänen. Se oli Bourras. Tämä oli kutsunut viittauksella luokseen kastanjakauppiaan, joka harjoitti liikettään kadun toisella puolella ahtaassa, viinikauppiaalta vuokratussa kojussa, ja sanoi:

— Kuulkaa, kunnon ystävä, tehkää minulle vähäinen palvelus. Näettehän, että olen pannut oveni lukkoon; jos joku tulee, käskekää tulemaan uudestaan. Mutta ei teillä taida olla siitä suurtakaan vaivaa, sillä tuskin kukaan tulee.

Sitten vanhus seisoi katukäytävällä äänettömänä niinkuin muutkin. Denise vilkaisi salaa puotiin. Bourras ei näkynyt enää pitävän sitä kunnossa, ikkunassa oli vain muutamia haalistuneita sateenvarjoja ja kaasun mustaamia keppejä. Ne kaunistukset, jotka hän oli tehnyt talon julkisivuun, alkoivat jo turmeltua niinkuin ainakin raunioita peittävä valeloisto. Vaaleanvihreät maalaukset, peilit, kullattu kilpi, kaikki mureni ja likaantui. Mutta vaikka vanhat halkeamat alkoivat jälleen näkyä ja kosteuden painamat merkit pilkistää kultauksen alta, niin talo pysyi koossa itsepintaisesti tarttuneena Aarreaitan kylkeen kuin suuri ruma käsnä, joka ei lähtenyt, vaikka oli naarmuja ja rosoja täynnä.

— Voi noita konnia! Bourras mutisi. — Eivät antaisi edes viedä häntä pois.

Hänen sanansa tarkoittivat ruumisvaunuja, jotka vihdoinkin olivat tulossa, mutta jotka tungoksessa olivat törmänneet Aarreaitan kirkaspintaisiin tavaravaunuihin. Vanha kauppias heitti tuuheiden kulmiensa alta Deniseen tuikean katseen.

Hitaasti surusaatto lähti liikkeelle vesilätäkköjen poikki. Kun valkealla verhoiltu ruumisarkku kulki Gaillonin aukion poikki, saattajien silmät kääntyivät vielä kerran tavaratalon ikkunoita kohti, joista kaksi myyjätärtä katsoi kadulle hyvillään ohjelmanumerosta. Baudu seurasi ruumisvaunuja raskaasti astuen. Hän oli kieltäytynyt, kun Jean, joka kulki hänen vieressään, oli tarjonnut hänelle käsivartensa. Viimeisenä saatossa tulivat kolmet suruvaunut. Kun jouduttiin Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle, riensi Robineau kalpeana ja vanhenneena yhtyäkseen kulkueeseen.

Saint-Rochinkadulla oli paljon naisia odottamassa, kaupunginosan pikkukauppojen omistajattaria, jotka olivat pelänneet tungosta vainajan kodin edustalla. Mielenosoitus alkoi herättää huomiota. Kun hautajaismenot oli suoritettu Saint-Honorén kirkossa, miehet seurasivat ruumista kävellen, vaikka matka oli pitkä kirkolta Montmartren hautausmaalle. Täytyi palata Saint-Rochinkatua pitkin ja vielä kerran kulkea Naisten Aarreaitan ohitse. Genevièven ruumista kuljetettiin juhlasaatossa tavaratalon ympäri, niinkuin kapinan aikana ensimmäistä luodin kaatamaa uhria. Aarreaitan ovella liehui punaisia flanellikankaita kuin lippuja ilmassa, ja mattojen näyttely tarjosi silmälle verisiä ruusu- ja pionimalleja.

Denise oli noussut vaunuihin, sillä räikeiden vastakohtien herättämä tuskainen epäilys kävi hänelle niin sietämättömäksi, ettei hän jaksanut kävellä. Saaton oli täytynyt pysähtyä Dix-Décembrenkadulle uuden julkisivun liikennettä häiritsevien rakennustelineiden eteen, ja Denise huomasi Bourras'n, joka oli jäänyt jälkeen ja laahasi jäykkää jalkaansa aivan vaunujen perässä. Vanhus olisi tuskin koskaan päässyt hautausmaalle asti, jollei hän olisi huomannut Deniseä ja noussut vaunuihin joissa tämä oli yksin.

— Nuo onnettomat polvet ovat minulle kiusana, kuiskasi hän. — Älkää siirtykö noin syrjään!… Enhän minä teitä vihaa!

Hänen karkeapintainen ystävyytensä oli sama kuin ennenkin. Hän pauhasi ja sadatteli ja väitti, että Baudu oli lujatekoinen mies, kun vielä jaksoi tällaisia iskuja saatuaan kävelläkin. Oli lähdetty jälleen liikkeelle, ja Denise näki ikkunasta Baudun joka yhä raskaasti astuen ohjasi ruumisvaunujen takana saaton hidasta ja hankalaa kulkua. Sitten hän painautui nurkkaansa ja kuunteli vaunujen yksitoikkoisesti tuuditellessa vanhan sateenvarjokauppiaan loppumatonta lavertelua.

— Poliisin asia olisi raivata esteet pois kadulta, sanoi ukko… — Jo puolitoista vuotta rakennustyöt ovat olleet vastuksena, ja äskettäin eräs mies kuuluu saaneen työmaalla surmansa. Yhdentekevää! Mutta kun seuraavan kerran tahtovat laajentua, niin heidän täytyisi rakentaa siltoja katujen yli… Teitä kuuluu nyt olevan kaksituhattaseitsemänsataa kauppa-apulaista, ja tänä vuonna liikevaihtonne sanotaan nousevan sataan miljoonaan. Jumala armahtakoon! Sataan miljoonaan.

Denisellä ei ollut siihen mitään vastaamista. Saatto kääntyi Chaussée d'Antininkadulle, missä ajoneuvojen tungos taas viivytti sitä. Bourras jatkoi puhettaan silmät elottomina kuin olisi puhunut unissaan. Hän ei vieläkään käsittänyt mistä syystä Naisten Aarreaitta oli päässyt voitolle, mutta hän myönsi, että vanha kauppa oli joutunut tappiolle.

— Robineau parka on hukassa, hän sanoi, — mennyttä miestä… Ja Bédoré ja Vanpouille eivät pysy myöskään pystyssä. Heidän jalkansa pettävät niinkuin minunkin. Deslignières kai kohta kuolee halvaukseen, ja Piot ja Rivoire ovat sairastuneet keltatautiin. Ei ole lapsi paralla kovinkaan kaunis saatto, pelkkiä luurankoja koko joukko. Mahtaa olla nauramista noilla ihmisillä, jotka katselevat tätä vararikkoisten kulkuetta… Ja samaa menoa yhä jatketaan. Nuo konnat perustavat yhä uusia osastoja, ottavat kaupitellakseen kukkia, hattuja, hajuvesiä, jalkineita, ja tiedänkö edes mitä kaikkea vielä. Grognet, Graumont'inkadun hajuvesikauppias, saa hommata poismuuttoa, ja minä en antaisi kymmentä frangiakaan Naud'n jalkinekaupasta Antininkadulla. Ja Saint-Annenkadulle saakka tuon ruton vaikutus ulottuu, sillä sieltä häviää kohta Lacassagne, jolla on tekokukka- ja sulkakauppa, ja rouva Chadeuil, jonka hatut tunnettiin laajoissa piireissä… Ja näiden jälkeen muita ja yhä muita. Kaikkiin kaupunginosamme kauppoihin tauti tarttuu. Kun verkasaksat ottavat myydäkseen saippuoita ja kalosseja, niin yhtä hyvin he kai osaavat myydä paistettuja perunoitakin. Kunniani kautta, maailma on pilaantumassa!

Ruumisvaunut kulkivat Trinitén aukion poikki, ja synkästä nurkastaan Denise, vanhan kauppiaan valituksia kuunnellen, näki arkun, joka meni jo Blanchenkatua, ja iäkkään miehen, joka seurasi sitä mykkänä ja sokeana kuin teurastettavaksi talutettava härkä. Teuraskarjalta näyttivät kaikki nuo vararikkoiset, jotka kuljettivat häviötään pitkin Pariisin likaisia katuja. Bourras'n ääni kävi kumeammaksi ja puhe hitaammaksi niinkuin kulkukin Blanchenkadun jyrkkää vastamäkeä noustessa.

— Minulla on tilit selvillä… Mutta puoliani pidän enkä hellitä. Hän oli hävinnyt oikeudessa. Minä olen saanut siitä kahden vuoden aikana maksaakin asianajajalle ja asiamiehille, mutta yhdentekevää! Minun puotini alta hän ei pääse kulkemaan. Tuomarit ovat päättäneet, ettei sellaista työtä voi pitää tarpeellisena korjaustyönä. Ajatelkaa, hänellä oli aikomus rakentaa maan alle sali, missä kankaiden värivaikutuksia olisi arvosteltu kaasuvalaistuksessa, maanalainen huone, joka olisi yhdistänyt trikootavaraosaston verkaosastoon. Raivoissaan hän on, sillä hän ei voi sulattaa, että minun kaltaiseni vanha kuhnus sulkee häneltä tien, kun muu maailma lankeaa polvilleen hänen helistellessään rahojaan. Mutta minä en koskaan! En suostu, siitä olen selvillä. Mahdollista, että kaadun siihen. Nyt kun olen joutunut ulosottomiesten kanssa tekemisiin, tiedän, että tuo konna ostaa minun velkakirjani tehdäkseen minulle jonkin ruman kepposen. Olkoon menneeksi! Hän käskee, ja minä panen vastaan, ja tuhat tulimmaista, vastaan minä panen silloinkin, kun olen neljän laudan välissä niinkuin tuo tyttö parka tuossa.

Kun saavuttiin Clichyn puistokadulle, vaunut vierivät nopeammin, ja tietämättään ihmiset kiirehtivät kulkuaan päästäkseen perille. Bourras jätti kertomatta sen, että oli joutumaisillaan kadulle kerjäämään, ettei tiennyt kuinka selvitä sekavista asioistaan ja kuinka torjua vekseliprotestien tulva viivyttääkseen vararikkoa. Denise, joka tiesi hänen tilanteensa, luopui äänettömyydestään ja sanoi rukoilevalla äänellä:

— Herra Bourras, älkää nyt enää panko vastaan… Antakaa minun selvittää asianne.

Mutta Bourras keskeytti ärjyen:

— Olkaa vaiti! Asia ei koske teitä eikä ketään!… Olette kunnon tyttö ja olen kuullut kerrottavan, että osaatte aika lailla kiusata tuota miestä, joka luuli voivansa ostaa teidät niinkuin minun talonikin. Mutta mitä te siihen vastaisitte, jos minä neuvoisin teitä suostumaan? Sanokaapa se! Taitaisitte antaa minulle aika kyytiä… No niin! Kun minä panen vastaan, niin älkää te pistäkö siihen nenäänne!

Kun vaunut pysähtyivät hautausmaan portille, hän astui alas Denisen kanssa. Baudun perhehauta oli ensimmäisen käytävän varrella vasemmalla. Muutamassa minuutissa oli toimitus haudalla suoritettu. Setä Baudu tuijotti niin kiinteästi avonaiseen hautaan, että Jeanin täytyi vetää hänet syrjään. Läsnäolijat seisoivat hajallaan lähihautojen ympärillä. Kaikki nuo kellarimaisten puotien kosteudesta verettömiksi käyneet kauppiaskasvot näyttivät pilvisen taivaan harmaassa valossa tavallistakin kurjemmilta. Kun arkku hiljaa liukui hautaan, näppyiset posket kalpenivat, suipenneet nenät painuivat maata kohti, ja sappisairauden kellertämät, numeroiden lukemisesta heikenneet silmät sumenivat.

— Kaikkien meidän pitäisi piiloutua tuohon koloon, sanoi Bourras Deniselle, joka oli jäänyt seisomaan hänen viereensä. — Tuon tyttö paran kanssa menee koko kaupunginosamme hautaan… Vanha kauppatapa sisältyy valkeisiin ruusuihin, jotka heitetään arkulle.

Denise palasi setänsä ja veljensä vaunuissa haudalta. Päivän loppukin tuntui sietämättömän raskaalta hänestä. Ensiksikin hän sai levottomuuden aihetta Jeanin kalpeudesta, ja kun hän ymmärsi, että tällä oli taas lemmenasia kysymyksessä, hän avasi kukkaronsa tehdäkseen selonteosta lopun, mutta Jean kieltäytyi ottamasta rahoja ja väitti, että tällä kertaa asia oli vakavampaa laatua. Kysymyksessä oli rikkaan sokerileipurin veljentytär, joka ei suostunut ottamaan vastaan orvokkivihkoakaan. Iltapäivällä, kun Denise meni hakemaan Pépéä rouva Gras'n luota, tämä ilmoitti, ettei jaksanut enää pitää noin suurta poikaa hoidossa. Poika oli siis pakko saada kouluun ja erota hänestä. Kun hän vei Pépén sedän ja tädin luo, Vanhassa Elbeufissa vallitseva synkkä toivottomuus kirveli hänen sydäntään. Puoti oli suljettu ja vanhukset kyhjöttivät pilkkopimeässä pienen salinsa perällä muistamatta sytyttää kaasua. He olivat viettäneet kahden hämärtävän päivän loppua tyhjäksi käyneessä kodissa. Nurkkien pimeys näytti tiivistyneen Genevièven kuoleman jälkeen, ja kosteuden syömät vanhat kattohirret tuntuivat vain odottaneen tätä kolausta romahtaakseen alas. Setä voimatta asettua jatkoi yhä sokeaa ja mykkää surusaattoaan kiertäen pöytää, täti taas, äänettömänä hänkin, oli lyyhistynyt tuolilleen kalmankalpeana kuin verenvuotoon kuolemaisillaan oleva haavoitettu. He eivät itkeneet silloinkaan, kun Pépé suuteli heidän kylmiä poskiaan. Denise tukahdutti kyyneleensä.

Mouret kutsutti Denisen luokseen illan suussa puhuakseen eräästä puvusta, jonka halusi laskea kaupan. Denise, jonka sydäntä hänen äsken näkemänsä pohjaton kurjuus vielä kuohutti, ei voinut olla kertomatta siitä Mouret'llekin, ja hän otti puheeksi vanhan sateenvarjokauppiaan surkean tilan. Bourras'n nimen kuullessaan Mouret kiivastui. Sekö vanha hullu, joka myrkytti hänen elämänsä ja pilasi hänen suunnitelmansa mielettömällä itsepintaisuudellaan. Miksi hän ei suostunut luovuttamaan hökkeliään, joka oli suorastaan häpeäksi Naisten Aarreaitalle, ainoa paikka, joka tavaratalon hankkimalla laajalla alueella oli vielä vanhaa? Asia vainosi painajaisena Mouret'ta, ja olisipa joku muu tullut puhumaan hänelle Bourras'sta, niin ero olisi seurannut. Koppi olisi ollut potkaistava kumoon. Mitä hän sille taisi! Oli mahdotonta antaa tuon kurjan hökötyksen seistä siinä. Pois se täytyi raivata tavaratalon tieltä, kävipä tuolle hourailijalle miten tahansa! Mouret alkoi luetella Bourras'n talosta tarjoamiaan rahasummia. Sataantuhanteen frangiin hän oli nostanut. Eikö siinä kyllin! Hän ei ruvennut tinkimään, antoi mitä vaadittiin, mutta täytyihän toisellakin olla sen verran järkeä, että salli hänen lopettaa alkamansa työn. Tuliko kenellekään mieleen pysähdyttää rautatieveturia! Denise kuunteli silmät maahan luotuina, ja kaikki hänen vastaväitteensä perustuivat tunteisiin. Bourras oli niin vanha. Eikö voinut odottaa hänen kuolemaansa, eikä ruveta hätyyttämään. Mutta Mouret sanoi, ettei hän voinut enää peräytyä, sillä neuvosto oli tehnyt päätöksensä ja Bourdoncle oli saanut asian ajaakseen. Denise ei voinut sanoa siihen mitään, vaikka hänen kävi vanhusta sääliksi.

Syntyi painostava äänettömyys. Sitten Mouret itse alkoi puhua Baudun perheestä. Hän surkutteli heitä suuresti heidän tyttärensä kuoleman johdosta. Hyviä ihmisiä he olivat, kaikin puolin kunnioitettavia, mutta onni ei ollut heille suotuisa. Sitten hän taas rupesi perustelemaan kantaansa. Olihan hän toivonut heidän häviötään, sitä hän ei voinut kieltää. Mitä varten he niskoittelivat niin itsepintaisesti tuossa vanhoillisen kaupankäynnin syömässä kojussa; ei ollut ihme, jos katto romahtaisikin heidän päälleen. Hän oli varottanut sen seitsemän kertaa, oli lähettänyt heille terveisiä Denisen kautta ja ennustanut onnettomuutta, jos eivät ajoissa luopuisi naurettavista ennakkoluuloistaan. Ratkaisu oli tulossa, eikä maailmassa ollut niin voimakasta, joka olisi sitä estänyt. Eihän häneltä voitu vaatia, että hän luopuisi omasta edustaan säästääkseen kaupunginosansa pikkukauppiaita. Jos hän olisikin tarpeeksi hullu sulkeakseen Aarreaitan, niin toinen tavaratalo kohoaisi heti viereen, sillä aate oli kypsynyt ja sirottanut siemenensä kaikkiin ilmansuuntiin. Vuosisatojen myrsky, joka oli lennättänyt ne maailmalle, oli kaatanut samalla myös muinaisuuden lahonneen rakennuksen. Mouret oli vähitellen innostunut puhuessaan, ja hänen sanoissaan oli lentoa ja vauhtia, kun hän puolustautui tahtomattaan kaatamiensa uhrien vihaa vastaan, noiden kuoleman kynsissä vääntelevien pikkukauppojen hätähuutoja vastaan. Täytyihän kuolleet haudata. Hän teki liikkeen ikäänkuin olisi kaatanut vanhat kauppatavat maahan, lakaissut kokoon ja työntänyt yhteiseen hautaan jäännökset, jotka olivat häpeäksi Pariisin päivänpaisteisille kaduille. Tunnonvaivoja hänellä ei ollut, oman aikansa työtä hän suoritti. Sen tiesi Denisekin, joka rakasti elämää, joka piti laajalle ulottuvasta, julkisuuden päivänvalossa elävästä kaupankäynnistä. Denise kuunteli häntä kauan sanaakaan sanomatta. Sitten hän meni pois, mieli arveluja täynnä.

Yöllä Denise nukkui huonosti. Hän käänteli vuoteessaan mielikuvien vaivaamana. Hänestä tuntui, että hän oli vielä lapsi ja että hän vanhempiensa puutarhassa Valognes'issa hyrähti itkuun nähdessään kuinka hämähäkit söivät kärpäsiä ja pääskyset hämähäkkejä. Oliko siis totta, että kuolema oli maailman lannoittajana välttämätön, että elämän taimen täytyi itää hautojen mullasta? Sitten hän oli seisovinaan Genevièven haudalla, ja hänelle muistuivat mieleen setä ja täti istumassa kahdenkesken pimeän ruokasalinsa perällä. Äkkiä, kesken hiljaisuutta, hän oli kuulevinaan kumean ryminän. Bourras'n talo luhistui raunioiksi, ikäänkuin suuret vedet olisivat murtaneet siltä perustuksen. Sitten seurasi taas ahdistava hiljaisuus, jonka vähän ajan kuluttua keskeytti uusi ryminä, ja sen jälkeen uusi ja vieläkin. Robineau, Bédoré ja sisar, Vanpouillet ja muut, kaikki romahtivat maahan toinen toisensa perästä. Saint-Rochin kaupunginosan pikkukauppa katosi kuin näkymättömän iskun kaatamana maahan vierivän kivikuorman jyrinällä. Ääretön tuska vavahdutti hänet hereille. Hyvä Jumala, mitä kidutusta! Itkeviä lapsia, kodittomiksi jääneitä vanhuksia, vararikon sydäntäsärkevää kurjuutta!! Hänen oli mahdotonta pelastaa ketään! Hänen täytyi tunnustaa tämä kaikki välttämättömäksi, myöntää että Pariisin vastainen terveys oli näistä kurjuuden tuokioista riippuvainen! Päivän sarastaessa hän rauhoittui. Surustaan huolimatta hän tunsi, että täytyi alistua, mutta uni ei tullut vieläkään. Silmät auki hän tuijotti kirkastuviin ikkunaruutuihin. Siitä ei päässyt mihinkään. Verot olivat verellä maksettava, uudet aatteet vaativat marttyyrinsä päästäkseen voitolle, edistyksen tie kulki hautojen yli. Hän ymmärsi, ettei hänen tarvinnut tuomita itseään pahantekijäksi, ettei hänen työnsä tarkoittanut lähimmäisten tuhoamista. Hänen pelkonsa haihtui ja suli sääliksi noita uuden ajan synnyttämiselle välttämättömiä tuskia kohtaan. Ja hän alkoi miettiä keinoja niiden lieventämiseksi. Hän olisi tahtonut suojella ainakin omaisensa lopulliselta tuholta!

Mouret'n lempeäsilmäiset, intohimosta värähtelevät kasvot kohosivat hänen eteensä. Mouret ei varmaankaan kieltäisi häneltä apuaan; hän suostuisi kyllä myöntämään onnettomille kohtuullisen vahingonkorvauksen. Denisen ajatukset saivat uuden käänteen, eksyivät arvostelemaan Mouret'ta. Denise tunsi kyllä hänen elämänsä kirjavuuden. Hän tiesi, että Mouret oli solminut lemmensuhteita hankkiakseen itselleen aineellisia etuja, että hän oli teeskennellyt rakkautta raivatakseen itselleen tietä, että rouva Desforges oli ollut hänelle yksinomaan välikappaleena hänen tahtoessaan saada kosketuksen paroni Hartmanniin, että hän oli huvituksensa hakenut mistä sattui, Claran ja muiden hänen kaltaistensa seurasta, joiden ostettu suosio ei ollut jättänyt jälkeäkään hänen mieleensä. Mutta lemmenseikkailut, joille talossa naurettiin, eivät voineet vähentää hänen neronsa loistoa eivätkä hänen voittajanryhtiään. Siinä oli hänen viehätyksensä. Denise ei olisi koskaan voinut antaa hänelle anteeksi rakkauden teeskentelemistä määrättyjen etujen saavuttamiseksi, tuota intohimon teeskentelyssä piilevää kylmyyttä, jollei hän olisi nähnyt Mouret'n nyt kärsivän. Kärsimys oli jalostuttanut häntä ja sillä hän sovitti entiset rikoksensa.

Jo samana aamuna Mouret Denisen pyynnöstä lupasi antaa Baudulle ja Bourras'lle kohtuullisen vahingonkorvauksen silloin kun näiden täytyi antautua. Viikot vierivät. Denise pistäytyi joka ilta hetkeksi setänsä synkkään puotiin, johon hänen naurunsa ja rohkea luottamuksensa toi hiukan vilkkautta. Mutta tädin tila herätti hänessä levottomuutta. Aina siitä lähtien kuin Geneviève oli kuollut, rouva Baudu oli ollut ikäänkuin horroksissa käyden tunti tunnilta heikommaksi, ja kun häneltä kysyttiin hänen terveyttään, hän vastasi kummastellen, ettei häntä vaivannut mikään, häntä nukutti vain vähäsen. Naapurit pudistivat päätään hänet nähdessään. Rouva paran ei tarvinnut kauan surra tytärtään.

Eräänä iltana, kun Denise palasi Baudun luota, hän kuuli Gaillonin aukiota kiertäessään hätähuudon. Kadullakulkijat riensivät paikalle pelon ja säälin kuohuttamina niinkuin aina onnettomuuden sattuessa. Batignolles'ista Bastilleen kulkeva ruskea linjavaunu oli ajanut miehen yli Neuve-Saint-Augustininkadun kulmassa suihkukaivon edustalla. Raivostunut ajaja oli noussut kiroillen seisomaan ja koetti hillitä pystyyn kavahtaneita mustia hevosiaan.

— Jumaliste! Eivätkö osaa katsoa eteensä, senkin tolvanat!

Hevoset saatiin pysähtymään. Ihmiset tunkeilivat loukkaantuneen ympärillä, ja muuan poliisi osui paikalle. Ajaja kutsui todistajiksi vaunun katolla olleet matkustajat, jotka myös olivat nousseet ja kurkistelivat alas nähdäkseen mitä oli tapahtunut. Ajaja oli niin vihoissaan, että sai tuskin sanaa suustaan.

— Hullu kai hän on… Siinä seisoi kuin kotonaan. Ja kun minä varoitin, niin hän heittäytyi pyörien alle!

Muuan työmies, joka onnettomuuden sattuessa oli ollut maalaamassa läheisen talon seinää, juoksi vaunujen luo sivellin kädessä ja huusi kimeällä äänellä:

— Älä hätäile! Minä näin, että hän heittäytyi vaunujen alle… Näin hän kyyristyi. Mahtoi olla elämään kyllästynyt…

Oli muitakin, jotka olivat nähneet, ja yleinen mielipide oli, että kysymyksessä oli itsemurhayritys. Poliisi piti tutkintoa. Vaunuista laskeutuneet naiset poistuivat kiireesti, taakseen katsomatta, väristen vieläkin muistaessaan, kuinka oudosti heitä oli puistattanut pyörien kulkiessa pehmeän ruumiin yli. Mutta Denise, jonka sääli tapaturman sattuessa pakotti aina toimintaa, oli sitten kysymyksessä koira, hevonen tai ihminen, lähestyi onnetonta, joka makasi maassa tainnoksissa, takki lian tahraamana. Hän tunsi tämän heti.

— Herra Robineau, hän huusi säikähtyneenä.

Poliisi alkoi tiedustella häneltä loukkaantuneen nimeä, ammattia, osoitetta. Denise osasi vastata kaikkeen. Onneksi ajaja oli osannut kääntää niin taitavasti vaunut syrjään, että pyörät olivat kulkeneet vain jalkojen yli, mutta kummankin säären pelättiin katkenneen. Neljä miestä kantoi uhrin Gailloninkadun apteekkiin, ja linjavaunu lähti taas liikkeelle.

— Jumaliste, on tämäkin päivä, mutisi ajuri lyöden piiskallaan hevosia.

Denise oli seurannut Robineauta apteekkiin. Kun lääkäriä ei heti löydetty ja apteekkarin mielestä mitään suoranaista vaaraa ei ollut, päätettiin loukkaantunut kantaa kotiin ja mentiin hakemaan poliisitoimistosta paareja. Denise päätti lähteä edeltäpäin valmistamaan rouva Robineauta tähän hirveään iskuun. Mutta hän pääsi töin tuskin kadulle, sillä niin paljon ihmisiä oli kokoontunut portin eteen. Tämä pöyristyttäviä uutisia himoitseva joukko kasvoi joka minuutti. Naiset ja lapset nousivat varpailleen nähdäkseen eivätkä väistyneet, vaikka heitä olisi kuinka kehoitettu. Jokainen uusi ihminen keksi oman juttunsa, ja jo tiedettiin kertoa, että onnettomuuden uhri oli pudonnut ikkunasta kadulle vaimonsa rakastajan tyrkkäämänä.

Saavuttuaan Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle Denise näki jo kaukaa rouva Robineaun seisovan liikkeen ovella. Näin hän sai tekosyyn pysähtyä, ja hän jäi juttelemaan miettien kuinka kertoa hirveän uutisensa. Myymälä tuntui autiolta, ja vallitseva epäjärjestys puhui selvää kieltään asioiden huonosta tilasta. Pelätty ratkaisu oli tullut, ja paris-bonheur oli päässyt kilpailijakankaasta voitolle viimeisen viiden centimen hinnanalennuksen jälkeen. Nyt kangasta sai jo ostaa neljästä frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä, ja Gaujeanin silkki oli saavuttanut Waterloonsa. Jo kaksi kuukautta Robineau oli ollut kuin tulessa koettaessaan siirtää tuonnemmaksi uhkaavaa vararikkoa.

— Tapasin miehenne Gaillonin aukiolla, sanoi Denise, joka oli mennyt sisälle liikkeeseen.

Rouva Robineau, joka tietämättä syytä miksi vähän väliä katsoi levottomasti kadulle, sanoi:

— Äsken juuri, vai?… Odotan häntä kotiin. Gaujean kävi täällä, ja he menivät yhdessä ulos.

Hän oli yhä kaunis, ja sama viehättävä hilpeys kuin ennenkin kirkasti hänen kasvojaan, mutta hän oli väsynyt, sillä hän odotti lasta, ja hän näytti vieläkin eksyneemmältä kuin ennen tässä myymälässä, jonka monimutkaisia asioita hän ei ymmärtänyt ja josta ei ollut hänen lempeälle luonteelleen muuta kuin harmia. Hän oli kysynyt usein mieheltään, mitä hyötyä kaikesta tästä oli. Paljon parempi heidän olisi ollut asua pienessä huoneessa ja syödä vain leipää.

— Kuulkaahan, Denise, hän sanoi, ja hänen hymynsä himmeni vähän, — minun ei tarvitse salata mitään teiltä… Asiat eivät suju, ja mieheni ei saa enää yöllä unta. Tänäänkin Gaujean tuli taas kiusaamaan häntä maksettavaksi langenneiden vekselien tähden. Olin aivan menehtyä levottomuudesta, kun minun täytyi olla täällä yksin.

Hän tahtoi palata ovelle, mutta Denise astui eteen. Hän oli kuullut lähestyvät joukon äänet, ja hän arvasi paarien olevan tulossa saattojoukon seuraamana. Hänen täytyi siis kertoa, vaikka hänen kurkkunsa tuntui aivan kuivalta ja ne lohduttavat sanat, jotka hän oli aikonut lausua, olivat häipyneet hänen mielestään.

— Älkää pelästykö! Ei ole syytä pelkoon… Herra Robineaulle on tapahtunut onnettomuus, näin hänet äsken… He tuovat hänet kotiin. Pyydän teitä, älkää pelästykö!

Nuori vaimo kuunteli kalpeana ymmärtämättä mistä oli kysymys. Ihmisiä alkoi keräytyä kadulle. Ajurinvaunut eivät päässeet liikkumaan, ja ajurit kiroilivat. Kantajat olivat asettaneet paarit kadulle avatakseen myymälän lasioven kummankin puoliskon.

— Tapaturma se on, jatkoi Denise, joka tahtoi pitää itsemurhayrityksen salassa. — Hän oli jalkakäytävällä ja luiskahti ja kaatui linjavaunun alle… Jalat vain jäivät alle! Lääkäriä ollaan hakemassa… Älkää pelästykö!

Rouva Robineauta puistatti. Hän päästi pari käheää huutoa; sitten hän painui maahan paarien viereen koettaen vapisevilla käsillään vetää verhoja syrjään. Kantajat jäivät liikkeen edustalle odottamaan lääkärin tuloa viedäkseen paarit pois. Robineauhon ei uskallettu enää koskea, tämä oli tullut tajuihinsa ja vähinkin liike tuotti hänelle sietämättömiä tuskia. Kun hän näki vaimonsa, herahtivat kyyneleet hänen silmiinsä. Vaimo suuteli häntä ja itkien tuijotti kiinteästi häneen. Kadulla uteliaiden joukko kasvoi. Ikkunoiden takana yleisö seurasi tapahtumia kiiluvin silmin niinkuin teatterissa. Työhuoneesta karanneet ompelutytöt olivat vähällä särkeä lasit tunkeillessaan lähemmäksi. Silloin Denise peittääkseen ahneilta katseilta sydäntäsärkevän kohtauksen ja pitäen sopivimpana sulkea myymälän meni laskemaan alas rautakaihtimet. Pyörä naukui kimeästi kääntyessään ja rautapeltiset säleet laskeutuivat hitaasti kuin esirippu jännittävän näytöksen loputtua teatterissa. Kun hän palasi sisään suljettuaan ovenkin, hän näki kaihtimien reikien heikossa valossa rouva Robineaun, joka yhä painoi miestään toivottomaan syleilyynsä. Liike tuntui näyttämöltä, jäljellä oli tähtien tuikkeessa tapahtuva pariisilaisen katudraaman ratkaisu. Lopulta rouva Robineau kykeni taas puhumaan.

— Oi rakas, rakas, rakas! hän valitti.

Hän ei keksinyt muuta, ja Robineau nähdessään hänet niin heikkona ja värisevänä paarien vieressä polvillaan ei voinut vastustaa omantuntonsa soimauksia, vaan tunnusti hänelle kaikki. Tuskat eivät estäneet häntä puhumasta, kun hän pysyi liikkumattomana, silloin häntä ei vaivannut muu kuin jalkojen polttava paino.

— Suo minulle anteeksi, hän rukoili. — Hullu kai minä olin. Kun asianajaja Gaujeanin kuullen sanoi minulle, että vararikkoilmoitus olisi tehtävä huomenna, niin minusta tuntui, että koko huone ympärilläni oli tulessa… Sitten en enää muista mitään. Kuljin pitkin Michodièrenkatua ja olin huomaavinani, että Aarreaitassa pilkattiin minua. Minun oli mahdoton kestää tuon kirotun talon ilkuntaa. Juuri silloin näin vaunun kääntyvän kulmauksesta; samassa ajattelin Lhommea ja hänen käsivarttaan ja heittäydyin alle.

Rouva Robineau oli vajonnut lattiaan kuullessaan tämän hirveän tunnustuksen. Hyvä Jumala, tahallaanko hän oli tehnyt sen! Nähdessään Denisen, joka kumartui hänen ylitseen, hän tarttui hänen käteensä hakeakseen apua. Loukkaantunut, joka ei kestänyt mielenliikutusta, oli mennyt jälleen tainnoksiin. Tohtoria vain ei kuulunut. Kaksi miestä juoksi ympäri kaupunginosaa etsimässä lääkäriä, ja talon ovenvartijakin oli lähtenyt liikkeelle.

— Älkää pelätkö, toisti Denise, joka hänkin nyyhkytti.

Silloin rouva Robineau lattialla istuen ja poski painettuna paarien laitaa vastaan alkoi purkaa sydäntään:

— Jos kertoisin teille kaiken… Minun tähteni hän tahtoi kuolla. Alinomaa hän sanoi minulle: "Olen varastanut sinulta. Olen hävittänyt rahasi." Yöllä hän näki unta kuudestakymmenestätuhannesta frangista, heräsi aivan hiessä ja kiroili taitamattomuuttaan. Koska hänellä ei muka ollut enempää järkeä, hänen ei olisi pitänyt panna alttiiksi toisen omaisuutta. Tiedättehän, että hänellä on aina ollut hermostunut ja levoton luonne. Lopuksi hän houraili, niin että oikein pelkäsin. Hän luuli näkevänsä minut kadulla kerjäämässä, minut, jota hän niin suuresti rakasti, jonka hän olisi tahtonut tehdä rikkaaksi, onnelliseksi…

Mutta kääntäessään päänsä sairasta kohti hän huomasi, että tällä oli silmät auki ja hän jatkoi:

— Oi, armaani, miksi teit näin…? Niinkö ahneeksi minua luulit? Usko pois, minusta on yhdentekevää, teemmekö vararikon vai emmekö. Emmehän me ole onnettomia, kun vain saamme olla yhdessä… Anna heidän viedä kaikki, ja sitten menemme yhdessä pois jonnekin, missä sinun ei enää tarvitse kuulla puhuttavankaan heistä. Voithan siitä huolimatta tehdä työtä ja saat nähdä kuinka hyväksi kaikki vielä muuttuu.

Hän oli painanut otsansa miehensä kalpeiden kasvojen viereen, ja heitä ahdisti kumpaakin niin tuskainen mielenliikutus, että he eivät pystyneet puhumaan. Hiljaisuus oli niin rikkumaton, että kaupan olisi voinut luulla nukkuvan harmahtavan hämärän helmassa, kun sitä vastoin rautakaihtimien toisella puolen keskipäivän vilkas elämä rämisevine rattaineen ja meluavine joukkoineen kuohutti katua. Denise, joka vähän väliä pistäytyi eteiseen katsomaan lääkäriä, toi vihdoinkin ilosanoman:

— Tohtori!

Ovenvartijan hakema lääkäri, kirkassilmäinen nuori mies, piti parhaana tutkia sairas ennenkuin hänet nostettiin vuoteeseen. Vasen jalka vain oli katkennut nilkan yläpuolelta. Murtuma ei ollut vakavaa laatua, eikä tarvinnut pelätä seurauksia. Paarit aiottiin juuri kantaa huoneen perälle, kun Gaujean saapui tehdäkseen selkoa viimeisestä sovitteluyrityksestään, joka sekin oli mennyt myttyyn. Vararikon julistaminen oli päätetty.

— Mitä on tapahtunut? hän kuiskasi.

Denise selitti hänelle asian. Vierasta näkyi hiukan hävettävän, ja huomatessaan sen Robineau sanoi hänelle heikolla äänellä:

— En ole teille vihoissani, mutta ette tekään ole tähän aivan syytön.

— Meissä kummassakaan ei ollut miestä sellaisen taakan kantamiseen,
Gaujean vastasi. — Minä en ole paljon paremmassa asemassa kuin tekään.

Paarit nostettiin ylös. Loukkaantunut jaksoi vielä vastata:

— Tuskin paremmatkaan olisivat siihen kyenneet… Ymmärrän, että vanhat jarruttajat, sellaiset kuin Baudu ja Bourras, pysyvät itsepintaisesti vanhassa kiinni. Mutta me nuoret, jotka jo aloimme tottua uusiin oloihin, meidän olisi pitänyt tietää, että mikä on kuollut, se on kuollut.

Hänet vietiin pois. Rouva Robineau syleili Deniseä, ja hänen innokkaassa jäähyväissuutelossaan oli melkein iloa. Hän oli päässyt liikeasioista vapaaksi. Mennessään Denisen kanssa Gaujean otti vielä asian puheeksi ja myönsi, että Robineau oli oikeassa. Mieletöntä oli taistella Naisten Aarreaittaa vastaan. Hän kyllä puolestaan tiesi olevansa hukassa, jos häntä ei siellä otettu armoihin. Hän oli jo edellisenä iltana salaa tiedustellut Hutinilta, jonka piti tulla Lyoniin, mutta hänen ei juuri kannattanut toivoa. Hän koetti voittaa Denisen liittolaisekseen, sillä hän oli kuullut tämän vaikutusvallasta.

— Kunniani kautta, hullu minä olisin, jos rupeaisin enää tehtailijoiden asiaa ajamaan! Pilkan alaiseksi joutuisin, jos panisin toimeentuloni alttiiksi niiden hyväksi, jotka kilpailevat kuka halvemmalla kutoisi… Hyvä Jumala, niin se on kuin kerran sanoitte: tehdasliikkeen tulee edistyä kauppaliikkeen kanssa rinnan järjestämällä toimintansa ajanmukaiseksi ja keksimällä uusia toimintatapoja. Kaikki kyllä selviää, kun yleisö vain on tyytyväinen.

Denise naurahti.

— Menkää sanomaan herra Mouret'lle itselleen minkä nyt olette sanonut minulle. Hän ottaa teidät mielellään vastaan ja armahtaa varmaankin, jos tarjoatte hänelle centimenkin alennusta metriä kohti.

Tammikuussa rouva Baudu kuoli kirkkaana, aurinkoisena iltapäivänä. Viimeisenä kahtena viikkona hän ei enää ollut jaksanut mennä kaupan puolelle, jonne oli otettu apulaiseukko. Hän istui vuoteessaan pieluksien tukemana. Silmät vain elivät hänen verettömissä kasvoissaan ja katsoivat itsepintaisesti ikkunaa kohti, jonka uutimien läpi Naisten Aarreaitta kuulsi. Baudu, joka itsekään ei voinut irtaantua painajaisesta ja jota näiden katseiden epätoivoinen kiinteys vaivasi, tahtoi välillä vetää verhot eteen. Mutta rukoilevalla liikkeellä hänen vaimonsa pysähdytti hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hirviön aina viimeiseen asti. Nythän se oli vienyt häneltä kaikki, hänen talonsa, hänen lapsensa. Itsekin hän oli vähitellen tuntenut menehtyvänsä, sitä myöten kun Vanhalta Elbeufilta oli kadonnut ostajakunta, ja sinä päivänä, jolloin talon täytyi sulkea ovensa, hänkin tiesi kuolevansa. Kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, hän pyysi miehensä avaamaan ikkunan kummankin puoliskon. Oli lauhkea ilma. Kirkas päivänpaiste kultasi Aarreaitan seinän, Vanha Elbeuf värisi varjossa. Rouva Baudun katse tuijotti jäykästi rehentelevään rakennukseen, jonka kirkkaiden ikkunoiden takana temmelsivät miljoonat. Hitaasti hänen silmänsä himmenivät.

Vielä kerran vararikkoisten saatto lähti liikkeelle. Siinä nähtiin Vanpouillen veljekset, joilta joulukuun maksut olivat puristaneet viimeisen mehun ja joilla ei enää ollut voimia tointua, Bédoré ja sisar, joka nojautui keppiinsä, niin huolien rasittamana, että hänen vatsatautinsa oli saanut vakavan käänteen. Deslignières, joka oli saanut lievän halvauksen, ja Piot ja Rivoire, jotka astelivat allapäin murtuneina miehinä. Pois jääneitä ei uskallettu mainitakaan, ei neiti Quinetteä eikä Tatinia eikä muitakaan haaksirikkoon joutuneita, vararikon virtaan hukkuneita, yhtä vähän kuin Robineautakaan, joka vuoteessaan poti taittunutta jalkaansa. Tulevista uhreista sitä vastoin keskusteltiin, niistä, joihin rutto vasta oli tarttumaisillaan. Hajuvesikauppias Grognet, hattuverhoilija rouva Chadeuil, tekokukkien kauppias Lacassagne ja jalkinekauppias Naud olivat vielä pystyssä, mutta heitä alkoivat jo puistattaa kuolettavan kuumeen oireet. Ruumisvaunujen takana Baudu astui nytkin teurastettavan härän jykevää astuntaa niinkuin oli astunut tyttärensäkin arkkua seuratessaan, ja ensimmäisten suruvaunujen perällä pilkistivät Bourras'n kiiluvat silmät tuuheiden kulmakarvojen alta.

Huolet painoivat Denisen mieltä. Hänen oli täytynyt panna Pépé kouluun ja juosta lisäksi vanhemman veljen asioita. Jeanin rakkaus sokerileipurin veljentyttäreen oli kehittynyt niin vakavaksi, että hän alkoi puuhata naimisiinmenoa, ja Denisen oli täytynyt luvata puhua hänen puolestaan. Ja sitten nuo kuolemantapaukset, jotka seurasivat toinen toistaan! Mouret oli tarjoutunut auttamaan onnettomuuteen joutuneita, ja Denise, joka tiesi, että hän pysyisi sanassaan, muistutti häntä lupauksesta eräänä aamuna kuultuaan että Bourras oli heitetty kadulle ja että Baudun puoti oli suljettava. Aamiaisen jälkeen hän lähti ulos toivoen, että ainakin näiden kahden kohtalo olisi lievennettävissä.

Hän tapasi Bourras'n seisomassa talonsa edessä Michodièrenkadulla. Hänet oli edellisenä iltana saatu häädetyksi nokkelan asianajajatempun kautta. Mouret oli saanut ostamiensa velkakirjojen nojalla Bourras'n julistetuksi vararikkoon, ja asiamiehen toimittamassa huutokaupassa hän oli ostanut viidestäsadasta frangista vuokrasopimuksen, niin että vanhuksen oli täytynyt luovuttaa viidestäsadasta se, mitä hän ei ollut suostunut myymään viidestätuhannesta. Poliisiin oli täytynyt turvautua, ennenkuin ukko saatiin kopistaan. Vaikka tavarat myytiin ja huoneet tyhjennettiin, vanhus ei hievahtanut nurkasta, missä hänellä oli vuoteensa, ja häntä ei raatsittu ajaa ulos. Vaikka työmiehet rupesivat hajoittamaan kattoa hänen päänsä päältä, vaikka murentuneet tiilet revittiin irti, laki särkyi ja seinät rusahtivat, hän pysyi järkähtämättä alallaan pirstaleiden keskellä. Poliisin tultua hän vihdoin lähti. Mutta seuraavana päivänä hän jo palasi käytävälle talonsa eteen vietettyään yön matkustajakodissa.

— Herra Bourras, Denise sanoi hiljaa.

Bourras ei kuullut, katsoi vain leimuavin silmin työmiehiä, jotka hajoittivat kuokillaan etusivua. Tyhjistä ikkuna-aukoista näkyivät nyt rakennuksen sisäosat, sen viheliäiset huoneet ja mustat porraskäytävät, jotka kaksi vuosisataa olivat olleet auringon valoa vailla.

— Kas, tekö siinä, hän sanoi huomattuaan Denisen. — Kaunista työtä konnat tekevät, vai mitä?

Denise ei osannut sanoa mitään, sillä vanhan asunnon surkeus vaikutti häneen masentavasti eikä hän voinut kääntää katsettaan vierivistä homehtuneista kivistä. Ylhäällä entisen huoneensa katon nurkassa hän erotti kynttilän liekillä mustin, epätasaisin kirjaimin kirjoitetun nimen Ernestine ja hän heltyi mielessään muistellessaan entisen kurjuutensa päiviä. Työmiehet olivat päättäneet työtä jouduttaakseen kaataa kokonaisen seinän yht'aikaa ja alkoivat sentähden purkaa sitä alhaalta. Se horjui.

— Jospa se kaatuisi heidän päällensä, ukko kuiskasi vihaisesti.

Kuului hirveä ryminä. Työmiehet pakenivat pelästyneinä. Seinän kaatuessa koko rakennus luhistui. Se oli ollut niin täynnä halkeamia, että vähäinen sysäys riitti luhistamaan sen kokonaan. Yksikään seinä ei jäänyt pystyyn. Tuon muinaisjäännöksen lian hapattamat ja talvisateiden pehmittämät seinät olivat romahtaneet jättämättä muuta näkyvää jälkeä kuin maan tasalle hajonneen sekavan soraläjän.

— Jumala armahtakoon! huusi vanhus.

Hän ei olisi ikinä uskonut, että talo häviäisi niin nopeasti, ja suu auki hän tuijotti tyhjänä ammottavaa aukkoa. Aarreaittaa häpäisevä käsnä oli kadonnut sen kyljestä. Hyttynen oli saanut surmansa, maassa matelevien vastarinta oli voitettu, ja alue oli kokonaan Aarreaitan huostassa. Joukoittain väkeä keräytyi katselemaan, ja he keskustelivat työmiesten kanssa, jotka haukuskelivat vanhoja, ihmisten päälle kaatuvia taloja.

— Herra Bourras, Denise sanoi koettaen uudestaan vetää vanhuksen syrjään, — ei teitä hylätä. Kyllä teidän tarpeistanne pidetään huolta…

Ukko ojentautui suoraksi.

— Ei minulla mitään tarpeita ole… Tuoltahan teidät lähetettiin, vai mitä? No niin, sanokaa heille, että isä Bourras osaa vielä tehdä työtä ja että hän saa työtä mistä vain haluaa… Mukava tapa murhaajan olla armelias uhrilleen!

Denise rukoili silloin ristissä käsin:

— Pyydän teitä, herra Bourras, suostukaa toki ottamaan apua vastaan!
Ettehän tahdo tuottaa pahaa mieltä minulle.

Mutta ukko ravisti parrakasta päätään.

— En huoli avustanne! Tähän tämä nyt päättyy ja hyvää yötä… Eläkööt nuoret onnellisina älköötkä estäkö vanhuksia menemästä sinne minne heidän mielensä tekee eikä ajattelemasta oman päänsä mukaan.

Hän loi viimeisen silmäyksen soraläjään ja sitten hän meni horjuen pois. Denise näki hänen selkänsä loittonevan katukäytävän tungokseen. Sitten selkä katosi Gaillonin aukion kulmassa.

Hetken aikaa Denise seisoi liikkumattomana paikallaan. Sitten hän kääntyi ja meni setänsä luo. Verkakauppias oli yksin Vanhan Elbeufin pimeässä puodissa. Apulaiseukko tuli vain iltaisin ja aamuisin keittämään ruokaa ja panemaan luukut ikkunoihin. Ukkoa ei häirinnyt tuntikausiin kukaan, ja jos joku ostaja vielä uskalsi tulla kauppaan, niin Baudu näytti aivan säikähtyneeltä eikä löytänyt etsimäänsä. Hiljaisuuden ja hämärän keskellä hän asteli pysähtymättä edestakaisin raskasta surusaattoastuntaansa, milloin ei kuohahtavan surunsa pakosta yltynyt kiivaampaan kävelyyn.

— Voitteko nyt paremmin, setä? kysyi Denise.

Baudu pysähtyi hetkeksi; sitten hän lähti taas liikkeelle.

— Hyvin minä voin, sangen hyvin. Kiitos!

Denise olisi tahtonut sanoa jotakin, josta vanhuksella olisi ollut iloa, mutta ei keksinyt mitään.

— Te kai kuulitte tuon ryminän. Talo on maassa, hän sanoi.

— Niin todellakin, se kai se oli, Baudu mutisi hämmästyneen näköisenä… — Oikein maata tärisytti. Tänä aamuna kun näin heidät purkamassa talon kattoa, suljin ikkunani.

Hän teki välinpitämättömän liikkeen ikäänkuin sanoakseen, etteivät nuo asiat enää koskeneet häneen. Joka kerta kun hän palasi kassan eteen, hän katsoi tyhjää penkkiä, jonka samettipäällys oli kulunut, ensin hänen vaimonsa ja sitten hänen tyttärensä varttuessa. Kun hän loppumattomalla matkallaan joutui huoneen toiseen päähän, hänen silmänsä kiintyi varjoisan nurkan hyllyihin, missä muutamat verkapakat vielä kasvattivat hometta. Kolkko paikka oli kuin lesken koti, josta rakkaat ovat poistuneet; hänen kauppansa oli päättynyt häpeään; yksin hän sammuneen lietensä ääressä viihdytti kuollutta sydäntään ja sortunutta ylpeyttään. Hän kohotti katseensa pimeään kattoon, hän kuunteli hiljaisuutta, joka kantautui pienen ruokasalin hämärästä, tuosta kotoisesta nurkasta, jonka ummehtunut ilmakin oli häntä ennen miellyttänyt. Hiiskaustakaan ei enää kuulunut tässä autiossa asunnossa. Hänen omat säännölliset ja painavat askeleensa vain kaikuivat kumeasti ikäänkuin hän olisi astunut kuolleen rakkautensa haudalla. Vihdoin Denise otti asiansa puheeksi.

— Kuulkaahan, setä, ettehän te voi jäädä tänne. Teidän on nyt vihdoinkin tehtävä päätös.

Keskeyttämättä kulkuaan Baudu vastasi:

— Tietysti, mutta mitä minun on päätettävä? Olen koettanut jatkaa liikettä, mutta ei ole tullut ostajia… Hyvä Jumala, puoti kai on suljettava ja minun lähdettävä!

Denise tiesi, ettei vararikkoa tarvinnut pelätä. Velkojat olivat sopineet keskenään ja päättäneet jättää vanhuksen rauhaan. Mutta velat maksettuaan ei Baudulla ollut minne mennä.

— Mutta mitä sitten aiotte tehdä? kuiskasi Denise, joka ei tiennyt kuinka esittää sedälle tarjouksensa.

— En tiedä, Baudu vastasi. — Ottaa kai joku luokseen.

Hän oli lähtenyt toiseen suuntaan kävellen ruokasalin ovelta myymälän näyteikkunan luo ja sieltä takaisin. Kun hän saapui ikkunan luo, hänen synkkä katseensa siirtyi surkeaan ja unohdettuun ikkunakoristeluun. Hän ei välittänyt katsoa edes Aarreaitan rehentelevää julkisivua, jonka ääriviivat ulottuivat kauas oikealle ja vasemmalle. Hän ei jaksanut enää suuttuakaan.

— Kuulkaahan, setä, Denise sanoi epäröiden, — olisi kenties tarjona paikka teille…

Hän ei tiennyt kuinka jatkaa. Sitten hän alkoi uudestaan:

— Teille on paikka tarjona, tarkastajan paikka…

— Missä? kysyi Baudu.

— Hyvä Jumala, tuolla vastapäätä … meillä… Kuudentuhannen palkka, eikä työ ole rasittavaa.

Baudu oli seisahtunut hänen eteensä. Mutta hän ei kiivastunut, niinkuin Denise oli pelännyt. Hän kävi vain aivan kalpeaksi ja liikkumattomaksi ikäänkuin katkeran mielenliikutuksen jäykistämänä.

— Vastapäätäkö? hän toisti moneen kertaan. — Sinnekö minut tahtoisit?

Hänen mielenliikutuksensa tarttui Deniseenkin. Eihän se ollut mahdollista. Liian pitkällistä taistelua nuo liikkeet olivat käyneet keskenään, liian veres oli vainajien muisto, liian näkyvät ne haavat, jotka Aarreaitta oli iskenyt Vanhaan Elbeufiin. Hänen sydäntään vavahdutti sääli hänen ajatellessaan, että sedän olisi tultava kilpailijaliikkeen palvelukseen kulkeakseen siellä juhlallisena, valkea solmio kaulassa.

— Kuulehan, Denise tyttäreni, voisinko tulla? Baudu sanoi vihdoin pannen vapisevat kätensä ristiin.

— Ette, setä! huudahti Denise purkaen huutoonsa rehellisen ja hyvän luonteensa innostuksen. — Väärin se olisi… Pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi.

Setä oli jälleen lähtenyt liikkeelle, ja hänen askeleensa tärisyttivät uudelleen talon hautamaisen kolkkoa tyhjyyttä. Denisen mentyä hän jatkoi kävelyään, epätoivoisten loppumatonta itsensä kiertämistä, jolle ei ole parannusta.

Taas Deniselle tuli uneton yö. Niinkö voimaton hän siis olikin, ettei mahtanut mitään omien sukulaistensakaan hyväksi. Loppuun astiko hänen täytyi seurata tuota hävitystyötä, nähdä että elämä vain tappamalla voi synnyttää uutta elämää. Hän ei pannut enää vastaan. Hän suostui tunnustamaan tätä lakia, mutta hänen naisensydämessään pääsi hyvyys valloilleen, säälivä rakkaus kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Olihan hänkin kitunut ja vertaan vuodattanut tuon koneen rattaiden hampaissa. Olihan häntäkin loukattu, herjattu ja paneteltu. Nytkin hän pelästyi vielä ajatellessaan, että elämä johdonmukaisuudessaan oli valinnut hänet välikappaleekseen. Miksi juuri hänet, heikoista heikoimman? Miksi hänen pieni kätensä oli käynyt niin painavaksi, että se kykeni vaikuttamaan hirviön toimintaan. Vihuri, joka pyyhkäisi kaikki puhtaaksi, oli tempaissut hänetkin mukaansa, hänet, joka oli tullut kostamaan muiden puolesta. Mouret oli keksinyt tämän ihmissyöjäkoneen, jonka säälimätön toiminta loukkasi Deniseä. Mouret oli aiheuttanut vararikkoja ympäri kaupunginosan, oli riistänyt toisilta leivän, toisilta hengen. Sittenkin Denisen oli pakko rakastaa häntä hänen työnsä suuruuden tähden, rakastaa häntä yhä enemmän, kuta mahtavammaksi hänen valtansa paisui, rakastaa häntä silloinkin, kun voitettujen kurjuus sai hänen kyyneleensä vuotamaan.