Naisten aarreaitta

by Émile Zola

XIV.

Uusi Dix-Décembrenkatu vastavalmistuneine liidunvalkeine taloineen avasi liikenteelle helmikuun auringon kirkastaman väylänsä. Vaunujen tulva otti rehennellen haltuunsa tämän Saint-Rochin vanhan kaupunginosan halki puhkaistun valoisan valtatien. Michodièren- ja Choiseulinkatujen välissä tunkeili tuhatpäinen, pitkäaikaisen mainostuksen kiihottama joukko ihmetellen Naisten Aarreaitan uutta julkisivua, jonka vihkiäisiä vietettiin tänä maanantaina suurella valkotavaranäyttelyllä.

Uutuudesta loistava rakennus tarjosi joukkojen ihailtaviksi värikkäät seinänsä ulkoasussaankin ilmaisten sisällä kohisevan kaupan komeutta ja vangiten katseet kirkkaita värejä sädehtivillä jättiläismäisillä näyteikkunoillaan. Alakerran ikkunoita kehystävät osat olivat tummahkot, sillä ikkunoissa olevia kankaita ei sopinut pilata silmiinpistävillä väreillä. Merenvihreästä marmorista tehty kivijalka kannatti mustalla marmorilla päällystettyjä ikkunapylväitä ja nurkkapatsaita, joiden ankaruutta kultakoristeet lievensivät. Näiden välissä suunnattomat peili-ikkunat avasivat kadun nähtäväksi gallerioiden ja hallien syvyydet. Mutta sitä myöten kuin kerrokset kohosivat korkeammalle, värit yhä lisäsivät hehkuaan. Alakerran yläreunaa ympäröi mosaiikkifriisi, missä sini- ja punakukkaista kiehkuraa katkaisevissa marmoritauluissa oli myytävänä olevien tavaroiden nimet. Toisen kerroksen niin ikään laajojen ikkunoiden puhkaisema seinä oli rakennettu lasitetuista tiilistä ja päättyi sekin friisiin, jossa kultaisten kilpien pohjalla nähtiin Ranskan kaupunkien vaakunat heleänväristen polttosavikoristeiden ympäröiminä. Ylhäällä katon reunamalla värit vasta oikein leimahtivat tuleen mosaiikkien ja fajanssien pinnoissa, sirotekoisen räystäskourun kultauksissa sekä kuvapatsaiden jalustoissa, joista lukuisat Ranskan tehdaskaupunkeja esittävät kuvat hienopiirteisinä kohosivat sinitaivasta vastaan. Varsinkin veti katseet puoleensa voittokaarena kohoava keskusovi, sekin runsaiden fajanssi-, polttosavi- ja mosaiikkikoristeiden peittämä, yläpuolella kullalle hohtava veistosryhmä esitti naista, jota telmivä amoriiniparvi puki ja suuteli.

Kellon lähestyessä kahta poliisikomennuskunnan täytyi pakottaa joukot liikkeelle ja järjestää jonoon liikkeen edustalla odottavat vaunut, niin paljon oli kansaa keräytynyt tämän muotihulluudelle pystytetyn temppelin eteen. Se hallitsi koko kaupunginosaa ja peitti sen varjoonsa. Bourras'n talon jättämä haava sen kyljessä oli kasvanut umpeen niin hyvin, että entisestä käsnästä tuskin oli arpeakaan jäljellä. Aarreaitan julkisivut rajoittivat nyt neljää katua, ja tässä muilta suljetussa piirissään se pöyhkeili yksinäisyydessään. Sitä vastapäätä, Michodièrenkadun toisella puolella, Baudun haettua muualta suojaa, Vanha Elbeuf kätki mykkänä kuin hauta ikkunansa suljettujen luukkujen taa. Ajoneuvojen pyöristä räiskynyt lika tahrasi sen seiniä, ilmoitukset, liimattuina toinen toistensa päälle, kätkivät vähitellen verhonsa alle koko julkisivun, jonka takana vanha kaupankäynti nukkui kuoleman unta hautakammiossaan. Keskellä tätä kadun loan saastuttamaa, julkisuuden paperiliuskojen kirjavoittamaa seinää levisi kuin lippu valloitetulla alueella valtava upouusi keltainen ilmoitus, jossa kahden jalan korkuisilla kirjaimilla ilmoitettiin Naisten Aarreaitan näyttelystä. Häveten halpaa syntyperäänsä ja murhaajamenneisyyttään pikku katujen loassa suunnattomaksi laajennut jättiläisliike tuntui kääntäneen niille selkänsä lähteäkseen levittämään nousukaskomeuttaan uuden Pariisin päivänpaisteessa aukenevien väylien ihailtavaksi. Ilmoitusten mainoskuvat vielä liioittelivat sen kokoa. Se kohosi niissä taivaaseen asti ja puhkaisi pilviä kuin satujen noita. Rajakadut, täynnä pieniä mustia ihmiskuvioita, olivat kuvassa laajenneet suunnattomiksi ikäänkuin johtaakseen sinne koko maailman ostajajoukot. Itse rakennuskin oli kuvattu mahdottoman suureksi linnunsilmällä nähtynä, se levisi paperille katonharjoineen ja auringonpaisteessa loistavine lasikattoisine halleineen. Sen toisella puolella näkyi Pariisi, pienoiskoossa, hirviön nielemänä. Läheiset talot olivat sen rinnalla mitättömän pieniä kuin maalaismajoja, kaukaisemmat hämärtyivät sekavaksi usvaksi. Vasemmalla pari viivaa osoitti Notre-Dame kirkkoa, oikealla vähäinen kaari Invalidikirkon kupukattoa, taustalla melkein erottumaton nystyrä Panthéonia. Taivaanrannalta kohoavat kummut olivat litistyneet sileäksi viivaksi, Chatillonin kukkulatkin matelivat maassa orjuuteen langenneina, samoin maaseudun kaukaiset vuoret.

Väkeä keräytyi yhä enemmän. Yksikään tavaratalo ei ollut herättänyt näin suurta huomiota. Eikä se ollut ihmekään, sillä Aarreaitta kulutti jo vuosittain melkein kuusisataatuhatta frangia seinä- ja sanomalehti-ilmoituksiin sekä muuhun mainostukseen. Se lähetti postitse neljäsataatuhatta hintaluetteloa maailman kaikkiin ääriin, ja näytetilkuiksi silputtiin sadantuhannen frangin edestä kangasta. Yleisön silmät ja korvat olivat pakostakin täynnä Aarreaitan nimeä; maailman kaikille suunnille levisi sen kaiku ikäänkuin suunnaton messinkitorvi olisi lakkaamatta toitottanut sen mainetta. Nyt kun tämä kirjavana loistava julkisivu oli valmistunut, oli Mouret'n jättiläistalo saanut parhaimman mainoksensa. Sen näyteikkunat, joihin koko naispuvun runoelma mahtui, sen lukemattomat kilvet, maalatut, veistetyt, uurretut, alakerroksen marmoritauluista alkaen räystäskourun leikkauksiin saakka, sen ilmassa liehuvat liput, joissa liikkeen nimi nähtiin muotivärikirjaimin, kaikki houkutteli ja veti puoleensa. Juhlan kunniaksi oli lippujen lukumäärää lisätty; jokaisen kerroksen kohdalla oli runsaasti juhlaviirejä ja Ranskan tärkeimpien kaupunkien vaakunakilpiä, ja aivan ylhäällä liehui salkojen nenissä vieraiden maiden lippuja. Alhaalla valkotavaroiden näyttely levitti silmiä sokaisevan lumensa. Valkeata joka paikassa; vasemmalla vuorina kohoavia lakanapinoja, oikealla kappeliksi järjestettyjä verhoja ja pyramideina rehenteleviä nenäliinakasoja, ovella lumivyöryinä vieriviä palttina- ja musliinikerrostumia. Näiden keskellä ihmisenkokoiset hymyhuuliset kuvat, silkki- ja pitsipuvut yllä, kiihottivat mieltä ja herättivät uinuvia haluja.

Varsinkin houkutteli yleisöä Naisten Aarreaitan näyttelyyn eräs onnettomuus, josta Pariisissa puhuttiin kiihkeästi, tulipalo, joka oli hävittänyt Neljän Vuodenajan tavaratalon, Bouthemont'in kolme viikkoa aikaisemmin Oopperan lähelle avaaman liikkeen. Sanomalehdet selostivat sitä yksityiskohtaisesti, kertoivat miten tulipalo oli yöllä aiheutunut kaasuräjähdyksestä, miten myyjättäret kauhistuneina olivat paenneet paitasillaan kadulle ja miten Bouthemont oli osoittanut sankarillisuutta pelastamalla palavasta talosta viisi naista. Kumminkin yleisö jo alkoi rauhoittua, sillä tiedettiin, että talo oli vakuutettu ja että Bouthemont oli saanut täyden korvauksen tulen hävittämästä omaisuudestaan. Mainokseksi se vain hänelle koitui. Mutta tulipalo oli saattanut nämä yhteiskunnalle yhä tärkeämmiksi käyneet suurmyymälät yleiseksi puheenaiheeksi ja herättänyt uteliaisuutta yleisössä, joka nyt kilvan riensi Naisten Aarreaitan juhlaa ihailemaan. Oli tuo Mouret sentään koko miekkonen. Pariisi kokonaisuudessaan kantoi suitsutusta tälle onnen suosikille, jolta tuli oli hävittänyt kilpailijan, ja laskettiin jo paljonko hänellä oli hyötyä kilpailijaliikkeen pakollisesta sulkemisesta. Jos hän oli horjunut, niin vakavana hän nyt ainakin seisoi. Hetken Mouret'ta tosin oli vaivannut levottomuus, kun hän oli huomannut tehneensä naisen vihollisekseen, rouva Desforges'in, jota hänen tuli osaksi kiittää onnestaan. Myös paroni Hartmannin menettely, kun hän oli kiinnittänyt rahojaan molempiin yrityksiin, oli hermostuttanut häntä. Lopuksi häntä oli suututtanut Bouthemont'in nerokas temppu, joka oli jäänyt häneltä itseltään keksimättä. Bouthemont oli näet tahtonut pyhittää toimintansa luettamalla siunauksen tavaratalossaan; Madeleinen esipappi oli papistonsa seuraamana kiertänyt juhlakulussa talon siirtyen silkkiosastolta hansikasosastoon ja rukoillen taivaasta siunausta kaikille naisten vaatteille. Tosin siunaus ei ollut varjellut näitä tulelta, mutta toimituksen vaikutus hienon maailman naisiin oli ollut niin valtava, että se oli mainostamiseen kulutetun miljoonan arvoinen. Menestykseksi osoittautunut siunaaminen ei antanut Mouret'lle rauhaa ja hän ajatteli jo arkkipiispaa.

Oven yläpuolella oleva kello löi kolme. Iltapäivän kauppa eli kuumeisimmillaan, ja lähes satatuhatta asiakasta hikoili hallien ja gallerioiden tukahduttavassa lämmössä. Ulkona vaunujen jono ulottui Dix-Décembrenkadun päästä päähän. Siinä oli sekaisin ajurinrattaita ja yksityisvaunuja. Kuskit liikkuivat vaunujen keskellä, hevoset huitoivat hännällään ja hirnuivat pudistellen auringossa kimmeltäviä suitsiaan. Ne siirtyivät itsestään lähemmäksi toisiaan ikäänkuin tehdäkseen tilaa jatkuvasti saapuville uusille vaunuille. Jalankulkijat heittäytyivät henkensä kaupalla tungokseen kadun yli kulkiessaan, ja niin kauas kuin silmä kantoi suoraa ja leveää katua olivat käytävät mustanaan väkeä. Mahtava kohina syntyi valkeiden talojen välissä liikkuvasta ihmisvirrasta.

Erään näyteikkunan edessä rouva de Boves tyttärineen ja rouva Guibal katselivat puolivalmiiden pukujen näyttelyä.

— Voi, katsokaapa noita palttinapukuja, jotka eivät maksa kuin yhdeksäntoista frangia seitsemänkymmentäviisi! sanoi rouva de Boves.

Puvut olivat kukin omassa nelikulmaisessa pahvirasiassaan silkkinauhoilla sidottuina ja taitettuina niin, että siniset ja punaiset koristekirjailut tulivat näkyviin. Jokaisen rasian nurkassa oli piirros, jossa puku nähtiin valmiina ruhtinaallisen komean kaunottaren yllä.

— Nuoko? kuiskasi rouva Guibal. — Ne eivät ole minkään arvoisia.
Paljaita riepuja vain, kun purkaa rasiasta.

Rouvat olivat solmineet ystävyyden, sen jälkeen kun luuvalokohtaukset olivat kytkeneet herra de Boves'in hänen nojatuoliinsa. Koska hänen suhteensa rouva Guibaliin ei ollut autettavissa, oli rouva de Boves'in mielestä parempi, että he tapasivat toisiaan kotona, sillä siten hän sai tilaisuuden parantaa omia raha-asioitaan varastamalla miehensä kukkarosta, ja herra de Boves, jolla itsellään oli paha omatunto, ei ollut näistä näpistelyistä tietävinäänkään.

— No niin, parasta on mennä sisään, rouva Guibal sanoi. — Onhan näyttelyssä käytävä… Ja eikö teidän pitänyt tavata siellä vävynne?

Rouva de Boves katseli niin hartaana vaunuja, jotka saapuivat pitkässä jonossa laskien toinen toisensa jälkeen uusia ihmisiä jalkakäytävälle, ettei muistanut vastata.

— Pitihän meidän, sanoi Blanche vihdoin veltolla äänellä. — Paul sanoi tulevansa neljältä hakemaan meidät lukusalista tullessaan virastosta.

He olivat olleet naimisissa kuukauden ja viettäneet kolme viikkoa Etelä-Ranskassa. Loma-aikansa loputtua Paul oli jälleen astunut virkaansa. Nuori rouva oli lihonut ja muistutti jo vartaloltaan äitiään, kasvot olivat höllät ja pöhöttyneet niinkuin tälläkin.

— Rouva Desforges tulee tuolta! huudahti kreivitär, joka yhä katsoi saapuvia vaunuja.

— Olisiko mahdollista! kuiskasi rouva Guibal… — Kaikkien näiden juttujen jälkeen… Hän kai vielä suree Neljän Vuodenajan tulipaloa.

Mutta Henriette se oli. Hän huomasi tuttavansa ja lähestyi heitä huolettoman ja iloisen näköisenä liikkuen vapaasti ja luontevasti, niinkuin hän ei olisi tiennyt juoruista mitään.

— Hyvä Jumala, tahdoin nähdä omilla silmilläni! Varminta se on, vai mitä? Me olemme yhä herra Mouret'n kanssa hyviä ystäviä, vaikka hän kuuluu kovasti suuttuneen, kun rupesin suosimaan tuota uutta taloa. Yhtä asiaa vain en voi antaa hänelle anteeksi, avioliittoja, tiedättehän. Hänen ansiotaan oli, että suosikkini, neiti de Fontenailles, meni tuolle Josephille.

— Mitä, tottako siitä tuli! rouva de Boves huudahti.

— Kauheata!

— Tuli kyllä, Henriette vastasi. — Meitä loukatakseen hän sen teki ikäänkuin sanoakseen, etteivät meidän tyttäremme muuhun kelpaa kuin naimisiin hänen renkiensä kanssa.

Henriette kiivastui puhuessaan. Kaikki neljä jäivät jalkakäytävälle keskelle tungosta. Vähitellen virta kumminkin tempasi heidätkin mukanaan vieden heidät ovesta sisään melkein heidän huomaamattaan. Korottaen ääntään he jatkoivat keskusteluaan puhellen nyt rouva Martysta. Kerrottiin, että herra Marty oli myrskyisen perhekohtauksen jälkeen menettänyt järkensä ja että hän nyt sairasti suuruudenhulluutta kuvitellen omistavansa kaiken maailman rikkaudet, aarrevarastot ja kultakaivokset.

— Mies parka, sanoi rouva Guibal. — Aina minua säälitti tuo laiha koulumestari kuluneessa takissaan. Entä hänen vaimonsa?

— Hänen vaimonsa syö nyt erään setänsä rahoja, kunnon vanhuksen, joka leskimieheksi jouduttuaan on muuttanut hänen luokseen asumaan… Täällä kai hänkin on. Luultavasti tapaamme hänet vielä.

Sisässä rouvia odotti yllätys. Heidän edessään leviävät myymälät olivat todellakin maailman suurimmat niinkuin mainoslehdissä sanottiin. Keskusgalleria kulki talon päästä päähän, Dix-Décembrenkadulta Neuve-Saint-Augustininkadulle, ja sen kummallakin puolella Monsignyn- ja Michodièrenkadun galleriat kulkivat nekin läpi talon. Siellä täällä gallerioiden risteyksissä aukeni halleja kierreportaiden ja riippusiltojen alla. Järjestys ei ollut enää sama kuin ennen. Huokeahintaiset tavarat olivat nyt Dix-Décembrenkadun puolella, silkkiosasto oli keskellä ja käsineosasto Saint-Augustinin hallin perällä. Pääsisäänkäytävän portaikosta näki nytkin vuodevaateosaston, joka oli muutettu toisen kerroksen toiseen päähän. Osastoja oli nyt viisikymmentä. Niistä muutamat olivat aivan uusia ja vasta avatut, toiset olivat käyneet niin tärkeiksi, että ne oli täytynyt jakaa kahtia myynnin helpottamiseksi. Liikkeen laajetessa henkilökuntaakin oli täytynyt suuresti lisätä, niin että virkailijoita oli nyt kolmetuhattaneljäkymmentäviisi.

Rouvia hämmästytti valkotavaroiden mahtava näyttely. Heidän ympärillään avautui eteishalli kirkkaine peileineen ja mosaiikkilattioineen, jossa huokeahintaisten tavaroiden myynti pidätti ahnaita joukkoja. Hallista lähtivät galleriat häikäisevän valkeina tarjoten silmälle talvisen maiseman auringossa kimaltelevia kinoksia. Valkeus oli täällä sama kuin näyteikkunoissakin, mutta hehkuvassa hohteessaan vielä mahtavampi. Kirkkaus tuntui ensi hetkessä niin valtavalta, ettei silmä kyennyt erottamaan yksityiskohtia. Mutta vähitellen siihen tottui. Vasemmalla Monsignyn galleria kohotti kattoa kohti sertinki- ja palttinakukkulansa, lakana-, pyyheliina- ja nenäliinavuorensa. Oikealla, Michodièren galleriassa trikootavaroiden ja villatavaroiden helmiäiskiiltoiset rakennukset viekoittelivat luokseen. Mutta valon valkeudessa kylpi etenkin keskusgalleria nauhoineen, huiveineen, silkkeineen ja käsineineen. Kuohuvat musliinikiehkurat kiersivät patsaita sidottuina silkkikankailla; portaiden käsipuut olivat valkeaan verhotut, ja tuo kierrellen kohoava valkeus levisi siipinä, tiivistyi ja katosi niinkuin pilvissä liitelevä joutsenparvi. Ilmassakin risteili kattoholvista riippuvia valkeita harsoja ja kaistaleita; ne liitelivät kuin kepeät untuvat ja tuprusivat kuin lumihiutaleet. Valkeita peittoja liehui lippuina, pitsien valkoperhoset lentelivät suurissa parvissa, kuvastuivat kuin hämähäkin verkot kesäistä taivasta vasten ja täyttivät ilman valkealla hengityksellään.

Ihmeiden ihme tässä valkeuden temppelissä oli valonpalvonnan alttari suuressa hallissa silkkiosaston yläpuolella. Siellä kuvastui itämaismallisten hohtoharsojen ja hopeakirjosilkkien taustaa vasten lasikatosta riippuva kepeänä huojuva teltta, joka oli rakennettu läpikuultavista verhoista ja lainehtivista pitsi-, harso- ja musliinikankaista. Se muistutti tabernaakkelia. Suurena uutimien verhoamana vuoteena se keinui, satujen suunnattomana morsiusvuoteena, joka neitseellisessä puhtaudessaan odotti valkeaa prinsessaansa, joka oli tuleva morsiushuntu päässä.

— Oh, oivallista! toistelivat rouvat. — Ennennäkemätöntä!

He eivät voineet kyllästyä tuohon taloa pyhittävän viehättävän valkeuden katselemiseen. Siinä Mouret oli tosiaankin tehnyt nerokkaimman keksintönsä. Näiden näennäisessä epäjärjestyksessä lainehtivien kankaiden sekasorrossa oli johtosointuna valkeus, jonka tuhannet vivahdukset syntyivät, hajosivat, yhtyivät ja sammuivat kuin sävelet suuren mestarin orkesteriteoksessa. Valkeutta joka paikassa, mutta yhä uutta valkeutta, kokonainen valkeuden väriasteikko, jonka vastakkain törmäävien ja toisiaan täydentävien vaiheiden tuloksena oli itse valon kirkkaus. Pumpulikankaiden ja palttinoiden laimeista vivahduksista, flanellien ja verhojen himmeistä häiveistä, samettien, silkkien, satiinien kiiltävistä pinnoista tuo kirkkaus heijastui liekehtien poimujen taitteissa, lehahtaen verhojen lennoissa, kepeästi huojuen musliinien, pitsien ja hohtoharsojen liepeissä, etenkin hohtoharsojen, joiden haihtuva hienous hälveni ilmaan jäykän itämaisen silkin hopeanhohtoisella pohjalla.

Valkeuden talo oli täynnä hehkuvaa elämää. Suuret joukot piirittivät hissejä, tarjoiluhuoneissa ja lukusalissa oli tungosta, kokonainen kansainvaellus tapahtui näissä talvisissa aloissa. Ihmiset näyttivät mustilta niinkuin jäällä luistelevien joukko. Välikerroksessa kuohuvasta taajasta väenpaljoudesta erotti naisten vilkkaita ja ihastuksesta loistavia kasvoja. Siltoja ja portaita pitkin kapusi lukematon joukko pieniä, mustina kuvastuvia ihmisolentoja ikäänkuin eksyneinä lumenpeittämien huippujen keskellä. Ja talvisesta asusta huolimatta vallitsi joka paikassa hämmästyttävä elämän tuntu. Mahtava äänien kohina muistutti jäälohkareita kuljettavan virran pauhinaa. Ja valkotavara-alppien kukkuloille katon runsaat kultaukset ja kultatäplikkäät ikkunat ja ruusukkeet heittivät kirkasta päivänpaistetta.

— Kas niin, rouva de Boves sanoi, — täytyyhän tästä kumminkin lähteä liikkeelle. Eihän tähän voi iäksi jäädä.

Koko ajan, aina siitä lähtien kun hän oli astunut ovesta sisään, järjestyksenvalvoja Jouve oli pitänyt häntä silmällä. Kääntyessään rouva de Boves kohtasi hänen katseensa. Kun hän lähti liikkeelle Jouve seurasi häntä jonkin matkan päässä hänen takanaan, välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta.

— Malttakaapa, rouva Guibal sanoi, pysähtyen ensimmäisen kassan eteen, — näppärä keksintö tosiaankin tuo kukkavihkojen lahjoittaminen.

Mouret oli tuottanut Nizzasta tuhansittain valkeita orvokkeja annettaviksi kaupanpäällisiksi asiakkaille, ja sanomalehdet olivat jo edeltäpäin pitäneet suurta hälyä tästä hänen hienosta kohteliaisuudestaan. Jokaisen kassan vieressä jakelivat livreepukuiset pojat tarkastajien valvomina kukkavihkoja. Pian koko valkeiden kukkien koristama ostajakunta muistutti suurta hääseuruetta, ja orvokkien tuoksu täytti tavaratalon.

— On kyllä, rouva Desforges kuiskasi kateellisena, — sukkelasti keksitty.

Mutta kun rouvat kääntyivät mennäkseen, he kuulivat vieressään laskettavan leikkiä orvokkivihkoista… "Häitäänkö isäntä nyt viettääkin valmiiden vaatteiden osaston johtajattaren kanssa", kuului muuan pitkä ja laiha herra sanovan. "En tiedä", vastasi toinen, "mutta onhan ainakin kukat ostettu".

— Mitä, sanoi rouva de Boves, — aikooko herra Mouret naimisiin?

— Siltä kuuluu, Henriette vastasi teeskennellen välinpitämätöntä. —
Ja niinhän piti lopuksi käydäkin.

Kreivitär iski silmää uudelle ystävättärelleen. Nyt heille selveni minkätähden rouva Desforges oli välien särkymisen harmeista huolimatta tullut käymään Naisten Aarreaitassa. Hän kai tahtoi nähdä ja kärsiä.

— Minä jään teidän luoksenne, sanoi rouva Guibal, jonka uteliaisuus oli herännyt. — Lukusalissa voimme sitten tavata rouva de Boves'in.

— Hyvä on, vastasi tämä. — Minulla on toiseen kerrokseen asiaa.
Tuletko, Blanche?

Hän lähti tyttärensä seuraamana, ja Jouve, joka yhä kulki hänen takanaan, nousi hänkin toiseen kerrokseen, mutta toista porraskäytävää myöten. Rouva Desforges ja rouva Guibal katosivat alakerran tungokseen.

Osastoilla ei kiireestä huolimatta puhuttu muusta kuin isännän rakkausjutusta. Asia, joka kuukausmääriä oli ollut Denisen vastarinnasta ihastuneiden kauppa-apulaisten puheenaineena, oli nyt äkkiä saanut odottamattoman käänteen. Edellisenä iltana oli levinnyt uutinen, että Denise oli Mouret'n rukouksista huolimatta päättänyt erota palveluksesta sanoen syyksi väsymyksensä ja levontarpeensa. Nyt pohdittiin yleisesti tuota jännittävää kysymystä tulisiko lähdöstä totta vai eikö. Lyötiin vetoakin viidestä frangista, mikä summa tappiolle joutuneen tuli maksaa seuraavana sunnuntaina. Epäilijät, jotka eivät uskoneet lähtöhuhuja vakaviksi, väittivät, että asia päättyisi häihin, ja tarjoutuivat lyömään aamiaiskekkereistä vetoa, että niin kävisi. Vastapuolue esiintyi yhtä varmana väittäen että Denise kyllä lähtisi paetakseen isännän yhä kiihkeämmiksi käyneitä tarjouksia. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tämä pikku myyjätär oli ajanut asiansa tottuneen juonittelijan taidolla ja että hän kyllä tiesi mitä teki, kun pani isännän näin tiukalle. Ellet suostu avioliittoon, lähden.

Mutta Denise itse ei tiennyt mitään. Vaatimukset niinkuin juonetkin olivat hänestä kaukana. Hänen lähtöpäätöksensä perustui juuri siihen, että muut otaksuivat hänellä olevan niin hämmästyttäviä aikeita. Eihän hän tahtonut mitään mistä juoruttiin. Eihän hänestä ollut keimailijaksi eikä kunnianhimoisten suunnitelmien sepittäjäksi. Syytön hän oli, ja itsekin hän ihmetteli herättämänsä rakkauden kiihkeyttä. Ja mitä juonittelua se oli, että hän aikoi erota Aarreaitan palveluksesta? Eihän tässä päätöksessä ollut mitään hämmästyttävää. Sentähden hän erosi, että häntä alkoivat hermostuttaa nuo alituiset rettelöt, nuo lakkaamattomat juorut, Mouret'n itsepintaiset vaatimukset ja oman sydämensä kehoitukset. Siksi hän lähti pois, että pelkäsi horjuvansa ja sitten katuvansa kaiken ikänsä. Jos tässä oli valheellisuutta, niin ei se ainakaan tahallista ollut, ja jos se oli aviomiehen onkimista, niin ei hän enää tiennyt kuinka käyttäytyä. Hän ei tahtonut kuulla naimisiinmenosta puhuttavankaan, ja hän oli päättänyt pysyä kiellossaan, jos Mouret joskus menisi niin pitkälle, että pyytäisi häntä vaimokseen. Jos sellaisesta kiellosta koitui hänelle kärsimystä, niin kärsittävä hänen oli. Katkerasti hän oli itkenyt, kun eron välttämättömyys oli selvinnyt hänelle, mutta yhtäkaikki hänen täytyi rohkeasti pysyä velvollisuudessaan, sillä hän tiesi, että hänen elämänsä rauha oli siitä riippuvainen.

Kun Mouret sai Denisen erohakemuksesta tiedon, hän kävi aivan kylmäksi eikä alussa uskaltanut vastata mitään, niin vaikeaa hänen oli hallita itseään. Sitten hän sanoi kuivasti vaativansa Deniseltä vielä viikon miettimisaikaa, ennenkuin suostui sellaiseen mielettömyyteen. Kun Denise viikon kuluttua otti uudestaan asian puheeksi sanoen tahtovansa lähteä suuren myyntinäyttelyn jälkeen, Mouret ei enää kiivastunut, vaan koetti palauttaa hänet järkiinsä. Hänhän luopui erotessaan onnestaan. Eihän hänellä ollut missään sellaista paikkaa tarjona. Vai oliko hän jo hakenut toista? Mouret oli valmis myöntämään hänelle yhtä hyviä etuja kuin muutkin. Kun Denise vastasi, ettei hänellä ollut paikkaa tiedossa, vaan että hän aluksi aikoi levätä Valognes'issa yhden kuukauden, jota varten hänellä oli säästössä rahoja, niin Mouret tahtoi tietää mikä häntä esti sitten palaamasta, jos hän lähti yksinomaan terveytensä takia. Tuskastuneena kuulusteluun Denise ei vastannut mitään. Silloin Mouret'n mieleen iski, että Denisellä oli varmaankin kotipuolessaan sulhanen, jota hän meni tapaamaan. Olihan Denise eräänä iltana myöntänyt rakastavansa hänkin. Ja olihan tytön tunnustus siitä lähtien yhtä mittaa viiltänyt hänen sydäntään, ikäänkuin sitä olisi pistelty puukolla. Jos Denise aikoi mennä naimisiin sulhasensa kanssa, niin olihan aivan luonnollista, että hän tahtoi lähteä. Siinä kai oli syy hänen itsepintaisuuteensa. Ei siis enää ollut mitään toivoa. Mouret vastasi, ettei hän tahtonut pidättää Deniseä, koska tämä ei voinut ilmoittaa minkätähden lähti. Denise oli pelännyt myrskyistä kohtausta, mutta Mouret'n näennäinen välinpitämättömyys tuntui hänestä vielä katkerammalta kuin vihaiset sanat.

Denisen täytyi olla vielä viikko tavaratalon palveluksessa, ja koko viikon hänen oli kestettävä Mouret'n kylmää kohtelua. Mouret kulkiessaan osastojen läpi ei ollut näkevinäänkään häntä; hän näytti olevan kokonaan työhönsä keskittynyt, ikäänkuin ei olisi mistään muusta välittänytkään. Osastoilla vedonlyönnit alkoivat uudestaan, ja vain rohkeimmat uskalsivat enää panna aamiaiskekkereitä vetoon häitä ennustaessaan. Mutta kylmyys, joka oli Mouret'n luonteelle aivan vieras, kätki jäykän pintansa alle kuohuvan tuskan ja epäröimisen. Hänen sielussaan raivosi myrsky, joka ajoi veren hänen päähänsä ja synnytti hänen mielessään mitä hurjimpia ajatuksia. Hän olisi tahtonut painaa vastahakoisen tytön väkisin syliinsä, ryöstää hänet omakseen hänen kiellostaan huolimatta. Mutta sitten hän jälleen koetti tyynnyttää mieltään järkeväksi; oli kai jokin keino löydettävissä, joka estäisi Denisen lähtemästä. Mutta turhaan hän etsi tuota keinoa. Joka paikassa hänen voimattomuutensa oli vastassa. Hänelle ei ollut apua vallan suuruudesta eikä rahojen paljoudesta. Hurjien mielitekojen joukosta alkoi kumminkin yksi ajatus vähitellen selvitä ja päästä muista voitolle. Rouva Hédouinin kuoleman jälkeen Mouret oli vannonut, ettei menisi koskaan uusiin naimisiin. Päästyään tämän yhden naisen kautta alkuun hän oli päättänyt vast'edes jatkaa onnensa rakentamista koko naissuvun suosiolla. Hän niinkuin Bourdonclekin pani taikauskoisesti painon siihen, että suuren tavaratalon johtajan täytyi elää naimattomana voidakseen ylläpitää miehen kuninkuutta ostajatarlaumansa irtipäässeiden halujen vallitsemiseksi. Jos naisista yksi sai etuoikeutetun sijan, niin hänen olosuhteisiin painamansa leima ajoi heti muut pakosalle ja lumous hälveni. Hän melkein vihasi Deniseä, sillä hän arvasi tämän tulleen kostamaan muiden puolesta ja hän pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin hän suostuisi ottamaan Denisen vaimokseen, hän samalla iäksi suostuisi naisen orjaksi. Mutta viha ei kestänyt kauan. Mouret tunsi pian horjuvansa ja etsi millä puolustautua. Eihän siinä ollut mitään pelättävää. Olihan Denise niin lempeä ja järkevä, häneen uskalsi huoletta turvautua. Uudelleen ja yhä uudelleen hänen täytyi kestää tämä sama uuvuttava taistelu. Ja ylpeys lisäsi vielä haavan arkuutta. Hänen järkensä hämmentyi, kun hän ajatteli, että jos hän suostuisikin tuohon viimeiseen nöyryytykseen, Denise saattoi sittenkin kieltäytyä — kieltäytyä, jos rakasti toista. Suuren näyttelypäivän aamuna hänen päätöksensä oli vielä tekemättä. Ja Denisen oli määrä lähteä seuraavana päivänä.

Kun Bourdoncle tapansa mukaan kolmen lähestyessä tuli Mouret'n työhuoneeseen, hän tapasi tämän syviin mietteisiin vajonneena pää käsien varassa. Mouret nosti kyynelistä kosteat silmänsä häneen. Hetken aikaa vanhat riitaveljet katsoivat toisiinsa; sitten heidän kätensä yhtyivät lujaan sovinnon puserrukseen. Kuukautta aikaisemmin Bourdoncle oli muuttanut kokonaan menettelytapaa. Hän väistyi Denisen tieltä ja meni niinkin pitkälle, että yllytti salaa Mouret'ta menemään naimisiin. Epäilemättä hänen käytöksensä perustui siihen, että hän tunnusti Denisen voittajakseen ja katsoi varovaisuuden vuoksi viisaammaksi kumartaa mahtavampaa, jonka vallassa tiesi olevansa. Mutta kun tarkemmin tutki, oli käytökseen muutakin syytä. Vanha, kauan lamassa ollut kunnianhimo oli jälleen herännyt hänessä eloon, arkana ja varovaisena alussa, mutta vähitellen yhä varmistuen ja vakaantuen. Tarpeeksi kauan hän oli palvellut Mouret'ta. Nyt oli hänen vuoronsa hallita, ja hän valmistui talossa vallitsevan tavan mukaan syömään suuhunsa tiellä olevan. Olemassaolon taistelun innostus oli temmannut hänetkin mukaansa, ja hän heittäytyi tuohon kahakkaan, jonka veriset uhrit kiihdyttivät kaupankäyntiä. Jonkinlainen taikauskoinen pelko oli estänyt häntä tähän asti häiritsemästä tuota onnen suosikkia. Mutta isäntä oli tulossa pehmeäksi, hän alkoi taipua mielettömän avioliiton solmimiseen, suututtaa onnettaren ja käännyttää ostajat luotaan. Mitä varten Bourdoncle olisi estänyt miestä joutumasta hukkaan, lankeamasta naisen syliin, kun hänen sen jälkeen oli niin helppoa korjata ohjakset omiin käsiinsä? Ja sentähden hän puristi vanhan toverinsa kättä melkein säälien, ikäänkuin jäähyväisiksi, ja sanoi:

— Kas niin, eihän tässä nyt, hitto vieköön, sovi noin lannistua…
Naikaa hänet ja sillä hyvä!

Mutta Mouret'ta hävetti jo hetkellinen heikkoutensa ja hän väitti kiivaasti vastaan:

— Eikö mitä! Tyhmyyksiä vain!… Lähdetään kiertämään taloa. Hyvin näyttää onnistuvan, eikö niin? Voimme odottaa hyviä tuloksia.

He lähtivät yhdessä toimittamaan iltakiertoaan ihmisiä vilisevissä osastoissa. Bourdoncle vilkaisi levottomasti isäntään, jonka työtarmo tuntui heränneen uudestaan, tutkien eikö edes vähäinen tuskan väre vavahduttaisi hänen huuliaan.

Tavaratalossa oli kaupankäynti nyt suurimmillaan, ja koko taloa tärisytti hurja meno, niinkuin koneen käynti tärisyttää täyttä vauhtia kulkevaa alusta. Denisen osasto oli täynnä pikkupoikia ja -tyttöjä, joille koetettiin vaatteita äitien hikoillessa. Täällä niinkuin muuallakin oli valkeiden tavaroiden näyttely, ja valkeita pukuja oli niin paljon, että siinä olisi ollut millä verhota kaikki alastomuudessa värisevät pienet enkelit. Keskellä oli näytteillä rippilasten pukuja, koristukseksi vain, sillä rippikouluaika ei ollut vielä käsissä. Valkeat musliinipuvut ja hunnut huojuivat viattomuutta ja puhtautta uhkuen kuin isoksi vihkoksi sidotut kukat. Ostajien seassa rouva Bourdelaiskin oli kolmen lapsensa kanssa katsomassa pukuja. Lucien, pienin, ei tahtonut antaa Denisen pukea ylleen, vaan ponnisteli vastaan.

— Älä nyt juonittele, äiti sanoi tuskastuen… — Eihän pusero vain ole liian ahdas, vai mitä luulette, neiti?

Naisena, jota ei petetä, hän tutki kirkkaalla katseellaan kangasta, arvosteli kuosia ja tarkasti saumoja.

— Ei, hyvin se sopii, jatkoi hän sitten. — On siinä puuhaa, kun pitää hankkia vaatteita kaikille! Nyt minun täytyy saada päällystakki tälle isolle tytölle.

Denisen oli täytynyt ryhtyä itsekin myymään, sillä niin paljon väkeä oli rynnännyt osastolle. Hän haki pyydetyn päällystakin, kun häneltä samassa pääsi hämmästyksen huudahdus:

— Kuinka, sinäkö siinä! Mitä nyt on tapahtunut?

Jean seisoi hänen edessään iso käärö kainalossa.

Hän oli viikkoa aikaisemmin viettänyt häitään, ja edellisenä lauantaina hänen vaimonsa, pieni mustasilmäinen kaunotar, jonka kasvot olivat epäsäännöllisyydessään viehättävät, oli viettänyt suuren osan päivästään Naisten Aarreaitassa. Vastanaineiden piti lähteä Denisen seurassa Valognes'iin kuukauden häämatkalle virkistämään lapsuuden muistoja.

— Niin, Jean vastasi, — Thérèseltä on jäänyt yhtä ja toista ostamatta. Ja sitten on vielä vaihtamistakin… Kun hänellä ei ollut itsellään aikaa, niin minä tulin tuomaan tavarat ja selittämään sinulle…

Pépékin ilmestyi veljensä viereen.

— Ja Pépékin täällä! Entä koulu!

— Niin, Jean sanoi, — eilen päivällisen jälkeen en enää raatsinutkaan viedä häntä takaisin kouluun. Lapsi parka oli jo muutenkin niin pahoillaan, kun hänen täytyy jäädä yksin Pariisiin meidän lähtiessä Valognes'iin.

Denise hymyili heille suruistaan huolimatta. Hän luovutti rouva Bourdelais'n eräälle myyjättärelle ja palasi veljiensä luo, jotka odottivat häntä nurkkauksessa, missä onneksi ei ollut paljon väkeä. "Lapset", joiksi Denise vielä heitä sanoi, olivat jo kasvaneet suuriksi. Pépé oli täyttänyt kaksitoista ja oli pitempi sisartaan, mutta hän oli yhtä hiljainen ja lempeä kuin ennenkin vaikuttaen koululaispuvussaan siltä kuin kaipaisi hyväilyjä jatkuvasti. Jean oli tullut hartiakkaaksi ja oli päätä pitempi kuin Denise, mutta hänen kauneutensa oli entisellään, ja hänen pitkä, vaalea tukkansa oli koristetaiteilijoiden tapaan kammattu. Denise oli yhtä hento kuin ennenkin, kiurunkokoinen, kuten hän itse sanoi, mutta yhtä kaikki hän kohteli vielä veljiään kuin levoton äiti lapsiaan, hoitaen ja varoittaen, napitti Jeanin nuttua, jottei tämä näyttäisi kulkurilta, tarkasti oliko Pépéllä puhdas nenäliina. Kun hän näki Pépén surullisen katseen, hän torui lempeästi veljeään:

— Kas niin, kultaseni, täytyy olla järkevä. Ei koulua sovi noin vain keskeyttää. Loma-ajaksi otan sinutkin mukaan. Tahtoisitko jotain, sano! Tai ottaisitko mieluimmin rahaa?

Sitten hän kääntyi Jeaniin sanoen:

— Ja sinäkin, suuri poika, luulottelet hänelle, että olemme lähdössä huviretkelle. Ei saa olla noin ajattelematon.

Hän oli antanut vanhemmalle veljelleen neljätuhatta frangia, puolet säästöistään, kodin perustamista varten, ja Pépén kouluttamiseen meni suuria summia. Kaikki hänen tulonsa kuluivat nyt niinkuin ennenkin veljien tarpeisiin. Eikähän hänen elämällään muuta tarkoitusta ollutkaan, sen jälkeen kun hän oli uudistanut valansa elää naimattomana.

— No niin, sanoi Jean, — alkaaksemme, tässä on nyt ensiksikin
Thérèsen ruskea päällystakki, joka…

Mutta siihen hän keskeytti, ja kun Denise kääntyi katsomaan, mikä siihen oli syynä, hän huomasi Mouret'n, joka seisoi heidän takanaan. Jonkin aikaa hän oli jo katsellut siinä, kuinka Denise oli äidin tavoin kohdellut noita suuria poikia, kuinka hän käänteli heitä ja korjaili niinkuin pieniä lapsia, joille muutetaan paitaa. Bourdoncle, joka oli tarkastavinaan myyntiä, tarkkaili heitä syrjästä seuraten mielenkiinnolla kohtausta.

— Ovatko nämä teidän veljiänne? Mouret kysyi hetken vaiti oltuaan.

Hän puhutteli Deniseä kylmästi, jäykkänä ja vakavana. Denisekin koetti pakottaa äänensä kylmäksi ja suunsa vakavaksi, kun vastasi:

— Kyllä… Vanhempi on juuri mennyt naimisiin, ja hänen vaimonsa on lähettänyt hänet tänne ostoksille.

Mouret oli ääneti. Sitten hän huomautti:

— Nuorempi on kasvanut paljon. Muistan nähneeni hänet eräänä iltana teidän seurassanne Tuileries'n puistossa.

Hänen puheensa oli hitaampaa ja hänen äänessään oli kevyt värähdys hänen sanoessaan tämän. Denise kumartui itku kurkussa muka korjatakseen Pépén vyötä. Veljet olivat punastuneet ja katsoivat hymyillen johtajaa.

— Teidän näköisenne he ovat, Mouret jatkoi.

— Eivät toki! huudahti Denise. — Paljon kauniimpia he ovat.

Kuinka paljon hän heistä pitikään! Mouret katseli vielä vähän aikaa heitä ikäänkuin verratakseen heitä toisiinsa. Mutta hänen voimansa olivat lopussa ja hän kääntyi mennäkseen. Sitten hän äkkiä palasi kuiskatakseen Deniselle:

— Pistäytykää myynnin loputtua työhuoneeseeni. Haluan puhua kanssanne ennenkuin lähdette.

Tämän sanottuaan hän todella jatkoi tarkastusmatkaansa. Taistelu alkoi hänessä uudestaan, häntä hermostutti jo, että oli pyytänyt Deniseä tulemaan. Mikä hänen päähänsä oli mennytkään kun hän oli nähnyt tytön veljiensä kanssa! Mieletöntä se oli, sillä eihän hän enää jaksanut tehdä päätöstä eikä edes tiennyt mitä tahtoikaan. No niin. Sopihan sanoa jäähyväiset, ja sillä siitä pääsi. Hän liittyi jälleen Bourdoncleen, joka näytti jonkin verran rauhoittuneen, mutta joka kumminkin vähän väliä heitti häneen tutkivia silmäyksiä.

Denise oli palannut rouva Bourdelais'n luo.

— Sopiiko päällystakki? hän kysyi.

— Sopii kyllä, hyvin… Nyt olen jo tarpeeksi ostanut. Kyllä lapset kysyvät varoja.

Päästyään vapaaksi Denise vihdoinkin malttoi kuunnella Jeanin selityksiä ja saattaa hänet osastolle, joista hänen olisi ollut vaikea selviytyä yksin. Ensiksikin ruskea päällystakki oli vaihdettava toiseen, valkeasta verasta tehtyyn, mutta samankuosiseen ja -kokoiseen. Denise otti käärön ja meni veljiensä seuraamana valmiiden vaatteiden osastolle.

Osasto oli pannut näytteille kaikki vaaleat pukunsa, kevyet silkkiset ja villaiset kesäviittansa. Mutta yleisön huomio oli kääntynyt muuanne ja ostajattaria oli täällä verraten vähän. Myyjättäret olivat melkein kaikki uusia. Clara oli kuukausi sitten kadonnut teille tietymättömille, talossa tunnetun asiakkaan, miehen, ryöstämänä, sanoivat toiset, toisten mukaan katukulkurien vapaata elämää viettämään. Margueritekin teki lähtöä, sillä hän oli nyt vihdoinkin päättänyt mennä johtajattareksi Grenoblen pieneen muotikauppaan, missä hänen serkkunsa odotti häntä. Aurélie rouva istui yksin muuttumatta samassa paikassa puristettuna kuperaan silkkihaarniskaansa ja majesteettiset kasvot yhtä juhlallisena kuin ennenkin, hiukan kellastuneena niinkuin antiikin marmoripatsaalla. Mutta kasvojen liikkumattomuudesta huolimatta hän oli syvästi suruissaan poikansa Albertin huonosta käytöksestä, ja hän olisi eronnut palveluksesta ja mennyt maalle asumaan, jolleivät hänen säästönsä olisi vähitellen kuluneet tuon tyhjäntoimittajan tempauksiin, jotka jo uhkasivat nielaista Rigolles'in maatilankin. Kodin rikkinäisyys tuotti siten hedelmäänsä äidin jatkaessa yhä naistuttaviensa kanssa huviretkiään ja isän soittaessa torvea. Bourdoncle loi Aurélie rouvaan tyytymättömiä katseita, ihmetellen ettei tällä ollut sen verran älyä, että olisi peräytynyt ajoissa. Lhommein hallitsijasuku oli kohta elänyt aikansa.

— Kas, tekö siinä! Aurélie rouva sanoi liioitellun kohteliaasti, huomatessaan Denisen. — Tahdotte vaihtaa päällystakin? Tietysti, aivan heti… Ja nämäkö ovat veljenne. Johan he ovat aika miehiä!

Ylpeydestään huolimatta hän olisi voinut vaikka langeta polvilleen Denisen eteen. Valmiiden vaatteiden osastolla niinkuin muuallakin puhuttiin vain Denisen lähdöstä, ja Aurélie rouvan oli paha olla, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut muussa turvaa kuin entisen myyjättärensä ystävyydessä.

— Kerrotaan, että aiotte erota… Eihän siinä toki perää liene?

— Aion kyllä, vastasi Denise.

Marguerite kuunteli. Sen jälkeen kun hänen häänsä oli määrätty pidettäviksi, tyytymättömyys ja elämään kyllästyminen olivat kuvastuneet vielä selvemmin kuin ennen hänen happamilla kasvoillaan.

— Oikeassa olette, sanoi hän. — Kunniallisuus ennen kaikkea! Onneksi olkoon!

Ostajia saapui. Aurélie rouva suuttuneena Margueriten sanoista käski hänen pitää myynnistä huolta sekaantumatta muiden puheisiin. Kun Denise otti itse päällystakin kantaakseen, rouva aivan säikähti, väittäen ettei sitä voinut mitenkään sallia ja kutsui asiatytön avuksi. Mouret oli Denisen neuvosta palkannut osastoille kantajat säästääkseen siten myyjiltä tämän vaivan.

— Menkää saattamaan neitiä, johtajatar sanoi pannen päällysvaatteen hänen käsivarrelleen.

Kääntyen uudestaan Denisen puoleen hän sanoi:

— Pyydän teitä, miettikää vielä ennenkuin lähdette… Olemme kaikki siitä suuresti pahoillamme.

Jean ja Pépé, jotka hymyillen odottivat tässä naisten tungoksessa, seurasivat sisartaan. Nyt he menivät morsiuskapio-osastolle valitsemaan puoli tusinaa paitoja samanlaisia kuin Thérèsen edellisenä lauantaina ostamat. Mutta siellä oli niin paljon väkeä, että oli vaikeaa päästä eteenpäin.

Täytyi pysähtyä ensiksi kureliivinäyttelyyn, sillä siellä rouva Boutarelin käynti oli nostanut suuren melun. Tämä Etelä-Ranskan rouva oli jälleen käymässä Pariisissa, mutta tällä kertaa hän oli saapunut miehensä ja tyttärensä seurassa, ja oli näiden kanssa aamusta alkaen kyntänyt osastoja ostaakseen tyttärensä kapiot. Loppumattomasti neuvotellen perhe oli saapunut valkotavaraosastolle, ja tyttären tutkiessa suurella mielenkiinnolla alusvaatteiden salaisuuksia äidin oli alkanut tehdä mieli kureliiviä ja hän oli toisten huomaamatta pujahtanut viereiseen huoneeseen koettamaan. Herra Boutarel, suuri, kiivas mies, säikähti pahanpäiväisesti, kun ei nähnyt vaimoaan, ja jättäen tyttärensä siihen hän lähti etsimään löytäen hänet vihdoin koetussalista, jonka ovelle hänet kohteliaasti pyydettiin istumaan. Koetushuoneet olivat pieniä, ahtaita kammioita, joihin ei päästetty miehiä, ei omien vaimojensakaan vaatteita arvostelemaan. Myyjättäriä juoksi edestakaisin, ovet aukenivat ja sulkeutuivat paljastaen joka kerta vilahdukselta sisähuoneen salaisuuksia; naisia paitasillaan tai muuten vähissä vaatteissa. Miehet odottivat haukotellen istuen pitkässä jonossa. Herra Boutarel suuttui kuultuaan ettei pääsisi sisään ja vaati vaimoaan takaisin. Turhaan häntä koetettiin rauhoittaa; hän ei tyytynyt, ennenkuin rouva Boutarel jätti koettamisen kesken ja palasi hänen luokseen läsnäolijoiden naurun ja ilvehtimisen tervehtimänä. Silloin vasta Denise pääsi veljineen ohi.

Kapioille varatut huoneet seurasivat toisiaan pitkässä jonossa levittäen ostajakunnan nähtäväksi kaikki valkeat vaatekappaleet, joita naisen puku kätkee alleen. Kureliivit, kaikenmuotoiset ja kaikenhintaiset, pitkävartaloiset ja lyhytvartaloiset, palttinaiset ja silkkiset, paisuttivat upeita muotojaan silkkisten mannekiinivartaloiden kantamina. Rasioistaan kohosivat valkeana vaahtona kaulukset, kalvosimet, koristeliinat, poimukaulukset, solmiot ja muut hienotekoiset vaatteiden lisät. Omassa salissaan yönutut ja aamupuvut, liinaiset, silkkiset ja pitsiset, venyttelivät veltosti soljuvia laskoksiaan kuin lemmenmuistojen raukaisemina. Ilmavina liehuivat hameiden helmat, toiset lyhyet, polviin päättyvät, toiset pitkäliepeiset, laahaten hienopoimuisina maata. Sitten seurasivat paidat, korkeakauluksiset yöpaidat, avokaulaiset ja hihattomat päiväpaidat, karkeammat ja hienommat, yksinkertaiset palttinaiset ja ohuet batistiset, jotka sulavasti liukuivat povea ja lanteita myöten. Kainostelematta nainen riisuutui täällä julkisesti, vähävarainen heitti yltään yksinkertaiset palttinansa, rikas säätyläisnainen pitsireunaiset batistinsa; naisen elämän ylellisyys tuli näkyviin poimutelmineen, kirjauksineen ja nypläyksineen eksyen mitä kallisarvoisimpiin ja aistillista turmelusta ilmaiseviin oikkuihin. Sitten nainen puki jälleen vaatteet ylleen; valkotavarain kuohuvat aallot kätkeytyivät hameiden salaperäisesti kahisevien poimujen alle, uutuudesta jäykkä, ompelijattaren kädestä lähtenyt paita, rasian mukaan taitetut alusvaatteet, kaikki nuo pöydille heitetyt palttinat ja batistit lähtivät ammentamaan elämän lämpimästä kosketuksesta eloa, katosivat hämärän peittoon verhoamaan rakkaudesta sykkivää sydäntä. Morsiuskapio-osaston viimeisessä salissa oli kapalovaateosasto, jossa naisen hekumaa uhkuva valkeus vaihtui lapsen viattomaan valkeuteen. Puhtaus ja ilo kuvastui kaikessa, nuoren, äitinä heränneen naisen autuus. Kapalovaatteet pehmeine aivinoineen, flanelleineen ja villaisine peittoineen, herttaiset pienet paidat ja myssyt, ristiäismekot ja kasmirviitat, joiden untuvareunat olivat kosketukselle hienot kuin vastasyntyneen lapsen iho, kertoivat kehtojen lempeää tarinaa.

— Tiedäthän minkälaisia paitoja, sanoi Jean, joka suuresti ihastuneena katseli alusvaatenäyttelyä.

Valkotavaraosastolla Pauline huomattuaan Denisen veljineen juoksi tervehtimään heitä. Tiedustelemattakaan Deniseltä hänen asiaansa hän alkoi vilkkaasti puhella kysellen liikuttuneena minkä verran perää oli taloa kiertävissä huhuissa. Myyjättäret olivat riidelleet asiasta, toiset olivat väittäneet uutisen todeksi, toiset perättömäksi.

— Jäättehän toki? Minne minä joudun, jos te lähdette!

Kun Denise sanoi aikovansa lähteä seuraavana päivänä, hän huudahti:

— Ei siitä tule mitään! Kenties itse luulette niin, mutta minä tiedän, ettei siitä tule mitään… Hyvänen aika, nyt kun minulla on pikkuinen poika, niin täytyyhän teidän nimittää minut alajohtajattareksi. Baugékin on sitä mieltä, ja hän luottaa ehdottomasti teihin.

Pauline vain nauroi eikä ottanut uskoakseen. Sitten hän haki käsiinsä pyydetyt paidat ja kuullessaan, että Denise kävisi vielä nenäliinaosastolla, hän antoi tavarat osaston apulaisnaiselle kannettaviksi. Tämä oli entinen neiti de Fontenailles, joka nykyään oli naimisissa Josephin kanssa. Hänelle oli annettu armosta tämä paikka, ja hän liikkui nyt osastolla yllään paksu musta pusero, jonka olkapäähän oli merkitty suuri numero keltaisella villalangalla.

— Seuratkaa neitiä, sanoi Pauline hänelle.

Sitten palattuaan Denisen luo hän toisti kuiskaten:

— Alajohtajattareksi, eikö niin?

Denise sanoi nauraen suostuvansa laskeakseen leikkiä hänkin.

Kantajan seuraamana hän meni veljineen alakertaan ja osui matkallaan villakangasosastoon, joka sijaitsi valkealla flanellilla ja veralla verhotussa gallerian nurkassa. Liénard, joka vastoin isänsä tahtoa oli vielä tavaratalon palveluksessa eikä suostunut palaamaan kotikaupunkiinsa, puheli kauniin Mignot'n kanssa, joka oli ruvennut kaupanvälittäjäksi ja joka häpeämättä kävi Aarreaitassa entisiä tuttaviaan tapaamassa. Tietenkin heidän keskustelunsa koski Deniseä, sillä tämän tullessa he vaikenivat kohteliaasti tervehtien. Muutkin Denisen matkalla kohtaamat myyjät kumarsivat syvään, sillä kuka tiesi mikä tytöstä vielä tuli. Kuiske kävi ja vetoja lyötiin kahta kiivaammin. Voitolliselta hän näytti myyjien silmissä ja avioliittopuolueen edustajat kävivät jo niin rohkeiksi, että uskalsivat panna juomingit vetoon. Denise oli kääntynyt valkeiden kankaiden galleriaan, jonka päässä nenäliinaosasto oli. Hänen ohitseen vilahtivat valkeiden pumpulikankaiden, sertinkien, madapolamien, aivinain, musliinien ja tarlataanien lainehtivat kasat, liinakankaiden suunnattomat pakkapinot, kaiken maailman lakana-, pöytäliina-, pyyhe-, esiliinakankaat. Ja tervehdykset jatkuivat. Tie aukeni Denisen edessä. Palttinaosastolla Baugé riensi häntä vastaan tervehtiäkseen talon hyvää haltijatarta. Kuljettuaan peitto-osaston poikki, jossa peitot liehuivat suurina lippuina riippuen katosta, hän saapui nenäliinaosastolle, jonka komeutta yleisö kilvan ylisti. Joka paikassa oli valkeita patsaita ja pyramideja, kaikenmuotoisia rakennelmia, yksinomaan nenäliinoista pystytettyjä. Irlantilaiset ja kiinalaiset nenäliinat, nimikoidut, pitseillä reunustetut ja kirjauksilla koristetut, yhtyivät oudonmuotoiseksi satujen kaupungiksi, joka kajastuksena kuvastui valkohehkuvaa itämaan taivaan taustaa vasten.

— Tusinanko tahdot? Denise kysyi veljeltään. Choletlaisia, eikö niin?

— Niin luulen, samanlaisia kuin tämä, Jean vastasi ottaen kääröstä nenäliinan.

Jean ja Pépé olivat koko ajan seuranneet Deniseä aivan hänen lähellään niinkuin saapuessaan lapsina Pariisiin. Tavaratalo, jossa Denise liikkui kuin kotonaan, herätti heissä levottomuutta, ja vaistomaisesti he nytkin turvautuivat isoon sisareensa antautuen hänen suojeltavikseen. Ihmiset katsoivat heihin ja naurahtivat, kun näkivät hoikan ja vakavan nuoren tytön johtavan arvokkaana kahta suurta poikaa, jotka ujostellen seurasivat häntä, vaikka toinen oli jo parrakas mies, toinen puvusta päättäen koululainen. He olivat kaikki kolme niin toistensa näköisiä, heidän tukkansa oli niin täydellisesti samaa vaaleaa vivahdusta, että gallerioissa kuiskittiin:

— Nuo ovat hänen veljensä… Hänen veljiään ovat…

Denisen etsiessä nenäliinaosastolla myyjää Mouret ja Bourdoncle osuivat sinne, Mouret pysähtyi tytön eteen sanomatta kuitenkaan mitään. Samassa rouva Desforges ja rouva Guibal kulkivat ohi. Henriette säpsähti. Hän katsoi Mouret'hen, katsoi Deniseen. Nämä puolestaan katsoivat häneen. Tähän sanattomaan katseeseen päättyi heidän yhteinen draamansa, niinkuin useimmiten sydämen draamat päättyvät, väentungoksessa välähtävään silmäykseen. Mouret poistui. Denise yhä myyjää hakien oli veljiensä seuraamana kadonnut osaston perälle. Henriette huomattuaan neiti de Fontenailles'in, joka seurasi Deniseä apulaisen työtä tehden, sanoi vihaisella äänellä toverilleen:

— Katsokaapa, minkä hän on tehnyt tuosta onnettomasta. Loukkaavaa kerrassaan! Markiisittaresta! Hän pakottaa tämän seuraamaan koirana tuota kadulta löytämäänsä naista.

Hän koetti tyyntyä ja sanoi välinpitämättömäksi tekeytyen:

— Mennään katsomaan silkkinäyttelyä.

Silkkiosasto näytti lemmelle pyhitetyltä suurelta huoneelta, jonka rakastavan naisen oikku oli verhonnut lumivalkeaksi ja joka näytti tahtovan kilpailla valkeudessa lumenkin kanssa. Naisen ihon kaikki maidonväriset valkeudet kuvastuivat siinä, lanteiden sametit, pohkeiden pehmeät silkit ja poven hienopintaiset satiinit. Pylväiden välissä oli valkeita sametteja, ja niiden kermanväristä taustaa vasten satiinit ja silkit hohtivat posliinin- ja metallinvalkeina, kun taas sisilialaissilkit ja fulardit huojuttelivat köynnöksinä läpikuultavia vivahduksiaan alkaen norjattaren vaaleudesta päätyen italiattaren tai espanjattaren auringonpaahteiseen ruskeuteen.

Favier mittasi fulardia vaalealle "kaunottarelle", jolla ei osastolla tiedetty muuta nimeä. Monena vuonna hän oli ilmestynyt aika-ajoin tänne, eikä kukaan vielä tietänyt hänestä mitään, ei säätyä, ei nimeä, ei osoitetta. Eikä kukaan sitä paitsi koettanutkaan päästä niistä selville, vaikka jokainen hänen käydessään teki arveluja aikansa kuluksi. Hän laihtui ja hän lihoi, hän oli nukkunut yönsä hyvin tai hän oli mennyt myöhään levolle; kaikki hänen tuntemattoman elämänsä vaiheet, vähäiset niinkuin tärkeätkin, ulkonaiset tapahtumat ja sydämen liikutukset, joutuivat, mikäli ne kuvastuivat hänen olemuksessaan, pitkien keskustelujen alaisiksi. Tänään hän näytti sangen iloiselta, ja Favier palattuaan kassalta, jonne oli saattanut kaunottaren, sanoi Hutinille:

— Hän menee kenties uusiin naimisiin.

— Onko hän siis leski? kysyi Hutin.

— En minä tiedä… Mutta muistatte kai tekin, että hän oli kerran surupuvussa… Tai kenties hän on voittanut pörssissä.

Kukaan ei lisännyt siihen mitään. Vähän aikaa vaiti oltuaan Favier jatkoi:

— Oma asiansa on… Kenellä tässä olisi aikaa pitää huolta kaikkien ostajien asioista.

Hutin näytti miettivältä. Hän oli edellisenä iltana joutunut johtokunnan kanssa riitaan, ja hän tiesi, että hänen tuomionsa oli langetettu. Hänet aiottiin erottaa myyntinäyttelyn jälkeen. Jo aikoja sitten hän oli tuntenut horjuvansa. Viimeisen inventoimisen jälkeen häntä oli nuhdeltu siitä, ettei hän ollut saavuttanut edeltä määrättyä tulosta. Mutta syy ei ollut siinä. Koko osasto oli vähitellen työntänyt hänet ulos totellen olemassaolon taistelun lakia, joka määräsi alempiarvoisten sodan ylempiään vastaan ja jonka perustukselle talo oli toimintansa rakentanut. Favier'n kavala myyräntyö oli tuottanut hedelmää. Johtajan paikka oli luvattu jo hänelle. Hutin tiesi sen, mutta hän ei silti vihannut vanhaa toveriaan. Päinvastoin hän kohteli melkein kunnioittavasti tätä kylmäveristä miestä, joka oltuaan aina nöyrä ja kuuliainen, kun Bouthemontin ja Robineaun kumoamisesta oli ollut kysymys, oli nyt osoittanut niin suurta tarmoa oman asiansa ajamisessa.

— Niin, jatkoi Favier, — tiedätte kai, ettei hän lähdekään. Hänet on nähty isännän kanssa puhelemassa… Siinä menetin samppanjapullon.

Hän puhui Denisestä. Yhä lisääntyvästä ostajatulvasta huolimatta asia oli kaikkien suussa, ja silkkiosasto varsinkin oli kuohuksissaan, sillä siellä oli lyöty suuria vetoja.

— Hitto vieköön! tiuskaisi Hutin kuin unesta heräten. — Hullu olin kun annoin hänen mennä… Nyt olisin koko pohatta!

Ajattelematon tunnustus sai hänet punastumaan, kun hän näki Favier'n nauravan. Tehdäkseen sanansa tyhjiksi hänkin oli nauravinaan, väittäen että Denise oli panetellut häntä johtokunnalle. Mutta hänen teki mieli purkaa vihaansa jonnekin ja nähdessään, etteivät myyjät jaksaneet hallita ostajakunnan hyökkäyksiä, hän kiivastui heille. Samassa hän huomasi rouva Desforges'in, joka kulki hitaasti osaston poikki rouva Guibalin seurassa, ja hän veti jälleen suunsa hymyyn.

— Ettekö tarvitse mitään tänään, hyvä rouva? hän sanoi.

— En, kiitos, vastasi Henriette. — Kävelen vain huvikseni. Olen tullut katsomaan.

Mutta saatuaan hänet pysähtymään Hutin alkoi hiljaa puhella. Hänen mieleensä oli äkkiä johtunut uusi ajatus, ja päästäkseen tarkoitustensa perille hän vuorotellen imarteli rouva Desforges'ia ja panetteli taloa. Hän oli kyllästynyt nykyisiin oloihin. Sellainen epäjärjestys täällä vallitsi, että mieluummin erosi kuin rupesi sitä kestämään. Henriette kuunteli ihastuneena. Luullen tekevänsä Aarreaitalle vahinkoa houkuttelemalla silkkiosaston johtajan sen palveluksesta hän tarjoutui puhumaan hänen puolestaan Bouthemont'ille ja hankkimaan hänelle vastaavan paikan Neljässä Vuodenajassa, kun tämä jälleen pystyi jatkamaan toimintaansa. Asiasta päätettiin kuiskaten, sillä aikaa kun rouva Guibal katseli näyttelyä.

— Saanko antaa teille orvokkivihkon, Hutin jatkoi ääneen osoittaen pöydällä olevaa paria kolmea kaupantekiäisvihkoa, jotka hän oli hankkinut kassasta tuttavilleen annettaviksi.

— Ei kiitos! huudahti Henriette peräytyen. — Minä en tahdo olla häissä mukana.

Sutkaus nauratti heitä kumpaakin, ja he erosivat hymyillen merkitsevästi toisilleen.

Kun rouva Desforges lähti etsimään rouva Guibalia, hän huomasi äkkiä hämmästyksekseen edessään rouva Martyn. Tämä oli tyttärensä Valentinen kanssa jo parin tunnin ajan kiertänyt tavarataloa tavallisen ostokiihkonsa vallassa ja kuten aina menettänyt lopuksi tasapainonsa ja tajuntansa. Hän oli käynyt huonekaluosastolla, josta näytteillä olevat valkeat huonekalut ja valkealla telttakankaalla verhotut seinät muodostivat nuoren tytön huoneen, lyhyttavaraosastolla ja punontateososastolla, joka oli koristeltu valkeilla ripsuilla ja monimutkaisiksi kuvioiksi järjestetyillä nappi- ja neula-asetelmilla, ja trikootavaraosastolla, jossa Naisten Aarreaitan nimi oli rakennettu valkeista sukista kolmen metrin korkuisilla kirjaimilla punaisista sukista muodostetulle taustalle. Mutta varsinkin rouva Marty oli vastaperustettujen osastojen innokas ihailija. Hän oli viettänyt kokonaisen tunnin muotitavaraosastolla, joka oli sijoitettu uuteen halliin ensimmäiseen kerrokseen, tyhjennyttänyt kaapit ja koettanut itselleen ja tyttärelleen kaikki hatut, reunalliset ja reunattomat, kapotit ja baretit. Hän oli hyökännyt vasta-avatulle jalkineosastolle, joka oli solmio-osaston takana alakerran gallerian perällä, ja siellä hän oli penkonut lasiset näytekaapit ylösalaisin ja ihaillut untuvareunaisia, korkeakantaisia silkkitohveleita ja valkeita, korkeakantaisia silkkikenkiä, jotka olivat herättäneet hänessä sairaalloisen himon.

— Voi ystäväni, hän huokasi, — mikä erinomainen hattuvalikoima. Olen valinnut itselleni kapotin ja tyttärelleni toisen… Ja heidän jalkineensa! Verrattomia, vai mitä, Valentine?

— Erinomaisia, tyttö vastasi täysikasvuisen naisen varmuudella. — Heillä on kenkiä kahteenkymmeneen frangiin viiteenkymmeneen, oikein hyviä.

Apulainen seurasi heitä vetäen perässään tuolia, joka oli kuormitettu tavaroilla.

— Kuinka herra Marty jaksaa? rouva Desforges kysyi.

— Hyvin, mikäli minä tiedän, rouva Marty vastasi säikähtäen toisen ilkeätä kysymystä, joka niin odottamatta tuli keskelle hänen innostustaan. — Siellä hän yhä on. Setäni aikoi käydä tänään hänen luonaan.

Mutta samassa hän keskeytti ja huudahti aivan haltioissaan:

— Katsokaa kuinka herttaista!

Rouvat olivat kulkeneet yhdessä vähän matkaa ja saapuneet tekokukka- ja sulkaosastolle, joka sijaitsi keskusgalleriassa silkkiosaston ja käsineosaston välissä. Heidän edessään aukeni kirkkaassa valaistuksessa hurmaava tekokukkanäyttely ison tammen kokoisen vihkon muotoisena. Alhaalla oli pienissä kimpuissa orvokkeja, kieloja, hyasintteja ja päivänkukkia, kaikkia kevään valkeita vivahduksia. Niiden seasta kohosi suurina vihkoina valkeita ruusuja, sisälehdet heikosti ihonvärisiä, komeita valkeita pioneja, hienonhienolle punalle vivahtavia, ja töyhtöinä rehenteleviä keltatähtisiä krysanteemeja. Yhä korkeammalle nousivat varret kannattaen valkeita, salaperäisinä huojuvia liljoja, kukkivan omenapuun oksia ja suuria sireeninterttuja, joiden yläpuolella, toisen kerroksen tasalla, heilui valkeita kamelikurjen sulkia, kevyitä ja ohuita kuin kukkien kuvuista lähtenyt henkäys. Yksi osaston nurkka oli omistettu kokonaan oranssikiehkuroille ja seppeleille. Lasisista kastepisaroista kimmeltävien tekokukkien musliini-, silkki- ja samettilehtien ja kupujen keskellä lenteli hopeisten ohdakkeiden ja tähkien ympärillä outoja, hattujen koristeiksi tarkoitettuja tropiikin lintuja, purppuranvärisiä ja mustapyrstöisiä tangaralintuja ja taivaankaaren kaikissa väreissä hohtavia kolibreja.

— Ostan omenapuun oksan, rouva Marty sanoi. — Ihanaa, vai mitä?… Ja tuo pikkulintu, katsohan toki, Valentine! Sen minä otan!

Mutta rouva Guibalia kyllästytti jo tämä liikkumattomuus keskellä myllertäviä joukkoja, ja hän sanoi:

— No niin, jääkää te ostamaan. Me lähdemme liikkeelle.

— Älkäähän toki, odottakaa minua! huudahti rouva Marty. — Minäkin tulen… Ylhäällä kuuluu olevan hajuvesiosastokin. Siellä minun täytyy käydä.

Edellisenä päivänä kunnostettu hajuvesiosasto oli lukusalin vieressä. Rouva Desforges halusi nousta sinne hissillä välttääkseen porraskäytävien tungosta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä hissiä piiritti valtaisa ihmisjoukko. Yhtäläistä oli tarjoiluhuoneen ovellakin, jossa tungos oli sellainen, että erityisen tarkastajan täytyi valvoa nälkäistä yleisöä ja päästää sisään vain pieniä ryhmiä kerrallaan. Hajuvesiosaston läpitunkevat tuoksut jo alkoivat tuntua. Väiteltiin Bonheuristä, talon erikoissaippuasta. Myyntipöytien lasikansien alla ja hyllyköiden kristallisilla lasipinnoilla oli hiusvoidetölkkejä, tahnoja, pöydillä ihojauhe- ja ihomaalirasioita, öljy- ja hajuvesipulloja, kun taas harjat, sakset, kammat ja pienet taskupullot olivat suljettu omaan erityiseen kaappiinsa. Valkotavaranäyttelyn kunniaksi myyjät olivat koristaneet osaston valkeilla posliinitölkeillä ja lasipulloilla. Eniten herätti huomiota huoneen keskellä oleva hopeinen suihkulähde, jonka hieno, orvokilta tuoksuva hajuvesisuihku helisi kirkkaasti pudotessaan metallisäiliötä vasten. Hieno lemu levisi siitä ympäriinsä, ja naiset kastelivat ohi kulkiessaan siinä nenäliinansa.

— Kas niin, sanoi rouva Marty ostettuaan suuren määrän hiusvesiä, hammastahnaa ja hiusvoiteita, — nyt olen valmis. Mennään nyt tapaamaan rouva de Boves'ia.

Mutta hänen täytyi pysähtyä vielä pääportaiden keskuslavalle katsomaan japanilaistavaroiden näyttelyä. Tämä osasto oli kasvanut tavattomasti, siitä kun Mouret oli järjestänyt ensimmäisen pienen japanilaistavaroiden näyttelypöydän arvaamatta edes itsekään kuinka suurta huomiota se oli herättävä. Harvat osastot olivat lähteneet niin vähäisestä alusta ja alkaneet niin vaatimattomasti. Nyt se oli täynnä vanhanaikaisia pronssi- ja norsunluuteoksia sekä lakeerattuja tavaroita, ja sen vuotuinen liikevaihto nousi puoleentoista miljoonaan. Idässä kauppamatkustajat tyhjensivät temppelit ja palatsit tyydyttääkseen yhä kasvavaa menekkiä. Tällä tavalla syntyi yhä uusia osastoja ja tavaratalolle uusia tulolähteitä entisten lisäksi. Nyt esimerkiksi oli kuolleen talvikauden vilkastuttamista silmällä pitäen luotu kirjaosasto ja leluosasto, joille ennustettiin suurta tulevaisuutta ja joista varmaankin aikaa myöten oli koituva naapuriliikkeille häviötä. Neljässä vuodessa oli japanilaistavaroiden osasto kasvanut niin tärkeäksi, että se houkutteli puoleensa kaikki Pariisin taiteenharrastajat.

Rouva Desforgeskin lankesi vihastaan ja lupauksistaan huolimatta kiusaukseen ja osti viehättävän hienon norsunluutyön.

— Lähettäkää se minulle kotiin, hän sanoi kiireesti läheisessä kassassa. — Yhdeksänkymmentä frangia, eikö niin?

Nähdessään, että rouva Marty tyttärineen viivytteli taas, tällä kertaa ala-arvoisten posliinitavaroiden pöydän ääressä, hän sanoi tälle vetäen rouva Guibalin mukaansa:

— Löydätte meidät lukusalista… Minua todellakin haluttaa istua vähän aikaa.

Mutta lukusalissa rouvat eivät saaneetkaan istuinta. Ison pöydän ympärillä ei ollut ainoatakaan tyhjää tuolia. Lihavia herroja istui siellä lukemassa, selkä kenossa ja levitellen suurta vatsaansa, ajattelemattakaan että heiltä olisi voitu vaatia hiukan kohteliaisuutta näitä rouvia kohtaan, joiden oli tuolien puutteessa pakko seisoa.

Muutamat naiset kirjoittivat, nenä paperissa kiinni, ikäänkuin kätkeäkseen kyhäelmänsä hatun kukkien alle. Rouva de Boves'ia ei näkynyt, ja Henriette tuskastui jo, kun hän samassa huomasi herra de Vallagnoscin, joka oli tullut hakemaan vaimoaan ja anoppiaan. Tämä tervehti ja sanoi:

— Varmaankin he ovat pitsiosastolla, sillä sinne he aina tarttuvat…
Täytyy käydä katsomassa sieltä.

Sitten hän meni hankittuaan sitä ennen rouville tuolit.

Pitsiosastolla ahdinko kävi tunti tunnilta yhä sietämättömämmäksi. Suuri valkotavaroiden näyttely oli koonnut sinne mitä talossa oli hienointa ja kalleinta virittäen ostajille vastustamattoman satimen, josta heidän järkensä hämmentyi. Koko osasto oli järjestetty valkeaksi kappeliksi. Hohtoharsoja ja pitsejä huojui katossa kuin taivaan laella aamuauringon valoa lieventävät pilvenharsot. Patsaiden ympärillä kierteli ihmeellisiä kudoksia leviten kuin pyörivän tanssijattaren kevyet hameet. Kaikille pöydille, joka paikkaan olivat pitsien hyöteet sirottaneet hienon lumensa. Oli espanjalaisia silkkipitsejä, kepeitä kuin tuulessa lentävät untuvat, Brysselin leveälehtisiä ja hienosilmuisia nypläyksiä, Venetsian raskaampimallisia kirjauksia, Bruggen ja Alençonin kuninkaallista, miltei jumalaista rikkautta uhkuvia kudoksia. Kauneuden jumala näkyi pystyttäneen tänne valkean tabernaakkelinsa.

Rouva de Boves käveltyään kauan tyttärensä seurassa osastolla ja eksytettyään kerta toisensa perästä kätensä hyllyviin kasoihin, joiden koskettelemiseen hän antautui sairaalloisen himon pakosta, oli vihdoinkin pyytänyt Delochelta alençonpitsejä nähdäkseen. Deloche oli ensin näyttänyt hänelle valealençonia, mutta rouva ei tyytynyt; hän tahtoi oikeaa eikä huolinut edes kapeammastakaan, jolla oli hintana kolmesataa frangia metri, hän halusi kevyempää, sellaista, josta maksettiin tuhat frangia metriltä, ja pyysipä vielä lisäksi seitsemän- ja kahdeksan sadan frangin nenäliinoja ja viuhkoja. Pöydälle levitettyjen tavaroiden arvo oli korkea. Eräässä osaston nurkassa Jouve, joka yhä seurasi rouva de Boves'ia tämän harhailemisesta huolimatta, seisoi liikkumattomana tungoksessa, välinpitämättömän näköisenä, mutta seuraten silmillään jokaista hänen liikettään.

— Onko teillä puseronkauluksia? kysyi kreivitär Delochelta. —
Näyttäkää niitä, olkaa hyvä!

Kauppa-apulainen, jota hän jo oli kaksikymmentä minuuttia pidättänyt, ei uskaltanut kieltää mitään tältä muhkealta rouvalta, joka puhui mahtavasti. Mutta hän alkoi epäröidä, sillä myyjiä oli kielletty tyhjentämästä tiskille kallisarvoisien pitsien laatikoita ja edellisellä viikolla häneltä oli varastettu niitä kymmenen metriä. Rouva de Boves'in ylpeä ryhti vaikutti kumminkin häneen, hän totteli ja käänsi hetkeksi selkänsä ottaakseen kaapista pyydettyjä kauluksia.

— Katsohan, äiti, sanoi Blanche, joka vieressä tarkasti huokeahintaisia valenciennespitsejä, — noita voisi ottaa lakanoihin.

Rouva de Boves ei vastannut. Tytär käänsi hitaasti äitiä kohden pehmeät kasvonsa, juuri kun tämä pisti päällystakkinsa hihaan pitsikäärön. Blanche ei tuntunut hämmästyvän, vaan astui äidin eteen peittääkseen hänet katseilta, kun samassa Jouve ilmestyi heidän väliinsä ja kumartuen kreivitärtä kohti kuiskasi kohteliaalla äänellä hänen korvaansa:

— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua!

Rouva de Boves aikoi ensin vastustella.

— Miksi niin, herra?

— Olkaa hyvä ja seuratkaa, toisti järjestyksenvalvoja korottamatta ääntään.

Kasvot tuskasta värähtäen kreivitär heitti nopean silmäyksen ympärilleen. Tehden päätöksensä hän hillitsi sitten itseänsä ja kulki Jouven vieressä ylpeänä kuin kuningatar, joka antautuu halvan adjutantin suojeltavaksi. Yksikään läsnäolijoista ei huomannut mitään. Deloche, joka jälleen oli palannut tiskinsä ääreen, katseli suu auki. Oliko mahdollista! Noin hieno rouva! Blanche seurasi kalmankalpeana äitiään viivytellen väentungoksessa epäröiden, oliko hänen velvollisuutensa pysyä äidin luona vai oliko hänen paettava, sillä hän pelkäsi, että hänetkin pidätettäisiin. Kun hän näki äitinsä katoavan Jouven kanssa Bourdonclen työhuoneeseen, hän jäi odottamaan oven taakse.

Bourdoncle, jonka asiana oli ratkaista säätyhenkilöitä koskevia varkausjuttuja, oli erottuaan Mouret'sta juuri tullut huoneeseensa. Jo aikoja sitten Jouve oli ilmoittanut hänelle epäluulonsa rouva de Boves'in suhteen, eikä Bourdoncle nyt hämmästynytkään, kun Jouve parilla sanalla selitti hänelle asiansa. Hän oli sitä paitsi niin tottunut tällaiseen, ettei hän enää uskonut ketään. Kun himo valtaa naisen, hän kykenee vaikka mihin, oli hänen tapansa sanoa. Mutta tietäen, että nyt kysymyksessä oleva varas oli isännän tuttavia, hän kohteli tätä hyvin kohteliaasti.

— Hyvä rouva, hän sanoi, — tällaiset heikkouden hetket eivät hämmästytä meitä… Pyydän teitä ajattelemaan mitä seurauksia erehdyksestä voi olla. Jos joku muu olisi nähnyt teidän pistävän pitsejä…

Mutta kreivitär keskeytti hänet suuresti närkästyneenä. Hänkö olisi varastanut! Tiesikö Bourdoncle ketä puhutteli? Kreivitär de Boves hän oli, ja hänen miehensä, kreivi de Boves, hevoshoidon tarkastaja, on käynyt hovissakin…

— Tiedän, tiedän kyllä, hyvä rouva, Bourdoncle sanoi rauhallisesti. — Minulla on kunnia tuntea teidät… Suvaitkaa ensiksikin antaa takaisin pitsit, jotka olette ottanut…

Mutta rouva de Boves ei sallinut hänen jatkaa, vaan väitti yhä vastaan kasvot kiihtymisen kaunistamina ja kunniallisuudessaan loukatun ylhäisen naisen katkeria kyyneliä vuodattaen. Kuka tahansa muu kuin Bourdoncle olisi horjunut erehdystä peläten, sillä kreivitär uhkasi haastaa hänet oikeuteen herjauksesta.

— Varokaa, herra, mieheni voi vetää asian ministerinkin ratkaistavaksi.

— Kas niin, Bourdoncle sanoi kärsimättömästi, — te ette näy olevan sen viisaampi kuin muutkaan. Täytyy siis tehdä ruumiintarkastus.

Rouva de Boves ei vieläkään myöntänyt, vaan sanoi järkähtämättömästi.

— Oikeassa olette, tarkastakaa vain. Mutta varoitan teitä. Siitä voi olla talollenne ikäviä seurauksia.

Jouve meni kureliiviosastolta hakemaan kahta myyjätärtä. Palatessaan hän ilmoitti Bourdonclelle, että rouvan tytär odotti yhä ovella, ja kysyi pitikö hänetkin pidättää, vaikka hänen ei tiedetty varastaneen. Bourdoncle, säädyllisenä kuten aina, julisti vastaukseksi, ettei sopinut häväistä äitiä lapsensa nähden. Sitten miehet vetäytyivät viereiseen huoneeseen myyjättärien riisuessa kreivitärtä. Paitsi hihan alençon pitsiä, jota oli kaksitoista metriä, hinta tuhat frangia metri, he löysivät poven lämpimästä nenäliinan, viuhkan ja kaulaliinan, pitsejä yhteensä neljäntoistatuhannen arvosta. Jo vuoden ajan rouva de Boves oli varastanut voimatta vastustaa valtavaa himoaan. Kohtaukset olivat käyneet yhä arveluttavammiksi, kehittyneet hänelle elinehdoksi, niin ettei hän enää muistanut noudattaa varovaisuuttakaan. Hän antautui nautinnolleen sitä suuremmalla kiihkolla, kun tiesi panevansa vaaran alaiseksi nimensä, ylpeytensä ja miehensä korkean viran. Nyt kun tämä ei enää sulkenut häneltä rahalaatikkoaan, hän varasti, vaikka ei ollut rahanpuutteessakaan, varasti varastamisen himosta, niinkuin voi rakastaa rakastamisen himosta, yksinomaan suodakseen tyydytystä sairaalle hermostolleen, joka oli turmeltunut suurmyymälöiden suunnattomista kiusauksista.

— Olen joutunut pahanilkisten juonien uhriksi, hän huusi. — Joku on pistänyt vaatteisiini pitsejä. Oh, vannon sen Jumalan kautta!

Hän oli heittäytynyt tuoliin ja itki raivoissaan, väärin napitetun pukunsa vaivaamana. Bourdoncle lähetti myyjättäret pois ja sanoi sitten:

— Suostumme pitämään tämän ikävän asian salassa perheenne tähden. Mutta ennenkuin menette täytyy teidän allekirjoittaa tunnustus: "Olen varastanut pitsejä Naisten Aarreaitasta", ja siihen teidän tulee lisätä pitsien laji ja hinta sekä päivämäärä… Paperin saatte takaisin heti, kun olette tuonut minulle kaksituhatta frangia köyhiä varten.

Rouva de Boves oli noussut ja väitti kiivaasti vastaan:

— En ikinä kirjoita! Mieluummin kuolen.

— Ette kuole, hyvä rouva, ette ollenkaan. Mutta jos ette suostu, minun täytyy turvautua poliisiin.

Seurasi hirveä kohtaus. Rouva de Boves puhkesi herjauksiin ja valituksiin änkyttäen, että oli häpeällistä kiduttaa onnetonta naista. Kauneudestaan ja ruhtinaallisesta vartalostaan huolimatta hän oli vihanpurkauksissaan raivokkaampi kuin rahvaannainen. Sitten hän koetti hellyttää tuomarinsa sydäntä rukoillen häntä hänen oman äitinsä nimessä. Hän uhkasi langeta hänen jalkojensa juureen, madella maassa hänen edessään saadakseen armon. Kun Bourdoncle ei sittenkään taipunut, vaan pysyi kylmänä tottumuksen karkaisemana, hän istuutui ja kirjoitti vapisevalla kädellä. Kynä viskasi paperille sanat "olen varastanut" äkäisesti raapaisten sen hienoa pintaa, niin että oli vähällä pistää paperin puhki rouva de Boves'in toistaessa yhä käheällä äänellä:

— Siinä on, herra, siinä on! En kestä väkivaltaa.

Bourdoncle otti paperin, taittoi sen huolellisesti kokoon, pani sen kreivittären nähden laatikkoon ja sanoi:

— Te näette, ettei se ole ainoa laatuaan, sillä nuo rouvat, jotka ovat väittäneet tahtovansa mieluummin kuolla kuin kirjoittaa, jättävät useimmiten paperinsa lunastamatta. No niin, saatte sen takaisin milloin haluatte. Teidän on itsenne päätettävä, onko se kahdentuhannen arvoinen.

Rouva de Boves korjasi pukuansa, ja koko hänen entinen rohkeutensa palasi, kun hän oli kärsinyt rangaistuksensa.

— Sallitte nyt kai minun mennä? hän kysyi kuivasti.

Mutta Bourdoncle oli jo muuta tekemässä. Jouven raportin johdosta hän päätti erottaa Delochen palveluksesta. Myyjä oli typerä eikä osannut pitää varkaita silmällä. Hän ei koskaan oppisi hallitsemaan ostajakuntaa. Rouva de Boves toisti kysymyksensä ja saatuaan luvan lähteä hän heitti Bourdoncleen ja Jouveen murhaavan katseen. Karkeiden sanojen tulvasta, joka pyrki kohoamaan hänen huulilleen, hän valitsi yhden, murhenäytelmien sanavarastosta lainatun ja sinkosi sen painokkaasti:

— Kurjat! hän tiuskaisi paiskaten oven mennessään.

Blanche oli odottanut koko ajan ovella. Koska hän ei tiennyt mitä sen takana tapahtui ja näki Jouven ja myyjättärien kulkevan edestakaisin, hän joutui aivan suunniltaan ja rupesi ajattelemaan santarmeja, käräjiä ja vankilaa. Samassa hän näki hämmästyksekseen Vallagnoscin tulevan, miehensä, jota hän ei vielä oikein uskaltanut sinutellakaan, oltuaan vain kuukauden naimisissa. Tämä rupesi kyselemään häneltä hänen kalpeuttaan ihmetellen:

— Missä on äitisi?… Oletko eksynyt hänestä? Etkö osaa vastata!
Pelkäätkö jotain.

Blanche ei keksinyt hädissään kunnollista valettakaan, vaan kertoi kaikki kuiskaten:

— Äiti … äiti… Hän varasti…

— Mitä, varasti?

Mutta lopulta hän ymmärsi, ettei ollut kysymys leikistä. Hänen vaimonsa kalpeat, pelosta värähtelevät kasvot ilmaisivat sen.

— Hän pisti pitsejä hihaansa, noin … jatkoi Blanche sopertaen.

— Näitkö siis sen! Ja katsoit vain! Vallagnosc kuiskasi kauhistuen, kun ymmärsi, että Blanchekin oli ollut rikokseen osallinen.

Heidän täytyi vaieta, sillä ihmiset alkoivat jo kääntyä katsomaan heitä.

Tuskainen epäröiminen sai Vallagnoscin hetkeksi liikkumattomaksi. Sitten hän teki päätöksensä ja aikoi avata oven mennäkseen Bourdonclen puheille, kun huomasi Mouret'n, joka kulki gallerian poikki. Hän muutti mieltään ja käskien vaimonsa odottaa tarttui vanhan toverinsa käteen ja kertoi hajanaisin sanoin hänelle tapahtuman. Mouret vei hänet kiireesti työhuoneeseensa rauhoittaen häntä mahdollisten seurauksien suhteen. Hän vakuutti Vallagnoscille, ettei tämän ollut tarpeellista sekaantua itse asiaan, ja selitti miten tällaisissa tapauksissa meneteltiin ihmettelemättä vähääkään varkautta, ikäänkuin olisi sitä jo kauan ennustanut. Mutta Vallagnosc päästyään vangitsemisen pelosta ei voinut nähdä asiaa hänen kannaltaan. Hän oli heittäytynyt nojatuoliin, ja nyt, kun hän sai aikaa ajatella, hän rupesi valittamaan kohtalonsa kovuutta. Oliko mahdollista! Rosvojen perheeseen hän siis oli joutunutkin. Hän oli mennyt mielettömään avioliittoonsa yksinomaan ollakseen apelleen mieliksi. Hämmästyen hänen lapsellisen kiivasta mielenpurkaustaan Mouret katseli hänen itkuaan muistellen kuinka toveri oli ennen teeskennellyt pessimistin ivallista välinpitämättömyyttä maallisia rientoja kohtaan ja sanonut, että vain paheessa oli hiukan mielenkiintoa. Haihduttaakseen ystävänsä huolet Mouret rupesi laskemaan leikkiä saarnaten ystävälleen samaa välinpitämättömyyden oppia, jota tämä itse oli kertonut tunnustavansa. Vallagnosc suuttui. Hänen oli mahdotonta toteuttaa elämässään julistamiaan periaatteita, sillä hänen poroporvarillisesta kasvatuksesta pilaantunut luontonsa nousi voittamattomasti kapinaan tapojenturmelusta vastaan. Heti kun tämä kerskaileva epäilijä joutui itse inhimillisen kurjuuden kanssa tekemisiin, hän lakkasi nauramasta ja hänen kylmä ivansa laimeni. Kaikki oli inhottavaa! Hänen sukunsa kunnia oli tahraantunut iäksi, ja maailma tuntui laukeavan liitoksistaan.

— Kas niin, rauhoituhan toki, Mouret sanoi säälien. — Älä viitsi saarnata enää pessimismiä, koska siitä ei näy olevan sinulle lohdutusta. Mutta minun mielestäni sinun pitäisi mennä nyt tarjoamaan kätesi rouva de Boves'ille. Viisaampaa se olisi kaikin puolin kuin nostaa tästä meteli… En olisi, hitto vieköön, uskonut sinua noin herkäksi entiset mielipiteesi muistaen!

— Niin, Vallagnosc huudahti ajattelematta, — eihän se mitään, jos olisi muista kysymys!

Mutta hän nousi päättäen seurata toverinsa neuvoa. He palasivat yhdessä galleriaan, juuri kun rouva de Boves tuli ulos Bourdonclen huoneesta. Juhlallisesti kreivitär otti vastaan vävynsä tarjoaman käden, ja Mouret, joka kohteliaasti kumartaen tervehti häntä ohikulkiessaan, kuuli hänen sanovan:

— He pyysivät anteeksi. Kauheita tuollaiset erehdykset!

Blanche seurasi heitä kävellen heidän takanaan. He katosivat tungokseen.

Mouret lähti syviin mietteisiin vajonneena yksin eteenpäin. Hänelle alkoi käydä selväksi, että häntä kohdannut kosto oli täydellisesti oikeutettu. Voitollisen kiusaajan jalkoihin langennut ostajakunta, jonka hulluus puhkesi tällaisiin rikoksiin, oli saanut Denisestä kostajansa. Hän pysähtyi keskusportaiden ylimmälle askelmalle upottaen katseensa alhaalla kihisevään ostajalaumaan.

Kello oli jo lyönyt kuusi. Päivän kallistuessa iltaan galleriat olivat pimenneet vähitellen ja hallit verhoutuneet varjoihin. Hämärän keskellä syttyivät sähkölamppujen pallot valaen osastojen pohjukkoihin kirkkaan kuutamonsa. Niistä lähti silmiä sokaisevaa valkeutta, ja ne karkoittivat armottomasti varjot. Kun kaikki lamput paloivat, kohosi ihastuksen humina joukkojen keskeltä.

Valkotavaroiden näyttely tuli tässä valaistuksessa satumaisen ihanaksi. Suunnaton valkeuden tulva tuntui syttyvän tuleen ja muuttuvan valoksi, se heijastui Monsignyn gallerian palttinoissa ja musliineissa loistavana kuin itäisellä taivaalla päivänkoitteen ensimmäinen valojuova ja leimahti Michodièren gallerian punoksista ja nauhoista, napeista ja soljista, helmistä ja hopeoiduista pronssiesineistä päivänpaisteessa kylpevien kaukaisten vuorenhuippujen kirkkaudella. Mutta varsinkin oli valo valloillaan keskusgallerian liekehtivässä hohteessa, patsaita kiertävissä valkeissa harsoissa, portaita verhoavissa valkeissa kudonnaisissa, katossa liehuvissa valkeissa peitoissa, pitsien ilmassa parveilevissa valkoperhosissa. Unelmien tähtitaivaana se tuikki, paratiisin häikäisevää selkeyttä se kuvasi, valonruhtinattaren häissä riemuitsevaa paratiisia. Ja keskellä liehui silkkihallin teltta valkeine verhoineen, pitsikankaineen ja hohtoharsoineen kätkien valkeuteen satujen valkohipiäisen morsiamen.

Mouret katseli kansaansa, joka liikkui valkeuden keskellä. Se kuvastui mustana valon taustaa vasten. Ihmismeren pinta kohosi kuin huumeessa hyökyen myrskyisen myyntipäivän tyyntyessä. Ihmiset alkoivat poistua. Myyntipöydät hukkuivat jäännöskankaiden alle, kulta helisi kassojen raha-arkuissa ostajajoukkojen siirtyessä ovea kohti voimattomina, tyrkittyinä, tyydytettyään halunsa ja häveten huvituksiaan moisessa paikassa. He olivat kokonaan hänen, talon hallitsijan hallussa, he tottelivat häntä hurmaantuneina tavaroiden runsaudesta, huokeahintaisuusjärjestelmästä, palauttamismahdollisuudesta, mainostuksesta ja mieltä hivelevästä kohteliaisuudesta. Äiditkin olivat jo alistuneet hänen valtikkansa alle, hän hallitsi kaikkia itsevaltiaan karkeaotteisesti, joka oikkunsa mukaan voi tuhota kotien onnen ja rauhan. Hän oli luonut naisille uuden uskonnon ja pystyttänyt jumalalle temppelin, missä heidän sielunsa kirkot hylättyään viettivät joutoaikansa, rauhattomuuden ja tyhjyyden tunnit, jotka kirkonmenojen puutteessa olivat jääneet täyttämättä, ja tarjosivat suitsutusta kauneuden kuolemattomalle jumalalle. Jos Mouret olisi sulkenut heiltä ovensa, niin kadulla olisi noussut meteli, alttariltaan ja jumalanpalveluksestaan karkoitettujen kapina. Hän näki heidät myöhäisestä ajankohdasta huolimatta vieläkin samoamassa suunnattoman rautaverkon silmukoissa pitkin riippusiltoja ja kierreportaita. Rouva Marty tyttärineen korkeimmalle kiivenneenä vaelsi huonekalujen keskellä; lapsilaumansa pidättämä rouva Bourdelais kierteli alakerrassa voimatta riistäytyä korutavaraosastolta; rouva de Boves riippuen Vallagnoscin käsivarressa ja tyttärensä seuraamana kulki hiljalleen tavaratalon poikki uskaltaen vieläkin pysähtyä tiskien eteen ihailemaan kankaita. Mutta alhaalla tunkeilevasta taajasta joukosta, tuosta elämästä paisuvien ja haluista sykkivien povien merestä, jonka pinnalla orvokkivihkot keinuivat, Mouret ei nähnyt muuta kuin rouva Desforges'in, kun tämä rouva Guibalin seurassa viivytteli käsineosastolla ostamassa hänkin mustasukkaisesta vihastaan huolimatta. Ja viimeisen kerran Mouret tunsi olevansa heidän herransa, näki heidät matelemassa sähkövalossa jalkojensa juuressa, silmäili laumaansa, jolta oli saanut rikkautensa.

Hän lähti kulkemaan gallerioihin, niin täydellisesti ajatuksiensa vallassa, että heittäytyi pahimpaan tungokseen. Kun hän kohotti päätään, hän huomasi olevansa uudessa muotitavaraosastossa, jonka ikkunat olivat Dix-Décembrenkadulle. Hän pysähtyi ikkunaan katsomaan ostajajoukkojen poistumista. Laskeva aurinko kultasi valkeiden talojen kattoja, ja sinitaivas kalpeni viileän tuulen virkistämänä. Aarreaitan sähkölamput heittivät hämärtyvälle kadulle valoaan, joka siellä näytti kalpealta ja elottomalta kuin taivaanrannalle syttyvien tähtien tuike auringon laskiessa. Oopperan ja Pörssin suunnalla hukkui liikkumattomien vaunujen kolminkertainen jono varjoon; valjaat vain välähtelivät paikoin lyhdyn syttyessä ja sytyttäessä kipinän hopeoitujen kuolaimien pintaan. Yhtä mittaa kuului livreepukuisten palveluspoikien huutoja, ja vaunujen jonosta erosi silloin tällöin yhdet poistuakseen katua pitkin kavionkapseen kaikuessa. Jonot supistuivat pienemmiksi, kuudet ajoneuvot lähestyivät samaan aikaan, vaunujen ovet paiskattiin kiinni, ruoskat läjähtivät ja kävelijät juoksivat hätäisesti kadun poikki selvitäkseen pyörien tungoksesta. Tila väljeni sitä myöten kuin ostajakunta hajaantui kaupungin kaikille suunnille puhdistettuaan tavaratalon tyhjäksi. Mutta Aarreaitan katonharjat suurine kultaisine kirjaimineen ja ilmaan kohoavine lippuineen leimusivat vielä laskevan auringon tuleen sytyttäminä, ja tavaratalo näytti niin suunnattoman suurelta, että se muistutti mainoskuvien hirviötä, paperille kuvattua yhdyskuntarakennusta, joka nielaisi ympäristön talot ja litisti maan tasalle taivaanrannalla siintävät metsäiset kummut. Pariisin henki ja elämä tuntui rauhoittuvan ja lauhtuvan illan pimetessä, häilyi hiljaa hyväillen viimeisten katuja vierivien vaunujen rinnalla ja nukkui sitten yön pimeään.

Mouret seisoi yhä samassa paikassa, katse kaukana. Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Naisen voittaja, Pariisin kukistaja, tunsi keskellä voitonriemuaan sydämensä heikkenevän ja tahtonsa horjuvan, tunsi itse joutuvansa mahtavamman vallan alaiseksi. Hänessä heräsi mieletön halu heittää aseensa, luopua voitosta ja tunnustaa toisen herruutta ja osoittaa siinä samaa epäjohdonmukaisuutta kuin sotasankari, joka palattuaan voittajana taistelusta taipuu noudattamaan lapsen oikkua. Kuukausien kuluessa hän oli ponnistanut vastaan, tänä aamuna vielä hän oli vannonut tukahduttavansa rakkautensa, ja nyt, kun hän oli päässyt mahtavuutensa kukkulalle, hänen päätään huimasi ja hän luopui vastarinnasta tavoitellakseen epätoivoisesti sitä, mikä ennen oli näyttänyt hänestä mielettömyydeltä. Hänen hetkessä syntynyt päätöksensä oli jo seuraavassa hetkessä kasvanut niin lujaksi, ettei mikään tuntunut hänestä tärkeämmältä.

Illalla, kolmannen pöytäkunnan noustua aterioimasta, hän odotti työhuoneessaan. Väristen kuin nuori poika, jolla on voitto tai tappio kysymyksessä, hän käveli edestakaisin voimatta rauhoittua ja palasi alinomaa ovelle kuuntelemaan tavaratalosta kohoavia järjestämistyötä suorittavan henkilökunnan ääniä. Vähäisinkin askelten kopina sai hänet säpsähtämään. Kerran hän jo riensi ovelle vastaan.

Se oli Lhomme, joka lähestyi hitaasti tekemään tiliä päivän tuloksesta. Tänään oli keräytynyt niin paljon hopeaa ja kuparia ja kuorma oli niin painava, että hänen oli täytynyt ottaa avukseen kaksi kantajaa. Hänen takanaan Joseph ja eräs tämän tovereista kantoivat ähkien ja puhkien selässään suurta säkkiä; kassanhoitaja itse käveli ensimmäisenä kantaen paperi- ja kultarahoja, paperirahoja salkussa, kultarahoja kahdessa pussissa, jotka riippuivat hänen kaulassaan ja joiden painosta koko hänen ruumiinsa horjui. Hitaasti hän oli tullut tavaratalon poikki myyjien tervehtimänä. Käsine- ja silkkiosastot olivat tarjoutuneet nauraen auttamaan häntä, verka- ja villakangasosastot olivat katsoneet ahnaasti hautoen toivoa, että hän kompastuisi ja kylväisi kullan ympäri lattiaa. Ukon oli täytynyt nousta portaita ja kulkea pitkin riippusiltoja, kuljettaa ilmojen halki tämä rikkaus, jota myyjät nenä pystyssä ja suu auki hartaasti katselivat. Toisessa kerroksessa valmiiden vaatteiden, hajuvesien, pitsien ja huivien osastot olivat kumartaneet häntä niinkuin kirkossa uskovaiset kumartavat ehtoollisleipää. Kuhina lisääntyi ja kasvoi kultaista vasikkaa palvovan kansan mahtavaksi meluksi.

Mouret avasi oven, ja Lhomme astui sisälle kantajien seuraamana.
Hengästyneenä hän lepäsi hetken ja sanoi sitten kajahtavalla äänellä:

— Miljoonakaksisataaneljäkymmentäseitsemän frangia yhdeksänkymmentäviisi centimea.

Vihdoinkin oli siis päästy miljoonaan, yhdessä päivässä kerättyyn miljoonaan, josta Mouret oli kauan uneksinut. Mutta nyt hän ei tuntenut välittävänsä siitä. Hän teki vihaisen liikkeen ja sanoi odotuksissaan pettyneen miehen kärsimättömyydellä:

— Vai miljoona. Hyvä on, pankaa se tuohon.

Lhomme tiesi, että Mouret tahtoi mielellään tarkastaa tuottavimpien päivien rahatulokset, ennenkuin ne vietiin keskuskassaan. Hän laski kuormansa pöydälle. Säkit ja pussit täyttivät sen kokonaan rutistaen alleen paperit ja ollen vähällä kaataa mustepullon. Pakkauksista vierivät kullat, hopeat ja kuparit muodostivat suuren kasan, joka vasta ostajakunnan käsistä lähteneenä oli vielä eloa ja lämpöä täynnä.

Kassanhoitaja kääntyi loukkaantuneena isännän tylyydestä lähteäkseen, kun samassa Bourdoncle saapui iloisesti huutaen:

— Kas niin, tällä kertaa päästiin perille; miljoona on käsissämme!

Mutta huomatessaan Mouret'n kuumeisen levottomuuden hän ymmärsi mitä oli tekeillä ja vaikeni. Hänen silmissään välähti ilo, ja hetken aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:

— Olette siis päättänyt, eikö niin? Oikeassa olette. Olen samaa mieltä kuin tekin.

Mouret astui hänen eteensä ja ärjyi jyrisevällä myrskyisten päiviensä äänellä:

— Kuulkaahan, kunnon ystävä, olette liian hyvillänne… Luulette kai, että olen nyt mennyttä kalua, ja hiotte hampaitanne. Mutta älkää siihen luottako. Minua ei ole niinkään helppoa syödä.

Mouret oli siis arvannut. Hämmästyneenä tästä jyrkästä hyökkäyksestä
Bourdoncle änkytti:

— Mitä tarkoitatte? Laskette kai leikkiä. Ainahan minä olen ollut teidän innokas ihailijanne.

— Älkää valehdelko! Mouret huusi vielä kiivaammin. — Typeryyttä se oli, kun taikauskossamme pelkäsimme, että naimisiinmeno oli onnettaren karkoittamista. Onneksemme se on meille päinvastoin, terveydeksi ja tasapainoksi!… Niin kyllä, ystäväni, aion naida hänet, ja jos joku uskaltaa hiiskahtaakaan, heitän hänet ulos. Tekin, Bourdoncle, saatte kyllä käydä kassalla niinkuin muutkin.

Hän osoitti ovea, ja Bourdoncle lähti. Denise tuli häntä vastaan ovella. Bourdoncle tervehti syvään kumartaen ja katosi.

— Vihdoinkin tulitte! Mouret sanoi hiljaa.

Denise oli kalpea liikutuksesta. Hänen mielenahdistuksensa oli käynyt vieläkin tuskaisemmaksi Delochea kohdanneen onnettomuuden johdosta. Kuullessaan Delochen omasta suusta ikävän erottamisuutisen hän oli tarjoutunut puhumaan hänen puolestaan, mutta Deloche oli kieltänyt sanoen tahtovansa kadota onnellisten tieltä oltuaan heille vain kiusaksi. Silloin Denise oli itkusilmin sanonut hänelle hellästi säälivät jäähyväisensä niinkuin sisar veljelleen. Unhoon hän itsekin tahtoi joutua. Hänen täälläolonsa oli lopussa ja hänen voimansa alkoivat pettää. Sen verran häneltä vielä vaadittiin tahdonlujuutta, että jaksoi kestää eron. Jos hänellä oli rohkeutta tarpeeksi murskata sydämensä, niin tuokion kuluttua hän olisi vapaa menemään, pakenemaan kauas itkemään.

— Johtaja, te sanoitte tahtovanne tavata minut, hän sanoi tyynenä niinkuin aina. — Olisin sitä paitsi itsestänikin tullut kiittämään teitä kaikesta hyvyydestänne.

Huoneeseen astuessaan hän oli nähnyt kirjoituspöydälle lasketun rahojen paljouden, ja se loukkasi häntä. Rouva Hédouinin kuva tuntui katsovan heitä ikuista hymyään hymyillen.

— Yhäkö te siis pysytte lähtöpäätöksessänne? kysyi Mouret vapisevalla äänellä.

— Pysyn, herra. Pakosta.

Silloin Mouret tarttui hänen käteensä ja hänen hellyytensä puhkesi sanoiksi murtaen pitkäaikaisen tekokylmyyden sulut.

— Jos pyytäisin teitä vaimokseni, Denise, lähtisittekö silloin?

Mutta Denise oli vetänyt kätensä pois ja huudahti epätoivoisesti, ikäänkuin suuren tuskan vallassa:

— Oi, herra Mouret, pyydän teitä, älkää sanoko niin! Älkää lisätkö tuskiani! Jumala tietää, että juuri sentähden lähden, ettei sellainen onnettomuus tapahtuisi!

Hän jatkoi puolustuspuhettaan sopertaen hajanaisia sanoja. Hän oli kärsinyt tarpeeksi talon juoruissa. Vieläkö hänen piti omissa silmissään ja muiden silmissä näyttää kunniattomalta naiselta! Sekö vielä puuttui! Ei ikinä. Sellainen hulluus oli estettävä, ja hän pystyi estämään sen. Mouret kuunteli häntä tuskissaan toistamiseen toistaen:

— Tahdon sitä … tahdon sitä…

— Se on mahdotonta… Entä veljeni! Olen vannonut eläväni naimatonna.
En toki voi tuoda teille kahta lasta, vai mitä?

— Minäkin otan heidät veljikseni… Suostukaa, Denise!

— En, en, antakaa minun olla! Tuotatte minulle tuskaa.

Mouret tunsi voimiensa pettävän. Tämä viimeinen este teki hänet hulluksi. Eikö Denise siis näilläkään ehdoilla luopunut kiellostaan? Alhaalla tuhannet apulaiset häärivät kuninkaallisten rikkauksien keskellä, työn touhusta kohoava jyske särki hänen korviaan. Ja tuo rahojen paljous tuossa! Hän olisi tahtonut heittää sen kadulle.

— Menkää sitten, sanoi hän itkuun purskahtaen… — Menkää rakastettunne luo… Siinä on syy, eikö niin? Johan te olette sanonut sen minulle. Minun olisi pitänyt uskoa ja jättää teidät rauhaan.

Denise ei jaksanut kestää tällaista epätoivonpuuskausta. Hänen sydämensä suli, ja rajusti kuin lapsi hän heittäytyi Mouret'n kaulaan nyyhkyttäen hänkin ja kuiskaten:

— Oi, herra Mouret, teitähän minä rakastan!

Naisten Aarreaitan mahtava jyske oli kuin kaukaisten väkijoukkojen tervehdys. Rouva Hédouin hymyili heille. Mouret oli painunut kirjoituspöydälle istumaan keskelle rahakasoja, joita hän ei enää nähnyt. Hän ei päästänyt Deniseä sylistään, vaan painoi hänet hurjasti sydäntään vasten sanoen, että nyt tämä sai lähteä kuukaudeksi Valognes'iin, jottei henkilökunnalla olisi syytä panetteluun. Sitten hän lupasi tulla itse hakemaan morsiantaan taluttaakseen hänet kädestä valtakuntansa porteista sisään.