Neljä päivää

by Émile Zola

II.

Kesä.

Kun sinä päivänä kello kolme aamulla heräsin, makasin paljaalla maalla lopen uuvuksissa, kasvot hiessä. Helteinen ja painostava kesäkuunyö painoi raskaana rintaani.

Ympärilläni nukkuivat toverini vaippoihinsa kääriytyneinä; he muodostivat mustia täpliä harmaassa maassa ja hämärä tasanko läähätti: olin kuulevinani nukkuvan joukon kovan hengityksen. Etäisiä huutoja, hevosten hirnuntaa, aseiden kalinaa kuului värähtelevässä hiljaisuudessa.

Puolenyön aikaan oli sotajoukko pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn panna nukkumaan. Kolme päivää olimme marssineet auringon paahtamina, tomun sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme, kukkuloilla taivaanrannalla. Päivän koittaessa piti ratkaiseva taistelu taisteltaman.

Uupumus oli minut vallannut Kolme tuntia olin nukkunut liikahtamatta, uneksumatta, kuin rikkirevittynä. Juuri liiallinen väsymys oli minut herättänyt. Seljälläni loikoen, silmät selki selällään ajattelin katsellen yöhön, ajattelin tuota taistelua, tuota murhaamista, jota aurinko kohta tulisi valaisemaan. Jo kuusi vuotta olin jokaisessa taistelussa ensimäisen laukauksen pamahtaessa sanonut jäähyväiset rakkailleni, Babetille, setä Lazarelle. Ja juuri nyt kun vain kuukausi puuttui vapautumisestani, täytyi minun vielä kerran sanoa heille jäähyväiset, tällä kertaa kenties ijäksi.

Sitten tulivat ajatukseni lempeämmiksi. Kun suljin silmäni näin Babetin ja Lazare sedän. Kuinka siitä olikaan pitkä aika, kun olin heitä syleillyt. Muistin eropäivämme; setäni valitti, että hän oli niin köyhä, että hänen täytyi antaa minun lähteä, ja Babet oli illalla vannonut odottavansa minua, vannonut, ettei milloinkaan tulisi rakastamaan muita kuin minua. Minun oli täytynyt jättää kaikki, isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourgesissa. Silloin tällöin oli tullut muutamia kirjeitä minulle kertomaan, että minua yhä vielä rakastettiin ja että onni odotti minua rakastetussa laaksossani. Ja minä, minun täytyi taistella, täytyi antaa tappaa itseni.

Rupesin uneksimaan kotiintuloani. Näin vanhan setäraukkani pappilan kynnyksellä ojentavan minua kohden vapisevat käsivartensa; ja hänen takanaan oli Babet aivan punaisena, hymyillen kyynelten läpi. Minä heittäydyin heidän syliinsä ja syleilin heitä sopertaen…

Äkkiä rummun pärinä sai minut takaisin kauheaan todellisuuteen. Aamu oli koittanut, harmaa tasanko laajeni aamu-usvassa. Maa alkoi elää, joka taholta kohosi epäselviä haamuja. Kasvava melu täytti ilman; kuului torventoitotusta, hevosten kavioiden kopinaa, tykistön jyrinää, komennushuutoja. Sota kohosi uhkaavana onnenunelmieni väliin.

Nousin vaivaloisesti, oli aivan kuin jäseneni olisivat olleet poikki ja pääni olisi ollut halaistu. Kokosin kiireesti mieheni, sillä minun on sanottava, että olin kohonnut kersantiksi. Saimme määräyksen asettua vasemmalle ja ottaa haltuumme muuan pieni kukkula, joka vallitsi tasankoa.

Juuri kun olimme lähdössä, juoksi kirjeenkantaja ohitse ja huusi:

— Kirje kersantti Gourdonille!

Ja hän ojensi minulle ryppyisen ja tahrautuneen kirjeen, joka kukaties jo viikon oli kuleksinut postinhoitajan laukussa. Tuskin ennätin tuntea Lazare setäni käsialan.

— Eteenpäin mars! huusi päällikkö.

Minun täytyi marssia. Muutaman silmänräpäyksen pidin rakasta kirjettäni kädessä ahmien sitä katseillani; se poltti sormiani, olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut istuutua, itkeä mielinmäärin sitä lukiessani. Minun oli pakko kätkeä se takkini alle sydäntäni vasten.

En ollut milloinkaan tuntenut niin suurta tuskaa. Lohduttaakseni itseäni ajattelin, mitä setäni oli usein toistanut: olin elämäni kesässä, tulisen taistelun hetki oli käsissä, minun oli urheasti täytettävä velvollisuuteni, jos mielin saada rauhallisen ja hedelmällisen syksyn. Mutta nämät ajatukset tekivät minut yhä toivottomammaksi; kirje, joka tuli minulle kertomaan onnesta poltti sydäntäni, jossa heräsi vastenmielisyys sodan mielettömyyttä vastaan. Ja minä en voinut edes lukea sitä! Tulisin kukaties kuolemaan saamatta tietää mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen kerran Lazare sedän lempeitä sanoja.

Olimme ennättäneet kukkulalle. Meidän oli odotettava määräystä lähteä eteenpäin. Taistelukenttä oli mainiosti valittu, jotta mielinmäärin saattoi tappaa toisiaan. Suunnaton lakeus levisi usean penikulman laajuudelta aivan paljaana, ilman ainoatakaan puuta, ainoatakaan taloa. Pensasaidat ja pensaikot muodostivat pieniä täpliä valkeassa maassa. En ole milloinkaan nähnyt sellaista kenttää, tomumerta, maaperää, joka sieltä täältä oli halkeillut näyttäen ruskeat sisuksensa. Ja milloinkaan en myöskään ole nähnyt niin hehkuvan kirkasta taivasta, niin kaunista ja helteistä kesäkuun päivää; kello kahdeksalta poltti lämminnyt ilma kasvojamme.

Jo kauvan aikaa oli kuulunut ammunnan epäsäännöllinen pauke, kanuunan kumean äänen säestämänä. Viholliset, vaaleapukuiset itävaltalaiset olivat lähteneet kukkuloilta ja kenttä oli täynnä pitkiä miesrivejä, jotka näyttivät hyönteisten suuruisilta. Olisi voinut luulla sitä levottomaksi muurahaiskeoksi. Savupilviä leijaili taistelukentän päällä. Aika ajoin, kun savupilvet hajosivat näin sotilaita, jotka pakenivat äkillisen kauhun valtaamina. Oli kauhunhetkiä, jolloin miehet pakenivat, ja häpeän- ja rohkeudenpuuskia, jotka jälleen saattoivat heidät luotituiskuun.

En kuullut haavoittuneiden huutoja, enkä nähnyt veren vuotavan. Näin vain mustien pilkkujen kaltaisina kuolleet, jotka pataljoonat jättivät jälkeensä. Aloin uteliaana katsella jo ukkojen liikkeitä ja minua harmitti savu, joka peitti minulta suuren osan näytelmää. Tunsin jonkunlaista itsekästä iloa tietäessäni olevani turvassa, kun toiset kuolivat.

Kello yhdeksältä saimme käskyn lähteä eteenpäin. Me laskeuduimme kukkulalta voimisteluaskelin, suuntasimme kulkumme keskustaa kohti, joka oli vaarassa. Askeleittemme säännöllinen töminä tuntui kammottavalta. Rohkeimmatkin meistä läähättivät kasvot kalpeina ja vääntyneinä.

Olen luvannut sanoa totuuden. Ensimäisten luotien vinkuessa pysähtyi pataljoona äkkiä valmiina pakenemaan.

— Eteenpäin, eteenpäin! huusivat päälliköt.

Mutta me seisoimme kuin kiinninaulattuina maahan ja kumarruimme joka kerta kun luoti vinkui korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei häpeä olisi minua pidättänyt, olisin heittäytynyt vatsalleni tomuun.

Edessämme oli suuri savuesirippu, jonka läpi emme uskaltaneet. Punaiset salamat halkaisivat savun. Ja me vapisimme, emmekä vieläkään liikahtaneet. Mutta kuulat tulivat meidän luoksemme asti; sotamiehiä kaatui ulvoen. Päälliköt huusivat kovemmin:

— Eteenpäin, eteenpäin!

Taaimmaiset rivit, joka tunkivat päällemme, pakoittivat meidät liikkumaan. Silloin me kokosimme uudelleen rohkeutemme ja sulkien silmämme astuimme savupilveen.

Hirmuinen raivo oli vallannut meidät. Kun pysähtymishuuto kuului, saatoimme töintuskin pysähtyä. Liikkumattomana ollessa valtaa pelko, tekee mieli paeta. Ampuminen alkoi. Me ammuimme eteemme tähtäämättä, tuntien jonkunlaista huojennusta saadessamme lähettää kuulia savuun. Muistan, että laukasin koneellisesti, huulet yhteenpuristettuina, silmät suurina; en enää pelännyt, sillä totta puhuen, en enää tiennyt elinkö edes. Yksi ainoa ajatus liikkui päässäni: minun oli ammuttava kunnes kaikki oli lopussa. Vasemmanpuolinen naapurini sai kuulan kasvoihinsa ja kaatui minun päälleni; minä työnsin hänet raa'asti pois pyyhkien poskeani, joka oli peittynyt vereen. Ja minä rupesin jälleen ampumaan.

Muistan vielä nähneeni everstimme herra de Montrevertin, joka varmana ja suorana istui hevosen selässä, katsellen rauhallisena sivulta vihollista. Tämä mies oli minusta kuin jättiläinen. Hän ei voinut ampumisella hälventää ajatuksiaan ja hänen rintansa oli siinä aivan leveänä meidän yläpuolellamme. Vähänväliä hän katsoi alas ja huusi kovalla äänellä: — Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit! Ja me suljimme rivit kuin lampaat, polkien tylsinä kuolleita ja ammuimme yhä. Tähän asti oli vihollinen lähettänyt meihin vain kiväärinkuulia, nyt kuului kumea pamaus, tykinkuula kaatoi meiltä viisi miestä. Patteri, jonka täytyi olla aivan meitä vastapäätä, ja jota emme voineet nähdä, oli alkanut tulen. Kuulat iskivät lakkaamatta miltei samaan paikkaan, tekien riviin verisen aukon, jonka me heti tukimme säikähtyneiden eläinten itsepintaisuudella.

— Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit! toisti eversti kylmästi.

Me annoimme kanuunille ihmislihaa raadeltavaksi. Joka kerta kun sotilas kaatui astuin askeleen surmaa kohti, lähenin sitä paikkaa, jossa kanuunankuulat kumeasti jyrisivät, musertaen miehet, joiden oli tullut vuoro kuolla. Ruumiita kokoontui sille paikalle ja kohta eivät kuulat enää tavanneet muuta kuin läjän silvottuja ruumiita, jokainen uusi kanuunanlaukaus lennätti ilmaan jäsenienpalasia. Me emme enää voineet sulkea rivejä.

— Hyökätkää pajuneteilla!

Ja pataljoona juoksi raivoisana kuulasateessa kanuunia kohti. Savu-esirippu meni rikki, me näimme pienellä mäellä vihollisen tykistön, joka oli punaisena tulesta, ja jonka kaikki kanuunat olivat tähdätyt meitä vastaan. Mutta hyökkäys oli tehty, kuulat sattuivat enää vain kuolleisiin.

Minä juoksin eversti Montrevertin rinnalla, jonka hevonen oli surmattu ja joka taisteli kuin pelkkä sotamies. Äkkiä sattui minuun kuula, tuntui kuin rintani olisi avautunut ja olkapääni irroitettu ruumiista. Raju tuuli pyyhkäisi kasvojani.

Ja minä kaaduin. Eversti kaatui viereeni. Syvä huumaus piti minua kahleissaan. Silmät auki katselin eteeni mitään näkemättä, oli kuin ei minulla enää olisi ollut jäseniä, kuin olisivat aivoni olleet tyhjät. En kärsinyt, sillä elämä näytti paenneen ruumiistani.

Raskaana, armotta lankesi aurinko suoraan kasvoilleni kuin hehkuva lyijy. En sitä tuntenut. Vähitellen elämä minuun palasi; jäseseni tulivat kevyemmiksi, olkapääni yksin pysyi suunnattoman painon musertamana. Vaistomaisesti kuin haavoitettu eläin aijoin silloin nousta istumaan. Minulta pääsi tuskan huudahdus ja minä vaivuin takaisin maahan.

Mutta minähän elin nyt, minä näin, minä ymmärsin. Tasanko levisi paljaana ja autiona, aivan valkoisena auringonpaisteessa. Hehkuvan kirkas taivas kaareutui sen hävityksen yli, ruumisläjät nukkuivat kuumuudessa ja maahan hakatut puut, jotka kuivettuivat, olivat nekin kuin ruumiita. Kamala hiljaisuus ympäröi kuolleita, mutta silloin tällöin särki tämän hiljaisuuden koleat valitushuudot, jotka saivat sen väräjämään. Kukkuloilla taivaanrannalla leijaili pieniä savupilviä, jotka muodostivat harmaita täpliä taivaan kirkkaaseen sineen. Taistelua jatkui kukkuloilla.

Ajattelin, että me olimme voittaneet ja tunsin itsekästä iloa ajatellessani, että saatoin kuolla rauhassa tällä autiolla kentällä. Ympärilläni oli maa musta. Kohottaessani päätäni näin muutaman metrin päässä vihollisten tykistön, jonka kimppuun olimme hyökänneet. Taistelu oli mahtanut olla kauhea: mäen peittivät revityt ja muodottomat ruumiit, verta oli vuotanut niin virtanaan, että tomu oli kuin suuri punainen matto. Ruumiiden yläpuolella näkyivät kanuunain tummat suut. Minä värisin kuunnellessani noiden kanuunain äänettömyyttä.

Hiljaa, äärettömän varovaisesti onnistui minun viimein asettua vatsalleni. Nojasin päätäni suurta, aivan veren tahraamaa kiveä vasten ja otin povestani Lazare setäni kirjeen. Panin sen silmieni eteen, mutta kyyneleeni estivät minua sitä lukemasta.

Ja aurinko paahtoi selkääni, veren kirpeä haju kirveli kurkkuani. Ympärilläni oli sydäntäviiltävä taistelutanner, olin kuin kuolemankankeuden jäykistämä. Sydänparkani itki tässä tuonen kuumassa ja inhoittavassa äänettömyydessä.

Lazare setä kirjoitti:

'Rakas lapseni!

Olen saanut kuulla, että sota on julistettu ja toivon vielä että sinä saat vapautesi ennen taistelun alkamista. Joka aamu rukoilen Jumalaa suojelemaan sinua uusista vaaroista, hän on täyttävä rukouksesi, hän sallii, että sinä kerran suljet silmäni.

Oi Jean raukkani, minä alan vanheta, tarvitsen kipeästi käsivarttasi. Poismenostasi lähtien en ole enää tuntenut rinnallani nuoruuttasi, joka antoi minulle takaisin kaksikymmentä vuottani. Muistatko aamukävelyjämme tammikäytävässä? Nyt en uskalla kävellä puitten alla; olen yksin, minua peloittaa. Durance itkee. Tule pian minua lohduttamaan, hälventämään huoleni…'

Olin tukahtua nyyhkytyksiin, enkä voinut jatkaa. Samassa kuului sydäntäsärkevä huuto muutaman askeleen päässä minusta. Muuan sotamies nousi äkkiä kasvot vääntyneinä, hän kohotti vaivaloisesti käsivartensa ja vaipui maahan vääntelehtien hirveissä kouristuksissa, — sitten ei hän liikkunut enää.

'Toivon Jumalaan, jatkoi setäni, hän tuo sinut takaisin Dourgesiin terveenä ja raittiina, ja me alotamme uutta rauhallista elämää. Annahan kun uneksin ääneen, kerron sinulle tulevaisuuden suunnitelmistani.

Sinä et enää mene Grenobleen, sinä jäät luokseni; minä teen lapsestani maaemon pojan, maamiehen, joka iloisena elää peltotöissään.

Ja minä tulen taloosi. Vapisevat käteni eivät kohta enää voi pidellä hostiaa. En pyydä taivaalta muuta kuin saada kaksi vuotta elää siten luonasi. Se olisi palkka muutamista hyvistä töistä, jotka olen tehnyt. Sinä kuljet silloin välistä kanssani rakkaan laaksomme polkuja pitkin, täällä, missä jokainen kallio, jokainen pensaisto muistuttaa minua nuoruudestasi, jota niin suuresti olen rakastanut…'

Minun oli pakko vielä kerran keskeyttää. Tunsin olkapäässäni niin rajua kipua, että olin toisen kerran mennä tainnoksiin. Hirveä levottomuus valtasi minut; minusta näytti, että ammunta läheni, ja minä ajattelin kauhulla, että sotajoukkomme peräytyisi ja paetessaan tallaisi ruumiini. Mutta minä en vieläkään nähnyt muuta kuin pieniä savupilviä, jotka leijailivat kukkuloilla.

Lazare setä jatkoi:

'Ja meitä olisi kolme, jotka rakastaisimme toisiamme. Oi rakastettu Jean, kuinka sinä olit oikeassa antaessasi hänelle eräänä aamuna juoda Durancen rannalla. Minä epäilin Babetia, olin vihainen ja nyt minä olen kateellinen, sillä ymmärrän hyvin, etten minä voi milloinkaan sinua niin rakastaa kuin hän sinua rakastaa. "Sanokaa hänelle", sanoi hän minulle eilen punastuen, "että jos hän antaa tappaa itsensä, heittäydyn minä jokeen sillä kohtaa, missä hän antoi minulle juoda."

Jumalan rakkauden nimessä säästä elämääsi. On asioita, joita minä en ymmärrä, mutta minä tunnen kuitenkin, että onni odottaa sinua täällä. Nimitän jo Babetia tyttärekseni; näen hänet rinnallasi kirkossa, siunatessani teidän liittonne. Tahdon, että se on oleva viimeinen messuni.

Babet on nyt suuri ja kaunis tyttö. Hän auttaa sinua töissäsi…'

Laukausten ääni oli etääntynyt. Minä itkin suloisia kyyneleitä. Sotamiehet, jotka korisivat kanuunanpyörien välissä päästivät kolkkoja valitushuutoja. Näin yhden, joka ponnisteli irtautuakseen toveristaan, joka oli haavoitettu kuten hänkin ja jonka ruumis pusersi hänen rintaansa. Ja kun tämä valittaen taisteli vastaan, työnsi sotamies hänet tylysti pois, niin että hän alkoi vieriä mäenrinnettä alas, ulvoen tuskasta. Tähän valitukseen vastasi korina ruumisläjästä.

Laskevan auringon säteet olivat vaaleanpunaiset. Taivaan sini oli käynyt vaaleammaksi.

Luin Lazare sedän kirjeen loppuun

'Aijoin ainoastaan, sanoi hän vielä, antaa sinulle meistä tietoja, rukoilla sinua tulemaan mahdollisimman pian tekemään meidät onnellisiksi. Ja nyt minä itken, lörpöttelen kuin vanha lapsi. Jean, minä rukoilen, ja Jumala on hyvä.

Vastaa minulle pian, määrää jos mahdollista tulopäiväsi.
Babet ja minä laskemme viikkoja. Näkemiin, rohkeutta.'

Tulopäiväni…! Suutelin nyyhkyttäen kirjettä, hetken aikaa luulin suutelevani Babetia ja Lazare setää. Milloinkaan en varmaankaan saisi heitä nähdä. Kuolisin kuin koira tomuun polttavan auringon alla. Ja tällä surullisella kentällä, kuolinkorinain keskellä sanoivat rakkaani minulle jäähyväiset. Korvani suhisivat hiljaisuudessa; katselin valkeata veren peittämää maata, joka levisi autiona aina taivaanrannan harmaisiin viivoihin. Toistin itsekseni: "Minun täytyy kuolla". Suljin silmäni, muistin Babetia ja Lazare setää.

En tiedä kuinka pitkän ajan vietin tuskallisessa horroksessa. Sydämeni kärsi enemmän kuin ruumiini. Kuumat kyyneleet vierivät hitaasti poskilleni. Huolimatta kuumeen herättämistä tuskallisista ajatuksista kuulin korinaa, joka muistutti sairaan lapsen valitusta. Aika ajoin heräsin, katselin ihmetellen taivasta.

Ymmärsin viimein, että herra de Montrevert muutaman askeleen päässä siten valitti. Olin luullut hänen saaneen surmansa. Hän makasi kasvot maata vasten kädet levitettyinä. Tämä mies oli ollut hyvä minulle ja minä ajattelin, etten voinut antaa hänen kuolla siten kasvot maassa, ja minä aloin ryömiä häntä kohden.

Kaksi ruumista eroitti meidät. Aijoin ensin kiivetä niiden ylitse lyhentääkseni matkaa, sillä joka kerran kun liikahdin, koski olkapäähäni kamalasti. Mutta minä en uskaltanut. Ryömin polvillani auttaen toisella kädelläni. Päästyäni everstin luo, huokasin helpotuksesta, minusta tuntui, että olin vähemmin yksin; me kuolisimme yhdessä, eikä tämä yhteinen kuolema minua kauhistuttanut.

Tahdoin, että hän näkisi auringon ja käänsin hänet mahdollisimman hellävaroen. Kun auringonsäteet sattuivat hänen kasvoihinsa, huokasi hän raskaasti, ja hän aukaisi silmänsä. Kumartuneena hänen ylitseen minä koetin hymyillä. Hän painoi jälleen silmänsä umpeen; hänen vapisevista huulistaan ymmärsin, että hän oli tajussaan ja kärsi.

— Tekö se olette Gourdon, sanoi hän viimein heikolla äänellä, olemmeko voittaneet taistelun.

— Luulen niin, eversti, vastasin minä.

Hän oli hetkisen hiljaa. Sitten aukaisi hän silmänsä ja katsoi minuun.

— Mihin olette haavoitettu? kysyi hän.

— Olkapäähän… Entä te, eversti?

— Luulen, että kyynäspääni on musertunut… Muistelen, että sama kuula on meitä tällätavoin pidellyt, poikaseni.

Hän koetti nousta istumaan.

— No niin, sanoi hän äkillisellä iloisuudella; emmehän jääne tähän makaamaan.

Ette voi uskoa, kuinka tuo rohkea hyväntahtoisuus rohkaisi ja vahvisti minua. Olin aivan toisella mielellä siitä lähtien kun meitä oli kaksi taistelemassa kuolemaa vastaan.

— Odottakaahan, huudahdin minä, minä sidon nenäliinallani käsivartenne, ja me koetamme auttaa toisiamme lähimpään kenttäsairaalaan.

— Tehkää niin, poikani… Älkää puristako liian lujasti… Ottakaamme nyt toisiamme terveestä kädestä ja koettakaamme nousta.

Me nousimme horjuen. Olimme menettäneet paljon verta; meitä pyörrytti, jalkamme eivät kannattaneet. Meitä olisi voinut luulla humalaisiksi, kun me tukien toisiamme hoipertelimme eteenpäin, tehden mutkia kuolleita välttääksemme. Aurinko laski ruusunpunaisena, ja meidän jättiläismäiset varjomme tanssivat eriskummallisina taistelukentällä. Se oli kauniin päivän ilta.

Eversti laski leikkiä; hänen huulensa värähtelivät ja hänen naurunsa oli nyyhkytyksen kaltaista. Tiesin kyllä, että me tulisimme kaatumaan, voimatta enää nousta. Vähän väliä meitä pyörrytti, ja meidän oli pakko pysähtyä ja sulkea silmämme. Kentän laidassa muodostivat sairasvaunut harmaita täpliä tummaan maahan.

Me syöksyimme suurta kiveä vasten ja kaaduimme toinen toisemme päälle. Eversti kiroili kuin pakana. Me koetimme ryömiä nelinkontin takertuen pensaisiin. Me ryömimme täten satasen metriä. Mutta polvemme vuosivat verta.

— Nyt olen saanut kyllikseni, sanoi eversti laskeutuen makaamaan.
Tulkoot minua hakemaan jos tahtovat. Nukkukaamme.

Minulla oli vielä voimia nousta puolittain seisomaan ja huutaa niin kovasti kuin jaksoin. Miehet, jotka kulkivat etäältä ohi haavoittuneita etsimään, kiiruhtivat luo ja nostivat meidät vierekkäin paareille.

— Toveri, sanoi eversti meitä poisvietäessä, kuolema ei huoli meistä. Saan kiittää teitä elämästäni, suoritan teille velkani sinä päivänä, jolloin te tarvitsette minua… Antakaa minulle kätenne.

Minä laskin käteni hänen käteensä ja niin saavuimme me sotasairaalaan. Oli sytytetty soihtuja. Lääkärit leikkasivat ja sahasivat surkean voihkinan kuuluessa. Verisistä liinavaatteista levisi tympeä haju, ja soihduista lähtevä valo teki pesuvadit tummanpunaisiksi.

Eversti kesti urhoollisesti käsivartensa sahaamisen; näin ainoastaan, että hänen huulensa kalpenivat ja silmänsä himmenivät. Kun minun vuoroni tuli, tutki muuan haavalääkäri olkapäätäni.

— Siihen on sattunut tykinkuula, sanoi hän, kaksi senttimetriä alemmas, ja te olisitte menettänyt käsivartenne. Liha vain on vioittunut.

Ja kun kysyin apulaiselta, joka pani sidettä, oliko haavani vaarallinen, vastasi hän nauraen:

— Vaarallinen! Teidän täytyy kolme viikkoa pysytellä vuoteessa hankkiaksenne takaisin voimia.

Minä käännyin seinään päin kätkeäkseni kyyneleeni. Ja sielun silmillä näin Babet'n ja setä Lazaren, jotka levittivät sylinsä. Olin verisillä taisteluilla päättänyt elämäni kesäpäivän.

Syksy.

Oli lähes viisitoista vuotta siitä, kun olin Babetin kanssa viettänyt häitä Lazare sedän pienessä kirkossa. Olimme etsinneet onnea rakkaasta laaksostamme. Olin ruvennut maanviljelijäksi; Durance, ensimäinen rakastettuni oli nyt minua kohtaan hyvä äiti, joka näytti huvikseen tekevän peltoni lihaviksi ja hedelmällisiksi. Noudattamalla uusia viljelystapoja tuli minusta vähitellen seudun rikkaimpia maanomistajia.

Vaimoni vanhempien kuollessa me olimme ostaneet tammikäytävän ja niityt joen varrella. Tälle alueelle olin rakentanut vaatimattoman asunnon, jota täytyi pian laajentaa; joka vuosi olin tilaisuudessa liittämään maihini jonkun läheisen pellon ja aittamme olivat liian ahtaat sadoillemme.

Nämät viisitoista vuotta olivat olleet tyynet ja onnelliset. Ne olivat vierineet hiljaisessa ilossa ja jättäneet minuun vain epäselvän muiston rauhallisesta ja rikkomattomasta onnesta. Lazare setä oli toteuttanut unelmansa ja muuttanut luoksemme; hänen korkea ikänsä ei sallinut hänen enää edes joka aamu lukea rukouskirjaansa. Hän kaipasi toisinaan rakasta kirkkoaan ja lohduttautui tekemällä vierailun nuoren apulaispapin, seuraajansa luona. Jo auringon noustessa hän tuli alas pienestä kamaristaan ja usein hän seurasi minua niityille, nauttien raittiista ilmasta, saaden uutta nuoruutta maan voimakkaista tuoksuista.

Yksi ainoa ikävä seikka sai meidät toisinaan huokaamaan. Meitä ympäröivässä hedelmällisyydessä pysyi Babet hedelmättömänä. Vaikka meitä oli kolme toisiamme rakastamassa, tunsimme joskus itsemme yksinäisiksi: meillä olisi pitänyt olla jaloissamme vaaleatukkainen pää, joka olisi meitä kiusotellut ja hyväillyt.

Lazare setä pelkäsi hirveästi kuolevansa ennenkuin pääsi isosedäksi. Hän oli tullut uudelleen lapseksi, hän suri, ettei Babet antanut hänelle toveria, joka olisi leikkinyt hänen kanssaan. Sinä päivänä, jona vaimoni epäröiden uskoi meille, että meitä ehkä pian tulisi olemaan neljä, oli rakas setä aivan kalpea, pidättäen kyyneleitään. Hän syleili meitä ja ajatteli jo kastamista ja puhui lapsesta aivankuin se olisi ollut kolmen, neljän vuoden vanha.

Ja kuukaudet vierivät kasvavassa rakkaudessa. Me puhuimme hiljaa keskenämme odottaen jotakin. Minä en enää vain rakastanut Babetia, minä jumaloin häntä kädet ristissä, minä jumaloin häntä kahden tähden, hänen itsensä ja pienokaisen tähden.

Suuri päivä läheni. Olin haettanut Grenoblesta kätilön, joka ei enää lähtenyt talosta. Setä oli hirveässä tuskassa; hän ei ymmärtänyt mitään sellaisista asioista, hän meni niin pitkälle, että hän sanoi minulle tehneensä väärin ruvetessaan papiksi ja katuvansa kovin, ettei ollut ruvennut lääkäriksi.

Eräänä syyskuun aamuna kello kuudelta astuin rakkaan Babetini huoneeseen. Hän nukkui vielä. Hänen hymyilevät kasvonsa lepäsivät rauhallisesti valkoisella tyynynpäällisellä. Kumarruin hengitystäni pidättäen. Taivas siunasi ylenmäärin minua antimillaan. Ajattelin yht'äkkiä sitä kesäpäivää, jolloin olin valkeroinnut maassa ja tunsin samalla ympärilläni työn hyvinvoinnin ja onnen rauhan. Kelpo vaimoni nukkui rusoposkisena suuressa vuoteessaan ja koko huone kertoi minulle viidestätoista onnen vuodesta.

Suutelin kevyesti Babetia huulille. Hän aukaisi silmänsä, hymyili minulle mitään sanomatta. Tunsin kiihkeätä halua ottaa hänet syliini, painaa hänet sydäntäni vasten, mutta pitkään aikaan olin tuskin uskaltanut puristaa hänen kättään, niin hauraalta ja pyhältä hän minusta tuntui.

Istuuduin vuoteen laidalle ja kysyin hiljaa:

— Tapahtuuko se tänään?

— En luule sitä, vastasi hän… Näin unta, että minulla oli poika; hän oli jo hyvin suuri ja hänellä oli ihastuttavat pienet mustat viikset… Lazare setäkin kertoi eilen nähneensä hänet unessa.

Tein suuren tyhmyyden.

— Minä tunnen lapsen paremmin kuin te, sanoin minä. Minä näen sen joka yö. Se on tyttö.

Ja kun Babet itkuun valmiina kääntyi seinään päin, ymmärsin minä tyhmyyteni ja lisäsin kiireesti:

— Sanonko, että se on tyttö… en ole ihan varma. Näen lapsen aivan pienenä pitkässä valkoisessa hameessa… Varmaankin se on poika.

Babet suuteli minua palkinnoksi tästä järkevästä puheesta.

— Mene valvomaan viininkorjuuta, virkkoi hän. Tunnen itseni tyyneksi tänään.

— Annathan ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtuisi.

— Kyllä, kyllä… Olen hyvin väsynyt. Nukahdan vielä vähän. Ethän ole vihainen laiskuudestani…?

Ja Babet sulki silmänsä väsyneenä ja liikutettuna. Minä olin yhä kumartuneena hänen ylitseen tuntien kasvoillani hänen huuliensa lämpimän henkäyksen. Hän vaipui vähitellen uneen lakkaamatta hymyilemästä. Silloin irroitin sanomattoman varovaisesti käteni hänen kädestään, minulta meni viisi minuuttia tämän aran tehtävän suorittamiseen. Sitten painoin hänen otsalleen suudelman, jota hän ei tuntenut ja poistuin sykkivin sydämin, sydän tulvillaan rakkautta.

Alhaalla pihalla tapasin Lazare sedän, Joka levottomana tähysteli
Babetin huoneen akkunaa. Heti minut nähtyään hän kysyi:

— No, tapahtuuko se tänään?

Jo kuukauden ajan oli hän säännöllisesti joka aamu tehnyt minulle tämän kysymyksen.

— Ei näytä siltä, vastasin minä. Tuletteko kanssani katsomaan viininkorjuuta?

Hän haki keppinsä ja me kuljimme pitkin tammikäytävää. Ennätettyämme käytävän päähän, tuolle pengermälle, joka vallitsi Durancea, pysähdyimme kumpikin ja katsoimme laaksoa.

Pieniä valkeita pilviä leijaili vaalealla taivaalla. Vaaleat auringonsäteet lankesivat kuin kultapöly kentälle, jonka keltainen matto levisi aivan tuuleentuneena — siinä ei enää ollut kesän voimakkaita valoja ja varjoja. Lehdet kultasivat paikkapaikoin mustan maan. Virta vieri tyynemmin, uupuneena siitä, että oli koko kesän hedelmöittänyt peltoja. Ja laakso oli rauhallinen ja voimaa uhkuva. Se oli jo saanut talven ensimäiset rypyt, mutta sen helma oli vielä lämmin viimeisestä luomistyöstä. Laajoine kenttineen, joista kevään ruoho oli niitetty, oli se ylpeämpi ja kauniimpi tässä toisessa nuoruudessaan kuten nainen, joka on täyttänyt elämäntehtävänsä.

Lazare setä oli ääneti; sitten kääntyi hän minuun päin:

— Muistatko Jean, sanoi hän, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten toin sinut tähän paikkaan eräänä varhaisena toukokuun aamuna. Silloin osoitin sinulle laaksoa, joka oli kuumeentapaisessa työssä valmistaakseen syksyn hedelmiä. Katso: laakso on vielä kerran päättänyt päivätyönsä.

— Muistan sen, rakas setä, vastasin minä. Pelkäsin teitä kovin sinä päivänä, mutta te olitte hyvä ja teidän opetuksenne olivat vakuuttavat. Olen teille velkaa kaikki iloni.

— Niin, sinä olet syksyssä, sinä olet tehnyt työtä ja nyt korjaat sadon. Ihminen, lapseni, on luotu maan kuvaksi. Ja samoin kuin maaemo olemme mekin ijankaikkisia: vihreät lehdet uudestisyntyvät joka vuosi kuivuneista lehdistä; minä uudestisynnyin sinussa ja sinä uudestisynnyt lapsissasi. Sanon tämän, jottei vanhuus sinua peloittaisi, jotta tietäisit kuolla rauhassa, kuten kuolevat kasvit, jotka ensi keväänä syntyvät uuteen elämään siemenistään.

Kuuntelin setääni ja ajattelin Babetia, joka nukkui suuressa valkoisessa vuoteessaan. Rakas olento oli synnyttävä kuten tuo voimakas maa, joka oli antanut meille rikkautta. Hänelläkin oli syksy: hänellä oli laakson voimakas hymyily ja levollinen laajuus. Olin näkevinäni hänet auringonpaisteessa, väsyneenä ja onnellisena, ylevästi iloiten äitiydestään. Enkä minä enää tiennyt, puhuiko Lazare setä rakkaasta laaksostani vai rakkaasta Babetistani.

Me nousimme hitaasti mäille. Alhaalla pitkin Durancen rantaa olivat niityt muistuttaen suuria heleänvihreitä mattoja, sitten tulivat keltaiset vainiot, joita siellä täällä harmahtavat öljypuut ja hoikat mantelipuut jakoivat käytäviin suurten välimatkojen päässä; ylinnä olivat viinitarhat vahvoine vanoineen, joiden viiniköynnökset laahasivat maata.

Etelä-Ranskassa kohdellaan viiniköynnöstä karkeana eukkona eikä hienona neitona kuten pohjoisessa. Se kasvaa miten sattuu, sen mukaan miten on sadetta ja aurinkoa. Köynnökset, jotka istutetaan kahteen pitkään riviin, luovat ympärilleen tummaa vihreyttä. Väliin kylvetään vehnää ja kauraa. Viinitarha muistuttaa suurta juovikasta kangaspalasta, jossa viiniköynnösten vihreä ja sänkipellon keltainen muodostavat juovat.

Miehiä ja naisia oli kumarruksissa viinitarhoissa ja he leikkasivat poikki viinirypäleterttuja, jotka he heittivät suurten korien pohjalle. Setä ja minä kulimme hitaasti sänkipeltokäytäviä pitkin. Meidän ohikulkiessamme viininkorjaajat käänsivät päätään ja tervehtivät. Setä pysähtyi toisinaan juttelemaan vanhimpien työmiesten kera.

— Hoi isä André, sanoi hän, onko viinirypäle ihan kypsä, tuleeko viini hyvää tänä vuonna?

Ja talonpojat kohottivat paljaat käsivartensa ja näyttivät pitkiä musteenmustia terttuja, joiden yhteensullotut rypäleet tuntuivat olevan halkeamaisillaan mehukkaisuudesta ja rikkaudesta.

— Katsokaa, herra kirkkoherra, huusivat he, nämät tässä ovat pieniä. On sellaisia, jotka painavat monta naulaa. Ei ole kymmeneen vuoteen ollut moista satoa.

Sitten he palasivat työhönsä. Heidän ruskeat takkinsa eroittuivat vehreydestä. Ja paljaspäiset naiset, joilla oli sininen huivi kaulassa, kumartuivat laulaen. Siellä oli lapsia, jotka kierittelivät auringonpaisteessa sänkipellossa, päästellen kovia huutoja, ilahuttaen meluamisellaan työväkeä raittiissa ilmassa. Peltojen laidassa odottivat suuret kärryt liikkumattomina viinirypäleitä, ne kuvastuivat kirkasta taivasta vasten ja miehet kulkivat lakkaamatta edestakaisin vieden täysiä koreja ja tuoden takaisin tyhjiä.

Tunnustan, että tätä katsellessani heräsi minussa ylpeitä ajatuksia. Tunsin kuinka maa eli ja synnytti uutta elämää jalkojeni alla, kypsä ja kaikkivoipa elämä sykki viinirypäleen suonissa ja täytti voimakkailla henkäyksillään ilman. Veri löi kuumana suonissani, oli kuin olisi maasta uhkuva hedelmällisyys kohottanut minua ja noussut minuun. Minun toimestani olivat nuo työntekijät työssä, nämät viinitarhat olivat minun lapsiani, kaikki nuo pellot minun rikasta ja tottelevaista perhettäni. Tunsin nautintoa, kun jalkani vajosivat pehmeään maahan.

Ja minä syleilin katseellani maita, jotka ulettuivat aina Duranceen saakka, ja minä omistin nämät viinitarhat, nuot niityt, nuot sänkipellot, nuo öljypuut. Valkea talo hohti tammikäytävän vieressä, virta näytti hopeanauhalta, joka reunusti laidun maitteni avaraa vihreätä viittaa. Luulin kotvan aikaa kasvavani, luulin, että ojentamalla käsivarteni voisin sulkea syliini koko maatilani, puineen ja niittyineen, taloineen ja viljelyksineen.

Ja juuri kun tätä katselin, näin erään palvelustytöistämme henkensä edestä juoksevan kaitaa polkua pitkin ylös mäkeä. Hän kompasteli kiviin kiiruhtaessaan ja heilutti molempia käsiään kutsuen meitä kiivain elein. Kuvaamaton mielenliikutus ahdisti kurkkuani.

— Setä, setä! huusin minä, katsokaa kuinka Marguerite juoksee…
Luulen, että se on tänään.

Lazare setä vaaleni. Palvelijatar oli vihdoinkin ennättänyt tasaiselle maalle, hän tuli meitä kohti hypellen viiniköynnösten lävitse. Kun hän seisoi edessäni, oli hän niin hengästynyt, ettei voinut puhua; hän oli tukehtua ja hän painoi käsillään rintaansa.

— Puhukaa toki! sanoin minä. Mitä on tapahtunut?

Hän päästi syvän huokauksen, kohotti käsiään ja kykeni viimein lausumaan yhden ainoan sanan:

— Rouva…

Minä en odottanut muuta.

— Tulkaa, tulkaa pian Lazare setä! Oi rakasta Babet raukkaani!

Ja minä juoksin polkua alas vaarassa taittaa niskani. Viininkorjaajat, jotka olivat nousseet seisomaan, katsoivat hymyillen juoksuani. Lazare setä, joka ei saanut minua kiinni, heilutti keppiään epätoivoisesti.

— Hoi Jean, hitto soi, huusi hän, odota minua. Minä en tahdo joutua perille viimeisenä.

Mutta minä en enää kuullut Lazare setää, juoksin vain.

Ennätin taloon läähättäen pelon ja toivon täyttämänä. Nousin kiireesti portaita ylös ja koputin nauraen ja itkien, aivan sekaisin päästäni Babetin ovea nyrkilläni. Kätilö raoitti ovea ja kielsi minua vihaisella äänellä pitämästä melua. Minä olin pahoillani ja häpeissäni.

— Te ette saa tulla sisään. Menkää pihalle odottamaan.

Ja kun minä en liikahtanut, lisäsi kätilö:

— Kaikki on hyvin. Minä kutsun teitä sieltä sitten.

Ovi sulkeutui. Minä jäin seisomaan sen eteen kykenemättä lähtemään alas. Kuulin Babetin valittavan sortuneella äänellä. Ja siinä seisoessani päästi hän sydäntäsärkevän huudon, joka sattui kuin kuula rintaani. Tunsin vastustamatonta halua murtaa oven olkapäilläni. Ja jotten olisi noudattanut tätä haluani painoin kädet korvilleni ja syöksyin hurjasti portaita alas.

Pihassa tapasin Lazare sedän, joka saapui aivan hengästyneenä.
Mies-raukan oli pakko istuutua kaivon reunalle.

— No, kysyi hän, missä on lapsi.

— En tiedä, vastasin minä; minut on karkoitettu… Babet kärsii ja itkee.

Me katsoimme toisiimme uskaltamatta lausua sanaakaan. Me teroitimme huolissamme kuuloamme, me emme siirtäneet katsettamme Babetin akkunasta koettaen nähdä pienten valkeitten uutimien lävitse. Setä, joka vapisi, istui liikkumattomana ja nojasi molemmin käsin raskaasti keppiinsä, minä kävelin kuumeisesti hänen edessään pitkin askelin. Vähän väliä me vaihdoimme huolestuneen hymyilyn.

Viininkorjuurattaat tulivat yksi toisensa jälkeen pihaan. Viinirypälekorit oli asetettu piha-aitaa vasten ja miehet survoivat paljain jaloin rypäleitä puualtaissa. Muulit hirnuivat, ajajat kiroilivat ja viini valui hiljaa loristen sammioihin. Voimakas haju nousi lämpimään ilmaan.

Ja minä kävelin yhä edes takaisin aivan kuin noiden tuoksujen juovuttamana. Pääparkani oli haleta, ajattelin Babetia nähdessäni viinirypäleen mehun vuotavan. Tunsin ruumiillista iloa ajatellessani, että lapseni syntyisi viininkorjuun hedelmällisenä aikana, nuoren viinin tuoksussa.

Kärsimättömyys kidutti minua, minä nousin uudelleen yläkertaan. Mutta minä en uskaltanut kolkuttaa, minä painoin korvani ovea vasten ja kuulin Babetin valittavan ja nyyhkyttävän aivan hiljaa. Silloin rohkeuteni petti, minä kirosin kärsimystä ja Lazare sedän, joka oli hiljaa tullut perästäni, täytyi taluttaa minut pihalle. Hän tahtoi johtaa ajatukseni muihin asioihin, hän sanoi, että viini tulisi erinomaista tänä vuonna, mutta hän ei kuullut itsekään mitä puhui. Ja vähän väliä me vaikenimme molemmat kuunnellen huolissamme, jos Babet valitti pitempään.

— Tulkaa.

Kävelin hitaasti tuntien joka askeleelta syvempää iloa. Lazare setä kolkutti jo ovelle, kun minä vielä olin keskellä portaita. Tunsin jonkunlaista kummallista nautintoa viivyttäessäni hetkeä, jolloin suutelisin vaimoani.

Kynnyksellä minä pysähdyin sydän kiivaasti sykkien. Setä kumartui kehdon yli. Babet, joka oli aivan valkoinen ja silmät ummessa, tuntui nukkuvan. Unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luo, tartuin molemmin käsin hänen rakkaaseen päähänsä. Kyyneleet eivät olleet vielä kuivuneet hänen poskiltaan ja hänen vielä vapisevat huulensa hymyilivät tuskien kostuttamina. Hän kohotti raukeasti silmäluomensa. Hän ei puhunut, mutta ymmärsin hänen sanovan: Olen kovasti kärsinyt, rakas Jean, mutta olen kärsinyt mielelläni. Tunsin sinut itsessäni.

Silloin minä kumarruin ja suutelin Babetin silmiä, join hänen kyyneleitään. Hän hymyili lempeästi, otti väsyneenä vastaan hyväilyni. Hän oli vielä sairas väsymyksestä. Hän kohotti hitaasti kätensä peitteeltä, otti minua kaulasta ja pani suunsa korvaani:

— Se on poika, sanoi hän heikolla äänellä voitonriemuisen näköisenä.

Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui kestämiensä kovien tuskien jälkeen.

— Tiesin aivan hyvin, että se oli poika, jatkoi hän, näinhän lapsen joka yö… Anna se tänne, pane se viereeni.

Käännyin, näin että kätilö ja setä riitelivät. Kätilöllä oli täysi työ estää Lazare setää ottamasta pienokaista käsivarsilleen. Hän tahtoi sitä tuudittaa.

Katsoin lasta, jonka äidin tähden olin unohtanut. Se oli aivan punainen. Babet sanoi vakuuttavasti, että se oli minun näköiseni, kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät; minä puolestani en tiennyt mitä sanoa, olin kyyneliin saakka liikutettu, suutelin hellävaroen rakasta pienokaista luullen vielä suutelevani Babetia.

Laskin lapsen vuoteeseen. Se huusi lakkaamatta, mikä meidän korvissamme oli kuin taivaallista musiikkia. Istuuduin itse vuoteen laidalle, setä istuutui suureen nojatuoliin ja Babet lepäsi väsyneenä ja levollisena leukaan asti peitettynä, hymyilevät silmät auki.

Akkuna oli auki. Rypäleen haju ja syksyisen iltapäivän lauhkea lämmin tulvehtivat huoneeseen. Kuului viininkorjaajain jalkojentöminää, rattaiden ratinaa, piiskan läimäyksiä, pihan poikki kulkevan palvelijattaren kimeää laulua. Kaikki nämät äänet vaimentuivat tässä hiljaisessa huoneessa, jossa ilma vielä värähteli Babetin nyyhkytyksistä. Akkunasta näkyi suuri kaistale taivasta ja maata. Me näimme tammikäytävän koko pituudessaan, Durancen, joka näytti siniseltä satiininauhalta kullan- ja punakirjavan lehdistön keskellä. Ja tämän maakaistaleen yläpuolella kaareutui vaaleansininen ja punanen taivas kirkkaana ja korkeana.

Iloiten tästä rauhallisesta näköalasta, viinirypäleen tuoksusta, työstä ja syntymästä keskustelimme me kolme, Babet, Lazare ja minä ja katselimme pientä rakasta äskensyntynyttä.

— Lazare setä, sanoi Babet, minkä nimen tahtoisitte antaa lapselle.

— Jeanin äidin nimi oli Jacqueline, vastasi setä, minä ristisin lapsen
Jacquesiksi.

— Jacques, Jacques, toisti Babet… Niin, se on kaunis nimi… Ja sanokaahan minkä teemme tästä miehenalusta: papin vai sotilaan, herran vai talonpojan?

Minua nauratti.

— Meillä on vielä aikaa sitä tuumia, sanoin minä.

— Ei, ei, sanoi Babet miltei suuttuneena, hänhän kasvaa pian. Katsohan kuinka vahva hän on. Hänen silmänsä jo puhuvat.

Lazare setä oli aivan yhtä mieltä kuin vaimoni. Hän virkkoi vakavalla äänellä:

— Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotilasta, ellei pojalla ole vastustamatonta halua… Tehdä hänestä herra, on vakava asia…

Babet silmäili minua huolissaan. Rakas nainen ei tuntenut hiventäkään kunnianhimoa itsekohdaltaan, mutta kuten kaikki äidit olisi hän tahtonut olla nöyrä ja ylpeä poikansa edessä. Olisin voinut vannoa, että Babet kuvitteli häntä jo notaariona tai lääkärinä. Suutelin häntä ja sanoin lempeästi:

— Toivon, että lapsi asuu rakkaassa laaksossamme. Jonakin päivänä tapaa hän Durancen rannalla kuusitoista vuotiaan Babetin, jolle hän antaa juoda. Muistatko, ystäväni… Maaseutu on lahjoittanut meille rauhan: pojastamme tulee talonpoika kuten mekin, onnellinen kuten me.

Liikutettuna suuteli Babet vuorostaan minua. Hän katsoi akkunasta lehdistöä ja virtaa ja niittyjä ja taivasta ja sanoi hymyillen:

— Sinä olet oikeassa, Jean. Maa on ollut hyvä meitä kohtaan, se on oleva hyvä pikku Jacquesillekin… Lazare setä, pääset talonpojan kummiksi.

Lazare setä nyökkäsi päätään väsyneesti ja liikutettuna. Olin jo hetken aikaa häntä tarkastellut ja näin, että hänen silmänsä sumenivat, huulensa vaalenivat. Hän nojasi nojatuoliinsa, vastapäätä avattua akkunaa, hän oli asettanut valkeat kätensä polvilleen ja katseli kiinteästi taivasta hartaassa hurmiossa.

Minut valtasi levottomuus.

— Oletko sairas, Lazare setä? kysyin häneltä. Mikä teidän on…?
Vastatkaa kaikin mokomin!

Hän kohotti hieman toista kättään kuin pyytääkseen minua puhumaan hiljemmin, sitten laski hän sen jälleen alas ja sanoi heikolla äänellä:

— Olen väsynyt. Minun ijälläni on onni kuolettavaa… Älkää nostako hälinää… Tuntui, kuin olisi ruumiini käynyt aivan kevyeksi: en tunne enää jalkojani enkä käsiäni.

Babet nousi pelästyneenä katsellen Lazare setää. Minä laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja katsoin huolestuneena häneen. Hän hymyili.

— Älkää kauhistuko, sanoi hän. En tunne mitään tuskaa, tuntuu niin suloiselta, että nukahdan hyvään ja rauhalliseen uneen… Se tulee äkisti, ja minä kiitän siitä Jumalaa. Oi Jean raukkani, juoksin liian nopeasti polkua alas, lapsi on tuottanut minulle liian suurta iloa.

Ja kun me ymmärsimme, kun puhkesimme nyyhkyttämään, jatkoi Lazare setä yhä taivasta katsellen:

— Rukoilen teitä, älkää pilatko iloani… Jospa tietäisitte kuinka onnellinen olen saadessani uinahtaa ikuiseen uneen tässä nojatuolissa! En milloinkaan ole uskaltanut uneksia niin lohdullista kuolemaa. Kaikki rakkaani ovat tässä vierelläni… Ja katsokaa kuinka taivas on sininen! Jumala lähettää minulle kauniin illan.

Aurinko meni mailleen tammikäytävän taa. Vinot säteet lankesivat kultaisina puitten juurille, joiden väri oli vanhan kuparin. Kauvempaa häämöittivät vihreät vainiot epäselvästi kirkkaassa valaistuksessa. Lazare setä heikontui heikontumistaan keskellä hellää hiljaisuutta, auringonlaskua, joka yhä vaaleten tulvi sisään akkunasta. Hän sammui hitaasti kuin valot, jotka vaalenivat korkeilla oksilla.

— Oi rakas laaksoni, kuiskasi hän, sinä teet jäähyväiset minulle suloisiksi… Pelkäsin kuolevani talvella kun sinä olet musta.

Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet tätä autuasta lähtöä
häiritä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi päästeli yhä heikkoja huutoja.
Lazare setä kuuli nämät huudot kuolinkamppailussaan. Hän koetti kääntyä
Babetiin päin ja sanoi yhä hymyillen.

— Olen nähnyt lapsen, minä kuolen onnellisena.

Sitten katseli hän vaaleata taivasta, vaaleata laaksoa ja päästi päänsä vaipuessa alas heikon huokauksen. Lazare sedän ruumis ei kertaakaan vavahtanut; hän kuoli aivankuin olisi vaipunut uneen.

Sydämemme täytti sellainen hartaus, että kyyneleittä vaikenimme. Tunsimme vain tyyntä surua niin koruttoman kuoleman edessä. Hämärä lankesi. Lazare sedän jäähyväiset jättivät meidät toivorikkaiksi, kuten auringon, joka illalla kuolee noustakseen aamulla uuteen elämään.

Sellainen oli syyspäiväni, joka antoi minulle pojan ja vei mukanaan
Lazare setäni iltahämärän lepoon.