IV.
Talvi.
Tammikuussa on synkkiä aamuja, jotka jäätävät sydäntä. Herätessäni sinä päivänä tunsin epäselvää levottomuutta. Yöllä oli tullut suoja ja kun kynnykseltä katselin niittyjä ja vainioita näyttivät ne likaisenharmaalta, loan tahrimalta rikkinäiseltä jättiläisrievulta.
Sumuverho peitti näköalan. Sumusta kohisivat synkkinä käytävän tammien
mustat oksat, kun rivi aaveita, jotka vartioivat usvamerta takanaan.
Maa oli pehmeätä ja täynnä lätäköitä, joissa uiskenteli likaista lunta.
Kaukaa kuului Durancen ankara kohina.
Talvi on elähyttävä ja terveellinen, kun taivas on kirkas ja maa kova. Kylmyys pistelee korvia, kävellään reippaasti jäätyneillä teillä, jotka soivat jalan alla hopeanhelein äänin. Pellot leviävät puhtaina, lumivalkoisina, keltaisessa auringonvalossa. Mutta minä en tiedä mitään ikävämpää kuin tuollainen ruma suojasää; vihaan sumua, jonka kosteus painaa raskaana olkapäitä.
Värisin katsellessani pilvistä taivasta; kiiruhdin huoneisiin päättäen, etten lainkaan menisi tänä päivänä pelloille. Eipä kotonakaan työtä puuttunut.
Jacques oli aikoja sitten noussut. Kuulin hänen viheltelevän vajassa, missä hän auttoi miehiä viljasäkkien nostamisessa. Poika oli jo kahdeksantoistavuotias, vahvakäsivartinen ja iloinen. Mikään Lazare setä ei ollut häntä hemmottelemassa ja opettamassa hänelle latinaa, hän ei käynyt haaveilemassa pajujen juurella. Jacquesista oli tullut oikea talonpoika, väsymätön työmies, joka suuttui kun minä johonkin kajosin ja sanoi, että minä olin vanha ja että minun tuli levätä.
Kun kaukaa katselin häntä, kiipesi suloinen ja kevyt olento olkapäilleni, pani pienet kätensä silmilleni kysyen:
— Kuka se on?
Minä nauroin.
— Se on, vastasin minä, pikku Marie, jonka äitinsä on juuri pukenut. Koska hän oli tullut viimeisenä, aikana, jolloin emme enää toivoneet saavamme lasta, oli hän kaksinkertaisesti rakastettu. Hänen heikko terveytensä teki hänet meille kalliiksi. Häntä hoidettiin ja kasvatettiin kuin neitiä; hänen äitinsä tahtoi ehdottomasti tehdä hänestä herrasneitosen eikä minulla ollut rohkeutta panna vastaan, niin hentoiselta näytti pikku Marie kauniissa, nauhoilla koristetuissa silkkihameissaan.
Marie ei laskeutunut alas olkapäiltäni.
— Äiti, äiti, huusi hän, tulehan katsomaan, minä leikin ratsastamista.
Babet tuli huoneeseen ja hymyili. Ah Babet parkani, kuinka vanhoiksi me olimmekaan käyneet. Muistan, että tuona päivänä värisimme väsymyksestä, katsellessamme yksin ollessamme surullisina toisiamme. Lapsemme palauttivat meille nuoruutemme.
Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli ollut pakko sytyttää lamppu. Punainen valo, joka levisi huoneeseen, teki sen sanomattoman surullisen näköiseksi.
— Joutavia! sanoi Jacques. Onhan tällainen lämmin sade parempi kuin kova pakkanen, joka palelluttaisi öljypuumme ja viinitarhamme.
Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli levoton kuten mekin, tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia. Me kuuntelimme hänen kertomustaan hymyhuulin, mutta sydäntämme ahdisti.
— Se on ilma, joka tekee meidät näin alakuloiseksi, sanoin minä rauhoittaakseni mieliä.
— Niin, niin, ilmahan se on, vastasi Jacques kiireesti. Pistän muutamia oksia tuleen.
Iloinen valkea karkeloi seinillä. Puut paloivat rätisten ja jättivät punaisen hiiloksen. Olimme istuutuneet takan ääreen; ulkona oli ilma leuto, mutta sisällä huoneissa levisi katosta jääkylmä kosteus. Babet oli ottanut pikku Marien syliinsä; hän puheli matalalla äänellä Marien kanssa ilahuttaen jokelluksellaan lasta.
— Isä, tuletteko mukaan? kysyi Jacques. Menemme katsomaan aittoja ja kellareita.
Lähdin ulos hänen kanssaan. Muutaman vuoden oli vuodentulo ollut huono. Olimme kärsineet suuria vahinkoja: viinitarhamme, puumme olivat vahingoittuneet pakkasessa, raesade oli lyönyt lakoon vehnä- ja kaurapeltomme. Sanoin usein, että olin tullut vanhaksi ja että onnetar, joka on nainen, ei pidä vanhuksista. Jacques nauroi ja vastasi, että hän oli nuori ja aikoi mielistellä onnetarta.
Talvi oli minulla käsissä, kylmä vuodenaika. Tunsin kuinka kaikki kuoli ympärilläni. Jokainen ilo, joka väistyi, pani minut ajattelemaan Lazare setää, joka oli kuollut niin tyynenä; minä etsin uusia voimia hänen rakkaasta muistostaan.
Kello kolmelta oli jo ihan pimeä. Me menimme alas arkihuoneeseen. Babet ompeli takan ääressä pää painuksissa; pikku Marie, joka istui lattialla takkavalkean edessä, puki totisena nukkea. Jacques ja minä seisoimme mahonkikirjoituspöydän ääressä, joka oli perintö Lazare sedältä ja tarkastimme laskujamme.
Akkuna oli kuin kiinni muurattu; sumu, joka oli ruutujen takana, muodosti mustan seinän. Tämän seinän takana oli tyhjyys, tuntemattomuus. Vain kova pauhina, joka täytti pimeyden, kuului äänettömyydestä.
Olimme lähettäneet pois työväkemme pitäen luonamme vain vanhan palvelijattaremme Margueriten. Kun kohotin päätäni ja kuuntelin, tuntui kuin olisi talo häilynyt syvyydessä. Ei mikään ihmisääni tullut ulkoa, kuulin vain syvyyden pauhinan. Silloin katsoin vaimoani ja lapsiani, minua peloitti kuten vanhusta ainakin joka tuntee itsensä liian heikoksi suojelemaan omaisiaan tuntemattomia vaaroja vastaan.
Pauhu tuli kovemmaksi, meistä tuntui, että ovelle koputettiin. Samassa alkoivat hevoset tallissa hurjasti hirnua, lehmät mylvivät tukahutetusti. Me nousimme seisomaan levottomina. Jacques syöksyi ovelle ja avasi sen selki selälleen. Samea aalto tulvahti äkkiä huoneeseen ja levisi lattialle.
Durance tulvi. Tuo aamusta alkaen yhä kasvava kohina, joka kuului kaukaa, oli sen aikaansaama. Lumi oli sulanut vuoristossa, jokainen mäki oli muuttunut koskeksi, joka sai virran paisumaan. Sumuesirippu oli meiltä kätkenyt tämän äkkinäisen tulvan.
Ankarina talvina oli vesi usein suojalla noussut aina talon portille saakka. Mutta milloinkaan ei virta ollut paisunut niin nopeasti. Avatusta ovesta näimme, että pihamaa oli muuttunut järveksi. Meillä oli jo vettä nilkkoihin asti.
Babet oli nostanut syliinsä pikku Marien, joka itkien puristi nukkeaan rintaansa vasten.
Jacques tahtoi mennä avaamaan tallin ja navetan ovet, mutta äitinsä, joka piti häntä kiinni vaatteista, rukoili häntä pysymään sisällä. Vesi kohosi yhä. Minä työnsin Babetia portaille.
— Pian, pian, menkäämme kamareihin, huusin minä.
Ja minä pakoitin Jacquesin menemään edelläni. Itse jätin viimeisenä alakerroksen.
Marguerite tuli kauhistuneena vinniltä, missä hän oli ollut. Minä sain hänet istumaan perälle huonetta Babetin viereen, joka oli ääneti, kalpea, rukoilevin silmin. Olimme panneet pikku Marien vuoteeseen, hän ei ollut tahtonut erota nukestaan, hän nukahti hiljaa nukke sylissään. Lapsen uni tuotti minulle mielenkevennystä; kun käännyin ja näin Babetin, joka kuunteli tyttösen tasaista hengitystä, unohdin minä vaaran, enkä enää kuullut kuinka vesi loiski seiniä vasten.
Mutta Jacques ja minä emme voineet olla näkemättä vaaraa. Levottomuus pakoitti meidät ottamaan selkoa tulvan kasvamisesta. Olimme avanneet akkunan selki selälleen, kumarruimme eteenpäin niin kauvas että olimme vaarassa pudota, katsoimme tutkien yöhön. Sumu leijaili vielä tiheämpänä veden yllä kylväen hienoa sadetta, joka sai meidät värisemään. Epäselvät teräsharmaat välähdykset osoittivat, missä vedenpinta liikkui pimeydessä. Alhaalla pihassa loiski vesi, nousten hiljaa aaltoillen pitkin seiniä. Ja me kuulimme enää vain Durancen raivoisan kohinan ja hevosten ja lehmäin pelästyneet huudot.
Eläinraukkojen hirnunta ja mylvintä kirveli sydäntäni. Jacques katsoi minuun kysyen; hän olisi tahtonut koettaa niitä vapauttaa. Pian niiden valitukset tulivat sydäntäsärkeviksi ja kuului kova romahdus. Härät olivat murtaneet navetan ovet. Me näimme niiden virran vieminä pyörähdellen uivan ohitsemme. Ja ne katosivat virran kohinaan.
Minut valtasi silloin silmitön viha, olin kuin hullu, puin nyrkkiä
Durancelle. Minä seisoin akkunan edessä ja haukuin sitä.
— Kurja! huusin minä vesien pauhinaan, minä olen rakastanut sinua, sinä olet ollut ensimäinen lemmittyni ja nyt sinä varastat minulta, sinä järkyttelet taloani ja olet ryöstänyt karjani, Kirottu sinä, kirottu!… Sinä olet antanut minulle Babetin, olet tyynenä huuhdellut niittyjeni rantoja. Minä luulin, että että sinä olisit hyvä äiti, muistin että Lazare setä oli rakastanut kirkkaita aaltojasi, ajattelin, että minun oli oltava sinulle kiitollinen… Sinä oletkin äitipuoli, vain vihaa sinä ansaitset…
Mutta Durance tukahutti jylinällään huutoni; ja leveänä, välinpitämättömänä vieritteli se vesiään tyynesti ja itsepintaisesti kuin kohtalo.
Palasin huoneeseen, suutelin Babetia, joka itki. Pikku Marie nukkui hymy huulilla.
— Älä pelkää, sanoin vaimolleni. Vesi ei voi ijankaiken kohota… Se laskee varmasti kohta… Ei ole mitään vaaraa.
— Ei, ei ole mitään vaaraa, toisti Jacques kuumeentapaisesti. Talo on vankka.
Sillä välin oli Marguerite mennyt akkunaan ja pelon ja uteliaisuuden valtaamana kumartunut eteenpäin kuin mieletön. Hän putosi päästäen huudon. Minä syöksyin akkunaan, mutta en voinut estää Jacquesia heittäytymästä veteen. Marguerite oli häntä tuudittanut lapsena, hän tunsi vanhusraukkaa kohtaan pojan hellyyttä. Kuullessaan kaksi putoamista, nousi Babet kauhistuneena kädet ristissä. Hän seisoi siinä suu auki, silmät suurina ja katsoi akkunaan. Minä istuuduin akkunalaudalle, korvissani suhisi vesien kohina. En tiedä kuinka kauvan Babet ja minä olimme tässä tuskaisassa lamaannuksen tilassa, kun ääni kutsui minua. Se oli Jacques, joka akkunan alla pysyttelihe kiinni seinässä. Ojensin hänelle käteni ja hän nousi huoneeseen.
Babet painoi hänet kiihkeästi syliinsä. Nyt hän saattoi itkeä; hän huojensi mieltään.
Ei ollut puhetta Marguerista. Jacques ei uskaltanut sanoa meille, ettei hän ollut voinut häntä löytää, emmekä me uskaltaneet kysyä häneltä, mistä hän oli häntä hakenut.
Hän vei minut syrjään akkunaan.
— Isä, sanoi hän puoliääneen, pihalla on jo yli kahden metrin korkeudelta vettä ja virta yhä nousee. Emme voi olla täällä kauvempaa.
Jacques oli oikeassa. Talo järkkyi, vajojen lankut irtautuivat toinen toisensa perästä. Margueriten kuolema painosti mieltämme. Babet rukoili meitä hurjistuneena. Pikku Marie yksin lepäsi rauhallisena suuressa vuoteessaan nukke käsivarrella ja nukkui, hymyillen suloista enkelin hymyään.
Vaara kasvoi joka hetki. Kohta vesi ulottuisi akkunapieleen ja nousisi huoneeseen. Olisi voinut luulla, että sotakone järkytteli taloa kolkkoäänisin, voimakkain, säännöllisin iskuin. Virta löi etusivua vasten. Ja me emme voineet toivoa mitään inhimillistä apua!
— Hetket ovat kalliit, sanoi Jacques tuskallisesti. Me muserrumme raunioihin… Hakekaamme lankkuja, tehkäämme lautta.
Hän puhui kuin kuumeessa. Tietenkin olisin tuhat kertaa mieluimmin ollut keskellä virtaa muutamilla yhteensidotuilla pölkyillä kuin tässä sortuvassa talossa. Mutta mistä ottaa tarpeelliset lankut? Raivoissani revin irti kaapinlaudat, Jacques särki huonekalut, revimme akkunalaudat, kaikki puuesineet mitä saimme käsiimme. Ja tietäen, että oli mahdotonta käyttää hyväkseen näitä sirpaleita, heitimme ne keskelle huonetta raivoissamme yhä etsien.
Viimeinen toivomme hukkui, käsitimme onnettomuutemme ja voimattomuutemme. Silloin minä puhkesin itkuun, syleilin Babetia vapisevin käsin, pyysin Jacquesia tulemaan lähelle meitä. Tahdoin, että olisimme kaikki kuolleet samassa syleilyssä.
Jacques oli mennyt akkunaan. Ja äkkiä huusi hän:
— Isä, olemme pelastetut!… Tule katsomaan.
Taivas oli hyvä. Veden irroittama vajankatto oli törmännyt akkunaamme.
Tämä katto oli useampia metriä pitkä ja leveä ja oli tehty keveistä
pölkyistä ja oljista; se ui vedessä, siitä saimme erinomaisen lautan.
Panin käteni ristiin, jumaloin noita puita ja noita olkia.
Jacques hypähti katolle kiinnitettyään sen ensin lujasti. Hän käveli oljilla koetellen joka puolelta katon vankkuutta. Se kesti, me saatoimme pelotta uskaltaa henkemme sen varaan.
— Oi, se kannattaa meidät kaikki hyvin, sanoi Jacques iloisesti. Katsohan, kuinka vähän se vajoaa veteen!… Vaikeus on siinä, kuinka sitä voimme ohjata.
Hän katseli ympärilleen ja otti kaksi seivästä, jotka uivat virran mukana.
— Hei, tässä ovat airot, jatkoi hän… Isä, sinä asetut taakse ja minä eteen ja me ohjaamme helposti lauttaa. Vesi ei ole kolmenkaan metrin syvää. Pian, pian lautalle, ei ole viivyteltävä hetkeäkään.
Babet raukkani koetti hymyillä. Hän kietoi hellävaroen pikku Marien ympärille vaipan; lapsukainen heräsi, hän oli niin säikähtynyt, että oli aivan hiljaa, vain silloin tällöin hän nyyhkytti syvään. Minä asetin tuolin akkunan eteen, nostin Babetin lautalle. Pitäessäni häntä sylissäni, suutelin häntä syvästi liikutettuna; tunsin, että se oli jäähyväissuudelma.
Vesi oli alkanut tulvia huoneeseen. Jalkamme olivat kastuneet. Itse nousin viimeisenä lautalle, sitten irroitin köyden. Virta työnsi meidät seinää vasten, meiltä kysyttiin tavatonta varovaisuutta ja suuria ponnistuksia, ennenkuin pääsimme talon luota.
Vähitellen oli sumu hälventynyt. Lähtiessämme saattoi olla puoliyö. Tähtiä verhosi vielä kevyt usva; miltei taivaanrannalta valaisi kuu yötä himmeällä valollaan.
Vasta nyt me näimme tulvan kaikessa suurenmoisessa kauheudessaan. Laakso oli muuttunut joeksi. Kukkulalta toiselle tummien viljelysten välistä vyöryi Durance mahtavana, ainoana, mikä liikkui kuolleessa maisemassa. Se pauhasi kovalla äänellä säilyttäen vihassaankin suunnattoman virtailunsa majesteettisuuden. Siellä täällä kohosi puuryhmiä vedestä, peittäen vaalean vedenpinnan mustalla väreilyllä. Tunsin edessämme käytävän tammien latvat, virta kuletti meitä noita oksia kohden, jotka nykyisessä tilassamme olivat kareja. Lautan ympärillä ui sirpaleita, puukappaleita, tyhjiä tynnyreitä, heinätukkoja; virta kuletti mukanaan tekemänsä rauniot.
Vasemmalla näimme Dourguesin valot. Lyhdynvaloja liikkui yössä. Vesi ei ollut voinut kohota kylään saakka, ainoastaan matalat paikat olivat veden alla. Epäilemättä tultaisiin meitä auttamaan. Me katselimme tutkien valoja, jotka liikkuivat pitkin vedenpintaa; joka hetki olimme me kuulevinamme aironloisketta.
Olimme lähteneet seikkailemaan. Jouduttuamme keskelle virtaa, pyörteiden valtaan, valtasi meidät tuska, miltei kaduimme, että olimme lähteneet talosta. Minä käännyin toisinaan, katselin taloa, joka yhä oli pystyssä harmaana kohoten valkeasta vedestä. Keskellä lauttaa katon olkien päällä istui Babet ja piti sylissään pikku Marieta, jonka pää oli kätkettynä hänen rintaansa vasten, jottei lapsi olisi nähnyt virran kauhuja. Molemmat olivat kumarruksissa, toisiinsa kietoutuneina, kiinteässä syleilyssä, aivankuin kutistuneina kokoon pelosta. Jacques, joka seisoi lautan etuosassa, käytteli koko voimallaan seivästään; silloin tällöin loi hän meihin pikaisen katseen ja kääntyi sitten jälleen työhönsä. Minä autoin häntä parhaani mukaan, mutta yrityksemme vastustaa virtaa eivät onnistuneet. Ennen pitkää ajauduimme me huolimatta seipäistämme, jotka upotimme liejuun niin syvälle, että ne olivat taittua, Durancea kohti, voima, joka tuntui tulevan veden pohjasta, työnsi meitä joelle päin. Hitaasti Durance otti meidät valtaansa.
Ponnistaen voimiamme, hien peittäminä taistelimme me vihan vimmassa virran kanssa, aivankuin se olisi ollut elävä olento, koettaen sitä lannistaa, haavoittaa, surmata. Se puristi meitä jättiläiskäsivarsin ja seipäämme muuttuivat käsissämme aseiksi, jotka me raivoisina iskimme sen rintaan. Se ärjyi, heitti vaahtoaan kasvoillemme, se vääntelehti iskujemme alla. Hampaita kiristellen me vastustimme sen voittokulkua. Emme tahtoneet joutua tappiolle. Ja meidät valtasi hurja halu surmata hirviö, tyynnyttää se nyrkiniskuilla.
Me kuljimme hitaasti virtaa kohti. Olimme jo ennättäneet tammikäytävän alkuun. Mustat oksat löivät valittavin äänin veteen. Kukaties odotti meitä siellä kuolema, jos törmäisimme puihin. Huusin Jacquesille, että hän ohjaisi pitkin käytävää pitäen kiinni oksista. Ja täten kuljin viimeisen kerran päästä päähän tuon tammikäytävän, jossa olin kävellyt nuoruuteni ja miehuuteni ajan. Tuona kauheana yönä, ulvovassa pyörteessä, minä ajattelin Lazare setää, näin elämäni kauniiden hetkien surullisesti hymyilevän.
Käytävän päässä Durance riemuitsi voitokkaana. Seipäämme eivät enää ylettäneet pohjaan. Vesi vei meitä hurjaa vauhtia eteenpäin voitonriemussaan. Ja nyt se saattoikin tehdä meille mitä tahtoi. Me jättäydyimme sen valtaan. Me kuljimme pelottavalla nopeudella. Suuria pilviä, jotka muistuttivat likaisia ja repaleisia riepuja, kulki taivaalla, kuun peittyessä pilviin tuli synkkä pimeys. Me vyöryimme eteenpäin pimeydessä. Suuret, mustanmustat aallot, jotka muistuttivat kalojen selkää, veivät meitä mukanaan ja pyörittelivät lauttaamme. En nähnyt enää Babetia enkä lapsia. Tunsin jo olevani tuonelassa.
En tiedä kuinka kauvan tätä tavatonta kulkua kesti. Äkkiä kuu tuli näkyviin; maisema valkeni. Ja tässä valossa näin edessämme mustan möhkäleen, joka sulki tien, ja jota kohti me virran koko vauhdilla kuljimme. Me olimme hukassa, me murskaantuisimme siinä.
Babet oli noussut seisomaan. Hän ojensi minulle pikku Marien.
— Ota lapsi, huusi hän… Anna minun olla!
Jacques oli jo ottanut Babetin käsivarsilleen.
— Isä, sanoi hän lujalla äänellä, pelastakaa pienokainen… Minä pelastan äitini.
Musta möhkäle oli aivan edessämme. Luulin sitä puuksi. Yhteentörmäys oli ankara, ja lautta, joka oli mennyt kahtia, hajoitti olkensa ja lankkunsa veden pyörteisiin.
Minä putosin puristaen lujasti pikku Marieta. Jääkylmä vesi antoi minulle takaisin rohkeuteni. Noustuani veden pinnalle, asetin lapsen puoleksi hartioilleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jollei pienokainen olisi pyörtynyt, vaan olisi reuhtoillut, olisimme molemmat jääneet pohjaan.
Ja uidessani valtasi minut levottomuus. Huusin Jacquesia, koetin nähdä kauvas, mutta kuulin vain veden kohinan, näin vain Durancen vaalean pinnan. Jacques ja Babet olivat pohjassa. Babet oli varmaan puristautunut häneen kiinni, vetänyt hänet pohjaan kuolettavassa syleilyssä. Mikä hirvittävä kuolonkamppailu!
Olisin tahtonut kuolla; vajosin hitaasti, aijoin etsiä heitä mustan veden alta. Mutta heti kun vesi kosketti pikku Marien kasvoja, ponnistelin minä uudelleen hurjan tarmokkaasti päästäkseni rantaan.
Niin jätin minä Babetin ja Jacquesin, epätoivoissani siitä, etten saanut kuolla heidän kanssaan, huudellen heitä yhä kähein äänin. Virta heitti minut kiville, kuten heinätukon. Tultuani tuntoihini otin syliini tyttäreni, joka avasi silmänsä. Päivä koitti. Talviyöni oli päättynyt, tuo kamala yö, joka oli surmannut vaimoni ja poikani.
Vuosien kaipausten jälkeen, on minulla nyt yksi lohdutus jäljellä. Itse olen hyinen talvi, mutta minä tunnen tulevan keväimen värähtelevän itsessäni. Lazare setä puhui totta: me emme milloinkaan kuole. Minulla on ollut neljä vuodenaikaa, ja nyt palaan jälleen keväimeen, kun rakkaalle pikku Marielleni alkavat elämän ikuiset surut ja ilot.