Raha: Romaani

by Émile Zola

IV.

Ilmeni vaikeuksia, ja monta kuukautta kului ilman että mitään ratkaisevaa tapahtui. Syyskuun viimeiset päivät olivat jo käsissä ja Saccard kiehui harmista nähdessään, että hänen ponnistuksistaan huolimatta ilmeni yhä uusia vastuksia, kokonainen joukko toisarvoisia kysymyksiä, jotka täytyi ratkaista, jos mieli saada aikaan jotain pysyvää ja varmaa. Hän kävi niin kärsimättömäksi, että hän jo hetkisen tuumi antaa palttua koko yhtiölle ja panna liike käyntiin yksinomaan ruhtinatar d'Orvideon avulla. Olihan hänellä miljonat, jotka aluksi tarvittiin, miksi hän ei sijottaisi niitä tähän oivaan yritykseen? Voisihan sitten ottaa mukaan pienempiä liiketovereita, kun tuonnempana, kuten hän ajatteli, lisättäisiin liikepääomaa. Saccard luuli varmasti tarjoavansa ruhtinattarelle aivan erinomaisen rahojen sijotuspaikan, jonka avulla hän kymmenkertaistuttaisi pääomansa, köyhien pääoman, jonka hän sitten voisi jakaa vielä suurempina almuina.

Saccard meni siis eräänä aamuna ruhtinattaren luo puhuakseen hänen kanssaan ystävänä ja liikemiehenä. Hän selitti tälle suunnitellun pankin tarkotusta ja koneistoa. Hän kertoi kaikki, paljasti Hamelin'in salkun sisällön, eikä vaiennut ainoankaan itämaalaisen suunnitelman suhteen. Niin, hän salli oman kiihkonsa innoittaa hänet kuvailemaan Hamelin'in mieletöntä unelmaa Jerusalemin paavikunnasta, maalaili katolisen kirkon lopullista voittokulkua: paavi hallitsemassa pyhillä seuduilla, vallitsemassa koko mailmaa "Pyhän haudan aarrekammion" enemmän kuin kuninkaallisen budgetin nojalla. Ruhtinatar, joka oli kiihkouskovainen, alkoi vasta innostua asiaan, kun Saccard tuli suunnitelman viimeiseen osaan, "työn ruunuun", jonka sadunomainen suuruus tyydytti hänen omaa vilkasta mielikuvitustaan. Ranskan katolisen puolueen keskuudessa oli hiljan herättänyt hämminkiä keisarin sopimus Italian kuninkaan kanssa, jonka nojalla hän sitoutui määrätyillä ehdoilla kutsumaan kotiin ne ranskalaiset joukot, jotka olivat ottaneet haltuunsa Roman. Olihan se aivan sama kuin jättää Roma italialaisille, muutamat näkivät jo hengessään paavin vainottuna, kerjäläissauvan varassa vaeltavan kaupungista kaupunkiin reppu selässä; kysymys saisi ihmeellisen ratkaisun, jos hänen pyhyytensä nousisi valtaistuimelle Jerusalemissa ja saisi tuekseen pankin, jonka osakkeitten omistaminen olisi jokaisen katolilaisen kunnia-asia. Se oli niin kaunis suunnitelma, että ruhtinatar selitti sen olevan vuosisadan kauneimman ajatuksen, jonka pitäisi innostaa jokaista hiukankin uskonnollismielistä ihmistä. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut kuulla puhuttavankaan pääomansa sijottamisesta pankkiin; hän oli lujasti päättänyt pitää valansa: jättää varansa takasin köyhille ottamatta centime'akaan korkoa. Todistelu, että köyhille koituisi etua hänen osanotostaan tähän liikkeeseen ei tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, vieläpä suututtikin häntä. Ei, ei, tämän kirotun lähteen piti kuivaa olemattomiin, se oli hänen elämänsä ainoa päämäärä.

Saccard joutui aivan suunniltaan kuullessaan tämän jyrkän vastauksen ja hän kykeni ainoastaan saamaan erään lupauksen, jonka eteen hän tähän saakka oli turhaan ponnistellut. Yleispankin perustamisesta saakka oli hän koettanut saada sitä varten tarvittavan huoneuston ruhtinattaren talosta, tai, oikeammin sanoen, Caroline-rouva oli antanut hänelle sen ajatuksen, sillä hänellä itsellään oli ollut suurempia tuumia, hän oli halunnut kokonaisen palatsin heti paikalla. Ruhtinatar oli aluksi kieltäytynyt antamasta suostumustaan vihansa vaikutuksesta kaikkea liike-elämää kohtaan. Mutta tänään, kun Saccard oli vetänyt uskonnonkin asian yhteyteen, tuli hän liikutetuksi, suurisuuntainen hanke vaikutti häneen, ja hän suostui. Se oli suuri myönnytys, ja hän värisi ajatellessaan tuota helvetinkonetta, tuota luottoyhdistystä, tuota pörssikeinottelun välikappaletta, jonka hän näin salli perustaa jalkojensa alle ja joka kenties levittäisi ympärilleen kuolemaa ja turmiota.

Viikko tämän jälkeen näki Saccard ilokseen liikkeen, jonka tiellä tähän asti oli ollut niin paljo vastuksia, äkkiä selviävän niistä muutamissa päivissä. Daigremont tuli eräänä aamuna ilmottamaan, että hän vihdoinkin oli saanut kaikkialta myöntävän vastauksen ja että koneen voisi panna käyntiin. Viimeisen kerran silmäilivät he nyt lävitse sääntöehdotuksen ja kirjottivat sopimuksen. Ja se oli onnen aikaa Hamelin'ille, jolle taas oli alkanut olla vaikeaa päästä eteenpäin. Saccard'in innostus oli tarttunut häneenkin, niin että hän nyt oli yhtä kärsimätön kuin tämäkin. Rouva Caroline sitävastoin, joka alussa oli ollut niin innostunut, näytti nyt kylmältä ja huolestuneelta kaikkien yrityksen perustamista kohdanneitten vastoinkäymisten johdosta.

Sinä aamuna, jolloin Daigremont oli käynyt hänen luonaan, astui Saccard ilosta loistaen Hamelin'in työhuoneeseen.

"Vihdoinkin kaikki järjestyksessä!" huudahti hän.

Hamelin nousi kyyneleet silmissä ja puristi lujasti hänen kättään, ja kun Caroline ainoastaan kääntyi hänen puoleensa hiukan kalpeana, kysyi hän:

"No, mitä nyt, siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanottavaa? Eikö tämä teitä sen enemmän ilahuta?"

Valoisa hymy väikkyi Carolinen kasvoilla.

"Minä olen hyvin iloinen, hyvin iloinen, vakuutan teille."

Kun Saccard alkoi selitellä insinöörille perustetun yhtiön lähempiä yksityiskohtia, keskeytti Caroline-rouva tavallisella tyyneydellään:

"On siis laillista, että useammat liittyvät yhteen ja jakavat pankin osakkeet ennen liikkeeseenlaskemista?"

Saccard nyökkäsi myöntävästi.

"Tietysti laillista! Puhumattakaan siitä, että me välttämättömästi tarvitsemme varmoja henkilöitä, jotka ovat markkinoitten herroja, jos alussa kävisi vähän huonosti. Nyt on neljä viidettä osaa osakkeistamme varmoissa käsissä. Notarius allekirjottaa sopimuksen milloin hyvänsä."

Caroline uskalsi vastustaa häntä.

"Minä luulin lain vaativan, että osakkeita pitäisi olla merkittynä koko pääoman edestä?"

Saccard hämmästyi ja katsoi häntä suoraan kasvoihin.

"Ahaa, te luette lakikirjaakin?"

Hän punastui hiukan, sillä Saccard oli arvannut oikein: eilen oli hän oudon levottomuuden ahdistamana lukenut laista yhtiöitä koskettelevan luvun. Aluksi tunsi hän levottomuutta, mutta sanoi sitten nauraen:

"Niin, oikein arvattu, minä luin eilen lakikirjaa. Mutta minä painoin sen kohta kiinni sillä siitä saa saman tunteen kuin lääkärikirjaa lukiessa: alkaa tuntea kaikkien mahdollisten tautien oireita."

Mutta Saccard suuttui, sillä se seikka, että hän oli ryhtynyt hakemaan selvitystä, todisti, että hän epäili häntä ja vartioi häntä viisailla tutkivilla naissilmillään.

"Oh", huudahti hän tehden suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi halunnut kumota kaikki tyhjät lörpötykset, "luuletteko, että me aiomme ottaa huomioon kaikki lain pikkumaisuudet! Sillä tavoin emme pääse kahta askelta eteenpäin, takertuisimme esteisiin joka taholla ja antaisimme kilpailijoillemme hyvän tilaisuuden kaataa meidät kumoon. Ei, ei, minä en voi odottaa kunnes koko pääoma on merkitty; minä pidän mieluummin hallussani osan osakkeita ja löydän kyllä nimellisomistajan, jonka laskuun avaan tilin meillä."

"Se on kiellettyä", selitti kaunis, vakava ääni rauhallisesti.

"Niin, se on kiellettyä, mutta kaikki yhtiöt tekevät niin."

"Siinä tekevät ne tyhmästi, sillä se ei ole oikein."

Saccard saavutti voimakkaan tahdonponnistuksen avulla takasin mielenmalttinsa, hymyili ja katsoi tarpeelliseksi kääntyä Hamelin'in puoleen, joka hämmästyneenä kuunteli keskeyttämättä heitä:

"Rakas ystäväni, toivon, ettette epäile minun kunniallisuuttani. Minä olen vanha liikemies, enkä ilman kokemusta, joten te voitte luottaa minuun, mitä asian rahalliseen puoleen tulee. Tuokaa te hyviä aatteita, minä otan tehtäväkseni hankkia mahdollisen suuren taloudellisen voiton mahdollisimman pienellä riskillä. En usko, että yksikään käytännön mies voi luvata enempää."

Insinööri oli kaino ja heikko luonteeltaan; hän kuittasi koko jutun leikinlaskulla päästäkseen vastaamasta suoraan.

"Caroline tulee varmasti valvomaan teitä sensorin tavoin. Hän on syntynyt koulumestariksi."

"Menen sangen mielelläni hänen kouluunsa", sanoi Saccard kohteliaasti.

Caroline-rouvakin purskahti nauruun ja keskustelua jatkettiin ystävällisen luottavaisuuden vallitessa.

"Tiedättekö, minä pidän niin paljon veljestäni ja tulisin sangen pahoilleni, jos te ryhtyisitte epäilyttäviin liikeasioihin, jotka aina päättyvät suruun ja onnettomuuteen. Ja kun me nyt olemme joutuneet itse asiaan, niin tahdon sanoa teille, että minua kauhistuttaa pörssipeli ja sellaiset keinottelut. Tulin niin iloiseksi sääntöjen 8 pykälän määräyksestä, että kaikki luottotehtävät olivat ankarasti kielletyt. Sehän oli samaa kuin kieltää pörssipeli, eikö totta? Mutta nyt olette te riistäneet minulta hyvät unelmani nauramalla minulle vasten kasvoja ja selittämällä, että tuo pykälä on vain muotoseikka, jonka kaikki yhtiöt ottavat sääntöihinsä, mutta jota kukaan ei katso tarpeelliseksi noudattaa. Tiedättekö, mitä minä olisin tahtonut? Niin, että te noitten 50,000 osakkeen sijasta olisitte laskeneet ainoastaan obligationeja. Ah, minä olen, kuten näette, aivan järjiltäni luettuani lakikirjaa; minä tiedän kyllä, ettei obligationeilla voi keinotella ja obligationien omistaja on vain yksinkertaisesti henkilö, joka on lainannut rahoja ja joka saa niin ja niin monta prosenttia niistä, olematta lainkaan innostunut ansiosta, kun taas osakemies on alttiina riskille, seisoo ja kaatuu yhtiönsä kanssa. Sanokaa, miksette anna ulos obligationeja; se rauhottaisi minua, tuntisin silloin itseni täysin onnelliseksi!"

Hän muutti rukoilevan äänensä leikilliseksi salatakseen todellista levottomuuttaan. Ja Saccard vastasi samaan äänilajiin, koomillisella innolla:

"Obligationeja! Obligationeja! Ei koskaan! Mitä minä hyötyisin obligationeista? Ne ovat kuolleita paperilappuja. Ettekö te huomaa, että pörssipeli on sellaisen liikkeen kuin meidän pääratas, vieläpä sen päävoima? Niin, se kokoaa verta kaikilta suunnilta ja lähettää sen tulvivina jokina kaikkialle; sieltä lähtee se suuremmoinen rahan kiertokulku, joka on suurten yritysten itse olemus. Ilman sitä olisivat suuret pääomayhtymät ja laajat kulttuurityöt mahdottomat, sillä ne ovat sen suoranaisena seurauksena. Sen laita on aivan sama kuin nimellisten yhtiöitten. Miten niitä vastaan onkaan raivottu! Yhä uudestaan ja uudestaan on hoettu, että ne ovat petosta ja huijausta. Mutta tosiasiana pysyy, ettei meillä ilman niitä olisi rautateitä, eikä mitään muitakaan suuremmoisia uusiaikaisia keksintöjä, jotka ovat antaneet mailmalle aivan uuden näön; sillä mikä omaisuus olisi tarpeeksi suuri, kuka yksilö, mikä joukko olisi voinut ottaa päällensä sellaisen riskin? Riski! Sitä juuri tarvitaan … siinä juuri suuri päämäärä. Täytyy olla suuria suunnitelmia, joitten rohkeus panee mielikuvituksen liikkeelle, täytyy sytyttää suuren voiton toivo, toivo arpakeinottelusta, joka kymmenkertaistuttaa liikkeeseen pannun pääoman, mikäli se ei sitä nielase kitaansa; sillä tavoin syttyvät intohimot, yritys saa elinvoimaa kaikilta tahoilta, jokainen tuo raharoponsa, ja mailman voi luoda uudestaan. Mitä pahaa te löydätte siinä? Riski on vapaaehtoinen, jaettu lukemattomien henkilöitten osalle, sen mukaan kuin kullakin on kykyä tai rohkeutta. Hävitään, mutta voidaan myös voittaa, toivotaan onnea, mutta voidaan odottaa onnettomuuttakin, eikä ihmisellä ole sen tulisempaa toivoa, sen ihanampaa unelmaa, voimakkaampaa intohimoa, kuin kiusata kohtaloa, voittaa kaikki sen suosion avulla, tulla haltijaksi, tulla jumalaksi!"

Puhuessaan muuttui Saccard vakavaksi, hän suoristi lyhyen vartalonsa, paisutti puheensa lyyrilliseen lentoon ja teki liikkeitä, ikäänkuin hän oli lennättänyt sanansa kaikkiin mailman suuntiin.

"Me esimerkiksi Yleispankkeinemme, emmekö me avaa uusia näköaloja yli Asian vanhan mailman, rajattoman toiminta-alueen sivistyksen auralle ja kullanetsijäin unelmille? Ei ikinä ole millään yrityksellä ollut kunnianhimoisempaa päämäärää, eikä koskaan — sen myönnän — tulos ole ollut niin aavistamaton. Mutta juuri senvuoksi on meillä kaikki mahdollisuudet saavuttaa ennenkuulumaton yhteenliittyminen yleisön taholta, niinpiankuin olemme päässeet markkinoilla tunnetuiksi. Yleispankkimme on aluksi saava tavallisen luottolaitoksen muodon, mutta lopullinen tarkotukseni on, että siitä on tuleva veljenne suurten suunnitelmien toteuttaja ja että se on ajan oloon kohottava meidät valta-asemaan. Ja vaikka meillä on sellainen loistava tulevaisuus silmiemme edessä, tulette te minulta kysymään, eikö ole laitonta muodostaa yhtiötä ja antaa jäsenille palkkio, joka senjälkeen viedään heidän tililleen: perustamiskustannukset. Teitä huolestuttavat pienet välttämättömät säännöttömyydet, osakkeet, jotka eivät ole merkityt ja jotka yhtiö pitää viisaimpana säilyttää jonkun nimellishenkilön nimissä; sanalla sanoen: te olette huolissanne pörssipelin ja keinottelun suhteen … teitä huolestuttaa juuri se, mikä on tämän unelmoimani jättiläiskoneiston sielu, pohja ja elämänliekki! Siis tietäkää, että tuo 25 miljonaa on ainoastaan sytyke, joka heitetään koneen alle sytyttämään tulta! Että minä toivon neljä-, viisikertaistuttavani sen, kunhan liikkeemme laajentuu! Että meidän täytyy saada kultasade, miljonien huumaava tanssi, jos aiomme nähdä itämaalaiset unelmamme toteutettuina! Minä en tietysti voi vastata, etteikö jotakin särkyisi; eihän voi kääntää mailmaa ylös alasin polkematta jotakin varpaille."

Caroline katseli häntä, ja tämä nainen, joka rakasti elämää, ihaili kaikkea, mikä oli tulista ja voimakasta, huomasi lopulta Saccard'in kauniiksi hänen seisoessaan siinä intoa ja heidän suuren tehtävänsä toteutumisen uskoa hehkuvana. Senvuoksi tunsi hän antavansa perään, taipumatta kumminkaan hänen teorioihinsa, jotka sotivat hänen oikeudentuntoaan ja selvää arvostelukykyään vastaan.

"Saattaa niin olla, minähän olen vain nainen ja tämä olemassaolon taistelu pelottaa minua. Mutta yhtä pyydän teiltä: musertakaa niin harvoja kuin mahdollista, elkääkä missään tapauksessa niitä, joista minä pidän!"

Saccard oli ylpeä; ihastuneena oman kaunopuheisuutensa johdosta tunsi hän itsensä jo etukäteen voittajaksi ja voi osottaa jalomielisyyttä ja lempeyttä.

"Elkää pelätkö! En minä ole niin villi kuin näyttää. Me tulemme rikkaiksi kaikki!"

He juttelivat nyt aivan rauhallisesti niistä eri toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä; päätettiin, että Hamelin jo seuraavana päivänä yhtiön perustamisen jälkeen lähtee Marseille'en jatkaakseen sieltä matkaa Itämaille jouduttamaan suuren yrityksen toimeenpanemista.

Mutta pörssissä alkoivat jo huhut liikkua. Saccard'in nimi kohosi uudelleen ylös siitä sameasta vedestä, johon se viime aikoina oli ollut vähällä hukkua, ja kuiskuteltiin yhä kuuluvammin hänen uusista suunnitelmistaan, puhuttiin yhä äänekkäämmin varmasta ja loistavasta tulevaisuudesta, ja uudestaan täyttyi hänen odotushuoneensa, kuten entispäivinä Monceaux-puiston varrella, joka aamu avun anojilla. Mazaud pistäytyi — kuten ennen vanhaan — juttelemaan päivän uutisia; hän otti vastaan muitakin vekselinvälittäjiä, juutalaisen Jacoby'n ja hänen vävynsä Delaroque'n, joka teki vaimonsa hyvin onnettomaksi. Vapaavälittäjiä edusti Nathansohn, pieni vaalea, ketterä herra, jota aina onnisti. Ja Massias-raukkakin, jonka puuhilla harvoin jos milloinkaan, oli menestystä, ilmestyi jo joka-ainoa päivä, vaikk'ei Saccard'ilta vielä ollutkaan saatavissa määräyksiä.

Eräänä aamuna yhdeksän aikaan oli Saccard'in odotushuone täynnä. Kun hän ei vielä ollut hankkinut itselleen erityistä henkilökuntaa, oli hänen sangen vaikea selviytyä vieraista ainoan kamaripalvelijansa avustuksella. Hänen avatessaan tänään työhuoneensa oven tahtoi Jantrou tunkeutua sisään; mutta Saccard oli huomannut Sabatani'n, jota hän oli etsinyt kaksi päivää.

"Anteeksi, ystäväni", sanoi hän estäen entistä koulunopettajaa, "haluan ensin puhua välimereläisen kanssa."

Sabatani istuutui pidättyväisesti hymyillen tavanomaisella käärmemäisellä joustavuudellaan ja salli Saccard'in rauhallisesti puhua loppuun; ja tämä esitti ehdotuksensa kiertelemättä, sillä hän tiesi, kenen kanssa oli tekemisissä.

"Rakas ystäväni, minä tarvitsen teitä, meidän täytyy saada nimellishenkilö. Minä avaan teille tilin, annan teidän ostaa vissin määrän osakkeitamme, jotka te tietysti kuittaatte kynänvedolla. Huomaatte, että minä käyn suoraan asiaan ja pidän teitä ystävänä."

Nuori mies katsoi häneen kauniilla samettisilmillään, jotka antoivat pitkulaisille, ruskeille kasvoille niin loistavan ilmeen.

"Laki vaatii maksua käteisellä rahalla. Mutta … minä en sano tätä teille oman itseni vuoksi. Te kohtelette minua ystävänä ja siitä olen ylpeä. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä."

Saccard tahtoi tämän johdosta sanoa hänelle jotain ilahuttavaa ja ilmotti hänelle siis että Mazaud kunnioitti häntä suuresti ja oli liikeasioissa hänen kanssaan ilman riittäviä takeita. Sitten laski hän leikkiä Germaine Coeur'ista, jonka seurassa hän oli tavannut Sabatani'n eilen, ja tämä hymyili sanomatta sanaakaan vastaan — aivan niin, hän ei koskaan saanut rauhaa naisilta, hän ei voinut ymmärtää, miksi ne juoksivat hänen jälessään.

"Mutta asiasta toiseen", keskeytti Saccard, "me tarvitsemme myös muutamia allekirjotuksia saadaksemme liikkeemme järjestykseen — voinko lähettää joukon papereita teille?"

"Luonnollisesti, niin paljon kuin tahdotte!"

Hän ei edes kysynyt maksua; ja kun toinen lisäsi, että hän saisi frangin jokaisesta allekirjotuksesta edes jonkunlaiseksi korvaukseksi hukkaanmenneestä ajastaan, nyökkäsi Sabatani vain päätään ja sanoi hymyillen:

"Toivon myös, ettette kieltäydy antamasta minulle hyviä neuvoja; tehän saatte tästä puolin tarkkoja tietoja. Otan vapauden pyytää teiltä selvitystä silloin tällöin."

"Tehkää niin", vastasi Saccard, joka ymmärsi hänet. "Hyvästi siis … elkääkä olko liian rakastettava naisväkeä kohtaan."

Hän päästi miehen ulos eräästä suoraan portaille johtavasta ovesta, niin ettei lainkaan tarvinnut kulkea odotushuoneen läpi.

Sitten meni Saccard avaamaan toisen oven ja huusi Jantrou'in sisälle. Ensi silmäyksellä huomasi hän heti, että tämä oli laihtunut ja näytti sangen viheliäiseltä. Pörssi kohteli häntä edelleen äitipuolen tavoin, vaikka hän oli kaunis mies ja omasi laajat tiedot, ja osasi aina asettaa sanansa niin, että jokainen ymmärsi hänen saaneen yliopistosivistyksen.

"Olin aikeissa pikapuolin kirjottaa teille jonkun sanan", sanoi Saccard. "Me valmistamme luetteloa konttorihenkilökunnastamme ja te olette siinä ensimäisten joukossa. Luullakseni tulette sijotetuksi liikkeellelaskukonttoriin."

Jantrou keskeytti hänet.

"Tuhat kiitosta, olette sangen rakastettava muistaessanne minua, mutta minä aioin ehdottaa teille aivan toista asiaa."

Hän ei puhunut asiaansa heti, alkoi yleisillä lauselmilla, kysyi, minkä osan Saccard oli aikonut antaa sanomalehdistölle Yleispankin perustamiseen nähden. Saccard innostui heti, selitti, että hän halusi mahdollisimman suurta julkisuutta ja uhrasi kernaasti kuinka paljon hyvänsä sen asian hyväksi. Hänen unelmansa oli saada kaikki sanomalehdet puolelleen mutta se saattoi tulla liian kalliiksi.

"Kenties teitä haluttaa ottaa käsiinne reklaamimme? Ehkä se olisikin sangen viisasta? Siitä seikasta täytyy meidän jutella lähemmin."

"Sopii kyllä, myöhemmin, jos niin haluatte. Mutta mitä sanotte omasta lehdestä, aivan teidän omastanne, jota minä tulisin toimittamaan? Joka aamu olisi teillä kokonainen sivu itseänne varten, artikkeleita, jotka laulaisivat teidän ylistystänne, uutisia, jotka kiinnittäisivät huomiota teihin, lyhyesti, järjestetty sotaretki, reklaamia teille mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa, samalla kun teidän kilpailijanne lyötäisiin maahan. Eikö se ole tarpeeksi houkuttelevaa?"

"Kyllä niinkin, mutta se kai tulisi hiton kalliiksi?"

"Eikö mitä, hinta on aivan kohtuullinen."

Ja vihdoin mainitsi hän lehden nimen: Toivo, jonka pari vuotta sitten oli perustaneet muuan klerikalien ryhmä, puolueen kiivaimmat kannattajat, jotka kävivät taistelua elämästä ja kuolemasta keisarikuntaa vastaan. Lehti ei ollut menestynyt ja joka viikko kierteli huhuja, että se lakkaisi ilmestymästä.

Saccard pani vastaan.

"Sitähän ilmestyy vain 2,000 kappaletta!"

"Meidän tehtävämme on lisätä ilmestymismäärää."

"Ja muuten — ei, se on aivan mahdotonta; lehtihän yhtämittaa hyökkää veljeni kimppuun enkä minä voi asettua häntä vastaan heti alussa."

"Elkää olko huolissanne 'Toivon' väristä. Hankkikaa lehti itsellenne; siitä on tuleva teidän tukenne."

Saccard istui hetkisen vaiti punniten Jantrou'n ehdotusta. Hän muodosti heti kokonaisen suunnitelman: hän ostaisi "Toivon", tekisi lopun sen kiivaista hyökkäyksistä hallitusta vastaan, asettaisi lehden veljensä jalkoihin, niin että tämä tulisi pakotetuksi osottamaan kiitollisuuttaan, mutta säilyttäisi sen katolisen värin, ikäänkuin uhkauksena, merkkinä siitä että toimitus milloin hyvänsä voisi alkaa uuden hyökkäyksen uskonnon nimessä. Ja jos Rougon ei näyttäytyisi suopeaksi hänelle, kohottaisi hän paavin lipun, ryntäisi esiin jerusalemi-aatteineen. Se olisi oivallinen loppuvaikutelma.

"Tulisimmeko me aivan itsenäisiksi?" kysyi hän äkkiä.

"Aivan täydellisesti. He ovat väsyneet, lehti on joutunut erään herran käsiin, joka on rahapulassa ja luovuttaa sen meille 10,000:sta. Meillä on vapaat kädet."

Saccard mietti vielä hetkisen.

"No niin, asia on selvä. Menkää tapaamaan miestä ja tuokaa hänet minun luokseni. Teistä tulee toimittaja, ja te saatte hoitaaksenne koko meidän suhteemme sanomalehdistöön. Minä haluan aivan ennenkuulumatonta reklaamia — s.t.s. tuonnempana, kun olemme saaneet kylliksi polttoainetta koneistoomme."

Hän oli noussut seisomaan. Jantrou'kin nousi; hän oli iloinen löydettyään vihdoinkin leivänpalan, mutta salasi ilonsa välinpitämättömään nauruun ja sanoi huolettomalla äänellä:

"Vihdoinkin pääsen minä takasin oikeaan elementtiini, rakkaaseen kirjalliseen työhöni!"

"Elkää vielä värvätkö aputoimittajia", sanoi Saccard saattaessaan häntä ovelle. "A propos, merkitkää muistiinne muuan suojattini, Paul Jordan, nuori lahjakas mies, josta teille on oleva paljo hyötyä kirjallisella alalla. Kirjotan hänelle ja käsken hänen tulemaan luoksenne."

Jantrou oli juuri poistumassa takatietä, kun hän vasta älysi tämän käytännöllisen kaksiovijärjestelmän.

"Katsoppas vaan", sanoi hän tuttavallisella äänellään, "tämähän on mukavaa. Näin voi aivankuin loihtia tiehensä hyvät ystävänsä, kun esim. kauniita naisia on tulossa … tervehdin juuri vapaaherratar Sandorff'ia odotushuoneessa."

Saccard ei tiennyt, että vapaaherratar oli siellä, hän kohotti hartioitaan välinpitämättömän näköisenä, mutta toinen nauroi, eikä näyttänyt uskovan, että hän oli niin kovin välinpitämätön. Molemmat herrat erosivat puristaen lujasti toistensa kättä.

Yksin jäätyään meni Saccard vaistomaisesti peilin ääreen ja suki hiuksensa, joissa ei vielä näkynyt ainoatakaan hopeapisaretta. Hän ei tosin välittänyt naisista nyt, kun liikeasiat vaativat koko hänen huomionsa, ja hän antoi myöten vain tiedottomalle keikariudelle, joka saa aikaan, että ranskalainen mies ei koskaan voi olla kahdenkesken naisen kanssa yrittämättä tehdä vallotusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa häntä pidettäisiin yksinkertaisena raukkana. Kun vapaaherratar astui sisään, meni Saccard häntä vastaan mitä ystävällisimmin ilmein.

"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva vapaaherratar!"

Milloinkaan ei tämä nainen ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta punaisine huulineen ja palavine silmineen, joita ympäröivät mustat varjot ja verhosivat tuuheat, mustat kulmakarvat. Mitä tahtoi vapaaherratar hänestä? Hän hämmästyi, tulisipa melkein pettymystä kuultuaan hänen asiansa.

"Herra Saccard, ensinnäkin pyydän anteeksi, että haaskaan kallista aikaanne, mutta kun kuulutaan samaan seuraan, tahdotaan mielellään tehdä toisilleen palveluksia. Teillä on hiljan ollut kokki, jonka mieheni haluaa ottaa palvelukseensa. Tulen nyt aivan yksinkertaisesti pyytämään muutamia tietoja hänestä."

Vapaaherratar kyseli ja Saccard vastaili auliisti siirtämättä silmiään hänestä, sillä hän epäili, että tämä oli vain tekosyy. Hän oli tullut aivan toisissa aikeissa. Ja aivan oikein, hän luovi hienosti ja onnistui vihdoin johtamaan keskustelun "yhteiseen ystävään", markisi Bohain'iin, joka oli puhunut hänelle Yleispankista. Oli niin vaikeaa saada rahojaan sijotetuksi suuryrityksiin! Saccard ymmärsi pian, että vapaaherratar mielellään halusi muutamia osakkeita kymmenen prosentin palkkiolla, kuten yhdynnän jäsenetkin, ja hän ymmärsi vielä paremmin, ettei tuo nainen maksaisi hänelle, jos hän olisi kyllin varomaton avaamaan hänelle tilin.

"Minulla on oma omaisuuteni, mieheni sallii minun hallita sitä mieleni mukaan. Siitä on niin paljon huolta, mutta on iloakin, se täytyy tunnustaa. Onhan se hiukan outoa, että nainen, ja vielä nuori nainen, on liikeasioissa; se antaa usein aihetta moitteisiin. Välistä olen aivan pulassa; minulla ei, sen pahempi, ole ystäviä, jotka voisivat antaa hyviä neuvoja. Neljätoista päivää sitten menetin minä huomattavan summan siitä syystä, että minulle oli annettu harhaanjohtavia tietoja. Nyt, kun te tulette sellaiseen asemaan, että voitte oivallisesti silmätä liikemailman kulissien taakse, olisi teiltä sangen rakastettavasti tehty, jos te tahtoisitte…"

Peliraivo pilkisti esiin ylhäisen naisen hillityn käytöstavan takaa… Hänen silmänsä loistivat, huulet hehkuivat verenpunaisina ja hän näytti vapisevan intohimosta. Saccard oli kylliksi naivi luullakseen, että hän oli tullut tänne tarjoamaan itseään saadakseen vain olla mukana hänen suuressa liikkeessään ja saadakseen tarpeellisia tietoja pörssisuhteista.

"Minulle tuottaa todellista iloa, rouva vapaaherratar", huudahti hän, "asettaa kokemukseni teidän käytettäväksenne."

Saccard oli siirtänyt tuolinsa lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä. Vapaaherrattaren kasvoille levisi heti kylmempi ilme. Ei, niin pitkälle ei vielä oltu tultu, vielä oli kuluva aikaa, ennenkuin hän heittäytyisi Saccard'in syliin saadakseen tietää jonkun liikesähkösanoman sisällyksen. Häntä ikävystytti aivan riittävästi suhteensa yliprokuraattori Delcambre'en, näivettyneeseen, keltaiseen herraan, jolle hänen miehensä ahneus oli pakottanut hänet antautumaan. Ja hänen kylmä luonteensa, hänen salainen halveksimisensa kaikkia miehiä kohtaan näkyi nyt selvästi väsyneestä ja välinpitämättömästä ilmeestä hänen kasvoillaan, joilla voi hehkua ainoastaan pelihimo. Hän nousi ylös sen vastenmielisyyden tunteen vallassa, jonka hänen sukunsa ja kasvatuksensa antoivat hänelle, ja jonka avulla hän vielä kykeni työntämään luotansa hyvänkin liikeasian.

"Te olitte siis tyytyväinen mieheen, herra Saccard?"

Saccard'kin nousi hämmästyneenä. Mitä oli tuo nainen toivonut? Ettäkö hän avaisi tilin ja antaisi selityksiä tyhjän tähden? Ei, täytyi pitää varansa naisten suhteen, he olivat suorastaan epärehellisiä, mitä liikeasioihin tulee. Ja vaikk'ei hänellä ollutkaan mitään vastaansanomista tulla vapaaherrattaren rakastajaksi, ei hän kuitenkaan jatkanut yksinäisyyttään, vaan kumarsi hymyillen hymyä, joka merkitsi: "Kuten tahdotte, rouvaseni, milloin teille sopii!" mutta ääneensä hän sanoi:

"Sangen tyytyväinen. Toistan sen vielä kerran. Ainoastaan vähentääkseni palvelijakuntaani luovuin minä hänestä."

Vapaaherratar epäili hetken, ei niin paljon katumuksesta, että oli työntänyt Saccard'in luotaan, vaan siksi, että ymmärsi hyvin, kuinka typerää oli ollut kääntyä miehen sellaisen kuin Saccard'in puoleen, ennenkuin oli valmis kaikkiin mahdollisiin jälkisuorituksiin. Hän oli tyytymätön omaan itseensä, sillä hän piti itseään viisaana naisena. Vihdoin kohotti hän päänsä hiljaiseen tervehdykseen; ja Saccard seurasi häntä ovelle, joka avattiin juuri ulkoapäin. Tulija oli Maxime, joka sinä päivänä söi aamiaista isänsä luona. Maxime vetäytyi syrjään, kumarsi vapaaherrattaren kulkiessa ohi ja sanoi hänen mentyään nauraen:

"No, liikkeesi on käynnissä? Nostat jo palkkioitasi."

Nuoruudestaan huolimatta oli Maxime kokenut ja kylmä kuin vanha mies, jolla ei ollut halua uhrata ropoakaan sellaiseen seikkailuun. Isä ymmärsi heti, mitä hän tarkotti ylimielisen ivallisella äänellään.

"Ei, minä en lainkaan ole nostanut mitään palkkiota, mutta minä pidän yhtä suurena kunniana olla kaksikymmenvuotias kuin sinä näyt tavoittelevan kuusikymmenvuotiaan käytöstä!"

Maxime nauroi edelleen — vanhaa hihittävää tyttönauruaan, joka hänellä vielä oli jälellä, niin täsmällinen kuin hän muuten olikin. Hän näytti nyt olevan sangen kärsivällinen sellaisten pienten heikkouksien suhteen, kunhan hänelle itselleen ei koitunut niistä mitään ikävyyksiä.

Maxime istuutui nojatuoliin ja otti käteensä sanomalehden.

"Elä huoli minusta, jatka sinä vain vastaanottoasi, jollet minua kainostele. Tulen liian aikaisin: minä poikkesin lääkärini luokse ohikulkiessani, mutta en tavannut häntä kotona."

Nyt saapui palvelija ilmottamaan, että kreivitär de Beauvilliers oli odottamassa. Saccard hiukan hämmästyi, vaikka hän useita kertoja oli puhellut ylhäisen naapurinsa kanssa ruhtinatar d'Orvideon työkodissa. Hän käski palvelijan heti päästää kreivittären sisälle, sitten kutsui hän palvelijan takasin ja käski tämän lähettää pois kaikki muut, sillä hän oli väsynyt ja nälissään.

Kun kreivitär astui sisälle, ei hän edes huomannut Maximeä, jonka nojatuolin leveä, korkea selkänoja kätki suojaansa. Ja Saccard hämmästyi entistäänkin enemmän huomatessaan, että kreivittärellä oli tyttärensä Alice mukanaan. Hän tarjosi tulijoille tuolit ja osotti erinomaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta.

"Erinomaisen suuri kunnia minulle, rouva kreivitär … jos voin jollakin tavoin olla teille hyödyksi…"

Huolimatta ylhäisestä ilmeestään oli kreivitär sangen kaino, mutta onnistui hänen vihdoinkin selittää asiansa.

"Herra Saccard, keskustellessani ystävättäreni, — ruhtinatar d'Orvideon kanssa sain minä ajatuksen tulla luoksenne. Tunnustan epäilleeni alussa, sillä minun ijälläni ei muuteta mielipiteitä, ja minä olen aina pelännyt erinäisiä nykyaikaisen elämän kiusauksia, joita minä en ymmärrä. Mutta minä olen puhunut tyttäreni kanssa ja katson velvollisuudekseni voittaa epäilyni ja koettaa tehdä jotakin lapseni onneksi."

Hän jatkoi sanoen, että ruhtinatar oli puhunut hänelle Yleispankista, joka kyllä sivullisten ihmisten silmissä oli näyttäytyvä tavalliseksi luottolaitokseksi, mutta paremmin asiaa tuntevien silmissä oli sillä muuan hyvä puoli, jota vastaan ei voinut väittää, siihen määrin korkea ja arvokas päämäärä, että herkinkin omatunto oli vaikeneva. Hän ei maininnut enemmän paavia kuin Jerusalemiakaan; sellaisesta ei puhuttu, uskovaiset vain kuiskailivat tästä suuresta salaisuudesta, joka sai kaikkien sydämet sykkimään nopeammin; mutta kaikista kreivittären sanoista ja ilmeistä näkyi toivorikas, melkein harras usko uuden yrityksen onnistumiseen.

Saccard'iakin kummastutti tuo tukahutettu liikutus, joka väreili kreivittären ääressä. Hän itse oli puhunut Jerusalemista ainoastaan lyrillisessä mielentilassa; itse asiassa epäili hän vähän tätä hullua tuumaa, hänellä oli sellainen tunne, että se hipui koomillisuuden rajoja, ja hän oli valmis heittämään sen menemään ja nauramaan sille, jos se joutuisi hymyilyn esineeksi. Ja tämä jumalinen, ylhäinen nainen, joka liikutettuna tuli tänne tyttärineen, se tapa, millä hän antoi Saccard'in ymmärtää, että hän ja kaikki hänen vertaisensa, koko Ranskan aateli, olivat valmiit uskon ja innostuksen valtaamina yhtymään hänen asiaansa, löi hänet mitä suurimmalla hämmästyksellä, muutti todellisuudeksi sen, mikä tähän saakka oli ollut unelma, ja laajensi hänen näköpiiriänsä loppumattomiin. Siis todellakin tässä olisi vetovoima, joka panisi koko mailman liikkeeseen! Nopean käsityskykynsä avulla eläytyi hän pian tilanteeseen, ryhtyi salaperäisin lauseparsin puhumaan tästä "työn ruunusta", lopullisesta voitosta, jonka eteen hän oli työskentelevä hiljaisuudessa; ja hänen sanansa saivat tulta, hän tunsi todellakin povessaan palavan uskon — uskon tämän keinon oivallisuuteen, keinon, jonka paavikunnan nykyinen pula antoi hänen käsiinsä. Hänellä oli onnellinen ominaisuus uskoa, niinpiankuin sellainen sopi hänen suunnitelmiinsa.

"Sanalla sanoen", jatkoi kreivitär, "olen tehnyt päätöksen, joka tähän saakka on minulle ollut vastenmielinen. En ole milloinkaan ennen ajatellut pyytää rahoistani hyötyä, sijottaa niitä niin, että ne antaisivat suurta korkoa; se on vanhanaikainen mailmankatsomus, joka nykyään tuntuu yksinkertaiselta, minä tiedän sen, mutta … eihän siinä ole ihmettelemistä, niitä käsityksiä, jotka juodaan jo äidinmaidossa, ei ole helppo muuttaa, ja minä olen kasvanut siinä käsityksessä, että meidän säätymme henkilöt voivat elää vain maaomaisuuden tulosta. Mutta sen pahempi … maaomaisuus tähän mailmanaikaan…"

Hän punastui heikosti, sillä hänen täytyi nyt tunnustaa köyhyytensä, jota hän niin suurella vaivalla oli salannut.

"Suuria maaomaisuuksia tuskin löytyykään nykyään. Meitä on kovasti koeteltu. Meillä on vain yksi talo jälellä."

Saccard keskeytti kiivaasti auttaakseen häntä pulasta:

"Mutta, rouva kreivitär, kukaan ihminen ei nykymailmanaikaan elä maaomaisuudella. Vanha tapa sijottaa omaisuutensa maatiloihin, on vanhuudenheikko muoto, jolla ei enää ole mitään oikeutusta. Miljonien arvoinen maatila tappaa nälkään, mutta sellaisen pääoman neljännellä osallakin elää hyvin, jos se on sijotettu hyviin liikkeisiin, jotka tuottavat 15, 20, jopa 30 prosenttia korkoa."

Kreivitär pudisti hiljaa päätään.

"Enkä minä ole yksin mailmassa, minun täytyy ennen kaikkea ajatella tytärtäni. Viimeisinä vuosina olen onnistunut säästämään hiukan … oh, aivan pienen summan."

Hän punastui taas.

"Kaksikymmentä tuhatta frangia, jotka makaavat kotonani laatikossa. Myöhemmin kenties katuisin, että olen ne jättänyt lepäämään toimettomina; ja koska teidän yrityksenne on kunnioitettava, sen mukaan kuin ystävättäreni on minulle kertonut, koska te aiotte työskennellä asian hyväksi, jolle me kaikki koko sydämestämme toivomme menestystä, tahdon minä uskaltaa … sanalla sanoen, olisin erinomaisen kiitollinen, jos te voisitte merkitä minulle pankkinne osakkeita 10-12,000 frangin edestä. Olen pyytänyt tytärtäni mukanani tänne, sillä en tahdo salata, että rahat ovat hänen."

Tähän saakka ei Alice ollut avannut suutansa, vaan istunut hiljaa ja toimettomana, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän seurasi keskustelua valppaalla huomaavaisuudella. Hän teki nyt hellän, torjuvan liikkeen.

"Minun! Minulla ei ole mitään, mikä ei kuuluisi myöskin sinulle, äiti?"

"Entä kun menet naimisiin, lapseni?"

"Sinä tiedät vallan hyvin, etten minä halua mennä naimisiin."

Tämän sanoi hän kovin nopeasti ja yksinäisyyden suru ilmeni hänen heikon äänensä värinässä. Äiti pyysi häntä vaikenemaan syvästi surullisin katsein, heidän silmänsä kohtasivat, eivätkä voineet valehdella toisilleen, sillä he olivat tottuneet joka päivä jakamaan salaiset kärsimyksensä.

Saccard oli hyvin liikutettu.

"Vaikk'ei yhtä ainoata osaketta olisi jälellä, hankkisin minä niitä teille sittenkin, rouva kreivitär. Olisinpa valmis, jos niin vaaditaan, luovuttamaan muutamia omistani. Teidän luottavaisuutenne liikuttaa minua kovin, se on suuri kunnia minulle."

Ja tällä hetkellä oli todellakin hänen vakaumuksensa, että hän auttaisi noita onnettomia naisia rikkauteen ja onneen luovuttaessaan heille osan siitä kultasateesta, joka pian oli lankeava hänen ylitseen.

Naiset nousivat ja hyvästelivät. Vasta käsi oven rivalla viittasi kreivitär suoraan siihen suureen päämaaliin, josta ei puhuttu:

"Olen äskettäin saanut pojaltani Ferdinandilta Romasta masentavan kirjeen, jossa hän puhuu siitä surusta, jonka meidän joukkojemme lähtö sieltä on aiheuttanut kaikkien oikeauskoisten katolilaisten keskuudessa."

"Kärsivällisyyttä!" huudahti Saccard tunteellisella ja vakuuttavalla äänellä, "me pelastamme aseman."

Vaihdettiin kohteliaat hyvästit ja Saccard saattoi naisia eteiseen saakka; tällä kertaa meni hän odotushuoneen lävitse, sillä hän luuli sen olevan tyhjän. Mutta tullessaan takaisin huomasi hän noin viisikymmenvuotiaan laihan ja pitkän, työmiehen sunnuntaipukuun puetun miehen istuvan siellä nuoren, kauniin, hoikan ja kalpean kahdeksantoistavuotiaan tytön seurassa.

"Mitä nyt? Mitä te tahdotte?"

Nuori tyttö oli noussut ensiksi ja mies alkoi pelästyneenä tylystä vastaanotosta, sammaltaa selitystään.

"Minähän olin sanonut, etten ota vastaan enää tänään. Miksi te istutte täällä? Sanokaa minulle toki nimenne."

"Dejoie, ja tämä on tyttäreni Nathalie…"

Hän alkoi taas änkyttää, niin että Saccard menetti malttinsa ja aikoi ajaa hänet ulos; silloin ymmärsi hän vihdoinkin, että he olivat Caroline-rouvan vanhoja tuttuja ja että hän oli käskenyt heidän odottaa.

"Ahaa, teillä on Caroline-rouvan suositus! Olisitte sen heti sanoneet.
Astukaa sisään ja pitäkää kiirettä, sillä minä olen kovin nälissäni."

Vastaanottohuoneessa jätti hän Dejoie'n ja Nathalie'n seisomaan, eikä itsekään istuutunut päästäkseen heistä pikemmin eroon. Maxime oli kreivittären lähdettyä noussut nojatuolistaan — hän ei katsonut tarvitsevansa kainostella näitä vieraita — ja katseli verrattain nenäkkäästi vastatulleita. Dejoie alkoi laajasti esittää asiaansa.

"Nähkääs herra, minä olen ollut sotapalveluksessa, sitten jouduin minä konttorirengiksi herra Durieu'lle, Caroline-rouvan miehelle, joka eläessään oli panimomestari. Sitten tulin minä herra Lamberthier'ille, hallien pakkamestarille. Sitten sain minä paikan herra Blaisot'in pankkiirin luona, jonka te kyllä tunnette; hän ampui itsensä kaksi kuukautta sitten ja silloin jäin minä ilman paikkaa. Mutta ensinnä piti minun puhua, että olen ollut naimisissa. Niin, minä nain Josefinan, vaimoni, ollessani herra Durieu'lla, ja Josefina oli kyökkipiikana herran kälyllä, rouva Lévêque'llä, jonka rouva Caroline hyvin tunsi. Kun minä sitten siirryin Lomfoerthier'ille, ei hän voinut seurata mukana, vaan otti paikan tohtori Renaud'ilta Grenelle'stä. Sitten sai hän paikan 'Kolmen veljeksen' puodissa Rombutean-kadulla, mutta valitettavasti ei siellä koskaan löytynyt minulle sopivaa paikkaa."

"Lyhyesti", keskeytti Saccard, "te tulette etsimään paikkaa minulta, eikö totta?"

Mutta Dejoie tahtoi välttämättä kertoa elämänsä onnettomuuden, joka sisältyi siihen, ettei hänen koskaan ollut onnistunut saada paikkaa vaimonsa kanssa samasta talosta. Oli aivan kuin he eivät olisi olleetkaan naimisissa; milloinkaan eivät he olleet asuneet yhdessä, he olivat tavanneet toisensa milloin missäkin, olivat olleet pakotetut varastamaan suudelman keittiön oven takana. Heillä oli tytär, Nathalie, joka oli ollut kasvatusäidin hallussa kahdeksanteen ikävuoteensa; vihdoin oli isä väsynyt yksinäisyyteen ja ottanut hänet luoksensa pieneen renginkamariin. Ja hän oli ollut pienen tyttären sekä isänä että äitinä, saattanut häntä kouluun ja sieltä kotiin, kasvattanut häntä, kaitsenut väsymättömällä huolella ja yhä kasvavalla hellyydellä.

"Mutta se minun täytyy sanoakin, että hän on tuottanut minulle iloa. Hän on sekä taitava että hyvätapainen. Ja somannäköinen hän on … niin, sen herra itse näkee."

Niin, Saccard'in mielestä oli hän kaunis tyttö, tuo hento kukkanen, joka oli kasvanut Parisin katukivillä.

"Ja nyt hän on naimaikäinen, ja on juuri tarjolla hyvä puoliso, kirjanpitäjän, naapurimme, poika. Mutta poika tahtoo päästä omaksi eläjäkseen ja vaatii 6,000 frangin myötäjäisiä. Se ei ole paljo, hän voisi yrittää varakkaampaakin tyttöä. Ja näettekös, minä menetin vaimoni neljä vuotta sitten ja hän jätti jälkeensä säästönsä, jotka hän oli kerännyt kyökkipiikana ollessaan, ymmärrättekö. Minulla on siis 4,000 frangia, mutta se ei ole 6,000, ja nuorella miehellä on kiire… Nathalie myöskin…"

"Niin, niin. Ei tämä ole niin kovin hauskaa, tahdon saada tästä lopun tavalla tai toisella."

Saccard keskeytti heidät uudestaan. Hän huomasi, ettei mies ollut kovin viisas, mutta kunniallinen ja rehellinen sekä tottunut sotilaskuriin. Muuten oli aivan riittävää, että heillä oli Carolinen suositus.

"Hyvä on, ystäväni; minä saan tulevaisuudessa sanomalehden toimittaakseni; pääsette toimituksen vahtimestariksi. Antakaa minulle osotteenne. Saatte aikanaan kuulla minusta."

Mutta Dejoie ei lähtenyt tiehensä. Hän jatkoi alakuloisena:

"Oikein kiltisti tehty teiltä, herra, ja minä otan paikan vastaan kiitollisuudella, sillä pitäähän minun tehdä työtä saatuani Nathalie'n naitetuksi. Mutta minulla oli toinen asia. Olen kuullut rouva Caroline'lta ja muiltakin, että herra pian alkaa suuren liikkeen ja että te tulette hankkimaan ystävillenne ja tuttavillenne suuren ansion. Jos herra olisi hyvä ja ajattelisi meitäkin ja luovuttaisi meille pari osaketta…"

Toisen kerran tämän päivän kuluessa tuli Saccard liikutetuksi ja nyt vielä enemmän kuin kreivittären kanssa puhellessaan. Tämä yksinkertainen mies, joka tuli hänen luokseen sou sou'lta haalittuine säästöineen, olihan hän sen joukon, sen suuren luottavan joukon edustaja, josta saadaan parhaimmat, lukuisimmat liiketuttavat, kiihkouskova joukko, joka antaa luottolaitokselle voittamattoman vahvuuden. Kun tämä kunnianmies tuli Saccard'in luokse, ennenkuin pankin olemassaolo oli julkisesti tunnettu, niin mitä tulisikaan tapahtumaan konttorin avaamisen jälkeen? Liikutettuna hymyili hän tälle ensimäiselle pikku liiketuttavalle; hän piti tapausta suuren menestyksen hyvänä enteenä.

"Hyvä, ystäväni, te saatte osakkeita."

Dejoie'n kasvot loistivat, ikäänkuin tämä olisi ollut odottamaton onni.

"Herra on ylen hyvä! Voin kai puolen vuoden kuluessa ansaita 2,000 frangia, niin että summa tulee täyteen, vai kuinka? Ja koska herra antaa myöntävän vastauksen, tahdon minä tehdä asian heti selväksi. Olen ottanut rahat mukaani."

Hän kaivoi taskustaan esille kirjekuoren, jonka ojensi Saccard'ille. Tämä seisoi vaiti ja liikkumattomana, tämän viimeisen piirteen aiheuttaman ihastuksen ja ihailun vallassa. Ja tämä sydämetön ryöväri, joka jo oli niin monen lähimäisensä taskuja keventänyt, puhkesi lopuksi tyytyväiseen nauruun ja kuvitteli täydellä todella tekevänsä tämän miehen rikkaaksi.

"Ei, rakas ystäväni, niin ei se käy päinsä. Pitäkää rahanne, minä merkitsen teille osakkeet, ja te saatte sitten maksaa asianomaiseen paikkaan ja aikaan."

Sitten päästi hän isän ja tyttären menemään, kun Nathalie ensin isän kehotuksesta oli kiittänyt Saccard'ia kiitollinen hymy kylmissä kirkkaissa silmissään.

Jäätyään kahden kesken isänsä kanssa sanoi Maxime ylimielisellä äänellä:

"Niin aina, sinä siis hankit nuorille tytöille myötäjäisiä nykyään?"

"Miksikä en", vastasi Saccard iloisesti. "On oivallinen rahojen sijotustapa tehdä toisia onnelliseksi."

Hän järjesti vielä muutamia papereita. Sitten kysyi hän äkkiä:

"No, etkö sinä halua muutamia osakkeita?"

"Ei, kiitos! Luuletko minua sellaiseksi hölmöksi?"

Saccard teki vihaisen liikkeen; vastaus oli hänen mielestään sekä tyhmä että nenäkäs ja hän oli vastaamaisillaan kiivaalla äänellä, että liikeyritys oli loistava ja että poika oli enemmän kuin yksinkertainen, jos hän piti isäänsä tavallisena huijarina! Mutta hänet valtasi sääli nähdessään kaksikymmenviisi-vuotiaan poikansa jo siinä ijässä olevan niin elähtäneen, ukkomaisen, ahneen ja niin huolestuneen terveytensä suhteen, ettei hän uskaltanut lähteä minnekään jo edeltäpäin ottamatta huomioon seurauksia. Ja oman nuorekkaan voimansa haltioittamana purskahti hän nauruun ja taputti Maxime'a olalle.

"No niin, menkäämme aamiaiselle, poika raukkani, ja varo reumatismiasi."

Pari päivää tämän jälkeen, 5 p:nä lokakuuta, meni Saccard Hamelin'in ja Daigremont'in seurassa notarius Lelorrain'in luokse ja siellä laadittiin Yleispankin perustava asiakirja. Pääoma oli 25 milj. frangia, jaettuna 50,000:teen 500 frangin suuruiseen osakkeeseen, josta pääomasta ainoastaan neljännes oli heti maksettava. Yksi kappale yhtiön sääntöjä jäi notario Lelorrain'in haltuun. Sinä päivänä oli kirkas auringonpaiste, ja kun yhtiön jäsenet tulivat ulos notariatista, sytyttivät he sikarinsa ja astelivat hitaasti pitkin boulevardeja iloisina ja olemassaoloonsa tyytyväisinä kuin joukko koulupoikia, kun vapaahetki on koittanut heille.

Yleinen perustava kokous pidettiin seuraavalla viikolla. Yhtiön jäsenet olivat jo sijottaneet ne osakkeet, joita he eivät halunneet itselleen, ja 122 osakkeenomistajaa oli läsnä edustaen liki 40,000 osaketta. Piti omistaa vähintään 20 osaketta, ennenkuin sai äänioikeuden, mutta yksi osakkeenomistaja ei saanut 10 ääntä enempää, olipa hänellä osakkeita kuinka paljo tahansa.

Saccard oli merkinnyt itselleen ja Hamelin'ille 500 osaketta, jotka he tulisivat maksamaan nimikirjotuksellaan. Kaikki yhdynnän jäsenet olivat saapuvilla: Daigremont, Huret, Sédille, Kolb, markisi de Bohain, kukin osakkeenomistajaryhmänsä kanssa. Samoin oli läsnä Sabatani, yksi suurimpia osakkeenmerkitsijöitä, Jantrou ynnä useita pari päivää sitten avatun pankin virkamiehiä. Ja kaikki päätökset olivat harkitut ja sovitut edeltäkäsin, niin että kokous todella oli ihmeteltävän sopuisa ja rauhallinen. Yksimielisesti selitettiin, että koko pääoma oli merkitty ja 125 frangia osaketta kohti maksettu. Sitten julistettiin yhtiö juhlallisesti perustetuksi. Valittiin hallinto: siihen, tulisi 20 jäsentä, jotka paitsi korvausta kokouksista, mikä arvioitiin 50,000 frangiksi vuodessa, saisivat erään säännöissä löytyvän pykälän nojalla kantaa 10 prosenttia pankin voitosta. Kun palkkio ei ollut halveksittava, pyysivät kaikki yhtiön jäsenet päästä mukaan, ja Daigremont, Huret, Sédille, Kolb, markisi de Bohain, samoinkuin Hamelinkin, olivat ensimäisinä listalla; heitä seurasi neljätoista muuta vähemmän edustavaa osakkeenomistajaa. Saccard, joka tähän saakka oli pysyttäytynyt syrjässä, esiintyi näyttämölle, kun tuli kysymys toimeenpanevan johtajan valinnasta. Hamelin ehdotti häntä. Hyväksymisen sorina kuului huoneessa ja hänkin tuli yksimielisesti valituksi.

Nyt oli valittava vain kaksi tilintarkastajaa, jotka olivat velvolliset yhtiökokoukselle antamaan kertomuksen kirjanpäätöksestä ja niinmuodoin tarkastamaan hallinnon tilit, yhtä arka kuin tarpeetonkin tehtävä, johon Saccard oli valinnut erään herra Rousseau'n ja herra Lavignière'n, edellinen viimemainitun kaiku; Lavignière oli pitkä, vaalea herra, erinomaisen kohtelias ja aina samaa mieltä kuin edellinen kunnianarvoisa puhuja, senlisäksi halusi hän aivan liikuttavasti päästä hallintoon myöhemmin, kun hänen ansionsa olivat tulleet tarpeeksi tunnetuiksi. Rousseau'n ja Lavigniére'n vaalin jälkeen aiottiin hajottaa kokous, kun puheenjohtaja katsoi tarpeelliseksi huomauttaa siitä 10 prosentin palkkiosta — kaikkiaan 400,000 frangia — jonka yhdyntä oli hyväksynyt ja jonka kokous hänen ehdotuksestaan päätti viedä "pankin perustamiskustannusten" tilille. Olihan se pikku seikka, hiukan ylimääräisiä kustannuksia on aina sellaisissa tilaisuuksissa.

Seuraavana päivänä kokoontui hallinto Orvideo-palatsiin, Saccard'in entiseen salonkiin, joka oli muutettu istuntohuoneeksi. Vanhin hallinnonjäsen, markisi de Bohain istui puheenjohtajan paikalle, nojatuoliin, joka oli hiukan korkeampi ja enemmän kullalla huoliteltu kuin muut. Saccard tirehtöörin ominaisuudessa otti paikan häntä vastapäätä. Ja niinpian kuin Bohain oli selittänyt, että ryhdyttäisiin vaalin toimittamiseen, nousi Hamelin ja kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa; hän luuli tietävänsä, että useat herroista olivat ajatelleet valita hänet, mutta hän katsoi tarpeelliseksi muistuttaa heille, että hän aikoi lähteä Vähään Aasiaan, ja että häneltä sitäpaitsi puuttui tarpeellista kokemusta pankki- ja pörssiasioissa. Sangen hämmästyneenä kuunteli Saccard hänen puhettaan, sillä eilen oli se ollut selvä asia, ja hän arvasi, että tässä olivat Caroline-rouvan sormet pelissä, sillä sisaruksilla oli aamulla ollut pitkä keskustelu. Ja koska hän ei halunnut ketään toista puheenjohtajaksi — voisihan sellaiseksi sattua itsenäinen herra, joka ehkä ryhtyisi komentelemaan häntä — ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä, samalla kun hän rauhoitti Hamelin'ia vakuuttamalla, että puheenjohtajan tehtävä oli vain kunniavirka, että hänen tarvitsi olla läsnä ainoastaan pääkokouksissa tukemassa hallinnon ehdotuksia ja pitämässä tavanmukaisen puheen. Sitäpaitsi valittaisiin varapuheenjohtaja, joka kirjottaisi nimensä Hamelin'in poissaollessa. Mitä laskuihin, pörssiliikkeeseen ja suuren pankkiyrityksen tuhansiin tehtäviin tulee, niin olihan hän, Saccard, tirehtööri, aina saatavilla; hänethän oli valittu juuri sitä tarkotusta varten. Sääntöjen mukaan oli hänen tehtävänsä johtaa konttorityötä, huolehtia maksuista, hoitaa juoksevia asioita, sanalla sanoen, olla yhtiön toimeenpanevana voimana. Nämä todistelut tuntuivat sangen sitovilta, mutta siitä huolimatta pysyi Hamelin hetken aikaa jyrkästi kieltäytymisessään; sekä Huret että Daigremont saivat käyttää koko puhetaitonsa. Vihdoin Hamelin suostui ja nimitettiin puheenjohtajaksi; varapuheenjohtajaksi valittiin eräs tuntematon suuruus, agronomi ja entinen valtioneuvos, kreivi de Robin-Ghagot, hiljainen, pikkuahne henkilö, oivallinen nimenkirjotuskone. Sihteeri valittiin pankin virkailijoista, eikä hallinnon jäsenistä. Ja kun pimeä tunkeutui suureen huoneeseen ja levisi kaikkialle viheriänä, surumielisenä varjona, olivat he mielestään tehneet tarpeeksi tällä kertaa ja erosivat määrättyään ensin kokoukset pidettäviksi kaksi kertaa kuussa, hallintovaliokunnan kokous 15 ja koko hallinnon kokous 30 p:nä.

Saccard ja Hamelin lähtivät jälkimäisen työhuoneeseen, jossa Caroline-rouva jo oli heitä odottamassa. Hän huomasi heti veljen masentuneesta ilmeestä, että tämä taas oli ollut kyllin heikko antamaan perään, ja hän lausui heti julki tyytymättömyytensä.

"Tuohan on aivan järjetöntä!" huudahti Saccard. "Muistakaa toki, että puheenjohtajalla on 30,000 frangin palkka ja että hän saa tuon summan kaksinkertaisena, kun liikkeemme laajenee. Te ette todellakaan ole kyllin rikkaita luopuaksenne sellaisesta edusta. Ja mitä te nyt oikeastaan pelkäätte? Antakaapa kuulua!"

"Minä pelkään kaikkea mahdollista", vastasi Caroline-rouva. "Veljeni matkustaa pois, enkä minä itse ymmärrä raha-asioita. Eikö esim. ole väärin, että olette merkinneet hänelle 500 osaketta, joita hän ei voi heti maksaa, ja eikö hänelle voi koitua niistä ikävyyksiä, jos kaikki käy hullusti?"

Saccard purskahti nauruun.

"Mokomia juttuja. 500 osaketta, 62,500 frangia ensimäinen maksu! Jollemme me puolen vuoden kuluttua, ensimäisen jaon jälkeen, voi maksaa tuollaista summaa, niin olisi parempi heti heittäytyä Seineen kuin panna alulle sellaista huolestuttavaa yritystä. Voitte olla aivan rauhallinen. Ei kenellekään, joka ei menettele vallan tyhmästi, tule vahinkoa tästä liikkeestä."

"Oh, noita keinotteluja!" mutisi Caroline puolitiedottomasti, epäilyksen kiusaamana.

"Jollei keinottelua olisi, ei voisi hoitaa mitään liikettä. Miksi minä sijottaisin rahojani, panisin alttiiksi omaisuuteni, joll'en minä odottaisi suurta nautintoa, äkillistä onnea, joka avaa minulle taivaan? Tavallinen ansiotyö, jokapäiväisten pikkuasioitten tunnollinen tasapaino tekevät koko elämän liian ikäväksi, yksitoikkoiseksi erämaaksi, jossa koko elinvoima uinuu ja tylsistyy. Mutta heitäpä kipinä tähän tajuttomuuteen, sytytä kajo taivaanrannalle, lupaa torkkuville, että he ansaitsevat sata sou'ta yhdestä, sano heille, että he voivat vallottaa miljonia parissa tunnissa, ja kilpajuoksu alkaa, voimat kaksinkertaistuvat, ja he kykenevät luomaan suuria, loistavia yrityksiä. Tietysti on pelissä mukana paljon tuloksetonta intohimoa, mutta jollei sitä olisi, menisi mailma nurin."

"No jaa", sanoi Caroline nauraen hänkin, "on parasta, että peräydyn, kuten tavallisesti. Mutta koettakaamme tehdä vähän hyvääkin saadaksemme anteeksiannon."

Vielä hetken istuivat he ystävällisesti keskustellen ja Hamelin'in matka tuli lopullisesti päätetyksi.

Kun Saccard saapui asuntoonsa, ilmotti hänen palvelijansa, että häntä oli odottamassa muuan naishenkilö, joka välttämättä halusi puhua hänen kanssaan, vaikka palvelija oli sanonut, että oli kokous ja herra kenties ei ottaisi vastaan. Saccard, joka oli väsyksissä, suuttui aluksi ja käski palvelijan ajaa naisen tiehensä, mutta hän katui kohta ja pelkäsi, että se merkitsisi hänelle onnettomuutta, jos hän ajaisi jonkun luotaan. Joka päivä lisääntyi avunanojien joukko ja hän oikein nautti ollessaan niin huomattu.

Huoneessa paloi vain yksi lamppu, niin ettei hän voinut oikein erottaa, kuka odottaja oli.

"Herra Busch pyysi minua tulemaan luoksenne…"

Hän suuttui, ei istuutunut, eikä tarjonnut naiselle tuolia. Lapsen äänestä ja pyylevästä muodosta oli hän tuntenut rouva Méchain'in. Olipa siinä sievä osakkeenostaja! Hänhän osti arvopapereita leivisköittäin.

Rouva selitti siekailematta, että Busch oli lähettänyt hänet tänne kuulemaan lähempiä selityksiä Yleispankin osakkeitten liikkeeseenlaskemisesta. Oliko niitä vielä jälellä? Olisiko toivoa saada muutamia sillä osingolla, joka kuului yhdynnän jäsenille? Mutta tämä oli hänellä ainoastaan tekosyy päästäkseen Saccard'in luo, nähdäkseen talon, vakoilla ja koettaa hänen valtasuontaan, sillä pienet porsaansilmät, jotka vilkuivat paksusta talikasasta, katselivat ympäri, tarkastelivat joka kohtaa ja palasivat lakkaamatta tutkivin katsein takasin Saccard'in kasvoihin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kurkistaa hänen sielunsa syvyyteen. Busch oli kauan odottanut antaakseen suunnitelman hyljätyn lapsen suhteen kypsyä, mutta nyt oli hän päättänyt ryhtyä tekoon, ja oli senvuoksi lähettänyt rouva Méchain'in tiedusteluretkelle.

"Täältä ei saa mitään osakkeita!" vastasi Saccard kylmästi.

Rouva Méchain ymmärsi, ettei hän saisi tietää enempää ja että olisi typerää tehdä enempiä yrityksiä. Senvuoksi ei hän odottanutkaan selvempää uloskäskyä, vaan otti askeleen ovea kohti.

"Miksi te ette kysy osakkeita omaan laskuunne?" kysyi Saccard ivallisesti.

Sammaltavalla äänellään, jossa nyt oli ivallinen sävy, vastasi rouva:

"Ei, se ei kuulu alaani. Minä odotan."

Saccard huomasi suuren nahkalaukun, jota rouva Méchain aina laahasi mukanaan, ja hän vavahti. Oliko tämä onnellinen päivä loppuva näin, tämä päivä, jona kaikki oli käynyt hänen toivonsa mukaan ja hän vihdoin oli nähnyt haluamansa pankin perustettuna? Tuliko tuo vanha kirottu ämmä katsomaan häntä pahoin silmin? Hän on korppi, joka kirkuen seuraa peräytyvää armeijaa, seuraa sitä aina yöhön saakka verisaunan jälkeen, jolloin se liihottelee taistelukentän ylle ja iskee alas tietäen löytävänsä ruumiita ruuakseen.

"Hyvästi siis, herraseni, me tapaamme kyllä", sanoi rouva Méchain hyvin kohteliaasti poistuen ähkien huoneesta.