V. - Raha: Romaani - 7

V.

Kuukausi senjälkeen ei uusi pankki vielä ollut aivan valmis. Puusepät työskentelivät vielä, samoin maalarit kittailivat vielä suuren pihan laajaa lasikattoa.

Saccard oli itse syypää siihen, ettei koskaan tullut valmista; hän oli tyytymätön huoneuston puutteelliseen ulkonäköön ja keksi yhä uusia tekosyitä lisätäkseen loistoa, ja kun oli mahdotonta siirtää seiniä, jotta olisi saatu hänen uneksimansa avarat salit, kyllästyi hän ja jätti käsityöläiset Caroline-rouvan valvonnan alle. Kokonaisuuteen katsoen olivat huoneustot hyvin jaetut, vaikka hiukan ahtaat: alakerrassa sijaitsivat ne konttorit, joissa yleisö yhtämittaa kävi, eri kassat, lähetystoimisto, yleensä kaikki juoksevain asiain toimituspaikat; ylemmässä kerroksessa sijaitsi sitävastoin niin sanoaksemme sisempi koneisto, johtokunta, kirjevaihto-osasto, kirjanpito j.n.e. Tähän verrattain rajotettuun tilaan oli sijotettu henkilökunta, kaikkiaan 200 henkeä. Ja heti ensi katseella, silloinkin kun puusepät vielä naulasivat ja höyläsivät, kun kulta kilisi pieniin puumaljakoihin, pisti silmään tuo ankaran vakavuuden ja vanhanaikaisen kunniakkuuden leima, tuo sakariston heikko tuoksu, joka luultavasti seurasi huoneuston mukana, tuon vanhan, kostean, pimeän rakennuksen, joka seisoi niin vaiteliaana ja ylhäisenä satavuotisten puittensa varjossa. Ehdottomasti sai jokainen sellaisen vaikutuksen, että hän astui jumalaapelkääväiseen taloon.

Ja kun Saccard'in periaatteena oli käyttää hyväkseen kaikkia satunnaisiakin asianhaaroja, koetti hän kaikin voimin lisätä tätä vakavuuden leimaa, hän vaati virkailijoiltaan melkein papillista arvokkuutta, puhuttiin ainoastaan hillityllä äänellä, rahat otettiin vastaan ja maksettiin hartaalla juhlallisuudella.

Koko myrskyisen elämänsä aikana ei Saccard ollut osottanut sellaista kuumeista työintoa. Kello seitsemän aikaan aamulla, ennenkuin virkailijat olivat tulleet, vieläpä ennenkuin konttorirenki oli ehtinyt lämmittää muureja, istui hän jo työhuoneessaan, luki kirjeitään ja vastaili tärkeimpiin. Ja kello yhteentoista mennessä otti hän vastaan loputtoman virran liikekäyntejä, talon lukuisia ystäviä ja liiketuttavia, vekseliasiamiehiä, vapaavälittäjiä, puhumattakaan pankin omista virkailijoista, jotka tulivat saamaan määräyksiä. Kun hänelle sattui hetkinen vapaata aikaa, teki hän kiertokulun eri pankkihuoneustoissa, joissa apulaiset työskentelivät alituisen levottomuuden ahdistamina näitten odottamattomien käyntien johdosta, jotka voivat sattua mihin aikaan päivästä hyvänsä. Kello yhdentoista aikaan meni hän syömään aamiaista Carolinen kanssa, söi erinomaisella ruokahalulla, joi riskisti, ilman että se olisi häneen vaikuttanut lainkaan; eikä sekään tunti, jonka hän käytti aamiaiseensa, ollut hukkaanmennyttä aikaa, hän käytti sen, omien sanojensa mukaan, ripittääkseen kaunista ystävätärtään, s.t.s. kuunteli hänen mielipiteitään ihmisistä ja asioista, vaikk'ei hän aina ymmärtänytkään käyttää edukseen Carolinen suurta viisautta ja selvänäköisyyttä. Kahdentoista aikaan meni hän pörssiin, hän piti parhaana tulla sinne ajoissa katselemaan hiukan ympärilleen ja juttelemaan. Muuten hän ei pelannut julkisesti, hän saapui sinne vain tapaamaan liiketuttaviaan. Mutta hänen vaikutuksensa alkoi jo tuntua, hän oli saanut jalansijaa vakavaraisena miehenä, jota tukivat todelliset miljonat ja hänestä kuiskailtiin ihmeellisiä asioita, huhu tiesi ilmottaa, että hänellä oli suuremmoinen tulevaisuus edessään. Puoli neljän aikaan oli hän taas pankissa ja ryhtyi suoriutumaan ikävistä nimikirjotuksista; hän oli hankkinut siinä sellaisen valmiuden, että hän antoi käskyjä, vastaili kysymyksiin, suoritti liiketehtäviä ja jutteli aivan vaivatta, samalla kun hän jatkoi allekirjottamistaan. Kuuteen saakka otti hän taas käyntejä vastaan, lopetteli päivän työt ja valmisteli seuraavan päivän askareita. Ja kun hän sitten meni Caroline'n luo päivälliselle, muodostui siitä vielä tukevampi ateria: kalaa ja lihaa, etupäässä lihaa, ja erilaisia viinilajeja; yhtenä päivänä joi hän bourgogne'a, toisena bordeaux'ia tai samppanjaa, aina sen mukaan miten edullisesti hän laski käyttäneensä päivänsä.

"Ja sanokaapa nyt, etten minä ole järkevä!" lausui hän joskus hymähtäen. "Sen sijasta, että juoksentelisin naisväen perässä, klubeissa ja teattereissa, elän minä täällä teidän luonanne aivan kuin siveellisin porvari. Voitte kirjottaa tästä veljellenne ja rauhottaa häntä."

Hän ei kuitenkaan ollut niin siveellinen, kuin hän väitti olevansa: hän oli siihen aikaan ihastunut erääseen Bouffes'in laulajattareen ja eräänä päivänä oli hän vuorostaan unohtunut Germaine Coeur'in luo. Salaisuus oli muuten se, että hän iltasin oli väsymyksestä menehtyä. Ja sitäpaitsi eli hän sellaisessa jännityksessä, sellaisessa voiton himossa, että kaikki hänen muut halunsa olivat sammuksissa, niinkauan kuin hän ei tuntenut itseään kohtalonsa herraksi.

"Pyh!" sanoi Caroline-rouva iloisesti, "veljeni on aina ollut niin siveellinen, ettei hän näe siinä mitään ansiokasta, vaan pitää sitä täysin luonnollisena. Kirjoitin hänelle eilen, että olette päättäneet ett'ette anna koristella istuntosalia; se on oleva hänelle sangen mieluista."

Eräänä sangen kylmänä marraskuun iltapäivänä jätettiin hänelle käyntikortti ja tiedotettiin samalla, että se henkilö, joka häntä etsi, pyysi itsepintaisesti puhella hänen kanssaan. Likaiselle kortille oli nimi Busch painettu tuhrautuneilla kirjaimilla. Hän ei tuntenut tätä nimeä ja käski palvelijan viedä vieraan Hamelin'in työhuoneeseen, jonne hän oli kohta tuleva perässä.

Busch oli odottanut liki puoli vuotta, ennenkuin hän lähti hakemaan etua siitä merkillisestä keksinnöstä, että Saccard'illa oli avioton poika. Kuusisataa frangia, jotka hän velkakirjojen kautta oli sitoutunut maksamaan äidille, oli liian laiha tulos, ja hän älysi, että olisi ylen vaikea puristaa häneltä enemmän. Saccard oli naimaton mies, siis vapaa, eikä tarvinnut pelätä senlaatuista häväistysjuttua. Kuinka voisi häneltä kiristää sen johdosta, että hänellä oli tuo lapsi, joka oli kasvanut liassa ja kurjuudessa ja oli oikea rikollisen alku? Méchain oli tosin laatinut pitkän laskun, joka kohosi 6,000 frangiin, pikku summia, jotka hän oli lainannut serkulleen Rosalie Chavaille'lle, pojan äidille, onnettoman naisen sairaus ja hautauskustannukset, hänen hautansa ylläpito, vihdoin kaikki, mitä hän oli antanut Victorille itselleen, otettuaan pojan huostaansa, hänen elatuksensa ja vaatteensa, joukko erinäisiä pikkueriä. Mutta jos Saccard ei osottautuisi olevan kovin hellä isä, niin eiköhän hän aivan yksinkertaisesti voisi lähettää heitä niin pitkälle kuin tietä riittää? Sillä olihan aivan mahdotonta todistaa, kuka oli Victorin isä, satunnainen yhdennäköisyys ei riittäisi. No, kaikessa tapauksessa voisivat he aina pakottaa hänet lunastamaan velkakirjat, mikäli hän ei vetoaisi vanhenemiseen.

Se tiedonanto, jonka rouva Méchain oli antanut käynnistään Saccard'in asunnosta, tuntui sangen lupaavalta. Hän epäili vielä käydä suoraan miehen kimppuun, eikä oikein tiennyt, minkä hyökkäyssuunnitelman hän valitsisi, kun muutamat sanat, jotka Méchain lausui Caroline-rouvasta, siitä naisesta, joka hoiti Saccard'in taloutta ja josta kaikki korttelin kauppiaat puhuivat, johtivat hänet uuden hyökkäyssuunnitelman perille. Oliko tämä nainen ehkä se, joka hallitsi, joka omisti avaimen sekä kassakaappiin että Saccard'in sydämeen? Busch totteli usein, kuten hän sanoi "inspirationiaan", hän tavallisesti seurasi vainunsa ohjausta ja pääsi siten useimmiten varmimpaan tulokseen. Senvuoksi meni hän Saint-Lazare-kadulle ja kysyi Caroline-rouvaa.

Caroline hämmästyi suuresti nähdessään tämän tukevajäsenisen, parrakkaan miehen litteine, likaisine kasvoineen, puettuna aikoinaan hienoon, mutta nyt jo ajan pilkuttamaan pitkään takkiin, valkea kaulaliina kaulassa. Mies katseli häntä terävästi ja oli sangen tyytyväinen tarkastukseensa; hän oli niin komea, niin terve komeine valkeine hiuksineen, jotka levittivät lempeän loisteen hänen nuorekkaille kasvoilleen; erityisesti kiinnitti hän huomionsa suun ilmeeseen — sellainen määrä loppumatonta hyvyyttä, että hän heti päätti antaa ratkaisevan iskun.

"Rouvaseni", alkoi hän, "olisin mielelläni halunnut puhua herra
Saccard'in kanssa, mutta kuulin, ettei hän ole kotona."

Mies valehteli, hän ei ollut edes kysynyt Saccard'ia, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei hän ollut kotona, olihan hän itse nähnyt hänen menevän pörssiin.

"Olen senvuoksi ottanut vapauden kääntyy teidän puoleenne, ja sen teenkin varsin mielelläni, sillä minä tiedän kenen kanssa minulla on kunnia puhua. On nimittäin kysymys eräästä varsin vakavasta ja arasta asiasta…"

Caroline-rouva, joka tähän saakka oli antanut hänen puhua pyytämättä häntä istumaan, tarjosi hänelle tuolin hiukan levottomin ilmein.

"Sanokaa herraseni, olen valmis kuuntelemaan teitä."

Busch nosti varovaisesti takin liepeensä ikäänkuin olisi peljännyt likaavansa ne; hän oli päässyt täysin selville siitä, että Caroline oli Saccard'in rakastajatar.

"Tuntuu hiukan vaikealta minulle sanoa sanottavaani, ja minä tunnustan, että nyt viime hetkessä epäilen, voinko minä uskoa teille sellaista juttua. Toivon kuitenkin, tulette sen huomaamaan, että se askel, jonka nyt otan, johtuu halustani auttaa herra Saccard'ia ja hyvittää vanhoja hairahduksia."

Caroline teki rauhottavan liikkeen; hänkin puolestaan oli ymmärtänyt, minkälaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä, ja hän tahtoi välttää tarpeetonta lörpötystä. Busch ei sen enempää kierrellytkään, vaan kertoi koko vanhan tarinan Rosalie'sta ja lapsen syntymästä Saccard'in katoamisen jälkeen, kertoi, että äiti oli kuollut kurjuuteen ja harhateille, että Victorin oli ottanut nykyään haltuunsa eräs serkku, jolla oli liian paljon tehtävää voidakseen omistaa pojalle tarpeellista huolenpitoa, ja että lapsi kasvoi mitä siveettömimmässä ympäristössä. Caroline kuunteli hänen sanojaan; aluksi tämä odottamaton romaani häntä hämmästytti, sillä hän oli ajatellut, että koko juttu liikkui jonkun epäilyttävän raha-asian puitteissa; vähitellen häntä kuitenkin liikutti sekä äidin että lapsen surullinen kohtalo, joka erityisesti vaikutti lapsettoman naisen äidillisiin vaistoihin.

"Mutta", sanoi hän, "oletteko aivan varma, että se, mitä nyt minulle ilmotatte, on totta? Sellaisissa tapauksissa tarvitaan lujia, sitovia todistuksia."

Busch hymyili.

"Oh, rouvaseni, on olemassa sitova todistus, lapsen hämmästyttävä yhdennäköisyys isän kanssa. Sitäpaitsi sopii aika täydellisesti pojan syntymään."

Caroline oli sangen liikutettu, mies tarkasteli häntä. Hetken kuluttua
Busch jatkoi:

"Te voitte nyt käsittää, miten vaikeata minun oli kääntyä itsensä Saccard'in puoleen. Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, minä olen vain rouva Méchain'in lähettiläs. Rouva pääsi aivan sattuman kautta kauan etsityn isän jälille, sillä, kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa teille, olivat ne kaksitoista Rosalie raukalle annettua velkakirjaa allekirjotetut Sicardot-nimellä, teko, jota minä en lähde tuomitsemaan; saattaahan se olla hyvinkin anteeksiannettavaa Parisissa. Mutta herra Saccard'ista olisi ehkä minun sekaantumiseni tuntunut hiukan oudolta. Ja siitä syystä pisti päähäni ajatus kääntyä teidän puoleenne, armollinen rouva, ja jättää kokonaan teidän päätettäväksenne, miten tässä asiassa on meneteltävä; tiedänhän minä, miten kiintynyt te olette herra Saccard'iin. Niin, sellainen se on meidän salaisuutemme. Onko teidän mielestänne parempi odottaa vai sanoa heti hänelle, miten asianlaita on?"

Caroline-rouva tuli yhä enemmän liikutetuksi.

"Ei, ei, odotamme!"

Mutta hän ei itsekään tiennyt, mitä hänen oli tehtävä tämän oudon asian suhteen. Busch katseli häntä yhä, oli vallan ihastuksissaan lukiessaan hänen ilmeistään mitä suurimman tunteellisuuden, joka jätti Carolinen kokonaan hänen valtoihinsa; hän rakensi heti suunnitelmansa valmiiksi ja uskoi varmasti voivansa keinotella tältä naiselta enemmän kuin konsanaan Saccard'ilta.

"Niin, katsokaapas, asiasta täytyy tulla selvä", sanoi hän.

"Aivan niin, minä menen … minä menen ottamaan selvää rouva Méchain'ista ja lapsesta. On parempi, paljon parempi, että minä itse näen omin silmin, miten asiat ovat."

Hän ajatteli ääneensä, hän oli päättänyt tutkia asian tarkoin, ennenkuin sanoisi sanaakaan isälle. Ja jos hän pääsisi selville, että asianlaita on todellakin niin, kuin Busch on sanonut, silloin on aika ilmottaa Saccard'ille. Olihan hänen tehtävänsä valvoa talon ja sen isännän rauhaa.

"Onnettomuudeksi on asialla kiire", lausui Busch, "poika raukan tila on vaikea. Hän elää inhottavassa ympäristössä."

Caroline nousi.

"Otan hatun päähäni ja lähden heti."

Busch'kin nousi ja sanoi ikäänkuin ohimennen:

"En ole lainkaan puhunut siitä pienestä rahasummasta, joka täytyy suorittaa. Lapsi on tietysti tullut maksamaan jonkun verran ja äitikin lainaili eläessään pikku summia. Niin, en tiedä tarkkaan, kuinka suuri summa on, enkä tahdo olla tekemisissäkään sen kanssa, mutta rouva Méchain'illa on kaikki ylhäällä."

"Hyvä, otan siitä kyllä selvän."

Nyt oli Busch'kin tulevinaan liikutetuksi.

"Oi, rouvaseni, jospa te tietäisitte, mitä kummallisia asioita saa nähdä, kun on sellainen ammatti kuin minulla. Usein kaikkein kunniallisimmat ihmiset saavat kärsiä intohimojensa vuoksi, tai, mikä on vielä pahempi, omaistensa hairahdusten tähden. Voisin kertoa teille musertavan esimerkin … onnettomat naapurinne, kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä…"

Hän meni nopeasti erään akkunan ääreen ja heitti uteliaan tutkivan katseen alas puutarhaan. Hän oli luultavasti heti sisään tultuaan hakenut tilaisuutta tähän vakoilemiseen, sillä hän tahtoi tuntea sen alueen, missä tulisi työskentelemään. Siihen 10,000 frangin velkakirjaan nähden, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille, oli hän arvannut aivan oikein: kreivi oli vietellyt nuoren tytön, hänen kuollessaan ei tyttö ollut omistanut penniäkään, lukuunottamatta tätä arvotonta paperilappua, ja innossaan päästä Parisiin oli hän pantannut sen korkuri Charpier'ille, luultavasti 50 frangista. Beauvilliers'it oli Busch heti löytänyt, mutta Méchain oli puolen vuoden ajan hakenut koko Parisista saamatta Léonie'ta käsiinsä. Hän oli palvellut eräällä vahtimestarilla, sitten kolmessa muussa paikassa, ajettu pois kevytmielisen elämänsä vuoksi, ja sitten olivat hänen jälkensä hävinneet, vaikka häntä oli etsitty kaikista mahdollisista siveettömyyden pesistä. Tämä harmitti Busch'ia sitäkin enemmän, kun hän ei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin kreivitärtä vastaan, niinkauan kuin hän ei voinut osottaa tyttöä elävänä Corpus delictinä [Rikoksen esineenä. Suom. muist.] ja niinmuodoin uhata häväistysjutulla. Mutta hän kätki tämän asian, kunnes sovelias aika olisi käsissä ja oli sangen ihastunut katsellessaan palatsin puutarhaa; entisestään tunsi hän ainoastaan katusivun.

"Uhkaako näitäkin naisia joku onnettomuus?" kysyi Caroline levottomalla osanotolla.

Busch koetti näyttää viattomalta. "Ei, luullakseni, minä vain ajattelin, että kreivin hurjastelut ovat saattaneet heidät surettavaan asemaan. Minulla on tuttavia Vendôme'ssa ja niiltä olen kuullut heidän tarinansa."

Ja kun hän vihdoin jätti akkunan, johtui hän teeskennellyn liikutuksensa vallassa ajattelemaan omaa suruaan ja huudahti:

"Niin, jos on vain rahahuolia, menettelee vielä mitenkuten, mutta kun kuolema astuu kynnyksen yli…!"

Tällä kertaa kostuttivat todelliset kyyneleet hänen silmänsä. Hän oli muistanut veljeään, joka makasi huonona sairaana, ja hänen sydämensä melkein pysähtyi. Caroline luuli, että hän hiljan oli kadottanut jonkun omaisensa, eikä tahtonut kysellä lähemmin. Tähän saakka hän oli käsittänyt, että hän oli tekemisissä epäilyttävän henkilön kanssa, ja oli tuntenut ainoastaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mutta nämä odottamattomat kyyneleet vaikuttivat enemmän kuin viekkainkaan menettelytapa; häntä halutti heti paikalla lähteä rouva Méchain'in luo.

"Voimme siis luottaa siihen, että rouva…?"

"Lähden heti…"

Pitkän harhailun perästä osui rouva Caroline vihdoinkin erään vanhan eukon neuvon avulla asianomaiseen paikkaan. Savinen tontti ilman katukivitystä, ruoppainen ja likainen kuin maantie; sisäänkäytävän suulla oli suuria rikka- ja rojukasoja ja sisempänä näkyi siellä täällä kurjia majoja ja hökkeleitä, jotka olivat kyhätyt kokoon savesta, vanhoista lankunpalasista ja rikkonaisista sinkkilevyistä; ne olivat ympyränä sisäpihan äärillä. Eräs yksikerroksinen kadunpuoleinen talo oli tiilinen, mutta ränsistynyt ja lian peitossa; se seisoi noihin kurjiin pesiin johtavan sisäänkäytävän suulla ikäänkuin vahtitorni, jollainen se oikeataan olikin, sillä siinä asui rouva Méchain, sieltä vartioi hän huolellisesti nälistyneitä vuokralaisiaan, joista hän eli.

Caroline oli tuskin ehtinyt nousta vaunusta, kun emäntä itse näyttäytyi ovella, mahdottoman paksuna, läähättäen rinnan ja vatsan raskaan taakan alla, puettuna silkkipukuun, joka aikoinaan oli ollut sininen, mutta jonka laskokset nyt olivat kuluneet ja saumat auenneet. Hänen poskensa olivat niin punaiset ja pulleat, että pieni nenä aivan kokonaan katosi tuohon lihavuoreen. Caroline epäili hetken tämän ilmiön nähdessään, mutta emännän hento lapsenääni tyynnytti häntä hiukan.

"Ahaa, rouvaseni, herra Busch on varmaankin lähettänyt teidät, te tulette pikku Victoria katsomaan. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Niin, tämä on Cité de Naples. Katua ei ole vielä otettu kartalle, emmekä me ole saaneet talonnumeroita. Olkaa hyvä ja astukaa sisään, meidän täytyy ensin puhua hiukan tästä asiasta. Herra Jumala, tämä on niin ikävä ja surullinen juttu!"

___r_

Ja rouva Carolinen täytyi istuutua risaiseen olkituoliin likaisessa ruokasalissa, missä hehkuvanpunainen kamiini levitti tukahuttavaa, haisevaa kuumuutta. Méchain selitti ensin laajasti miten vieraalla oli ollut onni tavata hänet kotona, hänet, jolla oli niin paljo asioita Parisissa ja joka harvoin tuli kotia ennen klo kuutta. Carolinen täytyi keskeyttää hänet.

"Suokaa anteeksi, olen tullut tänne lapsiraukan vuoksi…"

"Aivan niin, minä näytän hänet teille. Hänen äitinsä oli minun serkkuni, kuten tiedätte. Jumala tietää, että olen tehnyt velvollisuuteni. Tässä ovat paperit ja laskut."

Eräästä laatikosta otti hän esille nipun papereita, jotka olivat mitä parhaassa numerojärjestyksessä. Ja suu kävi yhtä mittaa ja juttua riitti onnettomasta Rosalie'sta: lopuksi oli hän tosin viettänyt kevytmielistä elämää, seurannut ensimäistä parasta miestä, tullut kotiin juovuksissa ja revittynä kahdeksan päivän poissaolon jälkeen, mutta eihän se oikeastaan ollut hänen vikansa; hän oli ollut kunnollinen työntekijä siihen saakka kuin pojan isä oli turmellut hänen olkapäänsä, ja valmistumaton kun oli, ei hän voinut huolehtia itsestään kunniallisella tavalla eikähän sitronien myynnillä halleissa voi elää.

"Nähkääs, rouvaseni, olen lainannut hänelle koko summan pikku erissä. Päivänmäärä on merkitty: 20 p:nä kesäkuuta — 40 sous'ta, 27 p:nä kesäk. taas 40 sous'ta, heinäk. 3 p:nä 100 sous'ta. Hän lienee ollut sangen sairas siihen aikaan, koskapa tässä on yhtämittaa 100 sous'in eriä. Ja sitten piti hänen pukea Victoria. Minä olen merkinnyt V:n kaikkien niitten erien viereen, jotka ovat pojan laskuun. Ja kun Rosalle kuoli — niin, se ei ollut sekään kovin siistiä, hän kuoli tautiin, joka … silloin sain minä pojan kokonaan niskoilleni. Katsokaas, olen merkinnyt siitä lähtien 50 frangia kuussa. Se ei ole liikaa. Isä on rikas, hän voi hyvin suorittaa 50 frangia kuussa, ja jos lisäämme ne 600 frangia — velkakirjat, tiedättehän — tulee loppusummaksi 6,000 frangia — niin 6,000 frangia kerta kaikkiaan!"

Vaikka Caroline tunsi itsensä melkein sairaaksi huoneen kehnon ilman vuoksi, ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä.

"Mutta eiväthän velkakirjat kuulu teille, ne kai ovat pojan omaisuutta?"

"Eivät ole, suokaa anteeksi," vastasi rouva Méchain terävästi, "minä olen lainannut äidille rahoja niitä vastaan tehdäkseni hänelle palveluksen, luonnollisesti olen minä ottanut ne haltuuni… Olkaa hyvä ja lukekaa mitä seisoo takasivulla. Enkä minä pyydä edes korkoa. Ajatelkaa toki, armollinen rouva, ette suinkaan te halua riistää tällaisen köyhän ihmisen ainoita pennejä."

Caroline teki kädellään väsyneen liikkeen merkiksi, että hän hyväksyi laskun, ja se rauhoitti Méchain'ia. Hänen äänensä sai taas imelän kaiun:

"Niin, nyt huudamme Victorin sisään."

Mutta turhaan lähetti hän kolme pientä poikasta, yhden erällään, hakemaan Victoria, eikä auttanut sekään, että hän itse asettui ovelle ja viittasi; Victor ei nähtävästi halunnut lähteä liikkeelle, ja hän hävisi sen näköisenä, kuin aikoisi hän taluttaa pojan korvasta sisälle, mutta hän palasi yksin, hän oli saanut toisen ajatuksen ja piti luultavasti tarkotuksenmukaisempana näyttää hänet koko inhottavassa kurjuudessaan.

"Ehkä rouva vaivautuu seuraamaan minua?"

Ja matkalla kertoi rouva Méchain tästä Cité de Naples'istaan, jonka hänen miehensä oli perinyt enoltaan. Mies oli luultavasti kuollut, kukaan ei ollut koskaan tuntenut häntä, eikä rouva puhunut hänestä muulloin kuin selittäessään, mistä hän oli saanut tämän tontin. Se oli huono liike, joka kai lopuksi oli vievä hänet hautaan, sanoi hän, se tuotti hänelle enemmän huolta kuin ansiota, varsinkin senjälkeen kun poliisi oli alkanut ahdistaa häntä ja lakkaamatta lähetteli hänen luokseen terveystarkastajia, jotka vaativat korjauksia väittäen, että hänen vuokralaisensa kuolivat kuin kärpäset. Mutta hän kieltäytyi aina uhraamasta penniäkään. Pian ne kai käskisivät hänen laittaa peilikaakeliuunit noihin huoneihin, jotka hän vuokrasi kahden frangin viikkovuokraa vastaan. Mutta hän vältti visusti puhumasta siitä säälimättömästä ankaruudesta, jolla hän vaati vuokransa ja heitti perheitä kadulle, jolleivät he maksaneet kahta frangiaan etukäteen; hän oli oma poliisinsa ja oli niin pelätty, että koditon kerjäläinen ei olisi uskaltanut paneutua ilmaiseksi nukkumaan hänelle kuuluvan seinän viereen.

Sydämenahdistuksin katseli Caroline pihaa, joka oli epätasainen ja tallattu, täynnä moppia ja roskakasoja, jotka antoivat sille suorastaan likaviemärin näön. Kaikki roska heitettiin sinne, sillä ei ollut olemassa mitään likajohtoja; piha oli ainoa, alati kasvava tunkio, joka myrkytti ilman. Onneksi oli nyt kylmä, mutta kesällä, jolloin aurinko hellitti täydeltä terältään, oli tämä kaikkien tautien pesäpaikka. Caroline-rouva katseli levottomana ympärilleen koettaen välttää astumasta lokaan ja silmäillen siivottomia hökkeleitä, jotka seistä röhjöttivät molemmin puolin, puoleksi sortuneita yksikerroksisia liitereitä, kyhättyjä mitä erilaisimmista aineista. Monissa ei ollut lainkaan ovia, näkyi suoraan musta luola, josta virtasivat kurjuuden höyryt. Kahdeksan, kymmenhenkisiä perheitä oli sullottuna näihin luoliin, heillä ei ollut edes yhtä ainoata sänkyä, miehet, naiset ja lapset makasivat yhdessä sekamelskassa saastuttaen toisiaan tapojenturmeluksellaan. Kokonaisia parvia kalpeita, laihoja lapsia, paisukkeitten ja perinnöllisen kupan saastuttamia, kuljeskeli pihalla, kurjia olentoja, jotka olivat puhjenneet kuin myrkylliset sienet tästä roskakasasta, tietämättä kuka oikeastaan oli heidän isänsä. Kun kulkutauti puhkesi täällä raivoamaan, lavantauti tai rokko, lakasi se mennessään viisikymmentä prosenttia tämän korttelin asukkaista.

"Sitähän minä aioin teille sanoa," puuttui rouva Méchain puhumaan, "ettei Victor ole juuri saanut nähdä hyvää esimerkkiä edessään, ja että olisi jo aika nyt, kun hän täyttää kohta kaksitoista vuotta, ryhtyä huolehtimaan hänen kasvatuksestaan. Äidin eläessä näki poika usein sellaisia asioita, jotka eivät juuri ole erittäin siistejä, sillä äiti ei juuri kainostellut juovuksissa ollessaan. Hän vei miehiä mukanaan kotiin ja poika sai nähdä vähän kutakin. Ja sittemmin ei minulla ole ollut aikaa katsoa hänen peräänsä kunnollisesti, minulla kun on niin paljon asioita Parisissa. Hän vetelehti valleilla päivät päästään. Kaksi kertaa on minun pitänyt käydä hakemassa häntä poliisikamarista, sillä hän oli varastanut … no, ne nyt tietenkin ovat pikkuasioita. Ja hän on jo aivan hullu juoksemaan pikkutyttöjen perässä, sen opin lie saanut äidiltään. Muuten, vaikka hän vasta on kahdentoistavuotias, näyttää hän suurelta mieheltä. Mutta nyt olemmekin perillä; olkaa hyvä ja astukaa sisään."

Caroline peräytyi. Pihan sisällä, oikean likavallin takana oli melkein maahan sortunut, muuraussavesta lankunpätkien varaan kyhätty luola. Mitään ikkunoita ei ollut. Ovi, aikoinaan lasiovi, johon oli naulattu pelti ruutujen sisälle, täytyi pitää avoinna, muuten oli luolassa sysipimeä; ja pakkanen tunkeutui huoneeseen. Eräässä nurkassa huomasi Caroline olkipatjan, joka oli heitetty tallatulle savilattialle. Mitään huonekaluja muistuttavaa ei ollut, muutamat puolirikkinäiset korit tekivät pöytien ja tuolien virkaa. Seinät tihkuivat kosteutta. Mustassa katossa olevasta halkeamasta virtasi sadevesi aivan patjan päähän.

"Eulalie!" huusi rouva Méchain. "Täällä on eräs rouva, joka tahtoo Victorille pelkkää hyvää. Mikä siihen vintiöön on mennyt, kun ei tule huudettaessa?"

Muodoton likamöhkäle liikahti patjalla vanhan villariekaleen alla, joka oli lakanan sijassa, ja Caroline näki, että siellä makasi noin 40-vuotias nainen aivan alastomana, ilman liinavaatteita. Kasvot eivät olleet rumat; vaan vielä nuorekkaat.

"Oh," vaikersi nainen, "antaa rouvan tulla sisälle, jos hän tahtoo tehdä jotain meidän hyväksemme, sillä näin ei voi enää jatkua. Ajatelkaas rouva, että minä olen maannut tässä neljätoista päivää noitten kirottujen paiseitten takia, eikä luonnollisesti ole penniäkään jälellä. Mahdotonta ansaita jotain. Minulla oli kaksi alusvaatekertaa, ne on Victor myynyt; luulen, että olisimme kuolleet nälkään tänä iltana."

Sitten korotti hän ääntään:

"Kas niin, elä ole tuhma, tule esille, poika! Rouva ei tee sinulle mitään pahaa."

Caroline-rouva säikähti, sillä eräästä korista nousi poikanen, jota hän oli luullut riepukasaksi. Se oli Victor, puettuna housupariin ja liiviin, jotka olivat niin risaiset, että paljas iho näkyi rei'istä. Hän seisoi aivan oven edessä, niin että päivänvalo lankesi häneen, ja Caroline astui askeleen taaksepäin, niin hämmästyttävä oli pojan yhdennäköisyys Saccard'in kanssa. Koko hänen epäilyksensä katosi, oli päivänselvää, kuka oli pojan isä.

"Ei, en minä tahdo," selitti poika, "en halua mennä kouluun!"

Caroline ei voinut irrottaa silmiään hänestä ja epämiellyttävä tunne yhä lisääntyi. Häntä melkein pelotti tuo yhdennäköisyys. Poika näytti olevan tavattoman kehittynyt ikäisekseen; hän ei ollut erittäin pitkä, vaan tukeva ja voimakasrakenteinen, röyhkeä, himokas ilme silmissä ja huulet aistilliset, mutta samalla oli hänellä säilynyt lapsen hento, tyttömäinen iho.

"Pelkäätkö sinä niin kovin koulua, pikku ystäväni?" sanoi Caroline vihdoin. "Siellä sinun olisi paljon parempi kuin täällä. Missä on vuoteesi?"

Poika osotti patjaa.

"Tuolla hänen vieressään."

Eulalie joutui hiukan hämilleen tämän suorasukaisen vastauksen johdosta ja koetti löytää jonkunlaisen selityksen.

"Meillä oli toinenkin pieni patja, mutta se meidän täytyi myydä. Kun on rutiköyhä, täytyy levätä hiukan missä sattuu."

Mutta Victor otti komean, miehekkään muodon ja virkkoi:

"Miksikäs ei? Olemmehan me mies ja vaimo, hän ja minä!"

Eulalie koetti auttaa asiaa lyömällä sen leikiksi ja sanoi hellällä, ihailevalla äänellä:

"Niin, aivan varmasti, jos minulla olisi tytär, uskoisin minä sen hänelle … hän oh kuin aika mies."

Caroline vapisi ja inhottava tunne kohosi hänelle kurkkuun. Oh, köyhyys, se likaa ja turmelee kaiken.

Hän antoi Eulalie'lle kaksikymmentä frangia ja kiiruhti pois, pakeni emännän taloon neuvottelemaan tämän kanssa, mitä on nyt tehtävä. Nähdessään tuon kurjuuden oli hänen mieleensä johtunut ruhtinatar d'Orvideon työkoti. Victor täytyi niinpiankuin mahdollista temmata pois tuosta inhottavasta liasta ja viedä sinne alkamaan uutta elämää. Hänen naisellinen hienotunteisuutensa johti hänen mieleensä tuuman olla sanomatta vielä mitään Saccard'ille, odottaa hiukan, kunnes lapsi oli vähemmän pelottava. Hän aivan vapisi ajatellessaankin, että isä näkisi hänet nykyisessä tilassaan, hän häpesi isän puolesta, jolla oli tuollainen jälkeläinen. Muutamien kuukausien perästä voisi hän kyllä puhua kaikesta ja iloita hyvästä työstään.

Rouva Méchain'in oli vaikea ymmärtää häntä.

"Herra siunatkoon, kuten rouva itse tahtoo. Mutta 6,000 frangiani tahdon minä heti paikalla. Victor ei lähde täältä, ennenkuin minä olen saanut 6,000 frangiani."

Tämä pyyntö saattoi Carolinen epätoivoon. Hänellä ei ollut sellaista summaa, eikä hän halunnut lainata Saccard'ilta. Hän kerjäsi ja pyysi, mutta turhaan.

"Ei, ei, jos minä päästän pantin käsistäni, en koskaan saa omiani."

Mutta nähdessään, että summa oli liian suuri, alkoi hän tinkiä.

"No niin, antakaa minulle 2,000 frangia heti, loppu sitten myöhemmin."

Mutta sittenkään ei Caroline ollut autettu, hänellä ei ollut aavistustakaan mistä hän saisi 2,000 frangia. Silloin pisti hänen päähänsä kääntyä Maxime'n puoleen. Tämä kyllä suostuisi pitämään asian salassa, eikä hän varmaankaan kieltäytyisi luovuttamasta tuollaista summaa, jonka hänen isänsä kyllä maksaisi takaisin. Ja hän lähti ilmottaen tulevansa huomenna noutamaan poikaa.

Kun hän saapui Maxime'n asuntoon, ilmotettiin hänelle, että herra oli pukeutumassa parhaillaan, mutta palvelija lupasi siitä huolimatta ilmottaa hänet.

Caroline istuutui salonkiin. Hän oli vielä niin liikutettu, että hänen oli vaikea hengittää. Maxime'n asunto oli pieni, hieno huvila, sisustettu suurella loistolla ja maulla. Verhoja ja mattoja kaikkialla ja vieno ambrantuoksu leijaili valoisissa, hiljaisissa huoneissa. Kaikessa oli hienon ja hennon hiljaisuuden leima, vaikk'ei talossa ollut rouvaa, sillä nuori leski halusi elää vain omaa itseään varten, eikä uhrata ainoatakaan ajatusta muuhun kuin omaan hyvinvointiinsa. Hänen vaimoltaan perimäänsä rikkautta ei ollut pääsevä tuhlaamaan kukaan toinen nainen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut aikeesta antautua valtion palvelukseen, hän ei edes enää pitänyt kilpa-ajohevosia, sillä hän oli yhtä väsynyt hevosiin kuin rakkauteenkin. Ja hän eli yksin, toimettomana ja onnellisena, hukkasi rahojaan taitavasti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

"Jos haluatte seurata minua, rouvaseni," sanoi palvelija saapuen takaisin, "ottaa herra teidät heti vastaan huoneessaan."

Caroline oli luottavaisessa ja ystävällisessä suhteessa Maxime'en, senjälkeen kuin viimemainittu oli nähnyt, että Caroline'sta oli tullut isän uskollinen taloudenhoitajatar. Caroline'n astuessa sänkykamariin olivat akuttimet vedetyt akkunain eteen, kuusi kynttilää paloi kaminilla ja pöydällä, levittäen hiljaisen, haaveellisen valon tähän silkillä vuorattuun pesään, joka aaltoilevine verhoineen ja leveine, pehmeine sänkyineen muistutti kauniin, laiskan naisen makuuhuonetta. Se oli hänen mielihuoneensa, sinne oli hän koonnut kaiken mahdollisen loiston, kalliita huonekaluja ja pikkuesineitä, edellisen vuosisadan ihmeitä, joita ympäröivät mitä maukkaimmat verhot pehmeistä, kallisarvoisista kankaista hillittyinä, sopusointuisina väreinä.

Mutta ovi pukeutumishuoneeseen oli auki ja Maxime ilmaantui näkyviin.

"Mitä nyt, mitä on tapahtunut? Ei kai isä ole kuollut?"

Hän tuli suoraan kylvystä, puettuna hienoon valkeaan flanellipukuun, raikkain ihoin ja tuoksuvana, ja hänen vaaleansinisissä silmissään ja kauneilla, jo hiukan kuihtuneilla tyttökasvoillaan oli mitäänsanomaton ilme.

"Ei, ei, niin vakavaa laatua ei asia ole," vastasi Caroline hämmästyneenä hänen rauhallisen, vaivattoman äänensävynsä johdosta. "Mutta olen sentään hämilläni sen johdosta, mitä minulla on teille sanomista. Suonette minulle anteeksi, että tunkeudun näin luoksenne?"

"Niin, minun pitäisi lähteä päivälliselle, mutta ehdin kyllä pukeutua.
No mikä on asia?"

Caroline odotti, hän epäili, sammalteli, häntä aivan häikäisi tämä loisto, tämä nautinnonhaluinen hienostelu, joka löi leimansa kaikkeen hänen ympärillään. Hän tunsi arkailevansa, hänellä ei enää ollut rohkeutta sanoa Maxime'lle kaikkea. Kuinka oli ajateltavissa, että elämä, joka oli ollut niin julma aviotonta poikaa kohtaan Cité de Naples'illa oli voinut noin hemmotella saman miehen toista poikaa ylellisellä loistolla? Toiselta puolen niin paljon viheliäisyyttä ja alennusta, nälkää ja häpeää. Toiselta niin harkittua, tottuneisuutta osottavaa ylellisyyttä, niin kaunista ja sopusointuista elämää? Olivatko siis rahat kaikki kaikessa? Voiko niillä ostaa terveyden, kasvatuksen ja älyn? Ja jos sama lika lepäsi alla, oliko sivistys vain sitä peittämässä ja luomassa viehätystä elämälle?

"Oh, herra jumala, se on kokonainen tarina. Pidän parhaimpana kertoa sen teille kokonaan. Muuten olen siihen pakotettukin, sillä haen teidän apuanne."

Maxime kuunteli häntä, aluksi seisten, mutta lopulla täytyi hänen istuutua, hän tunsi aivan polviensa pettävän mielenliikutuksesta. Ja Carolinen lopetettua huudahti hän:

"Mitä tämä on? Minä en siis ole isäni ainoa poika? Tässähän tulee siivoton pikku olento aivankuin pilvistä pudonneena!"

Caroline luuli hänen tarkottavan taloudellisia etujaan ja huomautti perinnöstä.

"Oh, joutavia, isän perintö…!"

Maxime teki ivallisen liikkeen, jota Caroline ei ymmärtänyt. Mitä Maxime tarkotti? Eikö hän uskonut isänsä suureen lahjakkaisuuteen ja yrityksen onnistumiseen?

"Ei, ei, minulla on tarpeeksi, en tarvitse periä ketään. Mutta koko juttu on niin koomillinen, etten voi olla nauramatta."

Ja hän nauroi todella, mutta pakotetusti, eikä ilman salaista levottomuutta; eihän hän ollut ehtinyt selvittää itselleen, missä määrin tämä juttu voisi tuottaa hänelle ikävyyksiä. Mutta hän huomasi seisovansa kaiken tämän ulkopuolella ja hänen tavaton itsevarmuutensa purkautui seuraavaan huudahdukseen:

"Minä annan palttua koko jutulle!"

Hän nousi, meni pukeutumishuoneeseen, mutta tuli heti takaisin ja alkoi rauhallisena viilata kynsiään.

"No, mitä te aijotte tehdä sen pikku villielukan kanssa? Eihän häntä voine teljetä Bastiljiin rautanaamiona?"

Caroline kertoi nyt rouva Méchain'in laskuista, mainitsi ajatuksestaan jättää Victor työkotiin ja pyysi Maxime'lta lainaksi 2,000 frangia.

"En tahdo, että isänne saa tietää vielä mitään asiasta, minulla ei ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä, ja teidän täytyy lainata minulle tuo summa."

Mutta hän kielsi jyrkästi.

"Lainata isälleni! Ei koskaan! Ei penniäkään. Jos isä tarvitsisi yhden soun maksaakseen siltarahan, en minä lainaisi sitäkään. Te ymmärrätte kyllä … on tuhmuuksia, jotka ovat liian tuhmia. En halua tehdä itseäni naurettavaksi."

Caroline katseli häntä taas hämmästyneenä sen tarkotuksen johdosta, jonka hän luuli piilevän sanojen takana. Mutta tällä liikuttavalla hetkellä ei hänellä ollut aikaa eikä halua pyytää Maxime'lta lähempiä selityksiä.

"Entä minulle?" sanoi hän äkkiä. "Ettekö tahdo lainata minulle 2,000 frangia?"

Maxime puhdisteli yhä kynsiään ja katseli tutkivasti Carolinea kirkkailla silmillään, jotka näyttivät voivan tunkeutua naissydämen sisimpään.

"Teille? Kyllä mielelläni. Te olette niin herkkäuskoinen … mutta te kyllä hankitte ne minulle takaisin."

Ja kun hän oli noutanut molemmat setelit pikku kaapista ja jättänyt ne Caroline'lle, tarttui hän tämän molempiin käsiin ja piteli niitä hetken omissaan ystävällisen näköisenä kuin poikapuoli, joka pitää emintimästään.

"Te luotte mielikuvituslinnoja isän suhteen… Oi, ei, ei teidän huoli puolustautua, minulla ei ole lainkaan halua sekaantua hänen asioihinsa. Naiset ovat niin omituisia, heillä on välistä aivan erikoinen halu uhrautua, eikä heiltä luonnollisesti kukaan kadehdi sitä iloa. No, kaikessa tapauksessa, jos huomaisitte jonakin päivänä tulleenne huonosti palkituksi, niin tulkaa luokseni, puhumme hiukan toistemme kanssa."

Istuessaan taas ajopeleissään tunsi Caroline vielä pelkoa Maxime'n peitettyjen sanojen ja hänen vähemmän pojan kunnioitusta isäänsä kohtaan osottavan pilansa johdosta, mikä pani hänet ajattelemaan, ettei Saccard'in entinen elämä ehkä kaikin paikoin sietänyt päivän valoa. Mutta hän ei tahtonut tietää mitään, hän oli saanut rahat, ja hän rauhottui ajatellessaan huomista päivätyötään ja että hänen ennen iltaa oli saatava poika pois inhottavasta pesästä.

Seuraavana aamuna piti hänen lähteä varhain liikkeelle, sillä kokonainen sarja muodollisuuksia oli täytettävä, ennenkuin hän voi olla varma pojan ottamisesta laitokseen. Hänen asemansa laitoksen sihteerinä kuitenkin helpotti vaikeuksia, ja iltapäivään mennessä oli hän päässyt jo niin pitkälle, että oli vain haettava Victor Cité de Naples'ilta. Hän oli ottanut mukaansa siistit vaatteet, mutta häntä huolestutti jo edeltäpäin vastarinta, jota poika oli tekevä, hän kun ei hevillä halunnut kouluun. Mutta rouva Méchain, jolle hän oli lähettänyt sähkösanoman ja joka odotti häntä, ilmotti hänelle jo eteisessä uutisen, joka näytti hänet itsensäkin sysänneen tasapainostaan. Eulalie oli äkkiä kuollut yöllä, eikä lääkärikään voinut sanoa mistä kuolema oli johtunut, ehkä halvauksesta; ja kauheinta oli ettei poikakaan, joka nukkui hänen vieressään, ollut huomannut mitään, ennenkuin tunsi hänen ruumiinsa kalmankylmyyden. Loppuosan yötä oli poika viettänyt emännän luona; hän oli niin lamaantunut ja pelästynyt tämän tapahtuman johdosta, että hän antoi pukea ylleen, ja osotti olevansa sangen halukas asumaan talossa, jossa on kaunis puutarha. Mikään ei häntä pidättänyt täällä, kun nyt "paksu mutterikin", kuten hän sanoi, "sullotaan kuoppaan".

Mutta kirjottaessaan kuittia 2,000 frangista esitti rouva Méchain ehtonsa.

"Niin, se on sitten sovittu, te maksatte loppusumman kerralla, puolen vuoden perästä. Muussa tapauksessa käännyn herra Saccard'in puoleen."

"Herra Saccard on itse maksava teille ne rahat," sanoi Caroline. "Minä olen hänen sijaisenaan vain hetken."

Jäähyväiset Victorin ja hänen sukulaisensa välillä eivät olleet erinomaisen hellät; rouva Méchain suuteli häntä hiuksiin ja hänellä oli kiire vaunuihin, kun taas rouva, joka oli saanut toria Busch'ilta sen johdosta, että oli tyytynyt osittaismaksuun, seisoi sadatellen nähdessään pantin livahtavan käsistään.

"Niin, rouva, olkaa rehellinen minua kohtaan, muuten saatte katua, sen vannon."

Koko matkan Montmartre'sta Bincou'n boulevardille, missä työkoti sijaitsi, sai Caroline-rouva ainoastaan yksikantaisia vastauksia Victorilta, jonka loistavat silmät suorastaan nielivät kaiken, jonka ohitse he ajoivat, leveät avenyt, ohikulkijat ja loistavat talot. Hän ei osannut kirjottaa, tuskin lukea, sillä hän oli melkein aina maleksinut valleilla sen sijasta, että olisi mennyt kouluun; ja noissa varhaiskypsissä lapsenkasvoissa saattoi lukea ainoastaan kaikki suvun rajut intohimot, aikaisen taipumuksen nautintoihin, jota köyhyys ja huonot esimerkit lapsuudesta alkaen olivat kehittäneet ja vahvistaneet. Heidän saavuttuaan Bineau-boulevard'ille säkenöivät hänen silmänsä kuin tiikerinpojan, kun he olivat nousseet vaunuista ja kulkivat yli suuren pihan, jota rajottivat oikealla poikien ja vasemmalla tyttöjen rakennukset. Hän oli jo nopealla silmäyksellä tutustunut avaraan, puitten ympäröimään leikkikenttään, porsliinipukuiseen keittiöön, jonka avoimista akkunoista paistinhaju virtasi, marmorikoristeisiin ruokasaleihin, pitkiin ja korkeisiin kuin kirkot, koko tuohon kuninkaalliseen loistoon, jonka ruhtinatar itsepäisesti tahtoi lahjottaa köyhille. Sen jälkeen tulivat he päärakennukselle, jossa oli johtokunnan huoneustot ja jossa paperit oli näytettävä. Poikaa huvitti kuulla uusien kenkiensä narinaa mahdottoman suurissa käytävissä ja ilmavissa, valoisissa, palatsimaisesi koristetuissa portaissa. Hänen sieramensa laajenivat, kaikkeen tähän saisi hän olla osallisena.

Mutta kun Caroline taas saapui alempaan kerrokseen saadakseen paperin allekirjotetuksi ja he kulkivat uuden käytävän läpi, salli hän pojan kurkistaa lasioven läpi työhuoneeseen, jossa hänen ikäisensä pojat seisoivat työpöydän ääressä opetellen puuta leikkaamaan.

"Näetkö, pikku ystäväni," sanoi Caroline, "täällä työskennellään, sillä on tehtävä työtä, jos tahtoo olla terve ja iloinen. Iltapäivisin pojat lukevat ja minä toivon, että sinä olet kiltti ja opiskelet oikein ahkerasti. Sinusta itsestäsi riippuu, millaiseksi tulevaisuutesi muodostuu … se voi tulla valoisammaksi kuin olet osannut aavistaakaan."

Victorin otsalle ilmestyi syvä ryppy. Hän ei vastannut ja katseli nyt tätä kaikkialla leviävää loistoa ainoastaan kateellisen rosvon ahnain silmäyksin; hän tahtoi kyllä saada kaiken tämän komeuden, mutta ilman työtä, hän tahtoi vallottaa sen, temmata sen luokseen terävillä kynsillään ja hampaillaan. Ja tästä hetkestä lähtien kulki hän kapina ajatuksissa, tunsi itsensä vangiksi, joka unelmoi varkauksista ja paosta.

"Kas niin, nyt on kaikki järjestyksessä," sanoi Caroline-rouva. "Nyt menemme kylpyhuoneeseen."

Oli tapana, että jokainen uusi suojatti, joka otettiin laitokseen, sai kylvyn. Kylpyammeet sijaitsivat erään salin yllä, sairashuoneitten vieressä, joita oli yksi poikia ja toinen tyttöjä varten.

Sinä päivänä sattuivat kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä Alice sattumalta olemaan sairashuoneitten välisessä salissa. Kreivitär otti usein tyttärensä mukaansa salliakseen hänen ilokseen tehdä edes jonkun hyvän työn. Alice auttoi parhaillaan erästä hoitajanunnaa tämän levittäessä marmeladeja kahden sairaan pikkutytön voileipien päälle.

"Ah," sanoi kreivitär nähdessään Victorin, joka istui odottamassa kylpyä, "siinä tulee muuan uusi."

Tavallisesti oli hän sangen jäykkä Carolinea kohtaan, tervehti häntä vain päännyökkäyksellä, eikä koskaan sanonut hänelle sanaakaan, kenties peläten joutuvansa naapuruuskanssakäymiseen hänen kanssaan. Mutta tuo lapsi, jonka Caroline toi mukanaan, ja se viisas, ystävällinen huolenpito, jota hän tälle osotti, liikuttivat häntä kenties ja saivat hänen luopumaan tavallisesta jäykkyydestään. He alkoivat jutella puoliääneen.

"Jospa tietäisitte, kreivitär, mistä helvetistä minä tulen! Minä jätän hänet teidän suosiolliseen huolenpitoonne; suosittelen häntä erityisesti kaikille hallinnon jäsenille, sekä naisille että herroille."

"Onko hänellä vanhempia? Tunnetteko heitä?"

"Ei ole, hänen äitinsä on kuollut! Nyt ei hänellä ole muita kuin minä!"

"Lapsiraukka! Ah, niin paljon kurjuutta on olemassa!"

Victor ei sillävälin voinut irrottaa silmiään marmeladeista — ne aivan loistivat himosta ja veitsestä, joka levitti niitä leivän päälle, siirtyivät hänen katseensa Alicen hienoihin, valkeihin käsiin, hänen liian ohueen kaulaansa, koko hänen notkeaan, hentoon impivartaloonsa. Jos hän olisi ollut yksin Alicen kanssa, olisi hän heti antanut tälle töytäyksen vatsaan päällään, niin että hän olisi lentänyt nurin, ja ottanut häneltä sekä marmeladin että leivän. Mutta nuori tyttö oli huomannut hänen himokkaat silmänsä ja luoden kysyvän katseen nunnaan, sanoi hän:

"Oletko nälissäsi, ystäväni?"

"Olen."

"Ehkä sinä pidät marmeladeista?"

"Pidän."

"Sinulla ei siis olisi mitään vastaan, jos minä levitän parin viipaleen päälle sinulle, kun tulet kylvystä?"

"Ei olisi."

"Paljon marmeladia ja vähän leipää, eikö niin?"

"Niin."

Alice nauroi ja laski leikkiä, mutta poika seisoi vakavana ahmien yhä samoin ahnain katsein sekä häntä että hänen namusiaan.

Samassa kuului naurua ja iloisia lasten ääniä alhaalta poikien leikkipaikalta, sillä kello oli neljä ja vapaatunti alkoi. Työhuoneet olivat tyhjät, lapsilla oli puolen tunnin loma välipalan haukkaamista ja jalkojen vetreyttämistä varten.

"Siinä näet itse", sanoi Caroline-rouva, vieden Victorin akkunan ääreen, "meillä tehdään työtä, mutta leikitään myös. Miellyttääkö sinua työ?"

"Ei."

"Mutta leikki miellyttää?"

"Miellyttää."

"Jos haluat leikkiä, täytyy sinun myös tehdä työtä. Kaikki käy hyvin, sinusta tulee kiltti poika, siitä olen varma."

Hän ei vastannut. Heikko ilon puna oli kohonnut hänen kasvoilleen nähdessään toveriensa syöksyvän ulos, hyppivän ja kirkuvan; nyt palasivat hänen katseensa marmeladeilla peitettyihin leipäviipaleisiin, jotka nuori tyttö oli asettanut lautaselle. Niin, vapautta ja nautintoa vain koko ajan — muusta hän ei halunnut tietääkään.

Nyt oli hänen kylpynsä valmis, hänet vietiin pois.

"Tuon pikku herran kanssa ei liene aivan helppo tulla toimeen, pelkään minä", sanoi nunna hiljaa. "Minä epäilen teräväkasvoista väkeä."

"Mutta ruma hän ei ole", sanoi Alice, "ja hän näyttää kahdeksantoista vuotiaalta."

"Niinpä niin", vastasi Caroline heikosti vavahtaen, "hän on sangen kehittynyt ikäisekseen."

Ennen lähtöään pistäytyivät naiset katsomaan pikku tyttöjen ateriointia. Yksi heistä oli ennen muita mielenkiintoa herättävä, pieni vaaleatukkainen kymmenvuotias, jolla oli viisaat pikkuvanhat silmät, sairaloinen varhaiskypsä olento, joita löytyy kaikkialla Parisin esikaupungeissa. Muuten, aivan tavallinen tarina: juoppo isä, joka oli karannut vaimonsa ja lapsensa luota erään rakastajattarensa kanssa, hänkin äiti, joka oli joutunut harhateille, ja lapsi eli keskellä tätä kurjuutta. Eräänä aamuna oli äidin täytynyt riistää hänet muutaman muurarin käsistä, jonka hän itse edellisenä iltana oli tuonut mukanaan asuntoonsa. Onneton äiti sai kuitenkin luvan tulla tervehtimään lastaan, sillä hän itse oli kerjännyt ja rukoillut, että pikku tyttö otettaisiin häneltä pois; alennuksensa keskelläkin tunsi hän kuitenkin sydämellistä äidinrakkautta lastansa kohtaan. Hän oli juuri tavanmukaisella käynnillään, istui puhtaan, valkean vuoteen ääressä, jossa tyttönen istui tyynyjen varassa, ja katseli itkettynein silmin pienokaista, joka kiltisti söi marmeladivoileipäänsä.

Nainen tunsi Carolinen, sillä hän oli monasti ollut Saccard'in luona pyytämässä apua.

"Ah, rouvaseni, nyt on pikku Madeleine'ni pelastettu vielä kerran. Nähkääs, hänellä on koko meidän kurjuutemme veressään, ja lääkäri sanoi, ettei hän elä kauan, jos hänen täytyy olla kotona. Täällä saa hän sekä leipää että viiniä, täällä on ilmaa hengittää ja hän saa olla rauhassa! Pyydän teitä, rouvaseni, sanokaa, olkaa hyvä, kiltille herralle, että minä siunaan häntä jokainen tunti siitä, mitä hän on tehnyt pikku tyttöni hyväksi."

Hän nyyhkytti, niin ettei voinut puhua, hänen sydämensä suli kiitollisuudesta. Hän puhui Saccard'ista, sillä hän ei tuntenut muuta, kuten useimmat vanhemmat, joiden lapsia oli työkodissa. Ruhtinatar ei näyttäytynyt koskaan, kun taas Saccard jo kauan aikaa oli uhrautunut hänen laitoksensa eteen, koonnut katuojasta kaiken kurjuuden saadakseen suuren koneiston sitä pikemmin käyntiin, olihan se tavallaan hänen luomansa ja innostutti häntä, kuten kaikki suuremmoinen; hän jakeli lakkaamatta viisifrangisia taskustaan onnettomille perheille, joitten lapsia hän pelasti, ja nämä ihmiset pitivät häntä itsenään Isä Jumalana.

"Tottahan rouva on niin kiltti ja sanoo hänelle, että jossakin löytyy eräs onneton nainen, joka rukoilee hänen puolestaan… Oh, en minä kuulu jumalaapelkääväisiin, minä en tahdo valehdella, enkä ole koskaan voinut teeskennellä. Ei, kirkot ja me … emme me sovi yhteen, emme me niitä lainkaan ajattele, ei maksa vaivaa mennä sinne aikaa kuluttamaan. Mutta ei se estä lainkaan olemasta jotain meidän yllämme, ja tuntuuhan se helpottavalta ja lohduttavalta siunata niitä, jotka ovat olleet hyviä meitä kohtaan."

Kyyneleet valuivat alas hänen kuoppaisia poskiaan.

"Kuule, Madeleine kuule…"

Pikku tyttönen, joka istui kalpeana lumenvalkoisessa yöpuvussaan ja imeskeli marmeladiaan kielensä kärjellä, silmät ihastuksesta loistaen, kohotti päätään ja tuli tarkkaavaiseksi, keskeyttämättä silti mieluisaa toimitustaan.

"Joka ilta ennen nukkumistasi pitää sinun ristiä kätesi ja sanoa: 'Hyvä Jumala, palkitse herra Saccard'ille hänen hyvyytensä, anna hänelle onnea ja pitkää ikää.' Ymmärrätkö … ja lupaatko minulle sen?"

"Kyllä, äiti."

Seuraavien viikkojen aikana ei Caroline'lla ollut lainkaan mielenrauhaa. Hän ei enää tiennyt, mitä ajatella ja uskoa Saccard'ista. Tarina Victorin syntymästä, onnettomasta Rosalie'sta, josta oli tullut raajarikko koko elinijäkseen, nuo kaksitoista velkakirjaa, joita ei koskaan oltu maksettu, ja onneton, isätön lapsi, joka oli kasvanut liassa, koko Saccard'in inhottava menneisyys herätti sekasointuja hänen sielussaan. Hän karkotti nuo ajatukset mielestään, samalla tavoin kuin hän ei ollut tahtonut houkutella Maxime'ltakaan mitään selityksiä; hän olisi epäilemättä saanut kuulla siivottomia juttuja, jotka olisivat häneen syvästi koskeneet, jos hän olisi ne tuntenut. Mutta toisekseen muisti hän surevan äidin, joka liitti ristiin pienen tyttärensä kädet ja käski hänen rukoilla tuon saman miehen puolesta, saman Saccard'in, jota ihailtiin kuin Jumalaa, ja joka todellakin oli hyvä ja todella oli pelastanut sieluja väsymättömän toimintatarmonsa pakottamana, joka kohosi siveelliseen arvoon, silloin kun tehtävä oli jalo. Ja lopultakaan ei hän voinut tuomita Saccard'ia; hän tinki omantuntonsa kanssa ja sanoi itselleen että hänen, joka oli lukenut ja ajatellut niin paljon — ehkä liian paljon — täytyi tietää, että ihminen on kokoomus sekä hyvästä että pahasta.

Kuitenkin loihti hänen sielussaan esille häpeän tunteen muisto siitä, että hän oli kuulunut tuolle miehelle. Hän ei koskaan kyennyt käsittämään, miten se oli tapahtunut, ja häntä rauhotti vain ajatus, että se oli ohi, että sellaista ei enää koskaan tapahtuisi, ettei hän enää milloinkaan sallisi itseään yllätettävän siliä tavoin. Kului kolme kuukautta, joitten aikana hän kaksi kertaa viikossa kävi tervehtimässä Victoria, ja eräänä iltana vaipui hän taas Saccard'in syliin, ja siitä saakka elivät he yhdessä kuin mies ja vaimo. Mitä tapahtui hänen sielussaan? Oliko hän utelias kuin muutkin naiset? Oliko hänessä herännyt halu tutkia Saccard'in epäpuhdasta menneisyyttä? Tai eiköhän pikemminkin lapsi ollut muodostunut yhdyssiteeksi. Saccard'in ja hänen, todellisen isän ja kasvatusäidin välille? Niin luultavasti oli se herkkämielisyyden aiheuttama harha.

Kuukausia kului ja tunnustaa täytyy, että Caroline huomasi Saccard'in sekä toimeliaaksi että taitavaksi näinä ensimäisinä Yleispankille sangen vaikeina aikoina. Hänen Saccard'in rehellisyyttä koskevat epäilyksensä, hänen pelkonsa, että tämä johtaisi hänet ja veljen johonkin luvattomaan, haihtuivat aivan kokonaan, kun hän näki, kuinka Saccard työskenteli ja puuhasi aamusta iltaan saadakseen käyntiin tuon suuren koneiston, jonka joka ratas kitisi ja natisi, ikäänkuin koko laitos uhkaisi lentää kappaleiksi; ja hän oli kiitollinen Saccard'ille, ihaili häntä. Yleispankki ei menestynyt niin hyvin, kuin Saccard oli toivonut, sillä kaikki suurimmat pankkiirit olivat salaisesti sitä vastaan; yhtämittaa liikkui kaikellaisia huhuja, uusia vaikeuksia ilmeni, ne haittasivat liikevaihtoa ja tekivät mahdottomiksi suuret, tuottavat yritykset. Mutta Saccard osasi myös taipua välttämättömyyden alle, alentua tähän hitauteen, johon hänet pakotettiin, painautui eteenpäin askel askeleelta kiinteällä maaperällä, väisteli uhkaavia vaaroja, peläten uskaltautua pörssikeinottelun epävarmalle uralle. Hän hehkui kärsimättömyydestä, polki samoja jalkojensa sijoja kuin kilpa-ajohevonen, joka pakotetaan huviajeluraviin; mutta koskaan ei yksikään luottolaitos ollut alkanut niin säntillisesti ja kunnialla. Koko pörssi ihmetteli sitä.

Niin saapui sitten ensimäisen yleisen yhtiökokouksen aika. Se oli määrätty huhtikuun 25 p:ksi. Kahdentenakymmenentenä saapui Hamelin kotiin Itämailta ollakseen kokouksen puheenjohtajana. Saccard oli kutsunut hänet kiireisesti kotiin, sillä häntä ahdistivat painostavat olosuhteet. Hamelin toi mukanaan oivallisia uutisia: sopimus "Yhdistetyn höyrylaivayhtiön" perustamista varten oli tehty, sitäpaitsi oli hän saanut ranskalaista yhtiötä varten tarpeellisen luvan harjoittaa kaivostöitä Karmel'illa; puhumattakaan turkkilaisesta pankista, jonka hän hiljan oli perustanut Konstantinopoliin ja josta oli tuleva Yleispankin haaraosasto. Sitävastoin ei Vähän-Aasian rautatiekysymys ollut vielä ratkaistu, se täytyi jättää tuonnemmaksi. Muuten täytyi insinöörin yhtiökokouksen jälkeisenä päivänä palata takaisin jatkamaan työtään. Saccard oli ylen ihastunut, hänellä oli Hamelin'in kanssa pitkä keskustelu Carolinen läsnäollessa, ja hän sai heidät helposti vakuutetuiksi siitä, että yhtiöpääoman lisääminen oli välttämätön, jos mieli ryhtyä sellaisin jättiläisyrityksiin. Huomattavimmat osakkeenomistajat, Daigremont, Huret, Sédille ja Kolb olivat jo antaneet suostumuksensa, niin että ehdotus oli valmistettava parin päivän kuluessa ja jätettävä hallinnolle päivää ennen yhtiökokousta.

Johtokunnan kokous oli sangen juhlallinen, kaikki jäsenet olivat kokoontuneet mahtavaan saliin, johon hillityn viheriä päivänkajo tuli hotelli Beauvilliers'm puutarhasta. Itse asiassa pidettiin kaksi kokousta: toinen 15 p:nä, joka oli tärkein ja jossa olivat läsnä vain todelliset johtajat, sekä suuri kokous kuukauden lopulla, johon saapuivat kaikki, myös äänettömät ja koristukset, jotka siinä kokouksessa hyväksyivät ja allekirjottivat ennen tehdyt päätökset. Tänä päivänä saapui markiisi Bohain ensimäisten joukossa; hän toi ylhäisillä, veltostuneilla kasvoillaan koko Ranskan aateliston suostumuksen. Ja Vicomt de Robin-Chagot, varapuheenjohtaja, oli saanut tehtäväkseen pitää huolta niistä hallinnon jäsenistä, jotka eivät olleet oikein sisällä asioissa, ja ilmottaa heille muutamin sanoin johtajan, todellisen päällikön, käskyt. Luonnollisesti lupasivat kaikki myöntävästi nyökäten totella.

Vihdoin alotettiin asiain käsittely. Hamelin ilmotti johtokunnalle sen selonteon sisällön, jonka hän aikoi lukea yhtiökokouksessa. Se oli se suuri työ, jota Saccard oli kauan valmistellut ja jota hän parin viime päivän kuluessa oli täydennellyt insinööriltä saamillaan tiedoilla; ja hän kuunteli vaatimattomin, innostunein ilmein, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt siitä sanaakaan ennakolta. Ensinnä tuli selonteko Yleispankin liikkeestä avaamispäivän jälkeen: kaikki oli hyvin, pieniä juoksevia asioita, vanhaa tavallista. Kuitenkin odotettiin sangen suurta voittoa Mexikon lainasta, jonka merkitseminen oli alkanut kuukausi sitten, heti keisari Maximilianin matkustamisen jälkeen Mexikoon; oikea keinottelulaina vallan huimaavine palkkioineen, johon Saccard kuitenkaan suureksi harmikseen ei ollut päässyt mukaan, vaikka oli halunnut, rahanpuutteen vuoksi. Tänä ensimäisenä tilivuotena, joka oli ainoastaan kolmikuukautinen, lokak. 5 p:stä, perustamispäivästä, joulukuun 31 p:ään, kohosi puhdas voitto vähän yli 400,000 frangin, jolla summalla yhtiö kykeni maksamaan neljännen osan perustamiskustannuksista, suorittamaan osakkeenomistajille viisi prosenttia ja siirtämään kymmenen prosenttia vararahastoon; senlisäksi olivat hallinnon jäsenet saaneet ne kymmenen prosenttia, jotka sääntöjen mukaan kuuluivat heille. Jälellä oli siis noin 68,000 frangia, jotka oli siirretty seuraavan vuoden tileihin. Mutta mitään jakoa ei tällä kertaa suoritettu. Ei mikään voinut olla sen sopusuhtaisempaa ja samalla kertaa rehellisempää. Samaa voitiin sanoa Yleispankin osakkeista pörssissä. Ne olivat vähitellen nousseet 500 frangista 600:aan, aivan normalisesti, kuin minkä muun kunnioitettavan pankkiliikkeen osakkeet tahansa.

Senjälkeen käsitteli selonteko tulevaisuusmahdollisuuksia ja siinä avautui laaja näköpiiri, kokonainen sarja suuria yrityksiä. Erityisesti pysähtyi se selostelemaan Yhdistettyä höyrylaivayhtiötä, jonka osakkeet Yleispankki tulisi laskemaan liikkeeseen: yhtymä 50 miljonan pääomalla, jolla olisi yksinoikeus koko Välimeren liikenteeseen ja johon aiottiin sulattaa kaksi suurta kilpailevaa yhtiötä, "Phocaea" Konstantinopoliin, Smyrnaan ja Trapezunt'iin Piraeus'en ja Dardanellien kautta, sekä "Meriyhtiö" Aleksandriaan, Messinan ja Syrian kautta, puhumattakaan pienemmistä yhtiöistä, "Combarel & C:o" Algeriaan Espanjan ja Marokon kautta, "Veljekset Féraud-Guiraud" Italiaan, Neapeliin ja Adrianmeren rannikkokaupunkeihin Civitá-Vecchion kautta. Koko Välimeri oli vallattava, yksi suuri yhtymä muodostettava näistä pienistä yhtiöistä, jotka söivät toisiaan. Yhdistyneen pääoman avulla voitaisiin rakentaa oikein ihannealuksia, tähän saakka aavistamattoman mukavia ja nopeita, kulkuvuoroja lisättäisiin, Itämaa tehtäisiin Marseille'n esikaupungiksi. Ja miten paljon kohoaisikaan yhtymän merkitys, kun Suez-kanava avattaisiin ja aluksia voitaisiin lähettää Indiaan, Tonkiniin, Kiinaan ja Japaniin! Millään yrityksellä ei ollut koskaan ollut loistavampaa ja varmempaa tulevaisuutta. Turkkilaista pankkia oli tuettava; selonteko esitti laajoja teknillisiä selvityksiä, jotka todistivat, kuinka järkkymättömän vakava se oli; ja se lopetti tämän tulevien yritysten kuvailemisen huomauttamalla, että yleispankki oli myös ottava suojaansa ranskalaisen 20 miijonan pääomalla perustetun yhtiön hopeakaivausten uudestaan alottamista varten Karmel'illa. Kemistien malmikokeitten johdolla toimeenpanemat tutkimukset osottivat huomattavaa hopeapitoisuutta. Mutta erinomaisen suuren vaikutuksen teki Saccard'in loppulause, jossa hän puhui noitten seutujen ikivanhasta runoudesta, hopeasta, joka jumalaisen loistavan tähtisateen tavoin oli virtaavaa pyhien seutujen yli.

Näitten loistavien tulevaisuudenlupausten jälkeen loppui selonteko ehdottamalla pääoman lisäämistä. Se olisi kaksinkertaistutettava, 50 miljonaa 25 sijasta. Käytettävä järjestelmä oli mahdollisimman yksinkertainen, niin että se pystyisi jokaisen päähän: olisi laskettava 50,000 uutta osaketta ja varattava ne poikkeuksetta entisten osakkeenomistajien laskuun, sillä tavoin ei tarvittaisi siis mitään uutta merkintää. Mutta nämä uudet osakkeet olisivat arvoltaan 520 frangia, josta 20 frangia, yhteensä siis kokonainen miljona, menisi vararahastoon. Oli oikeudenmukaista ja viisasta verottaa osakkeenomistajia tuolla pienellä summalla, koska he kumminkin saisivat lopuksi siitä voittoa. Muuten tarvitsisi, paitsi vararahastoon menevää erää suorittaa vain neljännes osakemäärästä.

Kun Hamelin oli saanut selonteon luetuksi, kuului kovaääninen hyväksymisen sorina. Oivallista, ei ollut aihetta vastaväitteisiin. Lukemisen aikana oli Daigremont ollut sangen innostunut kynsiinsä ja istunut ajattelevainen hymy huulillaan. Huret istui taaksepäin nojaten tuolissaan silmät ummessa ja puolinukuksissa kuvitellen olevansa edustajakamarissa, kun taas pankkiiri Kolb laski niitä monia paperilappuja, jotka hänellä, kuten muillakin hallinnon jäsenillä olivat edessään pöydällä. Mutta Sédille, pelokkaana kuten tavallista, halusi toki tehdä yhden kysymyksen: mitä tehtäisiin niillä uusilla osakkeilla, joita asianomaiset osakkeenomistajat eivät halua? Pitäisikö yhtymä ne omaan laskuunsa? Sehän olisi laitonta, sillä täytyi voida näyttää mustalla valkean päällä, että koko pääoma oli saatu merkinnän kautta. Ja jos se sijotettaisiin muulle taholle, niin millä ehdoilla se saisi tapahtua? Mutta silkkitehtailija ei ollut ehtinyt sanoa monta sanaa, ennenkuin markisi de Bohain, joka huomasi Saccard'in kärsimättömyyden, keskeytti Sédillen ja selitti ylhäiseen tapaansa, että hallinto tässä suhteessa luotti täydellisesti puheenjohtajaansa ja tirehtööriinsä, jotka molemmat olivat niin neuvokkaita ja taitavia. Ja nyt loppui kaikki onnentoivotusten ja kiitosten kuoroon, ja kokous hajaantui yleisen ihastuksen vallitessa.

Yhtiökokouksessa seuraavana päivänä tapahtui mielenosotuksia, jotka olivat suorastaan liikuttavia. Se pidettiin tälläkin kertaa entisessä tanssisalissa rue Blanche'n varrella ja ennen puheenjohtajan saapumista — sali oli jo täynnä — kierteli mitä ilahuttavimpia huhuja, etupäässä muuan, joka kulki kuiskeena miehestä mieheen. Ministeri Rougon, tirehtööri Saccard'in veli, oli joutunut yhä voimakkaamman vastustuspuolueen hyökkäysten alaiseksi, ja väitettiin, että hän oli taipuvainen tukemaan Yleispankkia, jos tämän lehti, "Toivo", entinen kiihkokatolisten äänenkannattaja, ottaisi hallituksen asian ajaakseen. Muuan vasemmiston edustaja oli hiljan lausunut uhkaavat sanat: "Joulukuun 2 päivän valtiokeikaus on rikos!" sanat, jotka varmasti herättäisivät kansan unestaan. Oli välttämätöntä vastata tähän teolla; edessä oleva mailmannäyttely kymmenkertaistuttaisi liikevaihdon kaikilla mahdollisilla aloilla, Meksikossa ja muualla voi ansaita hyvin nyt, kun keisarikunta oli ehtinyt puolipäiväkorkeuteen. Eräässä pienemmässä ryhmässä, jossa Jantrou ja Sabatani johtivat puhetta, naurettiin muuatta toista edustajaa, joka erään sotajoukon järjestelyä koskevan keskustelun aikana oli ollut kylliksi mieletön ehdottaakseen preussilaisen rekryyttijärjestelmän käytäntöön ottamista Ranskassa. Se oli herättänyt kamarissa suurta hilpeyttä; kuinka voi niin säikähtää Preussin voittoa Tanskasta tai sitä salaista kaunaa, jota Italia tunsi Ranskaa kohtaan Solferinon tappelun jälkeen! Mutta äkkiä tuli salissa hiljaisuus, kun Hamelin astui sisälle sihteerinsä ja Saccard'in seuraamana, joka viimemainittu vieläkin vaatimattomampana kuin hallinnon kokouksessa otti paikkansa toisten osakkeenomistajien joukossa. Ja hän tyytyi ainoastaan antamaan merkin hyväksymishuutojen alkamiseen, kun selonteko esitti edellisen vuoden tilit, molempien tilintarkastajien Lavignière'n ja Rousseau'n läpikäymät ja hyväksymät, ja niitä seuraavan ehdotuksen osakepääoman lisäämisestä. Yhtiökokouksen suostumus oli aivan välttämätön, mutta se annettiin yksimielisesti ja innokkaasti, sillä kaikki olivat ikäänkuin juopuneet heidän korvissaan kohisevista miljonista; "Yhdistynyt höyrylaivayhtiö" ja "Turkin kansallispankki" — sellaiset suuret yritykset vaativat toki pääomaa; ja mitä Karmel'in hopeakaivoksiin tulee, otettiin niitä koskeva selitys vastaan henkeä pidättäen. Ja kun osakkeenomistajat erosivat annettuaan puheenjohtajalle, tirehtöörille ja koko hallinnolle kiitollisuus- ja luottamuslausunnon, uneksuivat kaikki Karmel'ista ja ihmeellisestä kultasateesta, joka olisi virtaava pyhien seutujen yli.

Kaksi päivää tämän jälkeen menivät Hamelin ja Saccard, tällä kertaa varapuheenjohtajan, Vicomte de Robin-Chagot'in, seuraamana notario Leborrain'in luokse ilmottamaan, että pääoma oli kaksinkertaistutettu ja kaikki osakkeet merkityt. Asian oikea laita oli sellainen, että noin 3,000 osaketta olivat lähettäneet takaisin henkilöt, joille ne olivat määrätyt, ja kuuluivat niin ollen yhtymälle, joka vei ne Sabatani'n kontolle, kuten ensi kerrallakin. Tässä tapahtui suuremmassa määrässä vanha laittomuus, joka sisältyi siihen, että Yleispankin kassaan piilotettiin osa sen omia osakkeita, eräänlaiseksi vara-ampumatarvevarastoksi, joka ratkaisevalla hetkellä antaisi hallinnolle mahdollisuuden keinotella, heittäytyä pörssipeliin, jos niin tarvittiin.

Hamelin ei hyväksynyt tätä laitonta menettelytapaa, mutta jätti kuitenkin raha-asioitten hoidon kokonaan Saccard'in haltuun; ja Carolinen ja molempien herrojen välillä tapahtui myös keskustelu, joka koski kumminkin vain niitä 500 osaketta, jotka Saccard oli pakottanut heidät ottamaan ensimäisessä liikkeellelaskemisessa ja jotka nyt olivat kohonneet 1,000:een; neljännes osakkeitten arvosta palkkioineen kohosi 135,000 frangiin, jonka sisarukset halusivat maksaa heti, koska he hiljan olivat odottamatta perineet 300,000 frangia eräältä tädiltä, joka oli kuollut kahdeksan päivää poikansa jälkeen, molemmat muuten samaan kuumetautiin. Saccard salli heidän maksaa, selittämättä heille millä tavoin hän aikoi osakkeensa suorittaa.

"Oh tuo perintö", sanoi rouva Caroline nauraen, "ensi kerran suosi onni meitä. Luulenpa todellakin, että te tuotte meille onnea. Veljelläni on 30,000 frangin palkka lukuunottamatta huomattavaa matkakorvausta, ja todennäköisesti kaikki nuo rahat tulvivat meille senvuoksi, ettemme niitä tarvitse! Olemmehan me nyt rikkaita."

Hän katsoi Saccard'iin lämpimän kiitollisuuden ilme silmissään. Hän oli nyt voitettu, hän luotti Saccard'iin yhä enemmän päivä päivältä, samalla kun hänen selvänäköisyytensä katosi samassa määrässä kuin hänen hellyytensä Saccard'ia kohtaan kasvoi. Mutta hän jatkoi kuitenkin: "Jos minä olisin itse ansainnut nämä rahat, en luultavasti olisi antanut niitä teidän liikkeeseenne. Mutta täti, jonka me tuskin tunsimme … rahat, joita emme koskaan olleet ajatelleetkaan, jotka me niin sanoakseni, olemme löytäneet maasta ja joita emme voi pitää aivan rehellisesti ansaittuina … niistä en välitä, yhdentekevää, vaikka ne menetänkin."

"Ja juuri nämä rahat kasvavat ja tuottavat teille miljonia", vastasi Saccard samassa leikillisessä äänilajissa. "Ei mikään kasva siinä määrin kuin varastettu omaisuus. Saattepa nähdä, kuinka osakkeet kohoavat kahdeksan päivän kuluessa!"

Ja aivan oikein, ennenkuin Hamelin matkusti, näki hän kummastuksekseen pankin osakkeitten kohoavan hyvin nopeasti. Toukokuun viimeisenä päivänä oli kurssi yli 700 frangia. Se oli luonnollinen seuraus pääoman lisäyksestä; sellainen on nimittäin keikaus joka aina onnistuu, tapa ruoskia edistymistä, antaa vauhtia kurssille. Mutta se riippui myös pankin tukemista suurisuuntaisista liikeyrityksistä; suuret, keltaiset ilmotukset joita oli liisteröity kaikkialle kaupunkiin, tekivät tiettäväksi, että Karmel-kaivoksissa alkoivat työt pikapuolin, ja tämä seikka saattoi monen pyörälle päästään, heitti tulisoihdun monen mieleen, sytytti intohimon, joka lopulta vei kaiken selvän järjen. Maaperä oli otollinen, keisarikunnassa oli kaikellaisia kuohuvia aineksia; se oli erinomaisen suosiollinen näitten rajujen keinottelujen rikkaruoholle, joka joka kahdeskymmenes vuosi myrkyttää ja turmelee pörssin, jättäen jälkeensä raunioita, kuolemaa ja kurjuutta. Epäilyttäviä yhtiöitä syntyi jo kuin sieniä, suuria yhtymiä perustettiin, jotka olivat tarkotetut vain huijausta varten, hurja pelikuume puhkesi hallituksen valeloiston keskellä. Ja siinä hulluudessa, joka tarttui joukkoihin, tuossa suurten liikeyritysten telineessä pantiin Yleispankkikin käyntiin, tuo valtava kone, joka olisi tempaava kaikki mukaansa, musertava kaiken vauhdissaan, sillä häikäilemättömät kädet lämmittivät sitä mielettöminä, kunnes se räjähti.

Veljen matkustettua Itään jäi Caroline taas kahden Saccard'in kanssa ja he alkoivat uudestaan rauhallisen, melkein aviollisen yhdyselämän. Caroline hoiti edelleen Saccard'in taloutta ja säästi niin paljon kuin voi, vaikka molempien taloudellinen tila oli nyt muuttunut. Ja Caroline oli aina iloinen, rauhallinen ja tyyni, hänellä oli vain yksi ainoa huoli: Victor. Häntä vaivasi tietymättömyys siitä, oliko oikein kauemmin salata lapsen olemassaoloa isältä. Työkodissa olivat kaikki kovin tyytymättömiä poikaan, ja Caroline pelkäsi, ettei puolen vuoden oleskelu siellä ollut vaikuttanut häneen juuri paljoakaan parantavasti. Siitä koitui hänelle todellinen suru.

Eräänä iltana oli hän vähällä ilmaista kaikki. Saccard, joka alituisesti kiukutteli pankin huoneustojen ahtautta, oli vihdoinkin saanut hallinnon vuokraamaan viereisen talon alikerran; hän voisi siis laajentaa huoneustoa, kunnes hän uskaltaisi ehdottaa uneksimansa palatsin rakentamista. Nyt oli otettava ovia sijoiltaan, revittävä väliseiniä ja hän oli juuri innostuneena järjestämässä tätä puuhaa, kun Caroline tuli kotia työkodista aivan epätoivoissaan Victorin suhteen, joka raivopuuskan vallassa oli puraissut poikki erään toverinsa korvalehden. Hän pyysi Saccard'ia tulemaan ylös, hän halusi puhua tämän kanssa.

Mutta nähdessään hänet työhönsä innostuneena, toinen kylki aivan valkeana kalkista ja kokonaan uuden aatteensa innoittamana — koko naapuripiha oli myös saava lasikaton — ei hän raskinnut pahottaa hänen mieltään tämän surullisen salaisuuden ilmaisemisella. Ei, hän odottaa vielä, kunnes pahantapainen poika on parantunut. Hän tunsi itsensä heikoksi aina, kun täytyi tuottaa toisille tuskaa.

"Niin, ystäväni, tahdoin puhua kanssanne juuri tuosta pihasta. Minulla oli aivan sama ajatus kuin teilläkin."