VI.
"Toivon", sen lehden, jonka Saccard Jantrou'n kehotuksesta oli ostanut Yleispankkia tukemaan, huoneusto sijaitsi rue Saint-Joseph'in varrella vanhassa, kosteassa pimeässä, pihan perällä sijaitsevassa talossa. Odotushuoneesta, jossa kaasu paloi koko päivän, lähti pitkä käytävä; vasemmalla oli Jantrou'n työhuone, sitten oli huone, jonka Saccard oli varannut itselleen, kun taas toimituksen yhteiset ja sihteerien kirjotushuoneet olivat oikealla. Eteisen toisella puolella oli konttori ja muutamia lähetyshuoneita, jotka portaitten takana olevan käytävän kautta olivat yhteydessä toimitushuoneuston kanssa.
Tällä kertaa istui Jordan yhteisessä huoneessa ja kirjotti pakinaa; hän oli tullut ajoissa saadakseen olla rauhassa. Kello löi neljä; hän meni vahtimestari Dejoie'n luo, joka kaasuvalossa sangen tarkasti tutki pörssikertomuksia, jotka olivat juuri ilmestyneet ja jotka hän ensi töikseen ahmasi.
"Kuulkaapas, Dejoie, oliko se herra Jantrou, joka juuri tuli?"
"Kyllä."
Nuori mies epäili hiukan ja hänen täytyi koota rohkeutta, ennenkuin astui ovelle. Onnellisen avioliittonsa ensi aikoina oli nuoren parin ollut vaikea selviytyä, sillä Jordan'illa oli velkoja, ja vaikka hänen oli onnistunut saada paikka tässä lehdessä, vaivasivat häntä alituisesti rahahuolet, sillä eräs velkoja oli pannut takavarikkoon hänen palkkansa ja juuri tänään lankesi vekseli, joka hänen täytyi maksaa, jollei halunnut antaa ulosmitata huonekaluvähiään. Kaksi kertaa oli hän turhaan pyytänyt toimittajalta etulaukausta.
Hän päätti kumminkin koputtaa ovelle, mutta Dejoie esti häntä.
"Joku on toimittajan luona."
"Vai niin. Kuka?"
"Toimittaja tuli yhdessä herra Saccard'in kanssa ja herra Saccard sanoi, etten saa laskea sisään muita kuin herra Huret'in, jota hän odotti."
Jordan päästi helpotuksen huokauksen tämän lykkäyksen johdosta, niin tuskallista oli hänestä pyytää rahoja.
"Hyvä on, minä kirjotan artikkelini valmiiksi. Sanokaa minulle, milloin toimittaja jää yksin."
Mutta kun hän aikoi mennä, pysäytti Dejoie hänet riemukkaalla huudolla:
"Oletteko huomanneet, että Yleispankin osakkeet ovat 750 tänään?"
Nuori mies teki välinpitämättömän liikkeen — mitä se häntä liikutti? — ja meni toimitushuoneeseen.
Melkein joka päivä pörssituntien jälkeen tuli Saccard lehden toimistoon, ottipa usein vastaan käyntejäkin siinä pienessä huoneessa, jonka hän oli varannut itselleen, siellä käsitteli hän erittäinkin salaisia liikeasioita. Jantrou oli virallisesti ainoastaan lehden toimittaja ja kirjotti siihen valtiollisia artikkeleja, joitten hieno, klassillisen huolellinen tyyli oli hänen vastustajansakin mielestä "puhtaasti attikalainen", mutta hän oli sen ohella Saccard'in salainen asiamies, sopiva välikäsi kaikissa mahdollisissa "mutkallisissa" asioissa. Muun muassa oli hän järjestänyt suuremmoisen reklaamin Yleispankin hyväksi. Pienistä finanssijulkaisuista, joita Parisissa oli vilinänään, oli hän valinnut ja ostanut kymmenkunta. Siivoimmat niistä kuuluivat epäilyttäville pankkitoiminimille, joitten menettelytapa oli antaa lehteä varsin naurettavaan tilaushintaan, pari, kolme frangia vuodessa, mikä ei edes peittänyt postikustannuksia; mutta ne hankkivat itselleen korvauksen nylkemällä putipuhtaaksi ne hyväuskoiset liiketuttavat, joita lehti heille hankki. Käyttäen keppihevosenaan kurssien julkaisemista ja ollen muka antavinaan tilaajilleen kaikkia mahdollisia hyödyllisiä tietoja, hiipivät ne vihdoin reklaamissaan neuvojen muotoon, ensin kainoihin ja säästeliäisiin, sitten hävyttömän röyhkeisiin, tarkotuksenaan kyniä hyväuskoinen pikkueläjistö. Niistä parista, kolmesta sadasta lehdestä, jotka mellastivat Parisissa ja Ranskassa, oli Jantrou valinnut tavallisella oveluudellaan ne, jotka eivät vielä olleet valehdelleet liian häpeämättömästi ja joilla vielä oli hitunen luottamusta jälellä. Juuri parhaillaan keinotteli hän ostaakseen "Pörssilehden", joka kahdentoista vuoden ajan oli ollut tunnettu lahjomattomasta rehellisyydestään, mutta se oli luonnollisesti kallis kapine sellainen rehellisyys, ja hänen täytyi odottaa, kunnes Yleispankki oli rikastunut ja päässyt asemaan, jolloin viimeinen rummunlyönti päästää voiton pidätetyt riemuhuudot valtoihinsa. Mutta hän ei ollut rajottunut ainoastaan näiden pienten ammattilehtien järjestämiseen kuuliaiseksi esikuvaksi, joka jokaisessa numerossaan valituin sanoin ylisti Saccard'in suuria ja kuuluja tekoja, vaan oli hän myös päässyt yhteyteen suurten valtiollisten ja kirjallisten lehtien kanssa, joihin hän oli käteistä maksua vastaan saanut kohteliaita uutisia ja huomiotaherättäviä artikkeleita, ja hän vakuuttautui niiden hyväntahtoisuudesta lupaamalla niille osakkeita, kun uusia sellaisia liikkeeseen lasketaan. Puhumattakaan tietysti jokapäiväisestä sotaretkestä "Toivon" omilla palstoilla; lehti ei käyttänyt kerrassaan musertavia aseita, vaan selittelyjä, vieläpä arvostelevia katsauksiakin, hidas mutta pätevä tapa hiipiä lukijain kimppuun ja kuristaa ne.
Saccard oli sinä päivänä sulkeutunut Jantrou'n huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan lehdestä. Aamunumerossa oli hän huomannut Huret'n artikkelin, jossa tämä niin mahdottomasti ylisteli Rougon'in viimeistä esiintymistä kamarissa, että Saccard oli heti lähettänyt hakemaan Huret'n antaakseen hänelle tarpeellisen löylytyksen. Luuliko tuo mies tosiaankin, että hän alkoi puhaltaa torvea veljensä kunniaksi? Kuvitteliko Huret todellakin, että hän sai maksun lehden "luonteen" halventamisesta hävyttömillä ylistyspuheillaan jokaisen ministerin edesottamisen johdosta? Jantrou hymähti kuullessaan puhuttavan lehden "luonteen" alentamisesta. Muuten kuunteli hän rauhallisena ja tarkasteli kynsiään, sillä rajuilma ei puhjennut häntä kohtaan. Itse asiassa tunsi hän rajatonta halveksumista sekä politikaa että kirjallisuutta kohtaan ja nyrpisti nenäänsä kaikille johtaville artikkeleille, omille kirjottamilleenkin; ainoastaan ilmotuksista puhuttaessa hän vilkastui. Hän oli nykyään hieno ja puettu viimeisen muodin mukaan, yksin hänen turkkinsa, jota hän aina talvella käytti, maksoi 2,000 frangia. Mutta tässä hienoudessa oli aukkoja, jokainen sai sellaisen vaikutelman, että hän edelleen oli epäsiisti kuoren alta, että tuo erotettu ent. maisteri ei ollut voinut kokonaan pestä pois koululikaa ja että hänen nahkassaan vielä asui kaikki se saasta, mikä siihen oli kokoontunut kymmenen vuoden aikana; ja kesken varmaa töykeää esiintymistään saattoi hän äkkiä muuttua matelevan nöyräksi, ikäänkuin hän olisi pelännyt saavansa jälleen potkun, kuten ennen maailmassa. Hän ansaitsi 100,000 frangia vuodessa, kulutti kaksi kertaa sen verran, eikä kukaan tiennyt millä tavoin, sillä häntä ei koskaan nähty edes jonkun rakastajattaren seurassa; kenties oli hänellä kannettavanaan joku likainen taakka, salainen syy hänen erottamiseensa Bordeaux'in koulusta. Muuten nautti hän absinttia, kuten ennenkin, sillä erotuksella vain, että se nyt tapahtui hienoissa klubeissa entisten kurjien kapakoitten sijasta, ja hänen hiuksensa yhä harvenivat, hänen kasvoilleen levisi yhä enemmän lyijynharmaus, hänen muinaisesta kauneudestaan oli jälellä vain musta, kähärä parta, ja se antoi hänelle vielä jossain määrin nuorekkaan leiman.
Kun nyt Saccard taas alkoi puhua lehden "luonteesta", teki hän väsyneen liikkeen kädellään, ikäänkuin pyytääkseen esimiestään olemaan kuluttamatta aikaa tarpeettomaan lörpöttelyyn, vaan pikemmin puhumaan vakavammista asioista, koska heidän kumminkin täytyi odottaa Huret'a.
Viime aikoina oli Jantrou keksinyt uuden reklaamiaatteen. Hän ajatteli ennen kaikkea kirjottaa parikymmensivuisen vihkosen Yleispankin tukemista yrityksistä, mutta siitä pitäisi tulla jännittävä kuin pikku romaani ja sen tyyli pitäisi olla dramallinen, helppotajuinen. Hän aikoi vallottaa koko maaseudun tällä kirjasella, jota jaettaisiin ilmaiseksi maan kaukaisempiinkin kolkkiin. Edelleen halusi hän antaa monistaa jonkun pörssikertomuksen, joka lähetettäisiin sadalle huomattavimmalle maaseutulehdelle ilmaiseksi tai aivan pientä korvausta vastaan, ja josta oli tuleva hyvä ase kilpailijoita vastaan. Hän tunsi Saccard'in ja osasi saada hänet innostumaan aatteistaan, jotka tämä omaksui ja joita hän kehitti, niin että hän lopuksi hyvällä syyllä voi pitää niitä ominaan. Aika kului; molemmat herrat harkitsivat parhaillaan, miten reklaamirahasto oli käytettävä tulevan vuosineljänneksen aikana: kuinka paljo oli maksettava suurille lehdille, kilpailijan tiedonantojen kirjoittajalle, jonka vaiteliaisuus oli ostettava, erään sangen huomattavan lehden neljännelle sivulle, joka oli kaupan ja jolta voi lunastaa itselleen palstan j.n.e. Ja se seikka, että he istuivat siinä jakelemassa rahoja kaikkiin suuntiin, osotti todistettavan selvästi, miten pohjattomasti he halveksivat herkkäuskoisen yleisön tyhmää tietämättömyyttä — halveksivat ja ylenkatsoivat tuota tyhmää elukkalaumaa, joka on valmis uskomaan mitä laivurihistoriaa tahansa ja käsittää niin vähän pörssiliikettä, että röyhkeimmätkin valheet kiehtovat heiltä heidän miljonansa keinottelukarkelon pyörteihin.
Silläaikaa istui Jordan miettien, miten saisi vielä kokoon parikymmentä riviä pakinansa kahden palstan täytteeksi. Yht'äkkiä huusi Dejoie häntä.
"Ahaa", sanoi hän, "onko herra Jantrou nyt yksin?"
"Ei, herra Jordan, ei vielä. Täällä on rouvanne, joka tahtoisi puhua teidän kanssanne."
Jordan kiirehti huoneesta sangen levottomana. Muutamia kuukausia sitten oli rouva Méchain huomannut, että hän kirjotti "Toivoon" omalla nimellään, ja silloin oli Busch vaatinut kuuden 50 frangin velkakirjan sisältöä, jotka velkakirjat hän oli tunnustanut räätälilleen. Nuo 300 frangia olisi hän voinut maksaa, mutta häntä suututti se, että kustannukset olivat ajan kuluessa nostaneet summan 730 frangiin 15 centimeen. Hän oli kumminkin sitoutunut maksamaan 100 frangia kuussa, mutta kun hän ei voinut pitää sanaansa, sillä välttämättömät talousmenot oli etukädessä suoritettava, kohosivat kustannukset joka kuukausi, ja hän oli nyt aivan epätoivossa.
"Mitä nyt taas?" kysyi hän vaimoltaan heti odotushuoneeseen astuttuaan.
Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, paiskattiin toimittajan huoneen ovi kiivaasti auki ja Saccard huusi: "No, Dejoie, eikö herra Huret tule?" Vahtimestari sammalsi hätääntyneenä: "Ei hän ole tullut; en voi auttaa!" Saccard sulki oven kiroten ja Jordan, joka oli vetänyt vaimonsa mukanaan erääseen pikku huoneeseen, voi siellä tehdä rauhassa kyselyjään. "No, miten ovat asiat, rakkaani?" Marcelle, joka muutoin oli niin iloinen ja vilkas, ja jonka pieni, pyöreä vartalo, ruskeat kirkkaat silmät, tuore iho ja hymyilevä suu, olivat aivan kuin onni itse, huoltenkin hetkellä, näytti tänään olevan suunniltaan.
"Oh, Paul, jospa tietäisit — meille tuli muuan raaka, siivoton mies, joka haisi niin pahalta ja oli luullakseni juovuksissa … hän sanoi, ettei enää tämä meno kelpaa, meidän huonekalumme myydään huomenna. Ja hänellä oli muuan julistus, jonka hän välttämättä tahtoi liimata portille…"
"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti Jordan, "Enhän minä ole saanut mitään huomautusta tästä; täytyy kai sellainen asia toki tapahtua jonkunlaisia muodollisuuksia noudattamalla!"
He joutuivat epätoivoon. Heidän pikku pesänsä, heidän mahonkihuonekalunsa, jotka he töintuskin olivat saaneet kuukausimaksulla suoritetuiksi ja joista he olivat olleet niin ylpeät, vaikka he joskus nauroivat niille ja pitivät niitä kauhean porvarillisina! Ja Marcelle oli niin nerokkaasti verhonut turkkilaiset akkunaverhot saadakseen salongille taiteellisen leiman! Oliko mahdollista, että kaikki ne myytäisiin ja että heidät karkotettaisiin pienestä kaksihuoneisesta asunnostaan, missä köyhyyskään ei ollut kyennyt riistämään heidän hyvää tuultaan?
"Tiedätkö", sanoi Jordan, "aioin pyytää etulaukausta, teen mitä suinkin voin, mutta suuria toiveita ei minulla ole."
Nyt uskoi Marcelle miehelleen epäröiden ajatuksensa.
"Ja minä puolestani olin ajatellut — luonnollisesti en olisi tehnyt sitä ilman sinun suostumustasi, ja siitä on parhaana todistuksena se, että olen tullut tänne puhumaan kanssasi. Näetkö, haluan kääntyä vanhempieni puoleen."
Jordan vastusti kiivaasti.
"Ei, ei, ei koskaan! Minä en tahdo olla velassa heille, tiedätkö."
Maugendret olivat käyttäytyneet häntä kohtaan sangen suopeasti, mutta hän ei voinut unhottaa, että he isän itsemurhan ja vararikon jälkeen olivat osottaneet häntä kohtaan mitä suurinta kylmyyttä ja ainoastaan Marcelle'n päättäväisyydellä lausutun tahdon vuoksi antaneet suostumuksensa heidän kauan sitten suunniteltuun avioliittoonsa. Sitäpaitsi olivat he avioliiton tapahtuessa ryhtyneet varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat kovin loukkaavia hänelle, ja kieltäytyneet maksamasta penniäkään Marcelle'n myötäjäisiksi sen tekosyyn nojalla, että sanomalehtikirjailija ei voinut olla muu kuin tuhlari. Myöhemmin saisi tytär periä heidät. Ja sekä Paul että Marcelle, viimemainittu aivan samassa määrässä kuin Paulkin, olivat tähän saakka pitäneet kunnia-asianaan ennemmin kuolla nälkään kuin ottaa jotain vanhemmilta, lukuunottamatta joka sunnuntaista päivällistä.
"Herra Jumala!" sanoi Marcelle iloisesti suudellen Jordan'ia, "täytyyhän minunkin tehdä jotain hyötyä, ethän sinä voi yksin kantaa koko kuormaa."
Ja hän kertoi, kuinka vanhemmat oikeastaan eivät koskaan olleet käyttäytyneet heitä kohtaan ilkeästi, joskin heillä oli omat päähänpistonsa. Jordan suostui vihdoin ja he sopivat, että Marcelle heti lähtee vanhempiensa asuntoon ja palaa rahojen kanssa, että velka saataisiin maksetuksi ennen iltaa. Ja saattaessaan vaimoansa eteiseen niin liikutettuna, kuin olisi antanut hänet suureen vaaraan, täytyi hänen vetäytyä syrjään ja antaa tietä Huret'ille, joka viidoinkin tuli. Istuutuessaan toimitushuoneeseen pakinaansa lopettamaan, kuuli hän Jantrou'n huoneesta kovaäänistä keskustelua.
Saccard'illa oli valta, hän tunsi itsensä aseman herraksi ja vaati kuuliaisuutta; hän tiesi sangen hyvin, että he kaikki toivoivat ansaitsevansa rahaa hänen ja hänen suuren liikkeensä avulla.
"Jahaa, te tulette vihdoinkin!" huudahti hän. "Oletteko olleet ripustamassa artikkelianne kehyksiin, vai miksi te viivyitte niin kauan kamarissa? Nyt todellakin riittää jo hänen ylhäisyytensä suitsutusta, ja minä olen odottanut teitä täällä pyytääkseni teitä tästä lähin vaihtelun vuoksi tarjoamaan meille jotain muuta."
Huret seisoi vaiti ja katseli Jantrou'ta, mutta tämä oli lujasti päättänyt olla hankkimatta itselleen mieliharmia asettumalla hänen puolelleen; hän silitti kädellään kaunista partaansa ja tuijotti ilmaan.
"Jotain muuta!" vastasi Huret lopulta. "Minä annan teille, mitä te itse olette pyytänyt! Kun te otitte haltuunne 'Toivon', joka siihen aikaan oli kiihkokatolinen ja kuningasmielinen ja kävi ankaraa sotaa Rougon'ia vastaan, pyysitte te minua kirjottamaan huomattavan artikkelisarjan veljestänne ja osottamaan hänelle, ettette aikonut esiintyä hänen vihollisenaan, ja muuttaaksenne lehden suuntaa."
"Lehden suunnan, juuri sen", keskeytti Saccard vieläkin kiihkeämmin, "juuri lehden suunnan olette te pilanneet. Luuletteko että minä aion ruveta veljeni vasalliksi? Herra varjelkoon, en ole koskaan halunnut salata ihailuani ja kiitollisuuttani keisaria kohtaan, enkä ole unohtanut mitä me kaikki olemme hänelle velkaa ja ennen kaikkea minä henkilökohtaisesti. Mutta eihän se ole keisarikunnan kimppuun hyökkäämistä, jos puhutaan tehdyistä erehdyksistä, sehän on juuri uskollisen lähimäisen velvollisuus. Sellainen pitää olla meidän lehtemme kanta: uskollisuus hallitsijasukua kohtaan, mutta täydellisesti vapaat kädet ministerien ja kunnianhimoisten onnenetsijäin suhteen, jotka tappelevat Tuilleria'ten armonosotuksista!"
Ja selitettyään laajasti keisarikunnan ja veljensä politikaa huudahti hän paikaltaan hypähtäen:
"Minä tahdon, ettei Rougon enää hypi nenälleni! Kaiken sen jälkeen, mitä minä olen tehnyt hänen hyväkseen! Minä ostan sanomalehden, hänen pahimman vastustajansa, minä teen siitä hallitusystävällisen äänenkannattajan, minä sallin teidän kuukausikaupalla pauhata hänen ylistystään. Eikä sittenkään tuo hylky tahdo meille antaa edes kädenpuristusta, hän ei ole vielä tehnyt meille pienintäkään palvelusta!"
Huret huomautti aivan sävyisästi, että Idässä oli ministeri ollut Hamelin'in erinomaisena tukena, oli avannut hänelle kaikki ovet ja harjottanut painostusta useihin korkeihin henkilöihin.
"Oh, jättäkää tuo typerä lörpötys. Siihen hän oli pakotettu. Mutta hän ei ole kertaakaan antanut hyödyllisiä tietoja. Eihän tuon luulisi olevan halventavaa, jos kertoisi teille jotain, jonka te sitten ilmottaisitte minulle?"
"Ei luonnollisestikaan, mutta hän ei pidä sellaisesta, hän sanoo, että se on teko, jota aina saa katua."
"Ohoo! Onko hänellä samoja epäilyjä Gundermann'in suhteen? Hän näyttelee kunniallista minun suhteeni, mutta Gundermann'ille antaa hän tietoja."
"Gundermann'ille — luullakseni kyllä! Häntähän te tarvitsette kaikki, ilman häntä eivät he voi saada ainoatakaan valtiolainaa."
Nyt riemastui Saccard ja löi käsiään yhteen.
"Näettekö! Te tunnustatte siis! Keisarikunta on myyty juutalaisille, likaisille juutalaisille! Kaikki meidän rahamme joutuvat heidän kynsiinsä. Yleispankinkin täytyy siis kieriskellä tuhassa noitten mahtavien edessä."
Ja taas pääsi hänessä myötäsyntynyt viha valloilleen, puhkesi taas syytöksiksi tuota petturien ja koronkiskurien sukua kohtaan, joka vuosisatoja oli imenyt kansojen verta kuin myrkylliset loiseläimet, ja vaikkakin halveksittuna ja syljeksittynä, valloittaa se hiljalleen koko maailman kaikkivaltiaan kultansa voimalla. Ja erittäinkin raivosi hän Gundermann'ia kohtaan, jonka hän hillittömässä vihassaan uhkasi lyödä kumoon, vaikka aavistus sanoi hänelle, että tuo mies oli se muuri, johon hän oli murskaava päänsä, jos hän joskus ryhtyisi taisteluun.
"Olen saanut aivan tarpeekseni heistä — kuuletteko Huret! Ja jollei veljeni halua tehdä minulle mitään hyötyä, en minäkään aio juosta hänen asioillaan. Kun te tuotte minulle jonkun tiedon häneltä, tarkoitan sellaisen, josta on meille hyötyä, silloin voitte taas alkaa ylistysvirtenne hänestä. Onko asia selvä?"
Se oli enemmänkin kuin selvä. Jantrou, joka taas oli tuntenut vanhan Saccard'in, alkoi uudestaan sivellä partaansa kädellään. Mutta Huret, joka talonpoikaisen hitaalla käsityskyvyllään ei voinut seurata mukana niin nopeasti, näytti sangen myrtyneeltä, sillä hän oli uskaltanut koko tulevaisuutensa noiden kahden veljeksen varaan, eikä tahtonut mistään hinnasta rikkoa välejään kummankaan kanssa heistä.
"Olet oikeassa", mutisi hän, "olen tästä saakka käyttävä hillitympää kieltä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska täytyy seurata tapahtumain kulkua. Ja minä lupaan teille käyttäväni kaiken kykyni saavuttaakseni suuren miehen luottamuksen. Niin pian kuin hän antaa minulle jonkun selityksen, hyppään ajuriin ja kiiruhdan tänne."
Saccard oli nyt saavuttanut mitä tahtoi ja siirtyi leikilliseen äänilajiin.
"Työskentelenhän minä kaikkien teidän hyväksenne, ystäväni. Itse olen minä aina ollut raunioina ja kumminkin kuluttanut miljoonan vuodessa."
Hän alkoi taas puhua lehden asioista.
"Kuulkaapas Jantrou, ettekö te voisi tehdä pörssikertomuksianne hauskemmiksi? Ymmärrättehän, leikillisemmiksi. Yleisö pitää sellaisesta, se nielee mitä hyvänsä, kunhan se vain on maustettu hiukan sukkeluuksilla. Siis … sanaleikkejä!"
Nyt oli toimittajan vuoro puhua. Hän piti kunnianaan kirjottaa "hienosti", kirjallisesti. Mutta hänen täytyi luvata tehdä mieliksi Saccard'ille. Ja kun hän nyt keksi erään jutun, kertoi hän hienoista naisista, jotka olivat antaneet tatueerata ilmotuksia visseihin paikkoihin ruumiissaan, puhkesivat kaikki kolme helakkaan nauruun ja tulivat mailman parhaimmiksi ystäviksi.
Sillävälin oli Jordan lopettanut pakinansa ja istui odottaen ikävällä vaimonsa palaamista. Aputoimittajia saapui, hän jutteli hetkisen heidän kanssaan ja meni sitten eteiseen, missä hän harmikseen tapasi Dejoie'n kuuntelemassa toimittajan oven takana, kun taas hänen tyttärensä Nathalie piti vahtia ulkokäytävän oven edessä.
"Elkää menkö sisään", sammalsi Dejoie hämillään, "herra Saccard on vielä siellä. Luulin heidän huutaneen minua."
Asianlaita oli sellainen, että hän siitä päivästä saakka, jolloin hän oli ostanut Yleispankin osakkeita vaimoltaan perimällään 4,000 frangilla, oli elänyt siinä iloisessa toivossa, että nämä osakkeet kohoisivat; hän mateli polvillaan tirehtöörin edessä, ahmi jokaisen hänen sanansa, ikäänkuin se olisi ollut orakelin puhetta, ja Saccard'in ollessa toimistossa oli Dejoie'n aivan mahdotonta olla kuuntelematta saadakseen hiukan selkoa jumaloidun salaisuuksista. Hän ei muuten lainkaan ajatellut itseään, vaan tytärtään, ja joutui aivan haltioihinsa laskiessaan, että hänen kahdeksan osakettaan nyt, kun kurssi oli 750 frangia, antoivat hänelle 1,200 frangin voiton; koko hänen omaisuutensa oli siis 5,200 frangia. Tarvittiin vain 100 frangin korotus ja hänellä oli 6,000 frangia, myötäjäiset, jotka kirjansitoja oli vaatinut antaakseen suostumuksensa poikansa ja Nathalie'n avioliittoon. Tätä ajatellessaan suli hänen sydämensä ja kyyneleet silmissä katseli hän tuota lasta, jonka hän oli kasvattanut ja jolle hän oli ollut sekä isänä että äitinä, sen jälkeen kun hän oli ottanut hänet imettäjän tyköä maaseudulta.
Mutta hän jatkoi lörpötystään salatakseen hämmennyksensä sen johdosta, että hänet oli tavattu itse teossa.
"Nathalie pistäysi hetkeksi luokseni … ja hän tapasi rouvanne äsken, herra Jordan."
"Niin", keskeytti nuori tyttö, "hän poikkesi Feydeau-kadulle; hänellä oli kamala kiire."
Jordan hämmästyi, hän ei voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, ja huudahti:
"Feydeau-kadulle?"
Mutta hän ei ehtinyt kysellä enempää, sillä samassa astui Marcelle hengästyneenä sisälle. Jordan meni heti hänen kanssaan erääseen pikku huoneeseen, mutta tapasi siellä oikeusuutisten hankkijan ja oli pakotettu istumaan penkille käytävän päähän.
"No?"
"Niin, rakas Paul, tehty se on, mutta helppoa se ei ollut."
Ja hän kertoi kaikki matalalla äänellä, sillä hänellä ei ollut mitään salaisuuksia mieheltään.
Vihne aikoina olivat vanhemmat käyttäytyneet tytärtään kohtaan hieman omituisesti; tämän mielestä olivat he kylmempiä ja usein pahalla tuulella. Uusi intohimo, pelihimo, oli vähitellen vallannut heidät. Se oli tavallinen juttu. Isä, paksu, kaljupäinen, flegmatinen herra, jolla oli valkea poskiparta, ja äiti, laiha, kepperä eukko, joka auttoi miestään asioissa, istuivat nykyään kauniissa huvilassaan 15,000 frangin koroilla, heillä oli kovin ikävä, sillä heillä ei ollut mitään tehtävää. Isällä ei ollut muuta työtä kuin nostaa rahansa. Ensi aluksi oli hän raivonnut keinottelua vastaan, kohottanut olkapäitään vihasta ja halveksimisesta, kun tuli puhe niistä tyhmeliiniraukoista, jotka olivat antautuneet pörssipelin epäilyttävälle tielle. Mutta sitten oli hän saanut verrattain huomattavan summan ja saanut päähänsä ottaa niillä korkoatuottavia obligatsioneja; eihän sellaista voinut kutsua keinotteluksi, se oli vain rahojen sijotustapa. Mutta siitä päivästä alkaen oli hän saanut tavan joka päivä aamiaisen jälkeen silmätä päivän kurssinoteerausta. Ja siitä oli lähtöisin kaikki paha! Vihdoin valtasi hänet kuume lukiessaan kertomuksia arvopaperien tanssista ylös ja alas ja hän eli pelin myrkyllisessä ilmassa, joka täytti hänen mielensä unelmilla miljoneista, joita voi voittaa tunnissa, ja hän kun oli raatanut kolmekymmentä vuotta saadakseen kokoon muutamia satoja tuhansia. Hän ei voinut olla puhumatta tästä seikasta vaimonsa kanssa kerran aterioidessa; mitä hyviä kaappauksia hän olisikaan voinut tehdä, jollei hän kerta kaikkiaan olisi luvannut olla milloinkaan pelaamatta pörssissä! Hänen vaimonsa tuli levottomaksi ja selitti, että hän ennen heittäytyisi Seineen kuin uskaltaisi penniäkään peliin, mutta mies tyynnytti häntä. Tunsiko hän siis niin huonosti miehensä? Ei ikinä elämässä! Mutta tilaisuus tarjoutui pian. He olivat molemmat toivoneet voivansa puutarhaansa rakentaa pienen 56,000 frangia maksavan huvihuoneen, ja eräänä kauniina päivänä tuli Maugendre vaimonsa luo ja laski vapisevin käsin kuusi tuhannen frangin seteliä hänen ompelupöydälleen: hän oli voittanut ne pörssissä samana päivänä — eräs aivan varma pikku yritys, jota hän ei kumminkaan koskaan tulisi uusimaan, hän oli tehnyt sen vain huvihuoneen vuoksi. Vaimo oli sekä pahoillaan että hyvillään, — eikä uskaltanut riidellä hänelle. Seuraavassa kuussa teki hän taas pari koetta, mutta hän selitti vaimolleen, ettei ollut mitään vaaraa, sillä hän piti halujaan aisoissa. Ja niin joutui hän pörssipeliin, ensin varovaisesti, sitten yhä rohkeammin, ja vaimo, taloudellisen perheenäidin huolestuneisuudella, vaikka hänen silmänsä loistivat pienimmänkin voiton johdosta, lakkaamatta ennusti hänelle, että hän tulisi kuolemaan kerjäläisenä.
Käytävän penkillä kertoi Marcelle tämän tarinan miehelleen.
"Minä tulin varsin sopimattomaan aikaan. Äiti riiteli isälle siitä syystä, että hän oli menettänyt rahoja pörssissä. Niin — isä lienee siellä yhtämittaa. Tämä on liian koomillista — hän, joka ennen mailmassa ei kärsinyt puhuttavankaan muusta kuin työstä! Niin, he riitelivät, äiti heilutti isän nenän edessä 'Pörssilehteä' ja selitti hänelle, ettei hän käsittänyt yhtään mitään, olihan hän sanonut isälle, että tulee häviö. Silloin otti isä toisen lehden — se oli juuri 'Toivo' — ja tahtoi näyttää hänelle artikkelin, josta hän oli saanut tietonsa. Niin, heillä on kokonaisia kasoja sanomalehtiä, ja he lukevat niitä aamusta iltaan. Minä luulen, suokoon jumala minulle anteeksi, että äitikin alkaa pelata, vaikka hän näyttelee suuttunutta."
Jordan ei voinut hillitä nauruaan, niin koomilliselta tuntui hänestä vanhusten kohtaus.
"Lyhyesti, minä kerroin heille, että me olimme pulassa, ja pyysin lainata 200 frangia välttääksemme ulosmittauksen. Mutta silloin olisi sinun pitänyt olla kuulemassa: 200 frangia, kun he itse olivat menettäneet 2,000 pörssissä? Aioinko minä laskea heistä pilaa vasten kasvoja? Haluaisinko minä viedä heidät vararikkoon? En ole milloinkaan nähnyt heitä niin vihoissaan. Luulen todellakin, että he ovat tulemassa hulluiksi, sillä eihän ole viisasta hävittää tuolla lailla elämäänsä, kun he voisivat viettää aivan huoletonta elämää kauniissa talossaan ja varsin mukavasti kuluttaa hiellä ansaitut rahansa."
"Toivoakseni et pyytänyt toista kertaa?" sanoi Jordan.
"Pyysinpä niinkin, mutta silloin kohdistivat he vihansa sinuun. He toistivat kerta toisensa perästä, että he kyllä olivat tienneet, ettei kukaan voinut elää sanomalehtiin kirjottamalla ja että me varmasti päättäisimme päivämme köyhienhuoneessa. Minäkin suutuin ja aioin mennä tieheni, mutta silloin tuli eno, kapteeni Chave. Hän on aina pitänyt minusta, kuten tiedät, ja hän sai heidät muuttamaan mieltään; hän kysyi ivallisesti isältä, kuinka kauan hän aikoi antaa puhdistaa itseään. Äiti asettui minun puolelleni, pisti minulla käteen 50 frangia ja sanoi, että niillä saisimme henkilomaa pari päivää, kunnes he ehtisivät löytää jonkun keinon."
"Viisikymmentä frangia! Almu! Ja sinä otit vastaan?"
Marcelle oli lempeästi tarttunut hänen käteensä ja puhui hänelle rauhottaen.
"No, no, elä suutu. Minä otin ne, ja, koska minä hyvin tiesin ettet sinä halua mennä niitä viemään ulosmittausapulaiselle, menin minä sinne itse. Mutta voitko ajatella, hän kieltäytyi ottamasta vastaan rahoja, hän oli saanut nimenomaisen määräyksen herra Busch'ilta ja ainoastaan herra Busch voi estää ulosmittauksen. Oh, tuo Busch! Minä en vihaa ketään ihmistä, mutta sitä miestä en voi kärsiä. Mutta se ei kuulu tähän, minä juoksin hänen luokseen Feydeau-kadulle ja hänen täytyi tyytyä 50 frangiin — ja nyt saamme olla rauhassa 14 päivää."
Jordan oli sangen liikutettu ja hänen silmänsä kostuivat, vaikka hän koetti taistella kyyneleitä vastaan.
"Oi, rakkaani, sinä olet kelpo vaimo ja minä pidän sinusta niin kovin!" huudahti Jordan ja suuteli Marcelle'a, huolimatta siitä että toimitussihteeri juuri kulki heidän ohitseen.
Sitten alensi hän äänensä:
"Paljoko sinulla on vielä kotona?"
"Seitsemän frangia."
"Hyvä", sanoi Jordan iloisesti, "me selviydymme siis pari päivää, eikä minun tarvitse pyytää etuottoa, jonka he kaikessa tapauksessa kieltäisivät minulta. Oi, jospa romaanini jo olisi valmis, niin voisin ansaita hiukan siitä!"
Nyt oli Marcelle'n vuoro suudella häntä.
"Niin, saatpa nähdä, että kaikki käy hyvin. Tulethan kanssani kotia, eikö totta? On niin hauska saada seuraa, ostamme savustetun sillin aamiaiseksi. Tänään on päivälliseksi sianlihaa ja perunoita."
Jordan pyysi erään toverinsa lukemaan pakinansa vedoksen ja lähti vaimonsa kanssa. Saccard ja Huret'kin menivät tiehensä. Samassa pysähtyivät vaunut portaitten eteen ja näkivät vapaaherratar Sandorff'in nousevan niistä, hän tervehti heitä hymyillen ja asteli kevein askelin portaita ylös. Saccard, joka aina tunsi hänen tummien renkaitten ympäröimien suurten silmiensä omituisesti vetävän puoleensa, oli vähällä kääntyä hänen perästään.
Vapaaherratar ei edes halunnut istuutua toimittajan huoneessa. Hän oli vain ohimennen halunnut pistäytyä kuulemaan, olisiko toimittajalla uutisia hänelle kerrottavana. Vaikka tuo mies oli nyt päässyt vihreälle oksalle, kohteli vapaaherratar häntä samoin kuin entispäivinä, kun hän tuli pyytämään hänen isältään määräyksiä vapaavälittäjän syvin kumarruksin. Hänen isänsä oli hyvin raaka, hän muisti kuinka tämä oli potkaissut Jantrou'n portaita alas eräänä päivänä hävittyään pörssissä. Ja nyt, kun sama mies oli tilaisuudessa antamaan hänelle hyödyllisiä tietoja, kohteli hän tätä tuttavallisesti ja koetti lipittää häntä.
"No, kuuluuko jotain uutta?"
"Ei, ei minun tietääkseni."
Mutta vapaaherratar katsoi toimittajaan hymyillen, ollen vakuutettu, että hän vain näytteli tietämätöntä. Houkutellakseen hänen luottamuksensa alkoi vapaaherratar kertoilla tyhmästä sodasta, joka pian oli liekehtivä Itävallassa, Italiassa ja Preussissa. Mitä hurjimmat keinottelut pääsisivät vauhtiin, italialaiset paperit, samoinkuin muutkin tulisivat laskemaan kuulumattomasti. Ja hän oli sangen levoton, sillä hän ei tiennyt, kuinka pitkälle hän uskaltaisi seurata tätä liikettä hänellä oli suuria summia ulkona.
"Eikö miehenne voi antaa teille vihjauksia?" kysyi Jantrou piloillaan.
"Pitäisihän hänen tietää, hänhän on diplomati."
"Oh, mieheni", mutisi vapaaherratar tehden halveksivan liikkeen, "häneltä en saa pienintäkään tietoa nykyaikaan."
Jantrou naurahti, uskalsi vihjata yliprokuratori Delcambre'en, rakastajaan, joka maksoi hänen laskujaan — silloinkuin hän niitä yleensä maksoi.
"Ja ystävänne, eivätkö hekään saa mitään tietää hovista tai oikeuspalatsista?"
Vapaaherratar ei ollut ymmärtävinään mitään ja jatkoi rukoilevalla äänellä siirtämättä silmiään hänestä:
"Kas niin, olkaa nyt kiltti, kyllä kai te tiedätte jotain?"
Jantrou oli hullaantunut kaikkiin hameisiin, joita hänen tielleen sattui, ja hän oli jo kerran ennen ajatellut omistaa tämän pörssipelaajattaren, joka oli niin luottavainen häntä kohtaan. Mutta hänen ensimäisen sanansa, hänen ensimäisen liikkeensä johdosta oli vapaaherratar hypännyt ylös niin torjuvana, niin halveksivana, että hän oli ijäksi päättänyt olla uusimatta yritystään. Tuo mies, jonka hänen isänsä oli potkinut portaita alas … ei, ei koskaan! Niin pitkälle ei vapaaherratar ollut vielä ehtinyt.
"Miksi pitäisi minun olla kiltti?" sanoi hän. "Ettehän tekään ole minua kohtaan."
Vapaaherratar otti heti vakavan ilmeen ja hänen silmänsä iskivät kylmästi. Hän käänsi selkänsä mennäkseen, silloin sanoi Jantrou suuttuneena kiusottaakseen häntä:
"Tehän kohtasitte Saccard'in ovella. Miksi ette käänny hänen puoleensa?
Hänet te voitte kääriä sormenne ympäri."
Vapaaherratar kääntyi nopeasti.
"Mitä te tarkotatte?"
"Ymmärtäkää se miten tahdotte. No, elkää huoliko näytellä salaperäiseltä; minä olen nähnyt teidät hänen luonaan, ja minä tunnen hänet."
Vapaaherrattaren viha kiehahti taas, sillä hänen sukuylpeytensä eli vielä ja läikähti pinnalle siitä loasta, johon pelihimo painoi hänet yhä syvemmälle joka päivä. Mutta hän ei kainostunut, hän sanoi kylmällä, kovalla äänellä:
"Ei, kuulkaapas ystäväni, keneksi te minua luulette? Minä en ole teidän
Saccard'inne rakastajatar; minä olen torjunut hänet."
Jantrou kumarsi syvään koulumiehen pedanttisella kohteliaisuudella.
"Siinä olette, rouvaseni, tehnyt kovin väärin. Uskokaa minua, jos jotain vielä voi tehdä, niin elkää laiminlyökö tätä 'afääriä', sillä te, joka aina jahtaatte tietoja, voitte vaivatta löytää niitä tuon herran korvan takaa. Teidän tarvitsee vain ojentaa kauniit kätenne."
Vapaaherratar nauroi hänen hävyttömyydelleen, ja puristaessaan hänen kättään tunsi Jantrou, että se oli jääkylmä. Voisiko hän todellakin tyytyä tuohon leininsyömään Delcambre'en, hän, jonka väitettiin olevan niin intohimoisen?
Kesäkuu oli menossa; viidentenätoista julisti Italia Itävallalle sodan. Samaan aikaan marssivat preussilaiset salamannopeasti Hannoveriin, vallottivat Hessenin, Badenin ja Sachsenin, hämmästyttivät valmistumattomia kansakuntia keskellä rauhaa. Ranska ei liikahtanut paikaltaan; pörssissä kuiskailtiin, että salainen sopimus oli olemassa sen ja Preussin välillä, sen perästä kuin Bismarck oli tavannut keisarin Biarritz'issa, ja parhaimmin tietävät kertoivat salaperäisellä äänellä suurista myönnytyksistä, joita oli tuleva tämän puolueettomuuden palkkioksi. Mutta siitä huolimatta laskeutuivat arvopaperit huimaavaa vauhtia, ja 4 päivänä heinäkuuta, jolloin tieto Sadovan tappelusta saapui Parisiin, tapahtui pörssissä täydellinen paniki. Luultiin, että sota oli saava erinomaisen itsepintaisen luonteen, sillä vaikkakin Itävalta oli saanut selkäänsä Preussilta, oli se voittanut Italian Custozzan luona, ja väitettiin, että itävaltalaiset joukot taas kokoontuivat jättäen Böhmin oman onnensa varaan. Pörssissä aivan sateli myyntimääräyksiä, mutta kukaan ei halunnut ostaa.
Heinäkuun 4 p:nä saapui Saccard sanomalehden toimitukseen vasta klo kuuden jälkeen, mutta ei tavannut Jantrou'ta siellä. Tämä oli viettänyt viimeaikoina epäsäännöllistä elämää, hävisi pariksi, kolmeksi tunniksi kerrallaan ja tuli takaisin väsyneenä, tyhjin katsein; ei tiedetty, oliko hän joutunut juomisen vai intohimojensa valtaan. Aputoimittajat jättivät vähitellen huoneuston; ainoastaan Dejoie istui päivällistä syömässä eteisen pöydänkulmalla. Saccard kirjotti pari kirjettä ja aikoi lähteä, kun Huret syöksyi sisään tulipunaisena, ehtimättä edes sulkea ovea jälessään.
"Rakas ystävä, rakas ystävä…"
Hän oli vähällä tukehtua ja painoi molemmin käsin rintaansa.
"Tulen suoraan Rougon'in luota. Juoksin koko matkan, sillä en löytänyt ajuria. Vihdoinkin olen saanut tärkeän tiedon. Rougon on saanut sähkösanoman. Minä olen nähnyt sen. Uutinen … uutinen!"
Saccard sai hänet vaikenemaan kiivaalla liikkeellä ja ryntäsi sulkemaan ovea, sillä hän oli nähnyt Dejoie'n hiiviskelevän ympäri korviaan terottaen.
"No, mitä nyt?"
"Niin, Itävallan keisari luovuttaa Venezian Ranskan keisarille, josta tulee erotuomari ja joka välittää aselevon Preussin ja Italian kuningasten välille."
Huoneessa syntyi hiljaisuus.
"Siis rauha?"
"Selvästi."
Saccard ei ollut vielä ehtinyt kokoomaan ajatuksiaan; hän sinkosi kirouksen.
"Piru vieköön! Ja meitä seuraa häviö pitkin koko linjaa!"
Sitten sanoi hän koneellisesti:
"Eikö kellään ole aavistusta tästä uutisesta?"
"Ei, sähkösanoma on salainen. Parisi ei tule tietämään mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin."
Nyt selkesivät Saccard'in kasvot äkkiä; hänen aivoissaan selvisi ajatus. Hän riensi taas ovelle ja avasi sen nähdäkseen kuunteliko joku. Hän oli haltioissaan, asettui Huret'in eteen ja tarttui häntä molempiin takinkauluksiin.
"Vaikene! Tai puhu hiljaa! Valta on nyt meidän, ellei Gundermann seurueineen saa vihiä tästä. Kuulkaa, ei sanaakaan yhdellekään ihmiselle mailmassa! Ei ystävillenne, eikä vaimollennekaan! Onpa meillä onni, Jantrou ei ole täällä, paitsi meitä, ei kukaan tiedä mitään, ja meillä on aikaa toimia. Ah, minä en aio ajatella vain itseäni. Te tulette olemaan mukana ja yhtymätoverimme niinikään. Mutta minkä tietää kolme, sen tietää koko mailma. Kaikki on menetetty, jos sattuu pieninkin varomattomuus ennen huomista pörssiaikaa."
Huret oli aivan hämmennyksissään sen suurisuuntaisen ja rohkean kaappauksen johdosta, jota he aikoivat yrittää ja lupasi olla vaiti. Ja he jakoivat työn keskenään, sillä sotaretki oli heti alotettava. Saccard oli jo tarttunut hattuunsa, kun muuan kysymys tuli hänen huulilleen:
"Siis Rougon itse on antanut tehtäväksenne ilmottaa tästä minulle?"
"Tietysti."
Hän epäili hetkisen, sillä hän valehteli. Sähkösanoma oli ollut ministerin pöydällä ja hän oli ollut kylliksi häpeämätön lukeakseen sen, kun hän sattumalta jäi yksin huoneeseen. Mutta kun veljesten ystävyys kuului hänen etuihinsa, oli tämä valhe hänen mielestään viisas shakkisiirto, semminkin kun hän tiesi, ettei veljeksillä lainkaan ollut halua tavata toisiansa ja puhua tästä seikasta.
"Vai niin", sanoi Saccard, "sangen ystävällisesti tehty hänen puoleltaan, täytyy tunnustaa. Tulkaa nyt!"
Kaikista vaikeinta oli nyt toimia herättämättä epäluuloja. Senvuoksi erosivat he heti. Huret otti osalleen "pikku iltapörssin", kun taas Saccard myöhäisestä ajasta huolimatta lähti antamaan ostomääräyksiä välittäjille. Mutta hänen täytyi jakaa nämä määräykset niin moneen käteen kuin suinkin; ennen kaikkea täytyi hänen menetellä niinkuin tapaisi hän aivan sattumalta etsimänsä henkilöt; muuten oli kaikki menetetty. Sattuma tuli hänelle avuksi: hän kohtasi boulevardilla vekselivälittäjä Jacoby'n, jonka kanssa hän laski leikkiä ja ohimennen antoi verrattain huomattavan määräyksen, ilman että tämä olisi lainkaan hämmästynyt. Sadan askeleen päässä kohtasi hän pitkän, vaaleaverisen tytön, joka oli läheisissä suhteissa Delaroque'en, Jacobyn lankoon, ja kun tämä kertoi odottavansa häntä illalla luokseen, pyysi Saccard tyttöä jättämään hänelle käyntikortin, johon hän kirjotti muutamia sanoja lyijykynällä. Hän tiesi, että Mazaud söi päivällistä yhdessä muutamien entisten luokkatoveriensa kanssa; hän meni ravintolaan ja muutti määräykset, jotka hän saman päivän aamupäivällä oli antanut nuorelle välittäjälle. Mutta suurin myötäkäyminen tapahtui hänelle kahdentoista aikaan ollessaan kotiin menossa, sillä Massias, joka tuli varietéstä, lyöttäytyi hänen seuraansa. He kulkivat jonkun matkaa yhdessä ja hän ehti näytellä optimistia ja kuvailla toiselle, että hän luotti menestykseen — luonnollisesti ei heti paikalla; hän antoi Massias'en tehtäväksi pyytää Nathansohn'ia ja muita vekselin välittäjiä tekemään kokonaisen joukon ostoja, ja hän vakuutti tekevänsä näin eräitten ystäviensä puolesta, mikä tietysti oli osaksi totta. Kun hän vihdoinkin laskeutui vuoteeseen, oli hän ostanut arvopapereita yli viiden miljonan frangin arvosta, ja tehnyt sen kurssinousuun luottaen.
Seuraavana aamuna kello seitsemän ilmestyi Huret Saccard'in luo ja kertoi, mitä hän oli toiminut iltapörssin suhteen operapasaasin käytävällä; hän oli ostanut niin paljon kuin mahdollista, mutta varovasti, ollakseen herättämättä liian paljon huomiota. Hänen määräyksensä nousivat miljonaan, mutta kun molemmat katsoivat tuloksen liian pieneksi, päättivät he jatkaa pyydystelyään. Heillä oli koko aamu käytettävänään. Mutta ensiksi silmäsivät he läpi sanomalehdet, sillä he pelkäsivät, että uutinen on jo tullut julkisuuteen; yksikin rivi voisi saattaa heidän tuumansa häpeään. Ei, sanomalehdistö ei tietänyt vielä miltään; sotaista vain oli kaikkialla, sähkösanomia ja pitkiä kuvauksia Ladovon taistelusta oli vilinänään. Jollei huhu pääsisi leviämään ennen kello kahta, jos heillä vain olisi aikaa yksikin tunti pörssissä, vaikkapa puolikin tuntia, niin onnistuisi kaappaus ja juutalaiset saisivat armopiston, kuten Saccard sanoi. He erosivat, kumpikin lähti taholleen uskaltamaan uusia miljonia taisteluun.
Tämän aamupäivän kuljeskeli Saccard pitkin katuja; hän tunsi niin suuren tarpeen kävellä että jätti vaununsa kotiin. Hän pistäytyi Kolb'in luo, missä kullan kilinä hyväili hänen korviaan kuin voiton enne; ja hänellä oli tarpeeksi itsehallitsemiskykyä olla virkkamatta sanaakaan pankkiirille, joka ei vielä tietänyt mitään. Sitten meni hän Mazaud'in luo, ei antaakseen uusia määräyksiä, vaan teeskennelläkseen levottomuutta illalla antamiensa suhteen. Sielläkään ei aavistettu mitään. Ainoastaan pikku Flory saattoi Saccard'in levottomaksi, hän kiehittelihe niin itsepintaisesti hänen ympärillään; mutta ainoana syynä oli nuoren miehen syvä ihailu herra pankkitirehtöörin finanssineroa kohtaan. Neiti Cluchu alkoi tulla hiukan kalliiksi, hän uskalsi sen vuoksi silloin tällöin pikku summan pörssiin, ja hänen unelmansa oli päästä tuntemaan suuren miehen mielipiteet ja purjehtia hänen vanavedessään.
Syötyään keveän aamiaisen Champeaux'illa, missä hän tyydytyksekseen kuuli Moser'in valittavan epäonnistumistaan ja Pillerault'inkin ennustavan uutta kurssinalennusta, seisoi Saccard vihdoinkin puoli yhden aikaan pörssitorilla. Erään puun varjossa suojassa kuumuudelta näki hän Busch'in ja rouva Méchain'in, jotka alkoivat vilkkaasti jutella hänet nähdessään; hänestä näytti kuin he olisivat aikoneet ryhtyä keskusteluun hänen kanssaan, mutta katuneet sitten; tiesivätkö he jotain, nuo lumppusaksat, jotka alituisesti jahtasivat hylättyjä arvopapereita? Hän vavahti. Mutta nyt huusi joku häntä, ja hän näki Maugendre'n ja kapteeni Chave'n istuvan eräällä penkillä ja riitelevän, sillä edellinen pilkkasi lankonsa surkeita pörssiliikeasioita, hänen vaivaista louisdoriaan, jonka hän joka päivä kuljetti kotiinsa, aivankuin olisi istunut koko illan jossain maaseudun kahvilassa pelaamassa pikettiä. Eikö voisi hän tänään uskaltautua kunnolliseen keinotteluun? Eikö voitto ollut varma, selvä kuin päivä? Hän vetosi Saccard'iin; voittaisihan hän tänään, eikö totta? Hän oli niin varma asiastaan, että olisi uskaltanut peliin koko omaisuutensa. Saccard ei vastannut suoraan kysymykseen, hän hymyili ja pudisti päätään, mutta tunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, ettei varottanut tuota miesraukkaa, joka oli ollut niin työteliäs ja selväajatuksinen ennen verstaassaan työskennellessään, mutta hän oli päättänyt vaieta, ja hän oli julma ja tunteeton kuin peluri, joka ei halua häiritä omaa onneaan. Hänen ajatuksensa saivat nyt toisen suunnan. Vapaaherratar Sandorff'in vaunut vierivät ohitse, hän seurasi niitä silmillään ja huomasi niitten ohjaavan de la Blatique-kadulle. Äkkiä johtui hänen mieleensä paroni Sandorff, joka palveli Itävallan lähetystössä; vapaaherratar tiesi varmasti jotain, hän voisi pilata kaiken jonkun naisellisen varomattomuuden kautta. Hän kulki kadun ylitse ja lähestyi vaunuja, jotka seisoivat liikkumattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, kivikuski pukilla. Vaununakkuna avattiin, hän tervehti kohteliaasti ja astui esiin.
"No, herra Saccard, laskua edelleenkin?" Hän luuli, että se oli salasilmukka. "Niin, rouvaseni."
Mutta nyt kohtasi hän vapaaherrattaren katseen, ja hän näki tämän silmissä ihmeellisen vavahduksen, jonka hän ennen oli huomannut intohimoisilla pelureilla, kun he ovat tuskallisen jännityksen vallassa, ja hänelle selvisi, ettei vapaaherratarkaan tiennyt mitään. Lämmin veriaalto valahti hänen aivoihinsa ja täytti hänen sielunsa mielihyvän suloisella tunteella.
"Teillä ei siis ole mitään sanottavaa minulle, herra Saccard?"
"Ei, ei mitään, jota te ette jo tietäisi."
Ja hän poistui ajatellen: "Sinä et ole ollut rakastettava minua kohtaan, minua huvittaa nähdä sinun saavan kylmän kylvyn. Ehkä se opettaa sinua olemaan suopeampi toisella kertaa." Vapaaherratar ei ollut milloinkaan ollut hänen mielestään kiihottavampi kuin nyt, ja hän oli varana, että kerran oli vielä tuleva hänen vuoronsa päästä tuon naisen rakastajaksi.
Mutta hänen tullessaan takasin pörssitorille kulki uusi vavahdus hänen lävitseen: hän näki Gundermann'in kaukaa tulevan Vivianne-kadulta. Vaikka hän olikin kaukana, tunsi Saccard heti hänen laahaavan käyntinsä, suuret, kalpeat kasvot ja jäykän asennon: hän kulki joukon lävitse katsomatta oikealle tai vasemmalle, varmana ja vakavana kuin kuningas. Saccard seurasi häntä levottomin katsein, koettaen selittää hänen pienimmänkin liikkeensä. Nyt puhui Nathansohn hänen kanssaan — kaikki oli menetetty! Mutta kun vapaavälittäjä vetäytyi takaisin pettynein ilmein, alkoi Saccard uudelleen toivoa. Ja äkkiä ilo valtasi hänen sydämensä: Gundermann meni leipuripuotiin ostamaan makeisia lastenlapsilleen; se oli varma merkki, sitä hän ei tehnyt koskaan, kun pula uhkasi.
Kello löi yksi ja soittokello ilmaisi pörssiajan alkaneen. Siitä muodostui muistettava päivä, yksi noita häviöitten, raunioitten päiviä, niitä harvinaisia päiviä, jolloin arvopaperien nousu tekee saman onnettoman vaikutuksen kuin muutoin niitten lasku. Aluksi tukahuttavan kuumuuden vallitessa jatkui laskua edelleen, mutta pian kuului ostomääräyksiä siellä ja täällä, kuin yksityisiä kiväärin laukauksia, ennenkuin taistelu alkaa. Ne herättivät yleistä hämmästystä. Mutta vielä olivat markkinat laimeat yleisen epäluulon vallitessa valtiollisten suhteitten johdosta. Mutta ostot tulivat lukuisammiksi; kaikilta puolilta tuli uusia määräyksiä tähän suuntaan; alituisesti kuului Nathansohn'in, Mazaurd'in ja Jacoby'n ääni etuoikeutettujen välittäjäin paikalta; he huusivat ostavansa kaikkia mahdollisia papereita kaikkiin mahdollisiin hintoihin; ja ikäänkuin vavistus kävi väentungoksen lävitse, kasvava kohu, ilman että kukaan uskalsi oikein seurata tätä uutta liikettä, niin hämillään olivat kaikki uuden käänteen suhteen. Kurssit olivat nousseet huomattavasti. Saccard sai tilaisuuden antaa Massias'elle ja Nathansohn'ille uusia määräyksiä. Hän pyysi pikku Flory'akin, joka juoksi ohitse, antamaan Mazaud'ille lomakkeen, johon hän oli kirjottanut, että välittäjän piti ostaa, ostaa yhä; kun nuori mies oli lukenut tämän, juurtui häneenkin Saccard'in usko ja hän ryhtyi ostamaan omaan laskuunsa. Ja juuri sillä hetkellä, kellon ollessa neljännestä vailla kaksi, puhkesi ukkonen pörssissä: Itävalta luopui Veneziasta, sota oli loppunut! Mistä tuli tämä uutinen? Kukaan ei sitä tiennyt, se lensi suusta suuhun, kipinöi ikäänkuin itsestään kivityksestä, kaikki sitä kertasivat, ja se kasvoi kuuluvaksi kuin joen kohina, kun se lyö rantoja vastaan. Lennossa nousivat kurssit mitä kauheimman hälinän vallitessa. Ennen sulkemisaikaa olivat ne kohonneet 40 à 50 frangilla. Sekamelska oli kuvaamaton; se oli ikäänkuin mieletön pako, jonka aikana kaikki upseerit ja sotamiehet juoksevat matkoihinsa pelastaakseen oman nahkansa olematta selvillä asemasta. Otsilta valui hiki, leppymätön kesäaurinko hukutti pörssin liekkien hehkuvaan mereen.
Ja lopuksi, kun alettiin hävitystä käsittää, huomattiin se täydellisesti. Taistelukenttä oli täynnä haavotettuja ja kuolevia. Pillerault sai kalliisti maksaa heikkoutensa, ainoan kerran kun hän oli epäillyt häviötään; Maugendre hävisi 50,000 frangia, hänen ensimäinen vakava häviönsä, ja se oli niin musertava isku, että sekä hän itse että vaimonsa sairastuivat vuoteen omaksi. Vapaaherratar Sandorff'in menetys oli niin suuri, että Delcambre kieltäytyi sitä maksamasta; ja hän oli liidunvalkea vihasta, kun joku huomautti, että hänen miehellään oli ollut sähkösanoma, ennenkuin hän oli jättänyt sen Rougon'ille, eikä tämä ollut sanonut hänelle sanaakaan. Mutta etupäässä olivat suuret pankkiliikkeet, juutalaiset pankkiliikkeet kärsineet musertavan tappion; se oli oikea verikylpy. Väitettiin, että Gundermann yksin hävisi kahdeksan miljoonaa. Ja se herätti mitä suurinta hämmästystä kaikkialla; kuinka ei hän ollut saanut vihjausta ajoissa? Hän, joka oli markkinain kuningas, jonka edessä ministerit seisoivat varpaillaan kuin palvelijat, hän, josta valtiot olivat riippuvaisia? Tässä täytyi piillä kokonainen joukko epätavallisia asianhaaroja, jotain arvaamatonta ja järjelle ja johdonmukaisuudelle käsittämätöntä.
Juttu levisi sillävälin, Saccard'ista tuli hetkessä suuri mies! Hän oli yhdellä nykäisyllä sipaissut itselleen melkein kaiken, minkä toiset olivat kadottaneet. Omalta osaltaan oli hän pistänyt taskuunsa kaksi miljonaa. Muu voitto meni Yleispankin kassaan tai jaettiin, oikeammin sanoen, sen hallinnon jäsenten kesken. Vaivoin onnistui Saccard'in vakuuttaa Caroline'lle, että hänen veljelleen kuului kokonainen miljona, se oli hänen osansa siitä saaliista, jonka he olivat täydellä oikeudella valloittaneet juutalaisilta. Huret, joka oli ollut puuhassa mukana, oli leikannut osansa kuninkaallisen mitan mukaan. Mitä muihin tulee, Daigremont'iin, markiisi Bohain'iin, ei heitä tarvinnut kahta kertaa pyytää ottamaan sitä, mikä heille kuului. Kaikki äänestivät yksimielisesti kiitos- ja luottamuslausuntoa erinomaiselle tirehtöörille, ja erikoisesti yksi sydän paloi kiitollisuudesta Saccard'ia kohtaan, se oli pikku Flory; hän oli voittanut 10,090 frangia, kokonaisen omaisuuden, joka antoi hänelle mahdollisuuden vuokrata Cluchu'lle pikku asunnon Condoreet-kadun varrella ja iltasin pistäytyä hänen, Gustave Sédille'n ja Germaine Coeur'in kanssa kalliisiin ravintoloihin.
Täytyi antaa palkinto Jantrou'ille, joka oli raivoissaan sen johdosta, ettei hänelle oltu annettu pienintäkään vihjausta. Dejoie vain oli synkkä; sillä hän tunsi, että hänen täytyi ijankailkkisesti raataa, että onni oli lentänyt hänen ohitseen, niin läheltä että hän melkein olisi voinut tarttua sitä siivistä.
Sinä iltana juhli Parisi, juhli Napoleon III:tta, joka oli niin suuri, että kuninkaat kutsuivat hänen erotuomariksi ja antoivat hänen käsiinsä kokonaisia maakuntia, jotka hän jakoi uudelleen. Saccard kulki juhlivan kansan joukossa ja hän melkein voi kuvitella, että kaikki tuo juhlallisuus oli järjestetty häntä varten; eikö hänkin ollut voittanut odottamatonta, loistavaa voittoa keskellä yleistä masennusta? Ainoastaan yksi pisara sappea oli ilon maljassa: Rougon oli mieletönnä vihasta, oli ajanut luotaan Huret'n ymmärrettyään mikä oli pörssikeikauksen syynä. Hän ei siis ollut osottautunut kunnon veljeksi ja lähettänyt Saccard'ille tietoja. Ehkä täytyi hänen joskus vielä hyökätä itse ministerin kimppuun? Ja hän teki lujan päätöksen musertaa hänet, jonka päätöksen hän oli toteuttava, niinpian kuin tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi siihen.
Syyskuussa, kaksi kuukautta sen jälkeen, päätti Saccard, joka voitostaan Gundermann'ista oli saanut lisää rohkeutta, uskaltaa uuden keikauksen. Yleisessä yhtiökokouksessa huhtikuun lopussa osotti v. 1864 lopputulos yhdeksän miljonaa voittoa, siihen luettuna 20 frangin palkkio jokaiselta 50,000:lta uudelta osakkeelta. Kaikki pankin perustamiskustannukset oli maksettu, oli suoritettu viisi prosenttia osakkeenomistajille ja kymmenen hallinnon jäsenille, siirretty viisi miijonaa vararahastoon sääntöjen mukaisten kymmenen prosentin lisäksi; ja siitä miljonasta, joka jäi jälelle, oli jaettu kymmenen frangia osaketta kohti voittona. Se oli kaunis tulos yhtiölle, joka ei ollut vielä kahta vuotta ollut toiminnassa. Mutta Saccard riensi eteenpäin kuumeisella levottomuudella, ja ensinnäkin eräässä hallinnon kokouksessa sekä sen jälkeen syyskuun 15 p:nä ylimääräisessä yhtiökokouksessa sai hän taas ajetuiksi päätökseen pääoman kaksinkertaistuttamisen; se lisättiin 50 miljonasta 100:aan antamalla ulos 100,000 uutta osaketta, jotka yksinomaan olivat varatut vanhoille osakkeenomistajille. Mutta tällä kertaa olivat osakkeet 675 frangia, lisämaksu 175 frangia, joka meni vararahastoon. Kasvava menestys, onnelliset liikeasiat, mutta etupäässä Yleispankin suunnittelemat suuret liikeyritykset, olivat ne syyt, jotka johtivat tähän tavattomaan pääoman lisäykseen; sillä täytyihän toki pankille antaa sellainen merkitys ja laajuus, joka sille suhteellisesti suuriin yrityksiin nähden kuului. Tulos näkyikin heti: osakkeet, joitten keskimääräinen kurssi pitkin aikaa oli ollut 750 frangia, kohosivat kolmen päivän perästä 900 frangiin.
Hamelin ei ollut voinut palata Itämailta johtamaan puhetta varsinaisessa yhtiökokouksessa, ja hän kirjotti sisarelleen levottoman kirjeen sen tavan johdosta, jolla Yleispankki riensi eteenpäin villiä neliä. Hän kyllä ymmärsi, että taas oli annettu vääriä tietoja notario Lelorrain'ille ja siinä oli hän oikeassa, kaikkia uusia osakkeita ei oltu merkitty, yhtymälle oli taas jäänyt joukko osakkeita, joita asianomaiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta, ne oli samoin kuin edelliselläkin kerralla viety Sabatani'n tilille, luultavasti vain kuittia vastaan, Sitäpaitsi oli hankittu lisää nimellisomistajia, konttoriapulaisia, niin että pankki omisti noin 30,000 omaa osakettaan, jotka vastasivat 17,5 miljonaa frangia. Tämä asiaintila ei ollut ainoastaan lainvastainen, vaan saattoi se tulla vaaralliseksikin, sillä kokemus osottaa, että luottolaitos, joka keinottelee omilla osakkeillaan, on hukassa. Sitä iloisempaan sävyyn oli laadittu Carolinen vastaus veljelle; hän mainitsi leikillä, että nyt oli hän, veli, peloissaan, ja hänen, tavallisen pelkurin, täytyi lohduttaa ja rohkaista häntä. Caroline sanoi olevansa aina valveilla, eikä hän ollut huomannut mitään epäilyttävää; ja hän aivan ihaili Yleispankin suurta, luonnollista ja menestyksellistä edistymistä, jonka todistajana hän oli. Asia oli luonnollisesti niin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tapahtumain kulusta ja että hän muuten oli aivan sokaistunut lämpimän ystävyyssuhteensa vuoksi Saccard'iin ja tämän osottaman väsymättömän toimeliaisuuden takia.
Joulukuussa oli pankin osakkeiden arvo 1,000 frangia. Ja nyt kävivät toiset pankkiirit levottomiksi Saccard'in riemukulun johdosta. Gundermann'in nähtiin kuljeskelevan pitikin pörssitoria ja masentunein ilmein astuvan leipuripuotiin ostamaan makeisia. Hän oli maksanut kahdeksan miljonaansa napisematta, ilman että kukaan hänen läheisistään olisi kuullut hänen lausuvan ainoatakaan vihaista tai tyytymätöntä sanaa. Kun hän hävisi, mikä tapahtui aniharvoin, sanoi hän tavallisesti, että se oli oikein hänelle, sillä se opettaisi häntä olemaan vähemmän typerä, eikä voitu muuta kuin hymyillä, kun kuultiin Gundermann'in puhuvan "typeryydestään". Mutta tällä kertaa oli hänen ollut hiukan vaikea sulattaa sitä läksyä, jonka oli saanut; että hänet, Gundermann'in, joka oli niin kylmä ja joka hallitsi sekä ihmisiä että olosuhteita, oli voittanut sellainen yltiöpää kuin tuo kiivas ja puolihullu Saccard, se oli sietämätön ajatus. Senvuoksi alkoi hän siitä saakka pitää silmällä Saccard'ia ja hautoa kostoa. Aina alusta saakka, siitä hetkestä, jolloin Yleispankin osakkeet rupesivat nousemaan pörssissä nopeasti, oli hän määrännyt asemansa; hän tiesi sangen hyvin, että sellainen liian nopea menestys loppuu kauheaan romahdukseen. 1,000 frangin kurssi oli vielä jokseenkin suhteellinen ja hän odotti vielä, ennenkuin alkoi pelinsä. Hän tahtoi antaa kurssin kohota 1,500 frangiin, ennenkuin hän lähtisi liikkeelle; sitten alkaisi hän myydä Yleispankin osakkeitaan, mutta vähitellen, yhä enemmän ja enemmän joka pörssikaudella, edeltäkäsin tehdyn suunnitelman mukaan. Hänen ei tarvitsisi muodostaa mitään vastapuoluetta, hän selviytyisi kyllä omin avuin, ja kaikki järkevät ihmiset huomaisivat, kuka oli oikeassa, ja asettuisivat hänen puolelleen. Tuo pöyhkeilevä luottolaitos, tuo Yleispankki, joka oli niin pian päässyt koko markkinain herraksi ja uhkasi häntä ja koko juutalaispuoluetta, joutuisi pian hänen käsiinsä; hän oli hiljaa ja odotti, kunnes se romahtaisi itsestään, ja sitten tarvitsi hänen vain antaa sille lopullinen sysäys.
Myöhemmin kerrottiin, että Gundermann itse oli salaisesti auttanut Saccard'ia saamaan haltuunsa erään vanhan talon rue de Londres'in varrella, joka oli revittävä alas ja jonka tilalle Yleispankin tirehtööri aikoi rakennuttaa sen palatsin, josta hän niin kauan oli uneksinut, sen loistorakennuksen, jossa hänen liikkeensä saisi sopivan huoneuston. Hänen oli onnistunut taivuttaa hallinto antamaan suostumuksensa, ja lokakuun puolivälissä ryhdyttiin töihin.
Peruskiven laskemispäivänä saapui Saccard neljän ajoissa sanomalehden toimistoon odottamaan Jantrou'ta, joka oli mennyt muutamiin ystävällisiin lehtiin viemään selostusta peruskiven laskemisjuhlallisuuksista, ja siellä otti hän vastaan vapaaherratar Sandorff'in. Tämä oli kysynyt Jantrou'ta ja oli sitten, ikäänkuin sattumalta, tavannut tirehtöörin, joka kohteliaasti suostui antamaan hänelle kaikki hänen haluamansa tiedot ja vei hänet omaan yksityishuoneeseensa käytävän päähän. Ja siellä vapaaherratar ensi yrityksellä lankesi hänen kaulaansa, ikäänkuin hän jo ennakolta olisi ollut varma, että niin tulisi käymään.
Mutta nyt sattui sellainen onnettomuus, että Carolinella sinä päivänä oli asiaa Montmartren kaupunginosaan ja hän tuli toimistoon. Hän tuli usein sinne antaakseen Saccard'ille jonkun tiedon tai vain kertomaan uutisia. Muuten tunsi hän Dejoie'n, jolle hän oli hankkinut paikan siellä, ja pysähtyi aina juttelemaan hänen kanssaan. Sinä päivänä ei hän ollut tavannut tätä eteisessä, hän astui senvuoksi käytävään ja kohtasi siellä Dejoie'n, joka juuri palasi Saccard'in yksityishuoneen ovelta, missä hän oli tapansa mukaan kuunnellut. Kuunteleminen oli muuttunut hänelle suorastaan sairaudeksi, hän kulki kuin kuumeessa, painoi korvansa jokaiselle ovelle onkiakseen pörssiuutisia. Mutta tällä kertaa oli hän kuullut sellaista, mikä saattoi hänet hämilleen, ja hän hymyili outoa hymyä.
"Hän on sisällä, eikö totta?" sanoi Caroline aikoen mennä hänen ohitseen.
Dejoie oli pysäyttänyt hänet, hän seisoi hämillään ja änkytti ehtimättä löytää hätävaletta.
"Kyllä, kyllä hän on, mutta te ette saa mennä sisälle."
"Mitä se merkitsee, enkö minä saa mennä sisälle?"
"Ette, hänen luonaan on eräs rouvashenkilö."
Caroline vaaleni, ja Dejoie, joka ei tiennyt hänen suhteestaan Saccard'iin, vilkutti silmää ja selitti merkitsevin ilmein, minkälainen asia oli kysymyksessä.
"Kuka rouvasihminen?" kysyi Caroline käskevällä äänellä.
Dejoie'lla ei ollut mitään syytä salata nimeä häneltä, joka oli hänen hyväntekijättärensä. Hän kuiskasi Carolinen korvaan:
"Vapaaherratar Sandorff! Oh, hän on kai jo kauan liehitellyt herran ympärillä."
Caroline-rouva seisoi hetken liikkumattomana. Pimeässä käytävässä ei voinut havaita, miten kalpea hän oli. Hän oli tuntenut ankaraa tuskaa tämän odottamattoman iskun johdosta, hän ei muistanut koskaan kärsineensä niin kauheasti. Mitä hänen tuli tehdä? Avatako ovi, heittäytyä tuon naisen kimppuun ja toimeenpanna häväistysjuttu?
Ja seistessään siinä aivan tahdotonna ja menehtyneenä, kuuli hän Marcelle'n iloisen äänen. Pikku rouva tuli miestään hakemaan. Hän oli hiljan tutustunut Carolineen.
"Tekö, rouvaseni? Voitteko ajatella, me menemme teatteriin tänä iltana. Oh, se on kokonainen juttu, se ei saa tulla kalliiksi. Mutta Paul on löytänyt pienen ravintolan, jossa me syömme päivällistä frangi seitsemänkymmentäviisi hengeltä."
Samassa saapui Jordan ja keskeytti vaimonsa nauraen:
"Kaksi ruokalajia, neljännespullo viiniä ja leipää niin paljon kuin haluttaa."
"Ja sitten otamme me ajurin kotimatkalle", jatkoi Marcelle, "on niin hauskaa tulla kotiin myöhään. Illalla olemme rikkaita, me ostamme tullessamme frangin mantelileivoksen. Suuri juhla … huristeluja!"
Ja hän lähti miehensä käsivarteen nojaten, iloisena ja onnellisena. Caroline, joka oli saattanut heitä eteiseen, kykeni taas hymyilemään väsynyttä, elotonta hymyä:
"Kas niin, huvitelkaa nyt oikein perinpohjaisesti", sanoi hän vapisevin äänin.
Sitten hänkin meni. Hän rakasti Saccard'ia, häneen oli isketty haava, jota hän ei tahtonut näyttää.