XI.
Kauhuissaan sähkötti Caroline-rouva jo samana iltana veljelleen, jonka vielä piti jäädä Romaan yhdeksi viikoksi, ja kolmen päivän perästä saapui Hamelin Parisiin.
Myrskyinen selvittely tapahtui hänen ja Saccard'in välillä työhuoneessa rue Saint-Lazare'n varrella, missä he ennen niin suuren ihastuksen vallitessa olivat laatineet suuren yrityksensä suunnitelman. Näitten kolmen päivän kuluessa oli asema pörssissä muuttunut vielä uhkaavammaksi, Yleispankin osakkeet olivat laskeutuneet nimellisarvoaan alemma, 430 frangiin, ja laskua jatkui, rakennus narisi liitteissään ja uhkasi syöksyä murskaksi minä hetkenä tahansa.
Caroline istui vaiteliaana kuunnellen molempien miesten keskustelua ja peläten sekaantua siihen. Häntä kiusasivat omantunnon tuskat, sillä hän piti itseään kanssarikollisena, olihan hän luvannut valvoa asioita ja kuitenkin sallinut kaiken tapahtua. Osakkeitten myynnin sijasta olisi hänen pitänyt keksiä jokin muu keino, varottaa asianomaisia, sanalla sanoen: toimia. Ja hän rakasti veljeään niin syvästi, hänen sydämensä vuoti verta nähdessään tämän sellaisessa alennustilassa, koko hänen työnsä murrettuna, keskeytettynä epämääräiseksi ajaksi; ja hän kärsi vieläkin enemmän tuntiessaan, ettei hänellä ollut oikeutta tuomita Saccard'ia, jota hän oli rakastanut ja jolle oli kuulunut, ollut yhdistettynä häneen salaisin sitein, joita hän nyt häpesi enemmän kuin milloinkaan ennen.
Mutta tällä kertaa Hamelin kiivastui, hän, joka yleensä oli niin rauhallinen, niin sopuisa, niin yläpuolella kaiken, mikä ei koskenut hänen työtään. Ankarin sanoin moitti hän pelitautia. Pankki sortui vain mielettömän peliraivon vuoksi. Olihan astuttu kaikkien rajojen yli. Jos olisikin ollut järkevää, niin, ehkäpä välttämätöntäkin pitää osakkeita 2,000 frangissa, niin oli mieletöntä, suorastaan rikollista korottaa niitä 3,000 ja yli siitäkin. Hän oli heti tultuaan vaatinut tietoonsa täyden totuuden. Nyt ei enää voitu valehdella hänelle, selittää niinkuin vielä viime yhtiökokouksessa, ettei yhtymällä ollut hallussaan yhtään omaa osakettaan. Kirjat olivat hänen edessään ja niitten valheet voi helposti havaita. Katsokaapa nyt esim. Sabatani'n tiliä! Kuukausi kuukaudelta oli hänen täytynyt seurata Saccard'in kohoavaa kuumetta; aluksi kulkee hän tietään varovasti, ostaa ainoastaan pienessä määrässä, mutta sitten kasvavat summat, kunnes lopulta saavutetaan ennen kuulumaton summa 27,000 osaketta, mikä vastaa noin 48 miljonaa. Eikö ollut hulluutta ja rajatonta ruokottomuutta tehdä noin suuria ostoja sellaiseen nimeen kuin Sabatani'n! Eikä hän ollut ainoa, löytyi muitakin nimellishenkilöitä, pankin omia apulaisia, niin, vieläpä hallinnon jäseniäkin, jotka olivat ostaneet yli 20,000 osaketta. Ja tähän tuli vielä lisäksi huikeita summia, niin että pankki omisti yli kolmeneljännestä omia osakkeitaan, joista se oli maksanut satumaisen summan, 200 milj. frangia.
Hamelin'in silmät täyttyivät tuskan ja harmin kyyneleillä. Hän oli Romassa onnellisesti laskenut suuren katolilaisen pankin, "pyhän haudan aarrekammion" perustuksen, jonka tarkotuksena oli lähestyvinä kovina aikoina suojella paavia uskottomien vainoilta ja korottaa hänet Jerusalemin valtaistuimelle. Ja kaikki nämä ylpeät unelmat olivat nyt pirstaleina pelihimon vuoksi. Hänen matkustaessaan oli asema ollut loistava, kirjanpäätös oli antanut mainion tuloksen, kassat olivat täynnä miljonia, liike oli kohonnut sellaiseen kukoistukseen, että se hämmästytti koko mailmaa, ja kun hän palasi, olivat miljonat menneet, koko yritys kukistunut, musertunut palasiksi, sen sijalla oli vain ammottava musta aukko, mistä tuli lie puhjennut esiin. Hänen hämmästyksensä yhä yltyi, kiivaasti vaati hän selityksiä, halusi tietää, mikä salaperäinen mahti oli saanut Saccard'in hävittämään luomansa mahtavan rakennuksen, repimään sen alas kivi kiveltä, samaan aikaan kun hän työskenteli sen täydellisentämiseksi.
Saccard vastasi selvästi ja täsmällisesti, lainkaan suuttumatta. Ensi hetken mielenliikutuksesta oli hän jo tointunut ja hänen toivonsa oli herännyt jälleen. Isku oli ollut niin kauhea, koska oli ollut petos pelissä, mutta vielä ei ollut mitään menetetty, hän korvaisi koko vahingon. Muuten ei hän lainkaan tunnustanut tehneensä virheitä; ehkä oli hän kulkenut eteenpäin hieman liian rohkeasti, mutta muutoin oli hän tehnyt vain sen, minkä jokainen pankinjohtaja olisi tehnyt hänen sijassaan. Eikä hän millään muotoa luopunut jättiläisajatuksestaan: hän toivoi vielä voivansa ostaa kaikki osakkeet ja lyövänsä siten Gundermann'in perinpohjin. Hänellä oli ollut liian vähän rahaa käsissään, siinä kaikki. Nyt alkaisi hän taas alusta. Seuraavana maanantaina pidettäisiin ylimääräinen yhtiökokous ja hän oli aivan varma, että osakkeenomistajat tekisivät välttämättömät uhraukset; hänen tarvitsisi vain sanoa yksi ainoa sana ja he toisivat kaikki, mitä heillä oli. Sen lisäksi voisi käyttää niitä pienempiä summiakin, joita toiset suuret pankkihuoneet jättivät hänelle päivittäin peläten liian äkillistä sortumista, joka voisi järkyttää heidän omaakin luottoaan. Kun pula olisi ohitse, saisi kaikki taas entisen loistavan muotonsa.
"Mutta", keskeytti Hamelin, joka jo oli tyyntynyt toisen kylmäverisyyden johdosta, "ettekö te sitten huomaa, että kilpailijamme avustuksellaan haluavat ensin pelastaa oman nahkansa ja sitten tehdä meidän lankeemuksemme vielä syvemmäksi? Enimmän saattaa minut levottomaksi se seikka, että Gundermann on mukana tässä jutussa."
Sillä Gundermann oli aivan oikein ollut ensimäisenä tarjoamassa apuaan silmänräpäyksellisen vararikon estämiseksi; hän oli ollut pakotettu pistämään tuleen naapurin talon, mutta käytännöllisenä miehenä tuli hän nyt itse vesiämpärin kera sammuttamaan, ettei koko kortteli pääsisi palamaan. Hän piti vain kunnianaan olla mailman ensimäinen rahakauppias, rikkain, viisain, mies, joka oli luopunut kaikista maallisista nautinnoista ja eli ainoastaan rikkauttaan lisätäkseen.
Saccard teki kärsimättömän liikkeen; häntä kiukutti tuo voittajan viisaus ja sävyisyys.
"Oh, Gundermann! Hän pelaa jalomielisesti, hän uskoo musertavansa minut jaloudellaan."
Tuli hiljaisuus ja nyt puhkesi Caroline vihdoinkin puhumaan:
"Olen antanut veljeni puhua puhuttavansa, rakas ystävä, hän on sanonut vain sen, minkä hän oli oikeutettu sanomaan surussaan ja kiihtymyksessään tapahtuman johdosta. Mutta meidän asemamme on minusta aivan selvä — eikö totta? — enkä minä usko, että meidän asiamme ovat niinkään hullulla tolalla, vaikkapa pahinkin tapahtuisi. Tiedätte itse, mistä kurssista minä olen myynyt osakkeeni; kukaan ei voi sanoa, että veljeni on ollut kohottamassa kurssia niin mielettömän korkealle saadakseen itse osakkeistaan enemmän. Jos romahdus tapahtuu, niin tiedämme kyllä, mitä meidän on tehtävä. Myönnän, etten hyväksy teidän kiihkeitä toiveitanne. Mutta olen yhtä mieltä kanssanne siitä, että meidän täytyy taistella viimeiseen asti, eikä minun veljeni riistä rohkeuttanne ja taisteluhaluanne, siihen voitte luottaa."
"Ei, luonnollisesti", selitti Hamelin, joka oli väsynyt koko puuhaan, "luonnollisesti ei päähänikään pälkähdä panna esteitä tiellenne. Jos voin olla teille hyödyksi, olen vapaasti käytettävänänne."
Ja vielä kerran, vaikka näytti niin uhkaavalta, rauhotti Saccard heitä, lietsoi heihin rohkeutta ja erosi heistä seuraavin salaperäisin sanoin:
"Nukkukaa rauhassa! Vielä en voi selviytyä, mutta olen aivan varma, että minä ennen tulevan viikon loppua saan aluksen jälleen purjehduskuntoon."
Tämän lauseen, jota hän ei tarkemmin selittänyt, toisti hän kaikille talon ystäville, kaikille asiakumppaneille, jotka levottomina tulivat anomaan hänen neuvoaan. Beauvilliers'ille, Maugendre'lle, Sédille'lle, Dejoie'lle ja muille. Hän otti heidät vastaan tyynesti kuin sotapäällikkö ja lohdutti heitä voimakkain sanoin; kun he sanoivat myyvänsä osakkeensa, vaihtavansa ne rahaksi vaikkapa tappiostakin, suuttui hän, kielsi heitä jyrkästi tekemästä sellaista tyhmyyttä ja antoi heille kunniasanansa, että hän taas kohottaa kurssin 2,000, jopa 3,000:kin frangiin. Jollei mitään odottamatonta tapahtuisi ennen maanantaita, jos hän vain saisi aikaa kutsua kokoon ylimääräisen yhtiökokouksen, ei tulisi löytymään yhtään ainoata, joka epäilisi, ettei hän kykene kohottamaan Yleispankkia alennustilastaan.
Saccard oli ajatellut veljeään Rougon'ia, ja siitä kaikkivoivasta avusta puhui hän verhotuin sanoin. Hän oli tavannut Daigremont'in, tuon kavaltajan, ja soimatessaan häntä katkerasti saanut vastauksen: "Rakas ystäväni, en minä, vaan veljenne heitti Teidät laidan yli." Ja olihan vastaansanomatonta, että mies oli oikeassa; hän oli ryhtynyt yhtymään sillä nimenomaisella ehdolla, että Rougon oli mukana; senvuoksi oli varsin luonnollista, että hän huomatessaan hänen ylhäisyytensä olevan ilmisodassa Yleispankkia vastaan oli vetäytynyt puuhasta erilleen. Se oli puolustus, jota vastaan ei sopinut tehdä vastaväitteitä. Saccard huomasi nyt, minkä mahdottoman virheen hän oli tehnyt rikkoessaan välinsä veljensä kanssa, joka olisi voinut suojella häntä, tehdä hänen henkilönsä niin pyhäksi, ettei kukaan olisi uskaltanut täydellisesti musertaa häntä, niinkauan kuin suuri mies seisoi hänen takanaan. Ja niin tapahtui yksi suurimpia alennuksia hänen elämässään: hän päätti pyytää Huret'n sanomaan hänen puolestaan hyvän sanan veljelleen. Muuten säilytti hän uhkaavan puhetapansa, kieltäytyi häviämästä Parisista, vaati Rougon'in apua aivan kuin jotain, joka on itsestään selvää; olihan veljellä suurempi syy kuin hänellä itsellään välttää häväistysjuttua. Seuraavana päivänä odotti hän Huret'n käyntiä, mutta sai ainoastaan kirjeen, jossa verrattain epämääräisin sanoin kehotettiin häntä olemaan kärsivällinen ja odottamaan onnellista päätöstä, jolleivät olosuhteet panisi liian suuria esteitä tielle. Hän tyytyi näihin riveihin, pitäen niitä lupauksena siitä, että veli pysyisi puolueettomana.
Mutta asianlaita oli oikeastaan sellainen, että Rougon oli nyttemmin päättänyt tehdä vaarattomaksi tämän perheen tuhoatuottavan jäsenen, joka vuosikausia oli häirinnyt häntä ja pitänyt häntä alituisen kauhun vallassa likaisilla yrityksillään. Jos romahdus tapahtuisi, oli hän päättänyt asian antaa mennä menojaan. Koska Saccard ei kerran hyvällä tahtonut jättää maata, oli hänet pakotettava tekemään se auttamalla häntä pakenemaan, sen jälkeen kun ensin hänet oli langetettu ankaran tuomion alaiseksi.
Muuten ei ministerin asema tähän aikaan ollut lainkaan miellyttävä, sen perästä kun hän muistettavassa puheessaan oli selittänyt kamarille, ettei Ranska koskaan tulisi sallimaan Italian valtaavan Romaa. Katolilaiset olivat heti ilmaisseet suosionsa, jota vastoin kolmas sääty, jonka mahti päivä päivältä kasvoi, oli sangen tyytymätön, ja ministeri huomasi selvästi, että tämä puolue tulevaisuudessa liittyisi vapaamielisiin bonapartisteihin ja työskentelisi hänen kukistamisekseen, jollei hän tekisi sille jotain myönnytystä. Se myönnytys, se uhri, jonka hän heille tarjoaisi, voisi sangen sopivasti olla Yleispankki, jota Roma suojeli ja josta oli paisunut levottomuutta herättävä voima. Ja tätä hänen päätöstään oli lujittanut hänen virkaveljensä rahaministerin ilmotus, joka uutta valtiolainaa suunnitellessaan oli tavannut Gunderman'in ja suuret juutalaiset pankkihuoneet hyvin vastahakoisina. He olivat tehneet ymmärrettäväksi, etteivät he aikoneet suostua sellaiseen yritykseen, niinkauan kuin rahamarkkinat saattoivat epävarmoiksi eräitten seikkailijoitten mielettömät keinottelut. Gundermann vietti voittojuhlaansa. Ja Rougon hyväksyi rahaministerin mielipiteen, että parempi oli sietää Gundermann'ia rahamarkkinoitten kuninkaana kuin sallia kiihkokatolisten päästä pörssin ja koko mailman herroiksi.
Kerrottiin vielä, että oikeusministeri Delcambre, joka ei koskaan voinut unhottaa vihaansa Saccard'ia kohtaan, oli ilmottanut Rougon'ille antavansa oikeuden tehdä tehtävänsä siinä tapauksessa, että pankin asiat joutuisivat oikeuden käsiteltäviksi, ja että hänen ylhäisyytensä silloin oli huudahtanut: "jos te voitte vapauttaa minut hänestä, olen teille kiitollinen koko elämäni ajan". Kun kerran Rougon jätti Saccard'in pulaan, oli tämä ilman epäilystä hukassa. Delcambre, joka ministeriksi tulonsa jälkeen oli vaaninut kostoa, näki nyt ilokseen, että hänen vihollisensa mielettömät halut olivat johtaneet hänet lain sallimille rajoille ja odotti vain sopivaa aihetta antaakseen pankkitirehtöörin vangitsemismääräyksen.
Eräänä aamuna saapui Busch Oikeuspalatsiin mieletönnä vihasta sen johdosta, ettei hän jo kauan aikaa sitten ollut ryhtynyt tekoihin Saccard'ia vastaan. Jollei hän pitäisi kiirettä, ei hän koskaan saisi penniäkään niistä 4,000, jotka rouva Méchain vielä oli saamassa pikku Victorin hoidosta. Busch'in suunnitelma oli aivan yksinkertaisesti panna toimeen suuri häväistysjuttu; hän aikoi syyttää Saccard'ia alaikäisen ryöstöstä, mikä antaisi Busch'ille aihetta vetää esille joukon sameita yksityiskohtia, väkivallanteko äitiä kohtaan ja kurjuus, jossa Victor oli saanut kasvaa. Sellainen oikeusjuttu Yleispankin johtajaa vastaan juuri nyt, jolloin kaikki puhuivat uhkaavasta pulasta, panisi varmaan koko Parisin liikkeelle, ja Busch toivoi, että Saccard heti ensimäisellä uhkauksella suostuisi maksamaan.
Mutta oikeudenjäsen, jonka kanssa hän joutui puheisiin, eräs itsensä Delcambre'n sukulainen, kuunteli hänen juttuansa kärsimättömänä ja väsyneen näköisenä. Ei, ei, sellainen akkojen lörpötys ei voinut olla minkään oikeusjutun aiheena. Busch joutui suunniltaan ja alkoi puhua pitkämielisyydestään, kun virkamies äkkiä keskeytti hänet hänen kertoessaan, että hän oli ollut kylliksi tyhmä tallettaakseen rahojaan Yleispankkiin. Mitä? Hänellä oli rahoja talletettuna pankkiin, jota uhkasi vararikko joka hetki, eikä hän etsinyt tuomioistuimen apua? Mikään ei voinut olla yksinkertaisempaa, hänen tarvitsi vain jättää syyte epärehellisestä menettelystä, sillä oltiin jo teillä, jotka johtavat vararikkoon. Niin hänen oli tehtävä, jos hän aikoi päästä Saccard'in kimppuun, eikä tuon toisen typerän ja sentimentaalisen jutun avulla. Busch vaipui ajatuksiinsa kuullessaan uuden neuvon; hän älysi, että Yleispankki olisi mennyttä kalua, jos Saccard vangittaisiin. Hän ei voinut päättää varmasti ja vastasi, että hän ajattelee asiaa ja tulee sitten uudestaan, minkä johdosta Delcambre'n sukulaisen täytyi pistää kynä hänen käteensä ja sanella hänelle haaste epärehellisestä menettelystä. Busch oli tuskin ehtinyt oven taakse, kun lakimies, intoa hehkuen, lähti enonsa, oikeusministerin luo papereineen. Nyt oli asia selvä.
Seuraavana päivänä oli Saccard'illa pitkä keskustelu pankin tilintarkastajien ja sen lainopillisen asiamiehen kanssa; oli tarkastettava ne laskelmat, jotka hän aikoi esittää yhtiökokoukselle. Tämä pankki, joka vajaa kuukausi sitten oli omistanut lähes 200 miljonaa, ei ollut voinut maksaa hävinneille liiketuttavilleen muuta kuin pari sataa tuhatta frangia. Kauppatuomioistuin oli julistanut pankin konkurssitilaan pankin kirjoja tarkastamaan valitun asiantuntevan tarkastajan lyhyen ilmotuksen johdosta. Siitä huolimatta vakuutti Saccard yhä pelastavansa aseman. Hän odotti juuri sinä päivänä vastausta vekselivälittäjäin syndikatilta akordiprosentin suhteen, kun palvelija ilmotti, että kolme herraa halusi puhutella häntä viereisessä huoneessa. Hän kiiruhti sinne ja tapasi poliisikomisarion kahden apulaisen keralla, jotka viipymättä vangitsivat hänet. Vangitsemismääräys oli annettu heti kauppatuomioistuimen ilmotuksen jälestä, joka osotti, että pankin kirjoja ei oltu pidetty säännöllisesti, ja erittäinkin Busch'in ilmiannon johdosta, josta kävi selville, että hänen pankkiin korkoa kasvamaan tallettamiaan varoja oli käytetty aivan toisella tavalla. Samaan aikaan vangittiin myös Hamelin asunnossaan. Nyt oli kaikki toivo turhaa; kaikki näyttivät liittoutuneen saattaakseen onnettomuuden täydelliseksi. Yleistä yhtiökokousta ei voitu pitää, Yleispankki oli mennyttä kalua.
Caroline ei ollut kotona, kun veli pidätettiin, ja tämä ehti vain kirjottaa hänelle kiireessä muutamia rivejä. Kotiin tultuansa hän aivankuin halvaantui. Ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensä, että joku mielisi asettaa hänen veljensä syytteeseen, hänet, joka oli niin viaton ja aina oli ollut matkoilla. Vararikon jälkeisenä päivänä olivat molemmat sisarukset luovuttaneet kaiken omaisuutensa; he eivät halunneet pitää mitään romahduksen tapahduttua, he tahtoivat erota liikkeestä yhtä köyhinä kuin olivat siihen ryhtyneetkin, ja summa, jonka he luovuttivat konkurssipesälle, oli sangen huomattava, lähemmä kahdeksan miljonaa, siihen luettuna se 300,000 frangin perintö, jonka he olivat saaneet tädiltään. Caroline alkoi heti jätellä armonanomuksia, hän teki kaiken voitavansa lieventääkseen veliraukan kohtaloa ja valmistellakseen hänen puolustustaan. Alussa oli hän raivonnut Saccard'ia, ainoaa syyllistä, koko tämän onnettomuuden synnyttäjää, vastaan, jonka edesvastuuton toiminta nyt oli selvänä hänen edessään kaikessa inhottavuudessaan. Sitten alkoivat häntä vaivata omantunnontuskat sen johdosta, että hän tunsi itsensä rikostoveriksi, olihan hän vaiennut ryhtymättä toimenpiteisiin; nyt vältti hän niin paljon kuin mahdollista ajattelemasta Saccard'ia, toimi, ikäänkuin tätä ei olisi ollut olemassakaan. Kun hänen täytyi mainita tätä, teki hän sen sellaisella äänellä, kuin olisi hän ollut vieras, vastapuoli, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään yhteisiä harrastuksia. Vaikka hän melkein joka päivä kävi veljeään tapaamassa, ei hän kertaakaan ollut pyytänyt tavata Saccard'ia.
Pitkinä työpäivinään, joita hän vietti samassa salissa, missä hän oli elänyt niin ihania, toivorikkaita hetkiä, näki hän usein näyn, joka syvästi liikutti häntä. Katsellessaan akkunasta naapuripihaan näki hän kreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä Alice'n hienot, kalpeat kasvot. Oli leutoja helmikuun ilmoja ja usein saattoi hän nähdä, kuinka he hitain, väsynein askelin ja painunein päin vaelsivat kuihtuneessa puutarhassa sammaloituneita, kosteita käytäviä pitkin. Näille kahdelle oli romahdus ollut kuolemanisku. Neljätoista päivää sitten omistivat onnettomat naiset 1,800,000 frangia 600 osakkeellaan ja nyt olivat ne tuskin 18,000 frangin arvoiset, kun kurssi oli laskeutunut 3,000 frangista 30:een. Koko heidän omaisuutensa oli mennyt; ensin Alice'n myötäjäiset 20,000 frangia, sitten ne 70,000, jotka kreivitär oli lainannut maatilaansa vastaan, ja sen lisäksi 240,000 frangia, jotka samaisen maatilan myynti oli tuottanut, vaikka se oli ollut melkein puolta arvokkaampi. Miten heidän nyt kävisi? Talonkiinnitykset nielivät vuosittain 8,000, eikä heidän koskaan ollut onnistunut saada talousmenojaan supistumaan alle 1,000 frangin, vaikka he tekivät ihmeitä säästäväisyyden alalla koettaen samalla antaa mailman aavistaa, että he elivät säätynsä mukaan. Vaikka he olisivat myyneetkin osakkeensa, kuinka olisivat he voineet selvitä noilla 18,000 frangilla, jotka olivat viimeinen sirpale haaksirikosta? Nyt seisoivat he silmä silmää vastaan pelottavan välttämättömyyden edessä, jota kreivitär tähän saakka ei ollut voinut ajatellakaan: muuttaa talosta, jättää se kiinnityksenottajalle, koska he eivät voineet maksaa korkoja, muuttaa heti, ennenkuin velkojat ehtivät kuuluttaa huutokaupan, piilottautua johonkin kaukaiseen soppeen ja elää siellä huomaamattomina köyhyydessä, kunnes viimeinen leipäpala oli syöty. Mutta kreivitär taisteli vastaan. Beauvilliers'in perhe vuokralaisena toisten nurkissa, ilman omaa kattoa päänsä päällä! Eläen julkisesti köyhyydessä … se oli häpeä, joka surmaisi hänet. Ja hän taisteli vielä vastaan.
Eräänä aamuna näki Caroline kuinka molemmat naiset pesivät liinavaatteitaan pienessä liiterissä puutarhan perällä. Vanha kyökkipiika oli niin raihnainen, ettei voinut auttaa heitä; kylmän vuodenajan oli hän maannut sairaana isäntäväkensä hoitamana. Sama oli hänen miehensä laita, joka oli samalla kertaa portinvartija, kuski ja kamaripalvelija; töintuskin oli hän voinut lakaista lattian ja valjastaa jäykkäkoipisen hevosen vaunujen eteen. Senvuoksi olivat naiset rohkeasti tarttuneet talousaskareisiin. Mutta jos tuli vieraita, pakenivat he molemmat, riisuivat esiliinansa, peseytyivät kiireellä ja ilmaantuivat ylhäisinä naisina, valkein, toimettomin käsin. Kadulle päin oli kaikki entisen kaltaista, kunnia oli pelastettu; kreivitär ja neiti ajoivat tavallisuuden mukaan vieraskäynneille; heillä oli edelleen päivälliskutsuja kaksi kertaa kuukaudessa, eikä ruokalistasta puuttunut ainoatakaan ruokalajia eikä kruunuista yhtään kynttilää. Ja täytyi Caroline-rouvan tavoin nähdä yli puutarhamuurin käsittääkseen, mitä kauheita kieltäymyksiä heidän oli kestettävä maksaakseen tuon näennäisen loiston. Ja hänestä tuntui, kuin lepäisi hänen ja Saccard'in niskoilla edesvastuu tästä kurjuudesta.
Eräänä aamupäivänä kohtasi Carolinea uusi suru, joka vielä enemmän järkytti hänen sydäntään. Dejoie tuli ja halusi puhella hänen kanssaan, ja hän otti tämän vastaan rohkein mielin. "No, Dejoie raukka…?" Mutta hän vaikeni kauhistuen nähdessään miehen kalpeat kasvot ja muuttuneen ulkomuodon. Hänen silmänsä olivat tylsät ja korkea vartalonsa käyrä ja kumara.
"Kas niin, ei pidä noin kadottaa rohkeuttaan; toivoakseni ainakin osa rahoistanne voidaan pelastaa."
Dejoie vastasi alakuloisella äänellä: "Oi, rouvaseni, en minä sitä … olihan se sekin ensi hetkessä ankara isku, sillä minä olin tottunut ajatukseen, että me olemme rikkaita. Se huumaa, kun voittaa noin, on aivan kuin humalassa. Herra Jumala, minä olin jo ryhtynyt työhön taas, minä olisin raatanut, kunnes olisin saanut taas kokoon nuo rahat. Mutta te ette tiedä…"
Suuria kyyneleitä vieri hänen poskiaan pitkin.
"Te ette tiedä … hän on poissa…"
"Poissa? Kuka?" kysyi Caroline kummastuneena.
"Nathalie, tyttäreni. Hänen naimiskauppansa raukesi tyhjiin, ja hän joutui pois suunniltaan, kun Théodore'n isä tuli sanomaan, että hänen poikansa oli odottanut liian kauan ja että hän aikoi mennä naimisiin ryytikauppiaan tyttären kanssa, jolla oli liki 8,000 frangia myötäjäisiä. Kyllä minä käsitän, että hän tuli pahoilleen tietäessään, ettei omista penniäkään, eikä koskaan pääse naimisiin. Mutta minä pidin niin paljon hänestä! Talvella nousin minä keskellä yötä käärimään peitettä hänen ympärilleen. Ja minä säästin tupakassa voidakseni antaa hänelle kauniimpia hattuja, ja minä olin hänelle äitinä, olin kasvattanut hänet, minä elin vain ilosta saada nähdä häntä kotona pienessä asunnossamme."
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja hän nyyhkytti kuuluvasti.
"Kaikki on minun omanvoitonpyyntini syy. Jos minä olisin myynyt 8 osakettani, siiloin kun olisin saanut 6,000 frangiani myötäjäisiksi, olisi hän nyt naimisissa. Mutta herranen aika, nehän kohosivat joka päivä, ja minä ajattelin itseäni, ensin halusin saada 600, sitten 800, sitten 1,000 frangia vuodessa, semminkin kun tyttäreni olisi saanut periä kaikki kerran. Ja ajatellapa, että minulla kerran, kun kurssi oli 3,000, oli 24,000 frangia, 6,000 frangin myötäjäiset ja 900 frangin vuosikorko itseäni varten! Ei, minä tahdoin 1,000 … eikö se ole tyhmää? Eikä nyt koko hökötys maksa 200 frangiakaan. Syy on minun kokonaan, parempi olisi ollut, jos olisin mennyt ja hukuttautunut!"
Caroline-rouva oli syvästi liikutettu, hän salli miehen puhua loppuun, vaikka hän olisi mielellään halunnut kuulla, mitä oli tapahtunut.
"Poissa, sanoitte? Mitä tarkotatte sanalla 'poissa'?"
Dejoie joutui hämilleen ja hänen kalpeat kasvonsa punastuivat hiukan.
"Niin, hän on poissa, kadonnut … kolme päivää sitten. Hän oli tutustunut erääseen herraan, joka asui meitä vastapäätä — oh, oikein hieno herra, siinä 40 korvissa — niin, ja sitten meni hän matkoihinsa."
Ja Dejoie'n selittäessä tapahtumaa ja etsiessä hämmennyksissään sanoja, ajatteli Caroline-rouva Nathalie'ta, pientä, hoikkaa vaaleaverikköä suurine, kylmine silmineen, jolla oli ollut tyynen itsekkäisyyden ilme kasvoillaan. Hän oli antanut isänsä jumaloida itseään ja ollut siveä, niin kauan kuin se oli hänelle edullista, niinkauan kuin hän toivoi tekevänsä hyvät kaupat ja pääsevänsä hallitsemaan kassaa miehensä kaupassa. Mutta elää köyhyydessä ja laahustaa eteenpäin isänsä kanssa, olla taas pakotettu ryhtymään työhön … ei, kiitos, hän oli saanut tarpeensa tästä sietämättömästä elämästä, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan. Ja hän oli lähtenyt aivan levollisesti tiehensä ja jättänyt isänsä oman onnensa nojaan.
"Hyvänen aika", jatkoi Dejoie, "eihän hänellä ollut juuri hauskaa minun luonani, sen myönnän, ja kun on hyvännäköinen, ei juuri mielihyvin heitä menemään nuoruuttaan ikävän elämän tähden. Mutta kaikessa tapauksessa oli hän kovin ankara minua kohtaan. Ajatelkaa, hän ei sanonut edes hyvästiä, ei kirjottanut sanaakaan, eikä luvannut kertaakaan tulla minua tervehtimään. Ulos ovesta … ja kaikki oli mennyttä. Näettehän itse, kuinka minun käteni vapisevat … minä en voi sille mitään, minä yhä etsin häntä kotoa. Olimmehan me ikäänkuin kasvaneet yhteen monina herran vuosina, enkä minä voi tottua ajatukseen, etten enää milloinkaan saa nähdä pientä tyttöraukkaani!"
Hän oli lakannut itkemästä, mutta hänen surunsa ja mielenliikutuksensa oli niin sydäntäsärkevä, että Caroline tarttui hänen molempiin käsiinsä, eikä voinut löytää muuta lohduttavaa sanaa kuin hokea kerta toisensa perästä:
"Dejoie raukka … Dejoie raukka!"
Caroline alkoi puhua Yleispankista johtaakseen hänen ajatuksensa toisaalle. Hän pyysi anteeksi Dejoie'lta, ettei ollut estänyt tätä ostamasta osakkeita, puhui ankarasti moittien Saccard'ista mainitsematta kuitenkaan hänen nimeänsä. Mutta nyt vilkastui ent. vahtimestari. Peliraivo oli kerran tarttunut häneen ja kuohui vielä.
"Herra Saccard! Ei, hän teki oikein estäessään minua myymästä! Liike oli oivallinen, me olisimme lyöneet kynsille niitä kaikkia, ellei olisi ollut petosta pelissä. Ah, rouva, olisipa meillä vain tirehtöörimme, niin tulisi toinen ääni kelloon. Sehän se oli meidän onnettomuutemme, että sulkivat hänet vankilaan. Eikä ole nyt ketään muuta, joka voisi meidät pelastaa. Minä sanoin juuri tuomarille, minä: 'antakaa meille tirehtöörimme, niin me uskomme hänelle viimeisen lanttimme, henkemme vielä kaupan päällisiksi, sillä hän on meille kuin Meidän Herramme itse. Hän tekee mitä tahtoo'."
Caroline-rouva katsoi häneen hämillään. Mitä? Ei vihan tai soimauksen sanaakaan? Siinä oli sokea, hehkuva usko. Mikä ihmeellinen mahti oli Saccard'illa ollutkaan suurten joukkojen yli, koska he vielä nytkin olivat valmiit ottamaan hänen ikeensä?
"Niin — sitä minä vain tulin sanomaan rouvalle — ja antakaa nyt anteeksi, että minä olen seissyt tässä lörpöttelemässä omia surujani. Kun tapaatte herra Saccard'in, niin sanokaa hänelle, että me edelleen seisomme hänen puolellaan."
Hän lähti horjuvin askelin ja yksin jäätyään Caroline'a melkein iletti koko olemassaolo! Tuo onneton vanha mies oli repinyt auki hänen sydänhaavansa, ja hänen vihansa tuota toista kohtaan, jota hän ei halunnut mainita, leimahti esiin kaksinkertaisin voimin. Mutta hänen täytyi hillitä tunteensa, sillä tuli uusia käyntejä. Muitten muassa tuli Jordankin, nuoren vaimonsa kanssa. He tulivat kysymään, eivätkö Maugendret tosiaankaan tulisi saamaan mitään osakkeistaan. Sielläkin oli onnettomuus auttamaton. Ennen kahta viimeistä kuukausiselvitystä omisti entinen tehtaanomistaja jo 75 osaketta, joista hän oli maksanut noin 80,000 frangia, mainio liikeyritys, koska ne kurssin ollessa 3,000 tekivät 225,000 frangia. Mutta surullisinta oli että hän innossaan ja sokeassa luottamuksessaan Saccard'in neroon oli yhtämittaa ostanut, ja nyt oli hänellä hirveitä erotuksia maksettavana, yli 200,000 frangin, hänellä ei ollut jälellä yhtään mitään, yksinpä hänen 15,000 vuosikorkonsakin, jota varten hän oli niin kauan raatanut, oli mennyt. He eivät edes olleet varmat, selviytyvätkö sittenkään, kun ovat myyneet kauniin huvilansa, josta he olivat niin ylpeilleet. Ja rouva Maugendre oli suurin syyllinen tähän onnettomuuteen.
"Ah, rouvaseni", selitti Marcelle, jonka ystävällisillä kasvoilla vastoinkäymisenkin hetkellä säilyi tuore nuorekas sulous, "ette voi kuvitellakaan, miten äiti on muuttunut! Hän joka oli viisas ja säästäväinen ja niin visusti tarkasti palvelijainsa ostoslaskut, — hän puhui viime aikoina vain sadoista tuhansista, hän yllytti isää, — niin isä oli arempi, hän oli aina valmis kuuntelemaan eno Chave'n vastaväitteitä. Ensi kerran tarttui kuume heihin, kun he lukivat finanssilehtiä; ensin tarttui se isään, mutta hän piti sen salassa, mutta kun äiti tempautui mukaan vannottuaan ensin kauan aikaa ikuista vihaa kaikkea pörssipeliä vastaan, niin oli kaikki kohta ilmiliekissä, eikä kestänyt kauaa. Eikö ole kauheaa, että peliraivo siihen määrin voi turmella viisaan ja vakavan väen?"
Samassa puuttui Jordan puheeseen naurahtaen eno Chave'lle, josta vaimo oli häntä muistuttanut.
"Olisittepa nähneet kapteenin keskellä tätä pauhinaa! Hän oli ennustanut kaiken, ja hän riemuitsi niska jäykkänä kankeassa sotilaskauluksessaan. Päivääkään ei hän ollut poissa pörssistä, harjotti pikku keinottelujaan käteismarkkinoilla, kuten hänen tapansa oli, ja meni kotiin varma pikku voitto taskussaan kuin siivo konttoriapulainen hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Hänen ympärillään satoi miljonia, mutta mikään ei järkyttänyt hänen rauhallisuuttaan, ilman kuumetta ja ilman kiihtymystä suoritteli hän pikku asioitaan ja käytti voiton omaksi mukavuudekseen. Hän on muita viisaampi, se vintiö, Nobet-kadun kauniilla tytöillä ei ole ollut vatsavaivoja hänen torttujensa ja makeistensa vuoksi."
Tämä hyvätuulinen kuvaus kapteeni Chave'sta houkutteli hymähdyksen molempien naisten huulille. Mutta aseman vakavuus valtasi heidät pian jälleen.
"Sitä pahempi, ystäväni", sanoi Caroline-rouva, "luulen, etteivät vanhempanne saa mitään osakkeistaan. Kaikki on mennyttä. Kurssi on nyt 30 frangia, pian alenee se 20:een, ehkä 5:een. Hyvänen aika, ihmis-raukat, heidän ijässään … miten heidän käy?"
"No, niin", vastasi Jordan, "me otamme heidät haltuumme. Eihän meillä vielä ole suuria itsellämmekään, mutta asemamme paranee, eikä heiltä tule puuttumaan kattoa päänsä päältä."
Häntä oli nimittäin seurannut onni. Niin monen vuoden tuloksettoman työn jälkeen oli hän vihdoin saanut romaaninsa erääseen sanomalehteen ja sitten oli eräs kustantaja julkaissut sen kirjana. Sillä oli ollut suuri menestys. Hän oli jo saanut siitä muutamia tuhansia frangeja, kaikki ovet olivat hänelle avoinna, hänet oli vallinnut palava työinto ja uskoi varmasti voittavansa kunniaa ja hyvän toimeentulon.
"Jollemme voisikaan ottaa heitä luoksemme, kykenemme joka tapauksessa vuokraamaan heille pienen asunnon."
Marcelle katseli häntä hellästi ja sanoi:
"Ah, Paul, Paul, miten hyvä sinä olet!"
Ja hän pillahti itkuun.
"Rakas lapsukaiseni, rauhottukaa", sanoi Caroline hämillään. "Elkää olko noin pahoillanne."
"Suokaa minun itkeä … en minä ole lainkaan pahoillani. Mutta kaikki on niin kovin muuttunut. Mennessäni naimisiin Paulin kanssa olisivat isä ja äiti olleet velvolliset maksamaan minun myötäjäiseni, joista he olivat niin paljon puhuneet. Sanoen tekosyyksi sen, että Paul ei omistanut mitään ja että minä tein suuren tyhmyyden halutessani pitää hänelle antamani lupauksen, eivät he antaneet meille ropoakaan. Mutta mitä hyötyä siitä heille on ollut? Jos he olisivat maksaneet minun myötäjäiseni, olisi se ainakin hyvässä tallessa, mutta nyt on pörssi niellyt kaikki tyyni."
Ennen lähtöään jutteli Jordan Caroline-rouvan kanssa lehdestä. Humoristisesti, vaikka tunsikin synnynnäistä vastenmielisyyttä liikeasioita kohtaan, kuvasi hän millainen ryöväriluola koko tuo laitos oli ollut. Koko "Toivon" toimitushuoneustossa jyskyi keinottelun jättiläisvasara aamusta iltaan. Koko henkilökunta toimittajasta vahtimestariin saakka pelasi; hän itse oli ainoa, joka ei peliä harjottanut, ja siitä syystä kaikki häntä syvästi halveksivat. Muuten oli Yleispankin sortuminen ja Saccard'in vangitseminen ollut lehden surma. Aputoimittajat olivat hajaantuneet kuin akanat tuuleen. Ainoastaan Jantrou yksin pysytteli vielä hylyn turvissa. Hän oli itsekin hylky; kolmen vuoden menestys oli kokonaan tuhonnut hänet. Hän oli tuhlannut rahansa ja ostellut kaikkea mahdollista. Hän muistutti nälkäistä raukkaa, joka pitkän paaston perästä syö itsensä kuoliaaksi päästessään katetun pöydän ääreen. Ja merkillisintä oli, — vaikkakin itse asiassa aivan johdonmukaista, — että vapaaherratar Sandorff nyt oli langennut tämän miehen syliin; hän oli joutunut aivan suunniltaan vararikon johdosta ja toivoen edes jotakin pelastavansa oli hän tarrautunut kiinni Jantrou'iin.
Kun Jordan mainitsi vapaaherrattaren nimen, kalpeni Caroline-rouva hiukan, mutta nuori mies, joka ei tiennyt, että nuo molemmat naiset olivat kilpailijoita, jatkoi:
"En ymmärrä mistä syystä hänestä on tullut Jantrou'in rakastajatar. Ehkä on hänellä ollut syytä luulla, että tämä toimittajana saa tietoonsa uutisia ennen muita. No, kaikessa tapauksessa, jos tuo Jantrou heittiö on kantanut kaunaa niitten potkujen johdosta, joita hän sai vapaaherrattaren isältä käydessään määräystä kerjäämässä, on hän nyt saanut kostaa. Tullessani eräänä päivänä toimistoon tiedustelemaan, olisiko mahdollista saada maksua työstään, satuin avaamaan nopeanlaisesti erään oven, ja silloin näin minä omin silmin, että Jantrou antoi vapaaherrattarelle aimo korvapuustin … ajatelkaa, tuo juopunut lurjus pahoinpitelee salonkinaista!"
Kärsivin ilmein viittasi Caroline häntä vaikenemaan. Hänestä tuntui, että tuo alennustila heittää likaa hänenkin päälleen. Marcelle tarttui hänen käteensä ja silitti sitä hyväillen.
"Elkää toki luulko, rouva, että olemme tulleet tänne teitä kiusaamaan.
Päinvastoin on Paul yhä herra Saccard'in puolella."
"Aivan niin!" huudahti nuori mies. "Hän on aina ollut hyvä minua kohtaan. En voi koskaan unohtaa, kuinka hän vapautti meidät tuon ilkeän Busch'in kynsistä. Ja hän on kaikessa tapauksessa sangen rakastettava ihminen. Kun tapaatte hänet, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että minä ja vaimoni tulemme aina säilyttämään hänet kiitollisessa muistossa."
Jordanien mentyä teki Caroline-rouva vihaisen liikkeen. Kiitollisuus? Minkä vuoksi? Siksikö, että Saccard oli saattanut Maugendre't häviöön? Jordan'it olivat aivan samallaisia kuin Dejoie. Ja luulisihan heidän toki jotain ymmärtävän! Carolinen viha kasvoi. Ei, oli mahdotonta antaa anteeksi, loka oli liian syvä. Jantrou'n vapaaherrattarelle antama korvapuusti ei voinut kelvata kostoksi Caroline-rouvan puolesta: Saccard oli turmellut kaiken ja kaikki!
Sinä päivänä oli hänen määrä käydä Mazaud'in luona noutamassa muutamia papereita, joita hän tarvitsi veljensä jutussa. Hän halusi myös tietää, mille kannalle vekselinvälittäjä aikoi asettua, jos hänet haastettaisiin todistajaksi. Hän ei kumminkaan voinut tavata Mazaud'ia, ennen kuin kello neljän tienoissa, pörssiajan perästä, ja kun hän vihdoinkin oli yksin, käytti hän yli puolitoista tuntia kokeillakseen niitä tietoja, joita hänellä jo oli hallussaan. Hän alkoi löytää yhtä ja toista raunioitten seasta.
Aluksi oli hän ihmetellyt, minne kaikki rahat olivat menneet. Olihan 200 miljonaa mennyt menojaan, ja jos toisia taskuja oli tyhjentynyt, oli toisten täytynyt täyttyä. Oli selvän selvää, etteivät vastapelaajat olleet nyhtäisseet kaikkea, ainakin kolmasosa oli solahtanut salaperäisiin reikiin. Sellaisten romahdusten sattuessa pörssissä on aivan kuin maa nielisi rahat; jokaisen sormiin tarttuu aina vähän. Gundermann lienee pistänyt taskuunsa 50 miljonaa, Daigrem'ont'in voitto lie ollut siinä 12-15 milj. korvilla. Sen lisäksi sanottiin markiisi Bohain'in kietasseen pari miljonaa vanhalla tempullaan: jättämällä maksamatta Mazaud'ille velkansa, joka oli syntynyt pankin puolella keinottelun kautta ja nostamalla kylmästi Jacoby'ltä vastapuolella voittamansa summan; mutta tällä kertaa oli Mazaud saanut kylläkseen ja vaikka hän tiesi, että markiisi tavalliseen heittiömäiseen tapaansa oli tehnyt irtaimisto-ostoja vaimonsa kanssa, vannoi hän haastattavansa tämän oikeuteen. Melkein kaikki Yleispankin hallinnon jäsenet olivat napanneet sievosia summia. Muutamat — kuten Huret ja Kolb — olivat myyneet hyvissä ajoissa, toiset — kuten Bohain ja Daigremont — olivat siirtyneet vihollisen puolelle vaaran hetkellä, puhumattakaan siitä, että eräässä viimeisistä yhtiökokouksista, kun yhtymä jo oli romahtamassa, oli myönnetty jokaiselle johtokunnan jäsenelle yli 100,000 frangin hyvitys.
Vekselivälittäjistä sanottiin Delaroque'n ja Jacoby'n voittaneen huomattavia summia. Senlisäksi kulki huhu, että Nathansohn oli kyninyt 3 milj. pelaamalla vastapuolella omaan laskuunsa, samalla kun hän pelasi pankin puolesta Saccard'in antamien määräysten nojalla. Häntä oli todellakin seurannut onni, pikku Nathansohn'ia! Hän sai pistää voiton taskuunsa tarvitsematta maksaa häviöitään, sillä niitten yli vedettiin risti.
Mutta summat olivat joka tapauksessa häilyviä, eikä Caroline voinut saada täyttä varmuutta, sillä pörssiasiat tapahtuvat aina salassa, eivätkä välittäjät kavalla liiketovereitaan. Niinpä hän esim. turhaan koetti saada selville, kuinka suuren summan Sabatani oli vienyt mukanaan kadotessaan viimeisen selvityksen jälkeen näkyvistä. Taaskin kauhea isku Mazaud'ille! Vanha juttu: epäilyttävä liiketoveri, joka aluksi otetaan vastaan epäluottamuksella, antaa pienen takuun 23,000 frangista ja keinottelee ensiaikoina sangen varovasti, kunnes vekselinvälittäjä unohtaa vähäisen vakuussumman ja joutuu jonkunlaiseen ystävyyssuhteeseen asianomaisen kanssa, joka häviää tehtyään jonkun konnankoukun. Samettisilmäinen Sabatani oli aivan yksinkertaisesti matkustanut johonkin toiseen Europan pääkaupunkiin — Berliniin, kerrottiin — jatkamaan siistiä ammattiaan, kunnes hänet oli unohdettu Parisissa ja uskalsi taas puikahtaa esiin ja alkaa vanhat petkutuksensa yleisen lauhkean suvaitsevaisuuden turvin.
Caroline-rouva yritti laatia luettelon Yleispankin aiheuttamista häviöistä. Sen kukistuminen oli sellainen onnettomuus, joka saattaa maan vapisemaan koko kaupungin alla. Rakoja repeili kaikkien pankin kanssa asioissa olleitten talojen perustuksissa, joka päivä puhuttiin uusista perheistä, pankkihuone toisensa jälkeen romahti ja kauhulla kysyttiin, mikä on oleva tämän kaiken loppuna. Mutta pankkiirien ja rahamiesten häviö ei koskenut häneen niin kipeästi, kuin kaikkien niitten ihmisraukkojen, osakkeenomistajien ja pelaajien kohtalo, jotka hän tunsi ja joista hän piti, ja jotka olivat uhrien joukossa. Dejoie-raukan, hullaantuneitten Maugendrien ja onnettomien Beauvilliers'ien kohtalot eivät olleet ainoat laatuaan; muuan toinen murhenäytelmä saattoi hänet epätoivoon: tehtailija Sédille oli edellisenä päivänä asetettu vararikkotilaan. Caroline oli nähnyt hänet hallinnossa ja hän oli saanut sellaisen vaikutuksen, että tämä mies oli kunniallinen. Oh, miten inhottava onkaan peliraivo! Kolmekymmentä vuotta oli tuo mies raatanut ja ahertanut, hän oli ahkeruudellaan ja rehellisyydellään kyennyt luomaan yhden Parisin vakavimpia ja kunnioitetuimpia liikkeitä, ja vajaan kolmen vuoden kuluessa oli hän repinyt alas sen rakennuksen, jonka rakentamiseen oli tarvittu niin kauan aikaa. Ja pörssi oli niellyt kaiken, kaiken, hänen hyvän nimensäkin! Onneton mies oli murtunut, kykenemätön alkamaan alusta, ja hänellä oli poika, josta köyhyys saattoi tehdä petkuttajan, sillä Gustave ajatteli vain huvituksiaan, hänellä oli jo 40 à 50,000 frangia velkoja ja hän oli sekaantunut vähemmän kunniallisiin vekselijuttuihin pitäessään yllä Germaine Coeur'ia.
Sitäpaitsi oli toinenkin köyhä raukka, jota Caroline sääli, vapaavälittäjä Massias, ja herra tietää, ettei hän yleensä ollut taipuvainen osottamaan hellyyttä sellaisia henkilöitä kohtaan. Mutta hän tiesi, kuinka tämä mies hyväntahtoisin kasvoin ja hymyilevin silmin laahusti ympäri Parisia kerjäämässä laihoja määräyksiä. Kuinka kovasti olikaan tämä tapaus koskenut häneen, juuri kun hän uskoi, että onni oli siirtynyt hänen sivulleen Saccard'in vanavedessä. Hän oli nyt herännyt unestaan ja makasi maassa lyötyjen joukossa. Hän oli velassa 70,000 frangia ja hän oli maksanut, vaikka hän olisi monien muitten tavoin saattanut sanoa, ettei pelivelkoja tarvitse maksaa; hän oli lainaillut ystäviltään, mennyt sitoumuksiin, joista joutui kärsimään koko ikänsä, hän oli tehnyt suuren ja tarpeettoman tyhmyyden, maksanut, vaikk'ei kukaan häntä siitä edes kiittänyt, kohottivatpa vielä olkapäitään hänen selkänsä takana. Ja hänen vihansa kääntyi yksinomaan pörssiä kohtaan, hän alkoi taas puhua tuosta "koiranelämästä" ja sanoi, että vain juutalainen kykeni siellä läpäsemään, mutta hän jatkoi samaa ammattiaan jouduttuaan kerran sen harjottajaksi, ja hän tunsi heikon toivon voittaa jonain kauniina päivänä, olihan hänellä muka terävä katse ja vankat koivet.
Mutta tuntemattomat, nimittämättömätkin uhrit löysivät Caroline-rouvan sydämessä osanottoa. Heidän lukunsa oli legio, heitä virui kaikissa ojissa ja pensaissa, jokaisen puun takana. Miten paljo äänettömiä murhenäytelmiä, miten monta pikku osakkeenomistajaa, jotka olivat sijottaneet koko omaisuutensa tähän pankkiin, entisiä ovenvartijoita, kalpeita vanhoja neitejä, jotka elivät kissojensa seurassa, pieniä maaseutukapitalisteja jykeine tapoineen, maaseutupappeja, vaatimattomia eläjiä, joitten menoarvio on niin rajotettu — niin ja niin paljon maitoon, niin ja niin suuri summa leipään —, että muutamien killinkien menetys voi aiheuttaa täydellisen romahduksen. Sadottain epätoivoisia kirjeitä oli saapunut Vendôme'sta, jossa Fayeux oli lisännyt sekamelskaa pakenemalla. Hänen hallussaan oli rahaa ja arvopapereita säilössä, hän oli pelannut niillä omaan laskuunsa ja nyt, kun hän oli hävinnyt, eikä halunnut maksaa, livisti hän tiehensä muutamia tuhansia kadosta säilyneitä frangeja mukanaan. Koko Vendôme'n jätti hän surun ja kyynelten valtaan. Kaikkialla tunkeutui onnettomuus pienimpiinkin, olkikattoisiin mökkeihin.
Vihdoinkin lähti Caroline Mazaud'in luo ja kulkiessaan pitkin katuja ajatteli hän, mitä kaikkia raskaita iskuja nuori vekselinvälittäjä oli saanut kestää viimeisten neljäntoista päivän kuluessa. Fayeux oli varastanut häneltä 300,000 frangia, Sabatani oli hänelle velkaa liki puolta enemmän, markisi Bohain ja vapaaherratar Sandorff kieltäytyivät maksamasta häviöitään, jotka yhteensä kohosivat miljonaan, Sédille'n vararikko vei häneltä melkein toisen mokoman, puhumattakaan Yleispankin nielemistä kahdeksasta miljonasta, ja pörssissä odotettiin joka hetki hänen romahdustaan. Kaksi kertaa oli levinnyt jo huhu, että hän oli jättänyt pesäluettelonsa. Ja keskellä näitä onnettomuuksia oli viimeinen isku kohdannut häntä: edellisenä päivänä oli hänen apulaisensa pikku Flory vangittu: häntä syytettiin 180,000 frangin kavalluksesta. Neiti Cluchu'n vaatimukset olivat kasvaneet päivä päivältä: ensin pikku juhlia, jotka eivät tulleet kovin kalliiksi, sitten avarampi asunto, jalokiviä ja kalleuksia, ja ne 10,000 frangia, jotka nuori mies oli voittanut Sadova-jutussa, olivat hänen onnettomuutensa, ne olivat sekottaneet hänen järkensä, hän oli nopeasti tuhlannut nämä vaivatta hankitut rahat, oli joutunut panemaan likoon suuria summia naisen edestä, jonka hän oli ostanut niin kalliista. Mutta merkillisintä jutussa oli, että Flory oli varastanut isäntäänsä maksaakseen velkansa toiselle vekselivälittäjälle; sangen omituinen kunniakäsite. Hän oli luultavasti toivonut voivansa peittää kavalluksen jonkun onnellisen keinottelun avulla tai oli hän ehkä joutunut aivan järjiltään peläten tulevansa heti erotetuksi toimestaan. Hän oli itkenyt kuin lapsi vankilassa, mielettömänä häpeästä ja epätoivosta, ja kerrottiin, että hänen äitinsä, joka oli saapunut Saintes'ista samana päivänä tervehtimään häntä, oli sairastunut surusta ja joutunut vuoteen omaksi.
Kohtalo … mikä hirveä mahti! ajatteli Caroline kulkiessaan pörssitorin poikki: Mazaud'in tarina oli sangen suuresti Yleispankin tarinaa muistuttava. Sama onni, sama voittokulku lyhyen ajan kuluessa. Koskaan ei liene ihminen ollut niin onnen suosima kuin tuo nuori vekselinvälittäjä. Ainoastaan 32 vuoden vanhana oli hän tullut suuren liikkeen päälliköksi. Hän oli itse hyvin rikas perittyään enonsa, hänellä oli kaunis vaimo, joka häntä jumaloi, kaksi rakastettavaa lasta, itse oli hän kaunis mies ja hänen asemansa pörssissä tuli päivä päivältä yhä edustavammaksi. Ja nyt syöksyi onnettomuus yht'äkkiä hänen ylitseen, hän seisoi kuilun reunalla, vain vilahdus, ja kaikki oli ohitse! Itse hän ei ollut keinotellut, hänen nuorekas työintonsa oli estänyt häntä siitä. Hän kaatui kunniallisessa taistelussa, koska oli ollut liian kokematon ja uskonut muista liian hyvää. Muuten tunsivat kaikki häntä kohtaan kunnioitusta ja myötätuntoa, ja sanottiin, että hän mielen tyyneydellä olisi voinut pelastautua uhkaavasta vaarasta.
Konttorissa huomasi Caroline heti, että asiat olivat huonosti, kaikkien kasvoilla kuvastui salainen levottomuus. Kassassa oli joukko ihmisiä odottamassa ja rahastonhoitajat suorittivat vielä ulosotettavia summia, vaikkakin jonkunverran epäröiden, ikäänkuin he jo olisivat nähneet rahalaatikon pohjan paljastuvan.
Berthier otti hänet vastaan, mutta hänkin oli kalpea ja alakuloinen.
"En tiedä, ottaako herra Mazaud teitä vastaan, rouvaseni. Hän ei ole oikein kunnossaan, hän on mennyt alas lepäämään hiukan."
Caroline sanoi, että hänen välttämättä täytyi tavata isäntää.
Berthier epäili, mutta pyysi lopulta häntä astumaan Mazaud'in työhuoneeseen.
"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, minä käyn kuulemassa…"
Työhuoneessa kiinnitti Carolinen huomiota siellä vallitseva erinomainen järjestys. Näytti siltä kuin Mazaud olisi käyttänyt koko yön ja aamupäivän tyhjentääkseen laatikot, hävittääkseen tarpeettomat paperit ja jaottaakseen tarpeelliset järjestykseen. Loputtoman surumielisyyden leima lepäsi koko tämän alastoman järjestyksen yllä.
Kohta saapui Berthier takasin.
"Soitin kaksi kertaa, enkä uskalla enempää. Ohikulkiessanne voitte itse yrittää. Mutta neuvoisin teitä tulemaan toisen kerran."
Carolinen täytyi siis luopua odottamasta Mazaud'ia; alaoven edessä pysähtyi hän hetkeksi ja ojensi kätensä soittokelloa kohden, mutta päätti kumminkin mennä matkoihinsa. Silloin kuuli hän äkkiä sisältä huutoa, itkua ja outoa melua. Ovi lensi auki ja muuan palvelija syöksyi alas portaita mutisten. "Oh, hyvä jumala … herra!" Caroline seisoi kuin naulittuna avoimen oven edessä, josta hirveä valitushuuto tunkihe ulos. Veri jähmettyi hänen suonissaan; ikäänkuin salaman välähdyksessä näki hän, mitä sisällä oli tapahtunut. Ensin aikoi hän paeta, mutta hänen oli mahdotonta tempautua irti, hänen täytyi sisälle, täytyi nähdä, täytyi itkeä yhdessä onnettomien kanssa. Hän astui sisään, kaikki ovet olivat auki ja hän saapui salonkiin saakka.
Kaksi palvelustyttöä — luultavasti kyökkipiika ja kamarineitsyt — seisoivat siellä kalpein kasvoin ja änkyttivät:
"Oh, herra jumala… herra! Jumala taivaassa!"
Paksujen silkkiverhojen välitse valoi talvenaurinko himmeää valoaan huoneeseen, jossa oli sangen lämmin, sillä suuria halkoja paloi kaminissa levittäen punaisen hohteen seinille. Pöydällä upeili mahtava ruusukimppu levittäen huoneeseen suloista tuoksua. Mazaud oli eilen lahjottanut vaimolleen nuo kukat. Oli kuin olisi tuoksunut se onni, rikkaus ja loiste, se rakkaus, joka oli asunut tämän katon alla. Ja kaminin punertavassa hohteessa lepäsi Mazaud sohvalla pää kuulan lävistämänä ja käsi suonenvedontapaisesti revolverinkahvaa puristaen; hänen edessään seisoi nuori vaimo; hänen huuliltaan tulvi keskeytymätön, villi epätoivon kirkuna ja täytti koko huoneen vaikerruksella. Sillä hetkellä kuin laukaus oli kajahtanut, oli hänellä ollut pieni nelivuotias poikansa sylissään; tämä oli kauhuissaan puristanut pienet kätösensä äidin kaulaan, ja kuusivuotias tytär piti lujasti kiini hänen hameestaan, painautui häntä vastaan, ja molemmat lapset kirkuivat kuullessaan äidin kirkuvan.
Caroline-rouva aikoi viedä heidät pois.
"Rouvaseni, pyydän … elkää seisko siinä enää kauempaa…"
Caroline vapisi, hän oli vähällä pyörtyä. Mazaud'in päästä valui veri vielä, putoili pisara pisaralta sohvan sametille ja siitä matolle muodostaen yhä kasvavan juovan. Carolinesta tuntui, että tuo veri virtasi häneen saakka, kostutti hänen jalkansa, ylti hänen käsiinsä saakka.
"Rouvaseni, pyydän, seuratkaa minua…"
Mutta onneton ei liikahtanutkaan; poika kaulassaan ja tytär lujasti vastaansa painautuneena seisoi hän niin hiljaa ja liikkumattomana, kuin ei mikään mahti mailmassa kykenisi irrottamaan häntä siitä. Kaikki kolme olivat vaaleahiuksisia ja maidonvalkeita, äiti melkein yhtä hentojäseninen ja yhtä viaton ilmeinen kuin lapset. Ja epätoivoissaan sen johdosta, että nyt oli äkkiä kuollut se onni, jonka piti kestää ikuisesti, pääsi yhä edelleen heidän huuliltaan kauhea kirkuna, jossa kuului kokonainen tuskien mailma.
Caroline lankesi polvilleen ja änkytti nyyhkyttäen:
"Oi, rouvaseni, te särjette sydämeni. Minä pyydän teitä, tempautukaa irti tästä näystä, seuratkaa minua viereiseen huoneeseen…"
Mutta ryhmä seisoi kuin kivettyneenä ja valitushuuto ei hetkeksikään vaiennut; se kaikui kuin poikasten huuto metsässä, kun metsästäjä on surmannut emän.
Caroline-rouva nousi ylös aivankuin mieletönnä. Hän kuuli askeleita, ääniä — varmaankin lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan, tai oikeudenpalvelija, joka tuli todentamaan kuolemantapauksen. Hän ei voinut kestää kauempaa, hän pakeni ja häntä seurasivat nuo kauheat huudot, jotka hän luuli kuulevansa vielä kadulla yli väen sorinan ja vaunujen jymyn.
Kallistui iltaan, tuntui kylmältä, mutta hän kulki hitaasti. Taas oli kaikki ilmielävänä hänen edessään, koko tuo kauhea hävitys, nuo 200 miljonaa, jotka olivat murskanneet niin monta onnetonta. Mikä salaperäinen voima oli sortanut äsken rakennetun kultaisen tornin soraksi? Samat kädet, jotka olivat rakennuksen korottaneet, näyttivät mielettömällä kiireellä hajottaneen sen, niin ettei jäisi kiveä kiven päälle. Kaikkialta kuului tuskan ja epätoivon huutoja, kaikkialla sortui taloja pauhinalla. Tuossa meni Beauvilliers'in perheen viimeinen maakaistale, Dejoie-raukan vaivalla ansaitut lantit, Sédille'n kukoistava liike, Maugendre'n vuosikorko, kaikki sortui kuiluun, jota ei kukaan voinut täyttää. Jantrou hukkui väkijuomiin, vapaaherratar Sandorff lokaan. Massias oli taas lauhkea koira, joka sai keppiä, hän oli ikiajoiksi naulattu pörssiin velkoineen, pikku Flory istui vankilassa varkaana. Sabatani ja Fayeux pakenivat poliisi kintereillään, ja kaikkein surullisin oli tuo tuntemattomien uhrien armeija, jotka tämä romahdus oli pakottanut kerjuusauvan varaan, ja jotka nyt vaelsivat ympäri vilusta väristen ja itkien nälkäänsä. Ja kuolema — itsemurha, pistolinlaukaukset, jotka kajahtelivat kaikilta Parisin kulmilta — Mazaud pää murskana maaten keskellä loistoa ja ruusujen tuoksua samettisohvallaan ja hänen vaimonsa ja lapsensa, jotka ulvoivat tuskasta.
Ja kaikki viime viikkojen kokemukset täyttivät hänen sydämensä kauhulla Saccard'ia kohtaan, joka yksin oli syyllinen tähän onnettomuuteen. Hän kirosi tämän ja hänen vihansa, jota hän tähän saakka oli hillinnyt, puhkesi nyt täyteen voimaansa. Ja hänen veliraukkansa, tuo naivi työihminen, joka oli niin oikeamielinen ja rehellinen, ja nyt oli saanut lähtemättömän tahran nimeensä…! Saccard ei ansainnut anteeksiantoa, ei yksikään ääni saanut kohota hänen puolustuksekseen, ei kukaan saanut ajaa hänen asiaansa, eivät edes ne, jotka yhä edelleen luottivat häneen, eivätkä nekään, jotka tunsivat vain hänen hyvän sydämensä … hänen piti kuolla yksinäisenä ja halveksittuna!
Caroline-rouva katsahti ylös. Hän oli tullut torille ja näki pörssin edessään. Pimeys lankesi, talvitaivaan usva levisi punertavana savuna rakennuksen taakse. Harmaa, kolkko palatsi piirtyi tätä taustaa vastaan hiljaisena ja autiona viimeisen onnettomuuden jälkeen, avoinna kaikille taivaan tuulille, kuin nälänhädän perästä tyhjentynyt varastoaitta. Oli raivonnut tuo kohtalokas, ajottain ilmestyvä rutto, joka joka kymmenes tai viidestoista vuosi hävittää markkinat ja sortaa seudun raunioiksi. Tarvitaan vuosia, ennenkuin luottamus palaa, ennenkuin suuret pankkihuoneet kohoavat jälleen, kunnes peliraivo taas puhkeaa ja aiheuttaa uuden pulan. Mutta näköpiiriä pimittävän novan takana luuli Caroline-rouva kuulevansa kumean ryskeen, joka ennustaa pikaista mailmanloppua.