Raha: Romaani

by Émile Zola

XII.

Alustavat tutkimukset kestivät niin kauan, että seitsemän kuukautta oli jo kulunut Saccard'in ja Hamelin'in vangitsemisesta, ilman että heidän asiansa vielä oli ollut esillä oikeudessa. Oltiin syyskuun puolivälissä ja sinä maanantaipäivänä oli Carolinen, joka kävi veljeään tapaamassa kaksi kertaa viikossa, määrä kello kolmen aikaan lähteä tutkintovankilaan. Hän ei koskaan ollut maininnut Saccard'in nimeä, yli kymmenen kertaa oli hän kieltäytynyt suostumasta Saccard'in pyyntöön tulla tätä tapaamaan. Hänelle, jolla oli niin ankarat oikeuskäsitteet, oli tuo mies kuollut. Caroline toivoi edelleen voivansa pelastaa veljensä, hän oli aina iloinen kohdatessaan tämän, puheli puuhistaan ja toi aina mukanaan kimpun veljen mielikukkia.

Caroline seisoi juuri järjestelemässä muutamia punaisia neilikoita, kun vanha Sofia, ruhtinatar d'Orvideo'n kamarineiti, toi sellaisen tervehdyksen, että hänen emäntänsä halusi puhua Caroline-rouvan kanssa niin pian kuin mahdollista. Caroline ei ollut nähnyt ruhtinatarta moniin kuukausiin, sillä hän oli eronnut työkodin sihteerin toimesta heti Yleispankin romahduksen jälkeen. Hän kävi kodissa vain joskus tapaamassa Victor'ia, joka näytti verrattain rauhallisesti mukautuvan talon ankaraan kuriin, vaikka hän kuljeskelikin yhä ivallinen hymy kaidoilla kasvoillaan. Caroline aavisti heti, että ruhtinatar halusi puhua hänen kanssaan Victor'ista.

Nyt oli ruhtinatar d'Orvideo'n vihdoin onnistunut päästä häviöön. Hän oli tarvinnut vajaan kymmenen vuotta jättääkseen takasin köyhille ruhtinaan jälkeen saamansa perinnön, 300 miljonaa, jotka oli varastettu herkkäuskoisten osakkeenomistajain taskuista. Ensimäisten sadan miljonan hävittämiseen oli kulunut viisi vuotta, mutta loppujen 200 miljonan kuluttaminen oli käynyt nopeammin, vajaassa neljässä vuodessa oli hän saanut ne sijotetuiksi suurella loistolla rakennettuihin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Niin, olipa hän päässyt sellaiseen hämmästyttävään tulokseen, että oli haastettu oikeuteen muutamien satojen tuhansien frangien velassa, jota hänen asiamiehensä ei saanut millään muotoa kokoon, niin oli suunnaton omaisuus perinpohjin hävinnyt mailman tuuliin. Portille oli naulattu ilmotus: talo oli myytävänä, se oli viimeinen luudan vetäisy, se hävittäisi ainiaaksi viimeisetkin jäljet noista kirotuista rahoista, joita ruhtinas oli kerännyt lian ja veren seasta.

Sofia oli odottamassa Carolinea yläkerrassa viedäkseen hänet ruhtinattaren luo. Vanha uskollinen palvelija oli suunniltaan ja riiteli päivät umpeensa. Olihan hän muka aina sanonut, että ruhtinatar saisi turvautua kerjuupussiin. Olisihan rouva kernaammin voinut mennä naimisiin ja saada lapsia, nehän olivat ainoat, joista hän piti. Sofialla itsellään ei ollut valittamisen syytä, sillä hän oli jo aikoja sitten saanut 2,000 frangin elinkoron, joilla varoilla hän asettuisi asumaan synnyinseudulleen. Mutta hän aivan raivostui ajatellessaan, ettei ruhtinatar edes ollut jättänyt ainoaan ravintoonsa, maitoon ja leipään tarvittavia lantteja. Tästä johtui alituisia riitoja. Ruhtinatar vastasi, että hän kuukauden perästä tarvitsi vain nunnanhuivin, sillä hän aikoi mennä luostariin erääseen karmeliittiluostariin, jossa jo kauan oli ollut paikka avoinna häntä varten, ja sitten olisivat portit ikiajoiksi suletut hänen ja mailman välillä. Hän saavuttaisi ikuisen rauhan!

"Rouvaseni", kajahti ruhtinattaren lempeä ääni Caroline'n astuessa hänen köyhästi sisustettuun huoneeseensa, "halusin itse tehdä teille ilmotuksen, jonka sain tänä aamuna. Asia koskee Victor'ia!"

Caroline-rouvan sydän löi kiivaasti. Ah, tuo onneton lapsi, jota isä nimenomaisesta lupauksestaan huolimatta ei ollut käynyt katsomassa niitten kuukausien aikana, joina hän oli tietänyt tämän olemassaolosta, ennen vankilaan joutumistaan! Ja häntä, joka ei tahtonut ajatella Saccard'ia, muistutettiin tästä lakkaamatta, koska hän oli luvannut tulla hänen lapsensa äidiksi.

"Eilen tapahtui kauheita asioita", jatkoi ruhtinatar, "rikos, jota ei voi koskaan sovittaa."

Ja nyt kertoi hän jääkylmällä äänellään säädyttömän jutun. Victor oli viime päivinä maannut sairassalissa, koska hän valitti päänsärkyä. Lääkäri oli epäillyt häntä tekosairaaksi, mutta olihan pojalla todellakin joskus ollut hermokipuja. Eilen oli Alice Beauvilliers tullut laitokseen auttamaan laupeudensisaria lääkekaapin järjestämisessä, joka kaappi sijaitsi tyttöjen ja poikain sairassaleja erottavassa huoneessa. Poikien salissa oli Victor tätä nykyä ainoa potilas. Nunna poistui hetkeksi ja hämmästyi kovin, kun ei palatessaan tavannutkaan Alice'a. Odotettuaan hetkisen alkoi hän etsiä, ja hänen hämmästyksensä lisääntyi kun hän huomasi poikien salin oven olevan lukossa sisältäpäin. Mitä siellä tapahtui? Hän meni sinne toista tietä ja hän aivan jähmettyi kauhusta huomattuaan, mitä siellä oli tapahtunut: nuori tyttö makasi pyörtyneenä sängyssä, puoli tukehtuneena, nenäliina sullottuna suuhun, raiskattuna, pahoinpideltynä mitä ruokottomimmalla tavalla. Victor oli kadonnut; hän oli luultavasti paennut kohta teon tehtyään. Kukaan ei käsittänyt, miten sellainen tapaus oli voinut sattua, ilman että kukaan oli kuullut äännähdystäkään, kuinka tuo pieni villielukka vajaan kymmenen minuutin kuluessa oli ehtinyt tehdä tekosensa ja hävitä jäljettömiin. Hän ei ollut piiloutunut taloon, siitä oltiin varmat, sillä oli etsitty kaikkialta.

Alice vietiin kotiin äitinsä luokse, missä hänet laskettiin vuoteeseen; hän nyyhkytti ja itki ja hänellä oli kova kuume.

Caroline-rouva luuli veren hyytyvän suonissaan, kuullessaan tämän kertomuksen. Tuskallinen ajatusyhtymä johti hänen mieleensä tavan, jolla Victor itse oli tullut mailmaan, Saccard'in väkivallanteon rue de la Harpe'n varrelle. Ja nyt raiskasi Victor ensimäisen tytön, jonka kohtalo toi hänen tielleen.

"Minä en tahdo moittia teitä, rouvaseni", lopetti ruhtinatar, "olisi väärin vyöryttää teidän kannettavaksenne pienintäkään edesvastuuta. Mutta täytyy tunnustaa, että olitte valinnut kelvottoman suojatin…"

Caroline-rouva tarttui hänen käsiinsä, puserti ja suuteli niitä; hänen sydämensä täytti katumus ja kärsimys, niin että hän vaivoin sai sanaa suustaan.

"Elkää sanoko minua viattomaksi, rouva … minä olen suuri rikollinen. Lapsi raukka, minä haluan tavata häntä … menen heti etsimään hänet käsiini."

Hän poistui. Ruhtinatar ja Sofia ryhtyivät taas pakkaamaan tavaroita; heidän täytyi nyt erota 40 vuoden yhdyselämän jälkeen.

Kaksi päivää ennen tuota kauheaa tapausta oli kreivitär de Beauvilliers vihdoinkin päättänyt jättää talonsa velkojilleen. Kenties ei hän vieläkään olisi antanut perään, ehkä olisi hän yrittänyt säilyttää näennäisen loiston, kunnes hänen isiensä katto olisi sortunut hänen päänsä päälle, jollei häntä olisi kohdannut uusi onnettomuus. Hänen poikansa Ferdinand, viimeinen Beauvilliers, joka oli astunut paavin palvelukseen, koska hän ei voinut löytää mitään tointa synnyinmaassaan, oli kuollut Romassa sangen epäkunniakkaan kuoleman, yksinkertaisesti verenvähyyteen. Silloin oli onnettoman äidin sydämeen tullut loppumaton tyhjyys, hänellä ei ollut enää voimia taistella nimensä kunnian puolesta. Vanha talo myytiin, hevonen samoin, ainoastaan vanha kyökkipiika jäi jälelle, hän kulki likainen esiliina edessään ostamassa ruokaa: kahden sou'n edestä voita ja litran kuivattuja papuja; kreivitär nähtiin kaduilla likaisessa hameessa ja vuotavat kengät jalassaan. He olivat vuokranneet suuren, melkein tyhjän huoneen alkovineen, josta kaksi kapeaa sänkyä häämötti, ja kun he sulkivat alkovin ovet, jotka olivat verhotut samallaisilla seinäpapereilla kuin huonekin, oli huone olevinaan salonki, ja se lohdutti heitä hiukan kurjuudessaan.

Mutta kreivitär oli ollut tuskin pari tuntia uudessa asunnossaan, kun hän sai odottamattoman vieraan. Alice oli luultavasti lähtenyt jonnekin ulos.

Tulija oli Busch, hän katsoi nyt ajan tulleen saapua 10,000 frangin velkakirjansa kanssa, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille. Hän katseli ympärilleen tuossa enemmän kuin köyhässä huoneessa ja pelästyi; oliko hän viivytellyt liian kauan? Leski oli kovin niukoissa varoissa. Ja hän selitti asian kierrellen ja kaarrellen hätääntyneelle kreivittärelle. Olihan se kreivin nimikirjotus, eikö totta? Juttua ei voinut peitellä: kreivi oli ollut suhteissa nuoreen tyttöön ja hän oli kai antanut velkakirjan päästäkseen tästä eroon. Liikemiehenä ei hän halunnut salata kreivittäreltä, ettei tämä viidentoista vuoden kuluttua enää ollut velvollinen maksamaan. Mutta hän oli vain Léonie Cron'in asiamies, hän tiesi, että Léonie aikoi vetää asian oikeuteen ja toimeenpanna kauhean häväistysjutun, jollei hänen vaatimuksiaan täytettäisi.

Kreivitär istui kuoleman kalpeana, haudastaan nouseva ilkeä menneisyys saattoi hänet epätoivoon, eikä hän voinut käsittää, miksi asianomaiset olivat niin myöhään kääntyneet hänen puoleensa. Busch keksi selityksen: velkakirja oli kadonnut ja löytynyt vasta aivan äskettäin erään kirstun pohjalta. Ja kun kreivitär kieltäytyi ryhtymästä asian suhteen toimenpiteisiin, hyvästeli Busch edelleen yhtä kohteliaana, sanoi, että hän tulisi takasin asianomistajansa kanssa varmasti maanantaina tai tiistaina.

Ja maanantaina, kun kauhea onnettomuus oli kohdannut Alicea ja hänet oli tuotu kotiin kuumehoureissa ja äitiraukka istui itkien hänen vuoteensa vieressä, ei kreivitär de Beauvilliers enää lainkaan muistanut siivotonta miestä juttuineen. Mutta kun Alice juuri oli nukkunut, tuli Busch takasin, tällä kertaa suojattinsa Léonie Cron'in seurassa.

"Rouva kreivitär", sanoi hän, "tässä on kyseessä oleva henkilö; tästä asiasta täytyy tulla loppu."

Nähdessään tuon naisen tunsi kreivitär kylmän väristyksen käyvän ruumiinsa läpi. Nainen oli puettuna mitä loistavimpiin väreihin, takkuinen otsatukka riippui silmäkarvojen yllä, kasvot oli ränsistänyt kymmenen vuoden prostitutioni. Ja vaikka kreivitär niin monta kertaa oli saanut unhottaa ja antaa anteeksi, tunsi hän kuitenkin naisellisen ylpeytensä loukatuksi. Oh, jumala, tuollaisenko olennon vuoksi oli kreivi häntä pettänyt!

"Tästä täytyy tulla loppu", kertasi Busch, "sillä suojattini on kovin ankarassa komennossa Faydeau-kadulla."

"Faydeau-kadulla?" toisti kreivitär.

"Niin, hän on … no niin, suoraan sanottuna, hän on siellä tyttöpaikassa."

Kauhuissaan, vapisevin käsin meni kreivitär sulkemaan alkovin, jonka toinen oven puolisko oli avoinna. Alice oli juuri liikahtanut peitteen alla.

Busch jatkoi:

"Kreivitär ymmärtää kyllä … neiti Cron on antanut asian minun huolekseni ja minä olen hänen asiamiehensä. Senvuoksi halusin minä, että hän itse tulisi tänne selittämään, miten asianlaita oikeastaan on. No, Léonie, antaapa kuulua!"

Tämä epäili, mutta kun hänen mieleensä johtuivat ne 1,000 frangia, jotka Busch oli luvannut hänelle, sai hän vihdoin rohkeutta puhua. Ja käheällä viinaäänellään alkoi hän kertomuksensa Busch'in levittäessä velkakirjan nähtäväksi:

"Aivan oikein, siinä on paperi, jonka herra Charles kirjotti minulle. Minä olen ajomies Cron'in tytär, 'Sarvi-Cron'in', kuten häntä kutsuttiin, rouva kai muistaa hänet? Ja Charles-herra riippui aina kintereilläni, eikä antanut minulle koskaan rauhaa. Se harmitti minua, sillä kun ollaan nuoria, ei juuri välitetä ukoista. Mutta sitten kirjotti hän minulle eräänä iltana tämän paperin houkuteltuaan minut kanssansa talliin…"

Kreivitär kärsi kauheita tuskia, mutta salli kuitenkin hänen puhua. Silloin luuli hän kuulevansa valittavan äänen alkovista. Hän teki tuskaisen liikkeen.

"Olkaa hiljaa!"

Mutta Léonie oli päässyt vauhtiin ja hän halusi puhua suunsa puhtaaksi.

"Ei ole kunniakasta pettää nuorta siivoa tyttöä, kun ei kerran aio pitää sanaansa. Niin, rouva, teidän herranne Charles oli roisto, sen sanovat kaikki naiset, joille minä olen tämän jutun kertonut, ja minä voin mennä vaikka valalle, että rumemman tytön kuin minut olisi hän saanut häväistä."

"Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa!" huusi kreivitär vihoissaan ja ojensi kätensä ikäänkuin lyödäkseen häntä, jollei hän vaikenisi.

Léonie pelästyi ja nosti ylös kyynärpäänsä ikäänkuin suojellakseen itseään korvapuustilta; hän näytti olevan sellaiseen tottunut. Kauhea hiljaisuus vallitsi, vain alkovista kuului heikko, nyyhkivä valitus.

"Mitä te oikeastaan tahdotte?" kysyi kreivitär vihdoin vapisten ja tukahtuneella äänellä.

Nyt puuttui Busch puheeseen.

"Hän tahtoo luonnollisesti saada rahansa. Ja tyttöraukan väite on vallan oikea siinä suhteessa, että kreivi on kohdellut häntä sangen huonosti. Se on suorastaan petosta."

"En koskaan maksa teille sellaista velkaa."

"No, siinä tapauksessa otamme ajurin ja ajamme täältä suoraan Oikeuspalatsiin, jossa minä jätän sisälle jo etukättä laatimani haasteen — tässä se on — ja kaikki, mitä neiti Léonie nyt on puhunut, seisoo siinä."

"Mutta tämä on inhottavaa kiristystä. Te ette voi menetellä tuolla tavoin."

"Kyllä, rouvaseni, juuri niin aion minä tehdä tuossa paikassa.
Liikeasia on liikeasia."

Kreivittären valtasi sanomaton väsymys ja hervottomuus. Hän puristi kätensä ristiin ja sammalsi:

"Mutta ettekö te huomaa, kuinka köyhiä me olemme! Katsokaa, eihän meillä ole mitään, huomenna ei meillä kenties ole ruuanpalaa syödäksemme. Mistä te luulette minun saavan kokoon 10,000 frangia? Oh, Jumalani!"

Busch hymyili, hän oli tottunut harjottamaan pyyntiään raunioilla.

"No, tuollaisilla hienoilla naisilla on aina varoja. Ken etsii, se löytää."

Kamiinilla oli hän huomannut vanhan koristeaskin, jonka kreivitär oli asettanut sinne purkaessaan kirstunsa, ja hän oli varma, että siellä oli jalokiviä. Hänen silmänsä loistivat himokkaasti, kreivitär seurasi hänen katseensa suuntaa ja ymmärsi hänen ajatuksensa.

"Ei, ei", huusi hän, "koristukseni, ei koskaan!"

Hän otti askin, ikäänkuin olisi halunnut puolustaa sitä. Nuo koristeet, jotka olivat niin kauan kulkeneet perintönä hänen suvussaan ja jotka hän oli säilyttänyt suurimpienkin taloudellisten vaikeuksien kohdatessa, olivat kuuluneet tyttären myötäjäisiin, ja olivat nyt ainoat ja viimeiset, joihin hän voi turvata äärimäisen hädän tullessa.

"Ei koskaan! Ennemmin kuolen!"

Samassa avautui ovi ja Caroline-rouva astui sisään. Hän pysähtyi hämmästyneenä nähdessään näytelmän, jonka todistajaksi hän joutui. Parilla sanalla pyysi hän kreivittäreltä anteeksi, että oli häirinnyt, ja aikoi juuri poistua, kun kreivitär teki pyytävän liikkeen, jonka hän ymmärsi. Hän vetäytyi siis huoneen nurkkaan, samalla kun Busch pani hatun päähänsä ja Léonie vetäytyi ovea kohden yhä enemmän hämillään.

"Niin, siinä tapauksessa ei meillä ole muuta tehtävää kuin mennä tiehemme…"

Mutta hän ei mennyt. Hän alkoi saman asian alusta ja entistä raa'emmin sanoin.

"Hyvästi sitten, rouva kreivitär", sanoi hän lopuksi, "nyt ajamme oikeuspalatsiin. Koko tämä juttu tulee kolmen päivän kuluttua sanomalehtiin. Siihen olette itse syypäitä."

Sanomalehtiin! Tuo kauhea häväistysjuttu juuri nyt, kun heidän vanha talonsa oli menetetty! Suvun kunnia piti kuitenkin pelastaa. Hän avasi koneellisesti laatikon; se sisälsi korvarenkaat, rannerenkaan ja kolme sormusta, briljantteja ja rubineja antiikkista tekoa.

Busch läheni nopeasti ja hänen silmiinsä ilmestyi loistava, hyväilevä ilme.

"Ei nuo riitä 10,000 frangiin. Saanko nähdä ne?"

Ja hän otti koristeet, yhden erältään, ja piti niitä valoa vastaan paksujen himosta värisevien sormiensa välissä. Jalokivet olivat hänen suurin heikkoutensa.

"Kuusi tuhatta frangia!" sanoi hän vihdoin huutokauppurin kovalla äänellä… "No niin, me saamme tyytyä 6,000 frangiin."

Mutta tämä uhri oli kreivittärelle liian suuri. Hänen harminsa ja epätoivonsa puhkesi uudestaan valloilleen, hän veti koristeet puoleensa, puristi ne suonenvedontapaisesti käsiinsä. Polttavat kyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmistään ja juoksivat poskia pitkin, hänen kasvoillaan oli niin rajattoman epätoivon ilme, että Léonie Cron'kin joutui aivan suunniltaan säälistä ja alkoi nykiä Busch'ia takin liepeestä saadakseen hänet mukanaan huoneesta. Mutta Busch katseli tätä kohtausta rauhallisena, hän oli nyt varma voitostaan, sillä hän tiesi kokemuksesta, että kyynelvirta on naisten viimeinen tahdonilmaus, sen perästä on ylivoima hänen.

Kenties olisi tätä tuskallista kohtausta kestänyt kauemminkin, jollei samassa alkovista olisi kuulunut tukahutettuja nyyhkytyksiä ja Alice'n ääni: "Äiti, ne ottavat minulta hengen! Anna heille kaikki, anna heidän viedä kaikki … oh, äiti, saata heidät menemään matkoihinsa. Ne vievät minulta hengen!"

Kreivitär teki toivottoman liikkeen. Hänen tyttärensä oli siis kuullut kaikki, hänen tyttärensä oli kuolemaisillaan häpeästä. Hän sinkosi koristeet Busch'ille, antoi hänelle tuskin aikaa laskea kreivin velkakirjan pöydälle, ajoi hänet kiivaasti ovesta ulos Léonie'n perästä, joka oli hävinnyt. Sitten avasi hän alkovin oven, heittäytyi tytärraukkansa vuoteen yli ja itki tämän kanssa yhdessä.

Caroline-rouva oli liikutettu ja aikoi hetkisen kuluttua puuttua asiaan. Mutta hän oli kuullut tuon ruokottoman jutun ja mitä voi tehdä häväistysjuttua välttääkseen? Sillä hän tiesi, että Busch oli mies, joka pani uhkauksensa täytäntöön. Hän mietti hetkisen, mitä hänen pitäisi tehdä. Vihdoin astui hän alkoviin avoimin sylin, kyyneleet silmissä. Siellä alastomassa, kurjassa alkovissa makasivat nuo vanhan mahtavan suvun viimeiset vesat muserrettuina ja kuihtuvina. Molempien kyynelet valuivat pysähtymättömänä.

Caroline ei sanonut sanaakaan, hän sulki heidät syliinsä, puristi heidät lujasti rintaansa vastaan ja itki yhdessä heidän kanssaan; se oli ainoa, mihin hän kykeni. Ja molemmat onnettomat ymmärsivät häntä, heidän kyyneleensä vuotivat yhä, mutta eivät enää yhtä katkerina. Vaikkei ollutkaan enää mitään lohdutusta, täytyi heidän kumminkin elää, elää kaikesta huolimatta.

Tultuaan ulos kadulle tapasi Caroline-rouva Méchain'in. Tämä oli luultavasti odottanut häntä ja alkoi heti puhua Victor'ista. Kun Saccard oli kieltäytynyt maksamasta hänelle 4,000 frangia, oli hän suuttunut kovin ja vaaninut tilaisuutta ottaakseen asian uudestaan esille; nyt oli hän saanut kuulla hiljan sattuneesta tapahtumasta ja luultavasti oli hänellä suunnitelma valmiina, koskapa hän selitti Caroline-rouvalle, että hän aikoi antaa etsiä Victor'ia. Eihän sopinut pojan antaa mennä tärviölle, hänen taipumuksillaan lopettaisi hän tiensä kuritushuoneessa. Ja kun hän puhui, katselivat hänen pienet porsaan silmänsä Caroline'a murskaavin ilmein; hän oli aivan varma, että jos hän saisi pojan kiinni, voisi hän kiristää Caroline'lta lisää rahoja.

"Niin, rouvaseni, se on päätetty asia, minä teen mitä voin. Jos haluatte kuulla, miten se käy, niin voitte pistäytyä herra Busch'in luo, minä olen siellä joka päivä neljän ajoissa."

Caroline palasi asuntoonsa sangen levottomana. Niin, se on aivan totta, miten paljon pahaa tuo nuori villielukka saattaisikaan tehdä, jos hän saisi vapaasti kuljeskella ihmisten joukossa? Hän söi nopeasti aamiaista ja päätti sitten ajaa työkotiin kuulemaan, oliko siellä saatu tietoja karkulaisesta. Mutta tiellä pisti hänen päähänsä, että ehkä sittenkin olisi parasta mennä Maxime'n luo ja koettaa taivuttaa hänet tekemään jotain Victor'in hyväksi, joka kaikessa tapauksessa oli hänen veljensä. Hän oli ainoa, joka vielä oli rikas, ja siis ainoa, joka kykeni tekemään jotain tässä asiassa.

Caroline kulki pitkän huonerivin lävitse ja vasta sänkykamarissa tapasi hän Maxime'n kahden suuren matka-arkun välistä, joihin palvelija latoi mitä hienoimpia liinavaatteita, aivankuin morsiuskapioita.

Huomattuaan Caroline'n sanoi Maxime kovalla, jääkylmällä äänellä:

"Vai niin, tekö? Tulette juuri parahiksi, minun ei tarvitse kirjottaa teille. Olen saanut tarpeekseni ja matkustan."

"Matkustatte?"

"Niin, tänä iltana, aion viettää talven Neapelissa."

Ja viitattuaan palvelijan menemään, jatkoi hän:

"Luuletteko ehkä, että minusta on hyvinkin mieluista omistaa isä, joka istuu vankilassa! En aio todellakaan jäädä tänne odottamaan, kunnes hänet tuomitaan kuritushuoneeseen. Minä, joka inhoan matkoja! Mutta onhan Neapelissa hyvä ilmanala!"

Rouva Caroline uskalsi esittää asiansa.

"Tulen taas pyytämään palvelustanne."

Hän kertoi Victor'in väkivallanteosta ja paosta, lausui pelkonsa, ettei tämä ehkä olisi pojan viimeinen rikos.

"Me emme voi jättää häntä oman onnensa nojaan. Auttakaa minua, ponnistelkaamme yhdessä!"

Maxime keskeytti hänet kalmankalpeana ja vapisten kauhusta, ikäänkuin hän olisi tuntenut likaisen rikolliskäden laskeutuvan olkapäälleen.

"Tätä vielä puuttui! Isä varas, veli murhaaja! Olen viipynyt liian kauan, minun olisi pitänyt matkustaa viikko sitten, kuten aioin. On inhottavaa, inhottavaa saattaa mies sellainen kuin minä mokomaan asemaan!"

Kun Caroline piti päänsä, kävi hän epäkohteliaaksi.

"Jättäkää minut rauhaan! Koska haluatte saattaa itsellenne tarpeettomia suruja, niin pitäkää hyvänänne! Olen varottanut teitä, on aivan oikein teille, että saatte itkeä. Mutta minä puolestani … ennemmin kuin uhraan hiuskarvaakaan koko tuon roskan tähden, saavat he joutua katuojaan … kernaasti minun puolestani!"

Caroline oli noussut.

"Hyvästi siis!"

"Hyvästi!"

Ja lähtiessään kuuli hän Maxime'n huutavan taas kamaripalvelijaansa ja ryhtyvän tyynesti matkalaukkujen täyttämiseen. Kun nuori mies pakeni unhottaakseen kaiken ja viettääkseen laiskaa elämää Neapelin sinisen taivaan alla, näki hän ajatuksissaan toisen veljen pimeänä iltana harhaavan nälissään veitsi kädessä jossakin kaukaisilla esikaupungin kujilla. Eikö siinä ollut todistus siitä, että raha on samaa kuin kasvatus, terveys ja äly? Ihmiset ovat yhtä likaisia sisältään, sivistys antaa vain taidon haista hyvältä ja elää moitteettomasti.

Kun Caroline-rouva saapui työkotiin, valtasi hänet outo vastenmielisyys nähdessään kaiken tuon loiston ja ylellisyyden. Mitä varten olivat nuo ylpeät rakennukset, komeat leikkikentät, portaat ja käytävät, jotka olisivat kelvanneet kuninkaalliseen linnaan? Mitä varten koko tuo suuremmoinen hyväntekeväisyys, jollei edes sellaisessa ympäristössä voitu parantaa onnetonta olentoa, kasvattaa turmeltunutta lasta kelpo ihmiseksi, joka osaa erottaa hyvän ja pahan?

Laitoksesta ei Caroline saanut mitään uusia tietoja. Victor oli ikäänkuin jäljettömiin kadonnut suuren kaupungin vilinään.

Veljensä tapasi hän tällä kertaa sangen alakuloisena. Ensi aikoina ei Hamelin ollut voinut uskoa, että mikään vakavampi vaara uhkasi häntä. Hänen puolustuksensa oli niin yksinkertainen ja selvä: hänet oli nimitetty puheenjohtajaksi vasten tahtoaan, koko aikana ei hän ollut sekaantunut raha-asioihin ja melkein koko ajan ollut poissa Parisista, ollen siten estetty pitämästä asioita silmällä. Mutta puhuttuaan asianajajansa kanssa oli hänelle vihdoin selvinnyt, mikä kauhea edesvastuu lepäsi hänen hartioillaan. Kaikkiin säännöttömyyksiin, joita oli tapahtunut, oli hän osallinen, kukaan ei voinut uskoa, että hän olisi ollut tietämätön ainoastakaan; Saccard oli vetänyt hänet mukanaan kunniattomuuteen. Mutta hänen yksinkertainen, hurskas lapsenuskonsa antoi hänelle sellaisen alentuvaisuuden, että sisarta aivan kummastutti. Häntä suretti vain se, että hänen suuri työnsä nyt keskeytyi. Ja hänen alakuloisuutensa johtui vain siitä, että hän tunsi tämän vankilassaolonsa, tämän nimeensä liittyvän tahran tekevän hänet mahdottomaksi työtänsä jatkamaan.

Ajatuksiinsa vaipuneena kuunteli hän sisaren puhetta, että sanomalehdet alkoivat yhä suosiollisemmin suhtautua häneen. Vihdoin sanoi hän ikäänkuin unesta heräten:

"Miksi sinä et tahdo tavata häntä?"

Caroline vavahti, hän ymmärsi, että veli puhui Saccard'ista. Hän pudisti kiivaasti päätään.

"Ei, en koskaan."

Silloin sanoi veli päättävästi, joskin matalalla äänellä:

"Sen perästä, mitä sinä olet ollut hänelle, et voine kieltäytyä tapaamasta häntä."

Ah, hyvä Jumala! Hän tiesi siis! Carolinen posket peitti polttava puna, hän heittäytyi veljensä syliin ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja kysyi sammaltaen, kuka oli voinut sanoa hänelle tämän seikan, jonka hän luuli olevan salaisuuden kaikille.

"Caroline-raukkani, minä olen tiennyt sen kauan nimettömistä kirjeistä, joita luultavasti kadehtijamme lähettivät minulle. En ole koskaan halunnut puhua sinulle tästä, olethan sinä oma herrasi, ja meillä on niin erilaiset mielipiteet. Minä tiedän, että sinä olet mailman jaloin nainen. Mene tervehtimään häntä!"

Ja iloisena, hymyillen otti hän ruusukimpun, jonka Caroline oli ostanut hänelle kadulta unhotettuaan neilikat kotiin, ojensi sen sisarelleen sanoen:

"Kas niin, anna tämä hänelle ja sano, etten minäkään enää ole hänelle vihanen."

Caroline oli liikutettu veljensä hienotunteisen hellyyden johdosta, hän tunsi sekä ujoutta että kevennystä, mutta suostui hänen tahtoonsa. Sitäpaitsi oli hän jo aamupäivällä huomannut, että hänen täytyi puhua Saccard'in kanssa. Eihän hän voinut olla ilmaisematta tälle uutista Victor'in paosta ja hänen tekemästään ilkityöstä. Jo vankeutensa ensi päivänä oli Saccard kirjottanut hänen nimensä niitten henkilöitten luetteloon, joita hän halusi tavata, ja Caroline pääsi siitä syystä heti hänen koppiinsa, nimensä sanottuaan.

Hänen astuessaan sisään istui Saccard selin oveen pienen pöydän ääressä kirjottaen pitkää laskelmaa paperille.

Hän hypähti ylös huudahtaen ilosta:

"Tekö! Ah, miten kiltisti tehty teiltä ja miten minä olen iloinen!"

Saccard tarttui molemmin käsin hänen käteensä. Caroline hymyili alakuloisesti, hän oli hyvin liikutettu, eikä voinut löytää oikeaa sanaa. Vapaalla kädellään laski hän ruusukimpun pöydälle laskelmia täynnään olevien paperien joukkoon.

"Te olette enkeli!" sanoi hän ihastuneena ja suuteli Caroline'n sormia.

Vihdoin puhkesi Caroline puhumaan.

"Niin, meidän välimme olivat lopussa, minä olin sydämessäni kironnut teidät. Mutta veljeni sai minut tulemaan tänne."

"Ei, ei, elkää sanoko niin! Sanokaa mieluummin, että te olette liian viisas ja hyvä ja että te olette ymmärtänyt ja annatte anteeksi…"

Caroline keskeytti hänet.

"Pyydän, elkää vaatiko liikoja minulta. Minä en ymmärrä omaa itseäni. Eikö ole kylliksi siinä että minä tulin? Ja minulla on teille sangen surullinen asia…"

Ja liikutetulla äänellä kertoi hän ilman keskeytyksiä, kuinka Victor'in pelottavat vaistot olivat heränneet, kertoi hänen tekosensa, hänen selittämättömän pakonsa ja etsintöjen tuloksettomuuden. Saccard kuunteli liikutettuna tekemättä ainoatakaan kysymystä tai liikettä, ja kun Caroline oli lopettanut, vieri kaksi suurta kyyneltä hänen poskiaan pitkin ja hän sammalsi:

"Lapsi raukka, lapsi raukka!"

Koskaan ennen ei Caroline ollut nähnyt hänen itkevän. Häntä liikutti syvästi Saccard'in suru, hänen kyyneleensä olivat niin harvinaisia, raskaita ja harmaita, niinkuin ne olisivat tulleet kaukaa, sydämestä, jota monen vuoden rikokset ovat painaneet ja lianneet.

Mutta nyt päästi hän epätoivonsa valloilleen:

"Tämä on kauheaa! Minä en ole edes nähnyt poikaa! Minulla ei ole ollut aikaa, kuten tiedätte. Niinhän se aina käy, minkä lykkää, se ei tule koskaan tehdyksi. Oletteko varma, etten saa nähdä häntä? Eikö hän voi tulla luokseni?"

Caroline pudisti päätään.

"Ken tietää, missä hän nyt on, tässä suuressa kauheassa kaupungissa?"

Saccard kulki edestakaisin ja puhui kiivain, katkonaisin lausein.

"Lapsi löydetty, ja jälleen kadotettu … minä en saa koskaan nähdä häntä. Minua seuraa onnettomuus, aina onnettomuus! Aivan kuin Yleispankinkin suhteen!"

Hän heittäytyi taas pikku pöydän ääreen; Caroline otti tuolin ja asettui vastapäätä. Keräillen papereita, jotka olivat levällään hänen edessään, alkoi hän puhua jutustaan aivan kuin olisi tuntenut tarvetta puhdistaa itsensä Carolinen edessä. Syytekohdat olivat seuraavat: pääoman lakkaamaton lisääminen kurssin nostamiseksi ja yleisön pettäminen sillä, että yhtymän koko perusrahasto oli koskematon; nimellinen osakkeitten merkintä, Sabatanin ja muitten nimellisomistajain kontot, tavaton osakemäärä, jonka he olivat maksaneet paljaalla nimikirjotuksellaan; tekaistujen osinkojen jakaminen vanhojen osakkeitten lunastuksen muodossa; ja lopuksi yhtiön omien paperien osto, rajaton keinottelu, joka oli aiheuttanut keinotekoisen nousun ja sen kautta Yleispankin kukistumisen. Hän antoi nyt laajoja ja innokkaita selityksiä: hän oli menetellyt aivan samoin kuin muitten suurten pankkiliikkeitten päälliköt, ainoastaan suuremmassa mittakaavassa. Jos meneteltäisi vähänkään johdonmukaisesti, saisi jokaisen suuremman parisilaisen pankkihuoneen tirehtööri jakaa hänen kanssaan kopin. Hän oli joutunut kaikkien tapahtuneitten väärinkäytösten syntipukiksi. Ja miten erinomaisella tavalla oli edesvastuu jaettu! Miksi saivat toiset johtokunnan jäsenet kulkea vapaina syytteestä? Miksi pääsivät Daigremont, Huret ja Bohain livahtamaan, vaikka he 50,000 frangin palkkiorahaa lukuunottamatta olivat saaneet 10 pros. voitosta ja olleet osallisina kaikissa keinotteluissa! Ja tilintarkastajat — Lavignière esim. — joitten oli vain tarvinnut sanoa, etteivät he ymmärtäneet asiaa ja että olivat toimineet hyvässä uskossa? Oli selvääkin selvempää, että koko tämä juttu oli huutava vääryys.

"Oh, ne lurjukset, olisivatpa he vain sallineet minun pitää vapauteni, niin olisin minä näyttänyt!"

Hän nousi ja kulki pienessä huoneessaan kuin leijona häkissään.

"Ne lurjukset, ne tiesivät kyllä mitä tekivät sulkiessaan minut tänne. Minulla oli voitto käsissäni, olin juuri musertamaisillani heidät kaikki!"

Mutta Caroline vastusti häntä.

"Teillä ei ollut puolellanne oikeutta eikä selvää järkeä, ja siksi ette voinut voittaa."

Saccard pysähtyi hänen eteensä ja huudahti kiivaasti:

"Voittaa? Mitä te lörpöttelette! Rahaa minulta puuttui, eikä mitään muuta. Jos Napoleonilla Waterloo'n päivänä olisi ollut 100,000 miestä viedä tuleen, olisi hän voittanut, ja mailma olisi nyt toisennäköinen. Ja jos minulla olisi ollut tarvittavat miljonat, olisin minä nyt mailman herra."

Nyt purkautui hänen vihansa voittajaa vastaan.

"Oh, tuo Gundermann, tuo saastainen juutalainen, joka voittaa senvuoksi, ettei hänellä ole mitään haluja eikä himoja. Juutalaisille on niin luonteenomaista tuo kylmä jäykkäniskaisuus, jonka avulla he pyrkivät mailman herroiksi ja ostavat kullallaan toisen kansan toisensa perästä. Hänen rotunsa ottaa meiltä vallan kaikesta pilkasta ja vainoamisista huolimatta. Hänellä on jo miljardi, hän hankkii kaksi, kymmenen, sata miljardia, hänestä tulee mailman vallitsija. Minä olen vuosikausia julistanut sitä, mutta kukaan ei kuule, he luulevat, että se on vain ammattikateutta, vaikka se on veren ääni, joka puhuu. Niin, minä vihaan juutalaisia, se on minussa synnynnäistä, se on yksi minun olemukseni juuria!"

"Kummallista", sanoi Caroline-rouva tyynesti, "minusta juutalaiset ovat ihmisiä, kuten muutkin. Jos he ovat joutuneet erikoisasemaan, niin on se muun ihmiskunnan vika."

Saccard, joka ei ollut edes kuullut hänen puhettaan, jatkoi yhä yltyvällä kiivaudella:

"Ja enimmän minua kiukuttaa, kun näen hallituksen ryömivän noitten kelmien edessä! Keisarikunta on myynyt itsensä Gundermann'ille. Ikäänkuin olisi mahdotonta hallita ilman Gundermann'in rahoja! Rougon, kaikkivaltias veljeni, on käyttäytynyt häpeällisesti minua kohtaan, sillä — en ole ennen maininnut teille tästä — olin kylliksi raukka koettaakseni sovittaa välejäni hänen kanssaan ennen romahdusta, ja minun täällä oloni on kokonaan hänen syynsä. Ajatelkaapa vain, Yleispankki täytyy musertaa, ettei se voisi kilpailla Gundermann'in kanssa; jokainen katolinen pankki, joka paisuu liian mahtavaksi, täytyy raivata tieltä kuin yhteiskunnallinen vaara, että juutalaiset pääsisivät paisumaan kaikkivaltiaiksi ja syömään rauhassa kaikki muut. Mutta pitäköön Rougon varansa! Hänetkin voidaan nielaista, syrjäyttää pois siltä jakkaralta, josta hän pitää niin lujasti kiinni ja jonka vuoksi hän uhraa kaikki mielipiteensä. Ja jos kaikki kerran romahtaa, niin saakoon minun puolestani Gundermann toiveensa toteutetuksi, hänhän on ennustanut, että Ranska tulee lyödyksi, jos sota syttyy Saksan kanssa. Me olemme valmiit milloin hyvänsä, Preussi saa tulla ja ottaa meiltä maakuntamme vaikka tänä päivänä!"

Kauhistuneena, rukoilevin liikkein pyysi Caroline häntä vaikenemaan.

"Ei, ei, elkää sanoko niin, siihen teillä ei ole oikeutta. Muuten ei veljellänne ole mitään tekemistä vangitsemisenne kanssa; minä tiedon varmoista lähteistä, että tämä kaikki on tapahtunut oikeusministeri Delcambre'n käskystä."

Saccard'in viha katosi heti, hän hymähti.

"Aivan niin, hän kostaa."

Caroline katsoi häntä kysyvin ilmein ja Saccard lisäsi:

"Niin, se on vanha juttu; minä tiedän edeltäkäsin, että minut tuomitaan."

Caroline aavisti luultavasti, mitä juttua Saccard tarkotti, sillä hän ei puhunut pitemmälti siitä asiasta. Syntyi lyhyt hiljaisuus; Saccard alkoi taas selailla papereita pöydällä.

"Oli oikein kiltisti tehty teiltä, että tulitte, ja nyt teidän täytyy luvata tulla pian takasin, sillä te annatte hyviä neuvoja, ja minä haluan puhua kanssanne muutamista suunnitelmista. Oh, jospa minulla vain olisi rahoja!"

Caroline keskeytti hänet nopeasti. Hän käytti tilaisuutta saadakseen selon eräästä kysymyksestä, joka kauan oli vaivannut häntä. Missä olivat ne miljonat, jotka Saccard oli saanut osakseen? Oliko hän lähettänyt ne ulkomaille tai kaivanut johonkin piilopaikkaan, jonka ainoastaan hän tunsi?

"Onhan teillä rahaa! Kaksi miljonaa Sadova-jutusta ja yhdeksän 3,000 osakkeestanne, jotka möitte kurssin ollessa 3,000!"

"Minullako, rakas ystävä … rahoja?" huudahti Saccard. "Minulla ei ole sou'takaan!"

Ja nämä sanat lausuttiin niin luonnollisella ja epätoivoisella äänellä, ja hän katsoi Caroline'a niin kummastuneena, että tämä oli vakuutettu asian olevan sillä tavoin.

"Minä en koskaan ansainnut penniäkään huonosti päättyvillä liikeasioilla. Minä olen yhtä hävinnyt kuin muutkin. Tosin minä myin, mutta minä ostin samalla kertaa, ja minun olisi sangen vaikea selittää teille, minne minun 11 miljonaani ovat menneet. Luulenpa olevani 30-40,000 frangia velkaa Mazaud-raukan konkurssipesälle. Minulla ei ole ropoakaan, sanon sen teille, seison aivan puilla paljailla, kuten tavallisesti!"

Kun Caroline kuuli tämän, tuli hän niin iloiseksi, että alkoi leikillisellä äänellä puhua omasta ja veljensä häviöstä, ja kertoi kuinka oli tädiltään perimänsä 300,000 frangiakin pannut menemään. Eihän se kyllä ollut aivan oikeudenmukaista, mutta mitäpä väliä on rahoista, joita ei itse ollut ansainnut.

"Ja näettehän, että olen iloinen, nauran!"

Saccard keskeytti hänet kiivaalla liikkeellä, hän oli ottanut paperipinkan pöydältä ja heilutti sitä kädessään.

"Älkää sanoko niin! Me tulemme rikkaiksi jälleen!"

"Millä tavoin?"

"Luuletteko, että minä luovun suunnitelmistani? Istuessani täällä puoli vuotta olen minä tehnyt työtä, valvonut öitä rakentaakseni kaiken uudelleen. Minä olen tehnyt laskelmia, tässä ovat numerot … saatte itse nähdä! Karmel ja turkkilainen pankki — ne ovat vain pikku seikkoja. Ei, ei, meidän täytyy rakentaa suuri rautatieverkko koko Vähän Aasian yli; sen maan, jota Napoleon ei kyennyt vallottamaan miekallaan, vallotamme me kullallamme ja kuokillamme. Kuinka te voitte luulla, että minä olisin luopunut taistelusta? Tulihan Napoleonkin takaisin Elbasta. Ja minun tarvitsee vain näyttäytyä ja kaikki Parisin rahat virtaavat minun luokseni, eikä tällä kertaa tule Waterloo'ta, siihen voitte luottaa, sillä minun suunnitelmani on rakennettu matemaattisella tarkkuudella… Siinä ei ole centime'nkään erehdystä. Ja vihdoinkin me kukistamme tuon hiton Gundermann'in. Minä tarvitsen vain 4-500 miljonaa ja mailma on minun!"

Caroline oli tarttunut hänen käteensä ja veti häntä puoleensa.

"Vaietkaa, vaietkaa! Te aivan pelotatte minua."

Mutta vasten tahtoaankin, pelostaan huolimatta, ei hän voinut olla ihailematta Saccard'ia, joka tässä ympäristössäkään ei menettänyt toivoaan ja itseluottamustaan. Ja Carolinen valtasi äidillinen hellyys, joka tyydytti hänen luontonsa syvintä tarvetta.

"Ei, ei, kaikki on ohitse", kertasi hän edelleen pitäen Saccard'in kättä omassaan, "ettekö voisi asettua lepoon?"

Ja kun Saccard nousi painaakseen suutelon hänen hopeahiuksilleen, jotka ikäänkuin käärmeet kaarsivat hänen otsansa ja ohimonsa, työnsi hän tämän säyseästi syrjään ja sanoi varmalla äänellä pannen painoa joka sanalleen:

"Ei, ei, kaikki on ohitse, ainiaaksi. Olen iloinen saatuani tavata teidät viimeisen kerran, niin ettei enää ole mitään katkeraa meidän kahden välillä. Hyvästi!"

Mennessään näki hän Saccard'in seisovan todella liikutettuna eron johdosta pöytänsä ääressä, mutta koneellisesti järjesti hän jo papereitaan, ja ruusukimppu oli murskautunut paperien väliin; hän pudisteli papereitaan ja karisti ruusunlehdet lattialle.

Vasta kolmen kuukauden perästä, joulukuun puolivälissä, tuli Yleispankin asia esille. Tuomioistuimen käsittely kesti viisi päivää ja herätti suurta huomiota. Sanomalehdistö oli laajasti selostanut asiaa, ihmeellisiä huhuja oli liikkeellä ja kaikki kummastelivat alustavan tutkimuksen hitautta. Äärimäisen yksityiskohtainen syytekirjelmä oli ankaran johdonmukaisuuden mestarinäyte ja sen kaikki kohdat olivat perustellut erinomaisen selvästi. Muuten uskoivat kaikki, että tuomio oli langetettu jo edeltäkäsin.

Ja aivan oikein, huolimatta Hamelin'in päivänselvästä viattomuudesta, huolimatta Saccard'in sankarillisesta esiintymisestä oikeudessa, huolimatta heidän asianajajainsa ponnistuksista, tuomittiin syytetyt kuitenkin viideksi vuodeksi vankeuteen ja 3,000 frangin sakkoon. Mutta koska heidät kuukausi ennen oikeudellisen käsittelyn alkua oli laskettu vapaalle jalalle takuuta vastaan, oli heillä lain mukaan oikeus vedota korkeampaan oikeusasteeseen ja jättää maa kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa. Rougon oli vaatinut tätä ratkaisua, hän ei halunnut, että hänellä oli veli kuritushuonevanki. Polisi itse valvoi ja avusti Saccard'in pakoa; hän matkusti yöjunalla Belgiaan. Samana päivänä oli Hamelin matkustanut Romaan.

Ja taas kului kolme kuukautta, oltiin huhtikuun alussa, ja Caroline-rouva oli vielä Parisissa, missä hänellä oli asioita järjestettävänä. Hän oli vihdoinkin saanut viimeiset vaikeudet poistetuksi ja oli valmis matkustamaan, tosin ilman rahoja, mutta myös jättämättä velkoja jälkeensä. Hänen aikomuksensa oli seuraavana päivänä jättää Parisi ja matkustaa Romaan, missä veli oli saanut vaatimattoman insinöörinpaikan. Hamelin oli kirjottanut hänelle, että häntä odotti siellä monta oppilasta. He alkaisivat nyt alusta ja koettaisivat luoda tulevaisuuden.

Viimeisen päivän aamuna johtui hänen mieleensä, että hänen ennen lähtöään pitäisi käydä kuulemassa uutisia Victor'ista. Kaikki etsiskelyt olivat osottautuneet turhiksi. Mutta hän muisti rouva Méchain'in lupauksen ja ajatteli, että ehkä hän tietäisi jotain, ja häntä oli helppo tavata, hänhän oli neljän ajoissa Busch'in luona. Aluksi hylkäsi hän tämän ajatuksen; mitäpä se hyödytti, mennythän oli kuollut? Mutta hän ei voinut saada poikaa mielestään; tuntui kuin hän olisi kadottanut lapsensa ja hänen täytyisi laskea seppele hänen haudalleen ennen matkustamistaan. Kello neljän aikaan lähti hän siis Feydeau-kadulle.

Molemmat ovet porraskäytävään olivat avoinna; pimeässä keittiössä kiehui vesikattila ja pienessä konttorihuoneessa istui rouva Méchain Busch'in ainoalla tuolilla ja hän näytti olevan aivan hukkumaisillaan paperivirtaan, jonka kiskoi ulos laukustaan.

"Ahaa, tekö, rouvaseni. Tulette kovin surullisella hetkellä. Herra Sigismond makaa kuoleman kielissä. Ja herra Busch raukka on aivan suunniltaan, sillä hän pitää niin kovin veljestään. Hän juoksee kuin hullu, nyt on hän taas mennyt tohtoria hakemaan. Kuten näette, täytyy minun hoitaa hänen liikeasioitaan, sillä kahdeksaan päivään ei hän ole ostanut ainoatakaan osaketta, eikä vilkaissut yhteenkään velkakirjaan. Onneksi olen minä juuri tehnyt oivallisen kaappauksen, joka hiukan lohduttaa häntä, miesraukkaa, kun hän palaa kotiin."

Caroline-rouva unohti hetkeksi, että hän oli tullut puhumaan Victor'ista, sillä hän huomasi Yleispankin osakkeita niiden paperien joukossa, joita Méchain tukuttain kiskoi laukustaan. Vanha laukku oli vähällä haleta ja hän veti esiin yhä uusia, samalla kun suu kävi yhtämittaa:

"Katsokaapa vain, nämä kaikki sain minä 250 frangista, ja niitä on vähintään 5,000, se tekee yhden sou'n kappaleelta. Ajatelkaa, yksi sou osakkeelta, jotka ovat maksaneet 3,000 frangia. Mutta ne ovat kaikessa tapauksessa enemmän arvoiset, me saamme niistä vähintään 50 centimeä, konkurssintehneet kysyvät niitä kovin. Ymmärrättehän, ne ovat olleet niin hienoja papereita, että niillä on vieläkin vaikutusta. Ne ovat vallan mukavia konkurssipesässä, onhan ajanmukaista että on jouduttu romahduksen uhriksi. Minulla oli onni mukanani, muuan yksinkertainen houkkio antoi minulle koko höskän pilahinnasta. Ja te voitte ymmärtää, että minä kahmasin koko hoidon heti huostaani!"

Ja hän nauroi vahingoniloisesti kahmien paksuilla sormillaan tuota arvottomien paperien kasaa, joista useimmat olivat kellastuneet ja haisivat ummehtuneelta.

Silloin kuului tukahtunut, innokas ääni viereisestä huoneesta, jonka ovi oli auki.

"Katsos vaan, nyt alkaa herra Sigismond taas lörpöttää. Hän ei ole muuta tehnytkään aamusta alkaen. Herranen aika, ja vesi kiehuu, olen kokonaan unohtanut sen! Kuulkaapa, pikku rouva, kun kerran olette täällä, voitte käydä kuulemassa, haluaako hän jotain."

Méchain lähti keittiöön ja Caroline-rouva, jota aina liikutti inhimillinen kärsimys, astui viereiseen huoneeseen. Kirkas huhtikuun aurinko paistoi maalaamattomalle puupöydälle, jolla oli hajallaan täyteen kirjotettuja paperikasoja, kymmenen vuoden työn tulos. Kapeassa rautasängyssä istui Sigismond kolmen tyynyn nojassa puettuna lyhyeen punaiseen villapuseroon ja puhui, puhui lakkaamatta; hänellä oli sellainen aivojen kiihtymistila, jollainen usein on havaittavissa rintatautisilla kuoleman edellä. Hän houraili, mutta puhui välistä sangen viisaasti, syvälle vajonneet silmät tuijottivat jonnekin kauas etäisyyteen.

Heti kun Caroline oli astunut huoneeseen, näytti sairas tunteneen hänet, vaikkeivät he koskaan ennen olleet tunteneet toisiaan.

"Vai niin, tekö rouvaseni. Olen nähnyt teidät ja huusin juuri teitä.
Tulkaa tänne, tulkaa lähemmäksi, niin kuiskaan teille jotain…"

Hiukan vavahtaen astui Caroline sairaan luo ja istuutui tuolille sängyn viereen.

"Minä en tiennyt sitä ennen, mutta nyt minä tiedän. Veljeni myy papereita ja minä olen kuullut ihmisten itkevän hänen huoneessaan. Veljeni … oh, se viilsi kuin kaksiteräinen miekka sydäntäni. Ah, noita inhottavia rahoja … voi, köyhien kärsimyksiä. Ja kohta, kun minä olen kuollut, myy veljeni minun paperini, mutta minä en tahdo sitä, en tahdo!"

Hän korotti ääntään ja siihen tuli rukoileva sävy.

"Katsokaa, tuolla pöydällä ovat minun paperini. Antakaa ne tänne, minä sidon ne yhteen nippuun, ja te otatte ne sitten mukananne, otatte kaikki. Oh, minä olen huutanut teitä, odottanut teitä, ja minä niin kovin pelkäsin, että paperini joutuvat hukkaan, koko elämäntyöni raukee tyhjiin!"

Ja kun Caroline epäili antaa papereita hänen käsiinsä, rukoili hän kädet ristissä.

"Olkaa lempeä, suokaa minun nähdä, ovatko kaikki tallessa, ennenkuin kuolen … veljeni ei ole kotona, hän ei ole sanomassa, että minä työskentelen itseni hengiltä … ah, minä pyydän!"

Silloin Caroline suostui.

"Niin, huomaattehan itsekin, että tämä on väärin minulta; veljenne sanoo, että se on teille turmioksi."

"Turmioksi? Eikö mitä! Ja mitä se muuten haittaa? Niin monen unettoman yön perästä on minun vihdoinkin onnistunut saada tulevaisuuden yhteiskunta järjestykseen. Kaikki on mietitty ja arvioitu edeltäkäsin, oikeus ja onni mitä runsaimmassa määrässä. Oh, mikä suru, etten ehtinyt julaista teostani tarpeellisilla selityksillä varustettuna! Mutta tässä ovat muistiinpanot, ne ovat järjestyksessä ja täydelliset. Lupaattehan ottaa ne huostaanne, niin että joku toinen voi käyttää niitä ainehistona kirjojen kirjaan, joka on leviävä yli mailman."

Pitkillä, laihoilla käsillään oli hän tarttunut papereihin ja selaili niitä hyväillen, ja hänen suuret, jo sammuvat silmänsä alkoivat loistaa. Hän puhui hyvin nopeasti, soinnuttomalla ja yksitoikkoisella äänellä.

"Oi, minä näen selvästi edessäni tuon oikeuden ja onnen valtion! Kaikki tekevät työtä ja heidän työnsä on henkilökohtaista, samalla kertaa pakollista ja vapaata. Kansakunta on suuri yhdessä toimiva yhtiö, työkalut ovat kaikkien yhteistä omaisuutta, työn tulokset viedään suureen yhteiseen varastoon. Ken on tehnyt niin ja niin paljon hyödyllistä työtä, hänellä on oikeus niin ja niin moneen kulutuslippuun. Työtunti on yhteisenä mittana, kukin esine arvioidaan sen vaatiman työajan mukaan, ainoastaan vaihtokauppa tulee kysymykseen, ei ole olemassa tullia, eikä veroja lukuunottamatta sitä, joka maksetaan vanhojen ylläpitämiseen, lasten kasvattamiseen ja työkalujen hankkimiseen. Raha katoaa ja sen mukana keinottelu, varkaudet ja petokset, rikoksia ei tehdä rahanhimosta, vaimoa ei oteta myötäjäisten vuoksi, kukaan ei murhaa vanhoja vanhempiaan päästäkseen käsiksi perintöön, matkustajia ei surmata ja ryöstetä. Ei ole olemassa taistelua eri yhteiskuntaluokkien välillä, ei erotusta työntekijän ja työnantajan, porvarin ja köyhälistöläisen välillä, ei rikoslakeja eikä tuomioistuimia, ei asestettua mahtia, joka varjelee rikkaitten vääryydellä ansaittuja aarteita nälkäisten raivoa vastaan. Ei minkäänlaista laiskuutta, ei mahdollisuutta elää toisten kustannuksella, ei ylellisyyttä eikä kurjuutta missään. Ah, eikö tämä ole oikeuden ihanne, korkein viisaus; ei etuoikeutettuja luokkia, eikä köyhyyttä; jokainen luo itse onnensa, todellisen ja arvokkaan onnen."

Hän joutui haltioihinsa ja hänen äänensä kaikui säyseältä ja tukahtuneelta, kuin olisi se tullut jostain kaukaa ja kadonnut siihen aurinkoiseen tulevaisuuteen, jota hänen profetankatseensa ennusti.

"Ja jos menisin yksityiskohtiin … katsokaas, tämä arkki, jonka reunassa on muistiinpanoja, käsittelee perheen järjestystä, vapaata sopimusta, lasten kasvatusta ja ylläpitoa yleisillä varoilla … eikä se kuitenkaan ole anarkiaa. Ja tässä on jotain muuta: minä haluan hallinnon jokaista eri tuotannonhaaraa varten, viranomaisen, joka ottaa selvän todellisesta tarpeesta ja pitää huolen, että tuotanto ja kysyntä ovat oikeassa suhteessa keskenään. Kaupungeissa ja maaseuduilla tulevat käsityöläiset ja maanviljelystyöväki työskentelemään päällikköjen johdolla, jotka he itse ovat valinneet, ja sääntöjen mukaan, jotka he itse ovat laatineet äänestyksen kautta. Ja tässä olen tehnyt summittaisen laskelman työajan alennuksesta, joka olisi saatettava voimaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Suuren uusien työläisten määrän ja etupäässä koneiden ansiosta ei tarvitse tehdä työtä sen enempää kuin neljä tai kolme tuntia päivässä, ja niin paljon aikaa jää elämän nautintoihin! Sillä eihän siitä tule mikään kasarmi, vaan vapaa ja iloinen yhteiskunta, jossa jokainen voi halunsa ja kykynsä mukaan tyydyttää elämänilon vaatimuksiaan, nauttia rakkauden, kauneuden ja älyn lahjoja, juoda luonnon ikuisesti pulppuavasta lähteestä."

Ja hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi ottanut koko mailman haltuunsa. Tämän köyhyyden keskeltä, jossa hän oli elänyt ja jossa hän nyt kuoli, jakoi hän veljen kädellä elämäniloja kanssaihmisilleen. Hän oli jouduttanut kuolemaansa tämän suuren lahjan kautta kärsivälle ihmiskunnalle. Mutta nyt vapisivat hänen kätensä ja hänen silmänsä, joita jo ympäröi kuolon kehä, näyttivät katselevan tätä loputonta täydellisyyttä haudan tuolta puolen.

"Ah, niin paljon uutta toimintaa, koko ihmiskunta työssä, kaikkien elävien kädet parantamassa mailmaa! Ei ole olemassa korpia, ei rämeitä, ei viljelemätöntä maata. Meren lahdet täytetään, sulkevat vuoret häviävät, erämaat muuttuvat viljaviksi laaksoiksi ja lähteitä pulppuilee kaikkialla. Mikään ihmeteko ei ole mahdoton, entiset suurtyöt herättävät sääliväistä hymyilyä, niin pieniä ja lapsellisia ne ovat. Maa tulee vihdoinkin asutetuksi. Ja ihminen kokonaisuudessaan kehittyy, kasvaa, nauttii vapaudesta, tulee mailman todelliseksi herraksi. Koulut ja työpajat ovat avoinna kaikille, lapsi valitsee vapaasti elämänuransa, jolle luonto on hänet määrännyt. Ei ole kylliksi, että jokainen voi maksaa tietonsa, täytyy myöskin tehdä niillä hyötyä, ja jokaista käytetään lahjojensa mukaan, yleiset virat jaetaan oikeuden ja luonnon oman osotuksen mukaan. Jokainen työskentelee kaikkien hyväksi voimiensa mukaan! Ah, sinä onnellinen yhteiskunta, sinä voiton kaupunki, jota ihmiset vuosituhansia ovat ikävöineet, ja jonka valkeat muurit loistavat kaukana … onnen maassa … häikäisevässä auringonloisteessa."

Hänen silmänsä sammuivat, hänen viimeiset sanansa tunkeutuivat epäselvinä kuin henkäys huulten yli, ja hänen päänsä retkahti taaksepäin, ihastunut hymy väreili vielä suupielissä. Hän oli kuollut.

Syvää osanottoa tuntien seisoi Caroline katsellen nuorta miestä, kun Busch äkkiä syöksyi huoneeseen ilman tohtoria, läähättäen ja hengästyneenä. Mutta hän oli jo huomannut veljensä, pikku lapsensa, kuten hän kutsui tätä, makaavan liikkumattomana avoimin suin ja tuijottavin silmin, ja hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja päästi ulvonnan kuin villieläin. Hän heittäytyi kuolleen ruumiin yli, nosti sen käsivarsilleen ikäänkuin olisi tahtonut puhaltaa siihen elävän hengen. Tuo pelottava saituri, joka olisi voinut tappaa ihmisen saadakseen haltuunsa 10 sou'ta, oli nyt sanomattoman surun ja tuskan vallassa. Hänen pikku poikansa! Ja mielettömän epätoivon vallassa hyökkäsi sängyssä levällään olevien paperien kimppuun hävittääkseen ainaiseksi tuon hullun, inhottavan työn, joka oli vienyt hänen veljensä hengen.

Rouva Caroline tunsi sydämen sulavan rinnassaan. Hän tunsi nyt ainoastaan syvää osanottoa tuota miestä kohtaan. Mutta missä hän oli ennen kuullut tuon tuskanhuudon? Ei vavahtanut hän ensi kertaa tuon huudon kuullessaan. Nyt muisti hän… Mazaud'in luona, äidin ja lapsen valitushuuto isän ruumiin ääressä. Ollessaan juuri lähtemäisillään muisti hän kysyä rouva Méchain'ilta Victor'ia. Victor, jaa, kiitoksia paljon, hän oli jo kaukana, jos oli juossut yhtämittaa. Kolme kuukautta oli Méchain haeskellut ympäri Parisin löytämättä jälkeäkään. Mutta nyt ei hän enää kysellyt, saisihan sen roiston nähdä kyllä hänen noustessaan mestauslavalle. Rouva Caroline kuunteli hänen sanojaan äänettömänä. Villipeto oli päässyt irti, se maleksi ympäri mailmaa levittäen kaikkialle perinnöllistä myrkkyään.

Kun Caroline saapui rue Vivienne'lle, leyhähti häntä vastaan siellä lauha ilma. Kello oli viisi, aurinko oli laskeutumassa ja loi kirkkaalle taivaalle hienon, pehmeän värivivahtelun. Tämä hyväilevä kevätilma oli kuin uusi nuoruus, se tunkeutui elähyttäen ja lämmittäen hänen sydämeensä saakka. Hän hengitti syvään, tunsi kevennystä, iloa ja toivoa hiipi taas hänen sydämeensä. Hän ihmetteli tätä outoa iloa, joka oli herännyt ja täyttänyt hänen kokonaan, mutta hän ei taistellut sitä vastaan. Hän antautui nuortumisen vastustamattoman voiman edessä. Hän oli joskus nauraen sanonut, ettei hän voinut olla surullinen. Nyt oli hän saanut siitä uuden todistuksen: hän luuli tyhjentäneensä epätoivon pikarin pohjaa myöten, mutta nyt puhkesi toivo taas nupulle, tosin murtuneena ja vertavuotavana, mutta elinvoimaisena kumminkin, ja se kasvoi jok'ainoa hetki. Eihän hänellä ollut enää ainoatakaan mielikuvaa jälellä, elämä oli raaka ja oikeudeton kuin luonnonvoimat. Kuinka voi hän sitten rakastaa sitä, ikävöidä kuin lapsi tuntematonta päämäärää, johon se johtaa? Mutta hän ei halunnut puhua itselleen järkeä, hän oli vain olento, joka tunsi itsensä onnelliseksi kirkkaan taivaan alla leudossa kevätilmassa ja nautti terveyden ja puhtauden onnea. Ah niin, elämänilo, löytyykö vielä jotain muuta maan päällä? Elämä, itse elämä täydessä voimassaan, niin inhottava kuin se onkin … elämä ja ikuinen toivo!

Ehdittyään asuntoonsa pakkasi Caroline-rouva matkalaukkunsa valmiiksi ja katsellen ympärilleen jo melkein tyhjässä huoneessa, sattuivat hänen silmänsä seinillä riippuviin suunnitelmapiirustuksiin ja vesivärimaalauksiin, jotka hän oli aikonut kääriä yhteen ja ottaa mukaansa. Mutta hän vaipui ajatuksiinsa jokaista lehteä irrottaessaan. Hän eli muistoissaan ajan kaukana Itämailla, tuossa rakastetussa maassa, jonka auringonloisto tuntui unohtuneen hänen sydämeensä; hän eli uudestaan neljä Parisissa viettämäänsä vuotta, tuon jokapäiväisen kilvottelun, tuon ankaran toimeliaisuuden, tuon ryöppyävän miljonamyrskyn, joka oli vyörynyt hänen elämänsä yli ja levittänyt ympärilleen niin paljon hävitystä, ja noissa vielä savuavissa raunioissa hän näki jo kokonaisen kukkaissadon puhkeavan esiin. Turkkilainen kansallispankki oli tosin joutunut häviöön, mutta Yhdyshöyrylaivayhtiö kukoisti vielä entisellään. Luonnollisesti viipyisi monta vuotta, ennenkuin vanha maakamara oli muokattu uuteen kuntoon, mutta sen täytyi kuitenkin tapahtua. Vanha mailma oli heräämässä uuteen elämään, uuteen edistykseen, uuteen onneen!

Caroline sitoi piirustukset vahvasti, olihan veli, joka oleskeli Romassa, missä heidän piti tavata alkaakseen uutta elämää, pyytänyt menettelemään varovasti niitten kanssa, ja tätä tehdessään johtui hänen mieleensä Saccard. Caroline tiesi, että tämä oli Hollannissa puuhaamassa taas suuremmoista yritystä, suunnatonta soitten kuivausta; hän halusi anastaa mereltä kokonaisen pienen kuningaskunnan sangen hyvin järjestetyn kanavajärjestelmän avulla. Saccard oli oikeassa: raha oli tähän saakka ollut se maaperä, josta huomispäivän ihmiskunta yleni; raha, tuo myrkyllinen, hävittävä mahti oli kaiken yhteiskunnallisen kasvullisuuden elinehto. Mutta jossain kaukana häämötti toinen päämäärä, joka antoi sydämelle toivoa ja elinvoimaa!

Ja Caroline oli iloinen. Muistaessaan suhdettaan Saccard'iin ajatteli hän, miten rakkauteen aina takeltuu lokaa. Miksi täytyy rakkauden kantaa syyllisyys kaikkiin alhaisiin tekoihin ja rikoksiin, joitten aiheena se on? Onko rakkaus puhtaampi, rakkaus, joka luo elämää?