Sota

by Émile Zola

II.

Floingin harjulla puhalsi Gaude päivän koittaessa kaikista voimistaan herätys-merkin sakeaan aamusumuun, vaan ilma oli niin täynnä kosteutta, että iloinen toitotus milt'ei hukkui siihen. Ja miehet, jotka eivät olleet edes pystyttäneet telttojaan, vaan makasivat vaatteisiinsa kääriytyneinä murassa, eivät heränneet, nukkuivat yhtä sikeästi liikuttamatta jäykkiä kasvojaan ikäänkuin henki jo olisi lähtenyt. Heidät täytyi puistella hereille yksitellen ja he heittivät ympärilleen rajuja katseita juurikuin olisivat todellakin kuolleista nousseet.

Vihdoin sai Jean Mauricenkin jaloilleen.

— Mitä nyt? Missä me olemme?

Hän katseli säikähtyneenä ympäröivää harmaata usvamerta, jossa toverit liikkuivat kuin haamut. Ei nähnyt kymmentä kyynärää eteensä, oli aivan mahdotonta tietää, missä päin Sedan oli. Vaan samassa jymähti kanuuna jossain, hyvin kaukana.

— Niin, niin tosiaan, tänäänhän tapellaan…! Hyvä juttu, että tästä toki kerran tulee loppu!

Ympärillä toistettiin hänen sanojaan, synkkä tyytyväisyys vallitsi väestössä, kaikki tahtoivat puistaa päältään tuon painajaisen, tahtoivat kerrankin nähdä silmästä silmään vihollista, jota vastaan olivat lähteneet ja jonka edellä olivat juosseet päiviä ja viikkoja. Vihdoinkin saivat lennättää preussiläisiin muutamia ruutilatinkia, olivatkin jo tarpeeksi kanneksineet 90 patroonaansa; hyvä, että niitä viimeinkin tarvittiin! Ja nyt niitä tarvittiinkin — sen tunsivat joka mies.

Mutta Bazeillesista alkoi taas selvemmin kuulua kanuunanpauke. Jean kuunteli.

— Missä ne ampuvat?

— Luulisin, että se on virran luona, vastasi Maurice; vaan enpä totta totisesti tiedä, missä oikeastaan olenkaan.

— Kuule, hyvä ystävä mitä puhun, sanoi korpraali, pysyttele nyt minun läheisyydessäni, sillä, näetkös, täytyy hiukan tietää asioita, ett'ei mitään hulluuksia tapahdu… Minä olen tällaista ennenkin nähnyt ja koen pitää silmät selällään molempain edestä.

Komanto napisi taasen ruuan puutetta! Ei saanut valkeata, ei voinut löytää tikkuakaan kuivaa puuta moisella märällä ilmalla. Yksin taisteluhetkelläkin tuntuivat vatsan vaatimukset yhtä jyrkkinä ja kiusallisina kuin ennenkin. Sankaria he kenties voisivat olla, vaan ruokaa piti olla! Ruoka oli tärkein asia; ilolla söivät, kulloin saivat kupillisen hyvää keittoa, mutta suuttuivat silmittömiksi kun leipä loppui.

— Joka ei saa syömistä, niin sen ei ole pakko tapellakaan! selitti Chouteau. Vieköön minut vaikka mikä, jos panen nahkani alttiiksi tänä päivänä!

Suurikasvuinen maalarinsälli, vallankumouksen mies Montmartresta, kapakkaseurain puheenjohtaja, sotki sekasin kaikki hyvät ja pahat kuin oli kuullut.

— Ja sitäpaitse! Eivätkös ne ole valehdelleet, ajaneet täyteen meidät niitä juttujaan, että preussiläiset ovat nälinkuoliaita ja kaatuilevat pitkin tietä, ett'ei niillä ole paitaa päällä, että ne ovat ryysyissä ja resusia ja taudin syömiä!

Loubet remahti nauramaan irtonaista katupojan nauruaan.

— Ehei, mepä nyt olemmekin huonommalla puolella! Me olemme nälinkuoliaita ja kuljeksimme kuin mitkä kerjäläiset varpaat pitkällä kengistä ja pussi selässä!… Entäs ne suuret voitot! Suuria valehtelijoita ovat eikä voittajia, että muka Bismarck on vangittu ja koko sotajoukko ajettu mihinhän lie rotkoon. Miksi ne meitä luulevatkaan, kun uskaltavat sillä tavalla pilkata!

Pache ja Lapoulle kuuntelivat, puivat nyrkkiään ja kiristivät hampaitaan. Kaikki muut olivat yhtä tuimina, sillä petolliset tiedot vihollisesta ja sanomalehtien valheelliset kertomukset olivat vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa miehistössä. Luottamus oli poissa, he eivät uskoneet enää ketään eikä mitään.

— Ei, sitä ei ilkeä mikään nähdä! jatkoi Chouteau, myötyjähän me olemme, se selittää koko menon ja sen tiedämme joka mies!

Typeränsekainen Lapoulle hyppäsi pystyyn ja riehui kuin vimmattu:

— Myödyt, luuletko, onko niin? Ovatko ne roistot uskaltaneet…

— Myöneet meidät niinkuin Judas petti ja möi herransa ja mestarinsa! mutisi Pache, joka aina toi esille vertauksia raamatusta.

Chouteau katsahti ylpeästi ympärilleen.

— Vanha asiahan se on! Johan täällä puhuttiin, mitä ne itsekukin saivatkin… Mac-Mahon pisti kolme miljoonaa taskuun ja toiset saivat miljoonan mieheen, että houkuttelisivat meidät tähän ansaan… Viime kevännähän kaupat tehtiin, Pariisissa, ja viime yönä ne ampuivat raketin ilmaan, se oli merkki, että vihollinen hyökkäisi päällemme!

Chouteaun hävytön juttu suututti Mauricea. Hän oli usein nauranut hänen sukkeluuksilleen, vaan tämä oli liikaa, tämähän turmeli aivan miesten mielet ja riisti heiltä rohkeuden juuri taisteluun lähtiessä.

— Miten te kehtaatte jutella tuollaisia tuhmuuksia! Tiedättehän itsekin yhtä hyvin kuin minä, että ne ovat valhetta alusta loppuun!

— Mitä? Valhetta? Vai valhetta, että meidät on myöty! Kuule, pidä sinä suutasi vähän pienemmällä, maitovarsa, ehkä kuulut itsekin siihen roisto- ja petturijoukkoon, koska olet niin kärkäs niitä puoltamaan?

Hän astui uhkaavasti Mauricen eteen.

— Tiedätkös, herra, että sinulle voi pian käydä hyvinkin pahasti, ellei ystäväsi Bismarck tulee apuun!

Toisetkin nurisivat, jonka tähden Jeanin täytyi käydä väliin.

— Hiljaa ja paikalla! Minä ilmoitan jokaisen, joka pitää vähänkään ääntä!

Vaan Chouteau nauroi ja vihelsi. Hän välitti viisi niistä ilmiannoista! Jos hän tappeli eli oli tappelematta, niin eikös se ollut hänen oma asiansa: ketä se koski, jos hän säästi yhden patroonan muidenkin varalta kuin preussiläisten. Nyt, kun taistelu oli alkamaisillaan, hävisi hänestä viimenenkin velvollisuuden tunto; ja minkäpä hänelle teki! Hän lähti silloin kun halutti. Ja hän lateli taas törkeyksiään, yllytti toisia korpraalia vastaan, joka ei pitänyt huolta, että he saisivat edes ruokaa. Kenenkäs muun syy se oli kuin hänen, ett'eivät olleet moneen Herran päivään saaneet sitä eli tätä suuhunsa. Muilla komannoilla oli ollut sekä lihaa että lientä. Mutta herra korpraali ja hänen ystävänsä, tämä toinen herra, olivat olleet tyttöpaikoissa Sedanissa. Olipa nähty!

— Sinä olet tuhlannut komannon rahat, niin olet; koetappas tehdä tyhjäksi jos voit, renttu!

He raivostuivat yhä enemmän. Lapoulle pudisteli nyrkkiään Jeanin nenän alla, hiljainen Pachekin oli niin hurjana nälästä, että vaati selitystä. Loubet käyttäytyi kaikista järkevimmin, hän nauroi tapansa mukaan ja arveli, että on sikamaista hyökätä omien kansalaisten niskaan kun preussiläiset ovat ihan silmäin alla. Hän ei suvainnut tappelua eikä rähinää ja vetosi rahasummaan, jonka oli saanut lähtiessään toisen edestä palvelukseen.

— Jos luulette ett'ei minun nahkani ole minkään arvoinen, niin siinä erehdytte!… Minä näytän teille vielä mihin kelpaan.

Maurice ja Jean, joita heidän suunpieksämisensä alkoi kiukustuttaa, vastasivat terävästi puolustaen itseään syytöksiltä, kun vahva ääni huusi sumusta:

— Mitä se on? Mitä riitaa se on? Ketkä lurjukset siellä toisiaan haukkuvat?

Ja luutnantti Rochas ilmestyi, kepilakkinsa sateen ja päivän haalistamana, nuttu napittomana, koko laiha pitkäsäärinen olento köyhän ja kurjan näkösenä. Vaan silmät vilkkuivat kuitenkin taisteluintoa ja viikset olivat pörhällään.

— Herra luutnantti, huusi Jean, nämä miehet tässä sanovat, että me olemme petetyt … että kenraalit ovat myöneet meidät preussiläisille…

Luutnantille ei tämä ajatus ollut aivan vieras, hänkin kaipasi selitystä yhteen ja toiseen käsittämättömään tapahtumaan.

— No, no, mitä se teihin kuuluu?… Eihän se teidän asianne ole!… Teidän asianne on totella ja tapella ja koska preussiläiset nyt ovat täällä, niin annetaan heille kerrankin sellainen selkäsauna, että muistavat pitemmän aikaa!

Usvaverhon takana jymisivät Bazeillesin tykit. Rochas levitti kätensä.

— Kuuletteko, pojat! Siellä he nyt ovat!… Ja nyt me annamme heille pyssynperästä, eikö niin, pojat?

Kuultuaan tykinpauketta, ei luutnantti enää voinut muuta ajatella, ei muistanut enää väsyttäviä marsseja, ei joukkojen kurjuutta, ei Beaumontin tappiota eikä viimeistä surkeata matkaa Sedaniin. Nyt loppuivat surut, nyt alkoi taistelu ja hän oli varma voitosta. Ei ollut luutnantti oppinut mitään eikä mitään unhoittanut, hän halveksi vieläkin koko sydämmestään "saksalaista", oli yhtä tietämätön kuin ennenkin uudenaikaisesta sotataidosta ja luotti kuten sodan alkaessakin järkäktämättömästi Ranskan onneen. Afrikassa, Krimillä, Italiassa, kaikkialla olivat ranskalaiset joukot vieneet voiton, ja nytkö hän epäilisi? Ei, siihen hän oli liian vanha!

Hän remahti leveään nauruun. Hänet valtasi halu osoittaa myötätuntoisuuttaan väelle, joka rakasti häntä kuin yksi mies, vaikka välistä pelkäsikin.

— Kuulkaahan, lapset, ottaisitte ennen pienen naukun aamukylmään kuin ilman aikojaan pärisette… Minä tarjoan, niin juotte minun terveydekseni, eikö niin?

Ja hän veti suuresta taskustaan esille viinapullon ylpeydellä mainiten, että oli saanut sen naiselta. Edellisenä päivänä oli hänet nähty erään ravintolan takakammarissa liehakoimassa bufettineitiä, jota istutti polvellaan. Miehet nauroivat ja ottivat kernaasti kun luutnantti kaatoi taskumatistaan itsekunkin keittokuppiin osansa.

— No, juokaa nyt pojat, juokaa tyttönne malja, jos teillä nimittäin on, ja Ranskan kunniaksi. Olkaa iloisia pojat, niin olen minäkin!

— Siinä luutnantti on oikeassa; teidän maljanne, luutnantti, ja kaikkien iloisten poikien malja!

He kallistivat kuppia ja olivat tyytyväisen näkösiä. Pieni naukku oli varsin paikallaan aamueineeksi, vihollista vastaan lähtiessä. Minkäpäs tähden he eivät antaisi preussiläisiä selkään? Onhan onni ennenkin äkkipäätä kääntynyt! Kertoihan luutnantti pahus Bazainen olevan tulossa, että häntä odotetaan iltapuoleksi! Ja vaikka luutnantti sattui innostuksessaan osoittamaan Belgiaan päin kun piti näyttää, mistä apua tulee, toivoivat sekä Maurice että kaikki muut parasta. Ehken nyt viimeinkin saavat korvata tappiot!

— Mutta mitä me oikeastaan odotamme, herra luutnantti, kysyi joku.
Miks'ei jo marssita?

Rochas heilautti kättään, — ei ollut saanut käskyä.

— Onko kukaan nähnyt kapteenia? kysyi hän hetken perästä.

Jean muisti nähneensä hänen luikkivan yöllä Sedaniin päin, vaan järkevä sotilas ei näe koskaan päällysmiehiään viran ulkopuolella. Hän ei siis virkkanut mitään, vaan huomasikin kääntyessään varjon, joka lähestyi aitoviertä.

— Tuolla hän juuri tulee!

Kaikki hämmästyivät kapteenin siisteyttä: takki oli harjattu, saappaat kiiltävän mustat ja hohtavan puhdas oli mies kiireestä kantapäähän, toisen näkönen oli kuin luutnatti-parka.

— Kas vain! huusi Loubet, kapteeni on löytänyt tavaransa!

Mutta miehet eivät vetäisseetkään suutansa nauruun, kapteeni Beaudoin ei sietänyt leikkiä, hän oli hyvin arka arvostaan ja siitä syystä melkein vihattu miehiltään. Ensimmäisestä tappiosta lähtien hän oli aina äkäsen näkönen. Ollen innokas bonapartelainen ja suosittu yläilmoissa toivoi hän suuria tulevaisuudelta, vaan huomasikin nyt maan vapisevan jalkainsa alla ja lupaavan tulevaisuutensa tyhjään raukeamaisillaan. Hänellä sanottiin olevan kauniin tenoorin, ja se oli ollut usein suureksi hyödyksi, ja muutenkin hän oli lahjakkaanlainen mies, vaikka ei välittänyt syvemmin tutustua sotataitoon; hän oli parhaasta päästä seuramies ja rohkea myös kun tarvittiin, vaikka ei liiaksi koskaan.

— Tavaton sumu, sanoi kapteeni tyytyväisenä kun oli jälleen keskellä omaa komppaniaansa, jota oli hakenut puolen tuntia.

Samassa tuli marssikäsky, pataljoona lähti liikkeelle. Virrasta mahtoi nousta uusia sumuaaltoja, sillä he saivat melkein hapuilemalla pyrkiä eteenpäin kosteassa valkosessa usvassa, joka tarttui vaatteisiin kuin tihkusade. Ja eräässä tiehaarassa näki Maurice äkkiä översti Vineuilin suorana ja jäykkänä hevosensa selässä, kalpeana kuin äänetön suru, ratsun väristessä aamusumussa ja päristellen päätään käännellessä tykinääntä kohti. Kymmenen askeleen päässä seurasi virkaatekevä luutnantti rykmentin lippu kädessä. Se oli jo vapautettu kääreestään ja liehui haaveellisesti ylhäällä huurusuikaleiden seassa kuin värähtelevä voitonmerkki, joka on katoamaisillaan. Kultanen kotka oli vesimärkä, kolmenvärinen silkkikangas muuttunut, ruudinsavun mustaama ja luotien repimä; kunnialegioonan risti, joka oli sidottu tankoon kiinni, vain välkytteli loistavia emaljihaarojaan.

Lippu sekä översti katosivat uuteen usva-aaltoon ja pataljoona marssi eteenpäin kuin kosteissa villoissa. Ensin kuljettiin alamäkeen, sitten ylöspäin kapeata metsätietä. Sitten komennettiin: "Seis", ja joukot jäivät seisomaan täysissä tamineissa, ase jalalla paikaltaan liikahtamatta. He mahtoivat olla jollain harjulla, vaan ei nähnyt vieläkään pariakymmentä askelta eteensä. Kello oli seitsemän, tykinpauke kuului lähempää, Sedanin toisella puolella alkoivat uudet patteriat ammunnan.

— Niin, sanoi kersantti Sapin Mauricelle, tämä on minun viimeinen päiväni!

Hän ei ollut avannut suutaan koko aamuna, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen lakkaamatta kauniilla puhuvilla silmillään avaruuteen.

— Mitä joutavata te nyt haastelette! sanoi Jean, kukapa sitä edeltä tietää!… Voi tämä olla viimeinen päivä meille jokaiselle, vaan voi taas olla niinkin, että pääsemme kaikki ehjin nahoin!

Sapin pudisti päätään.

— Ei, minä tiedän, puhukaapa mitä puhutte … tänä päivänä Sapin kuolee!

Miehet kääntyivät katsomaan ja kysyivät, onko hän nähnyt sellaista unta. Ei ollut, muuten tiesi ja tunsi.

— Ja harmittaapa se koko lailla, sillä minä aijoin viettää häitä heti sodasta palattuani.

Hän sulki silmänsä pariksi sekunniksi, ajatteli mennyttä elämätään. Vanhemmillaan oli vähänen rihkamakauppa Lyonissa. Äiti oli lellitellyt kaunista poikaansa, vaan isän kanssa hän ei sopinut ja jäi sotapalvelukseen asevelvollisvuodet palveltuaan eikä tahtonut, vallankin äidin kuoleman jälkeen, kuulla puhuttavankaan isän luo palaamisesta. Kerran lupa-ajalla hän tutustui lähemmin erääsen serkkuunsa Lyonissa, oppi rakastamaan häntä ja alkoi jälleen katsella elämää valoisemmalta puolelta. Hän oli sopinut kihlattunsa kanssa avata hänen myötäjäisvaroillaan pienen kaupan, sillä hän oli koko taitava kirjoittaja ja luvunlaskija! Koko vuoden hän oli uneksinut pientä kauppaansa ja pientä kotiaan.

Häntä palelsi, hän puisteli itseään ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa luotaan jotain tuskallista ja sanoi toistamiseen:

— Se on harmillista, vaan huomenna ei minua ole enää.

Kukaan ei vastannut; he seisoivat odottaen tietämättä olivatko selin vai kasvot viholliseen päin. Sumusta kuului aika ajoin melua, rattaiden jyrinää, miesjoukkojen astuntaa, kaukaista kavionkopinaa. Ne olivat joukkojen liikkeitä, jotka huuruharso peitti heidän silmiltään; seitsemäs osasto asettui taisteluasentoon. Vaan nyt alkoi selvitä. Harso kohottautui, repeytyi suuriin siekaleihin, välistä vilahti jo puun latva, taivas näkyi, kirkkaana ja heleänsinisenä. Ennenkun sumu oli tykkänään haihtunut kiitivät Margueritten divisioonaan kuuluvat afrikkalaiset jääkärit ohitse. Istuen komeasti satulassa, lyhyissä takeissaan ja punaset vyöt vyöllä he ratsastivat ketteröitä, hoikkajäsenisiä hevosiaan, jotka melkein peittyivät sälystön alle. Toinen eskadroona riensi ohi toisen perästä, ilmestyi sumusta ja ratsasti sumuun ikäänkuin olisivat sulaneet tihkusateessa. He olivat tiellä, heidät lähetettiin etemmä, — ja siten heitä oli kyörätty koko sodan ajan. Käytettiin siellä täällä joskus vakoilemassa, vaan kun kahakka alkoi, lähetettiin heidät laaksosta toiseen kuin kalliit, tarpeettomat korukalut.

Maurice katseli heitä Prosperia ajatellen.

— Ehkä se on hän, tuo tuolla.

— Kuka? kysyi Jean.

— Se poika Rémillystä, se tiedäthän, jonka veljen tapasimme Ochesissa.

Vaan jääkärit olivat jo kadonneet ja jälleen kuului kopsetta, joku kenraaliesikunta ratsasti mäkeä alas. Jean tunsi prikaatikenraalin, se oli Bourgain-Desfeuilles ja hän heilutti huimasti kättään. Vastenmielistä oli ollut lähteä niin aikaseen ja luopua ravintolan mukavuuksista. Sen näki jo kulmistakin. Äänensä kuului selvästi, kun hän murahti toisille:

— Niin, perhana vieköön, tuo tuolla; Mosel eli Maas vai mikä se on!

Silloin hälveni sumu. Se tapahtui äkkiä, aivan kuten Bazeillesissakin, niinkuin olisi kohotettu esirippu näyttämöltä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Maurice tunsi heti paikat.

— No, nyt tiedän, sanoi hän Jeanille, me olemme Algierin harjulla… Näetkös, tuolla vastapäätä on kylä, Floing, ja tuolla alhaalla, etempänä, on Saint-Menges ja vielä kauempana Fleigneux… Ihan taivaan rannalla, tuolla, näkyvät Ardennit ja nuo pitkät harvat puut, eroitatko, kasvavat Belgian rajalla.

Hän jatkoi selitystään viitoten kädellään. Algierin ylänkö oli viiden tuhannen kyynärän pituinen tasainen vyö punertavaa maata, joka ulottui Garennen metsästä Maasiin ja päättyi vasta niittyjen takana virran rannalla. Seitsemännen osaston oli kenraali Douay asettanut tälle harjulle ja surkutteli, ettei hänellä ollut enemmän miehiä, sillä nämä eivät riittäneet puolustamaan niin pitkää linjaa ja ylläpitämään yhteyttä ensimmäisen osaston kanssa, joka oli sijoittunut Givonnen laaksoon Garennen metsästä Daignyyn.

— Mitä? Eikös ole alaa kyllin!

Maurice pyöritti kättään etelästä länteen, taistelukentän yli, joka näkyi koko laajuudessaan harjulle. Ensin oli Sedan, jonka linna kohosi kaupungin kattojen yli, sitten Balan ja Bazeilles yhä sakenevien savupilvien ympäröiminä, ja niiden takana mäet virran vasemmalla rannalla, Liry, Marfée, Croix-Piau. Mutta etenkin Doncheryn puolelle oli laaja näköala. Maasin sinertävä juova kiersi Igesin niemimaan, ja harjulla näkyi Saint-Albertin tie, joka pujotteli virran partaan ja korkean metsäisen rinteen välitse. Ylempänä yhtyi Vrignes-aux-Boista ja Doncherysta tuleva tie tien risteykseen Maison-Rougen kohdalla.

— Näetkös, tuota tietä me voisimme peräytyä Mezièrsiin.

Vaan juuri samassa jyrähti ensimmäinen tykinlaukaus Saint-Mengesistä. Etempänä leijaili vielä muutamia sumupilviä, eikä voinut eroittaa muuta kuin tumman lauman, joka liikkui Saint-Albertin solalle päin.

— Kas niin, siinä ne nyt ovat, jatkoi Maurice hiljempaa. Nyt ne katkasevat meiltä tien, nyt olemme hukassa!

Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Tykit, jotka olivat jymähdelleet Bazeillesista, alkoivat paukkaa idässäkin, Givonnen laaksossa, joka ei näkynyt harjulle. Saksin perintöprinssi lähti juuri sillä hetkellä liikkeelle ja törmäsi yhteen ensimmäisen osaston kanssa lähellä Daignya, Chevalierin metsän laidassa. Ja kun XI:s preussiläinen osasto, joka marssi Floingiin, samassa alkoi ampua kenraali Douayn joukkoja, oli taistelu täydessä vauhdissa joka puolella, suuren taistelukentän, monen peninkulman pituisen kentän, eteläpäästä pohjoseen.

Maurice huomasi, että oli tehty parantamaton virhe kun ei edellisenä yönä marssittu Mezièrsiin. Hän ei tietysti arvannut tämän virheen seurauksia, vaan hän katseli kuitenkin synkillä aavistuksilla Algierin ylänköä ympäröiviä harjuja ja mäkiä. Vaikka ei enää olisi ollutkaan aikaa peräytyä Mezièrsiin, olisi kumminkin pitänyt miehittää mäet, että olisi ollut tie auki rajalle. Olisivathan silloin hädän tullessa voineet hakea suojaa Belgian puolella. Kaksi paikkaa näytti hänestä etenkin vaaralliselta, Hattoyn mäki Floingin yläpuolella ja Illyn rukouspaikka, suuri kiviristi kahden niinipuun välissä. Edellisenä päivänä oli kenraali Douay sijoittanut yhden rykmentin Hattoyn mäelle, mutta se oli jo päivän koitteessa vetäytynyt takasin. Ensimmäisen osaston vasemman siiven tuli nyt puolustaa Illyn mäkeä. Sedanin ja Ardennien metsän välillä oli suuria syvien laaksojen uurtamia alastomia lakeuksia ja aseman tärkein kohta, avain, oli nähtävästi juuri Illyn mäellä, ristin ja niinipuiden juurella, josta saattoi ampua joka puolelle.

Taas pamahti kaksi kanuunanlaukausta. Ja niitä seurasi useampia ja useampia. Nyt nousi savu pienoselta mäeltä vasemmalla Saint-Mengesistä.

— Kas niin, sanoi Jean, nyt tulee meidän vuoromme.

Vaan ei tullut sen kummempaa. Miehet seisoivat liikkumattomina, ase jalalla, eikä heillä ollut mitään muuta huvitusta kuin katsella toisen divisioonan komeaa ryhtiä. Se seisoi Floingin edustalla ja sen vasen siipi muodosti rintaman virtaan päin, torjuakseen hyökkäykset siltä suunnalta. Idässä päin oli kolmas divisioona hajaantunut Garennen metsään saakka Illyn luona ja ensimmäinen, jota oli Beaumontissa pahasti ruhjottu, seisoi toisessa linjassa. Insinöörit olivat olleet koko yön työssä ja jatkoivat vielä vihollisen tulen alla juoksuhautojen ja vallien valmistamista.

Vaan nyt räjähti yhteislaukaus Floingin juurella ja kapteeni Beaudoinin komppania sai käskyn peräytyä viisi sataa kyynärää. Silloin he tulivat laajaan nelisnurkkaseen kaalipeltoon ja kapteeni komensi lyhyellä tavallaan:

— Pitkälleen joka mies!

Ja heidän täytyi laskeutua maahan. Kaalinkuvut olivat vielä kasteesta märkinä, paksuilla viheriäisillä lehdillä kimalteli suuria pisaroita.

— Viidensadan kyynärän etäisyys! huusi kapteeni jälleen.

Maurice asetti pyssynsä piipun kaalinpään varaan, vaan hän ei voinut nähdä niin mitään. Hän nykäsi Jeania, joka oli oikealla puolellaan ja kysyi, mitä kujeita se oli, ja kokenut korpraali osotti läheistä mäkeä, jolle ranskalaiset parhaallaan asettivat patteriaa. Heidät oli komennettu tänne tukemaan sen liikuntoja. Maurice nousi polvilleen kurkistamaan, oliko siellä Honorén patteria, vaan reservitykistö oli takapuolella, puuryhmän suojassa.

— Piru olkoon, ärjäsi Rochas, ettekö te saata pysyä pitkällänne!

Ja tuskin oli Maurice painautunut kaalinkupujen väliin, kun kranaatti tulla suhahti — ja siitä hetkestä niitä tuli tuhka tiheään. Ensimmältä tähtäsivät saksalaiset tykit huonosti, luodit putosivat kauvas ranskalaisen patterian taakse, joka myös jo alkoi ampua. Paitsi sitä tunkeutuivat toiset kranaatit syvälle kuohkeaan multaan, eivätkä lauenneet, ja se antoi sotamiehille aihetta lasketella kokkapuheita kaalinampujoista ja hapankaalin syöjistä.

— Olisihan tämä hyvä ilotulitus muuten, sanoi Loubet, mutta ovat taitaneet aineet kastua.

— On taitanut kaatua olutta päälle, lisäsi Chouteau.

Luutnantti Rochaskin yhtyi puheesen.

— Niin, johan sen sanoin, että ne ovat aika toskaria.

Mutta silloinpa räjähti kranaatti viidentoista kyynärän päässä, murapaakkia lenteli komppaniaan ja vaikka Loubet vähääkään ällistymättä pyysi vaateharjaa, kävi useiden — ja niiden joukossa oli suurisuinen Chouteaukin — nenänpäät valkosiksi. Hän ei ollut vielä, enemmän kuin Lapoulle eli Pachekaan, ollut tulessa; Jean oli ainoa "vanha" koko komannossa. He räpyttivät silmiään ja kävivät niin kummallisiksi, puhuivat kimakkaasti ja vaikeasti, ikäänkuin heitä olisi kuristettu kurkusta. Maurice oli jokseenkin levollinen; koetti kaikin voimin hillitä itseään, vaikk'ei pelännytkään, sillä hän ei uskonut vaaran vielä olevan lähellä. Sydänalassa vain tuntui vähän pahalta ja pää ontolta, hän ei voinut mitenkään koota ajatuksiaan. Ja hänen luottamuksensa kasvoi nähdessä, miten tyyniä miehet olivat; hän oli jo ihan varma voitosta, kun vaan olisivat saaneet hyökätä pistimellä vihollisen kimppuun.

— Mitä, onko täällä mehiläisiä?

Hän oli jo kolmasti kuullut samanlaista surinaa korvissaan.

— Ei ole, nauroi Jean, ne ovat luotia.

Pitkällään makaavien sotamiesten ylitse viuhkasi kuula kuulan perästä, he käänsivät ehdottomasti päätään äänen mukaan, milloin oikealle, milloin vasemmalle.

— Kuulehan Lapoulle, sanoi Loubet opettavaisesti, kun sinä nyt näet kuulan tulevan, niin pane sormesi, näin, nenän eteen. Se halkasee ilman ja kuula kääntyy oikealle eli vasemmalle.

— Mutta enhän minä niitä näe, sanoi Lapoulle.

Koko komppania remahti nauramaan.

— Mikä pöllö sinä olet! No, aukase nyt silmäsi kerrankin selälleen ja katso. Tuossa meni yksi, etkö nähnyt, ja tuossa… Ja tuossa taas… No, tuon sinä näit, se oli vehriäinen.

Lapoulle viritti silmänsä selälleen ja piti sormia nenän edessä, vaan Pache hapuroi amulettia, joka riippui hänen rinnallaan, toivoen, että se olisi ollut kymmeniä kertoja niin suuri ja suojellut häntä kuin haarniska.

Rochas oli jäänyt seisomaan vähän matkan päähän ja huusi leikillisesti miehille:

— Lapset, kranaateille saatte tehdä kunniaa, jos haluttaa, mutta luodeille ei tarvitse, niitä on liian paljon!

Samassa musersi kranaatin kappale pään eräältä sotamieheltä ensi rivissä. Hän ei joutanut huutamaankaan, veriset aivot räiskähtivät joka taholle, ja kaikki oli lopussa.

— Poika-parka! mutisi kersantti Sapin kalveten, nyt on toisen vuoro!

Vaan kohta ei kuullut enää mitään. Maurice kärsi kauheasti jyrinästä, joka ei tauonnut silmänräpäykseksikään. Lähellä oleva patteria ampui lakkaamatta, tykit jymisivät niin että maa tutisi ja kuularuiskujen korviasärkevä pauke tärisytti ilmaa. Kauvankohan heidän täytyi siinä kaalinpäiden välissä maata? He eivät tietäneet mitään, eivät nähneet mitään! Oli kerrassa mahdotonta saada minkäänlaista käsitystä taistelun kulusta. Ja taisteltiinkohan nyt sitten oikein toden perästä, olikohan tämä ratkaseva tappelu? Paitsi edessä olevia sileitä peltoja ei Maurice nähnyt muuta kuin Hattoy-mäen kukkulan, hyvin kaukana, ja sen metsäisillä rinteillä hän ei huomannut mitään liikettä. Ei näkynyt yhtään vihollista hänen näköpiirinsä rajain sisällä ja kun käänsi päätään, näki hän suureksi ihmeekseen talonpojan kyntämässä peltoaan kookkaalla valkosella hevosella. Mitä varten hän laiskottelisi? Jos kohta tuossa mäen takana on tappelu, niin täytyy viljan kuitenkin kasvaa ja ihmisten saada elämistä.

Maurice ei malttanut enää olla paikoillaan. Hän nousi ylös, antoi katseensa liitää Saint-Mengesiin, jossa tykit paukkuivat ruskeanpunasen pilven keskellä, katsahti Saint-Albertin tielle, näki sen mustanaan viliseviä joukkoja, preussiläisiä, jotka nopeasti marssivat eteenpäin. Mutta silloin tarttui Jean hänen sääreensä ja veti kiivaasti alas.

— Hulluko sinä olet? Ammutat varsin itsesi!

Ja luutnanttikin murahti:

— Pysykää pitkällänne, siellä! Mitä pässinpäitä te olette, jotka tahdotte kuolla vaikka ei ole käskyäkään.

— Seisottehan tekin, herra luutnantti!

— Niin, se on eri asia. Minun täytyy tietää, mitä tapahtuu.

Kapteeni seisoi myös ja katseli ympärilleen. Vaan hän ei avannut suutaan, ei välittänyt virkkaa sanaakaan miehilleen, astuskeli pellon toisesta päästä toiseen.

He odottivat yhä, vaan ei kuulunut uutta käskyä. Maurice oli tukehtua reppunsa alle, joka painoi raskaasti selkää siinä vatsalla maatessa, ja heitä oli komennettu pitämään reput selässä niin kauvan kuin mahdollista.

— Kuule, pitääköhän meidän maata näin koko päivä? kysyi Maurice viimein Jeanilta.

— Ehken kyllä… Solferinossa makasimme samalla tavalla, nokka maassa, eräässä porkkanapellossa viisi tuntia.

Ja sitten hän lisäsi lohduttavasti:

— Mutta mitä sinä ruikutat? Ei tässä ole kovinkaan paha olla. Mitä varten me ilman aikojaan tarjoutuisimme kuolemalle. Kyllä se vielä meidänkin vuoro tulee. Ja jos kaikki jo alussa ammuttaisiin, niin mitäs sitten loppuun jäisi!

— Kas perhana, keskeytti Maurice, nyt savuaa jo Hattoyn mäkikin… Nyt ne ovat sen anastaneet ja nyt on leikki kaukana!

Uteliaisuutensa heräsi sekä osaksi entinen ahdistava pelkokin ja hän seurasi tarkkuudella tapahtumia vastapäätä olevalla pyöreällä mäenkukkulalla, ainoalla kohopaikalla, jonka hän näki peltojen suoran viivan yläpuolella. Hattoy oli siksi kaukana, ettei hän eroittanut tykkiväkeä, vaan valkosen savun hän aina näki tupsahtavan pensaikosta, jonka peitossa patteria oli. Maurice käsitti, että se oli tärkeä paikka ja nyt se oli vihollisten käsissä, kenraali Douay oli heti aamulla luopunut sen puolustamisesta. Hattoy kohosi kaikkien ympäröivien kukkuloiden ylitse. Heti paikalla alkoivat patterit ampua seitsemännen osaston toista divisioonaa ja harventi sitä kovasti. Ne tähtäsivät tarkemmin ja ranskalainen patteria, jonka läheisyydessä kapteeni Beaudoinin komppania oli, menetti perättäin kaksi konstaapelia. Kranaatin sirpale haavoitti erästä komppanian väestä, vei vasemman jalan kantapään, ja miesparka huusi kuin olisi äkkipäätä menettänyt järkensä.

— No, pidä nyt pienempää ääntä, mies, huusi Rochas, onko tuo nyt kaunista että tuolla tavalla ulista kun on sattunut hiukan jalkaan!

Mies vaikeni kuin tuomittu, jäi istumaan kantapää kädessä eikä liikahtanut enää.

Ja nyt alkoi hirvittävä tykistöottelu, kranaatit lentelivät molemmilta puolilta maassa makaavien sotamiesten ylitse pitkin tasaista kenttää, jossa ei liikahtanut ristin sielua paahtavassa helteessä. Eikä kuulunut muuta kuin tykkien kammottava jyrinä, hävityksen myrskytuuli, joka räiskeellään häiritsi kesäpäivän rauhaa. Tunti vierähti tunnin jälkeen ja ampuminen ei hiljennyt, vaan preussiläiset patteriat olivat jo osottautuneet paljon paremmiksi ranskalaisia. Melkein joka ainoa heidän perkussioonikranaattinsa räjähti oikealla ajalla, jotavastoin ranskalaiset haupitsikranaatit, jotka eivät lentäneet läheskään niin kauvas, enimmäkseen räjähtelivät ilmassa ennen päämäärään saapumista. Ja kaalipellossa ei miehillä ollut muuta tekemistä kuin kyyristyä kokoon kuopuraan, johon heidät oli komennettu. Eivät voineet lauvaista ainoata latinkia, sillä kehen se lähetettäisiin? Heidän näkösällään ei ollut ainoata vihollista.

— Milloinkahan me tästä pääsemme? sanoi Maurice jälleen, hän oli nääntyä kärsimättömyydestä. Minä antaisin viisi frangia joka ainoasta preussiläisestä! Mikä tätä kestää, ammutaan mäsäksi pian eikä saa antaa vastaan.

— Odota — vielä sinunkin vuorosi tulee, vastasi Jean levollisesti.

Vaan silloin kuului vasemmalta töminää ja joka pää kääntyi sinne päin. Se oli kenraali Douay, joka ratsasti esikuntineen katsomaan, miten joukot käyttäytyivät ankarassa tulessa. Hän näytti tyytyväiseltä, antoi muutamia käskyjä, kun samassa kenraali Bourgain-Desfeuilleskin laukkasi esille metsästä. Vaikka hän tosin oli paraatisotilas, ei hän näyttänyt pelkäävän kuulatuiskua; eikä hän käsittänyt mitään koko sotakomennosta, vaan käyttäytyi kuin olisi ollut Afrikassa beduiinien keskellä. Huusi ja heilutti käsiään aivan kuin luutnantti Rochas.

— Nyt he tulevat, nyt he tulevat, ei kestä kauvan ennenkun ollaan silmä vasten silmää.

Hän huomasi kenraali Douayn ja huusi:

— Onko totta, että marsalkka on haavoitettu?

— On, sitä pahempi… Sain juuri pari sanaa Ducrotilta, ilmoitti, että marsalkka on määrännyt hänen ylipäälliköksi.

— Vai Ducrot?… No, mitä hän sanoo?

Kenraali kohautti olkapäätään. Hän oli eilisestä saakka tietänyt, miten tulee käymään, oli turhaan inttänyt, että pitäisi ottaa huostaan Saint-Mengesin ja Illyn mäet mahdollisen peräytymisen varalta.

— Ducrot hyväksyy meidän suunnitelmamme, kaikki joukot kokoutuvat
Illyn kukkuloille.

Ja hän kohotti taas olkapäätään ja teki toivottoman liikkeen ikäänkuin sanoakseen, että se oli nyt liian myöhäistä.

Kanuunanpauke esti selvään kuulemasta hänen ääntänsä, vaan Maurice ymmärsi tarpeeksi asti. Mitä? Mac-Mahon haavoitettu, Ducrot ylipäällikkönä, ja armeija vetäytyy takasin Sedanin pohjoispuolitse. Ja näistä tärkeistä tapahtumista ei väestö tietänyt mitään. Kurjat miesraukat, jotka olivat alttiit uhraamaan henkensä ja jäsenensä, eivät aavistaneet, että uusi oikku, uusi vaara uhkasi heitä. Hän tunsi, että sotajoukko oli turmion ja tappion tiellä, ilman varmaa suunnitelmaa, ilman päällikköä. Vaan saksalaiset, he marssivat varmuudella suoraan päämääräänsä kohti!

Kenraali Bourgain-Desfeuilles aikoi juuri ratsastaa tiehensä, kun kenraali Douay, jolle tomunen ja hengästynyt husaari kiidätti uutta ilmoitusta, huusi hänen jälkeensä niin korkealla äänellä, että se kaikui jyrinänkin yli.

— Kenraali, kenraali, — Ducrot ei olekkaan ylikomentaja, vaan Wimpffen!… Niin hän saapui eilen keskellä Beaumontin pakoa de Faillyn sijaan, joka komensi viidettä osastoa… Ja hän kirjoittaa tässä, että hänellä on sotaministeristöltä käsky astua ylikomentajaksi, jos marsalkalle tapahtuu jotain! Ja nyt ei peräydytäkään, nyt käsketään anastaa takasin ja puolustaa ensimmäisiä asentojamme.

Bourgain-Desfeuilles kuunteli silmät selällään.

— No, perhana… Jos tietäisi … no, minulle se on yhdentekevää!

Ja hän laukkasi tiehensä, hänelle oli todellakin yhdentekevää, marssittiinko eteenpäin vai takasinko käännyttiin, hän oli toivonut kohoavansa tässä sodassa jättiläisaskeleilla, vaan koska kaikki näyttivät olevan tyytymättömiä, ei hänellä ollut kuin yksi toivo, että sotaretki pian päättyisi.

Kapteeni Beaudoinin komppania alkoi taas pilkata upseeria ja päällystöä. Maurice ei hiiskunut mitään, vaan hänen mielestään Loubetilla ja Chouteaulla oli täysi syy ivata ja herjata. Hei vain, milloin eteenpäin milloin taakse. Kaikki ne päälliköksi kelpaavat! Parempi olisi ollut nukkua kotona sängyssään kuin olla täällä tuollaisten komennettavana! Kolme ylipäällikköä kahdessa tunnissa! Ja kaikki yhtä viisaita ja eripuraisia, eivät tietäneet mitään eivätkä sopineet mistään. Ei, ei sitä mikään kestä! Ja lopuksi tuli aina petosjuttu, kyllä kai Ducrotille ja Wimpffenille kelpaa kolme miljoonaa yhtä hyvin kuin Mac-Mahonillekin.

Kenraali Douay istui hevosensa selässä esikuntansa keskellä ja katseli preussiläisten asentoa; ajatuksensa eivät olleet iloisia. Kranaatit sinkoilivat hänen ympärilleen ja hän katseli kauvan Hattoyn mäkeä, josta niitä lakkaamatta sateli. Sitten hän kääntyi Illyyn päin, viittasi erään upseerin luokseen viemään käskyä viidennen osaston prikaatille, jonka oli edellisenä päivänä pyytänyt kenraali Wimpffeniltä, se tulisi ylläpitämään yhteyttä kenraali Ducrotin vasemman siiven kanssa. Ja miehet kuulivat hänen sanovan:

— Jos preussiläiset ottavat Illyn haltuunsa, emme kestä tässä tuntiakaan, vaan tulemme työnnetyiksi Sedaniin.

Hän ratsasti pois, hävisi esikuntineen metsätien mutkaan, ja ampuminen kävi vielä kiivaammaksi. Varmaan oli vihollinen huomannut hänet, sillä nyt alkoi tulla kranaattia ei ainoastaan vastapäätä olevasta patterista vaan viistoon vasemmalta puolelta, Frenoisin patterioista, ja Igesin niemeltä, josta ammuttiin ristiin Hattoyn mäeltä tulevien kranaattien kanssa. Koko Algierin ylämaa oli luotien pyyhittävänä ja komppanian asema alkoi käydä kauhistuttavaksi. Miehillä oli jo ollut täysi työ vahtiessaan, mitä edessäpäin tapahtui, nyt heitä ahdistutti ampuminen syrjiltäkin, eivät oikein tietäneet, mistä suurin vaara uhkasi. Aivan perättäin kuoli kolme miestä, kaksi haavoitettuna voihki surkeasti.

Nyt tuli kersantti Sapininkin vuoro. Hän oli kääntänyt päätään, näki kranaatin tulevan, ei voinut väistyä sen tieltä, sanoi ainoastaan:

— Kas nyt!

Hienopiirteiset kasvot suurine kauniine silmineen ilmaisivat syvää surumieltä, vaan ei pelkoa. Kranaatinsirpale repäsi vatsan auki.

— Elkää jättäkö tähän; viekää, viekää ambulanssiin… Minä rukoilen teitä, viekää pois täältä!

Rochas aikoi kieltää häntä vaikeroimasta. Hän riensi kersantin luo sanomaan, että kun on saanut sellaisen haavan on turhaa vaivata enää ketään, vaan nähdessään miesparan tuskan ei hän voinut sitä tehdä.

— Odota vähän aikaa, Sapin raukka, niin ne tulevat noutamaan paareilla.

Mutta onneton vaikeroi ja itki, epätoivossa kun onnensa unelma haihtui samalla kun veri juoksi kuiviin.

— Viekää pois, viekää pois…

Ja kapteeni Beaudoin, jonka kiihoittuneet hermot eivät kestäneet hänen valitustaan, komensi kaksi miestä kantamaan haavoitetun vieressä olevaan lehtoon, jossa ambulanssi oli. Chouteau ja Loubet juoksivat heti Sapinin luo, tarttuivat, toinen jalkoihin toinen hartioihin, ja kantoivat juoksujalassa pois. Vaan tiellä he näkivät hänen ojentavan itseään niin oudosti, vetävän viimesen hengenvetonsa.

— Kuule, hän on kuollut! sanoi Loubet, jätetään tähän.

Chouteau suuttui.

— Tokko juokset, pöllö, ja parempaa kyytiä… Vai tähän, että huutavat meidät takasin…

He juoksivat metsään, johon jättivät ruumiin puun juurelle, ja katosivat, eikä heitä nähty ennenkun illalla.

Ampuminen kiihtyi, läheistä patteria lisättiin kahdella tykillä ja korviasärkevässä yhä kasvavassa jyrinässä tunsi Maurice äkkiä mieletöntä pelkoa. Häntä ei ollut värisyttänyt, ei vaivannut tuskallinen painava tunne sydänalassa, niinkuin tavallisesti, eikä häntä ensi alussa haluttanut suin päin paeta. Vaan nyt, nyt! Ja se oli yksinkertaisesti mietinnän vaikutusta, jota usein tapaa hienontuneissa, hermoheikoissa ihmisissä. Vaan Jean oli vieressä ja varuillaan, tarttui lujasti kiinni ja painoi rinnalleen maahan, — näki Mauricen silmistä, mitä hänessä liikkui. Ja sitten hän alkoi häntä haukkua ja soimata, tietäen että potku on monasti paras keino antamaan sotamiehelle rohkeutta. Toiset vapisivat ja tärisivät. Pache oli vesissä silmin ja vaikeroi kuin pieni lapsi, Lapoulle kiemurteli maassa kuin mato, hänen vatsaansa puri kauheasti, ja hän irvisteli niin, että toisten täytyi tuskissaankin nauraa ja pilkkailla häntä.

— Häpeä nyt, kuiskasi Jean Mauricelle; oletko sinä tuollainen kehno raukka? Tahdotko joutua koko sotaväen pilkaksi niinkuin tuo paksu moukka tuossa?… Minä annan korvillesi, jos et vain käyttäydy siivosti!

Senkaltaisilla kehoituksilla hän piti Mauricea lämpimänä kun huomasi yht'äkkiä 6-700 kyynärän päässä, aivan vastapäätä, metsästä ilmestyvän puoli tusinaa tummia sotilaspukuja. Ne olivat preussiläisiä, he tunsivat heti huippulakista, että siinä nyt vihdoinkin preussiläiset olivat, ensimmäiset pyssynkantomatkalla. Niitä tulikin useita komantoja ja he näkivät kranaattien pommahtavan maahan heidän edessään ja tupruuttavan lauetessaan tomupilven ilmaan. Siellä metsän laidassa he näyttivät pieniltä tinasotamiehiltä, joita on järjestetty kauniisti pöydälle. Vaan kun kranaatteja alkoi tuiskuamalla tuiskuta hävisivät he jälleen puiden taa.

Heti kun Beaudoinin komppania huomasi vihollisen, pamahtivat heidän pyssynsä. Maurice ampui ensimmäiseksi, toiset seurasivat esimerkkiä. He eivät olleet saaneet käskyä, kapteeni aikoi kieltää, vaan pidätti itsensä kun näki luutnantin viittaavan. Täytyihän heidän viimenkin saada ampua pari laukausta, polttaa muutamakaan patroonista, joita olivat toista kuukautta muassaan kanneksineet. Maurice oli kaikista innokkain; pelkonsa haihtui, hän tyyten unohti sen kuullessaan pyssynsä paukahtavan. Mutta pian oli metsän rinta jälleen autio, ei hievahtanut lehtikään, ei näkynyt ainoatakaan preussiläistä; ja he ampuivat yhä, ampuivat innossaan liikkumattomia puunrunkoja.

Kun Maurice kohotti päätään, huomasi hän hämmästyksekseen översti Vineuilin parin askeleen päässä, liikkumattomana ratsullaan kuin kivikuva, kasvot viholliseen päin käännettyinä, luotien ja kranaattien putoillessa eteen ja taakse. Koko 106:s rykmentti mahtoi nyt olla niillä seuduin, toiset komppaniat olivat sijoitetut ympärillä oleville pelloille. Nyt hän näki lipunkin, jota aliluutnantti kantoi. Vaan se ei ollutkaan enää aamullinen sumuun kiedottu riepu. Kirkkaassa, lämpimässä päivänvalossa säteili kultainen kotka ja kolmevärinen liina välähteli, vaikka siinä olikin joku reikä ja se oli mustunut voittoisien taistelujen ruudinsavussa. Tykin paukkeessa liehui lippu sinistä suvitaivasta vasten ylpeänä kuin voitonmerkki.

Ja miksikäs he eivät voittaisi, koska kerran viimein saivat taistella? Maurice ja hänen toverinsa kiihoittuivat kiihoittumistaan ammuskellessaan hiljaista metsää, jossa tuli sateena maahan lehtiä ja pieniä taittuneita puun oksia.