Sota

by Émile Zola

III.

Henriette ei ummistanut silmiään koko yönä. Hän ei voinut nukkua kun tiesi miehensä olevan Bazeillesissa, lähellä vihollista. Turhaan hän muistutteli itselleen, että Weiss lupasi palata kotiin heti vaaran uhatessa, ja hän kavahti istualleen joka silmänräpäys, luullen kuulevansa miehensä askeleet portaissa.

Noin kymmenen aikaan hän ennen maata panoansa avasi ikkunan ja katseli ajatuksiin vaipuneena pimeyteen. Tuskin eroitti enää kivitystä Voyardkadulla, joka ammotti mustana korkeiden, vanhojen rakennusten välissä. Kaukana, latinakoulun luona, paloi uninen kaasulyhty ja kadulta nousi salpietarin sekanen kellarin haju; äkäsen kissan naukuminen, jonkun sotamiehen raskaat askeleet häiritsivät hiljaisuutta. Sitäpaitsi kuului tavatonta liikettä joka puolelta kaupunkia, hevosella ajoa ja yhtämittaista jytinää, joka kammotti häntä. Tykyttävällä sydämmellä hän odotti ja kuunteli, kuunteli turhaan miehensä tuttuja askeleita, ei tullut, ei kuulunut kääntyväksi kadun kulmasta.

Tunnit lipuivat tiehensä, ja hän pelästyi kun näki äkkiä etäällä, vallin toisella puolella, soihtuja ja valkeita. Oli pilkko pimeä, hän ei tahtonut muistaa paikkoja. Laaja, välähtelevä pinta siellä alhaalla oli varmaankin veden alle lasketut niityt. Mutta mitä tulia ne nuo olivat, joita sytyteltiin ja sammuteltiin Marféen puolella? Joka puolella niitä näkyi yössä tuikkimassa, Pont-Maugissa, Frenoissa, Noyersissa vilkkuivat salaperäiset tulet ikäänkuin lukemattomien, eteenpäin liikkuvien ihmisjoukkojen keskeltä. Ja oudot kammottavat äänet kasvoivat, hän luuli kuulevansa hevosten päristämistä, aseitten helinää, astuntaa, kuin mahtava ratsuseurue, kokonainen kansa olisi lähtenyt vaeltamaan tässä tuonelan pimeydessä. Ja yht'äkkiä pamahti tykinlaukaus, yksi ainoa, jyrähti ukkosen voimalla ja sitten seurasi syvä hiljaisuus. Hän vavahti, tunsi verensä hyytyvän. Mitä se oli? Merkkikö, että joku liike oli onnellisesti suoritettu, ilmoitus, että kaikki oli valmiina, että aurinko saattoi nousta.

Kello kaksi heittäytyi Henriette riisuutumatta vuoteelleen jättäen ikkunan auki. Hän ei jaksanut enää olla pystyssä. Minkätähden hän nyt vapisi pelosta ja kauhusta, hän, joka aina oli niin levollinen, joka tavallisesti tyyneydellä otti vastaan kaikki elämän koetukset? Viimein hän vaipui levottomaan uneen tuntien koko ajan onnettomuuden aavistuksen ahdistavan itseään kuin painajaisen.

Jälleen pamahti tykinlaukaus, vaan tällä kertaa sitä seurasi toinen ja sitten taas toisia yhtä mittaa. Hän nousi kylmästä väristen istualleen. Missä hän oli? Hän ei tuntenut omaa makuusuojaansa, hän oli ikäänkuin sankkaan sumuun kiedottuna. Ja sitten hänelle selvisi, että aamu-usva oli tunkeunut avoimesta ikkunasta huoneesen. Joka silmänräpäys eneni kanuunain jyske. Hän hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo kuuntelemaan. Silloin löi Sedanin kirkon kello neljä.

Päivä sarasti, harmaana ja likasena punaseen vivahtavassa sumussa. Hän ei eroittanut mitään, ei edes koulukartanoa, joka oli niin lähellä. Taivaan Jumala, mistä, mistä se ampuminen kuului? Hän ajatteli ensimmäiseksi veljeään, sillä pauke kuului nyt hiljempaa ja niinkuin pohjosesta, kaupungin yläpuolelta. Vaan sitten se hänestä taas kuului edestäpäin, Bazeillesista, ja hänen sydämmensä kutistui kokoon pelosta miehensä tähden. Niin, varmaan nyt tapeltiin Bazeillesissa, varmaan! Mutta hän rauhoittui jälleen, ääni tuntui tulevan enemmän oikealta. Ehken he ottelivat Doncheryssä, muistaakseen oli silta jäänyt purkamatta. Epätietoisuus vaivasi häntä; Bazeillesissa vai Doncheryssäkö se oli? Voi, hänen oli mahdoton varmasti päättää — korvissaan humisi, kohisi, paukkui. Hän ei jaksanut enää sitä kuunnella, hänen täytyi lähteä ulos, täytyi saada tietää. Ja heitettyään huivin hartioilleen, hän riensi Voyardkadulle.

Vaan ulos tultuaan täytyi hänen pysähtyä hetkeksi ennenkun uskalsi lähteä eteenpäin, kaupunki ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin peloittavalta, katu oli musta kuin hauta sakean sumun alla. Aamuhämärä ei ollut vielä päässyt tunkemaan märille kiville saakka, vanhojen savustuneiden talojen väliin. Voyardkatua astuessaan hän ei nähnyt muuta kuin kaksi turkolais-sotilasta ja naisen, jotka istuivat syvällä, kurjassa pienessä kapakassa unisen talikynttelin valossa. Maquakadulla vasta oli hiukan liikettä, sotamiehiä hiipi porttikäytävissä, — olivat varmaan arkoja nahastaan ja etsivät lymypaikkaa —, täällä eräs kyrassieeri etsi kapteeniaan ja paukutti kiroillen ja noituen oville, tuolla kapusi koko perhekunta rattaille, hikoillen tuskasta ja pelosta, että heidät vaara yllättää, ennenkun pääsevät Bouilloniin, Belgian puolella, jonne toinen puoli Sedanin asukkaista oli kahtena viimesenä päivänä paennut.

Hän kääntyi ruununvoudin asunnolle; siellä varmastikin tiedetään, missä taistelu on. Ja hänen päähänsä pisti oikaista pikkukatuja myöten, joilla ei liikkunut niin paljon ihmisiä. Vaan Fourkatu ja Laboureurkatu olivatkin täynnä kanuunia etulaitoksineen ja ruutivaunuineen, jotka oli edellisenä päivänä tuotu ja sitten sinne sokkeloon unohtuneet. Siltä ainakin näytti, sillä väkeä ei ollut missään. Ne olivat niin hyljätyn näkösiä ja katu oli autio. Puistatti katsellessa sellaista joukkoa hyödyttömiä ampumavehkeitä. Hänen täytyi siis kääntyä takasin ja mennä latinakoulun ohi sekä Suurtakatua "Eurooppa" nimisen hotellin ohitse. Portilla seisoi lähetti pidellen suitsista hevosia esikuntaupseereille, joiden puhe kuului valaistusta ruokasalista.

Turennen puistossa sekä Rivagetorilla oli vieläkin enemmän ihmisiä; levottomia ryhmiä, joissa oli naisia ja lapsia, aaltoili sinne tänne joka suunnalla. Ja siellä hän näki erään kenraalin tulevan kiroillen "Kultarististä", nousevan ratsunsa selkään ja lähtevän nelistämään ikäänkuin olisi tahtonut ajaa kumoon kaikki ihmiset. Hän aikoi ensin mennä raatihuoneelle, vaan kääntyi sitten Siltakadulle ja lähti ruununvoudin talolle.

Ja Sedan ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt häneen niin surullista vaikutusta, se oli kuin onnettomuus jo olisi sen omakseen leimannut. Talot näyttivät kuolleilta, toiset autioina ja tyhjinä, toisissa olivat ikkunat sekä ovet tarkasti suljetut ja niiden takana valvoivat unettomat tuskastuneet ihmiset ratkasevaa hetkeä odottaen. Kaikki näytti niin viluiselta ra'assa aamuilmassa; kaduilla ei elämä vielä ollut oikein herännyt, mutta joka paikassa näkyi jälkiä hämmennyksestä ja pelosta ja paosta. Päivä valkeni valkenemistaan; kello oli puoli kuusi ja tykinpauke kuului paljoa heikommin korkeiden mustien talojen välissä.

Henriette tunsi ruununvoudin portinvartijan tytön, pienen vaaleatukkaisen, suloisen Rosen, joka kävi työssä Delaherchen tehtaalla. Äitinsä ei ollut kotona, vaan Rose otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan.

— Voi, rakas rouva, me olemme nääntymäisillämme! Äiti laskeutui hetkeksi pitkälleen, kun tuskin enää jaksoi seista. Hän on valvonut koko yön, portti ei saa olla hetkeäkään kiinni tässä hujakassa.

Ja ennenkun Henriette ennätti mitään kysyä, alkoi hän kertoa viime päivien ihmeitä.

— Marsalkka nukkui hyvästi koko yön, vaan keisari parka! te ette voi aavistaa, miten hän kärsii… Ajatelkaas, eilen kun minä olin siellä auttamassa liinavaatteiden jakamisessa ja menin keisarin makuusuojan ohi, niin kuului sieltä vaikeroimista, voi, te ette usko, ihan minun sydäntäni repi se vaikeroiminen… Kyllä hänellä mahtaa olla kauheat tuskat, koska täytyy sillä tavalla valittaa. Kun on ihmisiä läsnä, niin hän koettaa hillitä itseään, vaan yksinään, hyvänen aika miten surkeasti hän huutaa. Koko ruumistani vapisutti kun kuulin, kuka siellä niin sairaana on.

— Missähän ne ovat koko aamun taistelleet, tietääkö Rose? kysyi
Henriette, vaan Rose ei antanut keskeyttää itseään.

— Arvaattehan, että minun on käynyt säälikseni keisariparkaa ja tänä yönä olen ollut neljä viisi kertaa hänen ovensa takana kuuntelemassa… Ja koko ajan hän vaikeroi ja valitti, ei suinkaan liene ummistanut silmäänsä koko yönä, ei suinkaan. Ihan on kauheata, että hänen täytyy kärsiä sellaista tuskaa ja miettiä sen lisäksi kaiken maailman asioita. Sillä rouva ei saata aavistaa, mitä elämätä ne pitävät hänen ympärillään. Minä luulen, että ne ovat kaikki päästä pilalla! Juoksevat ulos ja sisään, paiskeloivat ovia, ja uusia tulee yhä; toiset itkevät, toiset ovat vihasia, ja elävät itsekukin miten haluttaa. Koko talo on mullin mallin! Upseerit latkivat sisäänsä pullon suusta kaikki viinit ja paiskautuvat sänkyihin saappaat ja kannukset jalassa!… Keisarista vaan ei ole paljoa vastusta eikä hän ota liikaa tilaa, — kunhan on nurkka, johon kyykähtää yksinään valittamaan!

Henriette uudisti kysymyksensä.

— Missäkö tappelu on? Bazeillesissa, ja se alkoi jo varhain aamulla… Sotamies ajoi tänne ja toi marsalkalle tiedon ja hän meni sitä heti keisarille ilmoittamaan. Nyt on ehkä neljänneksen verran siitä, kun marsalkka ratsasti pois, ja keisari taitaa myös lähteä, koska pukevat parhaillaan. Äsken juuri näin, että laittoivat ja koristelivat hänen kasvojaan kaikenmoisilla rasvoilla ja laitoksilla.

Nyt tiesi Henriette tiettävänsä ja lähti pois.

— Hyvästi pikku Rose! Minun täytyy mennä.

Ja tyttö saattoi hänet portille sanoen vielä viimeseksi:

— Jos mitä haluatte tietää, niin tulkaa vain tänne. Tiedänhän minä, että teihin voi luottaa.

Henriette palasi kiireesti kotiinsa. Hän toivoi varmasti että mies oli tullut kotiin hänen poissaollessaan ja pelkäsi hänen olevan rauhatonna kun koti on tyhjä. Tultuaan lähelle hän katsoi odottiko miehensä häntä ikkunassa, vaan ei, se oli selki selällään eikä näkynyt ketään. Ja tyhjät olivat suojatkin, joiden läpi hän kiiti hämmästyneenä ja väristen ra'asta kosteudesta, joka oli tunkeunut asuntoon. Ampuminen jatkui yhä. Hän meni ikkunan luo. Nyt hän tiesi, mitä halusi tietää, taistelu oli Bazeillesissa ja hän värähteli joka kerran kun kuularuiskut paukkaen laukesivat ja kanuunat jymähtivät. Niiden ääni tuntui lähenevän, taistelu kiihtyi joka hetki.

Minkätähden ei Weiss palannut? Olihan hän niin varmasti luvannut tulla heti kotiin kun vihollinen ahdisti Bazeillesia! Hän tuli yhä levottomammaksi, ajatteli kaikenmoisia esteitä, tie oli kenties tukossa eli kranaattisade niin ankara, ettei hän tahtonut lähteä. Vai olisikohan tapahtunut onnettomuus? Ei ei, sellaista hän ei tahtonut ajatella, täytyi pitää kiinni toivosta, ett'ei kadottaisi rohkeuttaan. Sitten hän mietti itse lähteä Bazeillesiin miestään vastaan, vaan pelkäsi sivuuttavansa hänet tiellä ja mikä hänen eteensä silloin tulisi! Weiss olisi jos kuinka levoton, jos ennättäisi ensin kotiin. Sitäpaitsi oli sellainen yritys varsin tuhmanrohkea, oli; mutta vaikka hän ei koskaan tahtonut pitää melua itsestään oli hänestä kumminkin luonnollisinta, että mies ja vaimo ovat vaaran hetkellä yhdessä.

Mutta samassa juolahti Delaherche hänen mieleensä.

— Sinne minun täytyykin mennä!

Isäntähän oli myös ollut yötä Bazeillesissa ja tietää varmaan jotain Weissistä. Hän riensi alas ja meni suoraan käytävän kautta, joka johti heiltä tehdasrakennukseen. Tultuaan vanhaan puutarhaan, joka nyt oli kivitetty ja josta ei enää ollut muuta jälellä kuin suuri viheriä satavuotisten jalavien varjoama ympyrä, näki hän hämmästyksekseen vahtisotamiehen vaunuliiterin ovella. Sitten hän muisti kuulleensa, että seitsemännen osaston rahastoa säilytettiin täällä Delaherchen tehtaalla ja hänestä tuntui kummalliselta ajatella, että täällä löytyi niin paljon kultaa, monia miljoonia, sanottiin, ja vallien ulkopuolella ihmiset tappelivat ja surmasivat toisiaan. Mutta juuri kun hän aikoi nousta kyökinportaita ylös häntä kohtasi uusi ihme, jotain niin tavatonta, että astui kolme neljä porrasta alas ja jäi miettimään, tokko uskaltaakaan enää mennä Gilberten luo. Eräs sotilas, eräs kapteeni livahti hänen ohitsensa, nopeasti ja äänettömästi kuin näky, vaan hän ennätti kumminkin tuntea miehen samaksi, jonka oli usein nähnyt Gilberten luona Charlevillessä. Hän palasi kartanolle ja vilkasi makuusuojan korkeihin ikkunoihin, vaan uutimet olivat vielä kiinni. Sitten hän teki äkkipäätöksen ja nousi rivakkaasti portaita ylös.

Ensi kerroksessa hän aikoi lapsuuden toverin ja ystävättären oikeudella koputtaa Gilberten pukuhuoneen ovelle; olihan hän usein ennenkin käynyt täällä aamusilla juttelemassa. Vaan se olikin raollaan, ikäänkuin joku olisi kiireessään unohtanut lukita sen, ja hän astui estämättä pukusuojaan sekä siitä hiljaa makuuhuoneesen. Se oli hyvin korkea ja katosta riippuivat syvissä poimuissa raskaat, punaset samettiverhot leveän vuoteen edessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen tasainen hengitys, nukkuvan rauhallinen hengitys, ja suojan täytti vieno syreenin tuoksu.

— Gilberte! kuiskasi Henriette.

Vaan hän ei herännyt; ja punaisten uutimien raosta tunkevassa heikossa valossa lepäsi soma pyöreä päänsä toisen käsivarren varassa kauniin tumman tukan ympäröimänä.

— Gilberte!

Hän liikahti, venyttelihe, silmiään avaamatta.

— Gilberte!

Nyt hän nosti päätään ja tunsi Henrietten.

— Sinäkö se olet?… Mitähän kello lienee?

Kuultuaan, että se oli kuusi hän tuli vähän hämilleen, vaan koetti peittää sitä ja torui leikillisesti, että Henriette oli hänet niin aikaseen herättänyt.

Henriette kysyi Delaherchea ja hän vastasi nopeasti:

— Eihän hän vielä ole tullut; ehken vasta yhdeksän ajoissa…
Minkätähden hän olisi näin aikaseen palannut?

Henrietten täytyi temmaista hänet onnellisesta huolettomuudestaan.

— Taivaan tähden, Gilberte, Bazeillessa on taisteltu aikasesta aamusta ja minä pelkään niin kovin kun mieheni on siellä.

— Elä ensinkään pelkää!… Minun mieheni on niin varovainen, että hän olisi aikoja palannut, jos siellä olisi ollut vähinkään vaara tarjolla… Sinä saatat olla aivan huoleton niin kauvan kun hän on poissa!

Nämä sanat rauhoittivat Henrietteä. Niin, Delaherche ei todellakaan ole se mies, joka suotta vaaraan antautuu. Hän tuli heti rohkeammalle mielelle ja riensi avaamaan uutimet, että valo pääsi huoneesen. Toinen ikkunan puolisko jäi auki ja ampuminen kuului selvästi täyttäen jyminällään saman suojan, joka muutamia minuuttia takaperin lepäsi rauhan ja onnellisen hiljaisuuden vallassa.

Gilberte katseli silmät selällään selkeää aamutaivasta.

— Mitä? Joko taistelu on alkanut?

Hänen paitansa lipui pois hienolta alastomalta olaltaan, joka näkyi tumman tukan alta.

— Voi Jumala, joko he nyt tappelevat näin aikaseen aamulla!… Se on niin kauheata kaikki, koko sota!

Vaan Henrietten katse oli kiintynyt hansikkapariin pienellä pöydällä, pariin valkosia sotilashansikkaita, ja hän peräytyi ehdottomasti hämmästyksestä. Gilberte punastui ja veti hänet hämmentyneenä veltolla liikkeellä vuoteen laidalle istumaan.

— Minä aavistin, että sinä olit nähnyt ja tiesit kaikki!… Elä, rakas Henriette, tuomitse minua kovin… Hänhän oli vanha ystävä, kerroinhan sinulle jo siellä kotona Charlevillessä, muistathan…

Hän puhui hiljaa liikutetulla äänellä, vaan huulilla asui nauru.

— Ja eilen … eilen hän pyysi niin kauniisti, ja me näimme toisemme pitkän, pitkän ajan kuluttua… Ja ajatteles, että hänen täytyy taistella tänään ja kaatuu ehkä … kuinka olisin voinut kieltää?

Henriette kuunteli miettiväisenä. Tämä kummastutti häntä, — hän ei pystynyt käsittämään Gilberteä. Varmaankin he olivat niin peräti erilaiset. Hän ei ollut koko yönä eikä aamuna ajatellut muuta kuin miestään sekä veljeään, jotka olivat hengenhädässä. Miten saattoi ihminen, jonka lähimpiä kuolema joka silmänräpäys uhkasi, nukkua niin makeasti ja näyttää iloiselta ja rakastuneelta?

— Vaan miehesi, Gilberte, ja — se toinen … eikö sinun sydäntäsi kirvele, ett'et ole heidän luonansa nyt? Etkö ajattele, että he ovat vaarassa, että heidät saatetaan kantaa tänne raajarikkoina, kuoliaina?

Gilberte ojensi kauniit käsivartensa eteensä.

— Ei ei, älä puhu tuollaista! Miksi sinä peljästytät minua juuri kun olen herännyt?… En minä tahdo sellaista ajatella, ei ei, se on kovin kauheata!

Ja Henrietten täytyi väkisinkin naurahtaa. Hänen mieleensä muistui heidän lapsuutensa, jolloin Gilberten isä määrättiin tullin tarkastajaksi Charlevilleen ja hän lähetti tyttärensä Chêne-Papuleux'hön, kun hän oli ruvennut yskimään ja äitinsäkin oli kuollut nuorena rintatautiin. Pikku Gilberte ei ollut kuin yhdeksän vuoden vanha, vaan tavattoman vilkas jo ja mielistelevä, oli milloin näyttelijätär, milloin kuningatar, koristeli itseään aina, säästi kaikki hopeapaperit makeisista laittaakseen rannerenkaita ja korvahetuloita. Ja samallaisena hän oli pysynyt, oli juuri sama iloinen elämänhaluinen lapsi joutuessaan naimisiin metsävirkamies Maginotin kanssa. Hän ei sietänyt Mezièresiä, joka oli ikäänkuin haudassa vallien ja mäkien välissä, vaan jäi asumaan hauskaan Charlevilleen. Isä oli kuollut ja hän eli aivan mielensä mukaan, sillä Maginot oli hyväluontoinen, vähäpätöinen mies, joka ei koskaan sekaantunut vaimonsa asioihin. Kaupungilla juteltiin paljon, vaan ei hänellä kumminkaan ollut omallatunnollaan muuta vaarallisempaa kuin suhde kapteeni Beaudoiniin, vaikka eli alituisessa upseeritulvassa, johon oli joutunut översti Vineuilin kautta. Hän oli hyväsydämminen ja iloinen; halusi olla ihailtu ja kaunis.

— Se oli kumminkin hyvin pahasti tehty, että sallit hänen tulla tänne, sanoi Henriette viimein vakavasti.

Gilberte laski hyväilevän pehmosen kätensä ystävättären huulille.

— Henriette kulta, enhän voinut olla suostumatta tämän ainoan, ainoan kerran… Tiedäthän, etten minä tahdo pettää uutta miestäni!

He eivät puhuneet enää mitään kumpikaan, vaan syleilivät toisiaan hellästi. Hehän olivat lapsuuden ystäviä ja ymmärsivät, vaikka olivatkin niin erilaiset, toistensa tunteet.

— Voi kauheata tuota ampumista! huudahti Gilberte ylös hypähtäen.
Minun täytyy sukkelasti pukeutua!

Tykinpauke kuului taas kovemmin. Hän sieppasi vaatteensa ja puki Henrietten avulla sukat ja kengät jalkaansa sekä otti kiireimmiten aamutakin ylleen ollakseen valmis, jos tultiin alas käskemään. Juuri kun hän oli kiertämässä hiuksiaan ylös kolkutettiin ovelle ja hän riensi avaamaan.

— Tule, tule vaan, rakas äiti!

Tavallisella ajattelemattomuudellaan hän laski anoppinsa huoneesen eikä muistanut hansikkaita, jotka olivat vieläkin pöydällä. Henriette astui pöydän luo ja koetti peittää niitä, vaan rouva Delaherche oli heti sisään astuttuaan huomannut ne ja jäi kuin kivettyneenä ovelle seisomaan. Sitten hän vilkasi ympärilleen ja katsoi pitkään leveätä samettiverhojen kätkemää vuodetta.

— Rouva Weisskö täällä onkin!… Oletko todellakin voinut nukkua,
Gilberte?

Nähtävästi hän olisi tahtonut sanoa vähän muutakin miniälleen. Voi tätä avioliittoa, jota hän niin oli vastustanut, vaan jonka poikansa vietettyään kaksikymmentä hiljaista vuotta mitättömän vaimon rinnalla, solmi tuon nuoren, kevytmielisen naisen kanssa! Ja hän oli tehnyt kaikki mitä oli voinut suojellakseen poikansa kunniaa pilkuttomana, — ja nyt alkoi Gilberten menneisyys jälleen kummitella! Ei, tämä oli liikaa, hänen täytyi keskustella poikansa kanssa… Hän ei voinut sietää, että vanha kunniallinen nimensä tahrattiin!

Gilberte punastui kaulaa myöten ja sammalsi:

— Kyllä … nukuin minä pari tuntia… Julius ei ole vielä kotona!

Rouva Delaherche keskeytti hänet. Hän oli ollut koko aamun hyvin levoton poikansa tähden, vaan hän oli vanhanaikainen, urhoollinen nainen, joka ei suotta vaikeroinut. Ja nyt hän muisti, mitä varten oli miniänsä luokse tullut.

— Enosi, översti Vineuil on lähettänyt ylilääkäri Bourochen pyytämään, että saisivat asettaa tänne ambulanssin… Hän tiesi, että meillä on tehtaassa kyllin tilaa ja minä lupasin jo heidän käytettäväkseen kuivaus-salin… Vaan ehkä on parasta, että sinä menet heidän puheilleen…

— Mennään, mennään heti, sanoi Henriette innostuneena.

Gilberteäkin översti Vineuilin ehdotus huvitti. Hän sitasi kiireellä mustan pitsiliinan päähänsä ja he lähtivät kolmen makuusuojasta. Vaan porttiholviin tultua he näkivät kadulla suuren väkijoukon. Matalat, yhden hevosen vetämät vaunut vierivät hitaasti eteenpäin, ajajana eräs luutnantti, ja he luulivat ensimmäisten haavoitettujen jo saapuvan.

— Niin, niin, ajakaa vain pihaan… Täällä se on!

Vaan he huomasivat erehtyneensä. Haavoitettu, joka lepäsi vaunujen perällä, olikin marsalkka Mac-Mahon ja hänet vietiin ruununvoudin taloon. Saatuaan vaarallisen lihahaavan ylhäälle reiteensä oli hän pikipäin sidottanut sen pienessä puutarhurin majassa, kannatuttanut itsensä vaunuihin ja käskenyt viedä Sedaniin. Hän oli avopäin, toinen jalka paljaana, ja univormun kultanauhat liassa ja veressä. Mitään puhumatta hän kohotti päätään, katsoi väsyneesti ympärilleen ja huomattuaan portilla naiset, jotka kädet ristissä häntä katselivat ja joiden kasvoilla kuvastui syvää murhetta armeijaa kohdanneesta onnettomuudesta, hän nyökäytti tervehtien päätään huulilla surumielinen, isällinen hymy. Katuvierillä seisoskelevat ihmiset nostivat lakkiaan ja juttelivat innokkaasti tapauksesta. Toiset tiesivät senkin, että kenraali Ducrot oli määrätty marsalkan seuraajaksi. Kello oli silloin puoli kahdeksan.

— Entä keisari? kysyi Henriette kirjakauppiaalta, joka seisoi puotinsa ovella.

— Hän lähti noin tunti sitten, vastasi naapuri. Minä seurasin häntä, näin ratsastavan ulos Balanin portista… Sanovat, että kuula on reväissyt hänen päänsä poikki.

Vastapäätä asuva kauppias yhtyi puheesen.

— Ei ole hätää! Tuo on kaikki kulkupuhetta! Kylläpähän ne kuulatkaan huolivat muita kuin kelpo miehiä!

Marsalkan vaunut hävisivät ihmisjoukkoon, joka seisoi mustanaan latinakoulun luona. Ja silloin hälveni sumu, aurinko heloitti kirkkaasti ja lämpimästi kadulle. Vaan silloin huusi joku kovalla äänellä:

— Hyvät naiset, mitä te siellä teette? Täällähän teitä tarvitaan.

He kiiruhtivat sisälle ja näkivät edessään tohtori Bourochen, joka jo oli viskannut virkapukunsa nurkkaan ja parhaallaan sitoi isoa, valkoista esiliinaa vyötäisilleen. Hänen tavattoman suuri päänsä ja voimakkaat jalopeurankasvonsa liekehtivät kiireestä ja toimihalusta suuren lumivalkosen esiliinan yläpuolella, jossa ei vielä ollut ainoatakaan veripilkkua. Ja hän näytti heidän mielestään niin ankaralta, että olivat heti paikalla valmiit tottelemaan pienintä viittaustaan ja olivat toisiinsa kompastua hänen asioitaan juostessaan.

— Meillä ei ole ei mitään… Tuokaa tänne riepuja, pellavaista se pitää olla, vanhoja lakanoita … ja harmaita matrassia … ja näyttäkää minun miehilleni missä kaivo on!

He lensivät, nöyrempiä käskyläisiä hän ei olisi saanut mistään.

Tehdas soveltui mainiosti sairaalaksi. Valoisa kuivaushuone oli etenkin kuin sitä varten tehty, — siihen mahtui noin sata vuodetta — ja vieressä oli pieni vaja, jossa sopi toimittaa leikkaukset. Sinne kannettiin iso pöytä, kaivo oli kolmen askeleen päässä ja ne, jotka eivät olleet kovin pahasti haavoitettuja, saattoivat odottaa vuoroaan nurmikolla. Vanhojen jalavien suojassa oli viileätä ja varjoisaa.

Bourochen mielestä oli viisainta heti asettautua Sedaniin; hän arvasi, että joukot tulevat tungetuiksi linnan ympärille. Hän oli jättänyt kaksi lentävää kenttäsairaalaa seitsemännen osaston luo Floingin harjulle ja ne lähettivät, pikaisesti sidottuaan haavat, sairaat hänen luokseen. Kaikki kantosotamiehet olivat liikkeellä, heidän tehtävänsä oli kerätä haavoitetut kuulatuiskusta, ja sitäpaitsi siellä oli kaksi reservilääkäriä. Muu väestö oli Bourochen muassa, kaksi osastolääkäriä ja kolme alalääkäriä, jotka tarvittiin leikkauksissa auttamassa, kolme apteekkaria ja tusina sairaanhoitajia.

Ylilääkäri torui ja riiteli myötään, hän ei voinut koskaan olla levollinen.

— Mitä pirua te siellä temmotte, ettekö te voi saada sitä alusta siihen kunnollisesti?… Näyttäkää tänne!… Tuonne nurkkaan saattaa kantaa olkia, jos eivät tilat riitä…

Tykit paukkuivat, hän tiesi, että hetken perästä on työtä yllin kyllin ja heilui hiki päässä ja komensi, että kaikki olisi valmiina kun verisiä, silvotuita ihmisiä alkaa tulla vaunulastittain. Vajassakin oli tehtävä valmistuksia, eräälle pöydälle hän asetti lääkearkkuja ja kenttäapteekkia, jotka jo avasikin valmiiksi, liinannukkakääröjä, siteitä, kangasta, lastoja, sekä toiselle kloroformipullon ja rasvapurkin viereen kaikki leikkauskojeensa, koettimia, hohtimia, veitsiä, saksia, sahoja, neuloja, joka laatua, mikä leikkaa, viiltää, sahaa lihaa ja luuta. Mutta pesuastiata ei ollut.

— Lieneehän teillä toki savikuppia, pyttyjä, sankoja, patoja, mitä tahaan… Jotain täällä olla pitää, emmehän me voi tonkia veressä ja tahrautua leukaa myöten!… Ja pesusieniä, ymmärrättekö, hankkikaa minulle pesusieniä!

Rouva Delaherche riensi minkä kerkesi ja palasi heti kintereillä kolme tyttöä, jotka kantoivat sylin täydeltä pesuastioita. Gilberte seisoi leikkauspöydän luona. Hän viittasi Henrietten luokseen ja osoitti puistatellen kiiltäviä teräsaseita.

He tarttuivat toistensa käsiin ja katselivat toinen toistaan pelokkaalla, säälivällä katseella.

— Hui, eikös olisi kauheata, jos leikattaisiin tuollaisella terävällä veitsellä jalka eli käsi poikki!

— Ihmisparat! mutisi Henriette ja vedet nousivat hänen silmiinsä.

Bouroche oli juuri asettanut pitkälle pöydälle patjan ja kiinnittänyt vahakankaan sen päälle kun porttiholvista kuului kärryjen kolinata. Ensimmäiset sairasvaunut ajoivat pihaan. Vaan ne toivat ainoastaan kuusi helposti haavotettua, jotka istuivat vastatusten useimmilla käsi siteissä tai päässä riepu. He pääsivät melkein omin voimin alas vaunuista ja menivät tohtorin luo tarkastettavaksi.

Kun Henriette hellästi auttoi aivan nuoren sotamiehen, jonka olkapään kuula oli lävistänyt, päältä takkia sattui hänen silmänsä pojan rykmentin-numeroon ja hän huudahti:

— Tehän kuulutte 106:n rykmenttiin! Oletteko Beaudoinin komppaniasta?

Ei, hän kuului Ravaudin komppaniaan, mutta hän tunsi kyllä korpraalin, Jean Macquartin ja luuli melkein varmasti, ett'ei hänen komantonsa vielä ollut käynyt tulessa. Henriette tuli iloseksi: hänen veljensä eli siis! Jos nyt vain olisi saanut jotain tietoja miehestään, jota odotti joka silmänräpäys.

Vaan samassa hän nosti päätään ja säpsähti hämmästyksestä. Delaherche seisoi muutaman askeleen päässä keskellä miesryhmää ja kertoi vaaroistaan ja vaivoistaan Bazeillesta palatessaan. Miten hän oli tuohon ilmestynyt? Henriette ei ollut nähnyt portista tulevan.

— Eikö Weiss ole teidän kanssanne?

Vaan Delaherche ei joutanut heti vastaamaan, hänen täytyi kertoa
Gilbertelle ja äitilleen, missä vaarassa hän oli ollut.

— Odottakaa, niin selitän!

Ja hän jatkoi kertomustaan:

— Ainakin kaksikymmentä kertaa olin tulla ammutuksi tällä matkalla. Luotia ja kranaattia lensi kuin rakeita… Ja siellä oli keisari … rohkea mies!… Ja kun viimein pääsin Balaniin, niin lähdin juoksemaan ja juoksin…

Henriette tarttui hänen käsivarteensa.

— Mutta minne minun mieheni jäi?

— Miehenne? Weiss, hän jäi sinne, hän!

— Miten? Sinne, Bazeillesiin?

— Niin, hän sai käteensä pyssyn, kaatuneen sotamiehen kiväärin, ja ampuu…

— Ampuu! Ja miksi?

— Hän vimmastui niin ett'ei enää tietänyt mitä teki! Minä koetin houkutella ja houkutella lähtemään, vaan kun ei tullut niin jätin — tietysti.

Henriette tuijotti häneen silmiään räpäyttämättä. Kukaan ei puhunut mitään. Hetken perästä Henriette sanoi levollisesti:

— No, niinpä menen minäkin!

Hän Bazeillesiin? Millä ihmeen tavalla? Se oli kerrassa mahdotonta, suurinta hulluutta maailmassa! Delaherche pelotteli luodeilla ja kranaateilla, joita tuli satamalla, Gilberte piteli hänen käsistään kiinni ja vanha rouvakin rukoili ja selitti, ett'ei hänen millään muotoa pitäisi lähteä. Mutta hän vastasi hiljaa ja levollisesti:

— Elkää puhuko mitään, minun täytyy mennä!

Ja hän pysyi päätöksessään, odotti vaan sen verran, että Gilberte solmi mustan pitsiliinansa hänen päähänsä. Delaherche toivoi saavansa hänet tieltä käännytetyksi ja sanoi lähtevänsä saattamaan ainakin Balanin portille. Vaan silloin hän huomasi vahtisotamiehen, joka keskellä lääkärien ja sairaanhoitajien kiirettä edestakasin käyskenteli vaunuvajan ovella; ja hänen mieleensä juolahtivat seitsemännen osaston miljoonat ja hänen täytyi hypätä katsomaan, olivatko ne vielä tallella. Sillä välin Henriette jo ennätti portista ulos.

— Mutta odottakaa nyt taivaan nimessä! Te olette, niin totta kuin elän, samanlainen huimapää kuin miehenne!

Toiset sairasvaunut kääntyivät pihaan, Henrietten täytyi pysähtyä, kunnes ne ajoivat portista. Nämä olivat paljon vaarallisemmin haavotettuja ja heitä ei ollut kuin kaksi, pitkällään pienillä lavoilla. Toiselta oli mennyt käsi tyyten mäsäksi ja kupeessa oli reikä, toisella ei ollut jalkateriä enää. Tohtori Bouroche nostatti hänet heti pöydälleen ja alotti ensimmäistä leikkausta apulaislääkärien sekä sairaanhoitajien ympärillä häärätessä. Rouva Delaherche ja Gilberte istuivat nurmella kääreitä leikellen.

Tehtailija tavoitti pian Henrietten.

— Elkää nyt, hyvä rouva Weiss, tehkö sellaista mielettömyyttä!… Miten te löydätte siellä Weissin? Eikähän se ole sanottu, että hän enää perillä onkaan… Minä vakuutan teille, että nyt on aivan mahdotonta päästä Bazeillesiin.

Vaan Henriette ei kuunnellutkaan. Hän kiiruhti askeleitaan ja kääntyi Ménilin kadulle päästääkseen suoraan Balanin tielle. Kello oli melkein yhdeksän ja Sedania ei synkistänyt enää aamun harmaa väritys. Heleä auringonvalo muodosti syviä varjoja talojen seinustalla, hätääntyneitä ihmislaumoja tunkeili kaduilla, jossa ehtimiseen laukkasi sanantuojia ja -viejiä. Muutamien aseettomien sotamiesten ympärille oli muodostunut ryhmä. He olivat juuri saapuneet, toiset lievästi haavotettuina, toiset ylen hermostuneina, huutaen ja viuhtoen käsillään. Eikä kaupunki olisi sittenkään suuresti eronnut tavallisesta arkiolostaan, ell'eivät puodit olisi olleet kiinni ja uutimet ikkunoita peittämässä. Ja lisäksi alituinen tykinpauke, joka pani maan jalkojen alla, seinät, vieläpä katotkin tärisemään.

Delaherche riensi äänetönnä Henrietten rinnalla ristiriitaisten ajatusten vallassa. Hänen velvollisuutensa olisi ollut seurata tätä yksinäistä, turvatonta naista, vaan miten uskaltaa, hirvitä lähteä jälleen kuulatuiskuun Bazeillesin tielle? Mutta Balanin portilla heidät eroittikin toisistaan upseerijoukko, joka ratsasti kaupunkiin. Siinä olikin kauhea tungos, kaikki olivat rientäneet sinne uutisia saamaan. Delaherche juoksi vähän matkaa ja palasi taas ihmistungoksesta etsimään; vaan ei, Henriette oli kadonnut, hän oli varmaankin jo ennättänyt lähteä maantielle. Ja tehtailija luopui turhasta etsimisestään.

— Sitä parempi! Mutta harmillista se sentään oli!

Portilta hän palasi takasin kaupunkiin ja kuljeskeli katuja ylös ja alas, ett'ei vain mikään nähtävä jäisi näkemättä, mutta häntä vaivasi kumminkin yhä kasvava levottomuus. Mikä tästä lopuksi tulee? Ja jos sotajoukko joutuu tappiolle, niin eikös kaupunki tule hirveästi kärsimään? Vastaukset näihin kysymyksiin olivat epävarmat, ne riippuivat kokonaan asiain kulusta. Mutta hän vapisi sentään pelosta ajatellessa tehdastaan Maquakadun varrella, josta kaikki arvopaperit kumminkin oli viety varmaan kätköön. Hän suuntasi askeleensa raatihuoneelle, jossa kaupungin valtuusmiehet olivat koolla. Siellä hän viipyi koko kauvan, muuta uutta kuulematta kuin että taistelu oli kääntynyt huonolle puolelle. Armeija ei tietänyt enää ketä totella. Kenraali Ducrot oli ollut kaksi tuntia ylipäällikkönä ja silloin se oli peräytynyt, vaan kenraali Wimpffenin päästyä ohjaksiin sitä taas ajettiin eteenpäin. Ja tämä käsittämätön häilyväisyys, asemain jälleen valloittaminen, joista juuri oli luovuttu, velttous ja suunnitelman puute jouduttivat tappiota.

Delaherche astuskeli aina ruununvoudin talolle katsomaan, joko keisari oli palannut. Mutta siellä hän ei kuullut muuta kuin että marsalkan haava, joka juuri oli sidottu, ei ollut vaarallinen sekä että hän nukkui levollisesti. Vaan tultuaan kello yksitoista kadulle jälleen oli siellä vastassa pitkä jono pölyisiä ratsastajia, jotka ajoivat käyten, ja heidän etunenässään keisari. Hän palasi oltuaan neljä tuntia taistelukentällä, kuoleman kidassa, vaan kuolema ei ollut sittenkään häntä huolinut. Tuskan hiki oli viruttanut pois maalin kasvoilta, jäykistetyt ja mustatut viikset riippuivat veltosti suupielissä, tuhanharmailla kasvoilla asui kuolemantuska. Eräs upseeri, joka jäi Eurooppa nimisen majatalon luo, kertoi retkestä, sanoi, että he olivat kulkeneet Moncellesta Givonneen pitkin kapeaa laaksoa ensimmäisen osaston miesten keskessä, jotka saksilaiset olivat hätyyttäneet pienen puron oikealle rannalle. Ja palanneet he olivat Givonnen tietä, jossa vallitsi sellainen tungos, että jos keisari olisi vielä tahtonut kääntyä takasin, se ainoastaan suurimmalla vaikeudella olisi onnistunut. Ja mitäpä hyötyä siitä sitäpaitsi olisikaan ollut?

Kun upseeri parhaallaan kertoi kertomustaan kuului peloittava rymähdys. Kranaatti oli musertanut uuninpiipun Sainte Barben kadun varrella. Siitäkös mylläkkä syntyi; joukosta kuului kimakoita naisten huutoja. Delaherche painautui seinää vasten kun toinen rysäys kuului ja kaikki ikkunanruudut läheisessä talossa murskautuivat pieniksi sirpaleiksi. Mitä, jos he nyt rupeavat ampumaan Sedania! Hän hyökkäsi huimaa vauhtia kotiinpäin. Hänen täytyi, täytyi paikalla saada varmuutta! Tehtaan katolta näki laajalti kaupunkia sekä sen ympäristöjä.

Hän kipusi katolle ja tyyntyi heti. Taistelu oli kaupungin yläpuolella, luodit saksalaisten pattereista Marféen ja Frenoisin harjuilla eivät voineet vahingoittaa kaupungin taloja, vaan putoilivat Algierin ylängölle. Ensin hän arveli, että ne kranaatit, jotka olivat vast'ikään kaupungissa räjähtäneet, olivat jotenkin sinne eksyneet, sillä Sedania ei vielä pommitettu, vaan lähemmin tarkastettuaan hän tuli siihen päätökseen, että ne oli lähetetty vastaukseksi muutamiin laukauksiin, jotka oli ammuttu linnan tykistöstä. Hän kääntyi pohjoseen päin ja katseli linnoitusta, tuota suurta mustunutta rakennus-sokkeloa, joka näytti suuremmoiselta ja lapselliselta samalla. Hänen mielensä kävi niin haikeaksi sitä katsellessa. Mitä hyötyä siitä nyt oli ja sen kanuunoista, joiden luodit lentelivät helposti toisesta taivaan reunasta toiseen? Se ei ollut valmistaunut taisteluun. Ei sillä ollut aseita, ei ruutia, ei miehistöä. Tuskin kolme viikkoa takaperin oli kuvernööri muodostanut pienen joukon hyväntahtoisista kaupunkilaisista hoitamaan niitä muutamia tykkiä, jotka vielä olivat kunnossa. Ei ollut kuin seitsemän eli korkeintaan kahdeksan latinkia joka tykin osalle ja niitä täytyi pitää säästäin, ammuttiin vain pari kertaa tunnissa, kunnian vuoksi, sillä luodit eivät lentäneet lähimainkaan perille, vaan putoilivat vastapäätä oleville niityille. Viholliset patterit vastasivatkin vain silloin tällöin, ikäänkuin olisivat tunteneet ylenkatsetta ja sääliä.

Nämä patterit vetivät ehdottomasti Delaherchen huomion puoleensa. Hän tähysteli uteliaasti Marféen kumpuja kun muisti suuren kaukoputkensa, jolla oli usein ympärystöjä katolta tarkastanut. Hän riensi sitä noutamaan ja katseli palattuaan vainioita, puita, taloja sekä viimeksi Frenoisin suurta patteria ja sen yläpuolella upseeriryhmää, jonka Weiss oli Bazeillesista epäselvästi nähnyt. Mutta kiikarin avulla eroitti Delaherche heidät aivan selvästi, näki kohta, että ne olivat ylempiä upseereja ja arvasi johonkin esikuntaan kuuluviksi. Muutamia makasi pitkällään nurmikossa, toiset seisoivat ryhmissä. Ja heidän edessään seisoi eräs mies ypö yksinään. Hän näytti kuivalta ja laihalta sekä oli puettu yksinkertaseen sotilaspukuun, joka kumminkin ilmaisi hallitsijan. Aivan varmasti siinä oli Preussin kuningas, pikkusena kuin pikkulilli, kuin tinasotamies hänen kaukoputkensa lasissa. Vähitellen hän tuli aivan varmaksi että oli arvannut oikein, eikä voinut enää kääntää silmiään pois tuosta sanomattoman pikkuruisesta miehestä, jonka kasvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin nuppineulan pää.

Päivä ei ollut vielä puolessa ja kuningas seurasi armeijainsa matemaattisesti tarkkaa, järkähtämätöntä marssia. Ne tunkivat eteenpäin ennakolta määrätyitä teitään ja pitensivät yhä sotilas- ja tykkivyötä, joka oli alkanut muodostua Sedanin ympärille. Vasen siipi, joka oli tullut Doncheryn ketoa, jatkoi reittiään Saint-Albertin solalle Saint-Mengesin ja Fleigneuxin ohi; ja hän näki selvästi XI:n armeijaosaston takana, joka oli tulisessa taistelussa kenraali Douayn joukkojen kanssa, V:n armeijaosaston metsän peitossa lähenevän Illyn kiviristiä sillä välin kun patteriat vuorottelivat yhtä mittaa niin että koko taivaan ranta näytti olevan yhtenä tulena. Oikea siipi otti haltuunsa koko Givonnelaakson, XII:s osasto anasti Moncellen, kaarti oli marssinut Daignyn kautta ja meni parhaallaan puron yli suunnaten suoraan kiviristille, pakotettuaan kenraali Ducrotin vetäytymään Garennen metsän taakse. Ponnistus vielä ja Preussin perintöprinssi saattoi antaa kättä Saksin perintöprinssille aavalla tasangolla Ardennin metsän laidassa. Kaupungin eteläpuolella ei näkynyt enää Bazeilles, se peittyi tykkänään pölyyn ja savupilviin, joita tuprusi palavista taloista.

Ja kuningas seisoi levollisena katsoen ja odottaen. Tunti ehkä, eli kaksi, kenties kolmekin, tässä oli ainoastaan kysymys ajasta; toinen rattaan hammas liittyi toiseen, hävityskone oli pantu liikkeelle ja teki tehtävänsä. Iloisen säteilevän taivaan alla supistui taistelutanner supistumistaan, pienten mustien pisteiden vimmattu vilinä vetäytyi lähemmä Sedania. Ikkunan ruudut välähtelivät kaupungissa, näytti kuin joku talo vasemmalla, Cassinen etukaupungin puolella, olisi ollut tulessa. Mutta etempänä, Doncheryn ja Carignanin seutuvilla lepäsivät kentät jälleen autioina, siellä vallitsi lämmin, säteilevä rauha; Maasin kirkas pinta, elämästään iloitsevat puut, laajat hedelmälliset vainiot, viheriät niityt värähtelivät puolipäivän helteessä.

Kuningas kääntyi seurueensa puoleen kysyen jotain. Hän halusi tietää kaikki, tuntea kaikki, olla elävässä yhteydessä noiden elävien tomuhiukkasten kanssa, jotka hänen viittaustaan tottelivat. Oikealla puolellaan liiteli ilmassa tykin pauketta pelästynyt pääskyparvi, yleni korkealle ja katosi etelään päin.