IV.
Ensimmältä pääsi Henriette nopeasti rientämään Balanin tietä. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän ja talojen sekä puutarhojen reunustama tie oli vielä melkein tyhjä, vaan kuta lähemmä kauppalaa hän tuli sitä vaikeampi oli päästä eteenpäin. Hänen täytyi joka hetki väistyä seinävierille marssivien joukkojen tahi pakolaisten tieltä ja pieni kun oli, puettuna tummaan hameeseen, somat hienoset hiukset ja kalpeat kasvot melkein pitsiliinan peitossa, ei häntä monikaan huomannut ja hän sai häiritsemättä jatkaa kulkuaan.
Mutta Balanissa tukkesi rykmentti merijalkaväkeä tien. Siinä seisoi suurten puiden peitossa läpipääsemätön joukko miehiä, jotka odottivat käskyä. Hän nousi varpailleen, loppumattoman pitkältä näytti jono! Ja hän teki rohkean yrityksen, kyyristyi kokoon ja lähti pujottautumaan miesten välitse. Häntä tyrkittiin kyynärpäillä, hän sai monta kolhausta pyssynperistä ja päästyään parikymmentä askelta alkoi ympäriltä kuulua kovaäänistä vastustusta. Kapteeni käänsi päätään ja suuttui.
— Mitä, nainen täällä? Hulluko te olette?… Minne teillä on matka?
— Bazeillesiin.
— Mitä? Bazeillesiin!
Ympärillä olevat miehet purskahtivat nauruun, osottelivat häntä ja kertoivat toisilleen, minne hän aikoi. Kapteenikin näytti huvitetulta ja sanoi:
— Vai Bazeillesiin, tyttöseni? No, ottakaapa sitten meidät mukaanne!… Olimme siellä äskettäin ja toivon, että pääsemme pian jälleen, vaan sen voitte uskoa, että siellä ei ole kylmä nyt!
— Minun täytyy Bazeillesiin miestäni tapaamaan, selitti Henriette lauhkealla äänellään sinisissä silmissä levollinen päättäväisyys.
Nauru vaikeni, eräs vanha kersantti koetti antaa hänelle tietä ja pakoitti kääntymään takasin.
— Lapsi parka, ettehän te voi mitenkään tästä päästä, näettehän sen nyt… Eikä Bazeillesiinkaan ole naisilla nyt menemistä… Tapaattehan te miehenne sittenkin! Elkää nyt olko mieletön, kuulkaa!
Hänen täytyi antaa perään, täytyi luopua yrityksestään tunkeutua miesten välitse Bazeillesiin, vaan hän jäi seisomaan lähelle, hän tahtoi sittenkin täyttää aikomuksensa… Hän kuunteli miesten puhetta ja pääsi sitten tutustumaan asioihin. Upseerit olivat katkeralla mielellä peräytymiskäskyn johdosta, joka oli pakoittanut heidät lähtemään Bazeillesista neljänneksen yli kahdeksan, silloin kun kenraali Ducrot oli päässyt komentajaksi marsalkan jälkeen ja päättänyt koota joukot Illyn harjanteelle. Ja pahinta kaikista, ensimmäinen osasto oli peräytynyt liian äkkiä ja jättänyt Givonnen laakson saksalaisille; ja kahdennentoista osaston, jonka rintamaa jo kovasti ahdistettiin, vasen siipi tuli silloin kaarretuksi. Vaan nyt, kun kenraali Wimpffen seurasi kenraali Ducrota, oli taas ensimmäistä suunnitelmaa seurattava ja oli annettu käsky valloittaa Bazeilles takasin, maksoi mitä maksoi, ja työntää baijerilaiset Maasiin. Eikös ollut typerää typerämpää luopua asemasta, jota vähän ajan perästä sai koettaa saada takasin ja vielä päälle päätteeksi vihollisen kynsistä? He olivat kyllä valmiit kuolemaan, vaan eivät he tällaista leikkiä käsittäneet!
Miehistössä syntyi äkkiä kuhinata. Kenraali Wimpffen tuli seuralaisineen. Hän nousi seisomaan jalustimissa ja huusi kasvot innosta hehkuvina:
— Ystäväni, me emme voi vetäytyä takasin, me emme voi, sillä se olisi kerrassa loppu… Jos meidän täytyy peräytyä, niin menemme Carignanin tietä eikä Mezièresin… Mutta me tahdomme voittaa, te olette tänä aamuna antaneet heitä selkään ja te tulette antamaan vieläkin!
Ja hän nelisti eteenpäin Moncelleen vievää tietä. Miehestä mieheen kulki huhu, että hänellä oli juuri ollut kiivas väittely kenraali Ducrotin kanssa; kumpikin pysyi kiinni suunnitelmassaan ja moitti toisen ehdotusta, toinen selitti, että peräytyminen Mezièresin kautta ei ollut enää tänään mahdollinen, toinen ennusti sotajoukon ennen iltaa joutuvan täydellisesti kaarretuksi, ellei se heti vetäytynyt Illyn harjulle. Molemmin puolin sinkoili syytöksiä, ett'eivät he tunteneet seutua eikä joukkojen todellista tilaa. Ja valitettavasti he olivat molemmat oikeassa.
Henriette unohti hetkeksi palavan halunsa päästä eteenpäin. Hän huomasi vähän matkan päässä kadulla istumassa erään perheen Bazeillesta, köyhän kankurin vaimoneen ja tyttöineen, joista vanhin oli ainoastaan yhdeksän vuotta.
He olivat niin uupuneita ja voimattomia ponnistuksista ja tuskasta että olivat jalattomina siihen lyyhistyneet.
— Niin, rouva rakas, kertoi vaimo Henriettelle, meillä ei ole mitään enää… Muistattehan rouva, meidän talomme oli kirkkotorin laidassa ja kranaatti tulee ja sytyttää sen palamaan. Minä en ollenkaan ymmärrä, miten me, lapset ja kaikki, pääsimme sieltä hengissä…
Pikku tytöt purskahtivat jälleen itkuun ja äiti jatkoi rajusti viittilöiden kertomustaan:
— Minä näin kangaspuiden palavan kuin kuivat katajat … ja sängyn ja huonekalut, kaikki ne menivät. Olkikupo ei sen sukkelampaan pala! Entäs pöytäkello, jota minä en saanut pelastetuksi…
— Paholainen heidät nielköön, manasi mies vesissä silmin, mikä meidän eteemme nyt tulee!
Henrietten ääni värähteli hänen sanoessaan:
— Olettehan te kumminkin yhdessä molemmat, olette terveitä ja jaksatte tehdä työtä. Ja pikku tyttönne ovat tallella. Mitäpä valittamista teillä oikeastaan on!
Sitten hän kyseli mitä Bazeillesissa oli tapahtunut, olivatko nähneet hänen miestään, vieläkö huvila oli eheänä. Mutta he eivät säikähdyksissään oikein tietäneet, vaan puhuivat ristiin. Eivät he olleet nähneet herra Weissiä, ei kukaan. Vaan silloin huusi yksi tytöistä, että hän oli nähnyt, pitkällään katukäytävällä suuri reikä päässä. Saadakseen hänet vaikenemaan antoi isä tytölle läimäyksen, hän tiesi varmasti, että se oli valhetta koko juttu. Ja mitä taloon tuli seisoi se paikallaan vielä silloin kun he pakenivat; muistivat huomanneensa senkin, että ovet ja ikkunat olivat tarkasti suljetut, ikäänkuin siellä ei olisi ollut sisällä ketään. Mutta silloin ei baijerilaisilla vielä ollutkaan hallussaan muuta kuin kirkkotori ja heidän täytyi valloittaa kauppala katu kadulta ja talo talolta. Vaikka on se mahtanut heille onnistua, koska koko Bazeilles kuului olevan tulen vallassa. Ja ihmisraukat kertoivat kertomasta päästyään näkemäänsä surkeutta, pelosta vielä vavisten, silmissä palavat talot, virtanaan vuotava veri ja ruumiit, jotka peittivät maanpinnan.
— Entä mieheni? kysyi Henriette.
He eivät vastanneet, eivät voineet enää puhua, vaan nyyhkivät kädet kasvojen edessä. Ja hän jäi levollisena paikalleen seisomaan, vaikka sydäntä kouri kauhea tuska, huulet vain värähtelivät. Mikä oli totta mikä valhetta? Hän vakuutti itselleen, että tyttö oli erehtynyt, vaan se ei auttanut, hän näki kuitenkin miehensä poikkipuolin kadulla luodinläpi otsassa. Umpilukkoon suljettu talo häntä myös huolestutti: mitä se tiesi? hän ei siis enää ollut siellä? Vakuutus, että miehensä oli kuollut, hyhmetytti yhtäkkiä hänen verensä. Vaan kenties hän ei ollutkaan kuin haavoitettu; ja halu rientää sinne tarttui häneen sellaisella voimalla, että hän olisi uudelleen koettanut tunkeutua rivien lävitse, ellei samassa olisi annettu lähtömerkkiä.
Useimmat näistä nuorista sotilaista tulivat Toulonista, Rochefortista eli Brestistä, he olivat tuskin vielä päässeet harjoituksista eivätkä koskaan käyneet tulessa; ja he olivat kumminkin taistelleet aamusta alkaen vanhain sotaurhojen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Samat miehet, jotka olivat olleet kaikista tottumattomimmat, kaikista huonoimmat marssimaan Reimsistä Mouzoniin tullessa, osoittautuivat nyt kuriin tottuneimmiksi, parhaiten koulituiksi kaikista, pysyivät kiivaimmassa tulessa veljellisesti koossa itseuhraavaisuuden ja velvollisuuden tunteen elähyttäminä. Merkin kajahdettua he palasivat taisteluun ja uudistivat hyökkäyksen vaikka olivat pakahtua harmista. Kolmasti oli luvattu divisioona avuksi; se oli vain kiihotusta, apua ei kuulunutkaan. He tunsivat, että olivat hyljättyjä, että heidät tahdottiin uhrata. Ja se oli heidän henkensä, jota vaadittiin nyt Bazeillesiin takasin vietäessä. He tiesivät sen ja antoivat napisematta henkensä, supistivat rivit ja lähtivät puiden suojasta avonaiselle tielle kranaatti- ja kuulatuiskuun.
Henrietteltä pääsi syvä helpottava huokaus. Vihdoinkin, he lähtivät toki! Hän kulki perässä toivoen pääsevänsä heidän mukanaan Bazeillesiin, altisna juoksemaankin, jos he juoksivat. Vaan eipä kestänyt kauvan ennenkun sotamiehet pysähtyivät. Luotia satoi satamalla; jos Bazeilles oli takasin otettava täytyi valloittaa joka kyynärä maata, joka kuja, joka tupa, joka peltotilkka oikealla ja vasemmalla puolella. Etumaiset rivit ampuivat, kulku oli sanomattoman hidasta, joka silmänräpäys kohtasi esteitä. Sillä tavoin eihän ikään tule perille, ei, jos jää siihen rivien taa odottamaan kunnes ne ovat voittaneet. Hän teki nopean päätöksen ja kääntyi oikealle pienelle polulle, joka johti niityille.
Henrietten aikomus oli kiertää Bazeillesiin laajojen niittyjen kautta, joita on pitkin Maasin vartta, vaan siinä hän pettyikin. Yhtäkkiä loppui tie pieneen välkkyvään mereen; hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että alavat niityt oli varovaisuudesta laskettu veden alle. Hän aikoi ensin lähteä samaa tietä takasin, vaan muutti sitten tuumansa ja astui niityn reunaa, vajoten nilkkaa myöten märkään heinikkoon. Vaan parin sadan kyynärän päässä oli vastassa lauta-aita. Sillä kohti aleni maanpinta, vettä oli puolentoista kyynärän syvältä ja aidassa kiinni. Siitä ei voinut mitenkään päästä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja ponnisti kaikki voimansa, ettei purskahtaisi itkuun. Ja lähti, vähän aikaa itkun kanssa taisteltuaan, aitavartta ylöspäin kulkemaan kunnes tuli pienelle polulle, joka vei hajallaan olevien talojen luo. Ja silloin hän luuli päässeensä pahimmista vaikeuksista; kaikki nämä lukemattomat pienet tiet ja polut, jotka johtivat kauppalaan, olivat vanhoja tuttuja.
Mutta siellä putoili kranaatteja. Henriette pysähtyi kauhistuneena kun kuuli tärisyttävän räjähdyksen. Pommi oli lauennut ainoastaan muutaman kyynärän päässä, hän tunsi ilmanpainonkin. Katsellen harjuja vasemmalla puolen virtaa, jossa saksalaiset patterit savusivat, hän taas lähti astumaan. Hän tahtoi pitää varuilla, milloin kranaatit tulivat, ja juosta tieltä pois, sillä hän ei tahtonut kuolla; hän tahtoi löytää miehensä, tuoda hänet pois sieltä surman suusta, elää hänen kanssaan jälleen onnellista, onnellista elämää. Kranaattia tippui yhä, hän hiipi aidan vierustaa ja haki suojaa joka puusta ja pensaasta. Vaan nyt oli edessä avoin paikka, jolla kohti tie jo oli ihan täynnä kranaatin sirpaleita. Hän odotti erään aitan nurkalla kun huomasi kuopasta tien vieressä lapsenpään pistävän esille, joka uteliaasti kurkisteli ympärilleen. Se oli kymmenvuotias paljaskoipinen pojan nulikka, pieni kuljeksija, jolla ei ollut päällään muuta vaatetta kuin paita ja hajalliset housut, vaan jolla kumminkin oli ihmeesti hauskaa ja vielä taistelun johdosta. Pienet mustat silmänsä kiilsivät ja hän hypähteli ilosta joka kerta kun pommi räjähti.
— Hih! kuinka lystiä… Elä tule, tuossa lentää vielä yksi!… Pomm! osasipas peto paukahtaa!… Elä tule, elä tule nyt!
Ja joka kerta kun kranaatti tuli sukelsi poika kuopuraansa, pisti taas pörhöpäänsä näkyviin ja painautui samassa jälleen piiloon. Henriette teki sen huomion, että kranaatit tulivat Lirystä ja että Pont-Maugisen ja Noyersin patterit ammuskelivat Balania. Hän näki selvästi savun ammuttaessa tuprahtavan ilmaan ja kuuli suhahduksen paukauksen jälkeen. Vaan nyt tuntui ampuminen laimenevan, köykäset savuhattarat haihtuivat hiljoilleen.
— Kas nyt niille varmaankin annetaan ryyppyjä, huusi poika, joutukaa nyt! Antakaa kätenne tänne, niin juostaan!…
Hän tarttui Henrietten käteen ja veti muassaan; ja he vilistivät niskat kumarassa aukean paikan ohitse. Yli päästyä he seisahtuivat haasian taa ja katsoivat jälelleen. Taasen tuli kranaatti lentäen ja paiskautui aittaan, jonka viereltä he juuri olivat lähteneet. Pelottavalla jyskeellä rämähti huone kasaan.
Pojasta oli tämä niin hupaista, että hän tanssi ja pyöri ihastuksissaan.
— Hyvä! Sepä vasta rytinätä oli!… Mutta paras oli, että laukkasimme pois sieltä.
Mutta Henriette kohtasi toistamiseen esteitä, jotka näyttivät voittamattomilta, puutarha-aitoja ilman pienintäkään rakoa eli solaa, josta olisi päässyt puikahtamaan. Pieni seuralaisensa nauroi yhtä mittaa ja tuumasi, että kun päästä tahtoo niin pääseekin. Hän kipusi aidan harjalle ja auttoi hänetkin sinne. Ja ykskaks he seisoivat vähässä ruokakasvitarhassa herne- ja papupenkkien keskellä. Sitä ympäröi joka puolella aita ja heidän täytyi mennä pienen puutarhurinmajan kautta, että pääsivät sokkelosta ulos.
Poika astui viheltäen edellä. Hän avasi oven ja he tulivat tyhjään suojaan ja siitä toiseen, jossa näkivät vanhan vaimon, ainoa luultavasti, joka oli kotona talon asukkaista. Hän seisoi pöydän ääressä vallan tyrmistyneenä, katseli äänetönnä näitä kahta tuntematonta ihmistä, jotka sanaakaan virkkamatta kulkivat hänen talonsa kautta. Sen toisella puolella oli pieni katu, jota seurasivat vähän matkaa, vaan sitten oli taas uusia esteitä edessä ja he saivat kulkea pitkän matkan aitojen ja kaikenmoisten tukkeiden yli kipuamalla, oikasivatpa tarpeen vaatiessa navettojen ja tallien kautta eli puikahtivat ikkunoista, miten vain pääsivät. Koirat haukkuivat ja kerran oli lehmä, joka pakeni häntä ojolla, puskea heidät kumoon. Mutta nyt he eivät varmaankaan enää olleet kaukana Bazeillesista, sillä nenään tuntui palaneen kärsky ja suuret punertavat pilvikasat pimensivät vähä väliä auringon.
Kulkupoika seisahtui äkkiä Henrietten eteen.
— Kuulkaas, mihin te oikeastaan olettekaan matkalla?
— Etkö sinä sitä tiedä, Bazeillesiin tietysti.
Poika luirautti pitkän vihellyksen ja nauroi tyytyväisesti.
— Bazeillesiin… Ei kiitos, sinne en minä lähde, muuanne minä menen.
Hyvästi!
Ja hän juoksi tiehensä, meni niinkuin oli tullutkin.
Maantieltä kuopasta oli Henriette hänet löytänyt ja kadotti näkyvistään aidan-nurkkaukseen eikä luultavasti tulisi häntä enään koskaan näkemään.
Yksin jäätyään alkoi Henrietteä pelottaa. Tuosta heikosta lapsesta ei hänellä ollut mitään turvaa, mutta se oli kuitenkin viihdyttänyt häntä lörpötyksillään. Nyt hän värisi, hän, joka luonteeltaan oli niin rohkea. Kranaatteja ei enään pudonnut, saksalaiset olivat laanneet ampumasta Bazeillesia epäilemättäkin pelosta että sattuisivat tappamaan omiaan, jotka olivat herroina kylässä. Muutamia minuutteja sitten kuuli luotien suhisevan kuin mehiläispesässä, josta hänelle oli kerrottu ja jonka hän nyt tunsi.
Kääntyessään erään talon kulmassa, kuuli Henriette korvansa juuressa kumean äänen, ja kalkkikappaleet, jotka putosivat alas, panivat hänet äkkiä pysähtymään: luoti oli sattunut rakennukseen; hän jäi kalpeana seisomaan.
Ennenkun hän sai selville olisiko kyllin rohkea jatkamaan matkaansa, sai hän otsaansa lyönnin, niinkuin vasaralla; hän putosi puolipyörtyneenä polvilleen. Toinen luoti, joka oli ponnahtanut maasta takaisin, oli sattunut otsaan, vähän yläpuolelle vasenta silmää ja jätti siihen suuren mustelman. Kun hän koetti otsaansa käsillään, tulivat ne punaisiksi verestä. Mutta sormillaan tunsi hän, että päänsä oli eheä ja vahingoittumaton; ja rohkaistakseen itseään, toisti hän ääneen:
— Se ei tee mitään … se ei tee mitään … ei kerrassaan mitään…
No, minä en pelkää, e-en! minä en pelkää!
Ja se olikin totta, hän nousi ylös ja meni eteenpäin väliäpitämättä luodeista; ei hän enään ollut niitä muistaakseenkaan. Koettamatta suojella itseään, käveli hän reippaasti, pää pystyssä, päästäkseen pian määräpaikkaan. Luodit lentelivät yltympärillä, toistakymmentä kertaa oli hän tulla tapetuksi, mutta eipä ollut sitä huomaavinaan. Vihdoin oli hän lähellä Bazeillesia, hän astui ruohokentän yli tullakseen tielle, joka meni läpi koko kylän. Saapuessaan tielle, näki hän oikealla puolen, kahden sadan askeleen päässä oman talonsa ilmitulessa. Auringon kirkkaan loisteen tähden ei näkynyt liekkiä, mutta katto oli kuitenkin puoleksi sisäänpudonnut, ja ikkunoista tuprusi musta sakea savu. Silloin alkoi hän voimiensa takaa kiiruhtaa eteenpäin.
Kello 8:sta alkain oli Weiss ollut sisäänsuljettuna sinne, eroitettuna joukoista, jotka olivat peräytyneet. Mahdotonta oli mennä Sedaniin, sillä baijerilaiset, jotka olivat tunkeutuneet Montivilliers-puiston lävitse, olivat sulkeneet pakotien. Hän oli yksin kiväärineen ja patruunineen, jotka olivat hänelle jääneet. Yhtäkkiä huomasi hän ovensa edustalla kymmenkunta sotilasta, jotka, kuten hänkin, oli eroitettu tovereista; nämä katselivat ympärilleen etsien suojaa, jossa voisivat myydä elämänsä niin kalliisti kuin mahdollista. Hän meni alas päästämään heidät sisään ja nyt oli huoneessa täysi vartiajoukko: kapteeni, korpraali ja kahdeksan miestä ja kaikki olivat päättäneet, etteivät antautuisi.
— Mitä tämä on! Laurent, oletko sinä siellä? — huudahti Weiss hämmästyneenä nähdessään joukossa erään pitkän, laihan miehen, joka piti kädessään kaatuneelta ottamaansa kivääriä.
Laurent, joka oli puettu siniseen verkapukuun, oli noin 30-vuotias; hän palveli nykyään puutarhurin luona, hiljan kadotettuaan äitinsä ja puolisonsa, jotka molemmat kuolivat kovaan kuumeesen.
— Miksi en olisi? — vastasi hän. — Minulla ei ole muuta kuin oma itseni, sen voin kyllä hyvästi antaa… Ja sitte, tiedättehän, että se huvittaa minua. — Minä sivumennen sanoen, en ammu huonosti … ja totta tosiaan ammun yhden näistä aaseista joka laukauksella!
Sillä aikaa olivat kapteeni ja korpraali tarkastaneet huoneuksen. Alakerrassa ei ollut mitään tekemistä; he olivat tyytyväiset nostettuaan huonekalut ikkunoiden ja ovien eteen, koettaen siten tehdä mahdollisesti lujimman salpauksen. Senjälkeen kapusivat he kolmeen pieneen sokkeloon ensimmäisessä kerroksessa. Täältä ja ylhäältä ullakosta tahtoivat he puolustaa itseänsä, samassa havaiten parhaaksi Weissin varustukset, hän oli nimittäin patjoilla tukkinut ikkuna-aukot, laittaen niihin taitavasti ampumareikiä. Kun kapteeni kumartui ulos, tarkastaakseen ympäristöä, hämmästyi hän kuullessaan lapsen itkua.
— Mitä tämä on? … kysyi hän.
Samassa huomasi Weiss likeisessä värjäyslaitoksessa pienen sairaan
Charlen makaavan valkeiden raitien välissä, kasvot kuumeesta punottaen.
Janoaan sammuttaakseen huusi hän äitiään, mutta tämä makasi lattialla,
pää muserrettuna.
Weiss vastasi surullisesti, osottaen lasta:
— Se on eräs lapsiraukka, jonka äidin kranaatti on tappanut; senpätähden lapsi nyt itkee.
— Piru heidät vieköön, mutisi Laurent, sen he saavat maksaa.
Weiss ja kapteeni, mukanaan puutarhuripoika ja kaksi miestä, olivat menneet ullakkoon, voidakseen paremmin nähdä kadulle, jonka varrella kirkkotori oli. Se oli nyt baijerilaisten vallassa. Mutta nämä kulkivat eteenpäin suurella vaivalla ja varovaisuudella. Eräässä kadun kulmassa pieni joukko jalkaväkeä hätyytti heitä melkein neljännestunnin verran ja ottelu olikin niin ankara että kuolleita makasi läjittäin. Sitte anastivat he erään talon toisessa kulmassa, ennenkun menivät edemmäksi.
Yht'äkkiä nähtiin savun keskellä naisen eräästä ikkunasta ampuvan kiväärillä. Se oli erään leipurin talo ja sielläkin oli sotilaita muiden asukasten keskellä ja kun viholliset vihdoinkin olivat saaneet tämän talon valtaansa, kuului sieltä kiljuntaa ja kauheata meteliä… Ihmisjoukko, joiden seassa voi huomata nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, ajettiin toisella puolen katua olevan muurin luo — senjälkeen kuului kiväärin laukaus, verta purskahti aina kattoon asti. Saksalaiset olivat taipumattomia. Kukin sotaväkeen kuulumaton, jolla tavattiin aseita, ammuttiin paikalla syytettynä siitä että oli asettunut kansain oikeuksien ulkopuolelle. Kiivas vastustus, jota kohtasivat kylässä, saatti heidät raivostumaan ja suuret tappiot, joita olivat kärsineet viimeisten viiden tunnin aikana, ärsytti heidät julmaan kostoon. Katuojat valuivat verta, ruumiit sulkivat kadut, kaatuneet makasivat suurissa läjissä, kuului ainoastaan korahduksia ja valittavia huudahduksia. Joka rakennukseen, jonka viholliset anastivat, nähtiin muutamien viskaavan palavia olkia, toisien sytyttävän valkeata tulisoihduilla, vielä toisien valelevan muureille paloöljyä; ja kohta olivat kadut yhtenä tulimerenä.
Keskellä kylää oli Weissin talo lukituin ovin ja tukituin ikkunoin, kuin varustettu linnoitus, joka odotti vihollista.
— Huomatkaa, tuossa he tulevat! huusi kapteeni.
Ullakosta ja ensimmäisestä kerroksesta yht'aikaa ammuttu laukaus kaatoi kolme baijerilaista, jotka hiljaa hiipivät muurien varjossa. Toiset peräytyivät, peittäytyen rakennuksien suojaan; ja nyt alkoi piiritys; sellainen kuulatuisku roiski muuria vastaan, että luuli olevan kovan raesateen. Yli kymmenen minuutin ammuttiin täten aikaansaamatta suurempaa vahinkoa kuin että kalkitus irtautui rakennuksista.
Eräs mies, jonka kapteeni oli ottanut mukaansa ullakolle, oli varomattomuudesta näyttäytynyt ikkunassa ja tuli tapetuksi paikalla; kuula oli sattunut otsaan.
— Soo … nyt on meitä yksi vähemmän, murisi kapteeni. Pitäkää toki vaari itsestänne — älkää antako ampua itseänne huvin vuoksi.
Itse oli hän ottanut kiväärin, jolla ampui vihollista ikkunaverhon suojaamana. Mutta Laurent, puutarhurin poika, herätti hänen ihmettelyänsä. Tämä oli asettunut polvilleen ja piti pyssyn suuta eräässä ampumareiässä eikä ampunut kertaakaan ohitse, vaan ilmoitti jo edeltäpäin tuloksen.
— Kas niin, — nyt tuo pieni sinipukuinen upseeri — sydämmeen — sen jälkeen tuo pitkä, laiha — ihan silmien väliin — nyt sitten tuo punaisella parralla, jota kauan olen katsellut — häntä pitää ampua vatsaan. Ja joka kerralla kaatui mies ammuttuna, niinkuin hän oli ilmoittanut. Hän tähtäsi tarkkaan, eikä hätäillyt ensinkään, muuten ajatteli tekevänsä tarpeeksi jos ampuu yhden kerrallaan nurin.
— Voi, jospa minulla vaan olisi hyvät silmät, huudahti Weiss raivoisasti.
Hän oli vast'ikään särkenyt silmälasinsa ja oli siitä nyt huolissaan. Hänellä ei ollut enään muuta, kuin lornjettinsa, mutta oli aivan mahdotonta saada niitä pysymään paikallaan, sillä hiki virtasi pitkin hänen kasvojansa. Usein ampui hän umpimähkään ja tuskin voi pitää pyssyä kädessään: niin kiihoittunut oli hän. Kaikki hänen tavallinen iloisuutensa ja maltillisuutensa oli poissa, joka hetki tuli hän kiivaammaksi.
— Älkää karehtiko, ei se mitään auta, sanoi Laurent. Malttakaappas, tähdätkää hyvin huolellisesti tuota, joka on ilman kypäriä, — tuota, joka on höystekauppiaan talon nurkalla … kas niin — se oli hyvä — te ammuitte häneltä jalan, — katsokaapas, kuinka hän potkielee verissään.
Weiss hiukan vaaleni ja murisi:
— Voi … tappakaa hänet.
— Tuhlaisinko minun kuulani! En koskaan maailmassa! Ei! — nyt otan minä mieluummin toisen, tuo on jo kuitenkin kuoleman oma!
Hyökkääjät olivat huomanneet että ullakon aukon luona oli joku erinomainen ampuja. Ei kukaan ihminen voinut elävänä lähestyä taloa. Sentähden komennettiinkin esille uusia, reippaita joukkoja, jotka luodeillaan lävistivät katon liuskakivet, ikäänkuin ne olisivat olleet ohutta paperia. Kuulat tunkeutuivat sisään joka paikkaan, suhisten kuin mehiläisparvi. Joka silmänräpäys oli henki vaarassa.
— Menkäämme alas, sanoi kapteeni, me voimme vielä pysyttäytyä piilossa ensimmäisessä kerroksessa. Mutta kun hän lähestyi rappusia, sattui kuula hänen kylkeensä ja hän kaatui.
— Tuhat tulimmaista!
Weiss ja Laurent sekä vielä elossa oleva sotamies tahtoivat raahata hänet alas, vaikka hän pyysi etteivät hänestä huolehtisi. Hän oli tehnyt tehtävänsä ja voi olla yhtä hyvin siellä kuin täällä. Kuitenkin tahtoi hän johtaa puolustusta, kun he olivat vieneet hänet sänkyyn.
— Ampukaa joukkoon, älkää välittäkö seurauksista. Niin kauan kun tulenne ei vähene, ovat he siksi varovaisia, etteivät tule lähemmä.
Pienen talon piiritystä kesti yhä. Useasti näytti siltä kuin katto ja seinät kaatuisivat ankarassa kuulatuiskussa, mutta kun laukaukset hiukan harvenivat, kohosivat ne savupilvien keskeltä uudestaan. — Viholliset hurjistuivat kun kelvoton rakennus tuotti heille niin suurta tappiota.
Sotilaat kiroilivat ja ampuivat kaukaa uskaltamatta rynnätä lyömään alikerran ovet ja ikkunat säpäleiksi.
— Malttakaa — huusi korpraali — kas tuolla ikkunaverhot putoavat alas.
Kuulatuisku oli temmannut ikkunaverhon paikoiltaan, mutta Weiss ryntäsi esiin, työnsi aukkoon kaapin, jonka takaa Laurent voi jatkaa puolustusta.
Eräs sotilaista makasi vertansa vuodattaen hänen jaloissaan, leuat murskana. Toinen sai kuulan kaulaan, vieri muuriin asti, jossa taukoamatta korisi, ruumiinsa väristessä suonenvedon tapaisesti. Nyt heitä oli vain kahdeksan, kapteenia lukuunottamatta, joka oli niin heikko, ettei voinut puhua, mutta joka vielä kättenliikkeillä antoi käskyjään istuen sängyssä.
Kolmea alakerroksen huonetta alkoi olla mahdotonta puolustaa; kipsin palasia putoeli välikatosta ja seinistä; tuolit ja kaapit särkyivät kuin kirveen iskuista. Ja — mikä pahinta — ampumavarat olivat pian loppumaisillaan.
— Sepä vahinko, murisi Laurent, nythän oli käydä niin mainiosti.
Weissille juolahti äkkiä jotain mieleen.
Hän muisti kuolleen sotilaan ylhäällä ullakossa, ja meni ottamaan hänen patruunansa. Suuri palanen katosta oli revitty pois, hän näki kirkkaan sinisen taivaan ja herttainen auringon paiste hämmästytti häntä. Ettei tulisi tapetuksi, ryömi hän polvillaan ja löydettyään kolmekymmentä patruunaa, kiirehti hän jälleen alas.
Mutta alhaalla jaatessaan ne Laurentin kanssa kuuli hän kummallisen huudon ja samassa kaatui eräs sotamies. Heitä ei ollut kuin 7; kohta sen jälkeen ei muuta kuin kuusi, sillä korpraali sai kuulan vasempaan silmäänsä ja kuoli paikalla.
Tästä hetkestä alkain Weiss ainoastaan hämärästi muisti mitä tapahtui. Hän ja nuo viisi jälelle jäänyttä puolustautuivat yhä kuten hullut, ajattelematta että voisivat antautua.
Noissa kolmessa pienessä huoneessa kohtasi tulijaa outo näky: särkyneitä huonekaluja mullin mallin, kaatuneitten ruumiit sulkivat tien, nurkassa makasi eräs haavoitettu valittaen kauheasti, lattia oli täynnä hurmeista verta, rappusia myöten kulki verivirta. Siellä voi ainoastaan vaivalla hengittää, sillä ilma oli raskas, sakea ja polttava ruudinsavusta, katkera haju oli tukehuttava. Eikä voinut nähdäkkään, oli synkkä yö, pimeässä välähtelivät vain punertavat, ampumisesta syntyvät liekit.
— Saakeli soikoon — huudahti Weiss, — he tuovat kanuunoita.
Hän oli oikeassa. Joutuen epätoivoon raivoisasta vastustuksesta, tulivat baijerilaiset kanuunoineen ja alkoivat asettaa niitä kuntoon kirkkotorin kulmassa. Ehkä he sitte pääsisivät ohi kun olisivat hävittäneet talon perustuksiaan myöten.
Mutta kunnioitus, jota viholliset osoittivat talon asukkaille, kanuuna, joka kirkkotorilla tähdättiin heitä kohti, saatti harvenneen sotilasrivin jäännöksen hyvälle tuulelle, jonka vuoksi vaan nauroivat ja ilkkuivat baijerilaisia. Näyttipä vähän kummalta kun nuo pelkurimaiset koirat tulivat tykistöineen kuutta miestä vastaan.
Laurent tähtäsi huolellisesti tykkimiehistöön, ampuen joka kerta laukasijan, ja niin hyvin että huoneiden piirityksestä ei voinut tulla mitään; kului lähes viisi minuuttia ennen kun toiselta puolen ammuttiin ensimmäinen laukaus, mutta se oli liian korkealle tähdätty, repi vain palasen katosta.
Leikin loppu läheni kuitenkin. Turhaan etsivät piiritetyt patruuneja kaatuneiden taskuista. Uupuneina hapuilivat nuo kuusi etsien jotain mitä voisivat viskata ikkunasta alas musertaakseen lähemmäksi tunkeutuvia vihollisia.
Eräs heistä, joka tuli näkyviin, kirkuen ja heiluttaen kivääriään, joutui kuulien uhriksi. Nyt heitä oli vain viisi. Mitä oli tekeminen? Tullako ulos, koettaa päästä alas takaoven kautta, paeta yli ketojen ja kankaiden?
Samassa kuului alhaalta meteliä, raivoava joukko astuu rappusia; ne olivat baijerilaiset, jotka olivat piirittäneet talon, olivat särkeneet takaoven ja nyt hyökkäsivät sisään. Tuima tappelu syntyi. Eräältä sotamieheltä kuula lävisti rinnan, kaksi otettiin vangiksi, sillä aikaa kun kapteeni, joka veti viimesiä hengenvetojaan, makasi sängyssä suu auki, nostaen käsivarsiaan aivan kuin antaakseen käskyjä.
Upseeri, joka komensi baijerilaisia, huomasi vihdoin Weissin ja
Laurentin. Mennen heidän luokseen, ärjäsi hän heille ranskaksi:
— Keitä olette? Mitä te täältä tahdotte?
Tarkasteltuaan ja huomattuaan että he olivat savusta mustuneet, käsitti hän kyllä. Hän haukkui heitä saksankielellä suut silmät täysi, raivosi, että silmät päässä pyörivät. Hän nosti revolverinsa ampuakseen heidät, kun sotamiehensä hyökkäsivät esiin, tarttuivat Weissiin ja Laurentiin, jotka he raahasivat rappusista pihalle aina muuriin asti sellaisella melulla ja elämällä että päällikköjen ääntä ei voinut kuulla.
Muutaman minuutin jälkeen, kun tuo vaalea kookas upseeri koetti tyynnyttää joukkoaan, voivat molemmat ranskalaiset nousta katselemaan ympärilleen.
Yhä useampia taloja sytytettiin palamaan. Bazeilles oli enään vaan hiililäjä. Kirkon korkeista ikkunoista tuprusi liekki. Muutamat sotamiehet, jotka olivat ajaneet erään vanhan naisen ulos huoneestaan, pakottivat hänet antamaan heille tulitikkuja sytyttääkseen hänen sänkynsä. Huoneisiin heitettyjen palavien olkitukkojen ja paloöljyn tähden kiihtyi tulipalo kiihtymistään. Tämä oli hirveä näky. Raivostuneet sotamiehet, jotka pitkällinen taistelu oli tehnyt villipedoiksi, tahtoivat kostaa kuolleensa, joiden ylitse he huutaen ja kirkuen marssivat. Joukko ulvoi savun ja säkenien seassa. Siellä vallitsi ääretön hälinä, joka oli syntynyt kaikenlaisista äänistä, kuolevien valituksista, tulen räiskynnästä ja rakennuksien sortumisesta. Voi nähdä tuskin kyynärän vertaa eteensä. Suuria lyijynvärisiä tomupilviä ajelehti ilmassa, kokonaan peittäen auringon; katkera savun- ja verenhaju täytti ilman. Vielä tapeltiin kaikkialla, joka nurkka hävitettiin perustuksiaan myöten, kaikki ihmisen villit himot olivat hereillä; kuten verta janoovat eläimet ryntäsivät he toistensa kimppuun.
Jo näki Weisskin huoneensa palavan. Sotamiehet olivat saapuneet tulisoihtuineen, toiset edistivät liekkien leviämistä särkemällä huonekulut ja viskaamalla pirstaleet tuleen.
Yht'äkkiä leimusi alakerta, savua tuprusi rakennuksen kaikista halkeamista ja katosta. — Viereinen värjäyslaitos syttyi palamaan; oi, mikä surkeus! sydäntä kauhistutti kun liekkien keskeltä kuului pikku Charlen ääni; hän makasi vuoteellaan houraillen kuumeessa; tuskissaan huusi hän äitiänsä.
— Äiti, minun on jano — äiti, anna minulle vettä. — Liekit rätisivät ja vinkuivat tukahuttaen valitukset; nyt kuului ainoastaan vihollisten korvia särkevät hurraahuudot.
Mutta yli liekkien äänen, yli kaiken rähinän kuului kauhea parahdus. Se oli Henriette, joka tuli tavatakseen miestänsä. Hän näki miehensä nojautuneena muuriin vastapäätä vihollisia, jotka latasivat pyssyjään.
Hän juoksi miehensä luo.
— Oi Jumalani! Oi Jumalani! Mitä tämä on. Eivät he suinkaan aijo ampua sinua.
Weiss katsoi tylsistyneenä häneen. Henriette! Hänen vaimonsa, jota hän niin kauan oli ikävöinyt, niin tulisesti rakastanut, jota hän oli jumaloinut!
Vavistus herätti hänet, hän oli kovin liikutettu. Mitä oli hän tehnyt? Miksi oli hän jäänyt Bazeillesiin? Miksi olikaan hän ampunut vihollisia sen sijaan että olisi mennyt vaimonsa luo niinkuin oli luvannut, niin, mikä oli syynä siihen?
Hän näki kadotetun onnensa, katkeran eron, välttämättömän kuoleman. Nähdessään Henrietten otsan olevan verissä tuli hän vallan kalpeaksi ja kysyi ajattelematta mitä sanoi:
— Oletko haavoitettu? — Se oli mieletöntä tulla tänne — — —.
Mutta Henriette keskeytti hänet, tehden kädellään liikkeen ja virkkoi:
— Ah, minulle — ei se ole mitään … pieni naarmu vaan… Mutta sinä … sinä —! miksi vartioitsevat he sinua?… Minä en tahdo, että ampuvat sinut.
Upseeri, joka seisoi keskellä tietä, käski joukkonsa peräytymään muutamia askeleita, ja lähti itse Weissin ja Henrietten luo. Nähdessään nuoren naisen riippuvan hänen vankinsa kaulassa, huusi hän vihaisesti ranskankielellä:
— Noh! … ei mitään tuhmuuksia … ettekö kuule… Mistä olette? Mitä te tahdotte?
— Tahdon mieheni.
— Teidän miehenne. Tuoko mies tuossa? Hän on kuolemaan tuomittu ja tuomio on pantava täytäntöön.
— Tahdon mieheni.
— Malttakaa mielenne… Menkää tiehenne… Emme tahdo tehdä pahaa.
— Olkaa järkevä, lähtekää pois, me emme tee teille pahaa.
— Tahdon mieheni.
Upseeri huomasi nyt, että Henriette ei huolinut kehoituksista, jonka vuoksi antoi käskyn riistää hänet miehensä luota, ja panna tuomio täytäntöön. Mutta Laurent, joka tähän asti ääneti oli seurannut tapahtuman menoa, virkkoi:
— Kuulkaa, herra kapteeni, minä se olen, joka olen hävittänyt niin paljo ihmisiä; minut voitte ampua, — sehän on oikeus ja kohtuus —. Sitäpaitsi ei minulla ole ketään, ei äitiä, ei vaimoa eikä lapsia, jota vastoin tuo on nainut. Kuulkaahan, päästäkää hänet irti, niin voitte minulle tehdä mitä tahdotte! —
Aivan mielettömänä huusi kapteeni:
— Mitä metkuja tämä on? Tehdäänkö minusta pilkkaa vasten silmiä.
Viekää hänet pois ja paikalla!
Tämän käskyn lausui hän saksankielellä. Tanakka baijerilainen sotamies astui esiin, suurine päineen, punaisine partoineen ja tukkineen. Hänellä oli leveä tylppänenä ja suuret siniset silmät. Hän oli verissä ja näytti pelottavalta karhulta, joka syödä rouskuttaa veristä saalistaan.
Henriette huusi epätoivossa:
— Tahdon mieheni! — Antakaa hän minulle tahi tappakaa minut hänen kanssaan!
Upseeri löi nyrkillä rintaansa sanoen, ettei hän ole mikään pyöveli, joka tappaa syyttömiä. Henriette ei ollut rikkonut mitään, jonka vuoksi upseeri lupasi ennen lyödä kätensä poikki kuin koskea hiusta hänen päässään.
Kun baijerilainen lähestyi, kietoi Henriette kätensä Weissin ympäri:
— Oi oma ystäväni, minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, anna minun kuolla kanssasi, älä heitä minua!
Suuret kyyneleet vierivät miehen silmistä; mitään vastaamatta koetti hän irroittaa olkapäiltä ja vyötäsiltä onnettoman vaimonsa kädet.
— Sinä et siis enään rakasta minua, koska tahdot kuolla ilman minua. Pysy kiinni minussa, he eivät sitä kauan jaksa kärsiä, vaan ampuvat meidät molemmat.
Weiss irroitti tuon pienen käden, painoi sen huulilleen, suuteli sitä koettaessaan saada toistakin irtautumaan.
— Ei, anna minun kuolla; en tahdo kauemmin elää!…
Vihdoin oli Weissillä molemmat kädet omissaan. Tähän asti oli hän ollut mykkänä, oli välttänyt puhua. Nyt kuiskasi hän hiljaa sydämmellisesti:
— Hyvästi Henriette! Hyvästi rakas vaimoni! —
Samassa työnsi hän Henrietten suuren punapartaisen sotamiehen luo, joka vei hänet pois. Henriette taisteli vastaan ja huusi kauheasti, kun sotamies, varmaankin rauhoittaakseen häntä, puhui käheällä äänellään.
Viimeisiä voimiaan käyttäen nosti Henriette päätänsä, katsoi Weissiin päin ja näki kaikki, mitä siellä tapahtui.
Se kesti tuskin kolmea sekuntia. Lornjettinsa, joka hyvästijättöhetkellä oli pudonnut, pani Weiss kiireesti nenälleen aivan kuin voidakseen nähdä kuolemaa silmästä silmään. Hän astui pari askelta taaksepäin, nojautui muuria vasten, pani kätensä ristiin rinnalle; — ja pyöreillä kasvoillaan loisti innostuksen tuli, joka antoi niille ihailtavan heijastuksen ja rohkeuden. — Hänen vieressään seisoi Laurent kädet taskuissa. Häntä näytti tämä hirveä tapaus liikuttaneen, nämä kurjat ihmiset, jotka hentoivat ampua miehen vaimon silmien edessä. Hän ojentihe suoraksi ja lausui halveksien:
— Kirotut aasit!
Mutta upseeri nosti miekkansa, molemmat kaatuivat: puutarhuripoika kasvot maata vasten, toinen kylelleen. Weiss teki viimeisen kuumeentapaisen liikkeen, vilkkui silmillään ja avasi suutaan sanoakseen vielä jotain, — ja niin oli kaikki lopussa. Saksalainen upseeri meni hänen luokseen, potkasi häntä jalallaan nähdäkseen oliko hän kuollut.
Henriette oli nähnyt kaiken tämän, nähnyt kuolevan viime katseen etsivän häntä, nähnyt onnettoman kuolemankamppailun, oli nähnyt suuren saappaan potkivan ruumista. Hän ei enään huutanut, seisoi aivan ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä heräsi hän mietteistään, puri raivoissaan kättä, jonka sai hampaihinsa. Baijerilainen päästi kimakan tuskanhuudon — kaatoi hänet — Henriette tahtoi kuolla. Heidän kasvonsa koskivat toisiaan eikä hän ikinä voinut unohtaa suuria raivoavia silmiä, punasta partaa ja verin tahrattua tukkaa.
Henriette ei muistanut mitä siellä myöhemmin tapahtui. Hän ei ajatellut muuta kuin miten olisi voinut päästä kuolleen miehensä luo ja tuoda hänen ruumiinsa mukanaan. Mutta kuten pahassa unessa tuli kaikenlaisia esteitä, jotka pidättivät häntä joka askeleella.
Taasen kuului pyssynlaukaus; liikettä syntyi vihollisten kesken; merisotaväestö tuli näkyviin. Tappelu alkoi ja taisteltiin niin rajusti, että nuori vaimo viskattiin kujaan keskelle hurjistuneita sotilaita. Muuten tappelun tulos oli jo ennakolta varma, sillä oli liian myöhästä nyt enään valloittaa kylää takaisin.
Puolessa tunnissa lyötiin merisotaväestö. He puolustivat itseään innokkaasti ja rohkeasti, mutta vihollinen sai lisäjoukkoja ja karkoitti heidät kaikkialta, niityiltä, teiltä jopa Montivilliersin puistostakin.
Ei mikään voinut saada heitä pois kylästä, jonka olivat niin kalliisti ostaneet, jossa useita tuhansia makasi savun, veren ja liekkien keskellä.
Nyt päättyi hävitys. — Torilla makaavat kuolleiden ruumiit ja hajanaiset jäsenet, kadun kulmissa savuavat läjät olivat todisteena kauheasta turmiosta, joka oli kylää kohdannut.
Bazeilles oli enään vaan verinen, savuava tulikenttä.
Viimeisen kerran näki Henriette pienen talonsa, jonka katto ja seinät syöksyivät alas räiskyvän kipinäpyörteen kohotessa ilmaan. — Ja tuolla muurin luona makasi hänen miehensä, kuolleena, vihollisen kuulan surmaamana.
Mutta jälleen temmattiin hän mukaan; peräytymistorvien äänet soivat hänen korvissaan kuin tuomiopäivän pasuunat; hän joutui sotamiesten joukkoon, jotka vetäytyivät takaisin. Hän oli kuin kuollut, kuin hylky, joka ajelehtii sinne tänne voimatta vastustaa.
Tietämättä miten hän tuli perille, joutui hän Balaniin, ventovierasten ihmisten luo. Siellä hän eräässä keittiössä, pää pöytään nojautuneena, itki katkerasti.