III.
Sinä aamuna olivat Jean ja Maurice viimeisen kerran kuulleet ranskalaisen rummun iloista pärinää. He olivat nyt matkalla Saksaan toisten vankien kanssa, preussiläisiä osastoja etu- ja takajoukkona, saksalaisia sotilaita, painetit käsissä, vahtina oikealla ja vasemmalla. Saksalaisen rummun kovaa räminää he kuulivat joka vahtipaikassa.
Maurice ihastui, kun huomasi käännyttävän vasemmalle — Sedanin kautta siis mentäisiin. Ehkäpä hän vielä kerran näkisi Henrietten. Viiden kilometrin matka erotti Igesin niemen Sedanista. Se oli siksi pitkä, että Maurice huomasi turhaan iloinneensa vapautuksestaan. Uutta tuskaa tuottivat nuo vankikurjat, aseettomat sotilaat, joita kiirehtien hätistettiin eteenpäin kuin pelästynyttä lammaslaumaa. Viikkokauden nälkää kärsittyään olivat he niin laihtuneet, repaleet, likaiset, että luuli poliisin teiltä ja kujilta koonneen heidät epäiltävinä irtolaisina. Torcyn esikaupungissa pysähtyivät ihmiset kaduille ja porteille, katsoen heitä surullisen synkkinä. Maurice ei rohennut päätänsä nostaa.
Jean, joka oli käytännöllisempi ja karaistumpi, mietti tuhmuuttaan, kun ei ollut leipiä ottanut mukaansa. Lähdön hätäkässä eivät he olleet syöneet ja jalat nyt tuskin enää kantoivat. Sama oli laita toistenkin vankien, sillä moni tarjosi katsojille rahaa ja pyysi ja rukousti ostaa jotain syötävää. Muuan sairaannäköinen pitkä roikale heilutti kättään vartijain ylitse ja epätoivoissaan houkutteli syötävää kultarahalla. Jean tähysteli tarkasti ja huomasi etäällä puolitusinaa leipiä muutamassa leipuripuodissa. Ennen muita hän ehätti leipurille viiden frangin rahan ja tahtoi kaksi leipää. Hänen vieressään kulkeva preussiläinen tyrkkäsi hänet riviin, vaan Jean vaati rahansa takaisin. Mutta kapteeni, pieni paljaspäinen julkeanaamainen olento syöksyi sinne. Hän ojensi pyssyn Jeania kohti ja uhkasi ampua jok'ainoan, joka uskaltautuisi rivistä poistua. Kaikki jo kyyristyivät ja katsoivat maahan ja kulkua jatkettiin, kuuliaisen, pelästyneen lammaslauman tasaista kulkua.
— Sietäisi tulisen korvapuustin, murisi Maurice vihoissaan. Kumpa saisi nyrkillään häneltä hampaat kitaan jysäyttää. Siitä lähtien kiusasi häntä kapteenin korvapuustia kaipaava naama. Marssittiin Sedaniin, mentiin Maasin sillan yli, raakuudet uudistuivat lakkaamatta. Muuatta naista, joka yritti syleillä nuorta kersanttia, — äiti ne varmaankin oli — tyrkkäsivät pyssynperällä niin kovasti, että hän kaatui. Turennen torilla kääntyi väkivaltaisuus asukkaihin, jotka heittivät ruokaa vangeille. Suurkadulla lankesi muuan heistä, kun oli ottamaisillaan pulloa, jonka eräs nainen hänelle ojensi, vahtisotilas potki kunnes toinen pääsi jaloilleen. Sedan, joka kahdeksan päivää oli nähnyt surkeaa vankienkuletusta, ei ollut tottunut siihen, jokainen uusi joukkue, jota ruoskalla ajettiin eteenpäin, herätti samaa syvää sääliä, samaa oikeutettua kiukkua.
Jeankin, joka oli tyyntynyt, ajatteli Henrietteä, ja yhtäkkiä hän muisti Delaherchen. Hän nykäsi ystäväänsä.
— Silmääppäs hetkisen perästä, ehkä tulemme heidän kadulleen!
Kun he kääntyivät Maquan kadulle, huomasivat he jo kaukaa monta päätä, jotka tirkistivät tehtaan suuresta ikkunasta. He tunsivat Delaherchen ja hänen vaimonsa, jotka kyynäspäisillään olivat ikkunassa; heidän takanaan näkyi Delaherchen vanha rouva vakavana. Heillä oli leipiä ja tehtailija viskeli niitä nälistyneille vangeille, jotka ahneina koettivat saada niitä käsiinsä.
Maurice oli heti huomannut, ettei hänen sisarensa ollut siellä. Jean oli levoton, kun näki leipäin lentelevän ilmassa, sillä hän pelkäsi, ettei niistä riitä heille. Hän heilutti kättään ja huusi: antakaa meille! antakaa meille!
Delahercheläiset näkyi ihastuvan ja hämmästyvän. He viittoivat ja antoivat merkkejä, osottaen iloaan. Gilberte tahtoi ihan välttämättömästi itse heittää Jeanille viimeisen leivän ja viskasi sen niin kömpelösti, että purskahti nauramaan.
Maurice, joka ei voinut pysähtyä, kääntäytyi ja kysäsi levottomasti: missä Henriette on? Missä?
Delaherche vastasi jotain, vaan jalkain kopinalta ei siitä saanut selvää. Luultavasti hän arvasi, että Maurice ei kuullut, sillä hän viittoili ja osotti monasti etelään. Joukkue kääntyi jo Ménilin kadulle, tehtaan pääty katosi näkyvistä, ei näkynyt enää muuta kuin nenäliina, jota joku liehutti.
— Mitä hän sanoi? kysyi Jean.
Maurice katseli levottomasti ympärilleen, vaan turhaan.
— En tiedä, minä en ymmärtänyt. Olen tulisessa tuskassa, kunnes saan tietoja.
Kulkua kesti; välinpitämättöminä preussiläiset, voittajat, pakottivat vankeja joutuisammin liikkumaan. Ménilportista he menivät, Sedan jäi, ja puolijuoksussa kuin pakenevat riennettiin eteenpäin.
Bazeillesin kautta kulkiessa Jean ja Maurice ajattelivat Weissiä ja kokivat tuhkakasoista etsiä taloa, jota hän niin urhoollisesti oli puolustanut. Nälkäleirissä oli heille kerrottu kylän hävityksestä, tulipaloista ja verilöylystä; mutta niin julmaksi he eivät olleet sitä kuvailleet. Vielä kahdentoista päivän perästä rauniot savusivat. Tuskin kymmentä taloa oli jälellä. Lohdutuksekseen he kohtasivat kärriä, pieniä ja suuria, jotka olivat täynnä baijerilaisten taistelutantereelta kerättyjä päähineitä ja pyssyjä. Oli noita roistoja ja murhapolttajia kuitenkin hyvästi surmattu, ja se kevensi mieltä.
Douzy oli määrätty aamiaispaikaksi. Ei ollut helpointa sinne pääsy. Vangit, jotka eivät olleet saaneet mitään syödäkseen, uupuivat pian. Ne taas, jotka eilen olivat syöneet kylläkseen, eivät jaksaneet liikkua, pää oli raskas ja polvet vapisivat. Kun pysähdyttiin niitylle kylän vasemmalle puolen, heittäytyivät kurjaset maahan eivätkä jaksaneet syödä. Viiniä ei ollut. Armeliaat naiset, jotka sitä olisivat tuoneet, ajettiin pois. Muuan säikähdyksissään lankesi ja niukautti jalkansa; kyyneleitä ja valituksia, — preussiläiset ottivat pullot ja joivat viinin suuhunsa. Joka askeleella talonpojat osottivat hellyyttä vangituille sotamiesraukoille, mutta kenraaleille he olivat tylyjä ja ynseitä — kerrottiin. Muutama päivä sitten olivat Dozylaiset pilkanneet vartijaston kenraaleja, jotka kunniasanansa annettuaan olivat saaneet mennä Pont-à-Mousoniin. Tiet olivat vaaralliset; työmiehet, pakenevat sotamiehet, karkulaiset — kaikki ne viikate kädessä hyökkäilivät upseereja vastaan ja uhkasivat silpoa heidät kappaleiksi, raukkamaiset pelkurit, jotka olivat myöneet itsensä, sillä huhu tiesi jo petoksesta, joka vielä kahdenkymmenen vuoden perästä oli niillä seuduin niin tuoreessa muistissa, että halveksittiin jokaista, jolla oli ollut nauha olkapäässä.
Maurice ja Jean söivät puolet leivästä ja särpimeksi ryyppäsivät kulauksen konjakkia, jota muuan kunnon talonpoika oli pannut heidän kenttäpulloonsa. Hirmuisen vaikeaa oli liikkeelle lähteminen. Vaikka matka Mouzoniin, yöpaikkaan, ei ollut kovin pitkä, oli se äärettömän rasittava. Valittaen nousivat sotamiehet seisomaan, pieninkin lepo oli kerrassaan jäykistänyt jäsenet. Monen jaloista vuosi verta, ne riisuivat sukkansa ja kenkänsä ja kulkivat paljain jaloin.
Punatauti raivosi yhä. Jo ensimmäisen kilometrin päässä uupui muuan sotilas ja jätettiin tiepuoleen — kaksi jäi vähän etempänä aidan viereen, josta ne vasta iltamyöhällä eräs vanha vaimo korjasi. He horjuivat kaikki ja kulkivat keppien varossa, joita preussiläiset — piloillaan ehkä — olivat antaneet heidän taittaa metsän rinteestä. Kerjäläisjoukolta he näyttivät haavoineen ja läähättäen, kuihtuneita kun olivat. Raa'asti heitä yhä kohdeltiin; ne, jotka toisista erkanivat, jos kohta luonnollisesta syystä, saivat keppiä kokea. Jälessä kulkevan plutonan oli käsketty pistää kuoliaiksi jokainen, joka yritti jääpyä. Kun muuan kersantti kieltäytyi kulkemasta, käski kapteeni kaksi miestä häntä kainaloista laahaamaan, kunnes kurjanen suostui astumaan. Pahimpana kiusanhenkenä oli pieni, kaljupää kapteeni, se joka oli korvapuustia vailla. Hän osasi hyvästi ranskaa ja parjasi sotamiehiä heidän omalla kielellään niin törkeästi, että se kirveli kuin ruoskanisku.
— Voih, ärisi Maurice hurjistuneena, kunpa saisi tuon heittiön kynsiinsä, niin peittoisi häntä niin, ettei veritilkkaa häneen jäisi!
Hän oli niin vihainen, että hänen voimansa olivat lopussa. Kaikki häntä kiusasi, preussiläisen rummun räikeä pärinä kiihotti hänen hermojaan niin, että mieli ulvoa kuin eläin.
Ennen kuin tuo kauhea matka sinä päivänä päättyisi, olisi hän auttamattomasti kadottanut järkensä. Hirveästi häntä kiusasivat ihmisten sääliväiset katseet jo pikku kylissäkin. Mitä sitten, kun tulevat Saksaan ja kaupunkilaiset keräytyvät heidän ympärilleen pilkkaaman ja ilkkumaan. Hän kuvitteli, mitenkä heidät sullotaan eläinvaunuihin, miten luonnottoman paljon he matkalla saavat kärsiä ja minkälaista on iloton elämä linnoituksissa pimeinä, synkkinä, sateisina talvipäivinä. Ei, ei, parempi kuolla paikalla, parempi maantielläkin heittää henkensä Ranskassa kuin kuukausmääriä kitua vihollisen tervapimeissä vankikomeroissa!
— Kuuleppas, hän kuiskasi Jeanille, joka kulki hänen vieressään, ole varuillasi kun tulemme metsän rinteeseen — pujahdamme siinä metsään. Belgian raja on lähellä — ainahan saamme käsiin jonkun, joka sinne opastaa.
Jeankin oli harmissaan toisinaan samaa miettinyt. Hän oli kuitenkin maltillisempi ja selväjärkisempi.
— Oletkos hullu? sanoi hän. Ampuvathan ne meidät — ja siinä olemme sitten.
Maurice väitti, että saattaisivathan he ampua harhaan ja, toisekseen, mitähän se sitten teki, jos he kuolisivat.
— Olkoon menneeksi, virkkoi Jean, jos onnistuisimme. Mutta minne me sitten joudumme? Entä pukumme? Näethän, että koko seutu on täynnä preussiläisten vartijastoja. Toiset puvut meillä ennen kaikkea täytyisi olla. Ei — hyvä ystävä — se on uhkarohkeata enkä minä anna sinun ruveta hulluttelemaan.
Jean tarttui hänen käsivarteensa — he olivat nojaavinaan toisiinsa — ja puhui hänelle rauhoittavasti, nuhdellen hellästi.
Joku kuiskasi aivan heidän takanaan. He käänsivät päätään. Chouteau ja Loubet olivat aivan heidän kintereillään; hekin olivat aamusella lähteneet Igesin niemeltä, ja heitä olivat ystävykset koko päivän karttaneet. Chouteau oli luultavastikkin kuullut Mauricen pakenemistuumat, koska hän heti käytti niitä hyväkseen. Hän suhahti heille korvaan: kuulkaapas! Lähdetään. Se on mainiota. Moni on jo ottanut jalat alleen. Ei tästä anneta noitten roistoin meitä koirain tavalla laahata maahansa. Me neljä — niin, eiköhän lähdetä yhdessä huvittelemaan?
Mauricelle se oli tulta tappuroihin. Mutta Jean käännähti ja sanoi kiusaajalle: jos sinulla on niin kiire, niin ala laputtaa. Mitä sinä oikeastaan aprikoit?
Hän vähän nolostui, kun korpraali katsoi häntä suoraan silmiin, ja tunnusti oikean aikeensa: jos meitä on neljä, näet sen, niin ainahan sitä paremmin … onnistuisivathan toiset, jos sattuisikkin joku … jääpymään.
Kieltäen, mutta päättävästi Jean pudisti päätään. Hän epäili sitä miestä, hän sanoi, Chouteau oli viekas. Jean pelkäsi hänen kavalia tuumiaan. Hän sai käyttää kaiken vaikutusvoimansa estääkseen Mauricea suostumasta, sillä kohta olisi ollut mukava paeta. Kuljettiin juuri tiheän metsikön ohi, pieni pensaikko sen vain maantiestä erotti. Muutamalla hyppäyksellä pensasten yli metsään ja — pelastettu.
Loubet ei ollut suutansa avannut. Hän tuntui vaaniskelevan, hänen tiihakat, viekkaat silmänsä väijyivät sopivaa hetkeä, sillä hän oli saanut päähänsä, ettei lähde Saksan linnoihin homehtumaan. Luultavasti hän luotti nopeuteensa ja viekkauteensa — ne olivat hänet ennenkin pelastaneet. Yhtäkkiä hän virkahti: tehkää kuin tahdotte … minä menen!
Hän hypähti pensaikkoon ja Chouteau perästä. Kaksi preussiläistä potalsi jälkeen, vaan kukaan ei tullut lähettäneeksi kuulatuiskua. Kaikki kävi kuin tuulessa. Tuskin huomasi, mitä tapahtui. Loubet puikkelehti pensasten välitse, oli jo pääsemäisillään metsään, kömpelö Chouteau taas joutumaisillaan kiinni. Voimiaan ponnistaen viimemainittu saavutti toverinsa, pisti jalkansa eteen, Loubet kompastui, ja sillaikaa kun molemmat preussiläiset tarttuivat häneen, katosi petturi metsään. Vihdoinkin muistettiin pyssyt, ja muutamia laukauksia pamahti. Karkuria ajettiin takaa, vaan tuiki turhaan.
Kiinnisaajat pieksivät maassa viruvaa Loubetia. Vihan vimmassa syöksyi sinne kapteeni ja sanoi siitä kyllä toisille esikuvan valmistavansa. Päällikön sanat yllyttivät sotamiehiä. Potkauksia ja lyöntiä sateli, ja kun vankiparka vihdoinkin nostettiin maasta, oli häneltä toinen käsivarsi poikki ja pää halki. Ennen Mouzoniin tuloa hän jo heitti henkensä kärrissä, johon muuan hyväsydäminen talonpoika oli hänet ottanut.
— Siinä sen näet, kuiskasi Jean Mauricelle.
Molemmat silmäsivät harmissaan tiheää metsää, jossa tuo kurja kavaltaja riemuitsi vapaudestaan. Samalla he säälien ajattelivat raukkaa, joka oli hänen uhrikseen joutunut. Mies ei tosin ollut suuriarvoinen, vaan iloinen veitikka hän oli, selväjärkinen eikä ollenkaan tuhma. Niin käypi tässä maailmassa — sukkela vikkelän voittaa.
Maurice ei ottanut siitä oppia, Mouzonissa pälkähti hänen päähänsä taas pakeneminen. He olivat tulleet sinne niin perin väsyneinä, että preussiläisten täytyi heitä auttaa niitä harvoja telttoja kuntoon pannessa, jotka heille käytettäviksi annettiin. Majapaikka, vesiperäinen niitty, oli lähellä kaupunkia. Surkeinta oli, että edellisenä päivänä oli toinen vankijoukkue majaillut samassa paikassa, siinä oli nyt niin siivotonta, se oli oikea lokakasa. Siinä olisi ollut aivan mahdotonta olla, joll'ei ihan likeltä olisi löydetty suuria litteitä kiviä pohjaksi. Iltaa ei voinut muuten päivään verratakkaan, preussiläiset olivat inhimillisempiä, sitten kuin kapteeni oli poistunut; hän istui luultavasti kapakassa. Aluksi sallivat vahtisotilaat lasten heitellä hedelmiä, omenoita ja päärynöitä vangille. Sitten saivat jo kyläläisetkin tulla leiriin, ja kohta oli siellä ihan vilinään kaikellaisia kaupustelijoita, miehiä ja naisia, jotka möivät leipää, viiniä, jopa sikarejakin. Kaikki, joilla rahaa oli, söivät, joivat ja tupakoivat. Hämärissä näytti hälisevä leiri markkinapaikalta.
Maurice ja Jean puhelivat telttansa takana. Yhtäkkiä äänsi edellinen: minä en jaksa enää kestää tätä, minä pakenen, hämärissä. Huomenna olemme kaukana rajalta … silloin se on jo myöhäistä.
— Tehdään niin, paetaan jumalan nimessä, kuului viimein Jeanin vastaus. Hänkään ei enää jaksanut vastustaa pakenemishaluaan. — Tottapahan päivä neuvon tuopi.
Hän tarkasteli myöjiä. Moni toveri oli hankkinut itselleen mekon ja housut — kerrottiin näet hyväntahtoisten kyläläisten keränneen kasottain vaatteita helpottaaksensa vankien karkaamista. Heti pisti hänen silmäänsä sievä kuustoista-vuotias tyttö — kaunissilmäinen, vaaleatukkainen, jolla oli kädessä kori ja siinä kolme leipää. Hän ei kaupitellut tavaroitansa niinkuin muut, kuleskeli hitaasti, levottomana omituisesti hymyillen. Päätään kääntämättä hän tarkasteli tyttöä, he katsoivat vastakkain kotveroisen. Tyttö lähestyi arasti, ujostellen.
— Ostatteko leipää?
Jean ei vastannut, viittasi vain kysyvästi. Kun tyttö nyökäytti päätään, uskalsi hän kuiskata: onko teillä vaatteita?
— On, leipäin alla.
Ja sitten hän tarjoili tavaroitaan, huusi kovasti: leipää, leipää, ostakaa leipää!
Mutta kun Maurice yritti pistää kaksikymmen-frangisen hänen käteensä, livahti hän tiehensä ja jätti korin sinne. He näkivät hänen vielä kerran kääntyvän, hymyilevän ja kauniilla silmillään heitä hellästi katsovan.
Kun Jean ja Maurice olivat saaneet korin, eivät he tienneet, mitä tehdä. He olivat kaukana teltastaan ja niin pyörällä, etteivät sitä löytäneet. Minne he menisivät vaatteita muuttamaan? Jokainenhan tarkasteli koria, jota Jean neuvotonna kantoi, ja jokainen tiesi päivän selvästi, mitä siinä oli. Viimein he päättivät mennä ensimmäiseen tyhjään telttaan, pistivät sotilaspukunsa leipäin alle koriin ja työnsivät kiirevilkkaan nutun päälleen; housut jalkaan. Sinne jättivät korin.
Mutta kovaksi onneksi oli vain yksi lakki. Sen Jean pani väkisin Mauricen päähän. Itse hän oli avopäin ja kuvitellen vaaraa suuremmaksi kuin se olikaan hän pelkäsi joutuvansa kiinni. Jonkimmoista päähinettä etsiessään juolahti hänelle mieleen ostaa hattu vanhalta ukkorähjältä, joka myöskenteli sikareja.
— Brysselin sikaria, kolme sousta kappale, kaksi viidellä!
Sedanin taistelun jälkeen tulvaili maahan Belgian tavaroita. Ukko oli ansainnut jo aikalailla, vaan kärtti kuitenkin väki paljon rasvaisesta huopahatunkulustaan, kun arvasi, mihin sitä käytettäisiin. Kymmenen frangia piti siitä Jeanin lievittää, ja sittenkin marmatti ukko aivan varmasti kylmettyvänsä jäädessään avopäin.
Uusi tuuma pisti Jeanin päähän: hän osti ukon koko sikarivaraston, kolme-, neljäkymmentä kappaletta. Hattu silmillä huusi hän pitkään vetäen: Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella sousilla!
He olivat pelastetut. Hän viittasi Mauricea edelle. Helposti he pääsisivät vartijain ohi, sillä Maurice oli älynnyt maassa sateenvarjon, ottanut sen ja aukaissut, koska vettä tihmoi.
— Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella sousilla!
Muutamassa minuutissa oli Jean myönyt koko varastonsa. Naureskellen tunkeilivat sotamiehet hänen ympärillään, olipahan siinä muuan, joka ei nylkenyt lähimmäistään! Huokea hinta houkutteli sinne preussiläisiäkin ja heillekkin hänen täytyi myödä. Hän oli vihdoinkin päässyt vartijoista ja möi viimeiset sikarinsa lihavalle partasuiselle kersantille, joka ei osannut ranskaa sanaakaan.
— Elä hitossa kule niin kiireesti, kuiskasi Jean Mauricelle. Ottavat vielä kiinni meidät!
Mutta he eivät voineet kulkea hitaasti… Ihan väkisellä heidän täytyi pysähtyä tienristeykseen, jossa ihmisryhmiä seisoi kapakan edustalla. Kyläläiset puhelivat aivan levollisesti saksalaisten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkasti kuuntelevinaan ja sanoivat toivovansa sadetta yöksi.
Yhtäkkiä he huomasivat lihavan herran heitä tarkastavan — joka jäsen vapisi — mutta kun tuntematon ystävällisesti myhäili, rohkaistuivat he hiljaa kysäsemään: onkohan Belgiaan vievällä tiellä vartijoita?
— Vartijoita siellä on; vaan menkää ensin tuon metsän läpi ja kääntykää sitten vasemmalle kenttäin poikki.
Metsässä jylhäin puitten keskellä, äänettömässä hiljaisuudessa he vasta käsittivät vapautensa ja syvän mielenliikutuksen valtaamina he syleilivät toisiaan. Maurice nyyhkytti hermostuneesti, ja kirkkaat kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia. Ohi oli kiihottava jännitys, he olivat ylen onnellisia ajatellessaan, että kohtalo vihdoinkin heitä armahtaisi. He syleilivät toisiansa innokkaasti, niin innokkaasti, että siinä täydellisesti ilmeni se veljesrakkaus, jonka yhteiset kärsimykset olivat herättäneet; — ja heidän suudelmansa oli suloisin ja sitovin maailmassa, suloisempi kuin kenenkään naisen, se oli ikuisen ystävyyden pysyvin merkki, selvin todistus, että kuuluivat yhteen.
— Ystävä kulta, sanoi Jean ja äänensä vapisi, hyvä on, että olemme täällä, vaan emme ole perillä vielä. Meidän pitää saada selvä, missä olemme.
Maurice ei ollenkaan rajamaita tuntenut, vaan oli kuitenkin varma, että ei muuta kuin mennä suoraan eteenpäin.
Varovasti he hiipivät metsänrinteeseen. Siellä he muistivat lihavan herran neuvon ja kääntyivät vasemmalle mennäksensä sänkipellon yli. Mutta kun he tulivat tielle, jonka molemmilla puolilla kasvoi poppelimetsää, huomasivat he preussiläisen vartijaston. Vartijan painetti välkkyi ja muutamat sotilaat, jotka istuivat maassa, lopettelivat syöntiään ja puhelivat. Kauhistuksissaan he kääntyivät metsään. Olivatkohan ne nähneet heidät? He olivat kuulevinaan ääniä ja askeleita, melkein kokonaisen tunnin he harhailivat risukossa ja tulivat aina samaan paikkaan, eivät tienneet enää ilmansuuntiakaan; välistä juoksivat kuin haavoitetut eläimet, välistä seisoivat ihan kivettyneinä ja tuskan hiki valui ruumista pitkin — tammen olivat luulleet preussiläiseksi. Viimein he joutuivat samalle tielle, ainoastaan kymmenen askelen päähän preussiläisestä vartijasta, aivan lähelle sotamiehiä, jotka ratki rauhassa lämmitteleytyivät nuotiolla.
— Kova onni kuitenkin! murahti Maurice. Metsä on lumottu.
Vihollinen hörösteli. Oksat risahtelivat, kiviä vierähti.
— Kuka siellä? huusi vartija. Vastaamatta pinttivät Jean ja Maurice pakoon. Sotamiehet tempasivat pyssynsä — ja luotia sateli metsään.
— Tuhat tulimaista! kirosi Jean hammasta purren ja oli vähällä kirkaista tuskasta.
Luoti oli sattunut vasempaan pohkeeseen, ja hän vaipui puuta vasten.
— Sattuiko luoti? kysyi Maurice huolestuneena.
— Jalkaan sattui… Tässä sitä nyt ollaan.
Hengästyksissään he kuuntelivat, kuuluiko takaa-ajajia.
Ampuminen oli tauonnut, — kuolon hiljaisuus kaikkialla. Preussiläisiä ei näyttänyt haluttavan juoksenteleminen.
Jean valitti, kuin yritti kohottautua. Maurice tuki häntä.
— Etkö voi astua?
— Astua? Elä sitä kysykkään!
Jean oli aina niin tyyni, mutta nyt hän ihan vimmastui. Hän puristi kätensä nyrkkiin, hän olisi tahtonut tapella.
— Tuhat tulimaista! Ammuttaa koipeensa, silloin kuin jalkoja paraiten tarvitaan! Minusta ei ole enää muualle kuin leppälautalle ja myötävirtaan. Pelasta nokkasi sinä, yksin.
Maurice hymyili.
— Elä nyt hupsi.
Hän kohotti Jeania kädestä; heidänhän pitäisi rientää.
Suurella vaivalla he kulkivat muutaman askeleen, pysähtyivät sitten taas levotonna, sillä metsän rinteessä näkyi pieni talo. Veräjä oli sepposelällään, talo pilkkosen pimeä ja näytti autiolta. Viimein he uskaltautuivat pihalle ja hämmästyksekseen löysivät sieltä satuloidun hevosen. Minkätähden se siellä oli, sitä he eivät saaneet selväksi. Kenties omistaja tulee pian taikka lienee hän tuolla pensaan takana kuoliaaksi ammuttuna. He eivät siitä koskaan tietoa saaneet.
Mutta Mauricelle juolahti jotain mieleen; se oikein elähytti häntä.
— Kuuleppas! Raja ei ole kaukana, ja täytyyhän meillä kuitenkin olla opas. Mitähän jos menisimmekin Rémillyyn Fouchard enon luo? Minä tunnen pienimmätkin polut, niin että ummessa silminkin sinne osaan. Se oli sukkela tuuma. Minä nostan sinut hevosen selkään, ja Fouchard eno meistä kyllä huolen pitää.
Ensiksi hän tarkasti Jeanin jalkaa. Siinä oli kaksi reikää. Luoti oli kaiketi toisesta tullut pois muserrettuaan sääriluun. Verta ei enää paljon vuotanut. Pohkeen ympärille hän sitoi nenäliinan hyvin lujaan.
— Pelasta henkesi yksin! Jean sanoi toistamiseen.
— Ole hiljaa, eläkä hupsi!
Kun Jean oli hyvästi satulassa, tarttui Maurice ohjaksiin, ja niin lähdettiin. Kello oli yhdentoista paikoissa. Maurice arveli kolmessa tunnissa ennättävänsä perille vaikka astutellen kulkisi. Mutta mitenkä he pääsevät Maasin yli? Hän oli aivan toivoton. Mouzonin siltaa varmasti vartioitiin. Viimein hän muisti Villersin lautan ja toivoen, että sallimus heitä vihdoinkin auttaisi, lähti hän umpimähkään joen oikeaa rantaa niittyin ja peltoin poikki mainittua kylää kohti.
Alussa meni kaikki hyvin. Noin neljännestunti täytyi heidän kuitenkin muutaman ratsuväki-vartijaston tautta piilotella erään muurin suojassa. Rupesi satamaan ja Mauricen oli hyvin vaikea pysytellä liejuisella tiellä hevosen rinnalla, joka onneksi oli säveä ja tottelevainen. Villersissä onnistui mainiosti: lautturi oli juuri tuonut baijerilaisen upseerin ja saattoi heidät paikalla toiselle rannalle. Vasta kylän läheisyydessä vastukset alkoivat, siellä he olivat aivan joutumaisillaan vartiomiesten käsiin, joita oli asetettu pitkin Rémillyn tietä. Heidän täytyi uudelleen palata kentälle ja kulkea siellä ristiin rastiin. Usein he saivat pitkiä matkoja kierrellä taikka pujotella pensasten ja risukkojen läpi.
Jeanissa oli kuume. Melkein tiedotonna hän vaipui hevosen kaulaa vasten ja tarrautui molemmin käsin sen harjaan. Maurice heitti ohjakset käsivarrelleen ja piteli Jeania kiinni jalasta, ettei hän putoisi. Kaksi tuntia melkein kesti harhaileminen; hevonen kompasteli lakkaamatta ja oli monasti pudottaa kannettavansa. Surkea oli nähdä, miten hevonen horjuvin jaloin ja lian vallassa, koki pyrkiä eteenpäin, mies sen selässä tiedotonna, ja toinen puolikuolleena kulki vieressä, — ainoastaan järkähtämätön ystävyys piti häntä vielä pystyssä. Aamu sarasti, ja viidettä käydessä he vihdoinkin pääsivät Rémillyyn.
Pihalla asuinrakennuksen edessä, joka komeana ylvästeli Haracourtsalmen rannalla, asetteli Fouchard kärriin kahta edellisenä iltana teurastettua lammasta. Kun hän näki sisarensa pojan niin kurjassa tilassa, suuttui hän, ja Mauricen selitykset hän kärsimättömästi katkaisi. Vai niin! Vai pitäisi minun sinun ja sinun ystäväsi takia — syyttä pakotta — joutua tekemisiin preussiläisten kanssa? Jumal'auta! silloin voisin yhtä hyvin paikalla mennä hirteen.
Hän ei kuitenkaan rohennut kieltää Mauricea ja Prosperia nostamasta Jeania keittiön suurelle pöydälle. Jean oli yhä tunnotonna. Silvine juoksutti oman tyynynsä sairaan pään alle. Mutta ukko yhä vain marmatti — pahahan sillä oli siinä olla — ja miksikä he eivät jo suoraa päätä vieneet häntä sairashuoneeseen, jollainen onneksi kyllä oli Rémillyssä, vanhassa koulutalossa, kirkon luona, entisessä luostarissa — suuri tilava huone.
— Sairashuoneeseen! toisti Maurice. Jottako preussiläiset lähettäisivät hänet terveeksi tultua Saksaan! Kaikki sairaathan ovat heidän. Mitä hullutuksia, eno? Minä en ole sitä varten häntä tänne tuonut, että antaisin hänet saksalaisille.
Ukko yritti jo näyttää, mistä viisi hirttä on poikki, mutta silloin tuli mainituksi Henrietten nimi.
— Mitä? Henriette? kysyi Maurice.
Ja nyt hän vihdoinkin sai kuulla, että hänen sisarensa oli tullut Rémillyyn jo toissapäivänä. Sedanissa, jossa hän oli niin onnellisena elänyt, ei hän miehensä kuoltua enää jaksanut olla. Hän oli tavannut Raucourtin lääkärin, Dalichampin, jonka entuudesta tunsi, ja tohtori oli häntä kehottanut kokonaan antautumaan sairaanhoitajaksi. Se oli nyt enää ainoa toimi, joka hänen suruaan vähänkään lievitti, niin oli hän sanonut. Hän asui maksusta pienessä huoneessa Fouchardin luona, ja vanhus katsoi häntä suopein silmin, koska hänestä hyötyi. Ukko olikin aina tyytyväinen, kun mistä vähänkään ansaitsi.
— Vai on sisareni täällä! sanoi Maurice. Sitä se Delaherche selvitti, vaikka minä en käsittänyt. No, koska Henriette kerran on täällä, niin on luonnollista, että mekin jäämme.
Niin väsyksissä kuin olikin, meni Maurice paikalla hakemaan Henrietteä sairashuoneesta, jossa hän oli ollut yötä. Mutta eno-ukko yhä vain marisi ja päivitteli, kun ei päässyt lampaanlihaa kaupalle, ennen kuin oli selvittäytynyt tuosta sotilaasta — paholaisesta.
Mauricen ja Henrietten palatessa oli Fouchard tutkimassa hevosta tallissa, jonne Prosper oli sen vienyt. Se oli hyvin uuvuksissa, mutta muuten vahvarakenteinen, ja ukko näytti siitä pitävän. Hymyillen nuorukainen lupasi sen hänelle. Henriette vei Fouchardin vähän syrjemmä ja selitti, ettei Jean suinkaan tahdo mitään ilmaiseksi, ja että hän itse, Henriette, hoitaisi Jeania pienessä kammarissa tallin takana, josta preussiläiset eivät parhaalla tahdollakaan häntä löydä. Tehköön sitten Henriette niinkuin tahtoo, vaikka hänellä puolestaan oli syytä epäillä, tokko se häntä ollenkaan hyödyttää — ja hän lähti lihoineen.
Yks kaks saivat Henriette, Silvine ja Prosper huoneen kuntoon ja Jean kannettiin tilalle. Hän soperti muutamia sanoja, avasi silmänsä, vaan ei tuntenut ketään.
Maurice tunsi voimansa loppuvan, kun jännittävin hetki oli ohi ja Jean näytti elonmerkkiä. Hän oli juuri juonut lasillisen viiniä ja söi lihapalasta, kun Dalichanp ajoi pihalle ollen sairashuoneeseen menossa. Kooten viimeiset voimansa seurasi Maurice sisartaan ja lääkäriä sairaan ystävänsä luo, saadaksensa varmasti tietää, miten käy.
Lääkäri oli pieni, tanakka mies, suuripäinen, tukka ja parta harmahtava, silmät vilkkaat, suunseutu hyvänsävyinen, kasvoissa ilmeni lujaluonteisuus. Hän oli ruskea kuin uusi vastatervattu vene, sillä hän oli myötäänsä ulkona ja liikkeessä, valmiina auttamaan lähimmäisiään. Kunnon mies kerrassaan, vaikkei mikään erikoinen lääkärikseen, mutta monta hän oli auttanut pitkänä vaikutus-aikanaan.
Tutkittuansa tunnotonta Jeania mutisi hän: pahoin pelkään, että jalka on leikattava.
Se oli surullinen uutinen.
Kuitenkin hän kohta lisäsi: ehkä sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä, mutta häntä on tuiki huolellisesti hoidettava, ja sittenkin se vie aikaa. Nyt on hällä sielu ja ruumis niin uupunut, että emme voi muuta kuin antaa hänen maata rauhassa. Katsotaan huomiseen.
Hän sitoi haavan ja kääntyi sitten Mauriceen, jonka hän lapsesta oli tuntenut.
— Ja teille, hyvä ystävä, on parasta mennä maata.
Maurice tuijotti eteensä, hän ei kuullut lääkärin sanoja. Hän oli ylenmäärin väsynyt. Hän ei sietänyt mitään, entinen kuumeen tapainen kiihotus uudistui — kaikki surut, kaikki kärsimykset aivan sodan alusta risteilivät hänen mielessään. Ystävä tuossa kuolemaisillaan — hän itse aseetonna, alastonna, mihinkään kykenemättömänä — siihenkö oli uhraavaisuus vienyt? Kurjuus lopputuloksena — hurja halu heräsi hänessä — hän tahtoi kukistaa kohtalon.
— Ei, ei, kaikki ei siltä ole lopussa, hän huudahti viimein — ei!
Pois täältä! Viikkokausia, kuukausmääriä Jean saa virua vuoteessa. Minä
en voi jäädä tänne — minä lähden täältä paikalla, heti paikalla.
Niinhän, tohtori, niinhän? Autattehan minua, että pääsen täältä
Pariisiin?
Pelästyneenä Henriette häntä syleili.
— Mitä sinä puhut? Niin heikkona ja niin paljon kärsittyäsi! Ei ikinä!
Minä en päästä sinua luotani. Sinä olet osasi suorittanut. Ja
jättäisitkö, hylkäisitkö, minut, joka olen ypö yksin maailmassa?
Sinähän olet ainoani.
He itkivät kumpikin ja suutelivat toisiaan kiihkeästi: hehän olivat kaksoset, he rakastivat toisiansa syvemmin, hellemmin kuin sisar ja veli tavallisesti.
Maurice tuli joka hetki yhä levottomammaksi.
— Minun täytyy lähteä. Minua odotetaan, minä kuolisin tuskaan, jos en pääsisi täältä. Sinä et voi aavistaakkaan, mitenkä sisuksissani kuohuu, kun vain ajattelenkaan lepoa ja rauhaa. Tähän se ei saa loppua, sanon minä, meidän täytyy kostaa. — Kelle? mitä? — Sitä en tiedä. Se vain on varmaa, että kaikki kärsimykset ovat kostettavat — muuten on mahdotonta elää.
Dalichamp oli tarkasti seurannut Mauricea. hän viittasi Henrietteä vaikenemaan kunhan Maurice saa nukkua, niin hän varmasti rauhoittuu. Ja hän nukkui koko päivän, nukkui seuraavan yön, nukkui henkihieverinä parikymmentä tuntia. Kun hän heräsi, oli hänen päätöksensä järkähtämätön. Kuumetta hänessä ei enää ollut. Mutta hän oli alakuloinen ja levoton, sillä lepo oli niin houkutteleva.
Kyynelsilmin täytyi Henrietten suostua hänen lähtöönsä. Lääkäri puolestaan lupasi helpottaa Mauricen pakoa. Raucourtin sairashuoneessa oli muuan sairaanhoitaja kuollut, Maurice pukeutui vainajan pukuun, käsivarteen kiinnitettäisiin punainen risti ja hän menisi Belgian kautta Pariisiin, sillä se tie oli vielä vartioimatta.
Sinä päivänä ei Maurice talosta hievahtanut, odotti uskollisesti iltapimeää. Hän tuskin muuten suutaankaan avasi, kun pyytääkseen Prosperia mukaansa.
— Eikö enää mielenne tee preussiläisiä pehmittämään?
Prosper, entinen afrikkalainen jääkäri, joka siinä aamiaisekseen leipää ja juustoa pisteli, vastasi veistään heilutellen: ei — totta vie — se maksa vaivaa. Olen tarpeekseni siitä saanut. Ja mitä hyötyä siitä ratsuväestä sitten on? Tykkien syötiksi se kelpaa, ei muuksi. Ja se minua monta kertaa kiukustutti, kun ei meistä sen suurempaa hyötyä ollut.
Hän vaikeni, mutta jatkoi sitten kuitenkin, luultavasti sotilashaluaan kukistaakseen: ja paljonpa tuota toisekseen on nyt työtäkin. Tässä on heti kynnöt ja kylvämiset. Hyvähän se on taistellakin, vaan mitenkähän kävisi jollei maata muokattaisi? Näettehän itse, etten pääse töiltä. Eipä siltä, että isäntä tässä on juuri mieleinen — tokko nähnen jälkeäkään palkastani — vaan eläimet alkavat jo minuun perehtyä. Ja kun tänä aamuna etäältä näin tuon kirotun Sedanin, tuntui oikein hyvältä olla yksin ja astella auran perässä. —
Hämärissä tuli Dalichamp ajokaluineen. Hän tahtoi itse saattaa Mauricen rajalle. Fouchard, joka oli mielissään, kun pääsi edes yhdestä, kävi aina maantiellä asti katsomassa oliko vahtia näkyvissä. Silvine sillaikaa viimeisteli Mauricen pukua.
Ennen lähtöään lääkäri taas tutki Jeanin jalkaa, vaan ei vieläkään voinut päättää, oliko se leikattava vai ei. Sairas makasi yhä horroksissa, ei tuntenut ketään eikä puhunut. Maurice arveli lähteä jättämättä hänelle jäähyväisiä, mutta kun hän kumartui suudellakseen häntä poskelle, avasi Jean silmänsä, ja hänen huulensa liikkuivat.
— Lähdetkö sinä? hän kysyi hiljaa.
Kaikki hämmästyivät. Jean jatkoi: minä kuulin, mitä te puhelitte, vaikken saattanut hievahtaakaan. Ota rahat. Ne ovat housun taskussa.
Rykmentin kassan rahoista, joita jakamassa hekin olivat osallisina olleet, oli heillä jälellä parinsadan frangin paikoille.
— Rahat! huudahti Maurice. Paremminhan ne sinä tarvitset kuin minä, jolla on vielä molemmat jalat kunnossa. Kahdellasadalla frangilla pääsen hyvästi Pariisiin ja — ilmaiseksihan minulta siellä henki nitistetään. Jää hyvästi, rakas ystävä! Kiitos kaikista monista avuistasi! Jollet sinä olisi kanssani ollut, olisin jo aikoja sitten ollut maan mustissa mullissa.
Jean keskeytti hänet: Sinä et ole minulle velkaa. Preussiläisten käsiin olisin joutunut silloin siellä, jos et sinä olisi minua temmannut pois. Ja eilen viimeksi sinä minut heidän kynsistään pelastit. Sinä olet kahdesti maksanut. Nyt olisi minun vuoroni uhrata henkeni. Voi, miten olen levoton, kun et ole luonani sinä.
Hänen äänensä värähteli ja silmät kyyneltyivät.
— Jää hyvästi, rakas ystävä!
He suutelivat toisiaan ja siinä niin kuin eilesessäkin suudelmassa, metsässä siellä, ilmeni syvä rakkaus, jonka yhteiset vaarat, yhteiset vastukset olivat herättäneet, ja joka oli heidät yhdistänyt lujemmin kuin tavallinen vuosikausia kestävä ystävyys. Unettomat yöt, päivät, jolloin eivät suupalaa saaneet maistaa, lakkaamatta uhkaava kuolema — kaikki suli hellyyteen. Kun kaksi sydäntä on niin kokonaan sulautunut, niin ne eivät koskaan voi erota. Suudelma metsässä oli täynnä toivoa, — nyt eronhetken tuskallista kaihoa. Tokko he koskaan enää näkisivät toisiaan? Ja milloin? Surunko, ilonko hetkenä?
Dalichamp istui jo kieseissään ja huusi Mauricea. Rajusti syleili hän
Henrietteä, joka kyyneleitä niellen kalmankalpeana häntä katseli.
— Veljeni minä sinun huostaasi jätän — hoida häntä hyvästi! Rakasta häntä niinkuin minäkin olen häntä rakastanut.