Sota

by Émile Zola

IV.

Suuri huone, seinät valkaistut — ennen oli sitä käytetty hedelmäsäiliönä; vieläkin siellä tuntui omenain ja päärynäin haju. Rautasänky, maalaamaton pöytä ja kaksi tuolia, sitä paitsi vanha puukaappi, kaikki maailmankokoisia — siinä huoneen kalusto. Siellä oli niin rauhallista ja hiljaista; silloin tällöin kuului viereisestä tallista kumeata ääntä, hiljaista kaviolla kuoputtamista ja ynymistä navetasta. Päivä paistoi kirkkaasti etelään päin olevasta ikkunasta, josta näki pienen kummun ja kaistaleen peltoa. Ei yksikään ihminen edes aavistanut, että siellä oli huone ja huoneessa pakolainen.

Henriette järjesti ja määräsi kaikki. Epäluuloja poistaakseen ei hän sallinut muiden kuin lääkärin käydä Jeanin huoneessa. Kutsumatta ei Silvinekään saanut sinne mennä. Aikaiseen aamusella Henriette ja Silvine siivosivat huoneen, joka päivän aikaan oli kuin teljetty. Jos sairas öisin jotain tarvitsi, koputti hän seinään, sillä Henriette nukkui viereisessä huoneessa. Viikkomääriä oli Jean elänyt alituisessa hurakassa, yhtäkkiä oli hänet ikäänkuin temmattu maailmasta eikä hän nähnyt muita kuin hiljaisen, nuoren naisen, joka kuulumattomin askelin huoneessa liikkui häntä vaaliessaan. Henriette oli nyt aivan sen näköinen, jollaisena Jean ensin oli nähnyt hänet Sedanissa! hento vartalo, kasvonpiirteet hienot, suurenlainen suu, tukka kaunis ja vaalea kuin tuleentunut ohrantähkä, silmänluonteessa sama sanomaton hyväntahtoisuus.

Kuume oli ensi päivinä niin kova, että Henriette tuskin hetkeksikään saattoi vuoteen vierestä poistua. Dalichamp tuli joka aamu Jeania katsomaan, hakien muka Henrietteä sairashuoneesen. Luoti oli poissa, vaan se oli musertanut sääriluun. Lääkäri ihmetteli, kun haava ei ottanut parantuakseen, hän pelkäsi, että hänen kenties pitäisi sahata jalka luusirun tautta, jota koettimella ei saanut pois. Jeanillekin hän oli siitä puhunut — mutta ei, ei! ennemmin kuolla paikalla kuin elää loppuikänsä raajarikkona. Vielä jonkun aikaa aikoi lääkäri katsastaa haavaa, pani siihen kummiputken märänvuodon takia, kasteli liinannukkaa öljypuun öljyssä ja karbolivedessä ja sitoi sillä haavan. Hän ilmoitti kuitenkin että paraneminen käypi hitaasti, jollei erityisiin toimiin ryhdytä. Toisella viikolla kuume sentään väheni ja sairas oli muutenkin parempi, mutta hänen täytyi olla aivan liikahtamatta vuoteessaan.

Jean ja Henriette perehtyivät toisiinsa pian. Tuntuipa kuin he aina olisivat olleet ja tulisivat olemaan yhdessä. Kaikki lomahetkensä vietti Henriette Jeanin luona, syötti ja juotti häntä säännöllisesti, auttoi ja hoiti, miten paraiten taisi. Joskus he puhelivat, vaan useimmiten, varsinkin ensi päivinä, olivat ääneti. Ikävä heillä ei ollut milloinkaan; he kaipasivat hiljaista elämää, tarvitsivat lepoa ja rauhaa kumpikin, niin hyvin sairas Jean muserrettuine jalkoineen kuin surupukuinen Henriette, jonka suru ei vielä ollut hälvennyt.

Ensi alussa Jeania vähän ujostutti, Henriettehän oli niin paljon etevämpi häntä, joka oli vain talonpoika ja sotamies ja tuskin osasi lukea ja kirjoittaa. Mutta hän rauhoittui, kun näki Henrietten kohtelevan häntä vertaisenaan; hän rohkeni keskustella ja oli niinkuin ennenkin älykäs ja teräväjärkinen. Ihmeekseen hän älysi, ettei ollut niinkään pöllömäinen. Olikohan se seurauksena tuosta inhottavasta elämästä, jota hän kaksi kuukautta oli viettänyt? Olivatkohan kaikki ruumiin ja sielun kärsimykset olleet hänen edukseen? Mutta enimmän hän kuitenkin hämmästyi kun huomasi, ettei Henriette juuri ollut häntä oppineempi. Äitinsä oli kuollut aikaiseen, hänen täytyi hoitaa taloutta eikä hänellä ollut aikaa lukea ja tutkia, kuin oli huolta pidettävä isoisästä, isästä ja veljestä eli "kolmesta herrastaan" niinkuin hän tavallisesti heitä nimitti. Sisältäluku, kirjoitus, oikeinkirjoitus ja luvunlasku — siinäpä ne hänen tietonsa melkein olivatkin.

Pieni ja vaatimaton hän oli, elämän tavalliset, jokapäiväiset toimet häntä miellyttivät. Mutta hänen hyväntahtoisuutensa, auliutensa, hänen tahdonlujuutensa — ne ne vaikuttivat Jeaniin.

Mauricesta he usein puhuivat. Mauricen tähden Henriette Jeania niin uskollisesti hoiti. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan tuota teeskentelemätöntä, vakavaa nuorukaista, sitä kiitollisempi hän oli saadessaan hoitaa häntä, Mauricen ystävää ja veljeä, ja kiitollisuus muuttui ystävyydeksi. Ja Jean — niin, hänen kiitollisuudellaan ei rajoja ollut, hän olisi tahtonut suudella Henrietten kättä, joka kerran kun se hänelle liemikupin ojensi. Päivä päivältä heidän ystävyytensä kasvoi, sama yksinäisyys, samat surut heitä yhdistivät. Ja kun he olivat muistelleet menneitä aikoja ja Henriette kysellyt heidän hirveistä kärsimyksistään Reimsin ja Sedanin välillä, uudistuivat aina samat kysymykset: mitähän Maurice nyt teki? Miksikä hän ei kirjoittanut? Olikohan Pariisista mahdotonta lähettää mitään tietoja? Yhden ainoan kirjeen he olivat saaneet — sen oli hän kirjoittanut Rouenissa neljäntenä päivänä lähtönsä jälkeen — ja aivan lyhyesti mainitsi siinä tulleensa äskettäin kaupunkiin pitkiä matkoja kierrettyään ja aikovansa Pariisiin. Viikkokauteen eivät he olleet hänestä mitään kuulleet.

Aamuisin kun Dalichamp oli haavan puhdistanut ja sitonut, jäi hän hetkiseksi sinne puhelemaan. Toisinaan hän tuli iltasellakin ja viipyi silloin kauvemmin, kertoen uusista mullistuksista, jotka horjuttivat Ranskaa perustuksia myöden. Hän oli ainoa, joka heille toi tietoja maailman menosta.

Lääkäri oli harras isänmaan ystävä, johon kipeästi koski jokainen kärsitty tappio. Hän ei puhunutkaan muusta kuin preussiläisistä, jotka Sedanin taistelun jälkeen olivat levinneet yli koko Ranskan kuin aaltoileva meri. Joka päivä tuli uusia surusanomia. Allapäin hän sängyn vieressä istua nuukotti ja väristen kertoi, miten olot päivä päivältä pahenivat. Usein oli hänellä taskut täynnä belgialaisia sanomalehtiä, jotka jätti heille luettavaksi. Viikkojen kuluttua vasta kajahti sairaan huoneeseen tieto onnettomuuksista, ja yhteinen suru, yhteinen huoli yhdisti hoitajan ja sairaan aina lähemmäksi.

Sellaisesta vanhasta sanomalehdestä Henriette kerran luki Jeanille Metzin suuresta taistelusta, jota oli kestänyt kolme päivää. Uutinen oli viiden viikon vanha, mutta hän ei ollut kuullut siitä ja kuunteli sentähden raskaalla mielellä. Huoneessa oli niin hiljaista, Henriette luki hieman laulavalla äänellä niinkuin koulutyttö, lausuen tarkasti joka tavuun — Jean näki koko surullisen tapahtuman selvästi silmäinsä edessä. Fröschwillerin ja Spichernin taistelujen jälkeen, jolloin ensimmäinen osasto vei viidennen mukanaan turmioon, olivat toiset Metzin ja Bitschin välille asetetut joukot epäröidessään joutuneet viimein samaan tappion mylläkkään ja kokoutuneet leirin yläpuolelle Moselin oikealle rannalle. Siten oli kallista aikaa hukattu, sen sijaan että olisi kiirehditty peräytymään Pariisiin ja vältetty monta surkeutta! Keisari oli jättänyt päällikkyyden marsalkka Bazainelle, jolta nyt voittoja toivottiin. Silloin 14 päivänä syttyi Bornyn tappelu. Samana hetkenä, jolloin sotajoukko oli päättänyt mennä vasemmalle rannalle, hyökkäsi vihollinen; ranskalaisten oli taisteltava kahta saksalaista sotajoukkoa vastaan, Steinmetzin, joka järkähtämättömänä seisoi ihan uhatun varustuksen edessä, ja Fredrik Kaarlen, joka ylempänä oli mennyt joen yli ja marssi nyt joen vasenta rantaa sulkemaan Bazainelta tietä Ranskaan. Kolmen aikaan iltapäivällä taistelu alkoi. Ranskalaiset pysyivät asemassaan, mutta voitosta ei hyötyä ollut, sillä sotajoukon täytyi toimetonna pysyä Moselin molemmilla rannoilla, sillä välin kuin toinen saksalaisten armeijoista ympäröi heidät.

16:na taisteltiin Rézonvillessä. Kaikki osastot olivat nyt vihdoinkin vasemmalla rannalla, kolmas ja neljäs olivat vain myöhästyneet, sillä Etainin ja Mars-la-Toursin teitten risteyksessä oli hirmuinen tungos, sitten kun preussiläisten ratsu- ja tykkiväki, uhkarohkeasti rynnäten, oli jo aamusella sulkenut tiet.

Taistelu oli vitkallista ja määrätöntä. Kello kahteen mennessä oli Bazaine hyvästi voittanut kourallisen sotilaita, jotka hänen tiellään olivat: — mutta hän kärsi tappion ja syynä siihen oli hänen selittämätön pelkonsa, että tie Metziin häneltä katkaistaisiin. Tuima tappelu levisi yli laaksoin ja kukkulain. Rintamaa ja sivua kohti hyökkäsi vihollinen, ranskalaiset eivät rynnänneet eteenpäin ja antoivat sillaikaa preussiläisille tilaisuutta koota voimansa, siten edistäen vihollisen suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli pakottaa heidät vetäytymään toiselle puolelle jokea.

18 päivänä vihdoin oli viimeinen Saint-Privatin taistelu, jossa hyökkäysrintama oli kolmetoista kilometriä pitkä. 200,000 saksalaista ja 700 kanuunaa hyökkäsi 120,000 ranskalaista ja ainoastaan 500 kanuunaa vastaan. Saksalaiset ryntäsivät Ranskasta, ranskalaiset Saksasta päin; näytti siltä kuin preussiläiset sinkahuttaisivat ranskalaiset pois heidän omasta maastaan. Kello kahdesta asti riehui mitä hurjin tappelu, preussiläinen kaarti ajettiin pakoon ja hajoitettiin. Bazaine oli kauvan voittopuolella, sillä vasen kylki oli vastustamaton, mutta illempana täytyi heikomman oikean sivun hirveän verilöylyn perästä jättää Saint-Privat, ja se vei mukanaan koko sotajoukon. Se oli voitettu, sen täytyi peräytyä Metzin muurien turviin, jossa se nyt oli kuin rautavyön ympäröimänä. Jean keskeytti Henrietteä lakkaamatta: niin, niin! ja me kun odotimme Bazainea aina Reimsistä lähdöstä asti!

Sitten luki Henriette marsalkan kirjelmän 19 päivältä, jossa hän puhuu peräytymisen jatkamisesta, saman kirjelmän, josta oli seurannut Châlonin armeijan eteenpäin marssiminen. Sitten, mutta vasta 27:nä, kun oli saanut tiedon apujoukon tulosta, oli hän kyllä ponnistellut, mutta niin laimeasti vieläkin, että Metzin joukko syyskuun ensimäisenä päivänä — samana, jolloin Châlonin armeija peräti voitettiin Sedanissa — voimattomana peräytyi … ja Ranska sen menetti. Marsalkasta, joka siihen asti oli ollut keskinkertainen päällikkö — ja joka teitten vapaina ollessa ei ollut pyrkinyt eteenpäin, tulisi voimakkaimpain sotajoukkoin ympäröimänä ja valtiollisten mietteittensä valtaamana salaliittolainen ja petturi.

Mutta niissä sanomalehdissä, joita Dalichampilla oli mukanaan, oli Bazaine yhä suuri mies ja urhoollinen soturi, jolta Ranska pelastustaan toivoi. Jean luetutti Henriettellä kahteen kertaan saman asian, saadaksensa oikein selville, kuinka kolmas saksalainen armeija Preussin kruununprinssin johtamana oli voinut heitä ajaa takaa sillaikaa kun ensimmäinen ja toinen Metziä piirittivät, molemmat yhtä suuret ja tarpeeksi heillä kanuunia, että hyvin olisivat voineet erottaa neljännen armeijan, jota Saksenin kruununprinssi johti. Kun Jean sairasvuoteellaan vihdoin oli saanut kaikki selväksi, koetti hän toivoa parasta.

— Vai niin! Siksikö niin kävi, ettemme me olleet kylliksi voimakkaat. Mutta tässähän ovat numerot, Bazainella oli 150,000 miestä, 300,000 kivääriä ja enemmän kuin 500 kanuunaa; hän aikoo varmaankin tehdä heille aika kepposen.

Henriette nyökäytti päätään ja oli olevinaan samaa mieltä, ettei Jeania pahoittaisi. Hän ei voinut tarkoin seurata sotajoukkoin kulkua, mutta hänestä tuntui, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen. Hänen äänensä oli sointuisa ja tyyni kuten tavallisesti, hän olisi tuntikausia voinut lukea vain häntä huvittaakseen. Mutta toisinaan kun hän luki verilöylyistä, ääni petti ja kyyneleitä kohosi silmiin. Hän muisti miehensä, joka oli ammuttu ja jota baijerilainen upseeri oli muuria vasten potkinut.

— Jos se teihin niin koskee, sanoi Jean hämmästyneenä, niin elkää lukeko niistä.

Henriette tointui paikalla ja sanoi hiljaisesti ja ystävällisesti: ei, ei. Suokaa anteeksi; minä vakuutan, että se minuakin huvittaa.

Muutamana iltana lokakuun alussa kun ulkona oikein myrskysi, hän palasi sairashuoneesta ja sanoi liikutettuna: kirje Mauricelta. Tohtori sen äsken minulle antoi.

Yhä levottomammiksi he olivat tulleet, kun Mauricesta ei mitään kuulunut, varsinkin sitten, kun toista viikkoa takaperin huhu kertoi, että Pariisi oli kokonaan sulettu. Vapisten he odottivat häneltä tietoja. Minne hän oli Reimsistä joutunut? Nyt se selvisi, sillä kirje, jonka hän Pariisista oli lähettänyt Dalichampille 18 päivänä, siis samana, jolloin viimeinen juna lähti Havreen, oli äärettömästi kierrellyt ja ihmeitten ihme, että se viimeinkin joutui omistajansa käsiin.

— Voi, sinä rakas ystävä! huudahti Jean riemuissaan. Lukekaa se paikalla, lukekaa!

Tuuli kiihtyi, ikkunat ruskivat aivan kuin niitä olisi ulkoapäin irti kiskottu. Henriette oli pannut lampun sängyn viereen pöydälle ja alotti; hän istui niin lähellä Jeania, että hänen tukkansa melkein nuorukaiseen koski. Niin lämmin ja hyvä oli olla rauhaisassa huoneessa — ja myrsky raivosi ulkona.

Kirje oli kahdeksan sivua pitkä. Ensin Maurice mainitsi, että hänet heti tultuaan 16 päivänä, oli kirjoitettu linjarykmenttiin, jota tahdottiin lisätä. Palavalla innolla hän sitten kertoi, mitä oli saanut tietää kuukauden kauheista tapahtumista. Weissenburgin ja Fröschwillerin tappiot olivat säikähdyttäneet kerrassaan Pariisin. Kun mielet tyyntyivät, heräsi uusia houreita, toivo kostaa, puhuttiin Bazainen ylipäällikkyydestä, huhuttiin voitosta, yleisestä kapinasta, preussiläisistä, joista ministeritkin puheissaan mainitsivat. Ja yhtäkkiä tuli kamala tieto syyskuun 3 päivänä niinkuin salama kirkkaalta taivaalta: toiveet haihtuivat kuin tuhka tuuleen, pahaa aavistamatta, virkeä ja iloisa kaupunki oli kuin kuollut. Pois keisarius! kaikuivat huudot samana iltana, jolloin Jules Favre lyhyessä, kauheassa yöllisessä kokouksessa vaati kansan nimessä keisariuden hävittämistä. Seuraavana päivänä oli kaikki kukistunut, toisen keisarikunnan olivat sen omat teot murskanneet pirstaleiksi. Koko kaupunki oli liikkeessä, ihmisvirta täytti Konkordian torin, jota pyhäpäivän kirkas aurinko valaisi, joukko tulvasi kohti lakia-laativan kokouksen rautaristikkoja, joita kourallinen sotilaita, kiväärit kädessä, suojeli, särki portit, ryntäsi kokoushuoneeseen, josta Jules Favre, Gambetta ja muut vasemmistolaiset lähtivät Hôtel de Villeen julistamaan Ranskaa tasavallaksi. Sillaikaa avattiin Louvressa pieni, Saint-Germain-l'Auxerroisin torille päin oleva takaovi raolleen ja sieltä pujahti hallitsija-keisarinna mustassa puvussa, yhden ainoan ystävän seuraamana; he vapisivat molemmat, pyrkivät pakoon ja hyppäsivät ajurin kärriin, joka vei heidät pois Tuilerieain linnasta, jossa ihmistulva nyt samoili. Samana päivänä Napoleon III lähti Bouillonin ravintolasta, jossa hän oli viettänyt ensimmäisen yönsä matkalla Wilhelmshöheen maanpakolaisuuteen.

Vakavana Jean keskeytti Henrietten: meillä on siis nyt tasavalta? No, jos se vain auttaa meitä löylyttämään preussiläisiä, niin…

Hän pudisti päätään, talonpoikana ollessa oli häntä tasavallalla peloteltu. Eikä hänestä sota-aikana muutenkaan ollut eripuraisuus mieleen. Mutta muutos siinä kaiketi täytyi tulla, koska keisarikunta oli niin parantumatonta mätää eikä sitä kukaan enää tahtonut.

Henriette luki kirjeen loppuun. Viimeisillä sivuilla oli tietoja saksalaisten lähestymisestä. 13 päivänä, samana siis, jolloin hallituksen ja kansallisen puolustuksen valiokunta muutti Toursiin, oli nähty vihollisen Pariisin itäpuolella saapuvan aina Lagnyyn asti. 14 ja 15 päivänä ne olivat aivan lähellä, Creteilissä ja Joinville-le-Pontissa. Mutta 18 päivän aamuna, jolloin Maurice kirjoitti, ei hän vielä näyttänyt uskovan Pariisin täydellistä piiritystä, häntä elähytti vieläkin kerran toivo, hänestä oli piiritysyritys julkeaa, uhkarohkeaa ja kolmessa viikossa se kylläkin päättyisi, hän luotti apujoukkoihin, joita maaseuduilta lähetettäisiin, puhumattakaan Metzin armeijasta, joka jo Verdunin ja Reimsin kautta oli tulossa. Mutta vahva rautavyö oli kietonut Pariisin ja erottanut sen muusta maailmasta, jättiläisvankila se nyt oli, jossa kaksi miljoonaa elävää olentoa nääntyi — ei niin sanaa sieltä päässyt muuhun Ranskaan.

— Voi hyvä jumala; huoahti Henriette masentuneena. Kuinka kauvan tätä kestää? Tokko enää milloinkaan saamme häntä nähdä!

Tuulen puuska tärisytti vanhaa taloa. Kova talvi oli tulossa. Mitä saavatkaan sotilasraukat kärsiä, joitten ruuatta ja juomatta täytyy pakkasessa taistella!

— Mauricen kirjehän on elähyttävä, sanoi Jean. Ja olipa hyvä, että vihdoinkin saimme hänestä tietoja. Ei saa olla toivoton.

Vähitellen lokakuun pilviset, synkät päivät kuluivat; kun tuuli laimeni, vetäysi taivas yhä synkempään pilveen. Jeanin haava parani hyvin hitaasti. Lääkäri ei vielä voinut ottaa putkea haavasta, ja sairas, joka oli hyvin heikoksi mennyt, kielsi jyrkästi leikkaamisen, hän ei tahtonut tulla raajarikoksi.

Odotus ja levottomuus teki olon tukalaksi tuossa pienessä huoneessa, jonne tiedot etäisenä kuminana tunkeutuivat kuni tuskallisessa unessa. Inhottava sota, verilöylyt ja tappiot jossakin kaukana, ei varmasti tiedetty missä, ja onnettoman isänmaan valitukset ja kärsimykset kuuluivat sinne hiljaa vain. Ja tuuli karisteli lehdet puista, taivas oli synkänharmaa, kenttä eloton ja kovaa talvea ennusti variksien inhakka rääkyminen.

Tavallisimpia puheaineita oli sairashuone, jossa Henriette oli kaiken ajan, mitä ei Jeanin luona. Kun hän iltasella palasi, kyseli Jean päivän tapahtumia ja Henriette ne tarkasti kertoi, sillä se olikin ainoa, joka huvitti häntä. Jean tunsi siten kaikki sairaat, tiesi, ketkä paranivat, ketkä eivät.

— Poikaparat! sanoi Henriette aina. Poikaparat!

Sairashuone ei ollut enää taistelujen keskellä, jossa veri virtana vuoti; siinä sai nyt kokea sairaalan kaikki surkeudet, tautia ja kuolemaa, hitaasti elpyviä ja alituisesti kuoleman kanssa kamppailevia. Dalichampilla oli ollut paljon vaivaa saadakseen sänkyjä ja makuuvaatteita, ja sairasten elatus — leipää, lihaa ja kuivattuja kasviksia — puhumattakaan siteistä ja kääreistä, teki hänestä ihmettentekijän. Preussiläiset, jotka olivat Sedanin sairashuoneen anastaneet, eivät antaneet hänelle mitään, eivät edes nukutusainetta, jota hänen sitten Belgiasta asti täytyi haalata. Ja kuitenkin — hän oli yhtä auliisti ottanut hoidettavakseen saksalaisia kuin ranskalaisiakin, ja vieläpä toistakymmentä baijerilaistakin, jotka hän Bazeillesissa oli pelastanut. Vihollisjoukkoin sotilaat, jotka hurjasti olivat toisiaan raadelleet, lepäsivät nyt sovinnossa vieretysten. Kauheus ja suru asustivat Rémillyn vanhan koulutalon saleissa, joissa kummassakin oli viisikymmentä vuodetta!

Vielä kymmenen päivää taistelun jälkeen oli sinne tuotu haavoitettuja, joita jostain nurkasta oli löydetty. Neljä oli jäänyt muutamaan autioon huoneeseen Balaniin ilman lääkärin apua eikä tiedetty, miten ne olivat hengissä pysyneet — ehkä joku naapuri oli niitä armahtanut — niiden haavoissa madot ihan vilisivät, ne olivat nyt kuolleet veren myrkytykseen. Sepä se vuoteita tyhjensi. Ovessa löyhähti jo vastaan luumädän tukauttava haju. Putkista tippui pahalle haisevaa visvaa. Usein täytyi leikkaus uusia ja kaivaa haavasta luusiruja, joista ei kukaan ollut tiennyt. Nääntyneinä ja kuihtuneina kurjaset kärsivät kauheita tuskia. Voimattomina muutamat makasivat päiväkaudet selällään, melkein hengittämättä, silmät ummessa, luomet jo mustuneet kuin kuolleella. Toiset eivät silmän täyttä nukkuneet, kieriskelivät levotonna vuoteellaan, kylmä hiki valui ruumista pitkin ja olivat niin ärtyisiä kuin järkensä kadottaneet. Mutta samapa se, olivatko sairaat raivoja vai tyyniä, heidän päivänsä olivat luetut, niin pian kun kuume heihin tarttui, myrkky vei voiton, lensi toisesta toiseen, tempasi heidät vastustamattomasti manalan majoihin.

Kurjinta oli kuitenkin kuolemaan tuomittuin huoneessa, jossa punatauti, lavantauti ja isorokko raivosivat. He huusivat ja kirkuivat houreissaan ja istuivat vuoteillaan kuin aaveet. Toisten keuhkoissa oli vika ja he rykivät armottomasti. Muutamat herkiämättä ulvoivat ja tyyntyivät vasta sitten kun haavoja kylmällä vedellä valeltiin. Kääreitten muuttohetkeä levottomasti odotettiin, silloin vuoteet tuuletettiin ja ruumis, joka pitkällisestä makaamisesta oli ihan kangistunut jäähtyi ja pääsi vähän liikkeelle. Mutta sitä hetkeä kammoksuttiinkin, sillä ei mennyt päivääkään, jolloin ei lääkäri sidettä avatessaan olisi haavassa huomannut mustanpuhuvia pilkkuja — kylmänvihoja. Seuraavana päivänä leikkaus — taas poikkisahattu käden tai jalan tynkä. Joskus meni koko jäsen pala palalta. Silloin oli koko mies täynnä mustia lavantaudin pilkkuja — raivon huumaamana hänet vietiin kuolemaan tuomittujen huoneeseen, jossa hän henkensä heitti; ruumis oli jo kuollut ennen kuin hengenlähtö alkoi.

Joka ilta sairashuoneesta palattuaan ja Jeanin kysymyksiin vastattuaan lausui Henriette: Poikaparat! Poikaparat!

Yhäti samat tiedot, sama kurjuus tuossa helvetissä. Olkapää oli nuljautettu sijoiltaan, jalka leikattu, käsivarsi sahattu, mutta estäytyisikö siltä visvanvuoto tai luumätä? Taikka oli taaskin joku haudattu, useimmiten ranskalainen, joskus saksalainen. Ei mennyt päivääkään, jolloin ei sairashuoneesta olisi hämärissä pujahtanut neljästä laudasta kyhätty ruumisarkku, jota yksi ainoa sairaalan sotilas seurasi ja usein Henriette itse katsomaan, ettei häntä koiran tavalla maahan pantaisi.

Rémillyn hautausmaahan oli kaksi uutta hautariviä kaivettu ja siinä lepäsivät rinnatusten saksalaiset vasemmalla, ranskalaiset oikealla — hauta heidät sovitti.

Muutamat haavoitetut Jeania miellyttivät, vaikkei hän ollut heitä nähnytkään. Hän kyseli aina heistä.

— No, kuinkas "pikku-raukka" tänään jaksaa?

Se tarkoitti pientä ratsumiestä, viidennen linjan rykmentin sotilasta, joka vapaaehtoisena oli sotaväkeen mennyt eikä vielä ollut kahdenkymmenen ikäinen. Häntä sanottiin "pikku-raukaksi", koska hän aina itseään siksi nimitti. Hänen äitinsä oli sen nimen antanut. Hänen tilansa oli todellakin surkea, sillä hän oli kuolemaisillaan keuhkopussintulehdukseen, jonka vasemmassa kylessä oleva haava oli vaikuttanut.

— Voi poikaparkaa, sanoi Henriette, joka oikein äidillisesti häntä hoiti. Hän ei voi hyvin, hän on koko päivän rykinyt. Sydäntäni vihloo sitä kuullessa.

— Entäpä karhunne, Gutmann, jatkoi Jean hieman hymyillen. Tokko lääkäri toivoo hänen parantuvan?

— Kenties hän voittaa taudin; mutta kauheita tuskia hän kärsii.

Kumpikaan ei voinut puhua Gutmannista vetämättä suutansa hymyyn, vaikka häntä säälivätkin. Kun Henriette ensimmäisenä päivänä tuli sairaalaan, oli hän hämmästyksekseen tuntenut sotilaan samaksi punapartaiseksi, sinisilmäiseksi, leveänenäiseksi baijerilaiseksi, joka Bazeillesissa kantoi hänet pois, kun hänen miehensä ammuttiin kuolijaaksi. Mieskin tunsi hänet, vaikkei hän voinut puhua; niskaan tunkeutunut luoti oli repäissyt häneltä puolet kielestä. Parina päivänä oli Henriette ihan värissyt, kun hänet näki, mutta oli lauhtunut sittemmin, kun huomasi, miten miehen toivoton, ystävällinen katse häntä seurasi. Eiköhän tuo baijerilainen ollutkaan enää sama kummitus, jonka tukka ja parta olivat veriset ja jonka silmät pyörivät päässä hurjasti, sama, jota hän ei mielestään voinut poistaa? Hän oikein pakotti itsensä muistamaan miehen kauheita kasvoja, kun näki tuon onnettoman kärsivällisenä ja hyvänsävyisenä kestävän kauheita tuskia. Se oli tavatonta, koko sairaalassa se herätti sääliä. Oliko hänen nimensä Gutmann, ei tiedetty, mutta ne olivat ainoat tavut, mitkä hän epäselvästi voi lausua. Luultiin häntä naineeksi mieheksi ja että hänellä oli lapsia. Hän ymmärsi muutamia sanoja ranskaa, sillä joskus hän vastasi päätään nyykäyttäen. Nainut? Niin, niin. Lapsia? On, on. Kun hän muutamana päivänä näki jauhoja, liikutti hän kättään niin omituisesti, että arveltiin häntä mylläriksi. Mutta siinä kaikki. Missä hänen myllynsä oli? Missä Baijerin kolkassa vaimo ja lapset nyt itkivät? Kuolisiko hän tuntematonna? Ja vaimo ja lapset ikuisesti häntä siellä odottaisivat?

— Tänään, kertoi Henriette muutamana iltana, heitti Gutmann mulle lentomuiskuja. Nyt en enää koskaan anna hänelle juomista sitä kertaa ettei hän suutele kättäni ja silmät loistavat kiitollisuudesta. Elkää naurako … kauheata on olla noin melkein kuin elävänä haudattu.

Lokakuun lopulla Jean alkoi parata. Lääkäri suostui ottamaan pois kummiputken, vaikka hän vielä oli levoton, ja haava näkyi hyvin pian arpeutuvan. Sairas sai jo liikkua, hän käveli tuntikausia edes takaisin huoneessa tai istui ikkunan vieressä ja katseli synkkänä pilvien kulkua. Mutta sitten tuli ikävä, hän puhui paljon siitä, että hankittaisiin hänelle työtä, joten hän taloa hyödyttäisi. Salaisena huolena hänellä oli aineellinen puoli, sillä hän hyvin ymmärsi, että kaksisataa frangia oli hyväksikin kulunut niinä kuutena viikkona. Henriette se varmaankin maksoi Fouchardille, muuten hän ei olisi hyvällä tuulella. Se kiusasi häntä eikä hän rohennut siitä puhua Henrietten kanssa. Oikein hänestä helpolta tuntui, kun sovittiin, että häntä sanottaisiin Fouchardin toiseksi rengiksi, joka Silvinen kanssa teki sisätyöt ja Prosper hoiti maanviljelystä.

Vaikka ajat olivat tukalat, oli toinen renki kuitenkin tarpeen. Koko paikkakunta oli hävityksen partaalla, mutta Fouchard ukon lihakauppa oli niin onnistunut, että hän nyt teurasti kolme, neljä kertaa niin paljon eläimiä kuin ennen. Kerrottiin, että hän elokuun 31 päivästä lähtien oli tehnyt hyviä kauppoja preussiläisten kanssa. Ukolla, joka 30 päivänä pyssy kädessä oli varjellut oveansa seitsemänneltä osastolta, kieltäytynyt myömästä palaakaan ja vakuuttanut, että talo oli typötyhjä, hänellä oli 31 päivänä ollut kaupan kaikenlaista kalua, kun ensimmäinen vihollinen niille main tuli. Uskomattomia säästöjä oli hän kellarista kantanut ja ajanut kotiin suuria eläinlaumoja tuntemattomista kätköistään. Siitä päivästä oli hän saksalaisten sotajoukkoin lihanhankkijoita ja ihmeteltävän taitava saamaan tavaransa hyvään hintaan myödyksi. Paljon kärsivät toiset voittajan röyhkeydestä, mutta hän ei ollut vielä koskaan antanut hyppysellistäkään jauhoja, suun täyttäkään viiniä tai lihaa muuten kuin rahasesta rahasta. Siitä puhuttiin Rémillyssä paljonkin — hävitöntä se oli, että niin menetteli mies, jonka poika juuri oli sodassa kaatunut, ei edes haudasta välittänyt, vaan antoi Silvinen sitä hoitaa. Mutta hyvät rahat hän ansaitsi, sillaikaa kuin toisilla oli pujottelemista. Ilkeästi hän vain hartioitaan kohautteli ja naurahteli tapansa mukaisesti: isänmaan ystävä, isänmaan ystävä! Olen yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin joku toinenkin. Onko se isänmaallista, että syötetään preussiläiset maksutta kypikylläisiksi? Minä heillä kaikki maksatan. Tottapahan tuota tuonnempana nähdään, nähdään se!

Jo toisena päivänä Jean oli liian kauvan liikkeessä. — Lääkärin epäilyt toteutuivat: haava avautui, jalka turposi ja tulehtui ja hänen täytyi ruveta tilaan. Dalichamp rupesi epäilemään, että siellä mahdollisesti oli luusiru, joka oli siirrähtänyt Jeanin liikkeellä ollessa. Hän tutki ja sai sen onneksi pois. Mutta siitä seurasi kova kuume, joka uudestaan vei Jeanin voimat. Ei hän koskaan ollut ollut niin heikko. Uskollisena hoitajana Henriette asettui taas entiselle paikalleen pieneen huoneeseen, jonka talvi-ilma teki niin kolkoksi ja kylmäksi.

Oltiin marraskuun alussa. Itätuuli oli jo tuonut lunta; kylmää huokui seinästä ja paljaalta lattialta. Koska huoneessa ei ollut uunia, päättivät he ottaa sinne tuliastian, jonka ininä olisi ratoksikin.

Päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Ensimmäinen viikko taudin uudistuessa oli varmaankin surullisin Jeanin ja Henrietten yhdessä oloaikana. Eivätkö kärsimiset lopukaan? Palaako vaara alituisesti eikä kurjuudelle loppua tule?

Lakkaamatta hyppäsi ajatus Mauriceen, jolta eivät pitkiin olleet tietoja saaneet. He kuulivat, että muutamat olivat saaneet kyyhkysten tuomia kirjeitä, pieniä lippuja. Varmaankin olivat saksalaiset ampuneet sen kyyhkysen, joka halki avaruuden liiteli heidän luokseen kantaen heidän iloaan, ollen heidän rakkaudensanansaattajansa. Kaikki näytti häviävän ennenaikaiseen talveen.

Sotauutiset olivat heille tullessaan vanhoja. Dalichampin jättämät lehdet ainakin viikon vanhoja. Heidän alakuloisuuteensa oli suureksi osaksi syynä tietojen niukkuus ja arvailemiset; ympäristöllä oli niin hiljaista — kuolonparahduksia he olivat sieltä kuulevinaan.

Muutamana aamuna tuli lääkäri aivan menehtymäisillään, hänen kätensä vapisivat. Hän kiskasi belgialaisen sanomalehden taskustaan, viskasi sen vuoteelle ja huudahti; voi hyvät ystävät, Ranska on kuollut, Bazaine on petturi!

Jean, joka puolinukuksissa istui kahden tyynyn varossa heräsi.

— Petturi…?

— Niin, hän on jättänyt Metzin ja armeijan saksalaisille. Se oli uusi
Sedan ja tällä kertaa siinä meidän kaikkemme — sydänveremme.

Hän otti lehden ja luki: vankia 150,000, kotkia ja lippuja 153, kenttäkanuunia 541, mitraljöösiä 76, linnakanuunia 800, kivääriä 300,000, kuormavaunuja 2,000, aineksia 85 tykistöön…

Hän jatkoi lukuaan, jossa oli lähemmät ilmoitukset:

Metziin oli voimaton Bazaine sulettu sotajoukkoineen, hän oli laiminlyönyt hyökkäysyritykset, ollut likeisissä keskusteluissa prinssi Fredrik Kaarlen kanssa, hänen tuumansa olivat sekavia, valtiolliset suunnitelmansa mahdottomia, hänen kunnianhimonsa vei häntä yrityksiin, joita hän ei itsekkään ymmärtänyt. Sitten kaikki keskusteluselkkaukset, salaiset lähettiläät, joita hän oli lähettänyt Bismarckin, kuningas Wilhelmin ja keisarinnan luo, joka viimemainittu viimein kieltäytyi rupeamasta mihinkään keskusteluun vihollisen kanssa maan luovuttamisesta. Vihdoin välttämätön loppunäytös, nälänhätä Metzissä, pakollinen antauminen, jolloin päälliköitten ja sotilaitten täytyi tyytyä voittajain koviin ehtoihin — onnettomuus kukkurillaan. Ranskalla ei ollut enää sotajoukkoa.

— Piru vieköön! kirosi Jean hammasta purren. Hän ei kaikkea tajunnut — Bazaine oli hänestäkin tähän asti ollut suuri päällikkö, ainoa pelastaja. — No mitä ne nyt aikovat? Mitenkä käy Pariisille?

Lääkäri tuli juuri mieltä masentaviin Pariisin uutisiin. Hän huomautti, että sanomalehti oli marraskuun 5 päivältä. Metz oli antautunut lokakuun 27, mutta Pariisiin ennätti tieto vasta 30 päivänä. Salamana se iski Chevillyn, Bagneuxin ja Malmaisonin tappioitten ja Bourgetin menettämisen jälkeen. Kansa oli raivoissaan, kun kansallinen puolustushallitus oli niin heikko ja voimaton. Seuraavana päivänä, lokakuun 31, oli kapinallisia ääniä kuulunut, ääretön ihmisjoukko oli tungeskellut torilla Hôtel de Villen edustalla ja viimein syöksynyt huoneihin ja vanginnut hallituksen jäsenet, jotka kansalliskaarti iltasella oli pelastanut, peläten vallankumous-puolueen voittavan. Ja lopuksi belgialainen lehti pahasti soimasi suurta Pariisia, jossa kansalais-sota hävittäen riehui, sillä aikana kun vihollinen oli kynnyksellä. Niin, yhteiskunta oli mädännyttä, lokaan ja vereen se uppoisi.

— Se on totta, sanoi Jean ja kalpeni, olkoon rauha maassa, kun vihollinen jo kynnyksellä seisoo.

Henriette, joka ei vielä ollut sanaakaan lausunut eikä mielellään puhunut valtiollisista asioista, huudahti. Hän ajatteli veljeään.

— Hyvä jumala! Kunhan vain Maurice, joka on niin kiivas, pysyisi niistä erillään!

Kaikki vaikenivat. Innokkaana isänmaan ystävänä lääkäri virkkoi: samapa se. Jollei olekaan nyt sotamiehiä, niin kyllä niitä kasvaa. Metz on antautunut, sama on Pariisinkin kohtalo, mutta Ranska ei siltä ole mennyttä kalua. Tanakka kestää, sanovat talonpojat.

Mutta siltä näytti, että hän koetti toivoa. Hän puhui uudesta armeijasta, joka oli muodostettu Loiren luona ja jonka ensi kokeet Arthenayssa eivät olleet onnistuneet; mutta kyllä se karaistuisi ja marssisi Pariisin avuksi. Hän oli varsinkin ihastunut Gambettan julistuksiin. Gambetta oli lokakuun 7 päivänä ilmapallossa lähtenyt Pariisista, tullut kaksi päivää sen jälkeen Toursiin, kutsunut aseihin kaikki kansalaiset ja puhunut niin mainiosti ja maltillisesti, että koko maa totteli diktaattoria, joka päämaalikseen asetti maan pelastamisen. Ja eikös sitten ollut kysymyksessä muodostaa sotajoukkoa pohjoisessa, toista idässä? Maalaiset tarttuivat aseihin; he olivat järkähtämättömästi päättäneet saada aukot täytetyiksi, vaikka sitten maasta pitäisi sotilaita pusertaa, päättäneet taistella viimeiseen veripisaraan.

— Elkäämme olko toivottomat, sanoi Dalichamp noustessaan. Olen monasti tuominnut kuolemaan sairaita, jotka sitten kahdeksan päivän kuluttua ovat ihka terveinä tepastelleet.

Jean hymyili:

— Parantakaa minut paikalla, hyvä lääkäri, että pääsen sinne taistelemaan.

Jeanin ja Henrietten tekivät tiedot alakuloisiksi. Uusi lumituisku seurasi, ja seuraavana päivänä sairaalasta tullessaan Henriette kertoi että Gutmann oli kuollut. Kova pakkanen lisäsi kuolevain lukua ja tyhjenteli vuoteita. Mykkäraukan kuoleman tuskat olivat kaksi päivää kestäneet. Viime hetkinä oli Henriette istunut hänen vuoteensa vieressä, sairas oli katseellaan sitä pyytänyt. Kyyneleiset silmät puhuivat hänelle, sanoivat sairaan oikean nimen, mainitsivat kaukaisen kylän, jossa vaimo odotti miestään, lapset isäänsä. Ja hän oli tuntematonna kuollut, heittänyt hänelle suutelon ikäänkuin vielä kerran kiittääkseen häntä hellästä hoidosta. Henriette yksin saattoi häntä hautaan, jossa routainen maa, raskas, vieras maa kumisten putosi honka-arkulle.

Seuraavana iltana sanoi Henriette: "Pikku raukka" on kuollut.

Henriette itki.

— Jospa olisitte kuullut hänen houraavan! Hän huusi minulle: äiti, äiti! ja ojensi kätensä niin hellästi minua kohti, että minun täytyi ottaa hänet syliin… Pikku raukka! Hän oli niin laiha ja kuihtunut, ettei hän painanut enemmän kuin pieni lapsi… Minä tuuditin häntä polvillani, että hän rauhassa kuolisi — viihdyttelin … ja hän sanoi minua äitiksi, minua, joka olin vain muutamaa vuotta häntä vanhempi. Hän itki, ja minä myös — ja itken vieläkin…

Kyyneleet tukahuttivat äänen, hän jatkoi vasta kotvasen kuluttua.

— Kuollessaan hän kuiskasi monta kertaa: pikku raukka, pikku raukka!… Voivoi! Raukkoja ovat kaikki, kaikki kunnon nuorukaiset, joilta tuo inhottava sota silpoo kädet ja jalat, joitten täytyy sietämättömiä tuskia kärsiä … jotka nuorena peitetään mustiin multiin.

Jok'ikisenä iltana tuli Henriette uuvuksissa ja silmät punaisena sairashuoneesta — taas oli joku hänen hoidokkaistaan muuttanut manalaan. Suru ja toisten kärsimykset saattoivat tuon pienen, yksinäisen huoneen asukkaat aina lähemmä toisiaan.

Pitkät, pitkät ja surulliset olivat päivät. Mutta ne olivat kuitenkin ihania aikoja, sillä rakkaus niitä sulostutti, hellyys, jota he veljen ja sisaren ystävyydeksi luulivat, yhdisti nuo kaksi sydäntä, jotka koettelemusten ja kärsimysten hetkinä olivat oppineet toisensa tuntemaan. Jeanille oli suureksi hyödyksi ollut tämä aika, ja kun Henriette huomasi miten älykäs ja hyvä Jean oli, unohti hän kerrassaan, että hän oli auran perässä astuskellut, ennenkun otti laukun selkäänsä. He olivat niin yksimieliset, sopivat niin hyvin yhteen, niinkuin Silvine hymyillen tuumaili. Henriette hoiti hänen jalkaansa kuten ennenkin arkailematta. Hän oli vielä surupuvussa; hän ei ajatellutkaan enää löytävänsä onnea maailmassa.

Mutta Jean uneksi paljonkin ollessaan yksinään pitkät iltapäivät. Hän oli Henriettelle sanomattoman kiitollinen, kunnioitti häntä melkein kuin pyhimystä, ajatus, joka rakkauteen vivahtikaan, oli hänestä kuin pyhyyden loukkaamista. Ja kumminkin hän ajatteli, että elämä olisi paratiisi, jos hänellä olisi vaimo, niin hellä, niin herttainen, niin oivallinen kuin Henriette. Hänen onnettomuutensa, ikävät vuodet Rognesissa, vaimon surullinen kuolema — koko eletty aika herätti hänessä kaipauksen hämärän toivon tulla onnelliseksi kerran vielä.

Hän painoi silmänsä kiinni, ja puolihorroksissa uneksi asuvansa Rémillyssä, omistavansa tarpeeksi suuren maatilan, jossa onnellisena eleli vaatimattoman vaimonsa ja perheensä keskuudessa. Untahan se oli, ei se ilmisissä koskaan toteudu.

Ei hän muuten luullut voivansakaan enää rakastaa, hän oli vain ystävä, joka piti paljon Henriettestä sen tähden, että hän oli Mauricen sisar.

Mutta tuo unelma avioliitosta oli hänelle lohdutuksena, hoivana, se jäi tuollaiseksi mielikuvaksi, joka elämässä ei konsanaan toteudu, mutta — joka kuitenkin sulostuttaa monta synkkää hetkeä.

Henriette ei edes haaveksinut rakkautta. Tuo kauhea tapaus Bazeillesissa oli tuoreessa muistissa. Jos uusi tunne oli herännyt hänen sydämmessään, niin se oli aivan hänen tietämättään; se oli noussut taimelle, vaan ei sana, ei silmäyskään sitä ilmaissut. Ei hän edes tiennyt omaksi huvikseen istuvansa tuntikausia Jeanin vuoteen vieressä ja lukevansa uutisia, jotka vain surettivat kuulijaa. Hänen kätensä ei ollut koskaan vavahtanut, kun sattui Jeanin kättä hipaisemaan; ei hänelle koskaan ollut juolahtanut mieleen, että kukaan häneen enää rakastuisi. Unhotusta, lohdutusta hän etsi rauhallisesta pikku huoneesta. Kun hän sairastaan siellä hoiti ja vaalieli hiljaisena, toimekkaana, rauhoittui hän ajatellessaan, että veli kohta palajaa, kaikki on silloin hyvästi, lopulta he kuitenkin, kaikki kolme, elävät onnellisina eivätkä eroa milloinkaan. Levollisena ja luottavaisena hän puhuu tulevaisuudesta, hänestä se oli ihan luonnollista, että kävisi niinkuin hän ajatteli — hän ei sen pitemmältä sitä punninnut, eihän hän tiennyt antaneensa Jeanille sydäntään.

Mutta kun hän eräänä päivänä oli sairashuoneesen lähtemässä, huomasi hän keittiössä preussiläisen kapteenin ja kaksi upseeria — hän kauhistui, veri hyytyi suonissa, ja hän tiesi nyt, miten paljon hän Jeanista piti. Ne tiesivät nyt varmaan nuo miehet, että sairas oli siellä, ne tulivat nyt vaatimaan häntä pois, ne vangitsevat hänet ja vievät Saksaan nääntymään linnassa. Hän kuunteli, koko ruumis vapisi, sydän oli pakahtua.

Kapteeni, lihava mies, joka joltamoisenkin sujuvasti puhui ranskaa, nuhteli Fouchardia ankarasti.

— Tämä menee jo liian pitkälle. Se on julkeutta! Olen itse tullut teille ilmoittamaan, että jos sellaista vielä kerran tapahtuu, niin en jätä sitä rankaisematta.

Ukko töllisteli siinä suu auki eikä ollut ymmärtävinään niin mitään.

— Mitä tarkoitatte, herra kapteeni…?

— Elkää ärsyttäkö minua! Te tiedätte hyvin hyvästi, että ne kolme lehmää, jotka meille sunnuntaina möitte, olivat pilautuneita … nii-in, ihan pilautuneita … ruttoon kuolleita, koska ne ovat myrkyttäneet sotamiehet — kaksi on jo heittänyt henkensä.

Fouchard huudahti muka harmissaan: pilautuneita … minun lehmäni! Sellaista lihaa … murakkaa, maukasta, parasta, mitä eläissänne olette nähnyt … lihaa, joka kelpaa vaikka sairaan ravinnoksi!

Hän huusi ja peuhasi ja selvitti, että oli rehellinen mies, joka ennemmin leikkaisi omaa lihaansa kuin möisi huonoa. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut teurastajana eikä vielä kukaan ollut milloinkaan kyennyt moittimaan hänen tavaraansa kelvottomaksi — eikä häntä voida syyttää pettäneen ketään painossa eikä lihan hyvyydessä.

— Lehmät olivat terveitä kuin jänikset, herra kapteeni, ja jos teidän sotamiehenne sairastavat vatsatautia, niin on se liiasta syömisestä taikka lienee joku hyväkäs pistänyt pataan myrkkyä…

Suu kävi kuin rokkapata ja samaan suuntaan tulvasi sieltä olettamisia jos jonkinlaisia, niin että kapteeni vihdoin tuskastuneena keskeytti hänet.

— Tarpeeksi jo tästä! Olen varoittanut, tiedätte tehtävänne. Ja vielä yksi asia: me epäilemme teitä kaikkia, koko kylän asukkaita, että suositte Dieuletmetsän sala-ampujia, jotka taas toissapäivänä ampuivat meiltä vahdin kuoliaaksi. Kuulkaa, olkaa varuillanne! Muuten se ystävyys tulee vielä kalliiksi.

Preussiläisten mentyä kohautteli Fouchard olkapäitään, virnistäen hyvin halveksivasti. Pilautunutta lihaa — totta kaiketi — pilautunutta lihaahan hän oli heille myönyt, eiväthän ne häneltä muuta olleet saaneetkaan! Kaikki raadot, jotka talonpojat olivat hänelle tuoneet, itsekuolleet eläimet, joita ojista oli löydetty … hm, eikö se hyvin kyllä kelvannut mokomille syöttiläille?

Hän iski ilkeästi silmää Henriettelle, joka jo vähän rauhoittui.

— Ja sittenkin on ihmisiä, jotka ihan vasten silmiä sanovat minulle, etten ole isänmaan ystävä! Tehkööt samalla tavalla, myökööt pilautunutta lihaa ja ottakoot ökämaksun. Ei isänmaan ystävä! Ehkäpä olen lehmänraadoilla tappanut preussiläisiä enemmän kuin moni sotamies pyssyllään!

Jean tuli hyvin levottomaksi, kun sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Jos saksalaiset virastot rupeavat epäilemään Rémillyläisten ja Dieuletmetsän sissien vetävän yhtä köyttä, niin saattavat ne minä hetkenä hyvänsä tulla huoneita tarkastamaan ja löytävät hänet. Hän oli tulisessa tuskassa, sillä hän ei missään nimessä olisi tahtonut saattaa talonväelle harmia, vielä vähemmän ikävyyksiä Henriettelle. Mutta Henriette pyysi ja rukoili, kunnes Jean vihdoin myöntyi viipymään vielä muutamia päiviä, sillä haava parani niin hitaasti eikä hän muutenkaan ollut niin voimissaan, että olisi kyennyt kulkemaan pohjoiseen tai Loiren armeijaan, joka oli äsken muodostettu.

Joulukuun puoliväliin mennessä he viettivät surullisimmat, ikävimmät päivänsä koko yhdessä-olonsa aikana. Pakkanen oli niin kova, että pieni tulisija ei enää kylliksi lämmittänyt huonetta. Kun he ikkunasta näkivät, miten paksulti lumi peitti maan, ajattelivat he Mauricea, joka oli kuin haudattu jäiseen Pariisiin, eivätkä he mitenkään tietoa hänestä saaneet. Lakkaamatta sama kysymys: mitä hän teki; miksei hän sanaakaan kirjoittanut? Eivät uskaltaneet sanoa, mitä epäilivät: hän oli haavoitettu, oli sairas — kenties kuollut. Sanomalehtien niukat tiedot eivät suinkaan heitä rauhoittaneet. Monet hyökkäykset olivat onnistuneet — ne tiedot kuitenkin heti ilmoitettiin vääriksi — mutta joulukuun 2 päivänä — tiesi huhu — oli kenraali Ducrot voittanut Champignyn taistelussa, seuraavana päivänä hänen jo kuitenkin täytyi jättää asemansa ja peräytyä Marnen toiselle puolelle. Paljoa vaarallisempi vihollinen ahdisti nyt Pariisia — nälänhätä; samoin kuin jo ennemmin raavaseläimet, olivat nyt jo perunatkin tiukassa — kaasua eivät enää yksityiset saaneet käyttää — kadut olivat pimeät — ja niitä valaisivat nyt ristiin rastiin sinkoilevat kranaatit.

Ei kukaan heistä syönyt, ei juonut ajattelematta Mauricea ja tuota kahta miljoonaa raukkaa, jotka olivat elävänä haudatut Pariisiin.

Ylt'ympäri maan, niin hyvin pohjois- kuin keski-Ranskasta tuli yhtä surullisia tietoja.

Pohjoisessa oli 22:n armeijan-osaston, joka oli muodostettu nostoväestä, muutamista rekryyttikomppanioista sekä sotamiehistä ja upseereista jotka olivat pelastaneet nahkansa Sedanissa ja Metzissä, täytynyt luovuttaa Amiens ja peräytyä Arrasiin päin, Rouenkin oli vuorostaan joutunut vihollisten käsiin — ilman että tuo kourallinen epäjärjestyksessä oleva, harjautumaton joukko tosiperään olisi yrittänytkään sitä puolustaa.

Keski-Ranskassa oli Loire-armeijan voitto Coulmiersissa marraskuun 3 päivänä elvyttänyt toivoa: Orléans valloitettiin viholliselta, baijerilaiset ajettiin pakoon, Etampesin kautta marssittiin Pariisia pelastamaan. Mutta joulukuun 5 päivänä prinssi Fredrik Kaarle valloitti Orléansin uudelleen — halkaisi Loire-armeijan kahtia, kolme sen osastoa vetäytyi Vierzoniin ja Bourgesiin ja kaksi kenraali Chanzyn johdolla Mansiin peräytyi kunniakkaasti, taisteli kokonaisen viikon. Preussiläiset olivat kaikkialla. Dijonissa, ja Dieppessä, Mansissa ja Vierzonissa. Melkeinpä joka aamu kuuli aina jonkun linnoituksen antautuneen.

Syyskuun 28 p:nä menetettiin Strassburg, — neljäkymmentäkuusi päivää sitä oli piiritetty, kolmekymmentäseitsemän pommitettu, — muurit murskana, ja talot raunioina, muistopatsaat pirstaleina — siinä hävityksen jälet.

Laonin linna oli lentänyt ilmaan, Toul antautunut ja niitä seurasivat surusaatossa: Saissons ynnä 128 kanuunaa, Verdun ja 136, Neufbrisach ja 100, La Fère ja 70, Montmédy ja 65. Thionvillesta nousivat liekit; kaksitoista viikkoa hurjasti vastustettuaan avasi Pfalzburg porttinsa. Koko Ranska oli tulessa, kanuunain jyminä ja pauke näytti sen kerrassaan hävittävän.

Muutamana aamuna kun Jean välttämättömästi tahtoi lähteä, tarttui Henriette hänen käteensä ja pakotti hänet jäämään, huudahtaen epätoivoisesti ei, voi ei, ei! Minä rukoilen teitä, elkää jättäkö minua yksin!… Te olette vielä liian heikko, odottakaa muutama päivä… Minä lupaan laskea teidät paikalla, kun lääkäri sanoo teidän olevan siksi voimissanne, jotta jaksatte taistella.