Sota

by Émile Zola

V.

Muutamana kylmänä joulukuun iltana olivat Silvine ja Prosper pienen Kaarlon kanssa talon suuressa keittiössä; Silvine ompeli, Prosper laittoi ruoskaa.

Kello oli seitsemän; he olivat syöneet päivällisen kuuden aikana odottamatta Fouchardia, joka luultavasti oli viivähtänyt Raucourtissa, jossa oli puute lihasta. Henriette oli mennyt sairashuoneeseen; sinä yönä oli hänen valvontavuoronsa. Lähtiessään oli hän muistuttanut Silvineä lisäämään hiiliä Jeanin tulisijaan.

Ulkona oli pilkkopimeä, vaikka maa oli lumivalkoinen. Ei niin ääntä kuulunut lumisesta kylästä. Huoneessa nirahti Prosperin veitsi, kun hän uutteraan näverti ruoskanvarteen kaikellaisia koristuksia. Silloin tällöin vaipui veitsi polvelle ja hän jäi katselemaan keltakutrista lasta, joka unisena nuokkui tuolilla. Lapsi viimein nukkui ja silloin oli vielä hiljaisempaa. Äiti siirti hiljaa kynttilän syrjään, ettei se lapsen silmiä häikäisisi; sitten hän vaipui ajatuksiinsa, mutta ompeli kuitenkin ahkerasti.

Prosper katkaisi äänettömyyden.

— Kuuleppas Silvine, minulla olisi vähän sanomista sinulle. Odotin siksikun olisimme kahden kesken.

Silvine katsahti levottomana.

— Kas niin. Anna anteeksi, että puhun asioista, jotka tekevät sinut surulliseksi, vaan parastahan on, että tiedät sen ajoissa. Rémillyssä näin minä kirkon luona tänä aamuna Goliathin yhtä selvästi kuin nyt näen sinut… Se oli varmaan hän, sillä minä katsoin häneen ihan vasten silmiä.

Silvine kalpeni, hänen kätensä vavahtivat ja hän parkasi tuskallisesti: voi hyvä jumala, hyvä jumala!

Varovasti Prosper sitten kertoi, mitä päivän pitkään oli saanut tietää. Kukaan ei enää epäillyt — Goliath oli vakoilija; hän oli asettunut sille seudulle asumaan oppiaksensa tarkoin tuntemaan tiet ja varokeinot. Muistettiin miten hän asui Fouchardin luona, miten yhtäkkiä katosi, ja mitä hän oli toiminut Beaumontissa ja Raucourtissa päin. Ja nyt hän oli palannut, oli Sedanin päällikkökunnalle antanut salaisia tietoja, käveli taas kylissä ja näytti siltä kuin nyt olisi hänen tehtävänään ilmiantaa muutamia, verottaa toisia ja pitää huolenaan, että kansa antoi kaikki mitä siltä vaadittiin. Sinä aamuna oli hän ollut kovin röyhkeä Rémillyssä, kun muuan jauholähetys oli myöhästynyt.

— Nyt sen tiedät, lisäsi Prosper, tiedät, mitä teet, kun hän tulee tänne.

Kauhistuen Silvine hänet keskeytti: luuletko hänen tulevan?

— No, se nyt on varma. Tietysti hän on utelias; ei ole lasta koskaan nähnyt, ja tietää hyvin kyllä että se on olemassa. Ja olethan sinä täällä, tottakai hän sinua tahtoo tavata … ja … ja ethän sinä niin ruma ole.

Silvine viittasi häntä vaikenemaan.

Lapsi oli herännyt ja nosti päätään. Unisilmin hän katseli ympärilleen. Yhtäkkiä lensi hälle päähän, mitä oli kuullut kylän poikain hokevan, ja hyvin vakasena selitti hän:

— Preussiläiset ovat sikoja!

Äiti sieppasi hänet syliinsä ja likisti häntä vasten rintaansa. Voi, tuota pikku raukkaa! — hänen ilonsa ja hänen tuskansa, jota hän koko sydämmestään rakasti. Kyyneleet tulvivat silmiin, kun hän lapseensa katsoi, hän kärsi, kärsi syvästi, kun kuuli toisten lasten leikkiessään nimittelevän häntä "preussiläiseksi". Silvine suuteli häntä ikäänkuin työntäisi sanat takaisin.

— Kuka sinua on opettanut niin pahasti puhumaan? Sellaista ei saa sanoa, kultaseni!

Kaarlo nauroi, että oli tikehtyä ja hoki kuten ainakin itsepäinen lapsi: preussiläiset ovat sikoja!

Mutta kun hän näki äitinsä itkevän, heittäytyi hän hänen kaulaansa ja itki, hänkin. Jumala, jumala! Joko uusi onnettomuus taas häntä kohtaa? Eikö siinä jo ollut kypikyllä, kun oli menettänyt Honorén, elämänsä ainoan toivon? Tuleeko nyt toinen kuin maan alta ja saattaa hänet turmioon?

— Tuleppas nyt, kultaseni, sanoi hän, niin vien sinut maata. Rakastan minä sinua sittenkin, — ethän sinä tahallasi mieltäni pahoita.

Prosper jäi yksin. Hän oli ahkerasti näverrellyt ruoskanvartta, ettei muka olisi Silvineä huomaavinaankaan.

Kaarlo oli tavallisesti ennen maata menoaan käynyt sanomassa hyvää yötä Jeanille, hyvälle ystävälleen. Kun Silvine sinä iltana, kynttilä kädessä meni Jeanin huoneeseen, istui sairas vuoteellaan ja tuijotti pimeyteen. Hän ei siis nukkunut? Ei, hän mietiskeli kaikellaista, olihan siihen aikaa hiljaisena talviyönä ja yksinään. Ja sillaikaa kun Silvine pani hiiliä tulisijaan, leikitteli Jean Kaarlon kanssa, joka kieppurehti vuoteella kuin kissan poikanen. Hän tiesi Silvinen kohtalon, häntä säälitti tuo oivallinen, onneton tyttö, joka niin paljon sai kärsiä sen miehen tähden, jota oli rakastanut, ja jolla ei ollut muuta lohdutusta kuin pieni poikaraukka, joka samalla oli äidin suurin suru. Silvine oli työnsä päättänyt. Kun hän otti lapsen vuoteelta, huomasi Jean hänen punaiset silmänsä.

Mitä oli tapahtunut? Mikä hänen mieltänsä taas pahoitti?

Silvine ei sanonut; toiste hän kyllä kertoisi, jos sikseen sattuu.
Suuri luoja! Eihän hänellä enää ole mitään iloa maailmassa!

Silvine oli juuri lähtemäisillään Kaarlon kanssa, kun ulkoa kuului ääniä ja askeleita. Jean hämmästyi ja kuunteli.

— Mitä se? Se ei ole Fouchard, en kuullut kärrin rätinää.

Huoneestaan käsin oli Jean oppinut seuraamaan talon toimia; hän tunsi pienimmänkin liikkeen. Hän kuunteli ja virkkoi yhtäkkiä: ne ovat Dieuletmetsän miehiä, jotka tulevat ruokavaroja hakemaan.

— Sitten menen paikalla antamaan heille, sanoi Silvine ja meni, jättäen hänet pimeään.

He koputtivat keittiön ovelle. Prosper oli yksin eikä siis mielellään olisi avannut. Kun isäntä ei ollut kotona, pelotti häntä — vielä siinä hänen vastattavakseen joutuisi kaikki, kukapa ne tuntemattomat takaa. Onneksi Fouchardin kärrin jyrinä jo kuului ja ukko itse sai vastuuttaa vieraat.

— Vai niin. Tekö kolme siellä olette. Mitäpä teillä kärrissä on?

Sambuc, laiha roikale, sininen liiankin väljä pusero päällä, ei kuunnellut vanhusta toisella korvallaankaan, vaan oli ihan vimmoissaan, kun Prosper, hänen "siveä herra veljensä", joksi hän häntä nimitti, nyt vasta "hyväntahtoisesti" avasi oven.

— Kuuletko, sinä junkkari! Olemmeko me kerjäläisiä, koska meitä tuollaisessa säässä seisotat ulkona?

Prosper kohautti olkapäitään aivan tyynesti, ei sanonut halaistua sanaa ja vei hevosen talliin.

Fouchard kurkisti heidän kärriinsä: ahah, teillä on siinä kaksi itsekuollutta lammasta. Onpa hyvä, että kylmää, muuten ne eivät — piru vie — kovin hyvälle lemahtele.

Cabasse ja Ducat, Sambucin molemmat apulaiset, jotka häntä kaikilla retkillä seurasivat, panivat vastaan.

— Nehän ovat vain kolmen päivän vanhoja! ehätti toinen, vilkkaasti kuin ainakin provencelainen. Raffinin talossa ne ovat kuolleet, siellä, jossa kaikki eläimet sairastavat.

— Procumbit humi bos, lausui juhlallisesti toinen, entinen asianajaja, joka mielellään pisti latinaa.

Fouchard punalteli päätään ja väitti tavaraa vähän liian pilautuneeksi.
Viimein hän meni keittiöön, jonne miehet seurasivat.

— No, olkoon menneeksi, tyytykööt siihen, mitä saavat … onneksi ei Raucourtissa ollut lihaa ainoaksikaan kyrsäseksi. Ja nälkä paras ruuan särvin.

Oikeastaan hän olikin mielissään ja huusi Silvinelle, joka tuli panemasta Kaarloa maata: tuoppas lasia, niin juodaan tässä Bismarckin onnettomuudeksi!

Fouchard oli varsin ystävällinen Dieuletmetsän miehille, jotka jo kolme kuukautta olivat maanteillä ammattiaan harjoittaneet; hämärissä he lymypaikoistaan pujahtivat, surmasivat ja ryöstivät preussiläisiä, mitkä käsiinsä saivat taikka veroittivat talonpoikia, kun milloin ei preussiläisiä ollut saatavana. Ne olivat koko seudun kauhuna, varsinkin sentähden kun saksalaiset virastot asukkaille kostivat jokaisen vahtisotilaan kuoleman ja vartijaston ryöstämisen; preussiläiset, näet syyttivät asukkaita noitten konnain suosimisesta, sakottivat heitä, vangitsivat kylänvanhimmat, polttivat talot. Kyllä hehkui kyläläisten mieli antaa ilmi Sambuc joukkoineen, vaan eivät uskaltaneet, sillä mistäpä sen tiesi minkä tien polvessa sitä hengestään pääsisi, jollei yritys onnistuisi.

Fouchard oli mainion keinon keksinyt, hän kävi heidän kanssansa kauppaa. He kuleksivat ristiin rastiin koko ympäristön ja keräsivät hänelle ojista ja navetoista itsestään kuolleita eläimiä. Puolentoista peninkulman alalla ei kuollut ainoatakaan päätä, jota he eivät yön aikana olisi hänelle tuoneet. Ja hän maksoi heille ruokavaroissa, varsinkin leipänä, jota Silvine ihan sitä varten leipoi. Ei hän heistä välittänyt, mutta itsekseen hän sentään heitä ihaili: ne olivat rohkeita nuo miehet, eivät pelänneet jumalaa, eivät paholaista. Ja vaikka hän preussiläisistä suuresti hyötyi, iloitsi hän joka kerran kun kuuli, että taaskin oli muutaman töppöset olleet taivasta kohti.

— Maljanne! hän sanoi ja he kilistivät lasiaan.

Sitten hän käsiselällään pyyhkäsi suutaan, virkkoi: kuulkaahan! Niistä kahdesta ulaanista, jotka Villecourtin luona päätönnä löydettiin, on ollut aika metakka. Tiedättehän, että Villecourt eilisestä asti palaa? Se on rangaistukseksi, he sanovat, sillä kylässä olette saaneet olla katon alla. Mutta olkaapas nyt varovaisia elkääkä heti tulko tänne. Tuomme leivät sinne…

Sambuc kohotteli olkapäitään ja nauraa hohotti kohti kurkkua.

— Tottakai — ottakootpas hiiren hännästä kiinni, preussiläiset!…

Mutta yhtäkkiä hän kiivastuneena täräytti nyrkillä pöytään että lasit helisivät.

— Ulaanit! Se oli hiivatin hyvä saalis! Mutta — piru vie — kymmentä vertaa enemmän sormeni päitä syyhyttää, kun muistan tuon kirotun koiran — vakoilijan, joka tässä teillä palveli…

— Goliathinko? kysyi Fouchard.

Silvine, joka jo istui työ kädessä, säpsähti, neula putosi kädestä, hän oli kalman kalpea ja kuunteli.

— Goliath juuri — roisto! Kyllä se heittiö tuntee Dieuletmetsän kuin viisi sormea ja saattaa meidät kohta kauniisti kiikkiin. Tänään oli hän Croix de Maltessa kehastellut hankkivansa meidät käpälälautaan kahdeksassa päivässä. Se hirtehinen se näytti baijerilaisille tien ennen Beaumontin tappelun alkua; ettekö usko?

— Se on niin totta kuin minä tässä! toisti Cabasse.

— Per amica silentia lunae, lisäsi Ducat, jonka latina aina toisinaan nyrjähti.

Mutta Sambuc iski nyrkkiä pöytään.

— Kirottu lurjus! Jos vain tiedätte missä hän maleksii, niin ilmoittakaa minulle; kyllä minä toimitan hänen kallonsa Maasiin, juomaan veljenmaljaa ulaanien kanssa. Ja — piru vie — sanassani pysyn!

Kaikki vaikenivat. Silvinen päätä huimasi. Kalpeana hän katsoa tuijotti miehiin.

— Siitä emme huoli puhua, sanoi Fouchard varovasti. Maljanne! … ja hyvää yötä!

He olivat toisen pullon tyhjentäneet.

Prosper, joka tallista palasi, nosti leipäsäkin kärriin. Mutta hän ei edes vastannut, käänsi selkänsä vain, kun hänen veljensä ja ne toiset lähtiessään huusivat: hyvää yötä … kohta tavataan!

Seuraavana päivänä kun Fouchard aamiaisen jälkeen oli yksin kotona, tuli Goliath itse ihka elävänä. Hän oli entisenlainen: suuri ja harteikas ja punakka ja yhtä tyytyväisen näköinen kuin ennenkin. Fouchard vähän kuin hämmästyi hänen tulostaan, vaan ei ollut niinä miehinään. Hän tirkisteli vain, kun preussiläinen kursailematta vääntäysi häntä tervehtimään.

— Hyvää päivää, Fouchard!

Nyt hän vasta oli tuntevinaan hänet.

— Vai niin, sinäkö se olet? Etpä laihtunut ole sitten viime näkemän.
Kylläpä oletkin pulskistunut!

Goliath oli oikein uomi karkeassa sinisessä nutussaan ja samanvärisessä hatussaan. Hän puhui ranskaa ihan sujuvasti, hitaasti, pitkäveteisesti kuin seudun rahvas ylimalkaan.

— Niin, minähän tässä olen. Tottahan tulin tervehtimään teitä,
Fouchard, kun kerran näillä main oleksin.

Ukko oli varuillaan. Mitä ihmettä hän siellä teki? Näinköhän tietäisi Dieuletmetsän miesten illallisen käynnin? Tottapa vielä selviää. Mutta koska toinen oli kohtelias, niin oli parasta mitata samalla mitalla.

— No, koskapa sinä olit kiltti ja pistäysit minua katsomaan, niin juodaanpa lasillinen vanhain aikain muistoksi.

Itse hän haki pullon ja kaksi lasia. Sydäntä ihan vihloi, kun hän ajatteli viinin paljoutta, joka tuhlautui, vaan minkäs sille mahtaa — täytyy tarjota, jos mieli kestitä vieraita. Ja samat kilistämiset, aivan samat menot muutenkin kuin illalla.

— Maljanne, Fouchard!

— Maljasi, poikani!

Goliath oli kuin kotonaan. Hän tarkasteli ja katseli taloa ikäänkuin entisiä muistoja uudistaakseen. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään entisistä, ei nykyisistä. Puhuttiin pakkasesta ja miten paljon se työtä haittasi — oli toki satanut lunta, ei ollut enää hyönteisistä ristiä. Sivumennen hän pahoitteli, kun muualla Rémillyssä oli häntä pelätty, halveksittu. Hyvä jumala — jokainenhan valvoo isänmaansa parasta niin hyvin kuin voi. Mutta nämä ranskalaiset olivat toisinaan niin kummallisia.

Fouchard tarkasteli silmäkulmainsa alta Goliathia, joka rauhallisena ja tyytyväisenä siinä jutteli — ja siihen päätökseen ukko tuli, ettei tuo hyväntahtoinen sielu pahaa aikonut.

— Vai yksin te nyt olette kotona, Fouchard?

— En; enpä niinkään. Silvine on lehmiä ruokkimassa. Etkös tahdo tavata
Silvineä?

Goliath rähähti nauramaan.

— Totta tosiaan… Silvinen tanttahan minä oikeastaan tulinkin tänne.

Fouchard nousi paikalla — oikein tuntui hänestä hyvältä — ja huusi kaikin voimin: Silvine! Silvine hoi! Täällä joku tahtoo tavata sinua.

Ja hän meni menojaan tyytyväisenä; kyllä se Silvine estää, ettei Goliath tee mitään ikävyyttä. Kun mies vielä vuosien perästä on noin pikeytynyt, niin ei hän ole vaarallinen vieras.

Silvine ei ollenkaan hämmästynyt, kun keittiöön tullessaan näki siellä Goliathin. Kynnyksellä hän oikaisihe; koko sydämmestään vihasi hän tuota miestä, joka siellä niin muka hyväntahtoisesti hymyili.

Goliath oli hämillään.

Pikku Kaarlo, joka Silvinen jälestä juosta kipitti, tarttui äitinsä hameeseen ja kurkisteli sen takaa vierasta.

Kiusallista oli vaitiolo.

Goliath katkaisi äänettömyyden.

— Tämäkös on pienokainen? hän kysyi mielistellen.

— Tämä, oli Silvinen lyhyt, kuiva vastaus.

Taas äänettömyyttä. Pari kuukautta ennen pojan syntymistä oli hän lähtenyt; hän tiesi hyvin hyvästi olevansa isä, mutta lastansa hän näki ensi kerran. Nyt hän mukamas selvittäisi — olihan hän kunnon mies ja täysi oikeus hänellä oli toimia niinkuin oli tehnyt.

— Kyllähän minä käsitän, että sinä olet vihainen minulle, Silvine. Mutta se ei ole oikeutettua… Kun minä läksin — ja saatoin sulle siten suuren surun, ei se ollut oma syyni; tiedäthän, etten saa toimiani itse määrätä. Esimiehiä täytyy totella. Vaikka he olisivat käskeneet minun taivaltaa sata peninkulmaa, olisi minun täytynyt totella heitä… Kovasti se minuun koski, kun en saanut sinulta jäähyväisiä ottaa … vaan minkä sille tein. En tiennyt varmasti, tokko palajaisin, mutta sitä kuitenkin toivoin … ja tässä nyt olen.

Silvine oli kääntänyt päänsä pois ja katseli ikkunasta; hän tarkasteli kinoksia ja näytti päättäneen, ettei kuuntelisi Goliathin puheita. Hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä saattoivat preussiläisen hämilleen.

Goliath keskeytti selityksensä: olethan sinä … somistunut entisestäsi.

Silvine oli todellakin kaunis siinä seisoessaan: suuret, kirkkaat silmät, kaunis, musta takka, joka kehyksenä hänen päätään ympäröi.

— Kas niin, oleppas nyt kiltti. Tiedäthän sinä, etten sulle pahaa suo. Jollen sinua rakastaisi, en olisi jalallani tähän taloon astunut. Ja kun nyt olen täällä ja kaikki on hyvästi, niin ollaan taas ystävät kuten ennen muinoin … vai mitä?

Silvine peräytyi pari askelta ja katsoi häntä vakavasti silmiin.

— Ei ikinä.

— Miksikä ei? Sinä olet vaimoni — ja lapsi — hän on meidän.

Silvine katsoi häneen suoraan, ja päätöksessään järkähtämättömänä sanoi hitaasti: parasta on, että välimme selviytyy. Te tunsitte Honorén?… Minä rakastin häntä, en ole koskaan ketään toista rakastanut. Hän on kuollut. Te surmasitte hänet… Sedanissa… En koskaan tule teidän omaksenne — en koskaan … en, en ikinä.

Hän nosti kätensä kuin vannoakseen ja hän oli puhunut niin vihaisella äänellä, että Goliath ihan tyrmistyi eikä uskaltanut enää sinutella häntä.

— Sen tiedän, sanoi Goliath, että Honoré on kaatunut. Hän oli kelpo poika… Mutta — herra jumala — eihän se ole minun syyni, että hän on kuollut; sellaista on sota… Ja siksipä juuri — kun hän on poissa — ei ole mitään estettä … ja muistakaa, Silvine … en ole väkisin — te suostuitte itse…

Hän ei lopettanut lausetta, kun näki Silvinen, jonka kasvoissa kuvautui syvin itsensä halveksiminen ja epätoivo. Hän peitti käsillään silmänsä ja huudahti: niin, niin … voi hyvä jumala!… Sepä se minut hulluksi tekee. Miksi suostuin, kun rakastin toista! En muista mitään, olin niin suruissani, ihan menehtymäisilläni, kun Honoré lähti ja ehkäpä sen tautta, kun te aina puhuitte hänestä … luulin teidänkin hänestä pitävän… Voi hyvä jumala, miten monta unetonta yötä olen sitä ajatellessani viettänyt ja kuumia kyyneleitä virtanaan vuodattanut! On hirmuista, kun on tehnyt sellaista, jonka tahtoi tekemättömäksi eikä jälestäpäin tiedä, miksi niin menetteli. Hän antoi anteeksi, hän sanoi, että joll'eivät nuo kirotut preussiläiset häntä surmaa, menemme sodan loputtua naimisiin. Ja te luulette, että minä olisin teidän mielitiettynne! En, vaikka pääni pölkylle pantakoon, en sittenkään … en, en ikinä!

Goliath synkistyi! Ennen oli Silvine ollut niin myöntyvä ja nyt — nyt hän järkähtämättä pysyi päätöksessään. Niin hyväluontoinen kuin Goliath olikin, oli hän päättänyt saada Silvinen omakseen. Hän oli nyt yksin, hän ei voimaansa käyttänyt, — sillä hän oli luonnostaan varovainen ja kavala. Roteva mies — ei kuitenkaan käyttänyt ruumiin voimaa. Hän keksi toisen keinon.

— No, — koska ette minusta välitä, otan pojan.

— Pojan…?

Kaarlo, jonka Silvine oli aivan unohtanut, riippui vielä hänen hameessaan itku kurkussa. Goliath nousi ja läheni lasta.

— Olethan sinä minun poikani vai mitenkä? Pikkunen preussiläinen? —
Lähdeppäs minun kanssani?

Silvine kietoi kätensä lapsen ympärille ja likisti häntä vasten rintaansa.

— Lapseni — preussiläinen! Ei; hän on ranskalainen, hän on Ranskassa syntynyt!

— Ranskalainen! — Katsokaapas häntä ja minua! Olemmehan toistemme näköiset kuin kaksi vesipisaraa. Luuletteko häntä itsenne näköiseksi?

Silvine tarkasti tuota vantteraa miestä kuin näkisi hänet ensi kerran — tukka ja parta vaalea ja kähärä — punaposkinen — silmät siniset ja kiiltävät kuin lasi.

Totta se oli, totta. Pienokaisella oli samallainen keltainen tukka, samallaiset pyöreät posket, samallaiset siniset silmät — saksalaisten tunnusmerkki. Hän tiesi hyvin, että oli mustine hiuksineen aivan toisen näköinen.

— Minä olen hänen äitinsä ja hän on minun! sanoi Silvine kiihoittuneena. Ranskalainen hän on eikä koskaan opi sanaakaan kirottua saksaanne … niin, ranskalainen hän on ja kerran vielä hän surmaa teidät kaikki — kostaa teille niiden kuoleman, jotka meiltä olette riistäneet!

Pikku Kaarlo puristi häntä kaulasta ja parkui: äiti, äiti! Minua pelottaa.

Goliath ei nähtävästi tahtonut nyt mitään ikävyyksiä — hän poistui lapsen luota ja sanoi päättävästi Silvinelle: paina mieleesi, Silvine, mitä nyt sanon… Minä tiedän kaikki mitä täällä eilen tapahtui. Dieuletmetsän sala-ampujat käyvät teillä kuin kotonaan — Samhuc tämän talon rengin veli — roisto, — saa leipää teiltä. Tiedänpä senkin, että Prosper-renki — on afrikkalainen jääkäri, karkulainen — ja on meidän omaisuuttamme. — On täällä toinenkin sotilas — sairas, jota salaatte — ja jonka minä yhdellä ainoalla sanalla voisin lähettää Saksan linnoihin… Minulla on tarkat tiedot — Silvine…

Kauhistuneena Silvine kuunteli. Pienokainen hänen kaulassaan yhä vaikeroi: äiti, äiti, voivoi! — vie minut pois — minua niin pelottaa!

— Olkoon menneeksi! jatkoi Goliath, minä en ole ilkeä enkä tahdo kiusata — sen sinä tiedät — mutta ole varma, että vangitutan vanhan Fouchardin ja kaikki muut, jollet ensi maanantaina päästä minua huoneeseesi. Ja pojan minä lähetän kotiin äitini luokse, joka siitä tulee hyvilleen. Koska rikoit välimme, — niin hän on minun. Ymmärrätkös? Kun ei täällä sitten ole ketään häntä puolustamassa, niin ei muuta kuin tulen ja otan hänet. Minä kukko linnassa — teen, mitä tahdon!… No, mitäs arvelet?

Silvine ei äännähtänyt. Hän puristi poikaa yhä lujemmin itseään vasten, ikäänkuin olisi pelännyt menettävänsä hänet jo paikalla. Ja silmistä loisti leppymätön viha.

— No niin. Annan sulle kolme päivää miettimisajaksi… Jätä huoneesi ikkuna auki — se, joka on hedelmätarhaan päin… Jos se on kiinni seitsemän aikaan maanantai-iltana, annan seuraavana aamuna vangita kaikki talossa olevat miehet ja otan pojan… Hyvästi siksi, Silvine!

Tyynenä hän lähti pois. Mutta Silvine seisoi samassa paikassa kuin kivettynyt ja hirmuisia ajatuksia pyöri hänen päässään — hän luuli järkensä menettävänsä. Ja koko päivän myrsky raivosi hänen sielussaan.

Pois hän aikoi ensin lähteä poikineen — pois avaraan maailmaan … minne tie vie; — mutta minnekkä hän yön tullen joutuisi, millä elättäisi itsensä ja lapsensa. Ja preussiläisethän kiertelivät kaikkialla, ne ottaisivat hänet kiinni ja toisivat kenties takaisin.

Sitten hän arveli puhua Jeanille, kertoa Prosperille ja Fouchardille, mutta eperöi eikä uskaltanut. Näinköhän he eivät uhraisi häntä oman päänsä päästimeksi? Ei; ei kellekkään hän virkkaisi mitään — yksin hän selvittäytyisi vaarasta, koska itse oli siihen antautunut itsepäisesti kieltäytyen.

Mutta mitä hän keksisi? Miten ehkäisisi onnettomuuden? Hänen omatuntonsa ei sallinut, että hänen tauttaan niin monta ihmistä joutui perikatoon — ei ainakaan Jean, joka oli niin hyvä Kaarlolle.

Aika kului — seuraava päivä läheni loppuaan eikä hän keinoa keksinyt. Työnsä hän toimitti, siisti keittiön, hoiti lehmät, laittoi ruuan ja hiljaisuudessa varttui viha Goliathiin ja levisi kuin myrkky joka hermoon. Goliath oli katkeroittanut hänen elämänsä, syössyt hänet häpeään. Jollei tuota inhottavaa viettelijää olisi ollut, odottaisi hän Honoréta — Honoré eläisi … ja he olisivat onnelliset.

Millä äänellä Goliath oli ilmoittanut, että Silvine oli hänen vallassaan! Mutta sehän olikin totta; ei ollut enää lainvalvojia, ei tuomaria, johon olisi vedonnut — vahvimmalla oli oikeus puolellaan.

Voi, hyvä jumala! — jospa hän olisi vahvin — jospa panisi preussiläisen kiinni, silloin kuin hän vain tulisi — kiinni hänet, joka toisia uhkasi!

Lapsi oli ainoa koko maailmassa, josta hän enää välitti; — hänen lapsensa se oli — isällä ei ollut mitään tekemistä nyt enemmän kuin ennenkään. Hän ei ollut sen miehen vaimo — viha hänessä kiehui ja katkeruus häntä ajatellessaan. Mieluimmin hän surmaisi ensin lapsensa ja sitten itsensä kuin antaisi pojan hänelle.

Totta hän tarkoitti sanoessaan hänelle, että pienokainen on ranskalainen, jota kasvatetaan vihaamaan isänsä kansaa — eikä hän muuta toivonutkaan kuin pojan varttumista ja kuvitteli jo mielessään, miten Kaarlo suureksi tultuaan pyssy kädessä hyökkää maansa verivihollisia vastaan. Yksi ranskalainen lisäksi — ranskalainen, joka tuottaa preussiläisille tuhoa ja turmiota!

Yksi ainoa päivä oli enää jälellä. Hänen täytyi päättää… Jo ensi silmänräpäyksessä oli hirmuinen ajatus välähtänyt hänen sekavissa aivoissaan: hän puhuu Dieuletmetsän miehille — ilmoittaa Sambucille, milloin saa käsiinsä preussiläisen.

Mutta se oli vain pikainen välähdys; se oli liian raakaa, hirmuista — hän ihan sysäsi sen ajatuksistaan. Olihan Goliath kuitenkin hänen lapsensa isä! Hän ei voinut jättää häntä murhaajille.

Mutta mikäli maanantai läheni, sikäli tunkihe mieleen sama ajatus — se kiusasi ja ahdisti — ei antanut hetken rauhaa — se kävisi niin helposti ja pian… Kun Goliath olisi poissa, eivät Jean, Prosper ja Fouchard vanhus tarvitse mitään pelätä ja Kaarlon hän saisi omanaan pitää — kukaan ei lasta häneltä riistäisi.

Olipa hänellä vielä toinenkin syy, vaikkei hän itsekkään siitä ollut selvillä — se tuli hänen sisimmästä sydämmestään: hän tahtoi hävittää kaikki, joka muistutti häntä lapsensa isästä? kun hänet saa poistetuksi, on samalla hänen oma erehdyksensä unohdettu — hän saa yksin pitää lapsensa. Koko sen päivän hän hautoi samaa ajatusta, hän ei päässyt siitä enää irti — ei voinut päättääkkään; — ihan tahtomattaan ja tietämättään hän mietti järjestään hankkeensa pienimmätkin tapahtumat.

Ajatus oli jo liian valtava — hän ei sitä enää punninnut — ja kun hän toimeen ryhtyi, liikkui hän kuin unissaan, totteli vastustamattomasti toista, vierasta tahtoa.

Sunnuntaina oli Fouchard ilmoittanut sala-ampujille lähettävänsä leipäsäkit Boisvillen kivilouhokseen, yksinäiseen paikkaan kahden kilometrin päähän kylästä; ja kun Prosperilla oli muutakin tehtävää, lähetti hän Silvinen niitä viemään.

Eikö sallimus sitä määrännyt? Sinä hän ainakin sen piti. Hän puhutteli miehiä; — pyysi heitä seuraavana iltana tulemaan Rémillyyn, — tyynesti ja levollisena hän asiansa Sambucille esitti. Päivällä hänestä sitten taas sallimus oli murhan puolella. Fouchardia oli haettu Raucourtiin eikä hän sanonut joutuvansa sieltä ennen kahdeksaa — elkäät odottako päivälliselle. Sitten oli muuan sairaanhoitaja sairastunut ja hänen sijaansa kutsuttiin Henriette, jonka vuoro olisi ollut vasta tiistaina.

Jean ei koskaan lähtenyt huoneestaan, vaikka mitä olisi kuullut. Oli siis vain jälellä Prosper, joka saattaisi asiaan sekautua, eikä hän suvainnut, että sillä tavalla monta ihmistä liittoutuu yhtä vastaan. Mutta kun hän näki veljensä tulevan apulaisineen, poistui hän, sillä hän ei kärsinyt silmissään noita inhottavia olentoja; hän meni maata, veti peiton kasvoilleen ja jouduttautui nukkumaan, ettei mitään kuulisi eikä näkisi..

Kello oli kolmea neljännestä vailla seitsemän, eikä Kaarloa mitenkään yrittänyt saada nukkumaan. Tavallisesti hän jo heti syötyään tuuskahti pöytää vasten.

— Katsoppas nyt, kultaseni, sanoi Silvine, joka oli vienyt poikansa Henrietten huoneesen, tässähän sinä nyt nukut makeasti Henriette-tätin omalla tilalla.

Mutta sepä se poikaa juuri huvittikin, hän pehnasi tilalla ja nauroi katketakseen.

— Ei, ei … äiti kulta, jää tänne leikkimään, äiti…

Silvine koetteli häntä tyynnyttää, hyväili ja puheli lempeästi: nukuppas nyt, kultaseni … nukuhan … niin olet äitin oma kiltti poika.

Viimeinkin poika nukkui, naurussa suin. Silvine ei ollut häntä riisunut, levitti vain lämpimän peiton hänen päälleen ja lähti panematta ovea lukkoon — pienokainenhan nukkui aina niin raskaasti.

Silvine ei ollut mielestään koskaan ollut niin tyyni. Hän oli niin päättäväinen, liikkuikin niin keveästi kuin henki, joka on ruumiista irtautunut — hän ei tuntenut sitä salaperäistä sisällistä voimaa, joka häntä toimesta toiseen johti. Hän oli jo laskenut Sambucin sekä Cabassen ja Ducatin sisään ja määrännyt, että heidän täytyi olla aivan hiljaa. Hän vei heidät omaan huoneeseensa ja asetti heidät molemmin puolin ikkunaa, jonka aukasi, vaikka ilma oli kylmä. Oli pilkkopimeä; lumesta vähän valoa heijasti huoneeseen. Kuolon hiljaisuus kaikkialla — minuutit pitkät kuni ijankaikkisuus. Viimein kuului askeleita; Silvine meni keittiöön, istuutui sinne ja odotti, liikkumatonna tähystäen kynttilän liekkiä.

Kului vielä kotvanen; Goliath kierteli kartanoa uskaltamatta sisään. Hän luuli tuntevansa Silvinen hyvästi, oli rohennut tulla vain revolveri aseena. Mutta hän aavisti pahaa, hän avasi ikkunan ihan auki, pisti päänsä siitä ja huudahti puoliääneen: Silvine! Silvine!

Ikkuna oli auki — sehän merkitsi, että hän oli asiaa ajatellut, ja että hän suostui. Goliath ihan siitä ihastui, vaikka hän sittenkin olisi mieluummin suonut, että Silvine olisi ollut häntä vastassa ja haihduttanut hänen epäilyksensä. Fouchard oli varmaankin kutsunut häntä.

Hetkisen kuluttua hän sanoi hieman kovemmin: Silvine! Silvine!

Ei vastausta — ei niin sanaa. Hän kiipesi ikkunalaudalle ja meni huoneesen. Hän aikoi Silvineä odottaessaan pistäytyä tilalle lämmittelemään, sillä ulkona oli tavattoman kylmä.

Yhtäkkiä kuului liikettä, rajua painiskelemista, jytäkkää, hillittyjä kirouksia ja korinaa. Sambuc oli tovereineen hyökännyt Goliathin niskaan, mutta vaikka heitä oli kolme, eivät he sittenkään paikalla voittaneet tuota jättiläistä, jonka voimat vaaranhetki moninkertaiseksi suurensi. Raivokkaasti, hengästyneenä he painiskelivat kaikki neljä pimeässä, pienessä huoneessa, niin että jäsenet ruskivat. Onneksi oli revolveri pudonnut lattialle.

— Nuoraa, nuoraa! ähkyi Cabasse. Ducat ojensi Sambucille nuorankimpun, joka hänellä oli mukanaan.

Nyrkin iskuja ja potkauksia ei säästetty, kun mies pantiin nuoriin: ensin sidottiin jalat yhteen, sitten kädet sivuille ja viimeksi nuoritettiin koko ruumis solmuisella nuoralla, joka vedettiin niin tiukasti, että solmut painuivat syvälle lihaan; mies oli kuin verkossa. Hän huusi hellittämättä.

— Kitas kiinni! karjasi Ducat.

Ei niin ääntä kuulunut, sitten kun Cabasse vanhalla, sinisellä nenäliinalla hänen suunsa tukki.

Viimein he saivat hengähtää; he kantoivat hänet kuin minkähän mytyn keittiön suurelle pöydälle, samalle, jossa kynttilä oli.

— Kirottu preussiläispakana! kirosi Sambuc ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sitä ei ollut niinkään helppo voittaa. Kuuleppas, Silvine, sytytäppäs toinen kynttilä, että saa oikein tarkasti katsella tuota helvetin lurjusta — preussiläistä vakoojaa!

Kalmankalpeana Silvine nousi ja totteli Sambucia; ääntä päästämättä hän sytytti kynttilän ja asetti sen pöydälle. Goliath lepäsi kuin ruumis, kynttilä molemmin puolin päätä.

He katsoivat toisiinsa: Goliath kauhistuneena ja rukoillen, mutta Silvine ei ollut häntä ymmärtävinään. Hän peräytyi kaapin luo ja seisoi siinä jäykkänä, päättäväisenä, kylmänä kuin jääpalanen.

— Pahuus on multa sormen purrut, murahti Cabasse, jonka sormesta vuoti verta. Vaan kyllä minä tässä näytän…

Hän kohotti jo revolveria, jonka oli Silvinen huoneen lattialta löytänyt, vaan Sambuc tempasi sen häneltä.

— Ei, tuhmuuksia ei! Me emme ole roistoja niinkuin preussiläiset; me olemme tuomaria, kuuletko sinä, preussiläiskoira! Me tutkimme asiaasi. Eläkä pelkää, me olemme suvaitsevaisia, sinä saat puolustautua, vaan et itse, sillä jos side suustasi päästetään, tulet sinä niin suurisuiseksi, ettei tässä ole korvillaan. Maltahan, niin määrään sulle asianajajan ja sen sellaisen, että kelpaa!

Hän haki kolme tuolia, pani ne vierekkäin, järjesti jotain, jota sanoi tuomioistuimeksi. Itse hän istuutui keskelle, molemmat apulaisensa kahden puolen.

Sambuc nousi seisomaan ja puhui hitaasti ja ivallisesti, mutta vähitellen ääni muuttui vihaiseksi ja kostonhimoiseksi.

— Minä olen yhtaikaa tuomarina ja yleisenä syyttäjänä. Se ei ole aivan oikeuden mukaista, vaan meitä ei ole tarpeeksi monta jäsentä. Siis … minun syytökseni on se, että sinä olet tullut Ranskaan meitä vakoilemaan, olet häpeällisesti pettänyt meidät ja sillä maksanut leivän, jota meillä söit. Sillä sinä olet meidän tappioittemme alku ja syy, sinä olet se samanen petturi, joka Nouartin tappelun jälkeen öiseen aikaan opastit baijerilaiset Dieuletmetsäin läpi Beaumontiin. Siihen ei kykene kukaan muu kuin se, joka kauvan on paikkakunnalla asunut ja tuntee jok'ainoan polun. Meillä on varmat tiedot: sinun on nähty johtavan tykkiväkeä pitkin inhoittavimpia teitä, ihan lätäköitä, että on kahdeksin hevosin täytynyt panna kanuunia vetämään. Eipä ottaisi uskoakseen — ken on ne tiet nähnyt — että sotajoukko on siitä kulkenut. Ja jollet sinä olisi tunkeutunut tänne ja pettänyt ja myönyt meitä, ei hyökkäys Beaumontiin olisi koskaan onnistunut, emme koskaan olisi nähneet Sedanin päivää ja olisimme lopuksi ehkä antaneet teille selkään! En puhu mitään nykyisistä alhaisista toimistasi, miten julkeat näyttäytyäkkään täällä, antaen ilmi ja pelotellen asukkaita. Sinä olet suurin konna maailmassa … minä vaadin kuolemanrangaistusta.

Kaikki vaikenivat.

Sambuc istuutui ja jatkoi: minä nimitän Ducatin puolustajaksesi. Hän on ollut asianajajana ja olisi korkeallekkin kohonnut, jollei olisi antanut himoillensa valtaa. Siitä näet, ettemme sinulta mitään kiellä, olemme oikein kohteliaita.

Goliath ei voinut sormeaankaan liikuttaa. Armoa rukoillen hän katsoi satunnaiseen puolustajaansa, — tuskanhiki valui hänen otsaltaan.

— Hyvät herrat, sanoi Ducat, syytetty on todellakin julkein konna tässä maailmassa enkä minä mistään nimestä olisi ottanut häntä puolustaakseni, jollen hänen puolustelukseen voisi mainita, että kaikki hänen kansalaisensa ovat samallaisia roistoja. Katsokaa häntä! Hän on niin hämmästyneen näköinen. Hän ei ymmärrä sitä rikokseksi. Ranskassa ei edes tikulla liikuteta vakoilijaa, mutta hänen kotimaassaan on vakoilijan ammatti erinomaisen kunniakas toimi; sillä tavalla siellä paraiten isänmaata palvellaan. Rohkenen vielä lausua, hyvät herrat, etteivät he taida niin väärässä ollakkaan. Jalot tunteemme ovat meille luonnollisesti kunniaksi, vaan pahinta on, että ne vievät meitä tappiosta tappioon. Quos vult perdere Jupiter dementat, jos niin rohkenen lausua. Tuomitkaa itse, hyvät herrat!

Hän istuutui.

Sambucilla oli sananvuoro: entä sinä, Cabasse — mitä sinulla on syytettyä vastaan tai hänen puolustuksekseen?

— Minusta, virkkoi provencelainen, tässä pidetään liian pitkiä puheita, kun on tuon konnan tilin selvitys kysymyksessä. Olen kokenut yhtä ja toista maailmassa, vaan en pidä siitä, että oikeudesta tehdään pilaa, siitä seuraa onnettomuus. Minä äänestän kuolemaa!

Juhlallisena nousi Sambuc seisalleen.

— Onko se teidän kummankin mielipide? Siis kuolema?

— Kuolema, kuolema!

He siirtivät tuolit pois, ja Sambuc meni Goliathin luokse.

— Tuomio on julistettu, sinun pitää kuolla.

Korkealle leimahti kynttiläin liekki ja valaisi Goliathin tuskan vääntämiä kasvoja. Hän olisi huutanut: armoa! Hän koetti kaikin voimin pusertaa kieleltään sanat, jotka olivat ihan tukeuttaa hänet, mutta kaikista ponnistuksista oli vain seurauksena, että suusta pursuava vaahto kasteli läpimäräksi suun edessä olevan sinisen nenäliinan. Inhakkaa oli nähdä, miten mies virui pöydällä liikkumatonna kuin ruumis, kuolemaan tuomittuna eikä saanut suustaan sanaakaan puolustukseksi tai selvitykseksi.

Cabasse kohotti revolverin.

— Ammunko? kysyi hän.

— Ei, elä, siitä hän liiaksi ihastuisi.

Hän kääntyi Goliathiin ja sanoi: sinä et ole mikään sotilas, sinuun ei kannata luotia tuhlata. Teurastetaan sinut — kirottu koira — petturi — vakooja!

Hän kääntyi ja sanoi kohteliaasti: lainaisittekohan meille soikon,
Silvine?

Silvine ei ollut siihen asti liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi jäykkänä kuin kanto, hän ei tajunnut, mitä ympärillä tapahtui, hän yhä vain mietti samaa, jota jo kaksi päivää oli mielessään hautonut. Ja kun hän kuuli soikkoa pyydettävän, totteli hän vaistomaisesti, meni samassa kellariin ja toi sieltä paikalla suuren soikon, saman, jossa hän tavallisesti pesi pikku Kaarlon vaatteita.

— Tehkää hyvin ja pankaa se pöydän alle — tuonne toiseen päähän!

Hän laski soikon lattialle, ja kun hän kohottautui, katsoivat he taas toisiinsa, hän ja Goliath. Kurjasen katse rukoili armoa — selvästi siinä kuvautui kuoleman kauhu.

Mutta nainen oli kuollut. — Silvinen valtasi kokonaan yksi ajatus, yksi toivo — tuon miehen kuolema, joka oli hänelle sama kuin pelastus. Hän asettui taas kaappia vasten.

Sambuc oli avannut pöydänlaatikon ja vetäsi sieltä suuren, terävän veitsen, jota lihaa leikatessa käytettiin.

— Koskapa sinä olet sika, niin minä teurastan sinut niinkuin sian.

Hän ei pitänyt kiirettä, keskusteli kaikessa rauhassa Cabassen ja Ducatin kanssa, mitenkä olisi parasta tehdä. Vieläpä siinä kiista syntyi, kun Cabasse väitti, että hänen kotipuolessaan, Provencessa, teurastetaan sikoja pää alaspäin, mutta Ducat vastusti sitä raakana ja epämukavana.

— Sysää hänet reunemmaksi, että veri vuotaa soikkoon eikä roisku lattialle!

Goliath työnnettiin ihan pöydän laidalle ja Sambuc ryhtyi työhön tyynenä ja varovasti. Hän kääri hihansa ja sivalsi veitsellä — kerralla meni kurkku poikki. Kaulasuonesta pulppusi veri kuin suihkulähteestä ja vuoti soikkoon.

Hän oli menetellyt varovasti, ainoastaan muutamia veripisaroita roiskahti lattialle. Kuolema ei niin pian seurannut, vaan kuolemankamppausta ei tarvinnut nähdä, sillä nuora oli vahvaa, ja ruumis pysyi ihan liikkumatonna. Ei nykäystä, ei korahdusta. Kasvot oli kuolontuska vääntänyt, pisara pisaralta veri niistä väheni, kuolema löi niihin leimansa — kalvo laskeutui silmille, katse sammui.

— Kuulkaapas Silvine, pesusienen me vielä tarvitsisimme!

Silvine ei liikahtanut, silmät seisoivat päässä, kuin lattiaan naulattuna hän siinä tuijotti, kädet ristissä rinnalla ja kurkkua puristi kuin rautakahleilla.

Yhtäkkiä hän sitten huomasi Kaarlon vieressään. Lapsi oli tarttunut hänen hameeseensa, — oli herännyt, saanut oven auki ja kenenkään huomaamatta pujahtanut keittiöön.

Kuinka kauvan hän lieneekään seisonut siellä äitin takana?

Hänkin sen näki. Silmille valahtaneitten hiusten alta tähystelivät hänen suuret siniset silmänsä punaista veripintaa, joka vähitellen täytti soikon. Ehkä se huvitti häntä. Luultavasti hän ei alussa ymmärtänyt, mitä tapahtui. Mutta varmaankin se hänestä sitten tuntui inhakalta, vaistomaisesti hän tajusi nähneensä teoista kauheimman, sillä yhtäkkiä hän kirkasi: äiti, äiti! Minua pelottaa — tule pois!

Silvine hätkähti, ruumis tärisi kuin virran päällä, hän tuskin kesti jaloillaan. Se oli liikaa; kauhu vei häneltä voimat, pyyhkäsi jännityksen, joka kaksi päivää oli häntä pitänyt pystyssä. Luonto voitti, hän oli taas nainen, hän hyrskähti itkuun.

Rajusti hän tempasi lapsen syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten. Ja hän juoksi pois, pakeni, hän ei tahtonut nähdä, ei kuulla enempää, hän tahtoi piiloutua synkimpään soppeen, halusi kuolla, vaipua maan alle…

Samana hetkenä Jean rohkaseutui ja avasi huoneensa oven. Vaikkei hän koskaan tiedustellut, mitä talossa tapahtui, kummastutti häntä outo edes takaisin vaahtautuminen ja kovaääninen puhe. Ja hänen luokseen, hänen rauhaisaan huoneeseensa Silvine pakeni, nyyhkyttäen, hapset hajalla, niin peräti toivotonna, että Jean alussa ei saanut sanaakaan selvää hänen katkonaisista sanoistaan. Hän huitoi monta kertaa käsillään ikäänkuin jotain kauheaa olisi tahtonut luotaan karkoittaa.

Viimein Jeanille kaikki selvisi. Hän näki väijymisen, teurastuksen, äitin ja pienokaisen hänen vieressään katsomassa, isän sidottuna pöydällä, kurkussa ammottava haava, josta veri vuoti soikkoon. Vexi hyytyi hänen suonissaan, sydän jähmettyi. Hyvä jumala, miten inhottava sota on! Se muuttaa ihmiset pedoiksi, kylvää vihaa, kastelee pojan isän verellä ja tekee kansakunnat verivihollisiksi! Kamala kylvö — kauhistuttava sato!

Silvine oli vaipunut tuolille, suuteli pienokaista herkiämättä ja hoki myötäänsä: poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!… Poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!

Fouchard pääsi nyt keittiöön. Hän oli vaatien koputtanut ovelle, viimein täytyi hänet laskea. Ei hän suinkaan ilokseen kotiin palannut — näki pöydällä ruumiin, jonka pää retkotti pöydän laidalta, ja soikon verta täynnä. Hän oli jo luonnostaan kiivaanlainen, nyt hän ihan vimmastui.

— Kirotut roistot! Ettekö osanneet ulkopuolella pysytellä sikamaisuuksinenne? Minun taloni ei ole sikolätti … eikä ihmisten asunnoita saa ryvettää moisilla teurastuksilla!

Sambuc puolustelihe ja selvitteli, mutta ukko ei tyyntynyt. Vihaisena ja samalla peloissaan hän jatkoi: ja mihinkä minä kätken ruumiin? Se on kaunista — työntää ruumis toisen ristiksi eikä ajatella seurauksia. Jos nyt vahti tulee tarkastamaan, niin olen minä kauniisti kiinni. Mutta siitähän te viis välitätte mitenkä minulle käy!… Vaan jollette paikalla töytyytä ruumista täältä, niin on meillä — piru vie — tilit vielä tekemättä! Ota sinä päästä, toinen jaloista tai vaikka miten, mutta rivakasti; kolmen minuutin perästä ei hänestä niin hiuskarvaa saa olla jälellä täällä!

Sambuc sai vihdoin Fouchardilta säkin, vaikkei hän kernaasti mitään hellittänyt. Huonoimman hän kuitenkin valitsi ja selitti päälliseksi, että sekin oli liian hyvä preussiläiselle. Mutta Cabassella ja Ducatilla oli täysi työ, ennenkun saivat Goliathin säkkiin; ruumis oli liian pitkä ja paksu ja jalat roikkuivat ulkona. Sitten hänet kannettiin käsikärriin, jolla he tavallisesti kulettivat leipää.

— Maasiin me hänet lähetämme, siitä saatte olla varma! selitti Sambuc.

— Vaan sitokaa kaikella muotoa pari kunnon kiveä koipiin, ettei se piru pinnalle kohoa, raivosi Fouchard.

Ruumissaatto katosi pimeyteen; ei kuulunut muuta kuin käsikärrin narina öisessä hiljaisuudessa.

Sambuc vannoi isänsä pään kautta, että oli sitonut kaksi suurta kivimöhkälettä ruumiin jalkoihin — mutta yhtäkaikki se kellui vedessä.

Kolme päivää myöhemmin preussiläiset löysivät säkin ruohikosta Pont-Maugisin luota ja joutuivat ihan raivoon, kun avatessaan näkivät siinä miehen, joka oli teurastettu kuin sika. Kauheasti uhkaillen he etsiskelivät ilkityön tekijöitä.

Luultavastikin olivat muutamat kyläläiset lörpöttäneet, koska eräänä iltana vangittiin kylänvanhin ja Fouchard vanhus, joita syytettiin pitäneen yhtä sissien kanssa ja siinähän ne olivat Goliathin murhaajat.

Ja silloin Fouchard käyttäytyi todellakin erinomaisesti, hän oli ihka
tyyni ja rauhallinen, sillä hän tiesi, että vaitioleva kaikki voittaa.
Levollisena hän lähti, pyytämättä edes pienintäkään selitystä.
Tottapahan selviää!

Lähitienoilla kerrottiin ihan yleisesti, että hän oli preussiläisiltä ansainnut kaupoissa suuret summat ja oli säkittäin kätkenyt rahaa piilopaikkoihinsa.

Henriette tuli hyvin levottomaksi, kun sai tapauksesta tiedon. Jean pelkäsi vahingoittavansa isäntäväkeään ja tahtoi välttämättömästi poistua, vaikka hän lääkäristä oli vielä liian heikko. Henriette sai hänet kuitenkin jäämään vielä neljäksitoista päiväksi; hän joutui ihan epätoivoon eroa ajatellessaan.

Kun Fouchard vangittiin, oli Jean piiloutunut taloon ja siten pelastunut, mutta vaara oli siltä yhtä suuri; voisivathan preussiläiset minä hetkenä hyvänsä tarkastaa taloa ja minnekkä hän joutuisi silloin? Enonkin kohtalo Henrietteä huoletti. Hän päätti sen tähden lähteä muutamana aamuna Sedaniin puhuttelemaan Delaherchea, jonka luona kerrottiin muutaman preussiläisen upseerin asuvan — ehkä hän voisi jotain vaikuttaa.

— Silvine, hän sanoi lähtiessään, hoida sairastamme hyvästi; anna lihanliemi kello kaksitoista ja lääkkeet kello neljä.

Silvine oli taas entisellään. Hän ja Prosper hoitivat taloa isännän poissa ollessa, ja pikku Kaarlo naureskeli ja keikkui äitin ympärillä niin kuin ennenkin.

— Olkaa huoleti, rouva, hän ei jää mitään vaille! Minä kyllä hänestä huolen pidän!