VI.
Kauheasti oli taistelu ja kaupungin antautuminen tärisyttänyt Sedanin asukkaita, mieli oli synkkä; päivä toisensa perästä kului, siitä oli kohta neljä kuukautta.
Delahercheläiset elivät entistä myöten.
Mutta yksi huone tuossa suuressa rakennuksessa oli aivan kuin asumaton — se oli tehtailijan asumakerroksen toisessa päässä, kadunpuoleinen huone, jossa översti Vineuil yhä sairasti. Toisista ikkunoista tunkeutui niitä avatessa elämän melu ja hälinä, — sairaan ikkunoista eivät kaihtimet koskaan nousseet, ne olivat kuin kuolleet elämälle.
Översti oli valittanut kilon häikäisevän silmiään; — lieneekö luulotellut, ei tiedetty, mutta hänen mielikseen poltettiin huoneessa lamppua yötä päivää.
Kaksi pitkää kuukautta oli hän virunut vuoteessa, vaikka, kuten rykmentinlääkäri Bouroches tutkittuansa ilmoitti, ainoastaan nilkkaluu oli halki, mutta haava ei ottanut parantuakseen, ja siinä sivussa ilmaantui kaikenmoista muuta.
Nyt hän jo oli jalkeella, mutta sielun ja ruumiin voimat olivat niin murtuneet, niin mennyttä kalua, ettei hän väsymykseltä jaksanut muuta kuin päivät päästään venyä leposohvalla uunin edessä ja katsella liekkien kiemuroita. Hän laihtui, kuihtui varjoksi entisestä itsestään, eikä lääkäri, joka häntä hoiti, keksinyt riutumisen syytä.
Delaherchen vanha rouva oli paikalla valloituksen jälkeen samaten sulkeutunut huoneeseen. Varmaankin he olivat sopineet, — nuoruuden ystävät — etteivät sieltä lähtisi, niin kauvan kuin preussiläiset majailivat talossa. Jotkut upseerit olivat vain pari kolme päivää asustaneet siellä — muuan kapteeni — herra von Gartlauben näytti jäävän määräämättömäksi ajaksi. Niitä asioita ei översti eikä vanha rouvakaan ottanut puheeksi.
Vaikka jo kahdeksankahdeksatta ikäinen, nousi vanha rouva ylös päivän koittaessa, istuutui nojatuoliin uunin toiselle puolelle vastapäätä ystäväänsä ja lampun himmeässä valossa neuloen sukkia köyhille lapsille, mutta översti tuijotti toimetonna hiilokseen — yksi ainoa ajatus oli tyyten vallannut hänen mielensä. Tuskin paria kymmentä sanaa he päivässä vaihtoivat; kun vanha rouva, joka kuitenkin liikehti talossa, joskus sattui sanallakaan ilmaisemaan, mitä maailmassa tapahtui, esti hänet översti siitä heti. Hän ei tiennyt mitään maailman menosta, ei Pariisin piirityksestä, ei Loiren tappioista eikä muista surusanomista.
Mutta vaikka översti siten elävänä hautautui, vaikka hän sulki korvansa eikä edes päivän valoa sietänyt, löysi kuitenkin isänmaan suru ja ahdistus, kauhea kurjuus tiensä sinne, se tunkeutui kuin seinäinraoista, sitä oli ilmassa, jota hän hengitti, — sillä syövyttävänä myrkkynä se päivä päivältä jäyti hänen ruumiinsa voimia ja riisti häntä aina lähemmä ja lähemmä hautaa.
Delaherche sitä vastoin eleli päivän valossa ja koetti kaikin mokomin saada tehdastansa reilaan.
Mutta työntekijät niinkuin ostajatkin olivat hapuiltavissa, eikä hänellä ollut kuin joitakuita kangaspuita käymässä. Silloin pisti hänelle päähän laatia ajan kuluksi luettelo tehtaanvaroista ja tehdä muutamia kokeita, joita jo kauvan oli mietiskellyt. Samaan aikaan oli hän saanut käsiinsä nuoren miehen, muutaman tuttavansa pojan, joka taistelun jälkeen oli asettunut heille. Hänen nimensä oli Edmond Lagarde ja oli Passyssa autellut isäänsä korutavarakaupassa; ijältään hän oli kolmenkolmatta vanha, vaan näytti tuskin yhdeksäntoistavuotiaalta. Sedanin tappelussa oli hän taistellut kersanttina viidennessä linja-rykmentissä, otellut kuin karhu, ja viiden aikaan iltapäivällä saanut Ménilportin luona viimeisistä luodista haavan vasempaan käsivarteensa. Kun haavoitetut korjattiin sairashuoneihin, oli Delaherche, auliisti kyllä, ottanut hänet hoitoonsa.
Sillä tavalla oli Edmond tullut perheeseen; hän asui ja söi siellä, oli jo terve ja auttoi tehtailijaa kirjurina, kunnes pääsisi Pariisiin.
Delaherche oli ottanut hänet siipiensä suojaan, ja sentähden preussiläiset virastot antoivat hänen olla rauhassa, — hän oli sitä paitsi luvannut, ettei pakene.
Hän oli vaaleaverinen, sinisilmäinen ja niin ujo, että punastui yhtenään kuin nuori tyttö. Äiti oli häntä kasvattanut, oli jokaisen vaivalla ansaitun pennin uhrannut hänen kouluuttamisekseen. Edmond jumaloi Pariisia, halusi hartaasti sinne ja kertoi siitä pitkiä pätkiä Gilbertelle, joka sisaren tavoin hoiti tuota kaunista nuorukaista.
Paitsi häntä asui talossa uusi, äsken tullut vieras — herra von Gartlauben — nostoväen kapteeni, jonka rykmentti oli tullut Sedaniin vakinaisten joukkoin sijaan.
Vaikkei hän ollut korkea-arvoinen, oli hän sentään mahtava henkilö, sillä hänen sedällänsä, joka oli Reimsin kenraalikuvernöörinä, oli piirissään rajaton valta. Hänkin rakasti Pariisia ja piti sitä suurena kunnianaan, oli asunut Pariisissa ja tunsi tarkasti sen hienostuneen elämän; keikarin naamariin peittyi hänessä synnynnäinen raakuus. Hän käytti aina univormua, oli pitkä ja harteikas, läheni viidettäkymmentä, vaan tekeytyi paljoa nuoremmaksi.
Jos hän olisi ollut älykkäämpi, olisi hän saattanut olla vaarallinenkin henkilö, mutta onneksi hän oli äärettömän itserakas ja itseensä tyytyväinen, ei hänelle mieleenkään juolahtanut, että häntä pilkkana pidettäisiin.
Alussa olivat päivät kauheita, mutta tuota tuonnempana oli hänestä
Delaherchelle ja koko perheelle suurta hyötyä.
Saksalaisia sotilaita oli tulvaamalla tulvannut Sedaniin, ja asukkaat pelkäsivät joka hetki ryöstämistä. Mutta kohta vetäytyivät voittajat Seinelaaksoon päin; jälelle jäi vain yksi vartijajoukko — haudan hiljaisuus vallitsi kaupungissa: talot olivat aina teljetyt, puodit kiinni, kadut autiot; hämärän tultua kuului vain vahtisotilasten raskaat askeleet ja rivot huudot.
Ei kirjeitä, ei ainoatakaan sanomalehteä. Elettiin kuin suletussa vankiluolassa, erotettuna muusta maailmasta, kaikesta tietämätönnä, lakkaamattomassa tuskassa, pelolla ja vapistuksella odottaen uusia onnettomuuksia. Ja päälliseksi olivat ruokavarat lopussa.
Muutamana aamuna ei ollut enää leipää, ei lihaakaan; satojatuhansia sotilaita oli tulvannut läpi paikkakunnan, koko tienoo oli kuin heinäsirkkalauman hävittämä.
Kahdeksi päiväksi riittivät enää kaupungissa ruokavarat, täytyi turvautua Belgiaan, ja sieltä, naapurimaasta tuotiin nyt kaikki — eipähän liene hävityksen jälkeen tulli enää ollut rajalla esteenä.
Muun hyvän lisäksi oli vielä joka päivä lakkaamattomia selkkauksia ja rettelöitä preussiläisen päällikön ja paikallishallituksen välillä, edellinen oli asettunut pormestarin asuntoon, jälkimmäinen piti kokouksiaan raatihuoneella. Ei tullut apua, vaikka paikallishallituksen jäsenet urhoollisesti puolustivat, väistyivät vain askel askelelta, — kaupunkilaiset olivat nääntymäisillään, sillä voittajain vaatimukset kasvoivat kasvamistaan ja mielivalta oli verojen suuruuden määrääjänä.
Paljon oli Delaherchellakin ensi alussa vastusta vihollisen upseereista ja sotilaista, jotka hänen luonaan majailivat. Piippu suussa vaeltivat kaikki kansallisuudet hänen huoneissaan.
Ihan odottamatta tuli kaupunkiin joka päivä kaksituhatta, kolmetuhatta miestä, jalkaväkeä, ratsuväkeä, tykkiväkeä, ja vaikka niillä ei ollut oikeutta vaatia muuta kuin asunto ja polttopuut, täytyi vielä juosta ja haalia niille syötävää.
Kamalaan siivoon ne lähtiessään jättivät huoneet. Upseerit kotiutuivat usein humalassa ja käyttäytyivät pahemmin kuin sotilaat.
Ankara kuri esti kuitenkin ryöstämiset ja väkivaltaisuudet. Ainoastaan kahta naista koko Sedanissa hätyytettiin. Vasta myöhemmin, sitten kun Pariisi itsepintaisesti piti puoliaan, voittajat tiukensivat ohjaksia. Preussiläisiä harmitti sodan pitkittyminen loppumattomiin, he olivat levottomat, kun eivät olleet varmat maaseutulaisista, pelkäsivät yleistä aseihin tarttumista, ja sen lisäksi oli vielä sissien susisota.
Delaherchen luo oli juuri majoittunut eräs kyrassierimajuri, joka saappaat jalassa maata rötkötti tilalla ja lähtiessään jätti huoneen siihen siivoon, ettei edes uuninreunakaan jäänyt puhtaaksi; silloin saapui kapteeni von Gartlauben muutamana iltana syyskuun loppupuolella, rankkasateessa.
Ensimmäinen tunti oli joltamoisenkin tuskallinen. Kapteeni puhui kovin äänekkäästi ja vaati parasta huonetta, kävellen portaita ylös ja alas, että sapeli helisi. Mutta kun näki Gilberten, muuttui hän kerralla, oli sävyisä ja hillitsi itsensä ja kumarsi varsin kohteliaasti, kun kulki hänen ohitsensa huoneeseensa. Häntä imarreltiin, hänen ympärillään liehakoitiin, sillä kaikki tiesivät, että yhdellä ainoalla sanalla hän sai Sedanin päällikön lievittämään raskasta verotaakkaa tai vapauttamaan jonkun vangin.
Hänen setänsä, Reimsin kuvernööri, oli äskettäin antanut ankaran julistuksen, joka julisti piiritystilaan ja kuolemanrangaistuksen jokaiselle, joka auttoi vihollisia joko vakoojana taikka opasti saksalaisia joukkoja väärälle tielle taikka hävitti siltoja ja kanuunia ja vahingoitti sähkösanomalankoja ja rautatienkiskoja. Vihollisia, — ne olivat ranskalaiset; kaupunkilaisten sydän oli pakahtua, kun tuo suuri valkoinen paperi, joka oli liimattu päällikkökunnan portille, tuomitsi heidän surunsa ja tuskansa ja isänmaanrakkautensa rikokseksi.
Tarpeeksi olisi ollut jo siinä, kun saksalainen varustusväki riemuhuudoilla ilmoitti heidän jokaisen tappionsa.
Joka päivä toi uuden Jobin sanoman; suurten nuotioitten ääressä sotilaat joivat ja mässäsivät kaiken yötä, mutta kaupunkilaiset, joiden kello yhdeksästä täytyi olla kotonaan, istuivat sydän kurkussa pimeissä taloissaan, peläten uusia onnettomuuksia.
Juuri samallaisessa tilaisuudessa osottihe herra von Gartlauben lokakuun puolivälissä hienotunteiseksi.
Sinä aamuna kertoi huhu Sedanissa, että Loiren armeija oli saanut loistavan voiton ja paraillaan marssi Pariisia pelastamaan. Usein olivat ennenkin iloiset tiedot suruksi muuttuneet. Niin kävi nytkin. Samana iltana jo saatiin tietää, että baijerilainen sotajoukko oli anastanut Orléansin.
Muutamassa talossa Maquakadun varrella vastapäätä tehdasta hoilottivat sotilaat niin kauheasti, että se Gilberteä kiusasi. Kun kapteeni sen huomasi, lähetti hän heti heitä kieltämään, sillä sellainen metakka oli hänestä kerrassaan sopimatonta.
Kuukauden kuluessa herra von Gartlauben monasti osottihe huomaavaiseksi ja kohteliaaksi.
Preussiläiset virastot olivat muutelleet kaupungin hallitusta, äskettäin oli saksalainen nimitetty toiseksi pormestariksi, ja vaikka hän oli kutakuinkin ihmisiksi, eivät rettelöt siltä loppuneet.
Tavallisimmasti syntyi päällikkökunnan ja kaupunginhallituksen välillä kiistoja vaunulähetyksistä, ja muutamana aamuna nousi ilmi riita, kun Delaherche ei ollut lähettänyt kiesiään ja kahta hevosta. Pormestari pistettiin kiinni muutamiksi tunniksi, ja Delaherche olisi saanut häntä seurata, jollei herra von Gartlauben olisi estänyt.
Toisen kerran taas hän sai myöstetyksi 30,000 frangin suuruisen sakon maksun, joka oli määrätty suoritettavaksi siitä syystä, että Villettesillan teossa muka vitkasteltiin. Sillan olivat preussiläiset itse hävittäneet ja se oli loppumatonna ikävyyden lähteenä Sedanin asukkaille.
Mutta vasta Metzin antautumisen jälkeen oli Delaherche kiitollisuuden velassa vieraalleen. Ukkosena iski tieto kaupunkilaisiin, se vei kerralla heidän viimeisen toivonsa. Ja seuraavalla viikolla samosi taas mahdottomia sotilasjoukkoja kaupungin läpi, suuri ihmistulva virtasi Metzistä: ensin prinssi Fredrik Kaarlen armeija kulki Loiren rannoille, sitten kenraali Manteuffelin marssi Amiensiin ja Roueniin päin sekä lisäksi muita, joitten oli määrä mennä Pariisin piirittäjiä auttamaan.
Monena päivänä olivat huoneet täpösen täynnä. Leipuri- ja lihapuodit tyhjentyivät putipuhtaaksi, ei jäänyt niin leivänmurua tai luunsirua. Kadut lemahtelivat ulolle, aivan kuin suuria eläinlaumoja olisi kuleteltu.
Maquakadun tehdas vain säilyi ihmislaumoilta, sillä ystävällinen käsi sitä suojeli; ainoastaan muutamia siistiä korkea-arvoisia päälliköitä siellä asui.
Delaherche ei sen erän perästä kohdellut herra von Gartlaubenia niin kylmästi kuin ennen. Toiset perheet pysyivät aivan erillään, eivät laisinkaan seurustelleet luonaan asuvain vihollisten kanssa. Mutta Delaherchestä, joka kaipasi seuraelämää, joka tahtoi olla iloinen ja vilkas ja halusi nauttia elämästä, tuli ajan pitkään kovin tukalaksi tuollainen jöröttäminen. Hän ei ollenkaan viihtynyt suuressa, kiusallisen hiljaisessa ja ikävässä talossaan, jossa jokainen eli omassa nurkassaan ja oli niin kylmän ja ynseän näköinen.
Aluksi hän muutamana päivänä pysäytti herra von Gartlaubenin portaissa ja kiitti häntä kaikesta avuliaisuudesta. Vähitellen he puhelivat sanan tai pari aina tavatessaan ja muutamana iltana preussiläinen kapteeni puhalteli savuja tehtailijan työhuoneessa, uunissa paloi tuli, huone oli niin kodikas, ja kaikessa rauhassa he siellä juttelivat viimeisistä uutisista. Kahden ensimmäisen viikon kuluessa ei Gilberte näyttäytynyt ollenkaan. Kapteeni ei ollut hänestä tietävinään, mutta joka kerran kun kuului liikettä viereisestä huoneesta, käänsi hän päätään sinnepäin.
Hän koetti nähtävästi saada isäntäväkensä unohtamaan, että hän oli voittajan puolta, hän ei ollut pikkumainen ja teki usein pilaa veroista, joista vain aihetta siihen sai. Niinpä hän muutamana päivänä nauroi makeasti, kun sai tietää, että oli vaadittu ruumisarkkua ja siteitä.
Kivihiiliä, öljyä, maitoa, sokeria, voita, leipää, lihaa, puhumattakaan vaatteista, tulisijoista, lampuista, — sanalla sanoen he olivat vailla kaikkea, mitä syötäväksi tai muuten joka päivä tarvitaan — silloin hän vain kohautti olkapäitään: hyvä jumala, minkä sille voi! Tietysti kaikki tuollainen oli ihan sietämätöntä, hän kyllä myönsi, että saksalaiset vaativat liikoja, mutta — sellaista on sota, ja pitäähän sitä vihollisenkin maassa elää.
Delaherche, jota nuo lakkaamattomat kiskomiset suututtivat, ei ollenkaan salannut ajatuksiaan; joka ilta hän niitä tyyten tarkasteli niinkuin ne olisivat olleet keittiölaskuja. Ainoa, josta he kinastelivat, oli samanen miljoona, jota preussiläinen maaherra von Rethel vaati Ardennesin piirikunnalta muka korvaukseksi Ranskan sotalaivain tekemistä vahingoista ja hyvitykseksi Ranskassa asuvain saksalaisten karkoittamisesta. 42,000 frangia tuli siitä Sedanin osalle.
Delaherche koetti kaikella tavalla todistaa, että se oli suurinta vääryyttä: Sedan oli katsottava poikkeukseksi, se oli jo kärsinyt yltäkyllin, tämä viimeinen oli ihan pois suunnilta!
Paraimpina ystävinä he kuitenkin erosivat. Delaherche oli mielissään, kun oli oikein saanut ladella, ja kapteeni tyytyväinen, että oli osannut käyttäytyä kuin ihkapariisilainen.
Muutamana iltana Gilberte iloisena ja vilkkaana pistäysi huoneeseen aivan kuin sattumalta. Hän pysähtyi ja oli hämmästyvinään. Herra von Gartlauben nousi paikalla, kumarsi kohteliaasti ja, hienotunteisesti kyllä, heti väistyi. Mutta seuraavana iltana istui Gilberte työhuoneessa kapteenin tullessa ja jäi sinne.
Iloisia ja hupaisia iltoja he siitä lähtien kolmisin viettivät työhuoneessa, ei salissa — erotus oli hienon hieno. Tuota tuonnempana sai saksalainen, joka oli harras soiton ja laulun ystävä, Gilberten soittamaan. Rouva meni yksin saliin ja jätti oven auki.
Talvi oli ankara, Ardennien tammihalot palaa leimusivat uunissa; kymmenen aikana juotiin teetä ja puheltiin kuin vanhat tutut. Ja herra von Gartlauben oli silmiä korvia myöten rakastunut tuohon iloiseen nuoreen rouvaan, joka keimaili nyt samoin kuin ennen Charvillessä, silloin kun kapteeni Beaudoin ystävineen siellä oli.
Herra von Gartlauben oli erikoisen huolekas puvussaan ja erityisen kohtelias, pieninkin suosionosote oli hänestä mieleen ja hän koetteli kaikin tavoin, ettei häntä pidettäisi raakalaisena, sivistymätönnä sotilaana, joka naisten seurassa ei ymmärrä käyttäytyä.
Kahtia oli elämä jakautunut tuossa suuressa, pimeässä talossa Maquakadun varrella. Ruoka-aikoina Edmond istua näpötti kainona ja vastaili ykskantaan Delaherchen loppumattomiin kysymyksiin ja punastui, kun Gilberte häneltä jotain pyysi, iltaisin kuunteli herra von Gartlauben autuaallisena ja hymyhuulin Mozartin sonaattia, jota nuori rouva salissa soitti; mutta viereisessä huoneessa, jossa översti de Vineuil ja vanha rouva aikansa viettivät, oli niin hiljaista, niin äänetöntä, ikkunat olivat peitetyt, kaihtimet eivät koskaan päästäneet päivää huoneeseen, — lampun himmeässä valossa se oli hautakammion tapainen.
Joulukuu lumineen peitti kaupungin valkoiseen vaippaan; mieltä masentavat uutisetkin olivat vähän kuin jäätyneet. Sitten kun kenraali Ducrot oli kärsinyt tappion Champignyssä ja Orléans menetetty, oli jälellä vain yksi ainoa synkkä toivo: jospa talvi tulisi kostajaksi, jospa lumihiutaleita tupruamalla tupruaisi, ja routa halkaisisi maan ja se nielisi Saksan ja sen sotajoukot!
Mutta rouva Delaherche oli saanut toisenkin surun syyn. Muutamana yönä, kun hänen poikansa oli asioittensa tautta Belgiassa, oli hän Gilberten huoneen ohi kulkiessaan kuullut sieltä hiljaista kuisketta, naurua ja suuteloita. Kauhistuksissaan ja mieli kuohuksissa hän riensi makuuhuoneeseensa. Ei ollut epäilemistä — se ei ollut kukaan muu kuin preussiläinen! Hän oli jo huomannut sen heidän silmäyksistään. Sellainen käytös — sellainen häväistys hänet kerrassaan musersi. Hyvä jumala! Miksikä olikaan hänen poikansa vasten äitin tahtoa tuonut tuon nautinnonhimoisen naisen heidän rauhalliseen kotiinsa! Kerran oli hän jo antanut anteeksi eikä ollut antanut ilmi — kun kapteeni Beaudoin oli kuollut — ja nyt oli sama edessä, vielä kahta kauheampi — maansa vihollisen kanssa! Mitä tehdä? Sellaista hävyttömyyttä hän ei salli talossaan. Siinä oli uusi kivi sydämmelle, hän oli menehtyä. Ja kun hän palasi huoneeseen alakuloisena ja kyynelsilmin ja tuntikausia istui äänetönnä, katseli häntä översti tutkivasti ja luulotteli, että Ranska taaskin oli kärsinyt tappion.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Henriette muutamana aamuna tuli Sedaniin, pyytämään että Delaherche jollakin tavalla puhuisi hänen enonsa puolesta. Hän oli nähnyt ihmisten omituisesti hymyilevän ja kuullut heidän puhuvan, miten rajattomasti Gilberte voi vaikuttaa herra von Gartlaubeniin. Siksipä hän hieman hämmästyi, kun ensiksi tapasi eteisessä vanhan rouvan, joka oli menossa överstin luo. Henriette ilmoitti hänelle asiansa.
— Voi, hyvä rouva, te olisitte niin hyvä, niin hyvä, jos puhuisitte enoni puolesta! Enorukan kohtalo on kauhea — hänet aiotaan lähettää Saksaan.
Vanha rouva, joka kuitenkin paljon piti Henriettestä, viittasi kärsimättömästi.
— Lapsikulta, minä en voi vaikuttaa niin mitään. Elkää minua pyytäkö…
Ja vaikka hän näki, miten surulliseksi Henriette tuli, jatkoi hän: te tulette kerrassaan sopimattomaan aikaan, poikani lähtee tänä iltana Brysseliin. Sitä paitsi on hänellä yhtä vähän vaikutusvaltaa kuin minullakaan. Puhukaa miniälleni — hänhän on kaikkivaltias.
Hän meni. Arkana ja hämillään jäi Henriette eteiseen; hän huomasi tulleensa tosiaankin varsin sopimattomaan aikaan.
Vanha rouva oli varmasti päättänyt ilmoittaa kaikki pojalleen, ennenkun hän lähtisi Belgiaan kivihiilien ostoon, tehtailija näet toivoskeli saavansa tehtaan heti kuntoon. Äiti ei jaksanut kärsiä, että Gilberte niin törkeästi pettäisi miehensä hänen poissaollessaan, mutta hän odotti, kunnes Delaherche viimeinkin oli varmasti määrännyt lähtönsä, jota jo toista viikkoa oli myöstänyt päivästä toiseen. Sehän oli koko talon häviö, preussiläinen ajettaisiin pois, Gilberte samaa tietä — ja kenties hänen nimensä vielä naulattaisiin katunurkkiin häväistykseksi, sillä se kohtaisi jokaista Ranskan naista, joka pitäisi yhteyttä saksalaisten kanssa.
Iloisesti huudahtaen juoksi Gilberte Henrietten luo, kun näki hänet.
— Voi miten hauskaa, että tulit!… Ihanhan siitä on jo ijankaikkisuus, kun viimeksi tapasimme toisemme — ihminen vanhenee niin pian näinä kauheina aikoina.
Hän oli vienyt Henrietten huoneeseensa, painanut hänet leposohvalle ja nojautui häntä vasten.
— Kuuleppas — nyt sinä syöt aamiaista meillä. Mutta ensiksi me puhelemme — eikös niin? Sinulla on varmaan ihmeen paljon kertomista!… Sinä et ole saanut veljeltäsi mitään tietoja, sen tiedän. Maurice raukka — minua niin säälittää se poikaparka! Ajattelepas, miten hirveätä Pariisissa — eivät saa polttaa kaasua, ei heillä ole polttopuita, niin, tuskinpa leipääkään! — Entäpä se nuorukainen, jota hoidat, veljesi ystävä? Niinkuin huomaat, olen jo kuullut kulkupuheita. Hänenkö tähtensä sinä tulet?
Henriette hämmästyi eikä paikalla vastannut. Eikös hän todellakin tullut Jeanin tähden, sillä hän oli ihan varma, ettei kukaan hänen armasta hoidokastaan häiritsisi, kun vain eno olisi vapaa?
Hän oli hyvin hämillään, kun Gilberte paikalla rupesi Jeanista puhumaan, hän tuskin rohkeni asiaansa ilmoittaa. Sitä paitsi sanoi omatunto, ettei ollut oikein käyttää hyväkseen sellaisia keinoja, joita epäili.
— Vai niin, toisti Gilberte veitikkamaisesti, sinä siis tulet meille tuon nuorukaisen tautta?
Henriette ei päässyt puuhun ei pitkään, hänen täytyi kertoa Fouchardin vangitseminen.
— Hyvänen aika, sehän on totta — missä ihmeessä minun ajatukseni maleksivat! Vastahan siitä tänä aamuna oli viimeksi puhetta. Siinä teit aivan oikein, että tulit tänne, ystävä-kulta — meidän pitää paikalla ruveta tuumimaan, mitä voimme tehdä enosi hyväksi, sillä se, mitä viimeksi kuulin, ei ole suinkaan rauhoittavaa. He aikovat asettaa hänet muille varottavaksi esikuvaksi.
— Minä luotin teihin, sanoi Henriette empien. Arvelin että sinä kenties keksisit keinon, että ehkäpä sinä jotain…
Nuori rouva nauroi makeasti.
— Pikku hupakko — kolmen päivän perästä on enosi vapaa! Etkös sinä tiedä, että meillä asuu preussiläinen kapteeni, joka täyttää kaikki, mitä ikinä minä pyydän? Hän nyt ei raski kieltää niin mitään.
Hän nauroi niin vallattomasti ja lapsellisesti ja oli ylpeä kauneudestaan, jolla hän niin suuren vallan oli saanut. Hän tarttui ystävänsä käteen ja taputti sitä hiljaa. Mutta Henriette oli kuin kuumilla kivillä — oliko se tunnustus? Mitenkäs hän muuten olisi ollut niin iloinen, ujostelematon ja vallaton? Henriette ei saanut sanaakaan suustaan kiitokseksi.
— Jätä nyt vain koko asia minun huolekseni. Saatpas nähdä, niin minä tänä iltana kerron sinulle niin hauskan uutisen, että tyytyväisenä palaat kotiisi!
Ruokasalissa Henriette oikein hämmästyi, kun näki siellä tuntemattoman, kauniin miehen — Edmondin. Hän ihaili nuorukaista kuin kaunista taideteosta. Oliko mahdollista, että hän oli ollut taistelemassa? Ja kuka oli uskaltanut häntä haavoittaa? Ja hän oli taistellut urhoollisesti kuin sankari! Delaherche oli oikein ihastuksissaan, kun kerrankaan oli saanut vieraita, ja ylisteli pilviin asti kirjuriansa, joka oli yhtä oiva ja kelpo nuorukainen kuin kauniskin.
Syötiin lihapaistia ja perunahauvikkaita, ja puhe sujui vilkkaasti kuin tuttuin kesken konsanaankin.
— Te tulitte siis Fouchardin tähden ja toivotte, että puhuisimme hänen puolestaan? sanoi Delaherche Henriettelle. Sattuipa se nyt ikävästi, kun minun täytyy tänä iltana lähteä matkalle. Mutta vaimoni siitä kyllä pitää huolen; häntä ei voi vastustaa, hän saa, mitä vain suinkin tahtoo.
Hän nauroi ja oli nähtävästi mielissään vaimonsa suuresta vaikutusvoimasta — kajastihan siitä vähän hänenkin osalleen.
Yhtäkkiä hän lisäsi: kuuleppas, Gilberte kulta, onko Edmond kertonut löydöstään?
— Ei. Mistä löydöstä? kysyi hän vilkkaasti ja katsoi lämpimästi nuorukaiseen.
Edmond lensi punaiseksi.
— Ei se ole muuta kuin pitsiä, joista tuonoin puhuitte — joilla olisitte tahtonut koristaa kellertävän aamupukunne. Satuin huomaamaan muutamalla myöjällä viisi metriä oikeita Brysselin pitsiä — erinomaisen kauniita ja hyvin huokeita…. Vaimo, jolla niitä oli kaupan, tulee kohta tänne niitä näyttämään.
Gilberte oli vallan ihastunut! hän olisi vaikka suudellut Edmondia.
— Voi, miten kiltti te olette! Sitä en unohda, olkaa varma!
Kun tuli Belgiasta ostetun maksapiirakan vuoro, kääntyi puhe toiselle tolalle: puhuttiin Maasista, jonka veden sinne viskatut ruumiit olivat myrkyttäneet, että kalatkin kuolivat, ja siitä johduttiin tarttuviin tauteihin, joita sai pitää kuin kätensä takana, niin pian kun ilma lauhtui.
Marraskuussa oli jo rutontapaisia tautia ilmautunut. Turhaan oli taistelun päätyttyä annettu 6,000 frangia kaupungin puhdistamiseksi ja poltettu kasoittain sotilasten laukkuja, patroonakoteroita ja muita romuja, yhtä kaikki levisi ympäristöltä tukehuttava löyhkä, milloin ilma oli kostea, sillä maa oli niin täynnä ruumiita, että hauta oli haudassa kiinni ja ne olivat niin matalat, jotta ruumis tuskin peittyi. Seurauksena sellaisesta hutiloimisesta oli sietämätön mädän haju.
Niinä päivinä oli päälle päätteeksi löydetty toinenkin rutonahjo — Maasvirta, josta jo oli ongittu toistatuhatta hevosenraatoa. Sittenpä olikin joki puhdas — luultiin; mutta se luulo petti, kun poliisi muutamana päivänä tarkasti joen pohjaa, joka siltä kohdalta oli kahden metrin syvyinen, ja huomasi vedessä valkeita esineitä — kiviä kaiketi; mädänneitä ihmisruumiita ne olivat, niin mädänneitä, etteivät ne olleet turvonneetkaan eivätkä sentähden kohonneet pinnalle. Melkein neljä kuukautta ne olivat ruohokossa lojuneet. Käsiä, jalkoja ja päitä kohosi keksissä. Virtakin irroitti ruumiista osia ja vei milloin käden, milloin jalan. Vesi oli samakkaa, suuria kuplia kohosi pinnalle, särkyi ja myrkytti ilman.
— Hyvä toki, että kylmää, huomautti Delaherche. Mutta kunhan lumi rupeaa sulamaan, niin tiedän mä, että on vaara tarjona, jollemme ajoissa pidä huolta.
Gilberte pyysi hymyillen, että hän puhuisi muusta … syödessä.
— Kummallista, että ne nyt mieleeni juohtuivat, sanoi tehtailija, mutta se on varma, että kalatta sitä saa syödä kotveroisen tästä puoleen.
Kun he syötyänsä joivat kahvia, tuli palvelija ilmoittamaan, että herra von Gartlauben kysyy, saisiko hän hetkisen heitä puhutella.
Siitä syntyi aika hälinä, sillä kapteeni ei ollut koskaan tullut siihen aikaan — keskipäivällä.
Delaherche sanoi paikalla, että olkoon hän hyvä ja tulkoon — mukava tilaisuus esitellä Henriette.
Kun kapteeni näki vielä toisenkin nuoren naisen, oli hän kahta kohteliaampi. Hänelle tarjottiin kahvia ja hän joi kupillisen ilman sokeria niinkuin oli nähnyt juotavan Pariisissa. Hän oli muuten halunnut paikalla ilmoittaa rouva Delaherchelle, että hänen turvattinsa, muuan tehtaantyömies, joka oli tapellut preussiläisen sotamiehen kanssa ja siitä syystä vangittu, oli nyt vapaa.
Gilberte käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui Fouchardista.
— Herra kapteeni, pyydän esitellä teille paraimman ystäväni! Hän toivoo teidän apuanne — hän on sen rémillyläisen sisarentytär, jota on epäilty Dieuletmetsän sissien liittolaiseksi. Kaiketikkin muistatte —?
— Vai niin — vakoilija, polonen, joka löydettiin säkistä. Se on ikävä juttu … vakavaa laatua … varsin vakavaa. Pahoin pelkään, etten voi mitään vaikuttaa.
— Voi ei, kapteeni hyvä — elkää sanoko niin — minä olisin niin iloinen, kapteeni…
Gilberte katsoi häneen lempeästi, loistavin silmin. Kapteeni oli hurmautunut, hän kumarsi kohteliaasti, ja samalla nöyrästi. Koska Gilberte tahtoo, niin —!
— Kiitän teitä sydämmellisesti, herra kapteeni, sopersi Henriette.
Hänestä tuntui tuiki vastenmieliseltä tuo sotilas; hän muisti yhtäkkiä miehensä, Weiss-raukan, joka ammuttiin kuoliaaksi Bazeillesissa.
Edmond, joka heti kapteenin tultua oli pujahtanut huoneesta, palasi ja kuiskasi jotain Gilbertelle. Rouva nousi paikalla, kertoi pitseistä, joita myöjä oli tullut näyttämään, ja pyytäen anteeksi poistumistaan lähti Edmondin kanssa.
Henriette istuutui ikkunanpieleen, kun jäi yksin Delaherchen ja kapteenin kanssa, jotka jatkoivat äänekkäästi puhettaan.
— Lasillinen konjakkia, kapteeni? Nähkääs — minä en ollenkaan ujostele, vaan sanon suoraan ajatukseni … tiedänhän minä, että te ette ole ahdasmielinen. Niin, teidän päällikkönne on perin väärässä, kun vieläkin tahtoisi kaupungilta pusertaa nuo 42,000 frangia. Punnitkaapa kerrankaan, mitenkä paljon me olemme uhranneet aina sodan alusta asti! Pikkistä ennen taistelua tulee ensiksikin ranskalainen armeija, uuvuksissa ja nälissään ja sitten — te, jotka kyllä leivän kannan katkaisette. Sotajoukkoin kulkeminen kaupungin läpi pelkästään kaikkine korjuineen ja muine kuluineen nousee jo puoleentoista miljoonaan. Saman verran lasken taistelun pommituksineen ja tulipaloineen hävittäneen; se on jo kolme miljoonaa. Lopuksi en laisinkaan liioitelle, jos sanon, että teollisuus ja kauppa ovat kärsineet kahden miljoonan vahingon. Mitäs siihen virkatte?… Viisi miljoonaa — kaupungista, jossa on 13,000 asukasta! Ja sitten te lisäksi vielä vaaditte 42,000 frangia — mikä siihen oikeuttaa, sitä minä en käsitä! Onko se oikeuden mukaista, onko se kohtuullista?
Herra von Gartlauben punalti päätään ja vastasi vain: niin, — semmoista on sota!
Henriette istui ikkunanpielessä ja odotti. Korvissa suhisi, kummallisia ajatuksia, synkkiä kuvia pyöri hänen päässään; häntä raukasi.
Mutta Delaherche vakuutti kapteenille kunniasanallaan, että Sedan ei kuuna kullan valkeana olisi pälkäästä päässyt nyt, kun kovaa rahaa kerrassaan puuttui, jollei teollisuuspankki olisi laskenut liikkeeseen uusia seteliä ja siten pelastanut kaupunkia perikadosta.
— Pikku naukku lisäksi, herra kapteeni?
Ja sitten hän hyppäsi toiseen aineeseen.
— Ei se ole Ranska, joka sotaan syöksyi, vaan keisarikunta… Keisari … niin … minä en ymmärrä koko keisaria. Hänellä ei tee herran tarvista… Ennenhän me hakkautamme itsemme sipaleiksi kuin huolimme häntä hallitsijaksemme! Ainoa, joka heinäkuussa asian laidan käsitti, oli Thiers. Hänen matkansa Euroopan pääkaupunkeihin oli todellakin viisas teko — siitä tuntee isänmaan ystävän. Onnistukoon hänen yrityksensä…!
Hän ei lopettanut lausettaan, sillä hänestä oli sopimatonta puhua rauhan toiveista preussiläiselle, vaikka se sitten olikin herra von Gartlauben. Mutta rauha se oli hänen hartain toivonsa niinkuin koko vanhoillisen porvariston, joka ennen oli pitänyt keisarin puolta.
Vastustaminen ei enää auttanut, heidän täytyi antautua: valloitetuissa maakunnissa riehui jo syvä suuttumus — mitä varten Pariisi niin itsepäisesti puolustautui, kun koko isänmaan pelastus oli kysymyksessä.
Tarkoittaen Gambettan innokkaita julistuksia Delaherche lisäsi hiljaa: ei, ei; me emme ole noita raivohulluja. Uusia verilöylyjä siitä vain seuraa. Minä olen Thiersin miehiä — hän tahtoo yleistä äänestystä … ja tasavalta — herra jumala … hyvin minusta nähden, kunnes parempi hallitus saadaan.
Herra von Gartlauben nyökytti myöntävästi päätään: niinpä niin, niinpä niin…
Henriette oli niin kiihdyksissä, syytä hän ei tiennyt, mutta hän ei mitenkään jaksanut olla huoneessa, vaan lähti hiljaa pois ja meni etsimään Gilberteä. Hän ihan säikähti, kun tuli makuuhuoneeseen ja näki ystävänsä katkerasti itkevän pitkällään leposohvalla.
— Mitä nyt? Mitä ihmettä?
Kyyneleet virtasivat tulvana. Gilberte ei vastannut, hän oli tulipunainen, hän häpesi, hän oli vallan sekaisin. Henriette ojensi kätensä, Gilberte heittäysi nyyhkyttäen hänen syliinsä ja sopersi: voi ystävä-kulta, jospa tietäisit! — En ikinä minä sitä uskalla sinulle sanoa … mutta eihän minulla ole ketään … ehkä sinä sentään tietäisit neuvoa…
Hän hämmentyi kokonaan.
— Edmond oli täällä … silloin tuli rouva Delaherche — juuri ikään — yhtäkkiä…
— Mitenkä? Yhtäkkiä?
— Me olimme täällä… Edmond oli kietonut kätensä vyötäisilleni … ja suuteli minua…
Hän oikein värisi, puristi Henrietteä kaulasta, suuteli häntä ja tunnusti kaikki.
— Voi, hyvä ystävä, elä tuomitse minua liian ankarasti … minä en kestä sitä… Kyllä minä muistan, kun lupasin sinulle, etten enää tee niin … mutta olethan sinä nähnyt Edmondin — hän on niin urhoollinen, niin reipas ja niin kaunis! Ja arveleppas sitten … poikaparka sairaana … haava käsivarressa — äiti niin kaukana!… Ja päälliseksi hän on rutiköyhä — kaikki heidän tulonsa ovat menneet hänen kouluuttamisekseen. Voi hyvä Henriette — en voinut kieltää.
Henriette kuunteli häntä hämillään.
— Tuo pikku kersanttiko se siis on! — Mutta, ystäväkultani, kaikki ihmiset luulevat, että se on preussiläinen!
Gilberte nousi, pyyhki kyyneleensä ja vastusti jyrkästi.
— Preussiläinen! Ei — ei ikimaailmassa! Hän on inhottava, en siedä häntä. Kuinka sinä luulet minusta sellaista! Mitenkä ihmeellä kukaan saattaa ajatella minusta niin alentavaista? Ei, ei koskaan! Ennen kuolisin!
Silmät säkenöivät, hän oli kahta kauniimpi. Mutta samassa hän taas oli entinen iloinen keimailija. Hän rähähti nauramaan: se huvittaa minua — se on totta. Hän on ihan hurmautunut, hän jumaloi minua. Kun vain sinnepäin katson, niin hän paikalla tekee mitä tahdon… Jospa tietäisit, miten hullunkurista on tehdä pilkkaa tuosta kömpelöstä herrasmiehestä. Ja sitten hän vielä luulee saavansa palkkion kaikesta vaivastaan.
— Mutta sellainen leikkiminen on vaarallista, sanoi Henriette vakavasti.
— Luuletko? Mitähän vaaraa siitä olisi? Kun hän viimein huomaa, että kaikki on sulaa pilaa, suuttuu hän ja muuttaa pois — siinä kaikki. Eikä hän toisekseen huomaa sitä milloinkaan! Sinä et häntä tunne, hän on niitä miehiä, joita nainen saa vaaratta nenästä vetää!… Näetkös, että siinä minä olen sinua viisaampi… Sellaiset minä jo ilmassa tunnen. Hän on niin itserakaskin, ettei hän koskaan myönnä, jotta hänestä on tehty pilkkaa… Ja kun hän lähtee pois, muistelee hän täällä oloaan kaipauksella ja lohduttautuu sillä, että on tehnyt oikein ja käyttäytynyt kuin mies, joka tuntee Pariisin tavat — sen pituinen se.
Naurahtaen hän sitten lisäsi: mutta sen hän saa aikaan, että Fouchard eno pääsee vapaaksi, — ja korvaukseksi tarjoon minä hänelle kupillisen teetä omasta kädestäni.
Yhtäkkiä hän taas tuli levottomaksi, kyyneleet kohosivat silmiin: voi, hyvä jumala! Entäs anoppi!… Mikä tästä lopuksi tulee? Hän ei minusta suuresti välitä — kyllähän hän saattaa kertoa kaikki miehelleni.
Henriette oli jo tointunut ja tyyntynyt. Hän kuivasi ystävänsä kyyneleet, sai hänet nousemaan leposohvalta ja silitti hänen pörhistynyttä tukkaansa.
— Kuuleppas nyt, hyvä ystävä, minä en raski sinua torua, vaikka sinä hyvin kyllä tiedät, etten minä sitä hyväksy. Mutta minua niin ihmeesti pelotti se sinun preussiläisesi, että pelkäsin asiaasi monta, monta vertaa pahemmaksi, ihan panee puolella, kun kuulin suoran totuuden… Rauhoituhan nyt vain, kaikki käy vielä hyvin.
Henriette oli oikeassa. Se olikin parasta Gilbertelle. Samassa tuli näet Delaherche äitinsä kanssa huoneeseen. Tehtailija kertoi jo lähettäneensä hakemaan hevosta, joka saattaisi hänet asemalle, sillä hän oli päättänyt iltajunassa lähteä Brysseliin. Hän oli tullut jättämään jäähyväisiä vaimolleen.
— Olkaa ihan huoleti! hän sanoi Henriettelle. Herra von Gartlauben lupasi puhua enonne puolesta; minä tosin nyt lähden, mutta vaimoni kyllä muistuttaa häntä lupauksestaan.
Peloissaan tarkasti Gilberte anoppiaan… Näinköhän hän kertoisi sen pojalleen? Estäisiköhän hänen matkansa?
Vanha rouva ei sanonut halaistua sanaa, katsoi vaan miniäänsä silmiään väräyttämättä. Hänkään ei enää niin ankarasti arvostellut Gilberteä. Hyvä jumala! Koska se olikin tuo nuorukainen, ranskalainen, joka oli niin urhoollisesti taistellut, niin täytyihän hänen antaa anteeksi niinkuin edelliselläkin kerralla.
Hän oli lauhtunut. Hän hymyilikin, ja sitä ei ollut tapahtunut, sitten kun Coulmiersin hyvät uutiset kuultiin. Hänen poikansa saisi kaikessa rauhassa matkustaa, Edmond kyllä suojelisi Gilberteä preussiläiseltä.
— Jumalan haltuun! sanoi hän ja suuteli poikaansa. Toimita asiasi ja palaa pian kotiin!
Rouva Delaherche lähti, painoi oven kiinni ja kulki hitaasti eteisen toiselle puolelle tuonne kolkkoon huoneeseen, jossa översti synkkänä istui, tylsistynein silmin tuijottaen lampun himmeää valoa kohti.
Samana iltana Henriette palasi Rémillyyn ja kolmantena päivänä sen perästä tulla joppasi Fouchard vanhus kotiin Henrietten suureksi iloksi ja istuutui syömään, pisteli pois poikkeen leipää ja juustoa aivan kuin olisi tullut ostoksiltaan eikä vankilasta. Kysymyksiin hän vastaili maltillisesti, — mikäpäs hänellä oli siellä ollut hätänä. Kuinkas he olisivat voineet pitää häntä kiinni? Eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt eikähän hän ollut preussiläistä tappanut. Hän oli vain sanonut näinikään: etsikää! Minä en tiedä mitään. Ja päästää oli heidän täytynyt sekä hänet että kylänvanhin, koska ei ollut minkäänlaisia todisteita.
Mutta ilkeästi hän vilkutti silmiään ja oikein sydäntä kutkutti, kun oli kerrankin petkuttanut noita mokomia, jotka olivat ruvenneet hänelle lihasta juonittelemaan.
Joulukuu läheni loppuaan, ja Jean aikoi lähteä. Jalka oli terve ja lääkäri oli luvannut hänet taistelemaan.
Se oli kova isku Henriettelle, mutta hän koetteli kaikin tavoin peittää suruaan.
Champignyn onnettoman taistelun jälkeen he eivät olleet kuulleet mitään Pariisista. Sen he vain tiesivät, että Mauricen rykmentti oli ollut kovimmissa kahakoissa ja paljon kärsinyt.
Monet raucourtilaiset ja sedanilaiset olivat saaneet sähkösanomia, jos kohtakin kiertoteitä — he vain eivät saaneet ainoatakaan riviä. Ahnas haukka tai preussiläisen luoti oli varmaankin jonkun metsän rinteessä hengen ottanut heidän kyyhkyltänsä.
Toisinaan vilahti mieleen: entä jos Maurice on kuollut? Levottomina he olivat odottaneet tietoja päivästä toiseen. Sieltä ei tullut mitään tuolta suuresta kaupungista, jota kohti piirittäjäin kanuunat joka taholla ammottivat.
He eivät enää tietoja toivoneetkaan. Ja kun Jean ilmaisi päättäneensä lähteä taistelemaan, kohosi huokaus Henrietten rinnasta, ja hän virkkoi: hyvä jumala, kaikki on mennyttä, minä jään taas yksin!…
Jean aikoi liittyä pohjoisarmeijaan, jonka kenraali Faidherbe äskettäin oli saanut kootuksi. Sitten kun kenraali Manteuffel oli tunkeutunut Dieppeen, puolusti äskenmainittu sotajoukko kolmea piirikuntaa: pohjoista, Pas-de-Calaista ja Sommea, ja Jean suunnitteli matkansa — siten pääsikin helposti — Bouillonin kautta Belgiaan ja sieltä perille.
Hän tiesi, että 23:ta osastoa aiottiin täydentää Sedanin ja Metzin miehillä, mikäli niitä saatiin kootuksi. Hän oli kuullut kerrottavan, että kenraali Faidherbe aikoi ryhtyä hyökkäyssotaan, ja oli jo määrännyt seuraavan sunnuntain lähtöpäiväkseen, kun kuuli Pont-Noyellen ratkaisemattomasta tappelusta, jonka ranskalaiset olivat vähällä olleet voittaa.
Dalichamp se taas tarjoutui saattamaan Jeaniakin Bouilloniin omalla hevosellaan. Hänen hyväntahtoisuutensa ja rohkeutensa olivat ihmeteltävät. Raucourtissa, jossa lavantauti raivosi — baijerilaiset olivat sen sinne tuoneet — oli hänellä sairaita joka talossa ja sitä paitsi oli vielä hänen huostassaan kaksi sairashuonetta, toinen Raucourtissa ja toinen Rémillyssä.
Hänen palava isänmaanrakkautensa ja väkivaltaisuuksien vastustaminen olivat jo kahdesti vieneet hänet vankilaan, mutta kummallakin kertaa oli hän päässyt vapaaksi.
Siksipä hän mielissään naurahteli, kun aamusella tuli hakemaan Jeania, hän iloitsi auttaessaan taas muuatta Sedanin uhria pakoon.
Jeania huolestutti rahakysymys — hän tiesi, ettei Henriettellä ollut liikoja varoja — ja siitä syystä hän suostui ottamaan viisikymmentä frangia lääkäriltä, jotka tämä matkarahoiksi hänelle tarjosi.
Fouchard oli Jeanin lähtiessä erinomaisen kohtelias ja ystävällinen. Hän lähetti Silvinen hakemaan kaksi pullollista viiniä, sillä hän tahtoi juoda heidän kanssansa lasillisen erojaisiksi, toivoen että saksalaiset perinjuurin hävitettäisiin.
Hän oli nyt varakas mies, oli jo toisenkin kolikon pistänyt kirstunpohjalle; hän oli tyytyväinen ja toivoi vain rauhaa — ei tuota toki kauvan enää tarvinne odottaa — ja piti varansa, ettei joutunut mihinkään rettelöihin, sitten kun Dieuletmetsän sissit olivat jälettömiin hävinneet. Olipa hän ollut niinkin anteliaalla tuulella, että Prosperkin oli äskettäin saanut palkkansa — Fouchard ei näet hevillä olisi luopunut hänestä, vaikkeihän sillä Prosperillakaan ollut aikomusta taloa jättää. He kilistivät lasiaan — hän ja Prosper ja kilistipä hän Silvinenkin kanssa. Oli hän välistä ajatellut kosia Silvineä — se oli niin ymmärtäväinen ja ahkera, — vaan mitäpä se olisi hyödyttänyt? Eihän Silvine enää naimisia ajatellut, taloon hän jää ja talossa pysyy vielä sittenkin, kun pikku Kaarlosta on varttunut aika mies, ja hän vuorostaan lähtee sotaan.
Kun hän vielä oli kilauttanut lasiaan lääkärin ja Jeanin ja Henrietten laseihin, virkkoi hän: olkoon onneksenne! Koettakoon jokainen parastaan ja olkoon yhtä tyytyväinen kuin minäkin!
Henriette tahtoi välttämättömästi saattaa Jeania Sedaniin.
Jean oli siviilipuvussa; lääkäri oli lainannut hänelle päällysnutun ja huopahatun.
Päivä paistoi kirkkaasti, lumi narisi jalan alla. He aikoivat ajaa vain suoraan läpi kaupungin, mutta kun Jean kuuli, että översti yhä oli Delaherchessa, ei hän mitenkään saattanut kulkea siitä ohi, samalla hän kiittäisi tehtailijaa kaikesta avusta.
Onneton kaupunki, jossa jokikinen kohta muistutti tappiosta — tuskaa se vain tuotti Jeanille.
He ajoivat Maquakatua ja pysähtyivät tehtaan luo. Koko talo oli säikähdyksissä: Gilberte oli ihan tyrmistynyt, vanha rouva itki, ja tehtailija, joka juuri oli palannut tehtaasta — siellä hän puursi päivät päästään — voivotteli.
Översti oli huoneensa lattialla — kuolleena.
Ikkunat olivat peitossa, lamppu paloi lakkaamatta.
Lääkäri haettiin tuota pikaa, vaan hän ei saanut selvää; ei se ollut sydämmen halvausta, ei verensyöksyä. Översti oli kuollut kuin ukkosen lyömänä, mutta mistä salama tuli, sitä ei tiedetty. Vasta seuraavana päivänä löydettiin lattialta vanhan sanomalehden palanen, jossa kerrottiin Metzin antautumisesta.
— Kuuleppas, sanoi Gilberte Henriettelle, kun herra von Gartlauben äsken meni alas, paljasti hän päänsä kulkiessaan oven ohi, jossa enon ruumis on… Edmund sen näki. Hän on todellakin kunnon mies ja hienotunteinen.
Jean ei ollut koskaan ennen suudellut Henrietteä. Ennenkun hän nousi lääkärin kanssa ajoneuvoihin, tahtoi hän vielä viimeisen kerran kiittää Henrietteä, joka oli hoitanut häntä hellästi kuin sisar ja kohdellut häntä veljenään. Mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan, nyyhkyttäen hän syleili häntä ja suuteli. Henriette oli ihan surun vallassa, hän suuteli myös.
Kun hevonen lähti liikkeelle, kääntyi Jean ja katsoi taakseen. He liehuttivat molemmat ja sopersivat liikutettuina: hyvästi, hyvästi!
Sinä yönä oli Henrietten vuoro valvoa Rémillyn sairashuoneessa. Yö oli pitkän pitkä; taas tuli raivoisa itkunpuuska — hän peitti käsillään silmänsä ja itki, itki hillitöntä itkua.