Sota

by Émile Zola

VII.

Paikalla Sedanin taistelun jälkeen alkoivat molemmat saksalaiset sotajoukot vieriä Pariisia kohti.

Maasin armeija tuli pohjoisesta Marnelaakson läpi ja Preussin kruununprinssin sotajoukko, joka Villeneuve-Saint-Georgesin kohdalla oli mennyt Seinen yli, marssi Versaillesiin sulkemaan kaupunkia etelästä. Kenraali Ducrot, jolle oli uskottu äskettäin muodostetun neljännentoista osaston johto, päätti hyökätä viimeksimainitun sotajoukon kimppuun.

Maurice taisteli uuden rykmenttinsä kanssa — sadannenviidennentoista — metsässä Meudonin vasemmalla puolella, mutta ei saanut lähtökäskyä, ennenkun tappio jo oli silminnähtävä.

Muutamat kranaatit olivat tarpeeksi; kauhea hämminki syntyi zuaavipataljoonassa, jossa oli pelkästään rekryyttiä, toisetkin joukot yhtyivät hurjaan pakoon eivätkä pysähtyneet ennenkun Pariisin vallien suojassa, jossa sekasorto oli täydellinen. Kaikki asemat eteläisissä linnoituksissa menetettiin, viimeinen side, joka Pariisin Ranskaan yhdisti — läntisen rautatien sähkölennätinlanka — katkaistiin samana iltana. Pariisi oli erotettu muusta maailmasta.

Ilta oli Mauricelle äärettömän kamala. Jos saksalaiset olisivat uskaltaneet, olisivat he samana yönä majoittuneet Karuselltorille. Mutta he olivat viisaita, he olivat lujasti päättäneet panna kaiken taitonsa liikkeelle.

Piirittämissuunnitelman pienimmätkin yksityiskohdat oli tarkoin pohdittu ja määrätty: Maasin armeija pohjoisessa Croissysta Epinayn kautta Marneen, kolmas armeija etelässä Chennvièresistä Châtilloniin ja Bougivaliin ja preussiläisten päämaja — kuningas Wilhelm, herra von Bismarck ja kenraali von Moltke — Versaillesissa.

Jättiläismoinen piiritys, jota ei ollut kukaan uskonut, oli nyt toteennäytetty. Kaupunki, joka ympärimitaten oli neljä ja puoli peninkulmaa, jossa oli viisitoista linnoitusta ja kuusi varustusta oli kuni kahleissa. Ja puolustajana oli vain kolmastoista osasto, jonka kenraali Vinoy oli pelastanut, ja neljästoista, jota paraillaan muodostettiin ja jota johti kenraali Ducrot. Yhteensä oli näissä 80,000 sotamiestä, sen lisäksi 14,000 merisotamiestä, 15,000 vapaaehtoista, 115,000 miestä nostoväkeä, puhumattakaan 300,000 kansalliskaartilaisesta, joita oli sijoitettu valleille sinne tänne. Suuri joukko tosin, vaan puuttui tottuneita ja sotakuriin totutettuja. Joukkoja varustettiin ja harjoitettiin; Pariisi oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä.

Kuumeentapaisesti valmistauduttiin puolustautumaan, tiet suljettiin, talot, jotka olivat ampuma-alalla, revittiin, 200 suuriputkista kanuunaa ja 2,500 muuta kanuunaa laitettiin kuntoon, toisia kanuunia valettiin, ja ministeri Dorianin isänmaanrakkaus ja suuret ponnistukset loivat kuin tyhjästä kokonaisen asehuoneen.

Mielet olivat kuohuksissa, viha raivosi myrskynä, sitten kun Ferrièresin keskustelut oli keskeytetty ja Jules Favre ilmoittanut Bismarckin vaatimukset: luovuttaa Elsass, jättää Strassburgin linnue vangiksi ja suorittaa kolme miljaardia vahingon korvaukseksi — yksimielisesti päätettiin, että sodan jatkaminen oli Ranskan elinehto. Vaikkei olisi toivoa hiventäkään, tulisi Pariisin puolustautua, että isänmaa pysyisi hengissä.

Muutamana sunnuntaina syyskuun lopulla lähetettiin Maurice kaupungin toiseen päähän. Uutta toivoa herätti hänessä se, mitä hän näki. Hänestä tuntui niinkuin kansan sydän ja suuri puolustusaate olisivat Châtillonin tappion jälkeen tulleet lähemmä toisiansa. Tuo ennen niin nautinnonhimoinen Pariisi, joka helposti horjahti oikealta tieltä, oli muuttunut, muuttunut edukseen — se oli valmis miehuullisesti kärsimään mitä suurimpia uhrauksia. Muuta ei nähnytkään kuin univormuja; välinpitämättömimmilläkin oli kansalliskaartin merkki. Niinkuin seisahtuu jättiläiskello, josta vieteri on katkennut, niin oli yhtäkkiä pysähtynyt elämä, teollisuus, kauppa — kaikki oli jähmettynyt; yksi ainoa intohimo oli eleillä — halu voittaa.

Se oli ainoa puheenaine, joka sai sydämmet sykkimään ja veren suonissa virtaamaan, kaikkialla siitä puhuttiin, yleisissä kokouksissa, öisin vahdissa ollessa; sama asia keräsi kansaa jalkakäytäville, että tuskin pääsi liikkumaan. Samat harhaluulot täyttivät kaikkien mielet, sama sisällinen kiihotus valtasi koko kansan. Ilmautui jo sairaaloista hermostumista, rutontapaista kuumetta, joka liioitteli sekä pelon että toiveet, ja vähimmänkin syyn sattuessa päästi eläimelliset himot ihmisessä valloilleen.

Marttyyrikadulla Maurice näki tapauksen, joka kokonaan kiinnitti hänen huomionsa: hurjistunut ihmisjoukko hätyytti taloa, jonka yläkerran ikkunasta oli koko yö nähty valoa, ihan varmasti merkkituli preussiläisille, jotka olivat Pariisin yläpuolella Bellevuessa.

Asukkaat, joita rahvas epäili, viettivät kaiket päivät tähystellen katoillaan. Edellisenä iltana olivat he olleet hukuttaa muutaman raukan, joka oli penkille leväyttänyt Pariisin kartan ja tutki sitä.

Mauriceenkin, joka ennen oli ollut niin järkevä, oli tarttunut sama sairaaloinen epäluuloisuus; kaikki, mitä hän oli tähän asti uskonut, horjui. Hän ei enää epäillyt kuten Châtillonin mylläkässä, ettei Ranskan armeija enää koskaan kykenisi urhoollisesti taistelemaan. Hyökkäys Hayhin ja Chevillyyn syyskuun 30 päivänä, taistelu lokakuun 13 päivänä, jolloin nostoväki valloitti Bagneuxin, ja hyökkäys lokakuun 21 päivänä, jolloin hänen rykmenttinsä silmänräpäykseksi oli valloittanut Malmaison-puiston, oli herättänyt eloon hänen itseluottamuksensa, virittänyt toivon, joka ei tarvinnut kuin kipenen syttyäkseen ja palaakseen.

Preussiläiset olivat tosin voittaneet sotajoukon, mutta se oli taistellut urhoollisesti, se voi vielä voittaa. Mutta Mauricea huolestutti tuon suuren Pariisin horjuvaisuus — iloisimmista toiveista se saattoi syöksyä syvimpään alakuloisuuteen ja keskellä voitonhimoaan se pelkäsi pettämistä. Seuraisivatko kenraali Trochu ja kenraali Ducrot keisarin ja marsalkka Mac-Mahonin esimerkkiä? Olisivatko he vain keskinkertaisia päälliköitä ja tietämättään ja tahtomattaan veisivät uusiin tappioihin?

Sama liike, joka oli syössyt keisarikunnan, uhkasi nyt kansallispuolustusta, samat kiihottuneet mielet tahtoivat anastaa vallan pelastaaksensa Ranskan. Jules Favre ja muut hallituksen jäsenet olivat nyt yhtä vastenmieliset kuin ennen Napoleon III ministerineen. Koska he eivät tahtoneet karkoittaa preussiläisiä, ei ollut muuta neuvoa kuin väistykööt niitten tieltä — vallankumouspuolueen — jotka olivat voitostaan varmat, jotka saarnasivat yleistä aseihin tarttumista ja kiihottivat niitä, jotka suunnittelivat miinojen kaivamista ja vihollisen tuhoamista.

Iltasella lokakuun 31 päivää vasten saivat taas epäilykset ja kummalliset houreet Mauricen valtoihinsa. Hän hautoi mielipiteitä, joille ennen olisi nauranut. Miksikäs ei? Eihän tuhmuuden ja rikoksen välillä ollut rajaa. Eikös mahdottominkin toteutunut näinä mullistusten aikoina?

Vihaa ja katkeruutta oli mieleen ihan kasautumalla kertynyt, sitten kun hän Mülhausenin luona oli saanut tiedon Fröschwillerin onnettomuudesta. Sedanin isku oli parantumaton haava, joka pienimmästäkin syystä repeloitui ja vuoti verta. Jokainen tappio oli siinä määrässä häntä tärisyttänyt, että jälki oli kulumaton; ruumis oli riutunut, ajatuskyky heikontunut, sillä päiväkausia oli hän ollut ruuatta, yökausia unetonna — koko elämä oli levotonta, ilkeää unta eikä hän enää tiennyt, elikö hän todellakin vai ei. Järjen valon oli pimentää pelkkä ajatus, että kaikki on auttamattomasti lopussa, uusi isku kaiken perinjuurin tuhoaa; tuo tieteellisesti sivistynyt mies muuttui luonnonlapseksi, jota johti vain vaisto — jota hetkelliset päähänpistot riuhtoivat. Ennen täydellinen perikato kuin lahjaksi ainoatakaan ropoa Ranskan rikkauksista tai sormen leveyttä sen maasta!

Jo ensimmäiset tappiot olivat järkähyttäneet hänen Napoleonin-ihannoimistaan, tuota vienon tunteellista bonapartelaisuutta, jota isoisän sotakertomukset olivat häneen istuttaneet.

Hän ei enää tyytynyt maltilliseen tasavaltaan, hän kallistui jo vallankumouksen väkivaltaisuuksiin, katsoi hirmuhallituksen välttämättömäksi puhdistamaan maata kunnottomista kansalaisista ja pettureista, jotka olivat murhaamaisillaan isänmaan.

Siksipä hän lokakuun 31 päivänä olikin kapinoitsijain puolella, kun tiedot onnettomuuksista seurasivat toistensa kintereillä: Bourgetin menettäminen, jonka vapaaehtoiset niin urhoollisesti olivat valloittaneet 28 päivää vasten yöllä; Thiersin palaaminen Versaillesiin Euroopan pääkaupungeista, joissa hän oli keskustellut kuten väitettiin — Napoleon III:nen nimessä, ja viimein Metzin antautuminen, joka hänestä oli aivan varma, vaikkei huhua vielä oltu varmistettu; se oli viimeinen surmanisku, taas veres ja Sedania häpeällisempi.

Ja kun hän seuraavana päivänä kuuli, mitä Hôtel de Villessä oli tapahtunut, kuinka kapinoitsijat hetkiseksi olivat päässeet voitolle ja hallituksen — kansallispuolustuksen — jäsenet olivat olleet kiinni kello neljään aamuun ja silloinkin ainoastaan mielten yhtäkkinen pyörähdys heidät pelastanut, ja miten kansa ensin oli ollut vihainen heille, mutta sitten pelännyt kapinoitsijain voittavan — silloin hän suri, että kommunistain yritys ei onnistunut. Ehkäpä se sentään olisi pelastuksen tuonut, kun olisi selittänyt isänmaan suuren vaaran, saanut koko kansan aseihin tarttumaan ja herättänyt eloon muinaiset muistot vapaasta kansasta, joka ei tahdo kuolla.

Thiers ei uskaltanut palata Pariisiin, jossa oltiin valmiit juhlavalaistuksella viettämään keskustelujen lakkauttamista.

Marraskuu kului kuumeentapaisessa levottomuudessa. Pieniin kahakoikin ei Maurice osallistunut. Hän oleskeli Saint-Ouen puolella ja pujahti pois niin pian kuin vain pääsi; hän oli niin rauhaton, hän lakkaamatta halusi uutisia.

Pariisi oli yhtä levoton. Kunnallisneuvosten jäsenten vaali näytti laimentaneen valtiolliset intohimot; mutta melkein kaikki valitut kuuluivat äärimmäiseen vasemmistoon — se oli kammottava tulevaisuuden oire. Ja tyynen aikana Pariisi odotti, odotti ja innolla halusi voittoa — pelastusta. Oli kerrassaan epäilemätöntä: preussiläiset saisivat selkäänsä, että tuntuisi.

Valmistuksia oli tehty hyökkäystä varten Gennevilliersin niemellä, se oli katsottu sopivimmaksi paikaksi.

Ääretön oli riemu, kun muutamana aamuna kuultiin iloisia uutisia: Coulmiersissä oli taisteltu, Orléans valloitettu ja Loiren armeija marssi avuksi, se oli jo Etampesin luona — kerrottiin. Kaikki oli kuin puhallettu toisenlaiseksi, ei muuta kuin pistää tovereille kättä Marnen toiselle rannalle.

Kaikki sotavoimat oli koottu, ihan kuin tyhjästä temmattu kolme armeijaa; ensimmäistä, joka oli kansalliskaartin pataljoonista muodostettu, johti kenraali Clément Thomas, toiseksi yhdistettiin kolmas- ja neljästoista osasto ja niihin liitettiin jäännökset muista joukoista, joita koottiin vähän joka paikasta — sitä oli kenraali Ducrotin määrä johtaa suuressa hyökkäyksessä, viimein kolmas — varaväki — jossa oli pelkästään nostoväkeä ja jonka johtajana oli kenraali Vinoy.

Ja Maurice luotti itseensä täydellisesti taistellessaan 115:nen kanssa
Vincennes-metsässä marraskuun 28 päivänä.

Siellä oli toisen sotajoukon kolme osastoa ja kerrottiin, että seuraavana päivänä yhdyttäisiin Fontainebleaun luona Loiren armeijaan. Mutta taas tuli vastoinkäymisiä, tehtiin tavanmukaiset virheet, virran tulvaaminen esti siltaveneitten asettamisen ja järjettömät käskyt myöhästyttivät koko suunnitelman.

Seuraavana yönä 115:des meni ensimmäisenä joen yli, ja kymmenen aikaan Maurice hyökkäsi Champignyyn kovassa luotituiskussa. Hän oli kuin hullu, pakkasesta huolimatta kivääri poltti hänen käsiään. Hänen ainoana toivonansa oli rynnätä eteenpäin, kunnes tapaisi toverit…

Mutta ihan Champignyn ja Bryn edessä tie nousi pystyyn — Coeuillysin ja Villiersin puistoista olivat preussiläiset puolen kilometrin leveydeltä tehneet valloittamattomat linnoitukset. Sepä se oli, johon jokaisen urhoollisuus pirstautui. Kauhu ja epäilys saivat vallan, kolmas osasto oli myöhästynyt, ensimmäinen ja toinen jo pysähtyneet ja puolustivat kaksi päivää Champignya, josta heidän kuitenkin täytyi luopua joulukuun 2 päivää vasten yöllä, kun voitto jäi ratkaisematta.

Sinä yönä majaili sotajoukko taas Vincennes-metsän lumisten puitten suojassa ja Maurice itki maatessaan siinä kasvot routaista maata vasten — jalat olivat jääkönttänä.

Surulliset, synkät päivät — kaikki suurenmoiset ponnistukset turhat! Kauvan oli hyökkäystä valmistettu, tuota vastustamatonta ryntäystä, joka pelastaisi Pariisin — se oli mennyt myttyyn, ja kolmantena päivänä senjälkeen kenraali von Moltke ilmoitti kirjeellisesti, että Loiren armeija oli voitettu ja luovuttanut Orléansin. Rautavyötä kiristettiin, sitä oli mahdoton katkaista.

Mutta vielä epätoivon äärimmäiselläkin partaalla Pariisi näytti voivan vastustaa. Nälänhätä uhkasi. Jo lokakuun keskipaikoilla alkoivat lihavarat vähetä. Joulukuussa ei ollut päätäkään jälellä suurista härkä- ja lammaslaumoista, jotka Boulognenmetsässä olivat kuleksineet. Teurastettiin hevosia.

Ruokavarat — siihen luettuna tilatut jauhot ja vilja — laskettiin neljäksi kuukaudeksi. Kun jauhot loppuivat, täytyi laittaa myllyjä rautatien-asemille.

Polttopuitakin puuttui, niitä oli säästäen pidettävä, sillä elot olivat jauhettavat, leipä paistettava ja aseet valmistettavat.

Ja Pariisi, jota kaasun asemasta siellä täällä valaisi öljylamppu, Pariisi, jossa pakkanen paukkui, että hampaat loukkua löivät, Pariisi, joka vähän väliä niukensi ruisleipä- ja hevosenliha-annoksia — toivoi kuitenkin, puhui Faidherbesta pohjoisessa, Chanzysta Loiren rannoilla ja Bourbakista idässä, ikäänkuin voitonjumala ihmeitä tehden vielä toisi ne kaupunkiin.

Pitkät ihmisjonot, jotka kinoksissa seisoen odottivat leipuri- ja lihapuotien edustalla, kajahuttivat vielä toisinaan riemuhuudon, kun huhu kertoi luulotelluista voitoista. Toivo oli sitkeä — kahta valtavampana se heräsi jokaisen tappion jälkeen ja täytti tuon kärsimyksistä ja nälästä huumautuneen ihmisjoukon. Kun muuan sotilas Château-d'Eaun torilla oli puhunut antautumisesta, olivat ohikulkijat surmata hänet.

Sotajoukon rohkeus ja toivo oli kadonnut, se tunsi lopun lähestyvän ja pyysi rauhaa, mutta asukkaat vaativat vieläkin yleistä sotaan lähtöä, koko kansan rynnäkköä, jolloin kaikki, naiset ja lapsetkin, syöksyisivät preussiläisten kimppuun niinkuin virta, joka äyrästensä yli tulvaa, riuhtasee tieltään kaikki ja jättää puhtaan jälen.

Maurice vetäytyi erilleen kumppaneistaan ja vihasi koko sydämmestään sotilasammattia, joka kahlehti hänet Mont-Valérienin suojaan — toimettomaksi, hyödyttömäksi olennoksi. Hän mietiskeli tekosyitä päästäksensä Pariisiin, jossa hän ajatuksineen eli. Hän viihtyi ainoastaan kansan keskellä, hän tahtoi pakottaa itseänsä toivomaan niinkuin sekin.

Usein hän katseli ilmapalloin lähtöä; niitä lähetettiin pohjoiselta rautatien-asemalta joka toinen päivä, ne kulettivat kirjekyyhkysiä ja tärkeitä tiedonantoja. Kohti synkkää talvitaivasta ne kohosivat ja katosivat; sydäntä vihloi ja kurkkua kuristi, kun tuuli vei niitä saksalaisten puolelle. Paljon oli siten hukkautunut.

Itse hän oli kahdesti kirjoittanut Henriette-siskolleen, vaan ei tiennyt, oliko kumpikaan tullut perille. Maailman humu oli hänet kokonaan kietonut; harvoin hän ajatteli sisartaan ja Jeania. He väikkyivät mielessä rakkaana, kaukaisena muistona. Hän eli suurimman riemastuksen ja synkimmän epätoivon vallassa.

Tammikuun ensi päivinä lisäsi katkeruutta vasemmanpuolisen rannan pommitus. Preussiläisten viivyttelemistä oli hän koettanut selittää ihmisyyden kannalta, koska se vain riippui niistä vaikeuksista, joita piirityksen järjestäminen tuotti. Mutta nyt, kun muuan kranaatti oli surmannut kaksi pikku tyttöstä Val-de-Grâcessa, hän sydämmen pohjasta vihasi ja halveksi noita raakalaisia, jotka tappoivat lapsia ja uhkasivat polttaa museot ja kirjastot.

Ne olivat kauhun päiviä, mutta Pariisi tointui ja oli itsepintainen.

Champignyn onnettomuutta koetettiin paikata Bourgetin puolella, vaan siellä kävi yhtä onnettomasti ja sinä iltana, jolloin tulta tuiskuava tykistö pakotti luovuttamaan Avronylängön, tarttui Mauriceenkin sama raivokas katkeruus, joka valtasi kaikkien mielet.

Suuttumus ja harmi, joka uhkasi syöstä kenraali Trochun ja kansallispuolustuksen johtajat, tuli yhä rajummaksi ja pakotti heitä, jos kohtakin tuiki turhaan, vielä viimeiseen ponnistukseen. Mikseivät suostuneet hyökkäämään kohti kanuunain kitaa, kun 300,000 kansalliskaartilaista hellittämättä sitä vaati, päästäksensä hekin puolestaan vaarasta osalle? Se oli sama raju hyökkäys, jota jo ensi päivistä oli vaatimalla vaadittu: särkeköön sulkunsa Pariisi ja hukuttakoon preussiläiset vuolaaseen ihmisvirtaan.

Heidän täytyi kai myöntyä, niin varmat kuin olivatkin tappiosta: mutta hyökkäykseen vietiin vain, paitsi vakinaisia joukkoja, kansalliskaartin 59 pataljoonaa.

Ja tammikuun 9 päivän aattona oli juhla Pariisissa: ääretön ihmisjoukko tungeskeli kaduilla ja Elyséen kentällä katselemassa, kun rykmentit kulkivat rivittäin, soittokunta etupäässä, ja lauloivat isänmaallisia lauluja. Naiset ja lapset niitä seurasivat, miehet nousivat penkoille ja raivokkaasti huutaen toivottivat heille loistavia voittoja.

Seuraavana päivänä virtasi koko kaupunki Riemuportille ja päätä huimaavia toiveita heräsi jokaisen povessa, kun aamusella saapui tieto, että Montretout oli anastettu. Satumaisia juttuja kerrottiin kansalliskaartin vastustamattomista hyökkäyksistä — preussiläiset oli voitettu — ennenkun se päivä päättyisi, oli Versailles heidän!… Miten kerrassaan masentava olikaan tieto täydellisestä tappiosta, jonka iltahämärä toi tullessaan!

Sillaikana kun vasen kolonna anasti Montretoutin, kiipesi keskusta Buzenvalin puiston muurien yli, mutta toinen muuri esti etenemisen. Oli suvennut, maadunnaisista sateista olivat tiet niin vettyneet, että kanuunia, juuri samoja, joihin Pariisi oli kaikkensa pannut, ei saatu perille. Kenraali Ducrotin johtama oikea kolonna oli myöhästynyt taistelusta ja jäi jälkeen. Sen enempää ei voitu, kenraali Trochun täytyi antaa peräytymiskäsky. Montretout luovutettiin, Saint-Cloud jätettiin, preussiläiset pistivät sen tuleen.

Ja illan tullen, yön pimeten punasi tuo kauhistuttavan komea tulipalo taivaanrannan.

Nyt näki jo Mauricekin, että loppu oli tullut. Neljä tuntia oli hän kansalliskaartilaisten kanssa pysytellyt Buzenvalin puistossa preussiläisten tulen syöttinä. Ja seuraavina päivinä — hän oli silloin Pariisissa — ylisteli hän heidän rohkeuttaan. Kansalliskaarti oli todellakin taistellut urhoollisesti. Tappioon oli epäilemättä syynä päälliköiden typeryys ja petos.

Rivolin kadulla hän kohtasi joukkoja, jotka huusivat: pois Trochu!
Eläköön kommuuni!

Vallankumouksen hankkeet olivat taas vironneet. Uusi kiihotus oli siinä määrin huolestuttava, että kansallispuolustus näki parhaaksi pakottaa kenraali Trochu eroamaan ja nimitti sijaan kenraali Vinoyn.

Samana päivänä kuuli Maurice kansankokouksessa Bellevillessä, jossa hän oli läsnä, uudestaan taas vaadittavan yleistä hyökkäystä. Se oli hurja ajatus, mutta yhtä kaikki sykki hänen sydämmensä rajummin, kun voiton toivo yhä oli niin itsepintaisesti eleillä. Saattoihan ihmeitä toivoa, kun muu ei auttanut. Koko yön hän näki unta mitä ihmeellisimmissä urostöistä.

Kahdeksan päivää kului. Pariisi taisteli kuolemantaistelua, mutta valittamatta. Puodit olivat suljetut, siellä täällä sattui joku jalankulkija, mutta ainoatakaan vaunua ei näkynyt autioilla kaduilla. 40,000 hevosta oli teurastettu ja syöty, nyt oltiin jo niin pitkällä, että koirat, kissat ja rotatkin olivat hinnoissa. Vilja oli lopussa, riisistä ja kaurasta leivottiin mustaa, sitkeää ja vaikeasti sulavaa leipää; ja kuitenkin odottivat loppumattomat ihmisjonot tuntikausia leipurin edustalla osaansa — 300 grammaa.

Naisraukat, jotka päivämääriä saivat liassa ja lumisohjussa seista ja vilusta väristä rankkasateessa, eivät valittavaa sanaa päästäneet, kuin sankarit he kärsivät kurjuutta ja puutetta tuossa suuressa kaupungissa, joka ei antautunut armoille. Kuolevaisuus oli kolminkertaiseksi suurentunut, teaatterit olivat sairashuoneina. Iltaisin olivat nuo suuret, komeat kaupungin-osat pilkkopimeät ja synkät, kuin ruton saastuttamat. Ja hiljaisuuden teki vielä kammottavammaksi piirittäjäin kanuunain lakkaamaton jyminä ja pimeyden kamalammaksi sinne tänne risteilevät kranaatit — synkän harmaa talvitaivas oli kuin tulessa.

Yhtäkkiä — tammikuun 29 päivänä — kerrottiin Pariisissa, että Jules Favre jo pari päivää oli keskustellut herra von Bismarckin kanssa aselevosta, ja yhtaikaa kuultiin, että leipää riitti vain kymmeneksi päiväksi, tuskin niin kauvaksi, että ennätettiin hankkia lisää ruokavaroja. Oli pakko antautua. Se oli kamala totuus, mutta muuta neuvoa ei ollut; Pariisi tyytyi kohtaloonsa.

Saman päivän iltana ammuttiin viimeinen laukaus. Tammikuun 29 päivänä, jolloin saksalaiset olivat valloittaneet linnoituksen, palasi Maurice 115:nen rykmentin kanssa varustuksiin Montrougen puolelle.

Siellä ei ollut hänellä mitään tehtävää, aikaa oli mietiskellä ja tuskitella. Sotakuria oli tuskin nimeksikään, sotilaat vetelehtivät ympäri kaupunkia ja odottivat, milloin pääsisivät kotiinsa. Mauricen mieli oli kiihottunut, hän oli hermostunut, epäluuloinen ja levoton ja kiihtyi vähimmästäkin syystä. Hän luki kiihkeästi vallankumouksellisia sanomalehtiä ja tämä kolmiviikkoinen aselepo, joka oli myönnetty Ranskalle ainoastaan siitä syystä, että se ennättäisi valita kokouksen, joka rauhasta päättäisi, oli hänestä ansa, viimeinen petos. Vaikka vihdoin Pariisi antautuisikin, olisi sotaa jatkettava Loiren tienoilla ja pohjoisessa — hän arveli samoin kuin Gambetta.

Hän ihan raivostui, kun muisti itäarmeijan, jonka oli täytynyt vetäytyä
Sveitsiin hyödyttämättä Ranskaa vähintäkään.

Vaalit saivat mitan kukkurilleen: niinpäs kävi kuin hän oli arvannutkin, maalaispelkurit, jotka eivät antaneet anteeksi Pariisin puolustamista ja halusivat rauhaa, maksoi mitä maksoi, tahtoivat uudistaa yksinvallan, vaikka vihollisen kanuunat vielä maassa jyrisivät.

Thiers oli valittu kahdessakymmenessäkuudessa piirissä ja Bordeauxissa oli toimeenpaneva valta jätetty hänen käsiinsä; mutta Mauricen silmissä hän oli peto, inhottava olento, johon ei voinut luottaa, joka oli valmis vaikka minkälaisiin rikoksiin.

Hän eli alituisessa raivossa; rauha, jonka monarkillinen kokous oli päättänyt, oli hänestä suurin häväistys, mikä koskaan on Ranskan osaksi tullut. Hän ihan sähisi vihasta, kun ajatteli kovia ehtoja — viisimiljaardia sotakuluista, Metz ja Elsass menetetty, — Ranskan varat ja Ranskan veri oli tuosta ammottavasta, parantumattomasta haavasta virrannut.

Helmikuun viime päivinä Maurice päätti karata.

Muutamassa rauhansopimuksen pykälässä sanottiin, että Pariisissa taistelevilta sotilailta aseet riisuttaisiin ja heidät laskettaisiin pois.

Hän ei sitä odottanut; sydänhän se halkeisi, jos hänen täytyisi jättää sankarikaupunki, jonka ainoastaan nälkä oli taivuttanut — ja hän katosi rykmentistään, vuokrasi Ortieskadun varrelta, korkealta kuusinkertaisen talon ylimmästä kerroksesta pienen, kalustetun huoneen, josta näki kaupunkia Tuileriesta Bastiljeen asti, katon katossa kiinni aivan loppumattomasti.

Muuan hänen entisistä ylioppilastovereistaan lainasi hänelle sata frangia. Muuten hän heti muutettuaan kirjoittautui kansalliskaartiin, ja kolmenkymmenen soun palkalla hän sentään tulisi toimeen.

Hän kauhistui, kun ajatteli hiljaista, tyyntä maalaiselämää. Ja häntä ihan suututtivat Henrietten kirjeet — heti kun aselepo päätettiin, hän kirjoitti sisarelleen — joissa hän pyytämällä pyysi veljeään Rémillyyn lepäämään. Hän kieltäytyi tuota tuonnemmaksi, ainakaan hän ei tulisi, ennenkuin preussiläiset oli poistettu.

Hän eli yhä joutilaana, kuumeentapainen kiihotus kasvoi päivä päivältä. Ei hän enää nälkää nähnyt, mielihyvällä oli hän ensimmäisen vehnäleivän syönyt. Pariisissa, jossa ei ollut koskaan viinin eikä konjakin puutetta, elettiin kuin viimeistä päivää, juoppous sai vallan.

Mutta se oli vieläkin vankila: porttia vartioivat saksalaiset ja vapaata liikkumista haittasivat kaikenmoiset muodollisuudet. Ei ollut mitään työtä, ei mitään tointa, elämä oli vielä seisauksissa; asukkaat odottivat, odottivat toimetonna eivätkä mihinkään ryhtyneet; se vaikutti herpaavasti, se viimein siveellisesti turmeli kansaa — ja kevät teki tuloaan ja aurinko paistoi kirkkaasti.

Piirityksen kestäessä oltiin edes sotapuuhissa, ruumista raukasi ja aivot tekivät työtä; nyt olivat kaikki läpilaiskoja, vaipuivat täydelliseen haluttomuuteen, ja se oli sitäkin vaarallisempaa kun he olivat kerrassaan erotettuna muusta maailmasta.

Maurice vetelehti niinkuin muutkin aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja hengitti tuota hulluuden saastuttamaa ilmaa, jota rahvas kuukausmääriä oli huokunut. Rajaton vapaus täytti hävityksen mitan. Hän luki sanomalehdet, kävi kansankokouksissa, kohautti joskus olkapäitään, kun mielestään mentiin liian pitkälle, mutta palasi kotiin pää täynnä kapinallisia mietteitä, valmiina ryhtymään vaikka mihin puolustaakseen sitä, joka hänestä oli totta ja oikeaa. Ja pienessä huoneessaan, josta hän näki koko Pariisin, uneksi hän vielä voitoista ja luulotteli, että Ranska ja tasavalta olisivat pelastettavissa, niin kauvan kun rauhaa ei oltu solmittu.

Maaliskuun 1 päivänä oli preussiläisten määrä marssia Pariisiin; kirouksia ja vihanhuutoja kohosi jok'ikisen rinnasta.

Maurice ei käynyt ainoassakaan kansankokouksessa, jossa ei olisi vaadittu lainsäätäjäkokousta ja Thiersiä edes vastaukseen siitä häpeästä, josta he eivät olleet kaupunkia suojelleet.

Muutamana iltana hän itsekin sai sananvuoron ja huusi, että Pariisi valleilleen ennen kuolkoon, ennenkun lasketaan ainoatakaan preussiläistä kaupunkiin.

Oli aivan luonnollista, että kapina puhkeaisi vastustamattomaksi kaupungissa, jonka asukkaat kuukausmääriä olivat kärsineet ja nähneet nälkää ja nyt toimettomina ajelehtivat, epäluuloisina ja peloissaan. Sama seikka on huomattu aina pitkällisten piiritysten jälkeen; kun ylenmäärin innostunut isänmaanrakkaus ei vie toivotuille perille, muuttuu se kostoksi ja kaikkea tuhoavaksi haluksi.

Keskustoimikunta, jonka kansalliskaartin valitsijamiehet olivat valinneet, oli äskettäin jyrkästi vastustanut aseitten riisumista. Bastiljentorilla oli sitten ollut suuri kokous, jonne ihmisiä äärettömästi virtasi, ja jossa punaiset liput liehuivat ja tulisia puheita pidettiin; muuan poliisiraukka, joka sinne oli sortunut, sidottiin lautaan, viskattiin jokeen ja kivitettiin kuoliaaksi.

Kaksi päivää senjälkeen, yöllä helmikuun 26 päivää vasten, heräsi Maurice hälyytykseen ja metakkaan; Batignollesin katua pitkin kulki miehiä ja naisia joukottain ja veti kanuunia. Paikalla kun hän vain kuuli, että kansa oli anastanut kanuunat Wagramin torilta, ettei hallitus saisi niitä jättää preussiläisille, oli hän itsekin kahdenkymmenen muun kanssa kanuunaa kiskomassa. Niitä oli sataseitsemänkymmentä; hevosia puuttui, toiset niitä vetivät köysillä, toiset työnsivät; Montmartren kunnaalle niitä hinattiin sellaisella hurjalla riemulla kuin olisivat he olleet raakalaiskansaa, joka pelasti jumaliaan.

Maaliskuun 1 päivänä preussiläiset ottivat haltuunsa Elyséen kentän ja sen lähiseudut. Pariisi oli silloin aivan hiljaa, liikkumatta, kadut olivat autiot ja huoneet suletut; koko kaupunki oli kuin kuollut, suruharsoon peittynyt.

Kaksi viikkoa kului. Maurice ei enää tiennyt, miten aika kului, hän odotti odottamistaan jotain hirveätä, hän ei itsekkään tiennyt mitä, mutta hän tunsi sen ikäänkuin ilmassa.

Rauha oli lopullisesti solmittu; lainsäätäjä-kokous muuttaisi Versaillesiin maaliskuun 20 p:nä. Mutta Mauricesta ei ollut kaikki sillä hyvää, hän odotti vielä koston kamalaa hetkeä.

Kun hän maaliskuun 13 päivän aamuna nousi, sai hän Henrietteltä kirjeen, jossa hän taas pyysi ja toivoi häntä luokseen Rémillyyn, uhkailipa itse tulla Mauricea hakemaan, jos hän liian kauvan hänellä odotuttaisi. Sitten hän kertoi Jeanista, ja että Jean jo joulukuun lopulla oli lähtenyt Rémillystä yhtyäksensä pohjoisarmeijaan, ja miten hän kauvan oli huonona sairastanut kuumetta muutamassa Belgian sairaalassa. Vasta edellisellä viikolla hän oli kirjoittanut ja ilmoittanut lähtevänsä Pariisiin taistelemaan taas, niin heikko kun vielä olikin. Henriette pyysi vielä veljeänsä antamaan tarkkoja tietoja Jeanista, niin pian kun häntä tapaisi.

Kirje kädessä vaipui Maurice unelmiinsa. Henriette, Jean — hänen rakas sisarkultansa, hänen veljensä, jonka kanssa oli yhdessä kärsinyt ja kestänyt! Hyvä jumala — kuinka kaukana hän oli heistä! Kuinka vähän hän oli heitä ajatellut, sitten kun myrsky oli ruvennut riehumaan rinnassa! Mutta koska sisar kirjoitti, ettei hän ollut saanut Jeanille hänen osotettaan, päätti hän jo samana päivänä tiedustella häntä sotatoimistoista.

Tuskin oli hän tullut Saint-Honorén kadulle, kun tapasi kaksi toveriaan samasta pataljoonasta ja ne kertoivat hänelle, mitä yöllä ja aamupuhteella oli tapahtunut Montmartrella. Ja juoksujalassa kaikki kolme lähtivät katsomaan, miten asian laita oikeastaan oli.

Hyvä jumala! mitä tunteita risteilikään Mauricen sydämmessä sinä päivänä — maaliskuun 18:na! Sittemmin ei hän tarkasti muistanut, mitä oli sanonut tai tehnyt. Ensin oli hän hurjistuneena syössyt Montmartren-kunnaalle, josta sotajoukko oli ennen päivänkoittoa yrittänyt anastaa kanuunat, että saisi Pariisin riisumaan aseet.

Kaksi päivää sitten oli Thiers palannut Bordeauxista ja varmaankin tarkoin miettinyt tuota hyökkäystä, että yhdellä iskulla saisi voiton ja lainsäätäjäkokous Versaillesissa voisi pelkäämättä julistaa yksinvallan Ranskaan.

Yhdeksän aikana oli Maurice Montmartren kunnaalla, häntä kiihottivat kertomukset voitosta, sotajoukkojen salakähmäisestä tulosta, hevosten viipymisestä — jollaikana kansalliskaarti ennätti taisteluun varustautua — hän riemuitsi kuullessaan, että sotamiehet eivät uskaltaneet ampua naisia ja lapsia, vaan käänsivät pyssynsä poispäin ja mielistelivät kansaa.

Sitten hän harhaili ympäri kaupunkia, ja jo kahdentoista aikana hän käsitti, että kommuuni oli valloittanut Pariisin ilman taistelua. Thiers ja ministerit olivat paenneet ulkoasiainministeristöstä, jonne he olivat kokoutuneet, koko hallitus oli rientänyt Versaillesiin, 30,000 miehen suuruinen sotajoukko oli siinä kyydissä viety pois, että enemmän kuin 5,000 oli jäänyt Pariisin kaduille.

Puoli kuuden seuduissa hän muutamassa kadunnurkassa levollisena kuunteli hurjistuneitten yltiöitten kertovan kenraali Lecomten ja kenraali Clément Thomasin murhasta. Vai kenraalit! Hyvässä muistissa olivat Sedanin kenraalit, kunnottomat, itsekkäät, nautinnonhimoiset raukat! Yhtä enemmän tai vähemmän — samapa se!

Loppupäivä kului samallaisessa huumauksessa ja kuumeessa — hän ei erottanut enää oikeata väärästä. Kapina kiihtyi kiihtymistään, katukivetkin näyttivät yhtyneen — yht'äkkiä se sai voiton ja jo kymmenen aikaan jätettiin Hôtel de Ville keskustoimikunnan jäsenille, jotka tuskin itsekään vielä uskoivat olevansa sen haltijoita.

Mutta yhden seikan Maurice selvästi muisti: miten hän kohtasi Jeanin.

Jean oli ollut kolme päivää Pariisissa, hän oli tullut sinne ihan rahattomana, voimattomana ja väsyneenä, kova kuume oli kaksi kuukautta pitänyt häntä muutamassa Brysselin sairashuoneessa. Onneksi oli hän heti tultuaan tavannut 106:nen rykmentin entisen kapteenin — Ravaudin — ja kirjoittautunut uuteen 124:teen rykmenttiin, jota sama kapteeni johti. Hän oli taas saanut korpraalikaluunansa ja oli juuri ikään viimeisenä lähtenyt Prince-Eugènen kasarmista osastoineen ja oli menossa Seinen vasemmalle rannalle —jonne koko sotajoukko kokoutuisi — kun suuri ihmistungos Sain-Martinin kadulla esti häntä liikkumasta ja uhkasi riisua aseet.

Levollisena hän pyysi, että antaisivat hänen olla rauhassa, eihän heillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, hän täyttää, mitä on käsketty, eikä tee kellekkään mitään pahaa.

Mutta yhtäkkiä hän kuuli jonkun hämmästyneenä huudahtavan — Maurice syleili häntä raivoisasti ja suuteli poskelle.

— Mitä? Sinäkö se olet! Sisareni kirjoitti sinusta … ja minä aioin juuri tänä aamuna tiedustella sinua sotatoimistoista.

Kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia.

— Voi, rakas ystävä, miten iloinen olen, että tapasin sinut!… Minäkin olen sinua etsinyt … mutta mistäpä olisin saanut sinut käsiini tässä onnettoman suuressa kaupungissa.

Rahvas melusi ja nauroi. Maurice kääntyi heihin.

— Kuulkaa kansalaiset! Tämä on siivoa väkeä, minä vastaan heistä!

Hän tarttui ystävänsä kumpaankin käteen ja sanoi hiljaa: nythän sinä tulet meidän kanssamme … niinhän?

Jean oli hyvin hämmästynyt.

— Teidän kanssanne … mitä sinä tarkoitat?

Ja tuokion hän kuunteli, miten Maurice soimasi hallitusta ja sotajoukkoa, miten hän muistutti, mitä oli kärsitty, ja selitti, että nyt vihdoinkin oli päästy kukoksi linnaan, nyt saisivat kaikki kunnottomat nahjukset ansaitsemansa rangaistuksen ja tasavalta olisi pelastettu.

Ja mitä tarkemmin hän kuunteli ja koetti käsittää ystävänsä mielipiteitä, sitä levottomammaksi hän tuli ja katse synkistyi.

— Ei, hyvä ystävä — en minä tule teidän kanssanne, koska teillä on sellaista tekeillä… Kapteenin käsky on, että veisin joukkoni Vaugirardiin ja sinne olen nyt menossa. Vaikka piru itse koettaisi minua estää, menen sittenkin. Sehän on ihan luonnollista, ja senhän sinä kyllä hyvin käsität.

Hän naurahti ja lisäsi: mutta tule sinä sen sijaan meidän kanssa.

Maurice päästi hänen kätensä ja viittasi vastenmielisesti.

Ja siinä seisoivat he kaksi, silmä silmää vasten, toinen saman mielettömyyden kiihottamana, joka oli valtaansa saanut koko Pariisin, saman pahennuksen, joka oli entisaikaisia kylvöjä ja jonka tuhoatuottavan sadon korjaaminen oli tullut viimeisen hallituksen osaksi; toinen voimakkaana ja tervejärkisenä, kaikesta tietämätönnä, sillä hän oli kasvanut kaukana elämän touhusta, tehnyt työtä ja säästänyt niinkuin kaikki vertaisensa. Ja he olivat sittenkin veljekset, heitä yhdisti vahva side ja kipeästi jo heihin koski sekin, kun kansantungos siinä heidät yht'äkkiä erotti.

— Hyvästi, Maurice!

— Hyvästi, Jean!

19:s rykmentti tuli syrjäkadulta ja kansan täytyi väistyä jalkakäytäville. Metakka syntyi uudestaan, mutta kukaan ei uskaltanut ehkäistä sotilasten kulkua, sillä niitä johtivat upseerit.

124:nen pieni osasto pujahti sen mukana.

— Hyvästi, Jean!

— Hyvästi, Maurice, kohta tavataan!

He katsoivat vielä toisiinsa, heidän täytyi tyytyä kohtaloon, joka erotti heidät — mutta sydämmet olivat eroamattomat!

Seuraavina päivinä Maurice unohti kaikki, hetken mullistukset tempasivat hänet mukaansa.

Kun 19 päivän aamu koitti, ei Pariisissa ollut minkäänlaista hallitusta; hämmästyneenä kuultiin, että yöllä olivat ministerit, virastojen jäsenet ja sotajoukko paenneet Versaillesiin. Ja kun maaliskuun ilma oli mitä herttaisin oli koko Pariisi liikkeellä — katselemassa katusulkuja — olihan nyt sunnuntai.

Suuri valkoinen kirjoitus sisälsi keskustoimikunnan maltillisen julistuksen, jossa kansaa kutsuttiin kokoon yhteiskunnallisia vaalia varten. Ihmeteltiin vain sitä, että sen allekirjoittajat olivat tuiki tuntemattomia.

Kommuunin aamu sarasti; Versailles oli saanut Pariisin vastustajakseen, Pariisin, jossa suuttumus ja viha kuohui, ja mitenkäs olisi muuten voinut ollakaan, sillä oli kärsitty niin paljon — ja syy oli hallituksen.

Täydellinen laittomuus oli vallalla. Turhaan kokivat eri piirien pormestarit hieroa sovintoa; keskustoimikunnan vaatimukset olivat kohtuulliset — se ei näet ollut ihan varma kansalliskaartista, liittolaisestaan.

Muutamat laukaukset, joita oli ammuttu Vendôme-torille kokoutuneeseen rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja ne uhrit, joitten veri punasi katukiviä, herättivät ensimmäiset kauhun väristykset kaupungin asukkaissa.

Voitollisina valloittivat kapinalliset ministerien asunnot ja kaikki virastot — mutta Versaillesissa oltiin vihaisia ja pelättiin. Häthätää kokosi hallitus sotajoukon torjuakseen hyökkäystä, jota se odotti. Pohjois- ja Loiren-armeijan parhaat voimat paluutettiin tuota pikaa, kymmenessä päivässä oli jo koossa 80,000 miestä, ja rohkeus kasvoi siinä määrin, että jo huhtikuun 2 päivänä anastettiin liittoutuneilta Puteaux ja Courbevoie.

Vasta seuraavana päivänä muisti Maurice — hän oli pataljoonansa kanssa menossa Versaillesta valloittamaan — muisti ystävänsä surullisen katseen ja hänen alakuloinen, vakava äänensä soi vielä hänen korvissaan.

Versaillesin joukkoin hyökkäys oli hämmästyttänyt ja suututtanut kansalliskaartia. Ani varhain aamusella oli kolme kolonnaa — noin 50,000 miestä — marssinut Bougivalin ja Meudonin kautta vangitsemaan monarkillista kokousta ja Thiersiä, murhaajaa.

Siinä se nyt oli se yleinen hyökkäys, jota piirityksen kestäessä oli vaatimalla vaadittu.

Maurice oli levoton: missä oli Jean. Näkisikö hän ystävänsä vihollisen puolella vai löytäisikö hänet kentältä jo kangistuneena.

Mutta tappio tuli yhtäkkiä, hänen pataljoonansa oli tuskin ennättänyt Bergeresin-ylängölle, pyrkien Rueiliin, kun kranaattia tuli tuiskuna Mont-Valérienista ja teki puhdasta jälkeä riveissä. Hirmuinen hälinä syntyi, muutamat luulivat linnoituksen olevan toverien hallussa, toiset taas, että päällikkö oli luvannut olla ampumatta. Kauhistuneena pataljoonat hajautuivat ja pakenivat Pariisiin, mutta kenraali Vinoy hyökkäsi etujoukon kimppuun ja se sai surmansa Rueilissa.

Maurice oli pelastunut verilöylystä, taistelun humu oli saanut hänet pois suunnilta. Sellainenko oli hallitus, joka oli luvannut valvoa lakia ja oikeutta, sellainenko, ettei kyennyt muuhun kuin tappioihin, kun oli preussiläisiä vastustettava? Mistä sitten utautui silloin kunto ja rohkeus, kun oli kysymys Pariisista? Ja Saksan sotajoukot, jotka olivat majoittuneet Saint-Denisin ja Charentonin välille, saivat koreata katsella, saivat nähdä, miten ranskalaiset surmasivat toisiaan! Kaunis kunnia!

Siksipä hän ehdottomasti hyväksyi ensimmäiset väkivaltaisuudet: kaduille ja torille oli rakennettu sulkuja, panttivangit, arkkipiispa, papit ja entiset virkamiehet oli vangittu.

Julmuudet alkoivat puolella ja toisella. Versaillesissa ammuttiin vankia, Pariisissa päätettiin jokaista heikäläistä kohti teloittaa kolme panttivankia, ja se vähä, joka Mauricen järjestä enää oli tallella kaiken kauhun ja kärsimyksen perästä, hävisi kuin tina tuhkaan tuossa raivoavassa tuulispäässä, joka punoi kaikki hirvittävään sekamelskaan.

Kommuuni oli hänestä koston enkeli ja vapautuksen haltija, jonka miekka kosti ja tuli puhdisti.

Hän ei ollut oikein selvillä, kentiespä ne vain olivat vanhoja muistoja kouluajoilta, muistoja vapaista kaupungeista, rikkaista liittovalloista, jotka säätivät lakia maailmalle.

Jos Pariisi voittajana pääsisi taistelusta, niin se muodostaisi uuden Ranskan, jota oikeus ja vapaus ohjaisi, se loisi uuden yhteiskunnan, jossa ei olisi hiventäkään jälellä vanhasta mädännyksestä.

Vaalin tulos oli häntä suoraan sanoen — vähän hämmästyttänyt: tuon suuren tehtävän oli kommuuni uskonut omituiselle hallitukselle — siinä oli maltillisia, vallankumouspuoluelaisia ja sosialistia. Hän tunsi monta niistä, mutta hänestä ne olivat korkeintain keskinkertaisia. Mitenkähän siinä käypi? Näinköhän vain voivat sovussa työskennellä, kun jäsenet ovat niin perin erimielisiä?

Mutta sinä päivänä kun kommuuni juhlallisesti laillistutettiin Hôtel-de-Villen torilla, kun kanuunat jyrisivät ja punaiset liput liehuivat, sinä päivänä hän koetti unhottaa kaikki; rajaton toivo täytti sydämmen. Epäilyksen aika oli ohi, toivorikkaana kajasti tulevaisuus keskellä intoilemista ja valhetta.

Koko huhtikuun Maurice taisteli Neuillyn puolella. Kevät tuli aikaiseen, sireenit olivat täydessä kukassa, vihannat nurmikot taistelukenttinä — kansalliskaartilaiset koristivat pyssynsä kukkakiehkuroilla kun iltaisin kotiin palasivat.

Versaillesiin oli kerätty niin paljon sotamiehiä, että niistä oli voinut muodostaa kaksi sotajoukkoa, toista, hyökkäysarmeijaa, johti marsalkka Mac-Mahon, toista — apuväkeä — kenraali Vinoy.

Kommuunilla oli puolestaan 100,000 miestä nostoväkeä kansalliskaartissa ja miltei saman verran kaupunkia puolustamassa, mutta sotakuntoisia oli niistä korkeintaan 50,000.

Versailleslaisten hyökkäyssuunnitelma selvisi päivä päivältä: Neuillyn jälkeen he anastivat Béconin linnan ja Asnièresin saadakseen joukkonsa lähemmä kaupunkia; he näet aikoivat tunkeutua Pariisiin Point-du-Juoria myöten niin pian kun vain saisivat haltuunsa vallin sillaikana kun sekä Mont-Valérien että Issyn linnoitus koettelevat voimiaan. Mont-Valérien oli heidän, nyt oli anastettava Issy, jota valloittaessaan he käyttivät preussiläisten vanhoja varustuksia.

Huhtikuun puolivälistä ei kanuunilla ja kiväärillä ampuminen ollut tauonnut. Levailloisissa ja Neuillyssä taisteltiin yötä päivää.

Suuria, raskaita kanuunia kuletettiin edes takaisin pitkin rautatietä ja niillä ammuttiin Asnièresiä, yli Levalloisin. Mutta Vanvesin ja varsinkin Issyn piiritys oli niin raivoisaa, että ikkunat Pariisissa helisivät samoin kuin piirityksen kuumimpana aikana. Ja toukokuun 9 päivänä jäi Issy auttamattomasti Versaillesin armeijan käsiin, — kommuunin päivät olivat luetut, pelko sai aikaan mitä hurjimpia päätöksiä.

Maurice hyväksyi yhteishyvän valiokunnan määräämisen.

Isänmaalliset muistot elähyttivät häntä. Olihan nyt hetki tullut, tarmokkaat toimenpiteet pelastaisivat isänmaan!

Yksi ainoa väkivaltaisuus häntä pahoitti: Vendômepatsaan särkeminen; kenties se oli lapsellista, mutta hän luuli vielä kuulevansa isoisän kertovan Marengosta, Austerlitzista, Jenasta, Eylausta, Friedlandista, Wagramista, Moskovasta, noista urotöistä, jotka vieläkin häntä innostuttivat.

Mutta oikeutta ja kohtuutta se vain oli, kun Thiers murhaajan asunto revittiin ja vakuutena säilytettiin panttivangit. Silloin kun Versailles pommitti Pariisia ja sen kranaatit ruhjoivat talot ja surmasivat naisia ja lapsia.

Kamala hävityksenhalu sai hänessä vallan, sillä hänen kauniit unelmansa hupenivat, sulivat kuin jää kiehuvaan veteen.

Jos kerran veri vain tukahuttaa koston, niin on parasta, että maa siinä patusessa paikassa halkeaa ja nielee kaikki — ehkäpä sitten raunioista ilmestyy uusi elämä, uusi yhteiskunta!

Ennen sortukoon Pariisi ja palakoon äärettömänä roviona, ennenkun paheet ja kurjuus uudestaan pääsevät valtaan, ennenkun vanha mädännyt yhteiskunta palaa julkeuksineen ja valheellisuuksineen!

Ja hän näki kamalan unen. Jättiläiskaupunki oli tuhkaläjänä, — savuavia kekäleitä Seinen molemmilla rannoilla; haava oli ummessa, tuli oli sen parantanut, se hävityksen kauhistus ei vertaistaan löydä — uusi kansa tulisi entisen sijaan.

Huhut häntä taas yhä enemmän ja enemmän kiihottivat: kokonaisten kaupungin-osain alle oli ruutihautoja kaiveltu, holvihaudat ruutia täynnä, kaikki yleiset rakennukset valmiina ilmaan räjäytettäväksi, sähkölangat yhdistivät johtoja, kipuna vain ja — kaikki syttyisi samassa silmänräpäyksessä, kaikkialla oli äärettömiä varastoja tulenarkoja aineita, varsinkin lamppuöljyä, — koko kaupunki olisi yhtäkkiä aavana tulimerenä.

Kommuuni oli pyhästi vannonut, ettei ainoakaan Versaillesin sotilaista pääsisi kaupungissa katusulkuja etemmäksi — kadut avaisivat kitansa, rakennukset romahtaisivat maahan, Pariisi häviäisi tuleen ja nielisi kononaisen maailman.

Tahdotonna antautui Maurice tuon surullisen unelman valtaan, hän ei ollut tyytyväinen kommuuniin. Hän ei luottanut sen johtaviin miehiin, hän huomasi, että se oli voimaton, siinä oli liian erilaisia aineksia; mitä suurempi oli uhkaava vaara, sitä nurinpäisemmät, sekavammat sen toimet.

Kaikista yhteiskunnallisista parannuksista, joita se oli luvannut, ei se niin ainoaa ollut saanut toimeen ja jotenkin varma sai olla, ettei se mitään pysyväistä jälkeensä jätä, kun sen päivät ovat päättyneet. Mutta pahinta oli kuitenkin epäsopu ja kateus jäsenten kesken ja epäluulo, joka haittasi ja esti kaikkea työntekoa.

Monet — varsinkin maltilliset — olivat niin levottomat etteivät enää käyneet kokouksissa. Toisia olot pakottivat, mutta kaikki he pelolla ja vapistuksella odottivat, läpäistäisiinkö ilman satunnaista diktaattoria, sillä nyt oltiin sillä asteella, jolloin vallankumouksen eri puolueet perinjuurin hävittävät toisiansa pelastaakseen isänmaata. Epäluulo oli ensin kohdannut Cluzeretia, sitten Dombrowskia — ja nyt oli Rosselin vuoro. Ei edes Delescluze, joka oli nimitetty sotaministeristön siviilijäseneksi, voinut mitään, niin suuri kuin hänen vaikutusvaltansa muuten olikin.

Suuri yhteiskunnallinen voimanosotus, josta oli uneksittu, meni myttyyn, sillä ne miehet, joitten oli määrä panna se toimeen, olivat voimattomat ja menettivät hetki hetkeltä kaiken vaikutuksen, kunnostautuivat vain siksi, että epätoivoissaan tekivät tuhmuuksia.

Pariisikin jo kauhistui. Ensin se oli ollut vihainen Versaillesille, — nyt se ei enää kärsinyt kommuunia. Pakollinen sotapalvelus, asetus, joka määräsi kaikki neljääkymmentä vuotta nuoremmat miehet aseihin, oli suututtanut rauhallisia kansalaisia ja seurauksena oli pakeneminen. Moni pujahti valepuvussa ja väärällä passilla Saint-Denisin ohi taikka pimeinä öinä hinautui köysiä ja tikapuita myöten linnoitusten kaivantoihin ja pujottelihe sitä tietä karkuun.

Varakkaat olivat jo aikoja sitten menneet maisenmatkojaan. Ei yksikään tehdas ollut vielä oviaan avannut. Ei ollut ainoatakaan kauppaa, ei minkäänlaista työtä; jokainen vetelehti joutilaana tuskallisena odottaen asiain lopullista selvenemistä. Ja kansa eli edelleenkin kansalliskaartin palkasta, noista kolmestakymmenestä sousta, jotka nykyjään maksettiin pankin suorittamista miljooneista, — kolmestakymmenestä sousta, joissa kapinan varsinainen yllytin piilikin. Kokonaisia kaupunginosia oli tyhjänä, puodit sulettuina, liike kuollutta.

Toukokuu oli kulumassa, kevätaurinko valaisi autioita katuja, joilla toisinaan kohtasi surusaaton, kun liittoutuneet saattoivat kapinan uhria hautaan, pappia ei ollut, punaiset liput peittivät ruumiskirstun, ja saattomiehillä oli kädessä jäkkäräseppeleitä.

Kirkot olivat kiinni, mutta iltaisin ne muuttuivat kokoushuoneiksi.
Muita sanomalehtiäkään ei saanut ilmestyä kuin vallankumouksellisia.

Pariisi oli hävitetty, tuo uomi kurja Pariisi, joka vallankumouksen pääkaupunkina ei suvainnut monarkillista kokousta ja joka kammoi kommuunia ja halusi vapautua siitä. Kamalia kertomuksia kulki suusta suuhun: panttivankia vangittiin ja teloitettiin joka päivä, tynnörittäin oli ruutia kaadettu likaviemäreihin, joissa yötä päivää seisoi miehiä, tulisoihdut kädessä, valmiina räjäyttämään ilmaan koko kaupungin.

Maurice ei ollut koskaan ollut juoppo, mutta yleinen juoppouden himo tarttui häneenkin. Kun oli hänen vahtivuoronsa taikka kun hän istui vahtituvassa, otti hän ryypyn konjakkia tai enemmänkin eikä paljon sietänyt, ennenkun oli juovuksissa.

Juoppous oli muuttunut rutoksi, se oli ensimmäisen piirityksen perintöä, joka nyt toisen aikana tuli monta vertaa kauheammaksi. Rahvas, jolla tuskin oli leipää, vaan viiniä ja konjakkia yltä kyllin, oli oppinut juomaan ja päihtyi nyt pienimmästäkin tilkasta.

Sunnuntaina toukokuun 21 päivänä tuli Maurice ensi kerran elämässään juopuneena kotiin Ortieskadulle, jossa hän toisinaan vietti yönsä. Hän oli koko päivän ollut Neuillyssä, ampunut ja juonut toverien kanssa, päästäksensä tavattomasta väsymyksestään, joka oli painaa hänet maan alle. Vaistomaisesti hän oli hoiperrellut asuntoonsa ja heittäynyt vuoteelleen, ei hän ollenkaan tiennyt, mitä oli tehnyt ja miten palannut. Aurinko oli jo väki korkealla, kun hän seuraavana aamuna heräsi hälyytykseen ja rummun pärinään.

Edellisenä iltana oli muuan portti Point-du-Jourin luona ollut vartioimatta ja siitä olivat Versaillesin sotajoukot ilman pienintäkään vastusta tunkeutuneet Pariisiin.

Maurice pukeutui nopeasti, heitti kiväärin olalleen ja riensi ulos. Kadulla hän kohtasi joukon tovereitaan, jotka kertoivat hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, mutta he puhuivat niin sekavasti, ettei hän heitä paljon ymmärtänyt.

Kymmenen päivää olivat Mont-Valèrien ja Issyn linnoitus pommittaneet valleja, eikä asema Saint-Cloudin portin luona ollut enää puolustettavissa; seuraavana päivänä oli aikomus tehdä lopullinen rynnäkkö. Mutta viiden seuduissa huomasi muuan ohikulkija että portti oli vartioimatta, hän viittasi sotamiehille piirityskaivannossa, jotka olivat tuskin viidenkymmenen metrin päässä.

Paikalla marssi siitä kaupunkiin 37:nen linjarykmentin kaksi komppaniiaa. Kintereillä seurasi kenraali Douayn johtama neljäs osasto. Koko yön virtasi toinen joukko toisen perästä samaa tietä. Kello seitsemän tuli Vergén osasto Grenellesillalle ja siitä aina Trocadéroon asti. Kello yhdeksän kenraali Clinchamp anasti Passyn ja la Muetten. Kello kolmen aikaan aamusella majoittui ensimmäinen osasto Boulognenmetsään, Bruatin osasto meni samalla aikaa Seinen yli valloittamaan Sèvresporttia helpottaakseen siten toisen osaston pääsyä, jonka kenraali de Cisseyn johdolla oli määrä tuntia myöhemmin miehittää Grenellen kaupunginosa. 22 päivän aamuna oli siis Versaillesin armeija saanut haltuunsa Trocadéron ja la Muetten oikealla rannalla ja Grenellen vasemmalla ja kommuuni oli niin hämmästyksissään, suutuksissaan ja pyörällä, ettei kyennyt mihinkään, se syytti petosta ja oli ihan hurjissaan, sillä sen valta oli päivän selvästi lopussa.

Kun Maurice vihdoinkin sai selville, mitä oli tapahtunut oli hänen ensimmäinen ajatuksensa: nyt on kaikki lopussa — ei enää muuta kuin ammuttaa itsensä.

Mutta hätäkelloja soitettiin yhtmyötään, rummut pärisivät, naiset ja lapsetkin valmistivat katusulkuja, — kaduilla oli vilinään sotamiehiä, jotka riensivät määräpaikoilleen. Ja puolenpäivän aikaan oli jo kommuunin voittamattomissa sotilaissa toivo taas vironnut — he olivat päättäneet voittaa, kun näkivät että vihollinen ei ollut paikaltaan hievahtanut.

Sotajoukko oli nyt erinomaisen varovainen, seuraten preussiläisten sotatapaa, jonka se omasta katkerasta kokemuksestaan oli oppinut tuntemaan.

Yleishyvänvaliokunta ja Delescluze järjestivät puolustuksen Hötel-de-Villessä. Kerrottiin heidän hylänneen kaikki sovinnon aikeetkin. Siitä saivat kaikki rohkeutta: Pariisin täytyi voittaa. Puolustus ja hyökkäys tuli olemaan yhtä raivoisaa; ei armoa kumminkaan puolin, sama viha kiehui kummassakin sotajoukossa.

Maurice vietti sen päivän Marskentän ja Invaliidihotellin puolella, ampua paukutti ja peräytyi vaan hitaasti katu kadulta. Hän ei ollut löytänyt pataljoonaansa, hän taisteli tuiki tuntemattomain ihmisten rinnalla, hänen huomaamattaan ne olivat vieneet hänet vasemmalle rannalle. Neljän aikaan he puolustivat erästä katusulkua Yliopistonkadulla Invaliidipuiston luona eivätkä he sitä luovuttaneet, ennenkun hämärissä kuulivat, että Bruotin osasto oli samonnut rantaa pitkin ja valloittanut lainsäätäjäkokouksen palatsin. He olivat vähällä joutua vangiksi ja pelastuivat vain suurella vaivalla Lillekadulle kierreltyään Saint-Dominiquen ja Belechassen kadun kautta.

Illemmalla oli Versaillesin armeijan käsissä koko alue Vanvesportista alkain, lainsäätäjäkokouksen palatsi, Elyséepalatsi, Saint-Augustinin kirkko, Saint-Lazaren rautatienasema ja aina Asnierèsporttiin.

Seuraava päivä, 23:s, kirkas ja kaunis tiistai, oli Mauricen tukalin. Pikkusen liittolaisten joukkueen hallussa, johon hän kuului ja jossa oli monen pataljoonan sotamiehiä, oli vielä Ranta- ja Saint-Dominiquenkatuin välinen kaupunginosa kokonaan. Mutta useimmat olivat majoittuneet Lillekadun suuriin puutarhoihin. Itse oli hän rauhassa nukkunut Kunnialegioonan palatsin viereisellä nurmikolla.

Aamusella hän luuli joukkoin hyökkäävän lainsäätäjäkokouksen palatsista ja ajavan heidät Backadun lujain katusulkuin taakse. Mutta tunti kului toisen perästä ja hyökkääjiä ei nähnyt, ei kuulunut. Silloin tällöin ammuttiin jokunen luoti kadun päästä toiseen.

Versailleslaiset olivat varovaisia ja seurasivat tarkasti suunnitelmaansa, he olivat lujasti päättäneet, etteivät ryhdy hyökkäykseen, sillä liittoutuneet olivat muodostaneet Tuilerien-penkereestä lujan linnoituksen. He marssivat kahden puolen vallituksia saadakseen ensin haltuunsa Montmartren ja Observatoorion, että sitten yhdessä apajassa vetäisivät koko keskikaupungin.

Kahden seuduissa Maurice kuuli kerrottavan, että kolmivärinen lippu liehui Montmatrella; Galette-myllyn suuri patteriaa oli anastettu, kolme armeijan osastoa, joitten pataljoonat kiipesivät kunnaalle pohjoisesta ja lännestä, oli yhtaikaa sinne hyökännyt, ja voittajat tulvasivat taas Pariisiin, valloittivat Saint-Georgesin-torin, Notre-Damen, de Lorettekirkon, kunnallishallituksen Drouotkadulla ja uuden Oopperan, jollaikaa vasemman rannan sotajoukot kulkivat aina d'Enfer- ja Hevostoreille.

Hämmästystä, kauhua ja raivoa kaikkialla, kun kuultiin vihollisen niin nopeasti etenevän. Mitä ihmettä? Montmartre, liittoutuneitten suuri kukistamaton linnoitus oli valloitettu kahdessa tunnissa!

Maurice kyllä huomasi, miten rivit harvenivat, toinen toisensa perästä pujahti kaikessa hiljaisuudessa pois — meni kotiinsa, peseytyi ja muutti mekon päälleen, sillä kauhea oli kosto, jos heidät ase kädessä tavattaisiin.

Martignacin- ja Bellechassen-katuin katusulut oli jo otettu ja Lillekadun päässä vilkkui jo punaisia housuja. Kohta ei ollut jälellä kuin itsepäisimmät yltiöt, Maurice ja muita joku puoli sataa, jotka olivat päättäneet paikoilleen kuolla, kunhan ensin olivat surmanneet niin monta vastustajaansa kuin ikinä olivat voineet — nitistäneet hengen noilta kirotuilta, jotka kohtelivat liittoutuneita kuin ryöväreitä ja taistelevain joukkoin takana pitemmittä mutkitta ampuivat vangit.

Hurja viha oli eilisestä yltynyt äärimmilleen; armo ei tullut kysymykseenkään ottelussa noitten hurjistuneitten haaveilijain, jotka tahtoivat kuolla aatoksensa puolesta, ja sotamiesten välillä, jotka olivat kiihtyneet vastustuksesta ja raivoissaan kun uudelleen täytyi taistella.

Kello viiden paikoilla peräytyi Maurice tovereineen Backadun katusulkuin taakse pitkin Lillekadun varustuksia; he ampuivat hellittämättä, mutta yhtäkkiä tuprahti paksu savupilvi Kunnialegioonan-palatsin avonaisesta ikkunasta, Se oli ensimmäinen murhapoltto Pariisissa; hurjaa riemua se herätti, mieletöntä ilkkumista. Hetki oli tullut! Äärettömänä roviona nyt koko kaupunki palaisi ja maailma puhdistuisi tulessa!

Mutta mitä hän näki? Viisi, kuusi miestä tuli palatsista ja etukynnessä pitkä roikale. Hän tunsi sen heti Chouteauksi, entiseksi toverikseen 106:nen ajoilta. Jo maaliskuun 18 päivän jälkeen oli hän nähnyt hänet, kaluunilla koristettu lakki päässä, nyt hän oli kohonnut arvossa, kaluunia oli joka paikassa, hän oli jonkun kenraalin ajutanttina, sellaisen, joka ei ollut uskaltautunut taisteluun. Ja Maurice muisti, mitä oli kuullut: Chouteau vietti hauskaa elämää Kunnialegioonan-palatsissa rakastajattarensa kanssa — eli ylellisesti kommuunin kustannuksella, rötkötti pitkävartiset saappaat jalassa komeissa vuoteissa ja ajankuluksi harjoitteli pilkkaan ampumista, suuret peilit maalitauluna. Sen lisäksi tiedettiin, että sama nainen, jonka kanssa hän eli, joka aamu ajeli komeissa vaunuissa ja kävi muka ostoksilla, vieden talteen pakottain vaatetta, kalliita kelloja, yksin huonekalujakin, — kaikki varastettuja.

Kun Maurice näki Chouteaun miehineen hyökkäävän palatsista lamppuöljykannu kädessä, tuntui hänestä kaikki niin inhottavalta, — vakaumukset ja toiveet horjuivat, epäilys sai taas vallan: Jottako tuo kauhistuttava kosto olikin rikos, koska tuollainen mies oli sen välikappaleena?

Monta tuntia kului, hän taisteli epätoivon vimmassa, hän ei hievahtanut paikaltaan, hän tahtoi kuolla. Jos oli erehtynyt, niin tahtoi hän sen verellään korvata!

Lillekadun katusulku oli lujaksi varustettu, se oli tehty hiekkasäkeistä ja hiekkatynnöreistä, ja syvä oja sitä suojeli. Maurice ja kymmenkunta liittoutunutta sitä puolusti, he olivat melkein pitkällään maassa ja he surmasivat jokaisen sotamiehen, joka sinne osui.

Yhtmyötään aina iltapimeään asti Maurice ampui paikaltaan liikahtamatta.

Paksut savupilvet Kunnialegioonan-palatsista ajautuivat tuulen mukana kadulle ja estivät liekkiä näkymästä. Lähellä oleva talo oli jo syttynyt palamaan.

Yhtäkkiä juoksi muuan toveri ilmoittamaan, että sotilaat, jotka eivät uskalla katua tulla, kiertävät pihain ja puutarhain kautta. Hukassa oli kaikki, he saattoivat tulla minä hetkenä hyvänsä.

Eräästä ikkunasta ammuttiin. Ja Maurice näki Chouteaun kätyreineen syöksyvän talosta taloon tulisoihtu ja lampppuöljyastia kädessä. Puoli tuntia sen perästä olivat talot kaikki ilmitulessa ja liekit kohosivat humisten kohti synkkää taivasta.

Ja Maurice oli yhä tynnörien ja säkkien suojassa ja ampui paikalla jokaisen, joka kadulle pistäysi.

Kuinka kauvan Maurice ampui? Hänellä ei enää ollut tietoja ajasta eikä paikasta. Kello saattoi olla yhdeksän, kenties kymmenen. Työ oli niin ilettävää, että oikein sydäntä etoi, aivan kuin olisi ollut humalassa ja juonut huonoa viiniä.

Huoneet paloivat hänen ympärillään, kuumuus oli sietämätöntä, ilma tukahuttavaa. Katuristeyksien sulut olivat kuin lujia linnoituksia, joita tulipalot ja sinkoilevat kekäleet puolustivat.

Olihan annettu käsky sytyttää Pariisi katu kadulta, talo talolta, mikäli katusuluista täytyi luopua! Eivätkä ne olleet vain Backadun talot, jotka paloivat — sen hän hyvin käsitti. Hänen takanansa leimusi taivas ja etäältä kuului ryskettä ja jyminää aivan kuin koko kaupunki olisi tulessa.

Varmaan raivosi tulipalo samalla tavalla Seinen oikeallakin rannalla — olihan siitä jo pitkä aika kun Chouteau miehineen ja tulisoihtuineen oli kadonnut.

Rohkeimmat ja uskaliaimmatkin jättivät taistelupaikan, he eivät tahtoneet jäädä vihollisen ammuttavaksi.

Maurice jäi viimein yksin; hän oli pitkällään kahden hiekkasäkin välissä ja mietti miten paraiten edestäpäin puolustaisi varustustaan; silloin ne tulivat takaapäin, sotilaat, jotka pihoja ja puutarhoja myöten olivat kierrelleet ja huutaen ja meluten syöksyivät nyt Backadulle.

Taistelun riehuessa ei Maurice kahteen päivään ollut muistanut Jeania. Ei ollut Jeankaan ajatellut Mauricea, ei niin hetkeä sitten kun tuli rykmenttineen Pariisiin Bruotin osaston avuksi. Edellisenä iltana oli hän taistellut Marskentällä ja Invaliidipuistossa. Tänään oli hän puolen päivän aikaan jättänyt Palais-Bourbonin torin ollakseen mukana valloittamassa katusulkuja Saint-Pèresin katua ympäröivässä kaupunginosassa.

Jeankin, joka muuten oli niin levollinen, oli vähitellen kiihtynyt tässä kamalassa veljessodassa; hän ja hänen toverinsa olivat raivoissaan kapinoitsijain sitkeästä vastarinnasta, hehän olivat niin väsyneet ja kyllästyneet taisteluun, kun he niin hyvin olisivat tarvinneet levätä kaikista kauhuista. Sotavangit, jotka palasivat Saksasta ja joita oli pistetty rykmentteihin, olivat raivostuneet Pariisiin.

Kommuunin kauheista tuhotöistä kerrottiin niin julmia juttuja, että hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa. Eikö järjestystä ja toisen omaisuutta pidetty minkäänlaisessa arvossa? Sitä ei Jean ymmärtänyt. Hän oli selväjärkinen maltillinen talonpoika, kansan sydän, joka tahtoi rauhaa saadakseen häiritsemättä tehdä työtä ja ansaita leipänsä.

Mutta tulipalot — ne veivät häneltä lopullisenkin mielenmaltin, saivat hänen raivonsa ylimmilleen. Polttaa talot ja palatsit! Polttaa ne sen tähden, että oli heikompi — ei se oli liikaa; ainoastaan konnat ja roistot menettelevät sillä tavalla. Ja Jean, jonka sydäntä vielä eilen oli kirvellyt, kun ihmisiä joukottain ammuttiin kuolijaaksi, hän ei jaksanut enää hillitä itseään, hurjasti pyörivät silmät päässä ja ulvoen hän sivalteli ympärilleen, katsomatta mihin sattui.

Hän hyökkäsi osastoineen Backadulle. Ensin hän ei nähnyt ketään, hän jo luuli, että katusulku oli vartioimatta. Kahden hiekkasäkin välissä hän sitten huomasi kapinoitsijan, joka liikahti, tähtäsi ja ampui Lillekadulle päin. Eteensä katsomatta hän syöksyi hurjistuneena miestä kohti ja lävisti hänet pistimellään.

Maurice ei ollut ennättänyt kääntyä. Hän huudahti tuskallisesti ja kohotti päätään. Häikäsevä valo leimahti samassa ja valaisi heidät.

— Voi, Jean — rakas ystävä! Sinäkö se olet?

Kuolla hän tahtoi, sitähän hän niin halulla oli odottanut — kuolla ja päästä kaikesta! Mutta kuolla ystävän, veljen lävistämänä — se oli liikaa… Se katkeroitti hänen kuolinhetkensä, se myrkytti viimeisen hengenvedon.

— Sinäkö se olit, Jean — Jean, ystäväkultani?

Jean seisoi kivettyneenä ja tuijotti häneen — yhtäkkiä kaikki selvisi.

He olivat kahden, toiset sotilaat ajoivat pakenevia. Ympärillä teki tuli työtään, tuhosi ja ruhjoi, pitkiä, punaisia tulikieliä syöksyi ikkunain täydeltä, nuoleksi seiniä ja irroitti katot, jotka ryskien ja paukkuen romahtivat maahan ja liekit kohosivat yhä korkeammalle. Nyyhkyttäen heittäysi Jean Mauricen viereen, koetteli nostaa häntä ja katsoa, oliko hän vielä pelastettavissa.

— Voi, ystäväparkani, mun oma ystäväkultani!