Sota

by Émile Zola

VIII.

Kun Sedanin juna lukemattomain viivytysten perästä vihdoin viimein pysähtyi Saint-Denisin asemalle, leimusi eteläinen taivas tulipunaisena aivan kuin koko Pariisi olisi tulessa. Valo oli enentynyt, mikäli ilta pimeni, ja vähitellen se levisi yli koko taivaanrannan ja punasi pilvenhattaroita, jotka vaipuivat idän pimeään helmaan.

Jo kaukaa olivat matkustajat huomanneet tulen junan huristaessa pimeitten kenttien poikki.

Henriette hyppäsi ensimmäisenä vaunusta, tulipunainen taivaanranta oli tehnyt hänet levottomaksi.

Preussiläiset sotamiehet, joitten hallussa asema oli, pakottivat matkustavaiset pois vaunuista, ja asemasillalla kaksi heistä huutaa solkkasi tulijoille ranskaksi:

Pariisi palaa … ei kukaan pääse etemmäksi… Pariisi palaa, Pariisi palaa…

Henriette tuli yhä levottomammaksi. Hyvä jumala! Oliko hän tullut liian myöhään? Maurice ei ollut vastannut hänen kahteen viimeiseen kirjeeseensä, ja pääkaupungin uutiset olivat entistään huolestuttavampia — hän oli menehtyä tuskasta ja oli yhtäkkiä päättänyt lähteä Pariisiin etsimään veljeänsä.

Päivä päivältä oli elämä enolassa tullut tukalammaksi. Saksalaiset joukot, jotka olivat kylään majoittuneet, tulivat sitä vaativimmiksi ja röyhkeimmiksi, mitä kauvemmin Pariisi puolustautui; ja kun rykmentti toisensa perästä nyt palasi Saksaan, nylkivät ne kulkiessaan maat ja mannut putipuhtaiksi.

Kun hän aamusella päivän sarastaessa oli noussut mennäksensä Sedaniin, oli koko piha ollut täynnä saksalaisia ratsumiehiä, jotka olivat maanneet siellä paljaalla maalla kylki kylessä, viittoihinsa kääriytyneinä.

Torven ääni kajahti yhtäkkiä. Kaikki nousivat samassa hiljaa, leveät viitat hartioilla ja niin kiinni toisissaan, että hänestä näytti siltä kuin viimeisen tuomion pasuuna olisi herättänyt kaikki tappelutantereelle kuolleet.

Saint-Denisissäkin tapasi hän jälleen preussiläisiä ja ne ne säikäyttivät häntä, huutaen:

— Pariisi palaa… Ei kukaan pääse etemmäksi… Pariisi palaa, Pariisi palaa…

Kauhistuneena hän riensi matkalaukku kädessä ja pyysi tarkempia tietoja.

Pariisissa oli taisteltu kaksi päivää, rautatieliike oli katkaistu.
Henriette ei välittänyt mistään, hän tahtoi jatkaa matkaansa.
Asemasillalla hän huomasi preussiläisen kapteenin, sen komppanian
päällikön, jonka hallussa asema oli; Henriette riensi hänen luokseen.

— Herra kapteeni! Olen menossa veljeni luo, olen hänestä hyvin huolissani. Olkaa niin hyvä … minä rukoilen teitä …ja auttakaa minua, että pääsen perille!

Hän pysähtyi — kaasulyhdyn valo sattui kapteeniin, Henriette tunsi hänet.

— Tekö se olettekin, Otto! Hyvä jumala … auttakaa, koska sattuma vielä kerran saattoi meidät toistemme tielle!

Otto Günther, hänen serkkunsa, oli yhtä jäykkä ja ankara kuin ennenkin — kauniissa kapteeninunivormussaan. Hän ei tuntenut tuota hintelää, vaaleakutrista naista, jonka kauniita, lempeitä kasvoja verhosi suruharso. Vasta sitten kun hän näki hänen suoran, rehellisen katseensa, hän älysi, kuka se oli. Hän viittasi hieman kädellään.

— Veljeni on sotilaana … senhän tiedätte, jatkoi Henriette innokkaasti. Hän on Pariisissa, ja minua niin pelottaa, että hän on sekautunut tuohon kauheaan taisteluun. Minä pyydän … rukoilen teitä, Otto, auttakaa minua, että pääsen matkani perille.

Nyt hän vihdoinkin suvaitsi vastata.

— Minä vakuutan, etten voi mitään. Eilisestä asti eivät junat ole sinne päässeet, luullakseni on kiskot revitty vallien ulkopuolelta. Enkä minä voi hankkia teille hevosta, en vaunuja, en kyytimiestä.

Henriette katsoi häneen, mutta kun huomasi, että kapteeni oli niin välinpitämätön, ja että hän oli lujasti päättänyt olla häntä auttamatta, virkkoi hän vaikeroiden: Voi, hyvä jumala! Te ette tahdo tehdä mitään minun hyväkseni. Keneenkä minä sitten käännyn?

Ja preussiläiset olivat kuitenkin kaikkivaltiaita, yksi ainoa sana olisi ollut kylläksi, koko kaupunki olisi ollut liikkeellä, sata vaunua, tuhat hevosta valmiina! Mutta hän kieltäytyi — hänhän oli voittaja, jonka ei vähintäkään sopinut sekautua voitettujen asioihin — tottapa se olisi ollut liian alentavaista ja tahrannut hänen uuden uutukaista sotilaskunniaansa!

— Mutta ainakin te tiedätte, mitä on tapahtunut, sanoi Henriette uudelleen ja koetti rauhoittua. Ja senhän saatatte minulle sanoa.

Kapteeni hymyili tuskin huomattavasti.

— Pariisi palaa! Katsokaa — tulkaa tänne — täältä näette sen hyvin hyvästi!

Hän kulki Henrietten edellä rataa pitkin ja nousi kapeita portaita rautasillalle, joka oli radan yli rakennettu noin sadan askeleen päähän asemalta. Siellä he seisoivat käsipuihin nojaten ja katselivat ääretöntä lakeutta.

— Pariisi palaa, niinkuin näette…

Kello lienee ollut puoli kymmenen paikoilla. Tuli kiihtyi kiihtymistään. Idästä olivat veripunaiset hattarat hävinneet, kohti pikimustaa taivaanlakea heijastui etäisten liekkien loiste.

Tuli hulmusi jo yli koko taivaan, mutta paikka paikoin se näytti kuin riemuitsevan tuhotöistään, se heitteli ilmaan tulipunaisia patsaita, jotka rätisten hajosivat keskelle tupruavia savupilviä. Tuli riehui kuin jättiläismetsässä, jonka se puu puulta hävittää, maakin näytti syttyvän ja koko Pariisi palavan äärettömänä tuliroviona.

— Katsokaa, selitti Otto, tuo on Montmartre — tuo kunnas, joka mustana kohoaa kohti punaisia liekkiä. Vasemmalle — Villetteen ja Bellevilleen — ei ole tuli vielä ennättänyt. Paraimmat kaupungin-osat näkyy ensin sytytetyn — ja tuli leviää … kiihtyy… Katsokaa — tuolla oikealla taas uusi! Näettekö, miten liekit leimuavat — tulta ja savua tupruaa … tuolla vielä ja tuolla … kaikkialla!

Hän ei puhunut kovasti, ei kiivastunut, mutta hänen luonnottoman tyyni ilonsa kauhistutti Henrietteä.

Voivoi — miksi piti preussiläisten nähdä se?

Hänen tyyneytensä, hänen hymyilynsä olivat ilkeintä pilkkaa: hän näytti jo kauvan odottaneen tuota hävitystä, joka vertaistaan hakee.

Vihdoin viimeinkin paloi tuo Pariisi jota saksalaisten kranaatit eivät olleet saaneet kukistumaan! Hänen vihansa oli tyydytetty, tuskallisen pitkällinen piiritys, armoton pakkanen ja lukemattomat vaivat ja vastukset, joita Saksa ei vielä ollut unohtanut — kaikki oli nyt kostettu. Valloitetut maakunnat, viiden miljaardin vahingonkorvaus — ei mikään vetänyt vertoja sille, että Pariisi mieletönnä tuhoaa oman itsensä ja häviää liekkeihin valoisana kevätyönä.

— Se nyt on varma, jos mikään! mutisi kapteeni. Hyvää työtä tekevät!

Henrietten omat surut haihtuivat kuin tuhka tuuleen, hän oli pakahtua tuollaista surkeutta nähdessä. Taivaan kosto oli kohdannut kaupunkia ja helvetin syövyttävät liekit hävittävät sen perustuksia myöten.

Henriette pani kätensä ristiin ja huudahti:

— Suuri luoja! Miksi sinä meitä näin kovasti rankaiset?

Otto jo kohotti kättään; kylmänä ja välinpitämätönnä niinkuin kivikova sotilas kuuna päivänä olisi hän halusta pitänyt nuhdesaarnan, vedonnut raamattuunkin ja osottanut, miten Ranskan turmeltunut kansa oli kohtalonsa ansainnut. Mutta kun hän näki tuon nuoren naisen, jonka kauniit, älykkäät silmät niin kirkkaasti häneen katsoivat — niin hän vaikeni.

Sanat olivatkin tarpeettomat, koko hänen olentonsa jo kyllin selvästi osotti, miten syvälle kansalaisviha oli hänessä juurtunut — se ilmaisi, että hänen mielestänsä sotajoukkojen jumala itse oli hänet Ranskaan lähettänyt valvomaan oikeutta ja kurittamaan tuota turmeltunutta kansaa. Pariisi paloi rangaistukseksi vuosituhansien kurjasta elämästä, rikoksistaan ja irstaisuuksistaan. Uudestaan puhdistaisivat germaanilaiset maailman ja hävittäisivät viimeisetkin latinalaisen tapainturmeluksen jälet.

Kapteenin käsi vaipui ja hän virkkoi: kohta on kaikki lopussa! — Katsokaapas … tuli on ennättänyt tuonnekin … vasemmalle… Näettekö tuota tulivirtaa, joka tulvailee sinnepäin?

Kumpikin vaikeni; kamala äänettömyys seurasi.

Liekkiä kohosi yhtäkkiä sieltä täältä ja kipunoita sateli yltympäri. Tulimeri laajeni ja taajeni joka hetki ja sen hehkuvista kuohuista purkausi savua, joka mustanpuhuvana verhona kattoi kaupungin — vieno tuulenhenki kuletti sitä puolelta toiselle, se leijuili pimeässä avaruudessa ja muodostui pilviksi, joista satoi nokea ja tuhkaa.

Henriette hätkähti niinkuin olisi herännyt ilkeästä unesta, hän muisti taas veljensä, ja tuska kouristi sydäntä.

— Ettekö siis mitään voi tehdä? kysyi hän vielä viimeisen kerran.
Kieltäydyttekö auttamasta minua?

Otto viittasi kädellään niinkuin olisi mielellään kaiken hävittänyt.

— Mitä se auttaa? Huomenna on Pariisista jälellä vain kasa tuhkaa!

Siinä kaikki.

Jäähyväisiä heittämättä Henriette lähti sillalta ja pakeni, kädessään matkalaukku. Mutta kapteeni seisoi siellä vielä kauvan, pilkkopimeässä liikahtamatta, suorana ja solakkana, ja katseli riemuiten tuota kauheata näytelmää — Babylonin paloa.

Kun Henriette lähti asemalta, kohtasi hän onneksi vanhan, lihavan naisen, joka parhaillaan tinki ajuria Pariisiin Richelieunkadulle. Ja Henriette pyysi ja kärtti niin hartaasti ja itki niin katkerasti, että nainen viimein suostui ottamaan hänet mukaansa. Ajuri, pieni musta mies, löi myötäänsä hevostaan eikä sanonut halaistua sanaa koko matkalla. Sen sijaan oli Henrietten toverilla kieli kantimistaan irti ja Henriette sai tietää, että nainen toissapäivänä oli lukinnut puotinsa ja lähtenyt, mutta oli tuhmuudessaan kätkenyt osan arvopapereistaan seinänlokeroon. Nyt kun kaupunki jo kolmatta tuntia paloi, oli hän ollut tulisessa tuskassa eikä osannut muuta ajatellakaan kuin paperiensa pelastamista, vaikka sitten läpi tulenkin pitäisi Pariisiin pyrkiä.

Tulliportista he pääsivät onnellisesti kaupunkiin varsinkin kun nainen mujautti unista vahtia ja kertoi vain käyneensä sisarentytärtään miehensä hoitajaksi, miehen kun muka Versailleslaiset olivat haavoittaneet. Kaduilla vasta tuli esteitä ja katusulkujen tautta he saivat tuhka tiheään kierrellä pitkät matkat. Poissonnièren-kadulla ajuri viimein teki tenän eikä heitä enää sitä etemmäksi kyydinnyt. Jalan saivat naiset jatkaa matkaansa pitkin Sentierin- ja Jeûneursinkatuja ja koko Pörssikorttelin ohi.

Mitä lähemmäksi linnoituksia he tulivat, sitä enemmän liekit valaisivat — oli yhtä valoisa kuin keskipäivällä. He oikein hämmästyivät, kun siinä kaupunginosassa oli niin hiljaista ja autiota, melu ja räiske kuului vain etäisenä huminana. Pörssin luona ammuttiin muutamia laukauksia, he hiipivät pitkin seiniviertä.

Richelieunkadulla oli rouvan puoti vahingoittumatta. Iloissaan hän välttämättömästi tahtoi opastaa Henrietteä Hasard- ja Sainte-Anne-katuja myöten Ortieskadulle, mutta liittoutuneet, joitten hallussa Sainte-Anne-katu vielä oli, eivät yrittäneet päästää heitä kulkemaan.

Viimeinkin tuossa neljän tienoissa aamusella, päivän valetessa, saapui Henriette voimatonna ja niin väsyneenä, että tuskin pystyssä pysyi, sen talon portille, jossa Maurice asui. Portti oli seppo selällään. Hän nousi kapeita, pimeitä portaita ja hilautui sitten tikapuita myöten vinnille. —

Backadun katusulkujen vieressä virui Maurice; kahden hiekkasäkin varassa oli hän kohottautunut toiselle polvelleen. Toivo elähytti Jeania, sillä hän oli jo luullut naulanneensa ystävänsä maahan painetillaan.

— Elätkö sinä vielä, hyvä ystävä? Vieläkö onni mulle koittaa … kirottu konna, mikä olenkin. Odotas hiukan … annas katson…

Varovasti hän tutki haavaa — liekkien valossa. Painetti oli lävistänyt oikean käsivarren läheltä olkapäätä; mutta mikä pahinta — se oli tunkeutunut kahden kylkiluun välitse ja varmaankin vikuuttanut keuhkoa. Maurice voi kuitenkin jotakuinkin hengittää, mutta käsi riippui hervotonna ja oli tunnoton.

— Rakas ystäväparkani, elä ole niin epätoivoissasi! Minä kuolen niin mielelläni, silloin loppuu kaikki… Sinä olet jo yltä kyllin tehnyt minun hyväkseni. Ilman sinua olisin jo aikoja sitten päättänyt päiväni jossakin maantienravissa.

Toivotonna huudahti Jean: elä virka mitään! Sinä olet kahdesti pelastanut minut preussiläisten kourista. Minä pikemminkin olin sinulle velkaa. Ja nyt kun minun vuoroni olisi ollut pelastaa sinut, surmaan minä sinut sen sijaan. Pirummoinen pesä tämä … minä olin kai humalassa, kun en sinua tuntenut! Niinpä tosiaan, humalassa, sikana … minä olin liiaksi juonut verta.

Virtana vierivät kyyneleet, kun Jean muisti heidän eronsa Rémillyssä, eivät he silloin tienneet, tapaisivatko toisiansa enää koskaan ja milloin … ja miten. Oliko sitten arvotonta ja turhaa kaikki, mitä he yhdessä olivat kokeneet ja kestäneet — päiväkausia ruuanpalasetta, yökausia silmäänsä ummistamatta, ja silminnähtävä kuolema joka askeleella? Tähänkö kaikki päättyi? Sitäkö varten he olivat kurjuutta kärsineet, sitäkö varten niin syvästi rakastaneet toisiansa, että kauhea veljesmurha olisi kaiken loppuna? Ei, ei; se on mahdotonta, se on perin luonnotonta.

— Minun täytyy pelastaa sinut, rakas ystävä, minun täytyy!

Ensin hänen täytyi saada Maurice sieltä pois, sillä sotamiehet tappoivat kaikki haavoitetut. Onneksi he olivat kahden; ei saanut hukata hetkeäkään. Nopeasti hän veitsellään viilsi hihan irti ja riisui nutun hänen päältään. Verta vuoti virtanaan haavasta; kiireesti hän repi suilakkeita nutun vuorista ja sitoi niillä Mauricen käsivarren. Sitten hän tukkesi kylessä olevan haavan vuotamasta ja sitoi nuoranpätkällä, joka sattumalta oli hänellä taskussa, käden tiukasti kiinni kylkeen, niin että koko haavoittunut puoli oli tönkkönä, ja verenvuoto estyi.

— Voitkohan sinä astua?

— Enköhän minä voine.

Mutta eihän Jean mitenkään uskaltanut kulettaa häntä paitahihasillaan. Yhtäkkiä hän muisti läheisellä kadulla nähneensä kuolleen sotilaan; hän hyppäsi sinne ja toi takin ja lakin. Mauricen terveen käden hän pisti takin vasempaan hihaan kohotti varovasti nutun oikealle olkapäälle, pani lakin hänen päähänsä ja sanoi: kas niin, nyt sinä olet meikäläisiä… Minnekäs sitä mennään?

Siinä sitä taas oltiin. Ei vähintäkään toivoa minne mennä, mistä löytää suojusta. Talot tutkittiin ja kaikki aseelliset kapinoitsijat armotta ammuttiin. Eikä heistä kumpikaan tuntenut yhtään ihmistä koko kaupunginosassa, ei ainoatakaan, joka heitä olisi auttanut, joka olisi heille piilopaikan neuvonut.

— Parasta kai olisi päästä minun asuntooni, sanoi Maurice. Se on niin syrjässä, ettei sinne ketään tule. Mutta se on joen toisella puolen… Ortieskadulla.

Epäröiden ja hammasta purren kiroili Jean: saakeli soikoon!… Mitä pirua tässä nyt osataan?

Ei ollut ajattelemistakaan Royalinsillan yli, valoisampihan siellä oli nyt kuin keskipäivällä. Molemmilta rannoilta tuli luotia kuin turkin hihasta. Sitä paitsi palava Tuilerienlinna ja Louvre, jota katusulut suojelivat, ehkäisisivät sen yrityksen.

— Niin — täältä emme pääse minnekään! selitti Jean, joka Italian retkeltä palattua oli puoli vaotta asunut Pariisissa.

Yhtäkkiä hälle lensi päähän: mitähän jos alapuolella olisi veneitä niinkuin ennenkin. Sopii koettaa. Aikaa se veisi, epämukavaa ja vaarallistakin se olisi, vaan ei ollut varaa valita, hänen täytyi päättää.

— Kuulepas, ystäväkulta! Kaikessa tapauksessa meidän pitää lähteä täältä … täällä emme ole turvassa. Minä sanon luutnantilleni, että kapinoitsijat ottivat minut kiinni … ja minä pakenin…

Hän tarttui Mauricen terveeseen käteen ja tuki häntä kulkiessa pitkin Backatua, jonka varrella talot roihusivat yltyleensä ilmitulessa niinkuin mitkäkin jättiläissoihdut. Palavia kekäleitä sateli heidän ympärillään ja kuumuus oli niin suuri, että parta ja kulmakarvat kärventyivät. Rannalla he pysähtyivät hetkiseksi, silmiä häikäisevä valo levisi palavista taloista Seinen molemmilta rannoilta.

— Ei tässä totta tosiaan pimeässä hapuile, kiukkuili Jean.

Hän ei rauhoittunut, ennenkuin portaita myöten oli saattanut Mauricen joen rannalle, sillan vasemmalle puolen, jossa piiloutuivat tuuheitten puitten suojaan. Mustia haamuja, jotka liikkuivat vastapäisellä rannalla, he pelkäsivät.

Laukaus pamahti, kuului sydäntä vihlaiseva parahdus ja loiskahtaen kuohahti vesi korkealle. Siltaa siis varmasti vartioitiin.

— Emmeköhän voisi jäädä yöksi tuohon vajaan? arveli Maurice ja osotti uimahuoneen lautakatosta.

— Totta kaiketi … sinnehän me menemme, että aamulla jo ani varhain pistetään meidät kiinni!

Jean vain ajatteli venettä. Hän oli jo muutamassa kohti huomannut koko joukon pikku veneitä, mutta ne olivat lukossa. Mitenkä ihmeellä hän saisi niistä jonkun irti? Entäpä vielä airot?

Viimein hän löysi parin vanhoja airoja ja päästi veneen lukosta, taisi ollakin huonosti lukossa. Hän asetti Mauricen kokkaan ja antoi virran kulettaa venettä; varovaisesti hän pysytteli lähellä rantaa uimahuoneitten ja veneitten suojassa. Kumpikaan ei puhunut luotuista sanaa, Kamala näytelmä oli heidät mykistänyt. Mitä etemmäksi he painuivat, sitä inhottavammalta se tuntui. Solferinonsillan luona näytti heistä jo molemmat rannat leimuavan.

Vasemmalla paloi Tuilerienlinna. Hämärissä olivat jo kapinoitsijat sytyttäneet linnan molemmat päät, Floren paviljonin ja Marsanin paviljonin ja nopeasti kulki tuli keskustaa kohti, jossa räjäytysaineet olivat jo paikoillaan: Marsalkan saliin oli kasottain ladottu ruutitynnöriä. Ammottavista ikkunoista tupruili punertavaa savua ja sen seasta kiemurteli pitkiä sinisiä tulikielekkeitä. Katot halkeilivat kuin maa tulivuoren juurella sisäisen tulen voimasta. Kamalasti paukkuen ja räiskyen paloi parhaallaan koko Floren paviljoni, joka oli ensiksi sytytetty. Lattiat ja huonekalut oli valeltu lamppuöljyllä ja liekit olivat sellaisessa vimmassa, että parvekkeiden rautaiset kaiteet vääntyivät ja korkeat, kallisarvoiset uunit kauniine koristuksineen pamahtaen halkeilivat sirpaleiksi.

Oikealla oli Kunnialegioonan-palatsi — se oli sytytetty kello viiden aikaan — palanut jo seitsemättä tuntia suurena roviona. Sitten Valtioneuvoston palatsi — suurin ja kamalin palo — kuin jättiläishirviö, joka pilarien välitse työnsi tulta ja liekkiä. Kaikki neljä sivua, jotka pihaa ympäröivät, olivat yhtaikaa syttyneet, tynnörittäin oli lamppuöljyä kaadettu kaikkiin neljään porraskäytävään, jotka olivat rakennuksen neljässä kulmassa ja kadotuksen kuohuvana koskena se virtasi pitkin portaita. Joen puoleiselta etusivulta erotti selvästi portin yläkoristukset ja mustuneet pilarit, joita tulikielet nuoleksivat ja mitä tarkimmin näki tuossa häikäisevässä valossa pylväskäytävät kuvanveistoksineen ja kaikkine sirotekoisine koristuksineen. Tulen voima oli niin ääretön, että koko suuren suuri rakennus tärisi ja ruski perustuksiaan myöten: paksut seinät vain jäivät pystyyn, mutta sinkkikaton ruhjoi raivokas tulipeto ja heitti kappaleina kauvas öiseen avaruuteen.

Vieressä siinä paloi Orsayn kasarmi suurena tulitornina, Backadun seitsemän taloa sen takana ja Lillekadun kaksikymmentäkaksi … mahdotonta oli enää laskea palavia rakennuksia, liekkiä kaikkialla, kaikki oli hävinnyt äärettömään tulimereen.

Jeanin henkeä ahdisti.

— Ei tässä osaa enää silmiään uskoa! Eikö tuo Seinekin viimein syttyne, hän murahti.

Näytti todellakin siltä kuin vene olisi kulkenut tulivirralla. Paloista heijastuva tuli pani Seinen veripunaiseksi. Tuliset, keltaiset kekäleet näyttivät peittävän veden pinnan, jossa silloin tällöin vielä tulikielekkeitä välähteli. Hiljalleen he soluivat palavain rakennusten välitse pitkin tulista virtaa, joka oli kuin suuri hehkuva laavakatu, kaupungissa, jonka taivas oli kironnut ja tuli hävitti.

— Haa! huudahti Maurice hurjistuneena, kun näki toivomansa kamalan hävityksen toteutuvan. Mitäpä siitä! Antaa palaa vain — lentäköön kaikki ilmaan, se on parasta!

Mutta kauhistuneena Jean hillitsi ystävänsä vihanpuuskan. Oliko mahdollista, että hänen ystävänsä, tuo sivistynyt nuorukainen, joka oli niin hyvä, niin hienotunteinen, ajatteli sillä tavalla?

Hän souti ravakammin, sillä Solferinonsillasta päästyä he olivat tulleet väljemmille vesille. Mutta minkäänlaista varjoa ei ollut, ja tuli loisti kuin keskipäivän aurinko. Pienimmätkin seikat huomasi mitä tarkimmin, virran pyörteet, hiekkakasat rannalla ja puista pienimmänkin lehden. Jokaisen kivenkin voi lukea noista lumivalkoisista silloista, jotka niin selvästi erottautuivat veripunaisesta virrasta.

Keskellä huminaa ja jyrinää kuului silloin tällöin jyrähdys. Nokea satoi ja tuulen mukana kulki inhottava löyhkä. Kauhuissaan he aavistivat, ettei Pariisista enää ollut muuta jälellä. Tulipalon silmiä huikaiseva valo oli niin ääretön, että sen takana ei enää muuta luullut olevankaan kuin pimeän kuilun, pohjattoman syvyyden, joka kauheaan kitaansa oli niellyt Pariisin. Taivaskin oli kadonnut — liekkien loiste hävitti tähtien tuikkeen.

Maurice hourasi, hän nauroi kuin mielipuoli.

— Aika komea juhla keisarin linnassa ja Tuilerienpalatsissa! Katsokaapas juhlavalaistusta! Kynttilät kruunuissa palaa heloittavat, naiset tanssivat — niin … niin … tanssikaa vain, kunnes tuli tarttuu hameisiinne ja kärventää hiuksenne…

Terveellä kädellään hän huitoi ilmaa ja tolkkusi Sodoman ja Gomorran hurjista juomingeista, sen soitosta, sen kukkasista, sen eläimellisistä nautinnoista, joita valaisi sellainen tulimeri, että alastomat ruumiit hupenivat liekkeihin.

Hirmuinen räjähdys kuului yhtäkkiä Tuilerienlinnasta. Tuli oli jo joutunut Marsalkansaliin. Ruutitynnörit syttyivät, Horlogen paviljoni lensi ilmaan. Suunnattomana tulitöyhtönä kohosivat liekit kohti pilkkopimeää taivasta ja hurjasti sylki tulipeto kipunoita suustaan — se oli tuon inhottavan juhlavalaistuksen loistokohta.

— Hyvä, hyvä! huusi Maurice niinkuin olisi esirippu laskeutunut näytännön loputtua.

Jean koetteli häntä rauhoittaa, hän pyysi ja jumalan tähden rukoili häntä vaikenemaan. Ei, ei — onnettomuudesta ei saa iloita. Jos kaikki kerran häviää, niin sehän on heidänkin kohtalonsa.

Hän ei muuta toivonut kuin päästä maihin ja paeta tuota kamaluutta. Mutta hän oli niin varovainen, että souti vielä Concordesillan alatse eikä laskenut rantaan ennenkun Conférencen rantasillan viereen joen polvekkeen toiselle puolen. Ja vaikka ei silmänräpäystäkään olisi saanut hukata, ei hän sittenkään jättänyt venettä virran vietäväksi, vaan pani sen lujasti kiinni — olihan se toisen omaisuutta eikä hänellä ollut oikeutta jättää sitä hunnikolle.

Hän aikoi pyrkiä Ortieskadulle Concordetorin ja Saint-Honorén-kadun kautta. Hän jätti Mauricen rannalle ja lähti yksin tarkastamaan, mutta hän tuli taas levottomaksi, kun näki, miten paljon esteitä kasautui tielle.

Siinähän oli kapinallisten valloittamaton linna — Tuilerin penger lukuisine kanuunineen ja Royalkatu, Saint-Florentininkatu ja Rivolinkatu, joita korkeat, lujat katusulut suojelivat. Nytpä hänelle selvisikin Versaillesin armeijan varovaisuus ja miksi se yöllä oli muodostanut suunnattoman kolmion, jonka yksi kulma oli Concordetoria kohti, toinen pohjoisaseman tavaravaraston luona oikealla rannalla ja kolmas vasemmalla rannalla vallin vieressä lähellä Arcueilporttia.

Aamu sarasti, kapinoitsijat olivat jättäneet Tuilerienlinnan ja katusulut, ja sotajoukko oli ne äskettäin anastanut. Kaksitoista taloa oli kello yhdeksästä palanut Saint-Honorén ja Royalkatujen risteyksessä.

Jean palasi rannalle. Äskeinen kiihotus oli ohi ja Maurice istui velttona ja torruksissa.

— Ei siellä juuri pääse etenemään. Voitkohan sinä astua, ystäväkulta?

— Voin kyllä, elä ole huolissasi. Perille minä tulen elävänä tai kuolleena.

Hänen oli hyvin vaikea nousta kiviportaita. Rantasillalla hän kulki hyvin hitaasti, horjuen kuin unissaan-kävelijä ja nojautui ystäväänsä. Päivä ei ollut vielä valennut, tulipalojen keltaisen häimäkkä loiste valaisi suurta, autiota toria. Äänetönnä he menivät sen poikki, sydän oli pakahtua kaikkea hävitystä nähdessä. Royalkadun päässä häämöitti Madeleinenkirkko ja sillan toisella puolen Palais-Bourbon, molemmat tärviölle ammuttuina. Osa Tuilerien pengertä oli vierryt. Torilla olivat luodit lävistäneet suihkulähteitten pronssikuvat, suuren Lille-patsaan oli kranaatti halaissut, mustaan harsoon verhottu Strassburgpatsas näytti surevan yleistä hävitystä. Obeliskin luona, joka oli ehyenä säilynyt, oli muutamassa saarto-ojassa puhennut kaasutorvi, jotenkin oli se syttynyt ja suhisten siitä kokosi pitkä tulikieli.

Meriministeristön ja historiallisen kalustohuoneen oli tuli säästänyt, niiden välisen Royalkadun katusulun Jean kiersi. Sen hiekkasäkkien ja tynnörien takaa kuului rivoa puhetta. Edestäpäin sitä suojeli saarto-oja, jonka löyhkävässä vedessä uiskeli ruumis ja muurin halkeamasta näkyi Saint-Honorén kulmataloja, jotka olivat melkein lopulleen palaneet, vaikka etukaupungista tuoduilla ruiskuilla koetettiin tulta lannistaa.

Kranaatit olivat peräti pirstoneet pienet puitten välissä olevat sanomalehti-myymälät. Huuto ja melu oli lakkaamaton; muutamasta kellarista olivat sammuttajat löytäneet seitsemän puoleksi hiiltynyttä ruumista.

Vaistoko lienee Jeanille ilmaissut, että Saint-Morentinin- ja Rivolinkatujen korkeat, jykevät katusulut eivät olleet niin vaaralliset kuin muut, vaikka ne pelottavilta näyttivät. Kapinoitsijat olivat todellakin jättäneet ne omiin hoteihinsa eikä sotajoukkokaan ollut niitä vielä anastanut. Kanuunat torkkuivat — ei niin sielua tuon lujan varustuksen takana, ainoastaan mieron kulkukoira, joka säikähti ja luikki pakoon.

Mutta kun Jean, taluttaen Mauricea, joka oli jo uupumaisillaan, koetti kiiruhtaa pitkin Saint-Morentininkatua, kävi hänen pelkonsa toteen: siinä tuli vastaan kokonainen komppaniia 88:sta linjarykmentistä, joka kiersi katusulkua.

— Herra kapteeni, selitti Jean, nuo heittiöt ovat äskettäin haavoittaneet erään toverin — minä saatan hänet sairashuoneeseen.

Takki, joka oli Mauricen hartioilla, pelasti hänet, mutta kiivaasti tykytti Jeanin sydän vielä Saint-Honorén katua mennessä.

Päivä alkoi valeta; laukauksia ja huutoja kuului kaduilta sillä taistelu riehui vielä koko kaupunginosassa. Ihan oli ihme, että he rauhassa pääsivät Frondeurikadulle. He kulkivat hyvin hitaasti, eivät he koskaan enää näyttäneet pääsevän noita kolmea, neljääsataa metriä, jotka vielä olivat jälellä, matka tuntui kerrassaan loppumattomalta. Frondeurikadulla he kohtasivat kapinoitsijain vartijaston, mutta pelästyneenä se pakeni aika kyytiä, luullen kokonaisen rykmentin olevan tulossa. Palanen Argenteuilinkatua — ja vihon viimein he olisivat Ortieskadulla.

Miten tuskallisen levotonna oli Jean neljä pitkän pituista tuntia toivonut sinne! Putosi kuin taakka selästä, kun he vihdoinkin pääsivät perille. Katu oli pimeä, autio, kolkko — ikäänkuin se olisi ollut sadan peninkulman päässä taistelutantereelta. Portinvahtia ei näkynyt, talo oli vanha ja ränstynyt — se näytti kuolon unta uinuvan.

— Avaimet ovat taskussani, kuiskasi Maurice. Suuri on portin, pieni huoneeni … vinnillä.

Hänen voimansa olivat lopussa, hän pyörtyi Jeanin syliin.

Levotonna ja hädissään Jean unohti portin sulkematta. Pitkin pimeitä, tuntemattomia portaita hän koetteli kavuta niin varovasti kuin suinkin, ettei vain kolina herättäisi ihmisten huomiota. Ylemmäksi päästyään ei hän enää osannut minnekään, hänen täytyi laskea tiedoton ystävänsä portaille ja koettaa hapuilla ovea. Onneksi oli hänellä tulitikkuja, hän raapasi tulen ja vasta sitten kun oli löytänyt oven ja avannut sen, haki hän Mauricen. Jean pani hänet rautasänkyyn, joka oli ikkunan edessä ja avasi ikkunan selki selälleen saadaksensa huoneeseen valoa ja raitista ilmaa, — koko Pariisi sinne näkyi.

Päivä valkeni. Hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja itki hillisemätöntä itkua, jären oli viedä tuo kauhea teko — hän oli surmannut oman ystävänsä.

Hetkinen kului. Hän tuskin hämmästyi, kun Henriette yhtäkkiä seisoi hänen edessään. Olihan ihan luonnollista, että hän tuli, nyt, kun veli oli kuolemaisillaan. Jean ei ollut huomannut hänen tuloaan — lienee ollut siellä jo tuntikausia. Hän vaipui tuolille ja katsoa tuijotti, miten Henriette surun ja tuskan valtaamana väänteli käsiään, kun näki veljensä siinä tunnotonna ja veren vallassa.

Viimein Jean tointui, hänelle välähti jotakin mieleen.

— Kuulkaa … panitteko portin kiinni?

Henriette nyökäytti päätään myöntävästi. Hän meni Jeanin luo ja ojensi hänelle molemmat kätensä — hän tarvitsi apua, hän kaipasi myötätuntoisuutta ja rakkautta.

— Mutta tiedättekös, että minä hänet surmasin? sanoi Jean koleasti.

Henriette ei käsittänyt, ei uskonut häntä. Turvallisena olivat hänen kätensä Jeanin kädessä.

— Minä olen surmannut hänet, minä … katusulun luona … hän taisteli toisella puolella, minä toisella.

Henrietten kädet vavahtivat.

— Me olimme kuin hurjat, kuin mielipuolet … niin, minä olen hänet surmannut…

Henriette veti kätensä pois, hän tärisi ja värisi, hän oli kalman kalpea ja tuijotti kauhistuneena Jeaniin.

Suuri luoja! Kaikkiko lopussa — eikö murtuneelle sydämmelle jää mitään hoivaksi, eikö mitään lohdutukseksi? Voi, hyvä Jumala! Ja miten hän vielä illalla viimeksi oli niin toivonut saavansa tavata häntä, Jeania, josta hän niin paljon piti! Ja hänkö sitten oli tuon ilkityön tehnyt … ja kuitenkin oli hän vielä sittenkin pelastanut Mauricen, sillä Jean se oli eikä kukaan muu, joka lukemattomista vaaroista huolimatta oli kantanut Mauricen kotiin. Hän ei voinut koskea Jeanin käteen — veljen veri sitä tahrasi!

Mutta säretty sydän toivoo viime rippuun.

— Mutta minä teen hänet terveeksi … minun täytyy pelastaa hänet!

Rémillyn sairashuoneessa oli hän oppinut taitavaksi sairaanhoitajaksi ja hän osasi hyvästi hoitaa ja sitoa haavoja. Paikalla hän tutki veljensä haavat ja riisui hänet, ennenkun hän tointui. Mutta kun hän irroitti Jeanin paneman tilapäisen siteen, kipristihe Maurice, kiljahti hiljaa, avasi silmänsä ja katseli sekavasti ympärilleen. Hän tunsi kuitenkin sisarensa paikalla ja hymyili.

— Sinä täällä? Voi, miten iloinen olen, että näin sinut, ennenkun kuolen.

Henriette hymyili luottavaisesti.

— Kuolet! Ei, sinä et saa kuolla! Sinä jäät eloon!… Elä nyt puhu mitään, anna minun toimia.

Mutta kun Henriette oli tarkastanut lävistettyä käsivartta ja haavaa kylessä, synkistyi hänen katseensa ja silmät kyyneltyivät.

Hän liikkui kuin kotonaan, etsi ja löysi vähän öljyä, repi vanhan paidan siteiksi, ja Jean meni hakemaan vettä.

Jean ei suutaan avannut, hän katsoi vain, kun Henriette pesi haavat ja varovasti, mutta säntillisesti ne sitoi. Jean ei kyennyt ollenkaan auttamaan, hän oli niin neuvoton, ihan typerryksissä, kun Henriette oli saapuvilla.

Kun Henriette oli saanut haavat sidotuksi ja Jean huomasi, miten levoton hän oli, tarjoutui hän hakemaan lääkäriä. Mutta Henriette oli yhtä varovainen ja ajatteleva kuin ennenkin; ei, ei — ei millään muotoa, ei ensimmäistä vastaantulijaa, joka antaisi ilmi hänen veljensä! Luotettavaa miestä oli tarvis — voisivat vielä odottaa pari tuntia.

Kun Jean kuitenkin sanoi lähtevänsä rykmenttiään etsimään, päättivät he, että hän palaisi ja toisi lääkärin, niin pian kuin vain voisi huomiota herättämättä pujahtaa pois.

Jean ei mennyt vielä, hän viivytteli, hän ei voinut lähteä, ei voinut jättää tuota onnettomuuden asuntoa, jonka kurjuus oli hänen syynsä. Ikkuna oli ollut hetkisen kiinni, hän avasi sen uudelleen. Sairas istui tilalla tyynyjen varassa ja katseli ulos — toiset katselivat myös; masentava hiljaisuus seurasi.

Sieltä korkealta he näkivät suurimman osan Pariisia: ensiksikin keskikaupungin Saint-Honorén etukaupungista Bastiljeen, sitten koko Seinevirran ja vilkasliikkeisimmät kaupunginosat etäällä Seinen vasemmalla rannalla, loppumattoman jonon kattoja, puitten latvoja, kirkontornia ja torninhuippuja.

Päivä oli valennut, kamala yö, historiamme hirmuisimpia, oli loppunut.
Mutta nousevan auringon valossa raivosivat tulipalot yhtä hurjasti.
Tuilerienlinnasta, Orsaynkasarmista, Valtioneuvoston- ja
Kunnialegioonan-palatsista kohosi vielä vaalean häimäkkäitä liekkiä
punertavaa aamutaivasta kohti.

Uusia tulipaloja oli ilmestynyt: Lille- ja Backatujen takaa kohosi sakeata savua Croix-Rougesta ja etempääkin vielä, Vavininkadulta ja Notre-Dame-des-Champsin-kadulta.

Oikealla, ihan siinä lähellä, olivat Saint-Honorénkadun talot jo melkein lopulleen palaneet, ja vasemmalla olivat Royalinpalatsi ja uusi Louvre säilyneet, vaikka niitä aamupuoleen yötä oli kyllä koetettu sytyttää, tuli ei niihin tarttunut.

Mutta mistä toi länsituuli paksua, mustaa savua aina sinne ikkunaan asti? Sitä he eivät ensin tienneet. Raha-asiain-ministeristö siellä paloi, oli palanut jo kolmesta asti sinä aamuna: liekkiä ei noussut, kytemällä siellä hiiltyivät mahdottomat kasat paperia ja asiakirjoja, ja mustaa, paksua savua ja nokea pöllysi ilmaan.

Yö hävityksen kauhuineen oli loppunut, mutta aamuauringon valossa oli tuo ylpeä Pariisi kenties vielä sitäkin surkeamman näköinen: toinen savupilvi toistaan mustempana kohosi palavista raunioista — koko hävityksen suuruus oli sirki selkeänä silmäin edessä. Mieli ei mettä keittänyt. Aurinko oli kirkkaana noussut, mutta savupilvet sen heti peittivät, verhosivat synkkään suruharsoon.

Maurice hourasi taas, hän viittoi kaupunkiin päin ja mutisi: palaako koko Pariisi? Oih, kylläpä se hitaasti … eikö siitä loppua tulekkaan?…

Kyyneleet valuivat virtana pitkin Henrietten kalvakoita poskia; hän ei jaksanut kurjuutta kestää, koska hänen veljensäkin oli ollut siinä osallisena. Ja Jean, joka ei uskaltanut puristaa hänen kättänsä eikä suudella ystäväänsä jäähyväisiksi, syöksyi kuin mielipuoli ovesta ulos.

— Hyvästi! — Minä palaan heti.

Mutta hän ei voinutkaan palata, ennenkun tuossa kahdeksan tienoilla iltasella.

Hän oli hirveän levoton, mutta siltä tyytyväinen: hänen rykmenttinsä, joka ei enää ottanut osaa taisteluun, oli määrätty sitä kaupunginosaa suojelemaan; hän oli komppaniiansa kanssa majoittunut Karuselltorille ja toivoi joka ilta pääsevänsä sairaan luo.

Eikä hän yksin palannut; — sattumalta oli hän tavannut 106:nen rykmentinlääkärin — Bourochen — ja tuonut hänet mukanaan, kun ei muita lääkäriä ollut saanut käsiinsä, — tiesihän hän, että sillä karhulla sentään oli sydän paikoillaan.

Bouroche ei alussa tiennyt, kenenkä luokse Jean häntä rukoilemalla rukoili ja marisi sitten portaitten jyrkkyyttä niitä kiivetessään, mutta kun hän käsitti, että sairas oli kapinoitsija, julmistui hän.

— Mitä pirua! Pilkkaatteko te minua, korpraali?… Sellaisia heittiöitä, jotka eivät tee muuta kuin varastavat, murhaavat ja polttavat!… Kohta on sen roiston tilinpäivä tullut … kyllä minä hänet parannan … kolme luotia kalloon, että keikahtaa…

Hän vaikeni äkkiä, nähdessään Henrietten, joka kalpeana ja itkeytyneenä tuli häntä vastaan.

— Se on veljeni, herra tohtori! — Hän on teidän sedanilaisianne.

Lääkäri ei vastannut, hän irroitti siteen ja tutki haavoja ääneti, otti taskustaan pulloja, sitoi haavat uudelleen ja näytti Henriettelle, miten hänen tuli niitä hoitaa. Sitten hän yhtäkkiä kysyi sairaalta tuikeasti: minkä tähden sinä menit noitten hylkyjen puolelle?… Minkätähden sinä olet ollut osallisena heidän hävittömyyksissään?

Maurice oli koko ajan tuijottanut lääkäriin ja vastasi kiihkeästi: vääryys, kärsimykset ja hävittömyydet olivat sietämättömät.

Bouroche viittasi kädellään, hän mieli sanoa, että sellainen saattaa mennä liian pitkälle, mutta hän puri huultaan ja vaikeni.

Lähtiessään hän vain sanoi: tulen kohta katsomaan.

Eteisessä hän ilmoitti Henriettelle, ettei hän voinut mitään varmaa sanoa. Keuhkot olivat vahingoittuneet, — mahdollisesti katkeaisi joku verisuoni, ja kuolema seuraisi siinä paikassa.

Henriette koetti hymyillä, kun tuli huoneeseen, vaikka sydän oli musertavan iskun saanut.

Eikö hän voisikaan pelastaa veljeään, eikö voisi estää uhkaavaa onnettomuutta, joka ikipäiviksi erottaisi heidät kolme, jotka halusivat elää yhdessä?

Hän ei ollut koko päivänä liikahtanut huoneesta; naapurin vaimo oli auliisti häntä auttanut ja toimitellut hänen asioitaan. Hän istahti taas paikoilleen vuoteen viereen.

Mutta Maurice oli niin kiihottunut, hän ei antanut Jeanille rauhaa, hän tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut. Jean kertoi kierrellen ja varovasti ja jätti kerrassaan mainitsematta, miten hurjasti vapautettu Pariisi vihasi kommuunia, joka haukkoi henkeään.

Oli jo keskiviikko. Sunnuntai-illasta asti, kaksi kokonaista vuorokautta, olivat ihmiset piilotelleet kellareissaan, peläten ja vavisten, että tuskanhiki otsasta valui, ja kun he keskiviikko-aamuna uskaltautuivat ulos ja näkivät koko hävityksen, raunioita, verta, kauheat tulipalot, heräsi tuima kostontunne.

Rangaistus oli hirmuinen, rikoksen vertainen. Talot tarkastettiin, miehiä ja naisia, joita vähänkään epäiltiin, lähetettiin joukottain sotamiesten ammuttavaksi, tutkimus ei tullut kysymykseen.

Kello kuuden aikaan iltasella oli Versaillesin sotajoukon hallussa suurin osa Pariisia Montsaurispuistosta aina pohjoisasemaan, kaupungin tärkeimmät liikepaikat. Ja kommuunin viimeiset jäsenet — joku parikymmentä — olivat pelastautuneet yhdennentoista piirin kunnallishuoneustoon, joka oli Voltairen-kadulla.

Kaikki vaikenivat huoneessa. Maurice katseli kaupunkia avonaisesta ikkunasta, josta viehkeää kevätilmaa virtasi, ja mutisi: vai niin … palaa… Pariisi palaa!

Se olikin totta. Hämärissä taas kamala valo punasi taivaan. Luksemburgin ruutikellari oli iltapäivällä kauheasti paukkaen lentänyt ilmaan, kerrottiin silloin Panthéonin luhistuneen maanalaisille hautaholveilleen.

Edellisenä päivänä sytytetyt tulipalot olivat koko päivän palaneet — Valtioneuvostonpalatsi ja Tuilerienlinna paloivat ilmi tulessa, rahastorakennuksesta pöllysi savupilviä.

Ainakin kymmenen kertaa oli Henriette sulkenut ikkunan, ettei sinne lentäisi mustia perhosia —- palaneita paperisiekaleita raha-asiainministeristön arkistoista, joita tuuli riuhtoi sinne tänne ja jotka mustana verhona peittivät koko Pariisin ja lentelivät aina kahdenkymmenen peninkulman päähän, kauvas Normandiaan.

Nyt ei tuli tuhonnut ainoastaan läntisissä ja eteläisissä kaupunginosissa — Royalkadun talot, Croix-Rougen ja Notre-Dame-des-Champs-kadun rakennukset olivat ilmitulessa; koko itäinen osa kaupunkia oli liekkien vallassa, ja etäisinnä siellä roihusi Hôtel de Ville mahdottoman suurena jättiläisroviona.

Sen lisäksi paloi lyyrillinen teaatteri, neljännen piirin kunnallishuoneusto ja neljättäkymmentä taloa läheisillä kaduilla, puhumattakaan Porte-Saint-Martinin teaatterista pohjoispäässä, joka paloi erillään kuin yksinäinen heinäpieles niityllä.

Kosto yksin oli eleillä, vieläpä yksityinenkin; haitallisia asiapaperia hävitettiin ja kellä vähänkään oli kaunaa toiselle, se oli nyt kostettava, kosto oli päällä päsmärinä.

Ei ajateltu enää kaupungin puolustamista eikä sotajoukkojen estämistä — hurjistunut raivo ja hävityksenhalu oli vallalla. Oikeuspalatsin, Hôtel-Dieun ja Notre-Dame-kirkon oli pelkkä sattuma pelastanut. Hävitettiin ja turmeltiin ainoastaan himoksi muuttuneesta hävittämishalusta, vanha, mädännyt yhteiskunta oli juuriaan myöten hävitettävä ja haudattava tuhkaan ja pirstaleihin — uusi, onnellinen ja puhdas yhteiskunta sieltä kohoaisi, maallinen paratiisi, josta ihmiskunnan lapsuuden tarinat kertovat.

— Hyvä jumala, miten kauheaa, miten inhottavaa sota on! virkkoi Henriette hiljaa, katsellessaan tuhkakasaksi muuttuvaa kaunista kaupunkia.

Siinäkö oli näytelmän viimeinen, väistämätön loppukohtaus, Sedanin ja Metzin kylvöjen verinen sato — hävitysrutto, jonka Pariisin piiritys oli synnyttänyt, ratkaiseva kohta kansan kamppaillessa elämästä ja kuolemasta?

Silmiään räpäyttämättä katsoi Maurice palavia kaupunginosia. Hitaasti ja vaivalla sai hän kuiskatuksi: ei, ei — elä kiroa sotaa … sisko… Siitä on suurta hyötyä — se on tarpeellinen, välttämätön…

Tuskallisesti ja ääni vihasta väristen Jean hänet keskeytti: tuhat tulimaista! Siinä sinä virut ja se on minun syyni!… Elä puolusta sotaa … se on mitä inhottavinta!…

Sairas viittasi kädellään.

— Minä … mitä minusta!… Onhan toisia … tämä uhri on kenties tarpeellinen … mutta sota — se on elämää, jota ei ole ilman kuolemaa! —

Maurice painoi silmänsä kiinni, nuo muutamat sanat veivät hänen voimansa.

Henriette viittasi Jeanille, ettei hän vastustaisi.

Mutta itse hän tunsi sisimmässä sydämmessään ihmiskunnan kärsimykset ja kurjuudet, — hän, tuo heikko, mutta kumminkin urhokas nainen, jonka kirkkaista silmistä kuvastihe isoisän sankarisielu.

Kaksi päivää kului, keskiviikko ja torstai, ja tulipalot raivosivat ja murhaamista kesti.

Kanuunat jysähtelivät yhtmyötään; Montmartren tykistö, jonka Versaillesin armeija oli anastanut, ampui hellittämättä liittoutuneitten tykistöjä, jotka olivat Bellevillessä ja Père-Laichaisella ja joista kranaatteja sinkoili Pariisiin, pudoten aina Richelieunkadulle ja Vendômentorille.

25 päivän iltana oli koko vasen ranta sotajoukon käsissä. Mutta oikealla rannalla olivat vielä Château-d'Eaun ja Bastiljentorin katusulut liittoutuneilla. Ne olivat kuin kaksi lujaa linnoitusta, joita hirvittävä, herkeämätön tuli suojeli.

Sitten kun kommuunin viimeiset jäsenet olivat paenneet, oli Delescluze hämärissä ottanut keppinsä tyynenä kuin kävelemään lähtiessään, mennyt Voltairenkadun katusululle, taistellut ja sankarina kaatunut.

Seuraavana päivänä — 26:na — valloitettiin Chateau-d'Eaun- ja Bastiljentorit jo aamupuhteella, ja kapinoitsijoilla oli vain la Villette, Belleville ja Charonne. Rivit harvenivat harvenemistaan, ei ollut jälellä enää kuin kourallinen yltiöpäitä, jotka olivat päättäneet myydä henkensä mahdollisimman kalliisti. Ja vielä kaksi päivää he pysyivät paikallaan ja taistelivat siinä epätoivon raivolla.

Perjantai-iltana, kun Jean oli matkalla Karuselltorilta Ortieskadulle, hän sattui todistamaan Richelieunkadulla summittaisen teloituksen, joka täytti hänet kauhulla. Viimeiset 24 tuntia oli istunut kaksi sotaoikeutta, toinen Luksemburgissa, toinen Chatelet-teaatterissa; edellisen tuomitsemat vangit vietiin puutarhaan ja ammuttiin, kun taas jälkimmäisen syylliseksi toteamat raahattiin Lobaun kasarmiin, missä plutoona sotilaita, jotka pidettiin siellä jatkuvassa valmiudessa kyseistä tarkoitusta varten, niittivät heidät alas miltei kosketusetäisyydeltä. Teurastuksen näytelmä oli mitä hirvittävin: siellä oli miehiä ja naisia, jotka oli tuomittu kuolemaan vähäisimpienkin todisteiden perusteella: koska heidän käsistään löytyi ruudin jättämiä tahroja, koska heillä oli jalassaan armeijan kengät; siellä oli viattomia ihmisiä, yksityisen kaunan uhreja, jotka, annettuna ilmi väärin perustein, huusivat vetoomuksiaan ja selityksiään mutta eivät saaneet ketään kallistamaan korvaansakaan heille; ja kaikki työnnettiin sekaisin seinää vasten muskettien suuaukkojen eteen, usein niin monta kurjimusta kerrallaan että luodit eivät riittäneet kaikille ja tuli välttämättömäksi lopettaa haavoittuneet paineteilla. Aamusta iltaan tuolla paikalla virtasi veri, kantajilla oli jatkuva kiire viedä pois kuolleiden ruumiita. Ja joka puolella kaupunkia, seuraten ihmisten kostonhaluista huutoa, suoritettiin jatkuvasti muita teloituksia katusulkujen edessä, hylättyjen katujen seiniä vasten, julkisten rakennusten portailla.

Tällaisten olosuhteiden vallitessa Jean näki korttelin asukkaiden raahaavan erään naisen ja kaksi miestä Francais-teaatterille, sitä vartioivan osaston komentavan upseerin eteen. Kansalaiset osoittautuivat verenhimoisemmiksi kuin sotilaat, ja ne sanomalehdet, jotka olivat saaneet luvan ilmestyä jälleen, ulvoivat ankarien pikatuomioiden puolesta. Vankeja ympäröi uhkaava tungos ja se oli erityisen hurja naista kohtaan, jossa kiihtynyt porvaristo näki yhden niistä paloöljyhutsuista, jotka olivat kauhun valtaaman mielikuvituksen ainaisena mörkönä ja joiden rikoksena oli öisin vaaniskelu, luikkiminen pimennettyjä katuja pitkin rikkaiden asuntojen ohi heittämään sytytettyjä paloöljykannuja suojaamattomiin kellareihin. Tämä nainen, kuului huuto, oli tavattu kumartuneena erään hiililuukun yli Saint-Anne-kadulla. Ja huolimatta kielloista, joita seurasivat kyyneleet ja armonanomukset, viskattiin hänet kahden miehen kanssa hylätyn katusulun edessä olevan ojan pohjalle, ja siellä, mudassa ja loassa maaten, ammuttiin heidät yhtä vähäisellä säälillä kuin satimeen saadut sudet. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät ja katselivat välinpitämättöminä tapahtumaa, joukossa oli eräs hieno nainen miehensä kasivarressa ja leipurin poika, joka kuljetti kotiin kakkua jollekin naapurustossa, vihelteli suositun laulun kertosäettä.

Kun Jean, sydän syrjällään, kiiruhti katua pitkin Ortieskadun taloon, välähti äkillinen muisto hänen mieleensä. Eikö tuo ollut Chouteau, eräs hänen aikaisemman joukkueensa miehistä, jonka hän oli nähnyt kunnnianarvoisan työmiehen nutussa katselemassa teloitusta ja osoittamassa hyväksymistänsä kovaäänisellä tavalla? Hänpä oli etevä konnan, petturin, ryövärin ja salamurhaajan roolissaan! Hetken aikaa korpraali aikoi kääntyä takaisin, antaa hänet ilmi ja lähettää noiden kolmen seuraksi. Voi, kuinka surkeaa ajatella että syylliset aina pääsevät rangaistuksetta näyttelemään ruoskimatonta häpeäänsä kirkkaassa päivän valossa, kun taas syyttömät samaan aikaan mätänevät mullassa.

Henriette oli tullut portaikkoon kuultuaan askeleiden lähenevän rappuja ylös. Täällä hän tervehti Jeania tavalla, joka osotti suurta huolta.

— Sh! Hän on ollut kovin hurjana koko päivän. Majuri oli täällä. Olen aivan epätoivoinen —

Bouroche oli tosiaankin pudistanut pahaenteisesti päätään sanoen, että ei voinut luvata mitään toistaiseksi. Silti potilas voisi selviytyä, huolimatta kaikista pelkäämistään ikävistä seurauksista, hänellä oli nuoruus puolellaan.

— Ah, tuletpa tänne viimeinkin, sanoi Maurice kärsimättömästi Jeanille, heti kun sai hänet näkyviinsä. Olen odottanut sinua. Mitä tapahtuu — miten asiat ovat? Ja selkänsä alla olevien tyynyjen tukemana, kasvot käännettynä ikkunaan, jonka hän oli pakottanut sisarensa avaamaan, osotti hän sormellaan kaupunkia, jossa pimeyden lisääntyessä leimuavat liekit olivat alkaneet kohota uudestaan. Katso, tuli syttyy uudelleen; Pariisi palaa. Koko Pariisi tulee palamaan tällä kertaa!

Niin pian kuin päivänvalo alkoi himmetä, Seinen tuolla puolen olevat kaukaiset korttelit tulivat valoisiksi Grenier d'Abondancen sytyttyä palamaan. Ajoittain liekit hulmahtivat korkealle kipinäsateen saattelemina Tuileriesin savuavista raunioista, kun joku seinä tai katto sortui ja saattoi kytevät hirret leimahtamaan uudelleen liekkiin. Monet talot, joissa liekkien oli luultu jo sammutetun, syttyivät tuleen jälleen; viimeisenä kolmena päivänä heti kun pimeys laskeutui kaupungin ylle, näytti kuin olisi tullut merkki roihulle syttyä uudelleen, ikäänkuin yön varjot olisivat puhaltaneet vielä hehkuvaan hiilokseen, sytyttäen sen ja paiskaten sen kaikkiin neljään ilman suuntaan. Voi, tuo tuomittujen kaupunki, joka oli kätkenyt rintaansa viikon ajaksi tuhoamisen hirviön, valaisi nyt taivaan joka ilta hämärän laskeuduttua, merkitsi pirullisilla soihduillaan teurastusviikon öitä. Ja kun tuona yönä Villetten telakat paloivat, oli niiden suunnattomaan kaupunkiin luoma valo niin valtava, että se näytti olevan tulessa yhtaikaa joka paikassa liekkimeren valtaamana ja hukuttamana.

— Tämä on loppu! toisti Maurice, Pariisi on tuomittu!

Hän toisti sanoja lakkaamatta ilmeisellä mielihyvällä, kuumeisen halun yllyttäessä häntä kuulemaan äänensä sointia vielä kerran, oltuaan kolme päivää velton välinpitämättömänä ja lähes puhumatonna.

Kun hän kuuli nyyhkytystä, käänsi hän päätään.

— Sinäkö — siskokulta — sinähän olet muuten niin järkevä!… Itketkö sinä sitä, että minä kuolen?

Henriette keskeytti hänet.

— Ei, sinä et kuole!

— Kyllä se on parasta, minun täytyy… Eikä siitä totta tosiaan vahinkoa ole. Ennen sotaa oli sinulla jo minusta vain huolta ja vastusta, sekä sydämmesi että kukkarosi ovat syvästi kärsineet minun tauttani. Kaikki minun tuhmuuteni ja hulluuteni, jotka olisivat huonosti päättyneet ja vieneet — niin, ken tietää? — vaikka vankilaan tai kurjaan kuolemaan…

Henriette keskeytti hänet kiivaasti.

— Vaikene! Vaikene. Sinä olet kaikki sovittanut.

Maurice vaikeni ja mietti hetkisen.

— Niin — ehkäpä, jos kuolen. Voi rakas Jean, miten kunnon työn sinä teit, kun pistit painettisi käsivarteeni!

Vesissä silmin Jean huudahti: hyvä jumala, Maurice! Elä sano niin!
Tahdotko sinä, että lyön pääni seinään?

Maurice jatkoi kiihkeästi: muistapas, mitä sanoit Sedanin taistelun jälkipäivänä! Silloinhan sinä arvelit, että korvapuustikin on toisinaan tarpeellinen… Ja sanoit senkin, että kun joku jäsen on mädännyt, pilautunut, niin on parasta leikata se — ennenkuin se myrkyttää koko ruumiin. Sitä olen niin usein ajatellut, sitten kuin minut sulettiin tänne hurjistuneeseen, kurjaan Pariisiin… Niin, minä olen sellainen turmeltunut jäsen — ja sinä teit oikein, kun leikkasit minut pois…

Hän oikein tulistui eikä ollenkaan kuunnellut Henrietteä ja Jeania, jotka pyytämällä pyysivät, ettei hän kiivastuisi.

Hän puhui herkeämättä ja kuumeentapaisella innolla, vertaukset olivat kummallisia, outoja.

Ranskan tervein osa se oli, järkevä, maltillinen, kansallinen talonpoika, joka nyt hävitti turmeltuneen puolen, tuon nautinnonhimoisen, jonka keisarikunta himoineen ja sairaaloisine unelmineen oli häviön partaalle vienyt. Ja omaa itseään se oli raadellut, tietämättä mitä teki. Mutta verikaste oli tarpeellinen, välttää ei voinut tuota inhottavaa polttouhria, joka uudistaisi Ranskan puhdistavassa tulessa. Getsemanesta oli päästy, kuolonkamppaus alkoi, ristiin naulittu kansa sovitti rikoksensa — ja uuden ajan aamu sarasti.

— Rakas Jean! Sinä olet voimakas ja turmeltumaton — mene! Ota kuokka ja lapio — muokkaa maata — rakenna talot uudelleen! Kunnon työn sinä teit, kun poistit tieltäsi minut — mätähaavan ruumistasi…

Hän hourasi ja tahtoi välttämättömästi päästä ikkunan viereen istumaan.

— Pariisi palaa, ei niin kiveä jää merkiksi ylpeästä kaupungista … se tuli, se tuli! … se hävittää kaikki, se parantaa kaikki … sitä olen ikävällä odottanut … se jättää puhtaan jälen. Päästäkää minut sinne, päästäkää minua päättämään tuo vapauden työ, josta ihmiskunnalle suurta onnea koituu.

Väkisin sai Jean hänen pysymään tilalla ja kyynelsilmin rukoili Henriette häntä rauhoittumaan, puhui hänelle heidän lapsuudestaan ja heidän lämpimästä rakkaudestaan.

Tuli oli saanut uutta vauhtia, tuliaallot vyöryivät niin kauvas kuin silmä kantoi ja taivaanlaki oli kuin jättiläisuunin hehkuva sisus. Ja rahastorakennuksesta, joka eilisestä asti oli yhtmyötään kytenyt, tupruili lakkaamatta mustia, sakeita savupilviä, joita ilman henki levitti synkäksi suruharsoksi keskelle punaisenkeltaisia liekkiä.

Seuraavana päivänä — lauvantaina — oli Maurice huomattavasti parempi: hän oli paljoa tyynempi kuin ennen, kuume oli alennut, — ja miten Jean iloitsi, kun näki Henrietten taas hymyilevän, kuvailevan tulevaisuutta valoisaksi, jolloin he kolme taas eläisivät yhdessä onnellisina; millaiseksi se muodostuisi — sitä hän ei tarkemmin ajatellut.

Jokohan kohtalo estäisi uudet onnettomuudet?

Yöt oli Henriette valvonut veljensä vuoteen vieressä, hän ei ollut hetkeksikään poistunut huoneesta, hiljaa ja väsymättä oli hän veljeään hoidellut, kodikkaan, rauhallisen hengen oli hän huoneeseen tuonut.

Ja sinä iltana unehtui Jean ystäväinsä luokse, hän oli arka, mutta siellä tuntui niin hyvältä, niin turvalliselta, että hän itsekin siitä hämmästyi.

Sinä päivänä oli sotajoukko valloittanut Bellevillen ja Buttes-Chaumontin. Jälellä ei ollut muuta kuin Père-Lachaisen hautuumaa, josta liittoutuneet olivat muodostaneet lujan varustuksen ja jossa he navakasti pitivät puoliaan.

Jean luuli, että kaikki oli lopussa, hän varmasti vakuutti, että murhaaminen oli kokonaan lakkautettu; hän kertoi vain, että joku osa vangeista oli lähetetty Versaillesiin.

Sinä aamuna oli Jeania vastaan tullut rannalla omituinen joukko: työmiehiä, paitahihasillaan tai nuttu päällä — kaikenikäisiä naisia, vanhoja, kurttunaamaisia ämmiä ja nuoria tyttöjä, — lapsia, jotka tuskin olivat viittätoista täyttäneet — kurja, uhkamielinen joukkue, jota sotamiehet kirkkaana päivänpaisteisena aamuna ajoivat Versaillesiin, jossa asukkaat — niin kerrottiin — meluten ja viheltäen ja kepeillään huimien ottivat heitä vastaan.

Sunnuntaina Jean kerralla kauhistui.

Se oli hirmuviikon viimeinen päivä.

Kirkkaana nousi aurinko ja lämpimästi sen säteet valaisivat pyhäaamua; mutta ilmassa tuntui jo kuolon taistelun väristyksiä.

Juuri ikään oli tullut tiedoksi, että panttivangit oli surmattu, samoin arkkipiispa ja Madeleinekirkon kirkkoherra ja keskiviikkona jo ollut la Roquettessa kova verilöyly, torstaina oli Arcueilin munkit ammuttu heidän pakoon pyrkiessään kuin jänikset juoksusta, perjantaina oli joukko muita pappia ja santarmia, yhteensä neljäkymmentäseitsemän, saanut surmansa Haxonkadulla; — ja hurja kostonhalu oli taas vallalla, sotamiehet tappoivat kaikki vangit, jotka käsiinsä saivat.

Hellittämättä paukkuivat pyssyt tuona kauniina sunnuntaina Lobaun kasarmin pihalla, jossa veri vuoti virtana, jossa huudot ja kuolonkoraukset toisiaan seurasivat, ja ruudinsavu täytti ilman.

Kaksisataa kaksikymmentäseitsemän polosta, jotka sieltä täältä oli haalittu, ammuttiin la Roquettessa yhtaikaa.

Père-Lachaisessa, jota neljä päivää oli pommitettu ja nyt vihdoin askel askelelta valloitettiin, asetettiin sata neljäkymmentä kahdeksan kiviaitaa vasten, jonka valkoista kalkitusta pitkin veripuroja virtasi; kolme heistä, jotka vain haavoittuivat, pakeni, mutta heidät otettiin kiinni ja surmattiin. Jos oli joukossa roistojakin, niin monta, monta vertaa enemmän oli viattomia, jotka kommuunin tautta menettivät henkensä.

Kerrottiin, että mestausten lakkauttamiskäsky oli tullut Versaillesista. Mutta siitä huolimatta surmaamista jatkettiin. Thiers, maan pelastaja, oli muka Pariisin murhaaja, mutta sitä vastoin marsalkka Mac-Mahonia — joka Fröschwillerissä oli tappiolle joutunut — ylistivät julistukset joka paikassa Père-Lachaisen voittajana.

Ja juhlapukuinen Pariisi näytti juhlivan, ääretön ihmisjoukko tulvaili valloitetuilla kaduilla, iloisina ja tyytyväisinä kävelijät kuleksivat ja katselivat savuavia raunioita ja äitit villiakoine lapsineen pysähtelivät kaikessa rauhassa ja ilomielin kuuntelemaan kumeita laukauksia Lobaun kasarmin pihalta.

Sydän kurkussa Jean sunnuntai-iltana nousi Ortieskadun pimeitä portaita, hän aavisti jotain kamalaa.

Hän tuli huoneeseen — ja näki paikalla, että loppu oli tullut: Maurice oli kuolleena tilallaan — sisällinen verenvuoto, niinkuin Bouroche oli pelännytkin, oli elämänlangan katkaissut.

Mailleen menevän auringon viimeiset säteet valaisivat huonetta ja pöydällä vainajan päänpohjissa, paloi jo kaksi kynttilää.

Henriette oli polvillaan vuoteen vieressä, surupuvussa kuten tavallisestikin, ja itki hiljaa.

Askeleita kuullessaan hän kohotti päätään ja vavahti, kun näki Jeanin.

Surusta vallan menehtymäisillään syöksi Jean Henrietten luo, aikoen tarttua hänen käteensä, syleillä häntä ja itkeä yhdessä hänen kanssansa, mutta hän tunsi miten Henrietten kädet vapisivat ja koko olento värisi, miten säälimätön kohtalo vei Henrietten häneltä ainiaaksi.

Kaikki oli loppunut. Mauricen hauta heidät erotti, ja se oli täyttymätön.

Jean ei voinut muuta kuin polvistua hänkin vuoteen viereen ja itkeä nyyhkyttää.

Tuokion kuluttua Henriette kertoi: minä seisoin häneen selin, minulla oli liemimalja kädessä … silloin hän yhtäkkiä kirkasi… Tuskin ennätin hänen luokseen, hän mainitsi nimeni … ja teidän myös … ja nukkui syliini … verivirta tulvasi suusta…

Suuri luoja! — hänen veljensä, hänen oma Mauricensa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin itseään, johon tavallista lujemmat siteet olivat hänet liittäneet, jota hän oli kasvattanut, jonka pelastanut, ainoa, jota hän oli rakastanut, sitten kun hänen Weiss-raukkansa ammuttiin Bazeillesissa! Sota oli ryöstänyt häneltä kaikki, se oli musertanut hänen sydämmensä — hän oli yksin maailmassa, leski, joutava olento, josta ei kukaan välittänyt!

— Herra jumala! huudahti Jean nyyhkyttäen, ja se on minun syyni!… Ystävä kultani! Henkeni olisin antanut puolestasi … ja nyt — minä peto — nyt murhaan sinut!… Minne me joudumme? — Tokko te koskaan annatte minulle anteeksi?