Sota

by Émile Zola

VII.

Rémillyssä oli kauhea mylläkkä, sotamiehiä, hevosia, ajopeliä joka paikka täynnä, viettävä katu, joka kulkee Maasin rantaan, oli melkein kukkurillaan. Kirkon kohdalla, puolivälissä mäkeä, oli monta tykkiä ajanut yhteen ja hevoset eivät saaneet niitä paikalta hievahtamaan, vaikka satelemalla satoi ruoskaniskuja ja kirouksia. Etempänä oli Emmanevirran rannalla, joka kohisten syöksee kivistä uomaansa, jono ruutivaunuja sulkemassa kulkijoilta tien. Ja sotamiehiä keräytyi keräytymistään "Maltan ristin" edustalle ja tappelemalla pyrkivät täyteen ahdettuun kapakkasuojaan ryypylle.

Ja samallainen vilinä ja ahdinko vallitsi kylän eteläiselläkin laidalla, mihin insinöörit olivat rakennuttaneet lauttasillan virran poikki. Kylän ja virran välillä oli pieni lehto ja oikealla näkyi lauttamiehen valkonen tupa pensaikosta. Molemmille rannoille oli laitettu suuria nuotioita, joiden liekit silloin tällöin leimahtivat korkealle ilmaan ja levittivät punertavan hohteen rantamille sekä virran läikkyvälle pinnalle. Silloin eroitti lukemattomat mieslaumat, jotka seisoivat odottamassa. Kaidalle jalkamiesten sillalle ei mahtunut kuin pari henkeä kerrallaan ja lauttasillan yli, joka oli niukasti puolen viidettä kyynärän levyinen, kulki ratsuväki, tykistö ja kuormavaunut niin hitaasti kuin ajatella saattaa. Sanoivat vielä olevan ylipääsemättä yhden prikaatin ensimmäistä osastoa, ruutikuormaston ja jo ennen mainitut neljä kyrassierirykmenttiä Bonnemainin divisioonasta. Ja heidän takanaan seisoi koko seitsemäs osasto, enemmän kuin 30,000 miestä, jotka luulivat vihollisen olevan kintereillään ja koettivat tunkea kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin, päästäkseen turvaan vastaiselle rannalle.

Kamalalta näytti! Mitä siitä olikaan lopuksi tuleva? Koko pitkän päivän he olivat marssineet saamatta kuivaa eli kosteata suuhunsa, marssineet kuin hurjat, koettaen päästä ehjin nahoin Haraucourtin solasta; ja tätä vartenko he olivat riehuneet? Päästäänkö tästä ollenkaan eteenpäin vai tässäkö seistään ylipääsemättömän muurin takana? Saa vain nähdä, niin ei tästä hevillä lähdetä ja saksalaiset, jotka ehkä yöksi taukoavat takaa-ajostaan, ovat taas päivän koittaessa liikkeellä!

Kumminkin komennettiin miehet asettamaan kiväärit ryhmiin ja joukot hajaantuivat metsättömille rinteille Mouzonin tien varsilla. Reservitykistö sijoitettiin mäen harjalle, tykkien suut solaan päin, valmiina laukasemaan, jos siellä ilmestyy jotain uhkaavaa. Ja tuskallinen odotus alkoi jälleen.

106:s rykmentti oli sijoittunut sänkipellolle yläpuolella tietä ja sieltä näki koko laajan tasangon virran varrella. Miehet luopuivat vastahakoisesti aseistaan, kääntyivät usein taakseen katsomaan, odottivat joka hetki päällekarkausta. Joka silmä oli synkkä, ei kuulunut mistään hauskaa juttelua, äänetöntä vihaa kuvastui niidenkin kasvoilla, jotka eivät napisseet ja kiroilleet.

Kello oli jo melkein yhdeksän, odotusta oli kestänyt kaksi tuntia, ja vaikka olivat peräti uupuneita ei monikaan saanut unta, he venyivät pitkällään maassa, vaan kimmahtivat pystyyn ja säpsähtivät pienimmästäkin risauksesta. Eivät taistelleet enää nälkää vastaan, virran yli päästyä heidän täytyi saada ruokaa, ja jos ei ollut muuta, niin olihan ainakin heiniä. Vaan tungos sillan luona pysyi samalla asteella, upseerit, jotka kenraali Douay oli sinne asettanut, toivat aina puolen tunnin päästä sanoman, että kestää vielä monta tuntia, ennenkun heidän vuoronsa tulee. Vihdoin päätti kenraali itse lähteä sillalle omin silmin tarkastamaan asiain tilaa ja sotamiehet näkivät hänen tunkeutuvan joukon läpi, kehoitellen miehiä pysymään levollisina ja jouduttaen ylimenoa.

Maurice istui Jeanin kanssa ojan reunalla ja jatkoi pohjoseen viitaten:

— Niin. tuolla se on Sedan ja tuolla Bazeilles… Sitten on Douzy ja sitten Carignan… Carignanissa meidän joukot luultavasti yhtyvät; jos olisi päivä, näkisit, että siellä kyllä tilaa on.

Hän osoitti laajaa laaksoa, jonka ylitse yön varjot laskeutuivat. Eroitti vielä selvästi virran juoksun mustien niittyjen välissä, joille puuryhmät muodostivat vielä tummempia kohtia. Poppelijonon haaveelliset rajapiirteet kuvastuivat selvästi taivasta vastaan. Ja hyvin kaukana, Sedanin takana, joka kimalteli pieniä valopilkkuja täynnä, oli tiheä musta metsä, Ardennit näyttivät levittäneen siellä satavuotiset tammensa maan peitoksi.

Jeanin katse siirtyi taas sillalle.

— Katsoppas tuonne! Nyt menee kaikki helvettiin… Siitä sillasta me emme elävinä pääse yli, e-i!

Nuotiot kahdenpuolen virtaa leimahtelivat ylös ja alas ja niiden valossa näki kamalan selvästi kaikki mitä sillalla tapahtui. Koko päivän oli ratsuväkeä ja tykistöä kulkenut yli ja niiden painosta aikovat palkit höltyä ja olivat jo vajonneet keskeltä pari tuumaa vedenpinnan alle. Nyt ratsastivat kyrassieerit yli, kaksi miestä rinnan, loppumattoman pitkässä jonossa. He ilmestyivät pimeydestä toisella rannalla hävitäkseen taas pimeyteen toisella, siltaa ei enää eroittanut, he näyttivät liikkuvan veden päällä, tummalla nuotioiden valossa välkähtelevällä pinnalla. Jäykkinä istuen satulassa, ohjakset kireällä, valkosen vaipan helmat hevosen lautasella ja kirkkaat kypärit loistaen häilyvässä valossa he olivat aavesankarien kaltaisia, jotka liehuvin hiuksia ratsastavat öiselle sotaretkelle.

Jeanilta pääsi valitus:

— Voi jumala, miten minulla on nälkä!

Heidän ympäriltään alkoi kuulua nukkuvain raskasta huokumista. Väsymys vei voiton ahdistuksesta, silmät painuivat umpeen, he ojentautuivat selälleen, unhottivat hetkeksi vaivat ja vaarat; odottavat joukot vaipuivat lepoon.

— Voi jumala, minulla on niin nälkä, että syön kohta multaa!

Jean se niin vaikeroi. Hän oli muuten kyllin sitkeä, vaan nyt ei enää jaksanut, sillä hän ei ollut syönyt suun täyttä kuuteenneljättä tuntiin. Maurice laski, että kestää vielä pari kolme tuntia ennenkun heidän vuoronsa tulee, ja teki päätöksensä.

— Kuten tiedät on minulla eno täällä, eno Fouchard, olenhan kertonut hänestä… Tuolla mäellä, ei sinne ole jos noin 7 sataa askelta, on ukon talo. Minä en aikonut käydä siellä, vaan koska sinulla on niin nälkä… Täytyneehän ukko nahjuksen antaa…

Hän lähti astumaan ja Jean seurasi tahdottomasti. Ukko Fouchardin talo oli aivan Haraucourtin solan suulla lähellä reservitykistön mäkeä. Se oli matala rakennus monien ulkohuoneiden, ladon, navetan ja tallin keskellä ja toisella puolen maantietä oli teurastuslaitos, jossa ukko omakätisesti tappoi elukat, ja itse myös ajeli lihoja kaupitsemassa. Maurice hämmästyi, talossa oli ihka pimeää eikä näkynyt ristinsielua kartanolla.

— Kas tuota vanhaa saituria; hän on pönkittänyt ovensa eikä taida hevillä avata!

Hän hämmästyi vieläkin enemmän, tiellä oli puolikymmentä sotamiestä, nälkiintyneitä raukkoja, jotka epäilemättä olivat ruoan etsinnässä. Ensin olivat koputtaneet, sitten ärjyneet avaamaan, ja kuu ei sisältä kuulunut liikahdustakaan alkaneet paukuttaa ovea pyssynperillä. Kaiketi se ovi viimein antaa perään, saakeli, revitään maahan koko myösä, koska ei siellä ihmisiä asu!

Silloin avattiin vintinluukku ja miehet näkivät laihan pitkän ukon sinisessä takissa ja avopäin, toisessa kädessä kyntteli, toisessa pyssy. Paksu valkonen tukka ympäröi leveitä kulmikkaita kasvoja, nenä oli suuri ja silmät suuret, harmaansiniset, leuka paksu, hajamielisyyttä osottava.

— Mitä varkaita ja ryöväriä te olette, jotka tulette ja hävitätte rauhallisten maalaisten asumukset? Mitä asiata teillä tänne on? huusi ukko ankaralla äänellä.

Sotamiehet katselivat häntä hämmästyneinä.

— Me olemme kuolla nälkään, tahdomme ruokaa! Ja sinulla on…

— Minulla ei ole, ei hituistakaan! Luuletteko te, että pienessä talossa riittää ruokaa 100,000 miehelle?… Aamulla tästä vaelsi ohi suuria joukkoja, niin niin, kenraali Ducrotin miehet, he söivät suuhunsa kaikki, joka kipenen … tässä talossa ei pidä löytymän yhtä leivänkannikkaa!

Miehet astuivat lähemmä, yksi toisensa perään.

— No, avaahan nyt kumminkin, niin levätään vähän aikaa … ja ehkenpä siellä löytyisi yhtä ja toista!

He ryntäsivät ovea vastaan, ukko asetti kynttelin ikkunalaudalle ja veti pyssynsä vireille.

— Niin totta kuin tämä kyntteli on tässä minä ammun jokaisen, joka uskaltaa koskea minun oveeni.

Sotamiehet alkoivat tulistua, haukkuivat ja kiroilivat, yksi jo huusi, että he kyllä osaavat kurittaa sellaista petoa, joka ennen heittää leipänsä kaivoon kuin antaa sotamiehen syödä. Ja he ojensivat pyssynsä luukkua kohti, tähtäsivät, vaan ukko seisoi paikallaan kynttelin valossa ja ärjyi:

— Ei leivänkannikkaa löydy tässä talossa, kuuletteko roistot; joka suupalan ne toiset jo ovat ahmineet!

Maurice säikähti kovasti kun näki miesten aikeet ja juoksi Jeanin kanssa hätään.

— Toverit, toverit…

Hän löi sotamiesten pyssyt alas ja huusi rukoillen ukolle:

— Olkaa nyt vähän ihmisellisempi toki… Ettekö te tunne, minähän se olen?

— Mikä minä?

— Maurice Levasseur, vaimonne sisaren poika.

Ukko otti kynttelin käteensä. Epäilemättä hän tunsi pojan, vaan ei antanut perään, ei veden tippaakaan häneltä!

— Sisaren poika eli ei, mistä minä tiedän, pimeähän nyt on!…
Pötkikää vain tiehenne joka sorkka eli minä ammun.

Ja sotamiesten uhkaillessa, että kyllä he pian savuuttavat sen vanhan ketun pesästään, toisti ukko Fouchard pelkäämättä:

— Pötkikää, pötkikää vain tiehenne, eli minä ammun teidät!

— Minutkinko, isä? huusi tieltä voimakas ääni.

Toiset vetäytyivät nopeasti syrjään, kun kynttelin valo lankesi aliupseerin nauhoille. Se oli Honoré, jonka patteria sijaitsi parin sadan askeleen päässä ja joka ei enää jaksanut vastustaa haluaan kolkuttaa kotiovelle. Hän oli pyhästi vannonut, ett'ei elämän päivänä astuisi isän kynnyksen yli ja hän ei ollut neljään vuoteen saanut eikä lähettänyt kirjettä isälleen. Sotamiehet puhelivat hiljaa ja neuvottelivat: parasta taisi olla lähteä pois, mitäpä täällä oli enää toimittamista, koska talon poika, jolla oli nauhoja hihallaan, oli saapunut paikalle. Ja he hävisivät kuin tuhka tuuleen.

Havaittuaan vaaran olevan ohitse, sanoi Fouchard levollisesti, ikäänkuin olisi eilen viimeksi tavannut poikaansa:

— Vai niin, sinäkö! No, odotahan hiukan, niin minä tulen.

Ukko viipyi kauvan. He kuulivat hänen lukkoavan ovia, vääntävän avaimia kuin olisi kätkenyt kaikki kätkettävät. Viimein hän tuli avaamaan, mutta raolleen vain ja piteli tanakasti ovesta.

— Tule sinä, Honoré, vaan ei kukaan muu!

Ei ukko sentään kehdannut sulkea oveaan sukulaiseltakaan, vaikka kernaasti olisikin.

— No, tule sinäkin, Maurice, vaan joudu!

Mutta Jean jätettiin säälimättä ulkopuolelle, vaikka Maurice rukoili hänen puolestaan. Ei ei, hän ei tahtonut mitään tietää heidän kumppaneistaan. Mitä varten hänen olisi pitänyt päästää tupansa täyteen varkaita ja rosvoja, särkemään astioitaan ja huonekalujaan! Hänellä oli vielä pyssy kourassa ja kun Honoré lopulta sai potkaistuksi oven selälleen ja vedetyksi Jeanin eteiseen, pauhasi ukko aika lailla. Pyssy yhä kädessä hän saattoi miehet tupaan, laski kynttelin pöydälle ja istui penkille sanaakaan sanomatta.

— Isä! Me olemme puolikuolleita nälästä. Teidän täytyy antaa leipää ja juustoa, isä!

Vanhus ei ollut kuulevinaan pojan puhetta, kävi vähä väliä ikkunassa katsomassa, vieläkö siellä nyt on sotamiehiä taloa piirittämässä.

— Eno, Jean on minun ystäväni! Hän antoi minulle viimeisen suupalansa ja me olemme kärsineet kaikki yhdessä.

Ukko palasi ikkunan luota ja istui penkille. Ei vastannut sitä eikä tätä, ei katsonutkaan heihin päin. Hän mietti vähän aikaa ja otti sitten äänettömästä päästä kynttelin pöydältä, jätti heidät pimeään ja sulki oven jälkeensä, ett'eivät näkisi, mihin hän meni. Kellarin ovi narahti. Mutta odottaville kävi aika pitkäksi, ennenkun ukko viimein palasi, sulki oven huolellisesti ja asetti pöydälle suuren leivän sekä juuston, — sanaakaan virkkamatta. Vanha kettu muisti entiset torat, eikä tahtonut sanoa ensi sanaa; hän ei ollut vihainen enää, vaan ajatteli, että yhdestä sopimattomasta sanasta ne riidat saattavat alkaa. Miehet hyökkäsivät kuin nälkäiset sudet ruokien kimppuun, yhtä äänettöminä hekin, ja pureksivat kaikista voimistaan; tuvan hiljaisuudessa ei kuulunut mitään muuta ääntä.

Honoré nousi pöydästä ja otti kaapin päältä suuren vesituopin.

— Isä, hennottehan nyt antaa lasin viiniä mieheen.

Nyt oli ukko levollinen.

— Viiniä! Minulla ei totta totisesti ole pisaraakaan… Ne toiset, ne tämän aamuiset, veivät kaikki, söivät kaikki, mitä löytyi. Ei tippaakaan…

Hän valhetteli ja sen arvasi joka mies hätäisesti vilkkuvista silmistä. Pari päivää sitten oli ukko lähettänyt kaikki elukat, lypsylehmänsä ja mitä teuraskarjaa löytyi, kauvas sydänmaalle piiloon. Sitten oli kätketty ruokavarat, yksin jauhot ja suolatkin; turhaan olisi saanut hakea kaikki kaapit ja aitat. Ensimmäinen sotajoukko ei ollut saanut enemmän kuin toinenkaan, ei rahalla eikä rukouksilla. Mistäpä sen tiesi, eiköhän ollut parempi säästää tavaroitaan, tuonnempana niillä vielä voi saada hyvät hyödyt.

Maurice oli syönyt tarpeekseen ja aloitti keskustelun.

— Onko eno nähnyt Henrietteä nykysin?

Vanhus käveli edestakasin vilkaisten aina syrjäsilmällä Jeaniin, jonka suuhun katosi suunnattoman suuria leipäpalasia.

— Henrietteä! Näinhän minä hänet viime kuussa Sedanissa… Vaan miehensä, Weissin, näin tänä aamuna. Hän oli isäntänsä, tehtailija Delaherchen kanssa, ajoivat Mouzoniin katsomaan sotajoukon marssia — huvikseen tietysti.

Pilkallinen ilme levisi vanhuksen umpimielisille kasvoille.

— Luulen heidän nähneen enemmän kuin halusivatkaan, ja hupi taisi kuivaa hyvin vähään; sillä kolmesta saakka olivat tiet täynnä pakenevia sotamiehiä!

Samalla yksitoikkoisella ja välinpitämättömällä äänellä kertoi ukko viidennen osaston tappiosta, että sen päälle oli hyökätty juuri päivällispuuhissa ollessa, Beaumontissa näet, ja että baijerilaiset olivat ajaneet ranskalaiset hujan hajan Mouzonin luo. Ne sotamiehet, jotka pakenivat, niinkuin paholainen olisi ollut kintuilla, Rémillyn kautta, huusivat, että de Failly oli kavaltanut heidät, myynyt, suoraan sanoen, Bismarckille.

Maurice muisti viime päivien hurjat marssit, marsalkan käskyn, joka kiirehti peräytymistä, vaati vaikka mistä hinnasta Maasin yli menoa, kiirehti, kiirehti; ja ensin oli aikaa tuhlata vaikka miten. Nyt oli liian myöhäistä! Silloin kun Mac-Mahon vimmastui löytäessään seitsemännen osaston Ochesissa kun sen olisi pitänyt olla Besacessa, hän tietysti luuli, että viides osasto oli käskyä noudattaen leiriytynyt Mouzonin luona kun se olikin hajoitettu ja lyöty Beaumontissa. Vaan mitäpä saattoikaan pyytää kehnosti johdetuilta, odotuksen, paon ja pelon heikontamilta, nälinkuoliailta joukoilta?

Fouchard asettui Jeanin tuolin taakse — hän ei käsittänyt moista ruokahalua — ja kysyi, leikillisesti muka:

— Noo, joko alkaa tuntua?

Jean kohotti päätään ja vastasi tyynesti:

— Jopa alkaa, kiitosta vain!

Honoré kuunteli levottomuudella pienintäkin liikettä toisista huoneista. Hän oli vihdoin, monen taistelun jälkeen, päättänyt käydä kotonaan ja se oli tapahtunut Silvinen tähden. Takin alla oli Silvinen kirje, se Reimsissä saatu, se, jossa hän puhuu rakastavansa ainoastaan häntä, ett'ei ole rakastanutkaan ketään muuta — ja Honoré ajatteli koko ajan Silvineä, ihmetteli, ett'ei häntä näkynyt, ja koetti salata isältään levottomuuttaan. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä tunteitaan, vaan kysyi vapisevalla äänellä:

— Eikö Silvine enää olekaan teillä?

Fouchard vilkasi poikaansa ja vastasi:

— On, on!

Sitten hän ei taas puhunut mitään, syleksi ja kakisteli; tykkimiehen täytyi kysyä:

— Onko hän jo makuulla?

— Ei, — ei!

Lopulta ukko alentui selittämään, että hän oli ajanut Silvinen kanssa aamupuolella päivää Raucourtin torille. Sillä kyllähän nyt saattaa kauppoja tehdä, sen tietää, kun mokomat mieslaumat ovat liikkeellä! Ja hän olikin, niinkuin tavallisesti tiistaiaamuna, vienyt lampaan lihat ja häränpuolikkaan Raucourtiin ja oli parhaiksi ennättänyt kaupata lihat kun seitsemäs osasto oli tullut ja kääntänyt nurin narin kaikki tyyni. Ihmiset juoksivat kuin hullut, survivat ja tyrkkivät vimmatusti. Hän pelkäsi niiden vielä varastavan konit ja kärryt ja oli ajanut kotiin. Ja Silvine jäi sinne, oli näet poikennut johonkuhun puotiin ostoksille.

— Oo, tyttö on pian kotona! lopetti ukko levollisesti. — Meni tietysti tohtori Dalichampin, kumminsa luo… Silvine on reipas tyttö, vaikka näyttää niin lauhkealta … ei hän hopussa hätäänny…

Tekikö hän pilkkaa vai tahtoiko selittää, minkätähden hän oli pitänyt Silvinen palveluksessaan, sen jälkeen kun oli eroittanut heidät, ja vaikka hän tahtoi pitää lapsen luonaan. — Poika nukkuu tuolla kamarissa ja varmaan on Silvinekin kohta kotona, on varmaan.

Ukko katsahti jälleen poikaansa, pilkallinen hymy kapeilla huulilla. Honorén kasvot värähtelivät ja hän heitti isäänsä läpitunkevan silmäyksen ja — vanhus alkoi taasen kävellä pöydän ja ikkunan väliä. Honoré leikkasi leivästä palan ja pureskeli sitä äänetönnä. Kyynäspäät pöydällä tarkasti Maurice vanhaa tupaa, suurta kaappia, seinäkelloa, ja muisteli entisaikoja, kun hän ja sisar Henriette saivat viettää jonkun lupapäivän Rémillyssä. Minuutit kuluivat, — kello löi yksitoista.

— Ei, mutisi Maurice, toiset ehkä jättävät meidät!

Hän avasi ikkunan ja nojautui laudalle; eteensä levisi tumma, hiljainen yö. Vaan vähitellen tottuivat silmät pimeään, hän eroitti sillan ja tulet molemmilla rannoilla. Kyrassieerit vaelsivat vieläkin, kuin aaveritarit, valkosissa kauhtanoissaan sillan ylitse. Loppumattomalta näytti veden pinnalla verkalleen liikkuva jono. Oikealla rannalla, missä sotajoukko vielä sikeästi nukkui, vallitsi haudan hiljaisuus.

— Ohhoo, sanoi Maurice epätoivoisella äänellä, meidän menomme jää huomisaamuun.

Ikkuna jäi auki, ukko Fouchard sieppasi pyssynsä ja hypähti notkeasti kuin nuori mies tielle. He kuulivat hänen kävelevän edestakasin kuin vartiolla, — sitten taukosivat askeleet, saattoi eroittaa kaukaista humua sillalta. Vanhus oli istunut ojan reunalle: siinä oli sopiva vartioida, ett'ei kukaan epäiltävä henkilö päässyt puikahtamaan taloon.

Honoré tuli joka silmänräpäys levottomammaksi, katsoi vähä väliä kelloa, kuunteli. Raucourtista ei ollut paljon yli kolmen neljänneksen Rémillyyn. Sen matkan astui Silvine tunnissa, astui helpostikin. Miks'ei häntä kuulunut, johan siitä oli useampiakin tuntia kun vanhus ajoi tiehensä ja jätti hänet keskelle armeijaosastoa. Joku onnettomuus oli varmaankin tapahtunut! Honoré näki hänet maassa makaavana, ruhjottuna, hevosten polkemana, raskaat kuormat olivat vierineet hänen ylitsensä!

Kaikki kolme kimposivat yht'aikaa pystyyn. Tieltä kuului askeleita, ja vanhus viritti pyssynsä hanan.

— Kuka se on? huusi ukko tuimasti. Silvinekö?

Ei kuulunut mitään vastausta. Ukko uhkasi ampua ja uudisti kysymyksensä. Silloin sanoi hengästynyt, läähättävä ääni:

— Minä, minä se olen.

Ja heti taas:

— Entä poika?

— Poika makaa, on nukkunut aikoja.

— Jumalan kiitos!

Nyt vasta hän jouti oikein henkeään vetämään, oikein syvän huokauksen, jossa kaikki tuska ja väsymys pääsi ilmoille.

— Mene ikkunasta, sanoi ukko, siellä on vieraita,

Silvine hyppäsi ikkunasta tupaan, vaan jäi kuin kivettyneenä seisomaan miesten eteen ja seisoi siinä kynttelin hulmuavassa valossa tummana, paksu musta tukka otsalle valuneena, suuret kauniit silmät — joissa yksistään olisi ollut kyllin ihanuutta — soikeissa lempeissä kasvoissa, ihmetellen vieraita katsoen.

Silloin hän tunsi Honorén, ja kaikki veri syöksi sydämmestä kasvoihin — eikä hän kuitenkaan erittäin hämmästynyt että Honoré oli siinä, sillä häntähän hän oli ajatellut koko matkan Raucourtista tullessaan.

Honorén jalat vapisivat ja tuntui kuin rinnan päällä olisi ollut rasittava paino, joka vei hengen. Hän ponnisti voimansa, sanoi levollisesti:

— Hyvää iltaa, Silvine!

— Hyvää iltaa, Honoré!

Silvine oli purskahtaa itkuun, käänsi sitä estääkseen päänsä pois ja hymyili Mauricelle, joka myös oli tuttu. Hän ujosteli Jeania hiukan. Hengitti kiivaasti, avasi kaulahuiviaan hiukan.

Honoré jatkoi, sinuttelematta, kuten ennen maailmassa:

— Me olimme hyvin levottomia teidän tähtenne, Silvine, on jo niin paljon preussiläisiä liikkeellä näillä tienoin.

Silvine kävi valkoseksi kuin lakana ja heitti pikaisen, hätäisen katseen kamariin päin, jossa lapsi nukkui, ja kohotti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa luotaan jotain kauheata.

— Preussiläiset! Oo, minä olen nähnyt heidät!

Hän vaipui tuolille istumaan, jalat eivät kannattaneet enää, ja kertoi, että hän oli heti seitsemännen osaston kaupunkiin marssittua hakenut suojaa kumminsa, tohtori Dalichampin, luona ja toivoi eno Fouchardin noutavan hänet sieltä. Kadulla oli sellainen ahdinko, ett'ei koirakaan olisi päässyt eteenpäin. Ja kello neljään hän oli kärsivällisesti odottanut ja nykkinyt liinan-nukkaa rouvasväen kanssa, sillä tohtori oli laittanut sairaalan raatihuoneen suureen saliin, arveli ehken tuotavan haavoitettuja Metzistä eli Verdunistä. Sinne tuli ihmisiä, jotka tiesivät sairaalata piankin tarvittavan ja aivan oikein, kello kaksitoista jyrisivät jo tykit Beaumontin puolella. Mutta se oli kaukana, eikä kukaan osannut vielä oikein peljätäkään, kun pommi yht'äkkiä ryskien ja räiskien musersi erään naapuritalon katon, Se tapahtui juuri silloin kun viimeiset ranskalaiset sotamiehet marssivat pois Raucourtista. Vieläkin räjähti kaksi pommia, vihollinen patteria ammuskeli seitsemännen osaston jälkijoukkoa.

Haavoitettuja tuli Beaumontista, raatihuoneen sali oli pian täynnä. Pelkäsivät, että sinnekin vielä putoaa joku pommi ja turmelee koko sairaalan. Miesparat, jotka odottivat tohtoria haavojaan sitomaan, olivat menehtyä kauhusta, moni kömpi vaivaisilla jäsenillään kellariin, siellä oli hiukan turvallisempaa,

— Ja silloin, jatkoi Silvine, en tiedä mitä lienee tapahtunut, mutta yht'äkkiä taukosi melu. Minä seisoin kadunpuoleisessa ikkunassa, josta näkee maalle päin; ei näkynyt enää yhtään sotamiestä, ei ainoatakaan punahousua, kun samassa kuulen raskaita askelia, joku huutaa, en ymmärtänyt mitä lienee ollut, kymmeniä pyssynperiä kolahtaa yht'aikaa kivisiltaan … ja alhaalla kadulla seisoo koko lauma rumia, likasia, mustia miehiä, joilla on suuret leveät päät ja kypärit, niinkuin meidän palokuntalaisilla. Sanoivat, että ne olivat baijerilaisia sotamiehiä … ja tiellä, pelloilla, metsissä voi! joka paikassa kiehui sadottain ja tuhansittain samanlaisia miehiä, suljetuissa, loppumattomissa riveissä. Mustia, suurissa joukoissa, yhä enemmän ja enemmän niitä tuli, juurikuin heinäsirkkalaumoja, jotka peittävät koko maanpinnan.

Häntä puistatti ja hän teki jälleen saman jotain kauheata karkoittavan liikkeen.

— Ja sitten, te ette voi aavistaa, mitä sitten tapahtui. Nuo miehet lienevät marssineet kolme päivää ja tapelleet vast'ikään kuin hurjat Beaumontissa. He olivat sekasin nälästä ja vimmasta, silmät seisoivat päässä … he eivät tietäneet mitä tekivät… Ja upseerit eivät koettaneetkaan estää kun he syöksivät taloihin, myymälöihin, särkivät ovet ja ikkunat, murtivat auki kaapit, arkut, kaikki, jossa luulivat ruokaa löytyvän, nielivät kaikki kuin eteen sattui! Ruokakauppiaan, Simonnetin, puodissa, näin yhdenkin laskevan tynnyristä siirappia kypäriinsä ja sitä juovan; toiset haukkasivat raakaa sianlihaa, toiset söivät jauhoja. Kun he tulivat, sanottiin, että ruoka on lopussa, neljäkymmentä kahdeksan tuntia olivat omat joukot kulkeneet kaupungin läpi, vaan he löysivät kuitenkin aina jotain piilotettua, ja särkivät sentähden kaikki paikat, luulivat, että me emme tahdo antaa heille ruokaa.

Vähemmässä kuin tunnissa olivat kaikki ruudut sirpaleina leipurilla, teurastajalla, joka puodissa, vieläpä yksityistenkin asunnoissa; kaapit, kellarit typö tyhjät… Tohtorilla — semmoista en ole vielä milloinkaan nähnyt — söi eräs paksu mies saipuata! Vaan surkeinta oli kumminkin kellarissa! Siellä he huusivat ja ärjyivät kuin paholaiset, särkivät pullot, väänsivät tapit auki ja jättivät vuotamaan, pitkin, pitkin permantoa läikkyivät viinit, elivät kuten ainakin kun ihmiset heittäytyvät petojen kaltaisiksi. Tohtori ei saanut eräänkään mustan miehen käsistä pois ooppiumipulloa, hän nosti sen huulilleen ja kulautti tyhjäksi. Ehkenpä makaa mies jo kuolleena, kun lähdin, oli hänellä kauheat tuskat!

Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki surkeasti.

— Ei, ei! Se oli hirmuista! Minä en jaksa ajatella sitä enää!

Ukko Fouchard, joka ei malttanut jättää vahtipaikkaansa, oli tullut ikkunan luo kuuntelemaan ja kertomus peljästytti häntä hirmuisesti, Hän oli aina kuullut sanottavan, että preussiläiset maksavat reilusti kaikki, ja rosvoja ja varkaitako ne siis ovatkin?

Maurice ja Jean kuuntelivat tarkasti kuvausta vihollisista, jotka tämä tyttö oli nähnyt ja joita he eivät olleet kohdanneet, vaikka olivat kierrelleet maita ja mantereita enemmän kuin kuukauden ajan. Honoré istui ajatuksiin vaipuneena, tuskallinen piirre suun ympärillä, hän ajatteli ainoastaan Silvineä ja sitä kauheata onnettomuutta, joka oli heidät eroittanut.

Vaan silloin avautui kamarin ovi ja pikku poika ilmestyi heidän eteensä. Hän oli kuullut äitinsä äänen ja juoksi paitasillaan häntä suutelemaan ja tervehtimään. Poika oli tavattoman iso ikäisekseen, iho punertavaa, kiharainen tukka vaaleata, kellertävää ja silmät olivat suuret, siniset.

Silvine säpsähti lapsen nähdessään, ikäänkuin hämmästyen niitä muistoja, joita se herätti. Eikö hän ollut tuntea ihailtua, rakastettua lastaan, koska säikähti sitä kuin haamua? Hän purskahti itkuun.

— Lapsiraukka!

Ja hän puristi poikaa rintaansa ja suuteli kyyneleiden vuotaessa pitkin poskiaan. Honoré, melkein harmaana kasvoiltaan, tuijotti lapseen hämmästyneenä, se oli liiaksikin Goliathin näköinen: sama leveä, vaalea hiuksinen pää, samat silmät, tällä kauniilla, terveellä lapsella oli kaikki germaanilaisen rodun tuntomerkit. Sehän oli preussiläisen poika! Niin preussiläisen, jolla nimellä häntä kaikki Rémillyssä kutsuivat. Ja tuossa hän riippui ranskalaisen äitinsä kaulassa, joka vielä vapisi, jonka sydän vuoti verta näkemistään, vihollisen tuottamista kauhuista!

— Lapsiraukka, pikku poikaparkani! Ole nyt kiltti ja lähde pois nukkumaan… Mennään nukkumaan, rakas pikku poikani!

Hän kantoi lapsen kamariinsa ja palatessaan hän taas oli tyynen, kärsivällisen ja järkevän näköinen.

Honoré kysyi vapisevalla äänellä:

— Ja preussiläiset…?

— Niin, preussiläiset… He rikkoivat kaikki, söivät ja joivat kaikki. Ottivat liinavaatteitakin, lakanoita ja pyyhinliinoja, uutimia, jotka repivät kaistaleiksi ja käärivät kipeiden jalkojensa ympärille. Eräänkin jalat olivat tykkänään nahattomat, niin oli ukkorähjä saanut astua. Kadulla istui, tohtorin oven kohdalla, joukko miehiä riisumassa jalkineita jaloistaan; yhdellä oli kaunis, pitsihelma paita, josta kiskoi kappaleita ja sitoi kantapäänsä ympärille; he varastanut senkin kauniilta rouva Lefèvreltä, tehtailijan vaimolta…

Ja ryöväystä kesti koko illan, yöhön asti. Rakennuksissa ei ollut enää ovia, avonaisina ammottivat suojat, rikkonaisia huonekaluja hujan hajan lattialla; voi, se oli näky, joka pani lempeimmänkin raivosta itkemään… Minä luulin tulevani hulluksi, minä en voinut olla siellä kauvemmin; kyllä he houkuttelivat ja sanoivat kaikkien teiden olevan vihollisia täynnä ja ett'en pääse elävänä kotiin, vaan siitä ei ollut apua, minä lähdin juoksemaan suoraan peltojen poikki oikealle, heti kun pääsin Raucourtin portista.

Beaumontista tuli vaunuja ja kärryjä täynnä sekä ranskalaisia että preussiläisiä haavoitettuja. Kahdet ajoivat aivan ohitseni pimeässä; voi, voi sitä huutoa ja valitusta kuin niistä kuului! Minä riensin eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin, suoraan metsään, en tiedä enää miltä paikoin, vaan kyllä taisin tehdä pitkän mutkan Villersiin päin… Kolme kertaa täytyi piiloutua, kun luulin kuulevani sotamiesten melua. Mutta minua vastaan ei tullut muita kuin eräs vaimo, joka pakeni Beaumontista päin, ja hän kertoi asioita, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn… Ja nyt minä olen täällä vihdoin … ja niin onneton, niin onneton!

Kyyneleet tukahuttivat jälleen hänen äänensä. Vaan hän tahtoi kertoa kaikista näkemistään ja kuulemistaan kauhuista, siitäkin, mitä Beaumontin vaimo oli nähnyt.

Tämä vaimo asui kylän pääkadun varrella ja oli iltamassa nähnyt vihollisen tykistön rientävän ohi. Kummallakin puolen tietä seisoi rivi sotamiehiä käsissä soihdut, joista levisi punanen tulipalon kaltainen valo. Ja leimuavaa kujaa pitkin vieri hevosia, tykkiä, ruutivaunuja, täyttä neliä, minkä kaviosta pääsivät. Se oli voitonriemun kiihkeätä menoa, he tahtoivat saavuttaa ranskalaiset joukot, lyödä, musertaa heidät tykältään! Ja he ajoivat kuin riivatut eteenpäin, esteet heitettiin syrjään, mikään ei voinut heidän vauhtiaan pysähdyttää. Jos hevonen kaatui eteen, vihlaistiin valjaat poikki ja raskaat leveät pyörät vierähtivät eläimen ylitse, josta ei hetken perästä ollut muuta jälellä kuin verisiä riekaleita. Sotamiehetkin, jotka sattuivat tielle, kaadettiin kumoon ja silvottiin silmänräpäyksessä tuhansiksi kappaleiksi. Hurjassa menossa eivät ajajat muistaneet eikä joutaneet pysähtyä syömäänkään, vaikka olivat nälkäisiä kuin pedot, tarttuivat leipään, joka heille viskattiin ja ahmivat lihapaloja, joita soihdunkantajat heille ojensivat pistimen kärjellä. Ja samassa he taas kannustivat hevosiaan niin, että ne kimmahtivat pystyyn ja hyökkäsivät kuin kuoleman edestä pimenevään yöhön; ja raskaat patteriat vierivät jälessä kolisten ja jyristen kuin mahtava ukkonen miesten hurjasti huutaessa.

Vaikka Maurice kuunteli tarkasti Silvinen kertomusta, eivät silmänsä tahtoneet pysyä auki; nyt kun nälkä oli sammutettu, tuntui unen tarve kahta voimakkaammin. Hänen päänsä vaipui pöydälle ja hetken kuluttua hän jo nukkui.

Jean taisteli vielä vähän aikaa, vaan ei kestänyt kauvan, niin hänkin teki samoin. Ukko Fouchard käveli jälleen tiellä, ja Honoré oli yksin Silvinen kanssa, joka istui äänetönnä penkillä ikkunaan luona.

Aliupseeri nousi ylös ja katseli yön pimeyteen, josta kuului niin kummallisia ääniä. Kyrassierit olivat jo päässeet ylitse, nyt vieri tykistö, hitaasti, rämisten ja natisten, sillalla. Hevoset keikkuivat pystyssä, eivät tahtoneet lähteä keinuvalle lautalle, monta kertaa vierähti etulaitos syrjään ja täytyi jättää veteen. Ja katsellessaan tätä hidasta, vaivaloista vaellusta yhdeltä virran partaalta toiselle, jota oli kestänyt illasta eikä luultavasti päättynyt vielä aamuunkaan, hän ajatteli toista tykistöä, sitä, jonka raju virta oli vierinyt Beaumontin ylitse, kaataen kaikki esteet, musertaen ihmiset ja eläimet päästäkseen nopeammin eteenpäin.

Honoré läheni Silvineä ja kysyi hiljaa:

— Te olette onneton?

— Olen, voi! niin onneton!

Hän aavisti, että Honoré aikoi puhua siitä kauheasta, joka oli tapahtunut, ja painoi alas päänsä.

— Silvine, miten se saattoi tapahtua?… Minä tahdon tietää…

Vaan hän ei saanut sanaa suustansa.

— Sano minulle, Silvine, tapahtuiko se sinun suostumuksellasi … eli käyttikö hän väkivaltaa?

Silloin hän änkytti tuskin kuuluvasti:

— Jumala, minä en tiedä itsekään, minä en tiedä, sen vakuutan sinulle… Mutta valehdella minä en tahdo, ja milläpä voisin puolustaa itseäni… Sinä olit lähtenyt ja olin melkein hulluna surusta; voi kuitenkin, minä en tiedä, en ollenkaan tiedä, miten se tapahtui…

Hän nyyhkytti surkeasti voimatta enempää puhua ja Honoré seisoi kalpeana, vavisten vieressä ja odotti. Häntä miellytti se, ettei tyttö koettanut valehdella ja puolustaa itseään, vaan hän kyseli kuitenkin vielä, tahtoi selitystä yhdestä ja toisesta, joka oli hänen mielestään kummallista.

— Ja isä on pitänyt sinut koko ajan luonaan?

Silvine istui yhä silmät maahan luotuina, vakava, ihmeellisen nöyrä ilme kasvoillaan.

— Minä teen mitä ukko vaatii ja ruokani ei maksa paljoa. Ja kun lapsi on täällä, on hän voinut vähentää palkkaa, tietäähän hän, että minun täytyy olla…

— Minkätähden?

Nyt hän nosti silmänsä ylös, hämmästyneenä.

— Minnekäs minä menisin? Täällähän meillä toki on ruokaa ja saadaan pienosen kanssa olla rauhassa.

He katselivat toisiaan silmästä silmään, ääneti ja vakavasti. Ulkoa, yön pimeydestä, kuului tykkien kumea jyrinä, valittava huuto vihiäsi äänettömyyttä ja tunki selvästi heidän korviinsa lauttasillalta, täyttäen heidän sydämmensä sanomattomalla säälillä.

— Silvine, sanoi Honoré hitaasti, sinä kirjoitit minulle ja se tuotti minulle suuren ilon… En olisi, en koskaan, astunut jalallani tähän taloon ilman sitä kirjettä. Se on sanonut minulle jotain, jota en enää uskonut todeksi…

Silvine säikähti, kun kuuli kirjettä mainittavan. Honoré oli ehkä vihanen, että hän rohkeni sitä lähettää. Mutta hänen puhuessaan kohosi veri vähitellen jälleen kasvoihinsa.

— Minä tiedän, että sinä et tahdo valehdella minulle, sentähden uskonkin kaikki, mitä minulle kirjoitit … uskonpa nyt joka ainoan sanan. Sinä arvasit oikein sanoessasi, että tiedät minun kuolevan murheella sinua jälleen näkemättä; viime hengen vedossanikin minä olisin surrut sinun uskottomuuttasi, että unhotit minut, et rakastanut minua enää. Vaan koska sinä välitätkin vielä minusta, koska oletkin aina ollut minun…

Hän oli niin liikutettu, ettei tahtonut löytää sanoja.

— Kuule, Silvine, jos minä pääsen elävänä preussiläisten käsistä, niin minä en jätä sinua; me menemme naimisiin heti kun pääsen palveluksesta vapaaksi.

Silvine hypähti seisomaan, katsoi vähän aikaa huumautuneena Honoréta ja heittäytyi ilohuudolla hänen syliinsä. Hän ei voinut puhua, hän ei tietänyt mitä sanoa.

Honoré istui penkille ja veti hänet polvilleen.

— Minä olen ajatellut tätä kauvan ja sitä varten minä tulinkin kotiin… Jos ei isä suostu, niin me menemme pois, Silvine. Maailma on niin avara, kyllä mekin voimme löytää jonkun kolon, jossa asumme, yhdessä me kaksi, Silvine… Ei, poika on kolmantena, emmehän voi häntäkään jättää. Ehkä saamme toisia lisää ja sitten en minä pian enää huomaakkaan, että siinä on vieraskin joukossa!

Se oli täydellinen anteeksianto. Silvine ei tahtonut uskoa, että semmonen onni oli mahdollinen, että hän sitä enää saavuttaisi, vaan mutisi viimein liikutettuna:

— Ei, ei, se ei ole mahdollista, se on liian paljo! Ehkä vielä kadut tätä… Honoré, sinä olet niin hyvä ja minä rakastan sinua koko sielustani!

Honoré suuteli hänen huuliaan ja hänellä ei ollut voimaa kieltäytyä onnestaan, joka tuli niin odottamatta, kun hän jo oli luopunut kaikesta toivosta. Hän kietoi sydämmellisen hellästi kätensä Honorén kaulaan ja suuteli häntä ikäänkuin tukehtumaisillaan ilosta, että omisti sen, jota oli rakastanut siitä hetkestä kun oppi rakkautta käsittämään ja josta ei mikään maallinen voima enää voisi eroittaa.

Samassa kuului ulkoa ääniä, käskyjä, puhallusmerkkiä kajahteli, kaikki miehet heräsivät. Varjoja kohosi maasta, liittyivät yhteen, riensivät suuren epäselvän virran tavoin maantielle. Tulet rantaäyräällä leimahtivat viimesen kerran, suuria levottomia laumoja häämöitti kaukana, mutta mahdotonta oli eroittaa mitä alhaalla laaksossa tapahtui. Ukko Fouchard lähestyi ikkunaa ja huusi että sotajoukko lähtee. Jean ja Maurice heräsivät lyhyestä unestaan, vaan olivat niin hämmennyksissä, että tuskin ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti. Honoré puristi kiireesti Silvinen käsiä.

— Se on päätetty … sinä odotat minua!

Silvine ei osannut sanoa sanaakaan, vaan kaikki rakkautensa kuvastui viimesessä pitkässä katseessa, jolla hän seurasi Honoréta, kun tämä rivakkaasti heittäytyi ikkunasta tielle ja riensi paikalleen patteriiassa.

— Hyvästi, isä!

— Hyvästi, poikani!

Ja siinä kaikki, isä ja poika erosivat yhtä kylmästi kuin yhtyivätkin, ilman lämmintä kädenlyöntiä. He saattoivat elää ilman toisiaan!

Kun Maurice ja Jean olivat jättäneet talon, lähtivät he juoksemaan jyrkkää mäen rinnettä alas tielle. He eivät löytäneet heti 106:tta rykmenttiä, kaikki olivat jo lähteneet liikkeelle, ja he saivat juosta kauvan aikaa sinne tänne ennenkun vihdoin sulasta sattumuksesta kohtasivat oman komppaniiansa, jota luutnantti Rochas johti; jotavastoin kapteeni Beaudoin ja muu osa rykmenttiä oli poissa. Ja silloin huomasi Maurice suureksi ihmeekseen, että koko tämä lauma, sotamiehiä, hevosia ja ajopeliä, ei ollutkaan aikeissa mennä Maasin ylitse, vaan marssivat pohjoseen Rémillystä, suoraan Sedaniin päin. Mitä, mitä tämä tietää? Oliko tapahtunut jotain? He eivät siis menekkään virran yli, vaan vetäytyvät takasin pohjosta kohti.

Aivan lähellä ratsasti afrikkalaisiin jääkäreihin kuuluva upseeri, — mitä varten lie siinä ratsastanut, — ja hän sanoi aivan ääneen:

— Taivaan nimessä, eikö olisi ollut parempi pötkiä 28:na, jolloin olimme Chênessä.

Toiset koettivat selittää liikettä; oli tullut uusia tietoja. Kahden aikaan yöllä oli eräs marsalkan ajutanteista tullut ratsastaen ja tuonut kenraali Douaylle käskyn viipymättä vetäytyä Sedaniin, — joka silmänräpäys on kallis.

Kenraali sattui olemaan juuri sillalla, alakuloisena katsellen hidasta kulkua, vasta oli hänen kolmas divisioonansa päässyt yli. Kohta alkoi jo päivä sarastaa, vihollinen saattoi joka silmänräpäys karata hänen joukkonsa kimppuun: käski siis kiirehtiä marssia Sedaniin niin paljon kuin mahdollista. Hän komensi miehiä purkamaan siltaa ja marssi itse vasenta rantaa ensimmäisen divisioonan ja reservitykistön mukana, jotavastoin kolmas seurasi virran oikeanpuolista rantaa ja se, joka hajotettiin Beaumontissa, jatkoi pakoretkeään, — minne lienee jatkanut. Seitsemäs osasto, joka ei vielä ollut tulessa käynytkään, oli silvottu ja revitty, kiiruhtaen eteenpäin pimeässä, yhdet siellä, toiset täällä, miten mikin parhaiten pääsi.

Kello ei ollut kolmea, oli vielä pimeä yö. Maurice, joka hyvin tunsi paikat, ei tietänyt ensinkään, minne he kulkivat, ei voinut päästä asian perille sekavassa laumassa, joka nelisti tiellä ja tien vierellä. Monta Beaumontista pakenevaa rykmenttiä sotkeutui seitsemänteen osastoon tartuttaen pelkoa ja kauhua miehistöön. Koko laakso oli täynnä pakenevien ja eteenpäin rientävien joukkojen huutoa ja melua ja töminätä. Ensimmäinen osasto tullen Carignanista ja Douzysta, kahdestoista sekä viidennen tähteet Mouzonista, kaikki kurjassa tilassa, reväistyt mukaan vastustamattomaan liikkeesen, joka 28:ta päivästä lähtien oli ajanut koko sotajoukkoa pohjoseen päin ja nyt tunki asemaan, josta ei löytynyt mitään pelastusta, jossa tappio ja kuolema ja hävitys sitä odotti!

Päivä alkoi juuri sarastaa kun komppaniia marssi Pont-Maugiesin läpi; Maurice tunsi jo paikat, vasemmalla kädellä olivat Liryn ylängöt ja oikealla Maas, jonka juoksua maantie seurasi. Harmaa aamuvalo heitti surumielisen kajastuksen Bazeillesin ja Balanin yli, jotka näkyivät sumumerestä suurten niittyjen takana. Ja kaukana näköpiirin rajalla kuumotti Sedan ikäänkuin suruharsoon käärittynä metsien tummalla taustalla. Ja kun joukot Vadelincourtin ohi päästyä viimeinkin saapuivat Torcyportille keskusteltiin, rukoiltiin, kerjättiin, täytyipä upseerien näyttää kynsiäänkin, sanalla sanoen piirittää linnoitusta, ennenkun päällikkö taipui päästämään heidät kaupunkiin.

Kello oli silloin viisi. Seitsemäs osasto saapui Sedaniin vilusta, nälästä ja väsymyksestä nääntymäisillään.