Sota

by Émile Zola

VIII.

Torcyportilla, Vadelincourtintien päässä, eksyivät Maurice ja Jean toisistaan ja Jean juoksenteli edestakasin hälinässä etsien Mauricea. Tämähän oli paha sattuma, sillä Maurice oli luvannut viedä hänet sisarensa luo, jossa olisivat saaneet levätä siistissä vuoteessa! Vaan portilla oli tavaton mylläkkä, kaikki rykmentit sekaantuivat, järjestystä ei ollut enemmän kuin järjestyksen ylläpitäjiäkään, miehet saivat tehdä mitä halutti. Parasta oli levätä ensin pari tuntia ja järjestää sitten joukot ja eri komppaniat.

Jean oli tullut Torcyn rautatiesillan luo yläpuolella laajoja niittymaita, jotka komentaja oli laskenut veden alle. Hän meni vielä toisestakin portista sekä sillan yli ja vaikka aurinko jo kohosi ylemmä taivaalle tuntui hänestä pieni, ikäänkuin kokoon puristettu kaupunki, kapeine, kosteine katuineen ja korkeine vallineen pimeältä. Hän ei voinut sillä hetkellä muistaa Mauricen langon nimeä, sen vain tiesi, että sisaren nimi oli Henriette. Vaan siitä ei ollut suurta apua. Kuka tietäisi ohjata häntä! Minne kääntyisi? Hän käveli eteenpäin tietämättä minne aikoi ja minne meni, tuntien, että jos pysähtyy, hän nääntyy siihen paikkaansa, sillä korvansa soivat ja suhisivat ja hän ei jaksanut enää eroittaa ja tarkastaa eri kasvoja ihmisvirrassa, joka tunki ohitsensa tai veti häntä mukanaan. Rémillyssä oli saatu ruokaa ja sitä enemmän vaivasi nyt väsymys, hän oli joka askeleella tupertua tielle. Ja yhtä uupuneina olivat kaikki sotamiehet, jotka horjuskellen ja pienissä laumoissa kuljeksivat kapeita, kosteankylmiä katuja minne sattui! Joka hetki näki jonkun miehen vaipuvan porttikäytäviin eli portaille ja siihen jäävän.

Kun Jean kohotti päätään, näki hän keskellä pientä puistoa jotenkin suuren rakennuksen ja syrjemmällä muistopatsaan ja samassa hän huomasi tutun näköisen afrikkalaisen jääkärin, joka seisoi allapäin, surullisesti katsellen hevostansa. Se vapisi väsymyksestä ja järsi kaula pitkällä ruutikärryjen laitaa, jotka olivat vedetyt katukäytävälle puiston reunassa. Kahteen päivään ei oltu jaettu hevosenruokaa, ja suuret hampaat järsivät järsimistään halukkaasti puuta, vaan ratsastajan ruskettuneella poskella vieri kuumia kyyneleitä. Eikös se ollut Prosper, jonka hän oli tavannut Mauricen kanssa Vouziersissä? Jean meni ensin ohitse, vaan kääntyi vähän matkan päästä takasin, hän muisti että ehkä Prosper voipi antaa tietoja Mauricen sisaresta. Vaan silloin ei jääkäriä enää löytynytkään, hän oli hävinnyt tungokseen.

Jean ei tietänyt enää mitä tehdä, hän käveli arviolta toiselle puolen pientä puistoa, muistopatsaan luo. Hän ihastui kun näki Turennen patsaan juurella luutnantti Rochasin ja muutamia komppanian miehiä. Ellei löytänyt ystävätään, niin olihan hänellä nyt kuitenkin toivoa päästä rykmenttinsä luo ja telttaan nukkumaan. Kapteeni Beaudoin oli vieläkin poissa ja luutnantti koetti saada väkeään kokoon ja kyseli divisioonan leiripaikkaa. Vaan hänen joukkonsa ei ottanut lisääntyäkseen, se päinvastoin pieneni ja pieneni. Eräs sotamies hävisi kapakkaan, jossa näkyi reuhtovan käsillään kuin hullu ja sen jälkeen eivät toverit häntä enää nähneet. Kolme muuta tarttuivat pienen puodin ovelle, jossa muutamat zouaavit olivat omalla luvallaan puhkaisseet viinalekkerin pohjan. Seinävierillä makasi jo monta, toiset kokivat vielä hoiperrella eteenpäin, vaan ei kestänyt kauvan, ennenkun uupumus teki tehtävänsä. Chouteau ja Loubet sattuivat yhteen kadun kulmassa, katsoivat toisiinsa ja katsoivat ahnaasti lihavan matamin jälkeen, jolla oli suuri leipä kainalossa, ja heille ilmestyi asiaa samaan taloon, jossa eukko asui, ja pujahtivat huomaamatta ovesta pimeään käytävään. Ja jälellä ei ollut enää kuin Pache ja Lapoulle ja kymmenkunta muita miehiä.

Luutnantti Rochas seisoi Turennen pronssisen muistopatsaan juurella, jännittäen viimeset voimansa pitääkseen silmiään auki. Jeanin nähdessään mutisi luutnantti:

— Aha, korpraaliko se on! No, missä miehet?

Jean kohotti olkapäitään ja puisteli päätänsä, — ei hän tietänyt. Vaan
Pache osotti Lapoullea ja vastasi itku kurkussa:

— Tässähän meitä on kaksi, mutta muut ovat poissa!… Ja Jumala lohduttakoon meitä kaikkia, tämä on liian surkeata!

Se toinen raukka, tunnettu mainiosta ruokahalustaan, katseli pettyneen näköisenä Jeanin tyhjiä käsiä. Hän oli ehken luulotellut, että korpraali oli ollut ruokaa hankkimassa.

— Vieköön heidät paholainen! Eikö meille vielä tänäänkään anneta ruokaa?

Gaude seisoi rauta-aidan varassa ja odotti käskyä puhaltaakseen miehet kokoon, vaan tietämättään painuivatkin silmät kiinni, jalat luistivat ja hän kaatui selälleen vaipuen syvään uneen. Väsymys valtasi kaikki, pian kuului aidan ympäriltä raskasta korinata. Kersantti Sapin oli ainoa, jonka silmät vielä olivat selällään ja hänen pienillä kalpeilla kasvoillaan oli surullinen, synkkä ilme, ikäänkuin olisi nähnyt pelkkää onnettomuutta kaukana taivaan rannalla.

Sillä välin oli luutnantti Rochas istautunut maahan; hänen täytyi hänenkin saada levätä hiukan. Ja istumaan päästyään hän aikoi antaa Jeanille käskyn.

— Korpraali teidän täytyy… teidän täytyy…

Hän hapuili sanoja, sopotti paksulla unisella kielellä jotain ja kallistui vähitellen kylelleen, unen valtaamana.

Jean pelkäsi itselleen käyvän samoin ja lähti pois; hän oli saanut päähänsä että tahtoi maata oikealla vuoteella. Toisella puolella katua oli suuri ravintola, "Kultainen risti" ja hän oli nähnyt ikkunassa vilahduksen kenraali Bourgain-Desfeuillesistä, paitahihasillaan, maata menossa. Mitä varten sotamiehen tarvitsi kiusata itseään kun suuretkin ottivat asian niin levollisesti? Ja yht'äkkiä hän muisti, että langon isäntä oli tehtailija Delaherche, niin juuri hänen nimensä oli. Ja hän kääntyi oitis erään ohikulkijan puoleen.

— Tiedättekö missä verkatehtailija Delaherche asuu?

— Tiedän! Maquakatu, aivan Voikadun kulmassa, suuri, kaunis talo, veistoksia portin päällä.

Jean lähti astumaan, vaan muutaman askeleen kulottua juoksi mies hänen jälkeensä.

— Kuulkaahan, oletteko te 106:sta? Jos etsitte rykmenttiänne, niin se on marssinut linnan kautta, tuolta. Minä näin äsken överstinne, tunnen hyvästi ennestään, kun hän oli Meziersissä.

Vaan Jean kääntyi kärsimättömänä pois. Ei, ei! Nyt kun tiesi varmaan löytävänsä Mauricen, niin nyt ei hän lähtenytkään heidän jälkeensä, makaamaan maaperällä. Omatuntonsa soimasi häntä kuitenkin hiukan muistaessaan översti Vineuilin, vanhan jäykän ukon, joka aina oli niin kestävä eikä koskaan säästänyt itseään, makasi, vaikka jo oli vanha mies, niinkuin sotamies teltassa. Muutaman minuutin kuluttua hän kääntyi Suurellekadulle, keskelle vimmattua vilinätä ja kysyi eräältä pieneltä pojalta Maquakatua.

Suuren verkatehtaan oli nykyisen omistajan eno edellisellä vuosisadalla rakennuttanut ja Delaherchet olivat sitä nyt jo hallinneet 150 vuotta. Sedanissa löytyy useita tehtaita Ludvig viidennentoista ensimäiseltä hallitusvuodelta, joiden pääsivut ovat komeat kuin kuninkaalliset linnat. Maquakadun varrella sijaitseva tehdas oli kolmekerroksinen rakennus ikkunat korkeat ja leveät, kauniilla ornamenteillä somistetut rakennukset ympäröivät laajaa pihaa, jossa kasvoi vanhoja jättiläispuita, tuuheita jalavia, joiden siimeksessä kolme sukupolvea oli liikkunut, sillä ne olivat istutetut samaan aikaan kun tehtaan peruskivi laskettiin.

Juliuksen, nykyisen omistajan, isä oli sen perinyt eräältä lapsettomalta serkultaan, joten nuorempi sukuhaara oli päässyt asumaan vanhaan komeaan taloon. Tämän isä oli kartuttanut jo ennestäänkin suurta omaisuutta, asettanut tehtaan kelpo kuntoon, vaan hän ei ollut aivan moitteeton aviomiehenä ja vaimonsa oli ollut hyvin onneton. Kun vaimo tuli leskeksi, koetti hän kaikin tavoin pidättää poikaa kotona, oli vartioinut häntä ja kohdellut isoksi asti niinkuin lasta; sitten hänet oli naitettu hiljaisen ja jumalisen tytön kanssa ja äiti toivoi, että nyt oli poika suojattu niiltä viettelyksiltä, joihin isä oli langennut. Vaan miniä kuoli kohta ja poika rakastui puolivälissä kolmattakymmentä nuoreen leskeen Charlevillestä, kauniiseen rouva Maginotiin, josta puheltiin yhtä ja toista ja nai hänet äidin kiellosta huolimatta. Sedan on jäykkä vanhanaikuinen kaupunki ja se on aina suuttumuksella katsellut Charlevillen vilkasta elämätä ja huvittelun intoa. Koko avioliitosta ei olisi ehken kumminkaan tullut mitään ellei Gilberte Maginot olisi ollut sukua översti Vineuilille, josta piakkoin tulee kenraali ja verkatehtailija tahtoi kernaasti joutua niin hienoon perheesen. Saman päivän aamuna, kun joukot saapuivat Sedaniin, oli Delaherche ollut ajelemassa Weissin kanssa ja silloin oli ukko Fouchard nähnyt heidät.

Tehtailija oli pitkä, lihava mies, jolla oli suuri nenä ja paksut huulet, hyvin puhelias ja alavainen, ja oli kuten ranskalaiset porvarit ylipäätään utelias kaikesta, mikä koski sotajoukkoa. Mouzonin apteekkari oli kertonut keisarin asuvan Baybelissa ja hän oli heti rientänyt sinne, oli nähnyt majesteetin, olipa ollut vähällä päästä puheisiinkin hänen armonsa kanssa, — pitkä juttu, jota lakkaamatta kertoi ajeluretkeltä palattuaan. Palausmatka oli ollut pelottava, Beaumont oli kauhun valtaama, tie kihisi pakolaisia. Parikymmentä kertaa olivat kärryt vierähtämäisillään ojaan ja vasta myöhään illalla he ennättivät kotiin. Ja tämä huvimatka, tämä sotajoukko, jonka tähden hän oli ajanut kaksi peninkulmaa, nähdäkseen sen marssivan hyvässä järjestyksessä ja jonka olikin nähnyt paon sekasorrossa, koko tuo aavistamaton surullinen todellisuus oli kääntänyt mullin mallin tehtailijan käsitykset ja hän kertoi lakkaamatta kotiinpäin ajaessa:

— Minä luulin heidän marssivan Verduniin ja halusin nähdä, miten meidän pojat menevät sotaan. Ja mitä minä näinkään! Surkeata kaikki tyyni, ja mikä vieläkin surkeampaa niin minä aavistan saatavan Sedaniin enemmän sotamiehiä kuin tahtoisimmekaan.

Seuraavana aamuna, kun seitsemäs osasto marssi kaupunkiin, oli hän jo viiden ajoissa pukeutunut ja rientänyt kadulle. Ensimmäinen sotilas, jonka hän kohtasi Turennen puistossa, oli kapteeni Beaudoin, johon hän oli tutustunut Charlevillessä, vaimonsa, silloisen rouva Maginotin luona. Pahansuovat ihmiset kuiskailivat että kaunis leski ei voinut kieltää kapteenilta mitään, vaan että tämä oli hienotunteisuudesta vetäytynyt syrjään kun rikas verkatehtailija alkoi lähennellä rouvaa; hän ei tahtonut estää ystävätärtään tekemästä niin edullista naimakauppaa.

— Mitä ihmettä! Tekö se olette? huudahti Delaherche, mutta missä tilassa!

Kapteeni, hieno, siisti kapteeni, oli todellakin tänään pelottavan näköinen, puku likainen, tomun vallassa kasvot mustana ja kädet vielä mustempana. Hän oli saapunut Sedaniin Turkolais-rykmentin muassa eikä tietänyt kuolemakseen, miten oli eksynyt pois 106:sta. Kuten kaikki muut, oli hänkin nälkään nääntymäisillään, vaan sen hän kuitenkin olisi jaksanut kestää. Hänet saattoi tasapainosta se likaisuus, jota oli tuomittu kärsimään: Reimsistä lähdettyä ei ollut mies nähnytkään puhdasta paitaa.

— Ajatelkaas, sanoi kapteeni, ne pöllöt ovat hävittäneet minun tavarani Vouziersissä; minua harmittaa se niin, että tahtoisin vääntää nurin niiden niskat!… Ei nenäliinaa, ei sukkapariakaan… Tulee ihan hulluksi lopulta.

Delaherche pyysi häntä innokkaasti kotiinsa, vaan Beaudoin ei tahtonut millään muotoa. Ei, ei toki, hänhän ei ollut ihmisellisen näköinenkään, vaan kuin joku linnunpelätin. Delaherche vakuuttamalla vakuutti, että sekä vaimonsa että äitinsä nukkuivat vielä eivätkä suinkaan olisi tilaisuudessa häntä säikkymään. Ja sitäpaitse! Löytyyhän talossa sekä vettä että saippuata ja puhtaita alusvaatteita, sanalla sanoen kaikkea mitä tarvitsee.

Kello löi seitsemän, kun kapteeni Beaudoin pestynä ja harjattuna, tehtailijan paita sotilaspuvun alla, ilmestyi korkeaan harmaalla laudoituksella varustettuun ruokasaliin. Vanha rouva oli 78 ikävuodestaan huolimatta jo saapuvilla. Hänen hiuksensa olivat aivan valkeat, nenä oli käynyt vanhuuttaan teräväksi ja huulet unhoittaneet hymyilytaidon, pitkät, kapeat kasvot olivat vakavat, melkein ankarat. Hän nousi ylös, kohteli vierasta arvokkaalla ystävällisyydellä ja pyysi pöytään, jolla oli kahvitarjotin.

— Kapteeni ehken tarvitsisi vahvempaa ruokaa ja lasin viiniä vaivaloisen matkan jälkeen?

Mutta hän tyytyi siihen mitä oli.

— Tuhat kiitosta rouva hyvä, luulenpa, että on parasta tyytyä kahviin, maitoon ja voileipään.

Silloin lensi ovi auki ja Gilberte astui kädet ojolla iloisena saliin. Miehensä oli kaiketi ilmoittanut, kuka heillä oli, sillä rouva veteli tavallisesti unia kello kymmeneen. Hän oli pitkä, terveen ja reippaan näköinen, vartalo hoikka, notkea, kauniit mustat hiukset ja säteilevät tummat silmät punoittavissa kasvoissa. Kenties hiukan kevytmielisen näköinen, vaan muuten iloinen ja tyytyväinen, ilkeyttä ei löytynyt hituistakaan vaalean ruskean helakan punaisilla ompeluilla koristetun aamupuvun alla, joka oli tullut suoraa päätä Pariisista.

— Hyvää huomenta kapteeni, huudahti hän puristaen Beaudoinin kättä, te vasta hyvä olitte, kun tulitte kerran tänne meidänkin maansopukkaan!

Vaan samassa hän jo nauroi tuhmuuttaan.

— Mitä puhelenkaan tässä! Ettehän te omasta tahdostamme ole Sedaniin tullut!… Mutta vaikka nykyiset olot eivät juuri hauskoja ole, on minusta kumminkin hyvin hauskaa tavata teitä!

Kauniit silmät lausuivat aivan samaa, ehkä vielä enemmänkin, ja vanha rouva, joka kyllä oli kuullut pahoja huhuja kapteenista ja miniästään, katseli heitä tutkivasti. Kapteeni oli koko ajan varovaisen kohtelias, puhui kiitollisuudella vieraanvaraisuudesta, jota oli ennen vanhaan rouvan kodissa nauttinut, vaan ei sen enempää. Murkinoidessa tuli Delaherche tietysti maininneeksi eilisen ajeluretkensä eikä voinut vastustaa halua kertoa kohtauksestaan keisarin kanssa.

— Tiedättehän, että minä näin keisarin Baybelissa?

Ja nyt ei mikään pysähdyttänyt hänen sanatulvaansa. Baybelin kartano oli iso nelikulmainen rakennus, ristikkoportti pihan edessä, ja se sijaitsi korkealla mäellä, josta on näköala Mouzoniin päin, vasemmalla puolen Carignanin tietä. Sitten hän puhui kahdennestatoista osastosta, jonka leirin kautta hän oli kulkenut, — komeita poikia, jotka välkkyivät päivänpaisteessa ja täyttivät hänen sydämmensä ilolla ja ylpeällä isänmaanrakkaudella.

— Siellä minä siis olin, kapteeni, kun keisari samassa astuu talon portista, johon oli pysähtynyt aamiaiselle ja levähtämään hiukan. Hänellä oli kenraalinpuku ja päällystakki, vaikka aurinko paistoi lämpimästi. Palvelija kantoi jälessä puutarhatuolia… Ja hän oli hyvin huonon näkönen, astui vaivalla ja selkä kumarassa, kasvot keltaset, hän näytti hyvin sairaalta… Ja se ei hämmästyttänytkään minua, sillä Mouzonin apteekkari, joka neuvoi meitä Baybeliin ajamaan, kertoi erään ajutantin noutaneen lääkkeitä … niin lääkkeitä… Tiedättehän, mikä häntä vaivaa?

Naisten läsnäolo esti laveammin kertomasta keisarin taudista, verenvuodosta, joka oli häntä vaivannut Chênestä asti ja pakoittanut viipymään taloloissa tien varrella.

— Niin, ja sitten asettaa palvelija tuolin ohrapellon pientarelle, pienen metsikön laitaan, ja keisari istuu sille … istuu aivan liikkumattomana kuin vanha mies, joka lämmitteleikse päivänpaisteessa. Synkkä silmänsä katselee laajaa maisemaa, Maaslaaksoa ja metsän peittämiä harjuja sen takana, Dieuletin kukkulata vasemmalla ja Sommauthen vihantaa kumpua oikealla… Useita ajutanttia ja taapiupseeria seisoi ympärillä ja eräs rakuunaöversti, joka jo sitä ennenkin kyseli minulta seutuja, viittaa, ett'en saisi vielä poistua, kun … yht'äkkiä…

Delaherche nousi ylös, hän oli kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa ja tahtoi liikkeillä enentää sanojensa vaikutusta.

— Yht'äkkiä pamahtaa laukaus ja Dieuletin metsästä singahtaa pommi suuressa kaaressa ja putoaa aivan lähelle… Se teki minuun, kunniani kautta, saman vaikutuksen kuin ilotulitus keskellä päivää! Keisarin ympärillä syntyi hälinää, huudettiin ja hätäiltiin. Rakuunaöversti juoksee minun luokseni kysymään, missä paikoin tappelu on. Minä vastaan heti, että tappelu on Beaumontissa, on varmasti. Hän palajaa keisarin luo, jonka polvelle ajutantti levittää kartan. Keisari ei uskonut, että se oli Beaumontin luona. No, eihän ollutkaan ihme, ett'ei hän luottanut sanaani, varsinkin kun pommit näyttivät lähenevän, Mouzonin tieltä päin… Ja sitten, yhtä selvästi kuin näen teidät, näin keisarin kääntävän kelmeät kasvonsa minuun päin ja tunsin surumielisen, epäilevän katseensa. Ja sitten hän taas painoi päänsä kartan yli ja istui liikkumattomana.

Delaherche oli aina ollut innokas bonapartelainen, vaan viime aikoina hän oli huomannut keisarikunnan tehneen useita erehdyksiä; kumminkin hän vielä puolusti hallitsijasukua ja surkutteli Napoleon kolmatta, jota kaikki pettivät. Hänen mielestään oli sotajoukon kärsimistä tappioista yksinomaittain syytettävä vastustuspuoluetta eduskunnassa, sillä sehän oli kieltäytynyt äänestämästä tarvittavia lisäjoukkoja ja varoja.

— Palasiko keisari taloon? kysyi Beaudoin.

— Sitä en tiedä, minä näin hänet vain siinä istumassa… Oli jo päivällisaika, taistelu näytti lähenevän ja minun täytyi ajatella paluumatkaa… Sen vain huomasin, että eräs kenraali, jolle näytin Carignania takanamme lakeudella, hämmästyi tavattomasti, että Belgian raja oli niin lähellä… Keisari parka, hän on todellakin surkuteltava, sellaisia miehiä ympärillä!

Gilberte oli iloinen ja vapaa kuten ennen leskenä ollessaan ja palveli entistä koti-ystäväänsä, antoi milloin voita, milloin pannuleipiä. Hän tahtoi, että kapteeni nukkuisi pois väsymyksensä heidän vieraskamarissaan, vaan siihen ei Beaudoin suostunut, hän oli varsin kiitollinen, jos sai heittäytyä pariksi tunniksi sohvalle Delaherchen pukuhuoneessa; hänen täytyi mitä pikemmiten yhtyä rykmenttiinsä. Ja kun nuori rouva tarjosi hänelle sokerirasian, yhtyivät heidän sormensa. Vanha rouva tarkasti koko ajan miniätään ja ymmärsi että huhut olivat puhuneet totta.

Palvelustyttö tuli saliin.

— Täällä ulkona on sotamies, joka pyytää herra Weissin osotetta.

Delaherche ei ollut ylpeä ensinkään, vaan jutteli kernaasti alhaison kanssa, halusipa päästä heidän suosioonsakin.

— Weissinkö osotetta? Sehän merkillistä! Käske miehen tulla sisälle.

Jean astui saliin; hän oli niin väsynyt, ett'ei tahtonut pysyä pystyssä. Vaan huomattuaan kapteenin aamiaispöydässä, hämmästyi hän niin, että oikasi ehdottomasti selkäänsä ja veti takasin kätensä, jolla oli nojautumaisillaan tuolin selkään. Hän vastasi säntillisesti tehtailijan kysymyksiin, selitti olevansa Mauricen ystävä ja syyn, miksi häntä nyt etsi.

— Tämä korpraali on minun komppaniastani! huomautti Beaudoin lopettaakseen pitkät puheet. Hän kysyi, missä rykmentti oli, ja kun Jean ilmoitti överstin ratsastaneen 106:n tähteiden etunenässä kaupungin kautta pohjospuolelle, unhotti Gilberte taasen asiain tilan ja huudahti kaunottaren ajattelemattomuudella:

— Ai, eno, minkätähden hän ei tullut meille aamiaiselle! Se olisi ollut niin hauskaa! Lähetetään noutamaan!

Mutta vanha rouva teki kieltävän liikkeen. Hänen suonissaan liikkui vanha porvariveri, hän tiesi, mitä upseeri oli velkapää tekemään sodan ahtaina aikoina.

— Anna översti Vineuilin olla rauhassa, hän tekee velvollisuutensa.

Läsnäolijat kävivät hämilleen. Delaherche vei kapteenin pukusuojaansa, tahtoi itse näyttää mukavan lepopaikan, ja Gilberte lähti yhtä huoletonna ulos, niinkuin lintu, joka iloisena päristelee siipiään kun on heitetty vettä niskaan. Palvelustyttö saattoi Jeanin lukemattomien käytävien, rakennusten ja rappujen kautta toiselle puolen pihaa.

Weissit asuivat Voyardkadun puolella, vaan talo, joka myös oli Delaherchen oma, oli yhdistetty tehdasrakennuksiin Maquakadun varrella. Voyardkatu oli Sedanin kapeista kaduista kapein, pimeä ja märkä kuja, kulkien pitkin vallin laitaa. Korkeiden talojen katot melkein ottivat yhteen ja kadulle vievät ovet olivat mataloita kuin kellarinovet, varsinkin siinä päässä katua, jossa latinakoulu sijaitsi. Weiss asui kolmannessa kerrassa ja hänestä oli varsin mukavaa saada vapaa asunto ja lämpö ja päästä sen enempää pukeutumatta konttorille ja sieltä kotiin jälleen. Hän oli onnellinen mies saatuaan Henrietten vaimokseen, sillä hän oli kauvan rakastanut Mauricen sisarta, melkein lapsesta saakka, kun Henriette seitsenvuotiaana tyttösenä asui isänsä luona Chênessä ja oli hänen ainoa ilonsa äidin kuoleman jälkeen.

Siihen aikaan oli Weiss tavallinen sokeritehtaan työmies. Vaan hän oli tavattoman ahkera ja kohosi vähitellen konttoriapulaiseksi. Ei hän kenties kumminkaan olisi voinut toteuttaa unelmaansa, ellei Henrietten isä kuollut ja Maurice käyttäytynyt kevytmielisesti Pariisissa.

Henriette oli saanut pienestä asti näytellä tuhkimon osaa. Hän oli aina palvellut isäänsä ja veljeään ja hänen etunsa syrjäytettiin aina, että veli pääsisi kouluun ja saisi lukea. Isän kuoltua täytyi hänen myydä talo ja kaikki irtaimisto Mauricen veloista, eivätkä ne tulleet sittenkään maksetuiksi. Silloin tarjosi Weiss hänelle kaikki säästönsä, sydämmensä rakkauden ja tukevat käsivartensa turvaksi; Henriette suostui, liikutettuna hänen hyvyydestään ja kunnioitti syvästi miestään, vaikk'eivät tyynen luonteensa tunteet olleetkaan samalla asteella kuin Weissin lämmin rakkaus. Onni hymyili heille, Delaherche mietti ottaa Weissin yhdyskumppanikseen liikkeessä, tulevaisuus oli siis taattu ja heiltä ei puuttunut mitään muuta kuin — lapsia.

— Varokaa nyt! sanoi palvelustyttö Jeanille, portaat ovat jyrkät.

Ja Jean olikin kompastua pimeässä, vaan silloin avautui eräs ovi, käytävään virtasi kirkasta valoa ja hän kuuli lempeän äänen sanovan:

— Nyt hän tulee!

— Rouva Weiss! huusi palvelustyttö, täällä on eräs sotamies, joka kysyy teitä!

Huoneesta kuului iloista puhetta ja lepponen ääni vastasi:

— Hyvä, hyvä! Kyllä minä tiedän, kuka se on!

Ja kun Jean jäi hämillään kynnykselle seisomaan, lisäsi ääni:

— Tulkaa vain sisään, korpraali… Maurice ja me muut olemme jo odottaneet yli kahden tunnin emmekä voineet ymmärtää, missä te niin viivyitte!

Jean astui lähemmä ja näki Henrietten, jonka heti tunsi veljensä näöstä. He olivat niin yhden-näköiset kuin ainoastaan kaksoset saattavat olla. Henriette oli vain pienempi, vieläkin hoikempi ja sirompi, suu hiukan suuri ja somat pikkuruiset kasvot komean tukan alla, joka oli vaaleata kuin joutunut kaura. Silmät olivat aivan erilaiset kuin veljellä: harmaat, suuret, levolliset silmät, joissa isoisän uljas sankarisielu kuvastui. Hän oli harvapuheinen ja hiljainen, käyskenteli kevyesti ja hymyellen askareissaan, niin suloisena koko olennoltaan, että hänen läheisyytensä vaikutti kuin hyväily läsnä oleviin.

— Tulkaa tätä tietä, tulkaa nyt! Ihan kohta on kaikki valmiina.

Jean oli niin liikutettu hänen ystävällisyydestään, ett'ei saanut kiitossanaakaan lausutuksi. Sitäpaitse pyöri huone hänen silmissään, luomet vaipuivat puoleksi umpeen, lattia tuntui keinuvan, hän kulki kuin unessa. Ja eikös avulias nuori nainen hänen silmäinsä edessä, joka katseli häntä teeskentelemättömällä ystävyydellä, eikö hän ollutkin harhakuva? Ja nyt! Hän luuli tuntevansa pehmosen pienen käden tarttuvan käteensä ja puristavan sitä sisarellisen hellästi.

Sitten he taisivat mennä ruokasaliin. Jean käsitti hämärästi, että pöydällä oli leipää ja lihaa, vaan hänellä ei ollut voimia nostaa kättään niitä ottamaan. Eräällä tuolilla istui mies; se oli Mauricen lanko, jonka hän oli nähnyt Mülhausenissa. Vaan hän ei käsittänyt laisinkaan, mitä mies surullisella äänellä pakinoi. Maurice nukkui sikeästi, kasvot liikkumattomana, telttasängyssä huoneen nurkassa. Ja Henriette valmisti toista vuodetta sohvalle, kohenteli näppärästi ja tottuneesti alusta ja tyynyjä ja levitti puhtaat, lumivalkoset lakanat niiden yli.

Jean ei nähnyt enää mitään muuta kuin valkoset houkuttelevat lakanat! Hän ei ollut kuuteen viikkoon riisunut vaatteita yltään eikä maannut oikealla vuoteella. Hän odotti kärsimättömällä kaiholla, että saisi heittäytyä pehmosille patjoille, vajota valkoseen puhtauteen. Ja niin pian kun toiset poistuivat huoneesta, pudotti hän vaatteet päältään, kiskasi kengät jaloistaan ja vaipui sänkyyn helpotuksen huokauksella. Aamuvalo kirkasti kodikasta suojaa ja kun hän kerran vielä, puolinukuksisa, raotti silmiään näki hän jälleen Henrietten, melkein yliluonnollisen suloisen ja siron Henrietten varpaillaan hiipivän sisälle ja asettavan pöydälle juomavettä sekä lasin. Hän näytti pysähtyvän silmänräpäykseksi ja katselevan heitä harmailla kirkkailla silmillään hymyellen ystävällisesti. Sitten hän hävisi. Ja Jean nukkui puhtaissa, tuoksuavissa lakanoissa!

Tuntia — vuosia kului! Jean ja Maurice makasivat mistään tietämättä, mitään tuntematta. Kymmenen vuotta vai kymmenen minuuttiako, — tunnit ja hetket olivat kadottaneet merkityksensä; väsynyt ruumis vaati osansa vaivuttaen heidät kuolemantapaiseen lepoon. Yht'äkkiä kavahtivat molemmat istumaan. Mitä nyt? Mitä oli tapahtunut? Kuinka kauvan he lienevätkään nukkuneet? Sama valju valo virtasi vieläkin korkeasta ikkunasta. Jäsenet tuntuivat kipeiltä ja he olivat väsyneemmät kuin levolle mennessä. Onneksi eivät toki liene nukkuneet, jos kenties tunnin verran. Ja heitä ei hämmästyttänyt ensinkään, että Weiss istui samalla tuolilla pöydän luona, alakuloisen ja synkän näkösenä odottaen heidän heräämistään.

— Ohoo! änkytti Jean käheästi, ehken on jo aika nousta ylös; täytynee joutua rykmentin luo ennen päivällistä.

Hän hyppäsi ylös, vaan huudahti samassa tuskasta. Jalat olivat kovin kipeät.

— Ennen päivällistä! matki Weiss, kello on seitsemän, — te olette nukkuneet yhtä mittaa kaksitoista tuntia.

— Seitsemän!

He säikähtivät kovasti ja Jean oli ykskaks vaatteissa ja valmis lähtemään, vaan Maurice ei kyennytkään jaloiltaan vuoteesta nousemaan.

Mistä he nyt löytävät toverinsa? Rykmentti on jo ehkä lähtenyt tiehensä! Ja molemmat miehet pitivät varsin pahana, ett'ei heitä oltu herätetty ennen.

Weiss teki toivottoman liikkeen.

— Ja mitä varten olisi pitänyt herättää? Te ette ole kadottaneet mitään siinä maatessanne.

Hän oli kierrellyt kaupunkia koko päivän ja oli juuri palannut kotiin. Sotajoukko oli taaskin tuhlannut kallista aikaa mitään tekemättä, mitään toimittamatta. Ja päälliköillä ei ollut muuta puolustusta kuin joukkojen uupumus, että ne välttämättömästi kaipasivat lepoa. Vaan hän ei voinut sittenkään käsittää, mitä varten kokonainen päivä oli tuhlattu, olisivathan he voineet jatkaa peräytymistä pari tuntia levättyään.

— Minä, jatkoi Weiss, en tietysti ole perehtynyt noihin asioihin, vaan minulla on sellainen tunne, että sotajoukolla on huono asema täällä Sedanissa… Kahdestoista osasto on Bazeillesissa, jossa aamulla oli vähänen kahakkakin, ensimäinen pitkin Givonnea ja Moncellea Garennen metsässä, jotavastoin seitsemäs on leiriytynyt Floingin harjulle ja jäännökset viidennestä, joka kuten tiedätte on melkein hajallaan, ryhmissä linnanmuurien ympärillä… Ja se on juuri tämä asento, joka minua peloittaa; minusta on aivan hullusti tehty odottaa täällä noin järjestyksessä preussiläisten hyökkäystä. Minä olisin marssinut, ja kiireimmiten, Meziersiin. Tunnen nämä seudut ja se on ainoa avoin tie tahi meidät työnnetään Belgian rajan yli… Pankaa mieleenne, mitä sanon! Tulkaa, niin näette…

Hän veti Jeanin ikkunaan.

— Katsokaahan tuonne, tuon mäen nystyrän ylitse!

Vallien ja läheisten talojen yli näki kaupungin eteläosan sekä Maasin laakson. Virta kierteli avaroiden niittyjen halki, Rémilly oli vasemmalla, suoraan edessäpäin Pont-Maugis ja Vadelincourt, oikealla Frenois. Etempänä kohosivat mäkien viheriät pyöreät kummut, ensin Liry, sitten Marfée ja Croix-Piau metsineen. Laaja maisema hohti kirkkaana kuin kristalli ilta-auringon suloisessa valossa.

— Ettekö näe, siellä aivan kaukana, mäen harjanteella, pitkiä mustia juovia, jotka liikkuvat kuin muurahaisjonot?

Jean tiirotti suojaten kädellä silmiään ja Maurice kurkotti kaulaansa polvillaan sängyssä.

— On, on siellä! huusivat molemmat samalla kertaa. Tuolla on jono, ja tuolla toinen, ja tuolla vielä! Paljon on!

— Niin on, vastasi Weiss, ja ne ovat preussiläisiä… Aamusta alkaen minä olen niitä nähnyt, ja niitä on yhä ja yhä… Jos meikäläiset niitä odottavat, ei heidän tarvitse kauvankaan odottaa! Ja kaupungin asukkaat ovat heidät nähneet yhtä hyvin kuin minäkin, koko Sedan on nähnyt, mutta kenraalit — ei. Puhelin hetki sitten eräänkin kanssa, joka sanoi marsalkan varmasti tietävän, ett'ei vihollisen armeija mitenkään nouse enempään kuin 70,000 mieheen. Jumala suokoon, että niin olisi… Vaan katsokaas tuonne, maa on mustanaan, niitä vilisee, mustia muurahaisia tulee ja tulee!

Maurice heittäytyi takasin vuoteelleen ääneen nyyhkyttäen. Henriette oli juuri astunut huoneesen ja riensi levottomana veljensä luo.

— Mikä nyt on?

Vaan Maurice työnsi hänet pois.

— Ei. ei! Mene pois, anna minun olla! Minä olen aina kiusannut sinua ja saattanut sinulle pelkkää harmia ja surua. Kun ajattelen, että sinä tuskin sait hametta päällesi ja minä kävin lyseota!… Ne rahat olivat hukkaan heitetyt… Ja sitten minä olin saattaa häpeätä koko perheelle … voi, missähän olisinkaan nyt, ellet sinä riistänyt ja raatanut minua pelastaaksesi.

Henriette hymyili tyynesti.

— Kuule, hyvä Maurice! Huonolla tuulellahan sinä oletkin herännyt tänä aamuna… Mikä nyt pisti päähäsi, kun rupesit kaivelemaan noita vanhoja, unhotettuja juttuja?.. Mitä niistä! Nyt sinä olet mies ja täytät velvollisuutesi isänmaata kohtaan. Ja tiedätkö, minä olen oikein ylpeä kun minulla on veli vapaaehtoisissa.

— Ylpeä! Minustako ylpeä? huusi Maurice, pilkkaatko sinä minua? Kun on kuukauden päivät juoksenneltu paikasta paikkaan kuin pelkurit raukat…

— Mutta sille me emme mitään voi, huomautti Jean. Tottahan täytyy käskyä totella!

Hänen sanansa kiihoittivat vielä enemmän Mauricea.

— Niin, juuri niin! Ja nyt minä olen siihen kyllästynyt!… Eikö kannata itkeä verikyyneleitä, kun siten ajetaan kuin lammaslaumaa kerittäväksi ja tapettavaksi ja päälliköt ovat kunnottomia raukkoja?… Vaan nyt siitä tulee loppu, nyt nousi tie pystyyn. Näethän sinä, että preussiläisiä tulee joka puolelta, ja ne musertavat meidät, koko sotajoukko on hukassa!… Ei, ei! minä en lähde täältä, ampukoot vaikka kuin karkulaisen… Mene sinä Jean! Vaan minä en tule, en voi, minä jään tänne!

Uusi kyyneltulva virtasi pään aluselle ja hartiat nytkähtelivät tuskaisesti. Tämä oli hänen tavallisia mielenpurkauksiaan, jolloin hän halveksi sekä itseään että koko maailmaa; Henriette ne kyllä tunsi ennestään eikä menettänyt tyyntä malttiaan.

— Sehän olisi hyvin pahasti tehty, jos sinä, Maurice parka, pettäisit lippusi vaaran hetkellä.

Maurice kimmahti istualleen.

— No hyvä! Anna pyssy tänne, minä ammun itseni! Ja se onkin kaikista parasta…

Hän huitoi käsillään ja osotti lankoaan, joka istui ääneti, surumielisesti häntä katsellen.

— Hän on ainoa, jolla on järkeä päässä, niin, ainoa, joka tiesi, miten meille käy. Muistatko sinä, Jean, sen illan Mülhausenissa, no, ja muistatko mitä hän silloin sanoi?

— Muistanhan sen! vastasi korpraali. Herra Weiss sanoi, että meitä annetaan selkään.

Ja hän juohti uudelleen mieleensä tuskallisen illan Mülhausenissa, jolloin Fröschwillerin onnettomuus jo häilyi heidän ylitsensä ja jolloin Weiss lausui mielipiteensä. Hän sanoi, että Saksa oli hyvästi varustettu, sillä oli taitavia sotapäälliköitä, se hehkui innostunutta isänmaanrakkautta, jotavastoin Ranska oli hätääntynyt, peljästynyt, turmeltunut, ei sillä ollut johtajia, ei sotamiehiä, ei aseita! — Ja kamala ennustus oli toteutunut.

Weiss kohotti vapisevat kätensä. Hyväntahtoiset koirankasvonsa ilmaisivat syvintä surua.

— Jumala paratkoon! Minä en suinkaan ole ylpeä niistä ennustuksistani! En ole viisas enkä oppinut, vaan sen voi jokainen päättää, joka hiukankaan seuraa asioita… Ja jos me saammekin selkäämme, niin lohduttaahan se toki hiukan, että tietää muutaman preussiläisenkin tupertuvan. Minun vakuutukseni on, että tulemme kärsimään suuren tappion, vaan kaatuu niitä miehiä vihollisenkin puolella, ja kuta enemmän sitä parempi; kumpa peittäisivät koko maan pinnan!

Hän oli noussut ylös, osoitti virtaa ja laaksoa ja suurissa likinäkösissä silmissä hohti raju, sammumaton viha lähestyvää vihollista kohtaan.

— Taivaan nimessä! minä en viivyttelisi hetkeäkään, jos olisin oma herrani, vaan lähtisin heti taistelemaan. Kenties se on siksi, että näen heidät täällä syntymäseudullani, näen heidän täällä herrastelevan, näen heidän ajatuksissani murtautuvan taloihimme ja elävän niissä isäntinä… Voi, minä tahtoisin mukaan, tahtoisin lyödä heitä kappaleiksi!… Vaan minä en kelvannut palvelukseen, minua ei huolittu, kun olen niin likinäkönen…

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

— Vaan, kukapa tietää, miten lopulta käy!

Toivo heräsi hänessä uudelleen; siitä on tarkkanäköisimmänkin niin vaikea luopua. Ja Maurice kuunteli hartaasti hänen sanojaan, tarttui kiinni pienimpäänkin viittaukseen onnellisesta tuloksesta. Niin, olihan eilen kerrottu, että Bazaine oli Verdunissä. Eihän onni toki liene tyyten kääntänyt selkäänsä maalle, joka aina ennen voittaen poistui taistelukentältä? Henriette oli huomaamatta poistunut huoneesta ja kun hän palasi, oli veljensä täydessä asussa, valmiina lähtemään.

Hän oli valmistanut ruokaa ja tahtoi välttämättömästi molempia vieraita syömään ja heidän täytyi istua pöydän ääreen, vaan palat tuntuivat kasvavan suussa, ei maistanut ruoka pitkän unen jälkeen. Jean oli kumminkin niin varovainen, että halkasi leivän kahtia ja pisti puoliskot heidän reppuihinsa. Päivä alkoi pimitä ja heidän täytyi lähteä. Henriette seisoi ikkunassa seuraten silmillään mustia muurahaisia Marféen mäenharjalla, preussiläislaumoja, jotka vähitellen hävisivät iltahämärään, ja hänen rinnastaan kohosi valittava huokaus.

— Kauhea, hirvittävä sota!

Maurice otti vuorostaan asian leikilliseltä kannalta.

— Mitä sinä nyt haastelet, pikku sisko? Sinähän juuri tahdoit, että pitää tapeltaman, ja nyt sinä kumminkin panettelet sotaa!

Henriette kääntyi veljeen päin ja vastasi reippaasti:

— Niin, totta se on, minä vihaan sotaa, inhoan sotaa kenties siksi, että olen nainen. Tällainen teurastus on kauheata ja se on suuri vääryys. Miks'eivät ihmiset voi sopia asioitaan kaikessa rauhassa?

Jean nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hänestäkin oli varsin helppo ja luonnollinen asia sopia kaikki riidat ja erimielisyydet esittämällä molemmin puolin syyt ja oikeutetut vaatimukset. Maurice sitävastoin piti sotaa aivan välttämättömänä, se vasta on elämää elämässä, se on kumoamaton luonnonlaki. Ja eikös rauhan ja oikeuden aate olekin heikon ihmisen keksintö, jotavastoin lahjomaton luonto on alituista taistelua ja hävitystä?

— Elää sovinnossa! Ehken vuosisatojen kuluttua! Jos kaikki eri kansallisuudet muodostaisivat yhden ainoan kansan, niin voisi kenties ajatella mahdolliseksi sellaisen kultaisen ajan, vaan eiköhän sotien loputtua ihmiskuntakin kävisi loppuaan kohti?… Minä olin suunniltani äsken, tapella täytyy, koska sitä kerran luonto vaatii.

Hän naurahti ja toisti Weissin sanat:

— Ja kukapa tietää, miten vielä voi käydä!

Hermostuneessa mielikuvituksessaan leimahti toivo taas eleille, hänen täytyi sulkea silmänsä epäilyksille, hän tarvitsi toivon rohkaisevaa kipinätä.

— Vaan — yhdestä toiseen — missäs Günther serkku nyt mahtaa olla?

— Günther, vastasi Henriette, hänhän on Preussin kaartissa… Eikös kaartikin ole täällä?

Weiss puisteli päätään, ja toiset tekivät samoin. Mistäpä he tiesivät, kun eivät kenraalitkaan olleet selvillä niistä asioista, ne olivat toistaiseksi arvoituksia.

— Lähtekää nyt, minä tulen saattamaan, selitti Weiss. Satuin kuulemaan päivällä, missä teidän rykmenttinne leiripaikka on.

Ja hän ilmoitti vaimolleen viipyvänsä poissa koko yön, sillä hän aikoi käydä Bazeillesissa, uutta kesähuvilaansa katsomassa. Se oli Delaherchen värjäyslaitoksen vieressä ja heillä oli aikomus asua siellä talveen saakka. Kellarissa löytyi muutamia säkkiä perunoita sekä viiniastia ja hän oli vähän levoton niiden suhteen; joku maantierosvo sattuu murtautumaan autioon huvilaan, vaan kun hän viettää siellä yönsä, säilyvät tavarat varmaan.

Henriette tarkasti levottomasti miehensä kasvoja.

— Elä sinä pelkää, lisäsi mies naurahtaen, minä vakuutan, ett'ei minulla ole mitään sivuajatuksia, menen vain vartioimaan ett'eivät vie minun tavaroitani. Ja lupaan heti tulla kotiin, jos preussiläiset hätyyttävät Bazeillesia eli muuta vaaraa ilmaantuu.

— No mene, vaan jos et palaa huomenna, tulen minä sinua noutamaan.

Hän syleili hellästi Mauricea ja puristi Jeanin kättä.

— Minä uskon veljeni teidän suojaanne… Hän kertoi minulle, miten hyvä te olette aina ollut, ja minä pidän teistä paljon.

Jean ei osannut vastata mitään, vaan puristi lämpimästi pientä kättä ja vaaleahiuksinen nuori rouva teki häneen jälleen saman vaikutuksen kuin ensi näkemälläkin, hän oli voimakas ja hyvä ja hänen läsnäolonsa oli suloisen rauhoittavaa kuin äidin hyväily.

Kaupunki oli yhtä synkkä ja surumielinen kuin aamullakin. Iltahämy laskeutui kapeille kaduille, jotka vilisivät sotamiehiä. Useimmat puodit olivat suljetut. Talot näyttivät autioilta ja asumattomilta, vaikka katu oli niin täynnä väkeä, ett'ei tahtonut päästä eteenpäin. Tuuppiloimalla pääsivät langokset sekä Jean vihdoin raatihuoneen luo ja tapasivat siellä tehtailija Delaherchen, joka hauskuudekseen kuljeksi väkijoukossa. Hän tunsi heti Mauricen, tervehti ystävällisesti ja kertoi juuri saattaneensa kapteeni Beaudoinin Floingin luo, 106:s rykmentti oli siellä; ja hän ihastui kuullessaan Weissin aikovan Bazeillesiin, sillä häntäkin halutti käydä värjäyslaitostaan katsomassa.

— Sittenhän meillä on sama matka. Vaan mennäänpäs täältä, ruununvoudin talon ohi, niin saamme ehkä nähdä keisarin.

Siitä lähtien kun hän oli Baybelissa päästä puheisiin keisarin kanssa, ei Napoleon III mennyt hänen mielestään, ja nyt hän sai Jeanin ja Mauricenkin mukaan vedetyksi. Ruununvoudin talon ympärillä oli paljon väkeä ja he keskustelivat innokkaasti matalalla äänellä, vaan vaikenivat aina kun joku sisään tahi ulos rientävä upseeri kulki ohitse. Hämärän varjot peittivät jo puiden latvat ja virran kohina kuului selvästi oikealta talojen takaa. Jotkut tiesivät, että keisari oli hyvin vastahakoisesti lähtenyt Carignanista ja ett'ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan Mezièresiin lähdöstä. Hän tahtoi olla siellä, missä vaara uhkasi, ja arveli läsnäolonsa innostuttavan joukkoja. Muutamat sanoivat keisarin jo aikoja paenneen etemmäksi, vaan että eräs upseeri, joka oli tavattomasti keisarin näkönen, oli jäänyt Sedaniin petkuttamaan ihmisiä. Toiset vakuuttivat valalla, että olivat nähneet ajavan ruununvoudin puutarhaan vaunuja, jotka olivat täynnä uusia kahdenkymmenen frangin kultarahoja. Voi, niitä oli satoja miljoonia kappaleita ja ne olivat kaikki keisarin omia! Ja ne eivät todellisuudessa olleetkaan muuta kuin tavallinen kuormasto, joka oli koko ajan seurannut mukana, hovivaunut, kahdet kalessivaunut, 12 tavararattaat, jotka olivat kaikkialla herättäneet niin suurta huomiota. Sedanilaiset kuiskailivat, että vaunujono oli koko ajan häirinnyt sotajoukon liikkeitä ja että se nyt oli ajettu ruununvoudin syreenipensaiden taakse piiloon ihmisten silmiltä.

Delaherchen vieressä, joka varpaillaan kurkisteli ikkunaan, oli vanha köyhä muija, kurttunen ja vuosien koukistama, joka mutisi itsekseen:

— Keisari … tahtoisinhan minä kernaasti ennen kuolemaani niin suuren herran nähdä … tahtoisinhan toki nähdä, minkälainen hän on…

Delaherche tarttui äkkiä Mauricen käsivarteen ja kuiskasi:

— Nyt hän näkyy! Tuolla, tuolla, vasemmanpuoleisessa ikkunassa… Hän se on, tunnen selvästi, seisoinhan eilen aivan vieressä… Hän nostaa ikkunaverhoa, niin, kalpeat kasvot melkein kiinni ruudussa…

Eukko kuunteli kaula kurkallaan, hämmästyneenä. Ikkunassa näkyi tosiaankin keltasen kalvakka muoto. Piirteet olivat väsyneet, veltot, silmät ikäänkuin kyynelten kuivaamat, viiksetkin yksin näyttivät haalistuneilta. Eukko käänsi nopeasti selkänsä ikkunaan päin ja sanoi ylenkatseellisesti:

— Keisari, tuoko!… No, eipä ole kovin komea!

Eräs zouavi tunkeutui paikalle ja näki keisarin ikkunassa. Hän. heilutti kivääriään ja sanoi jälessä tulevalle toverille:

— Odotahan… minä lähetän luodin keskelle naamaa!

Delaherche soimasi häntä ankarasti. Ja kun jälleen katsahti ikkunaan, olikin keisari jo poistunut. Virran kohina kuului selvemmin, selittämätön surumielisyys oli levinnyt ympäristöön illan pimennon mukana. Pariisista kaikuva käskykö oli ajanut keisarin tänne, ajanut hänet loistavine seurueineen paon ja tappion ja häpeän teitä tähän viimeiseen lymypaikkaan, josta oli mahdoton pelastua. Käskyn sanako, pelottava eteenpäin, eteenpäin komentoko ahdisti hänet tänne, jossa niin moni urhoollinen sotilas uhrasi henkensä hänen tähtensä. Raskas oli se edesvastuun taakka, joka painoi sairasta miestä, umpimielistä, tunteellista uneksijaa, joka ääneti ja valittamatta odotti kohtalon viimeistä iskua!

Weiss ja Delaherche saattoivat sotilaat Floingin mäelle.

— Hyvästi! sanoi Maurice lankoaan syleillen.

— Ei ei — kyllähän me vielä tapaamme toisemme ja piankin ehkä! huusi tehtailija iloisesti.

Jean löysi heti rykmenttinsä, jonka teltat olivat riveissä mäenrinteellä kirkkomaan takana. Sinne eroitti vielä kaupungin talojen katot ja taaempata Balanin ja Bazeillesin, jonka niityt ulottuivat Rémillyn harjuun, sekä vasemmalla Garennen metsien tumman peiton ja Maasin vaalean, luikertelevan juovan, Maurice unohtui katselemaan laajaa maisemaa, joka vähitellen painui öiseen pimeyteen.

— No, nyt tulee korpraali, huusi Chouteau, olitteko ruokaa hakemassa?

Miehet riensivät hänen ympärilleen. He olivat kuljeksineet koko päivän joukoissa eli yksitellen ja järjestyksestä ei ollut puhettakaan. Upseerit olivat aivan neuvottomia, hyvä ett'eivät sanoneet suurta kiitosta kun he viimeinkin saapuivat paikoilleen.

Juuri äskettäin oli kapteeni Beaudoin tullut. Kello kaksi oli Rochas saapunut keräämiensä miesten kanssa, ehken kaksi kolmatta osaa komppaniasta. Nyt se jo alkoi olla täysilukuinen. Toiset olivat humalassa ja toiset eivät olleet saaneet suuhunsa mitään, ruokaa ei näytty nytkään jaettavan — no, siihen oli jo totuttu! Loubet oli kyllä ollut keittopuuhissa, oli siepannut naapurin pellosta muutamia kaalinkupuja, vaan se keitto oli jokseenkin mautonta, ei ollut voita eli muuta rasvaa eikä suolan raettakaan panna sekaan; suolet vonkuivat tyhjyyttään.

— Korpraali, sanokaa nyt, te olette aina niin kekseliäs, jatkoi Chouteau imarrellen. Vaikka en minä puolestani mitään kaipaa, Loubet ja minä, hai, meillä on naistuttavia ja meillä on ollut hyvä aamu!

Kaikki katsoivat odottaen Jeaniin, kaikkihan häneen luottivat. Lapoulle ja Pache olivat varsinkin kurjan näkösiä, he eivät olleet saaneet suun täyttä ruokaa koko päivänä ja olivat aina tottuneet luottamaan Jeaniin. Eikä heidän luottamuksensa joutunut nytkään häpeään. Korpraalin sydäntä kirveli sääli ja katumus, että oli jättänyt komantonsa, hän avasi reppunsa ja jakoi miehille leivänpuolikkaan.

— Hyvää on, hyvää on, jupisi Lapoulle ahmien osaansa ja Chouteau teki lukemattomia ristinmerkkiä sekä luki suu täynnä isämeidät ja kiitosrukoukset.

Gaude puhalsi räikyvän merkin, mutta leirin perältä ei kuulunut vastausta, se vaipui kohta hiljaisuuteen. Kersantti Sapin katsahti, oliko hänen mieslukunsa täysi, ja mutisi väsyneesti hymähtäen:

— Kaikki ovat, mutta huomenna ehken puuttuu muutamia joukosta.

Jean katsoi pitkään hänen hienopiirteisiä kalvakkaita kasvojaan ja silloin hän lisäsi tyynesti:

— Niin niin, huomen illalla ei minuakaan ole enää!

Kello kävi kymmenettä. Yö tuntui muuttuvan kylmäksi, sillä virrasta nousi sankka sumu ja peitti tähdet. Ja Maurice, joka makasi aivan lähellä Jeania, tuumasi, että on parasta mennä telttaan suojaan. Mutta vaikka heitä väsytti ja jäsenet olivat kipeät, ei uni kuitenkaan tullut, ja he katselivat kateudella luutnanttia, joka maata koristi viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla.

Eräästä teltasta kiilui valkeata. Översti sekä muutamat upseerit valvoivat. Översti Vineuil oli ollut koko iltapäivän hyvin levoton, ei kuulunut käskyjä, rykmentin asento ei miellyttänyt häntä, vaikka olikin jo ominpäin siirtynyt hiukan taaemma. Kenraali Bourgain-Desfeuilles makasi sairaana, kuten sanottiin, "Kultaristissä" Sedanissa ja översti päätti lähettää upseerin hänen puheilleen, sanomaan että uusi asento oli hänen mielestään vaarallinen, seitsemäs osasto oli liiaksi hajallaan ja sen puolustettavana aivan liian pitkä linja, virran mutkasta Garennen metsään.

Taistelu alkaa luultavasti heti päivän noustua, joten joukoilla on hätäisesti seitsemän, kahdeksan tuntia lepoaikaa.

Kun valopilkku överstin teltassa sammui, hämmästyi Maurice nähdessään kapteeni Beaudoinin hiipivän heidän ohitsensa kaupunkiin päin. Yö pimeni pimenemistään, virrasta nouseva sumu levisi kuin kostea huntu leirin yli ja kätki kaikki.

— Jean, nukutko sinä?

Jean nukkui ja Maurice oli yksin. Hän ei välittänyt lähteä toisten luo telttaan, he korsasivat kaikki kilpaa luutnantin kanssa. Kun suuret sotapäälliköt nukkuvat ratkaisevan taistelun edellä, on heidän ruumiinsa luultavasti niin väsynyt, ettei levottomuuskaan voi pitää heitä valveilla. Koko leiristä ei kuulunut muuta ääntä kuin sotamiesten säännöllinen hengitys. Se kohosi hiljaa ja yksitoikkoisesti peittävään sumumereen. Maurice tiesi viidennen osaston olevan aivan muurien alla, ensimmäinen oli hajallaan Garennen metsän ja la Moncellen kylän välillä ja kahdestoista puolusti Bazeillesia, joka oli toisella puolen Sedania. Ja ensimmäisestä viimeiseen telttaan nukkuivat joka mies, puolen peninkulman alalla kohoilivat hiljaiset hengenvedot kylmään yöilmaan. Vaan Maurice oli kuulevinaan muutakin ääntä, se kuului kaukaa, hyvin kaukaa, niin hiljaa, hiljempaa kuin Jeanin huokaus, hiljempaa tuulen suhinata: ratsuväen töminää, ruutivaunujen tärinätä ja jalkamiesten, tuhansien miesten, tahdikasta astuntaa. Se kuului sieltä kaukaa, harjujen rinteiltä, missä mustat muurahaiset marssivat eteenpäin pysähtymättä, levähtämättä, yönkään esteitä pelkäämättä.

Ja laaksossa sammuivat tulet yht'äkkiä; silloin tällöin kuului ikäänkuin huutoa; pimeydestä nousi kammottavia kuvituksia hänen mieleensä täyttäen viimesen odotuksen yön pelolla ja ahdistuksella.

Hän hapuili vavisten Jeanin kättä ja saatuaan sen omaansa viimein nukahti. Ja sitten ei enää valvonut sieluakaan ranskalaisten leirissä, ei kuulunut muuta ääntä kuin Sedanin kirkonkellosta, joka yksitellen kajahutteli puoliyön lyöntejä.

(Ensi osan loppu).