I. - Totuus - 14 - Émile Zola

I.

Heti kun ylioikeus oli alkanut tutkia juttua, päättivät David ja Markus eräänä iltana Lehmannien pienessä, pimeässä kaupassa että tästä lähtien oli viisainta jättää kaikki toimiminen ja pysyä erillään. Suuri ilo ja suuri toivo rohkaisivat perhettä, nyt kun tarkastuksen anomus oli hyväksytty. Jos oikeus toimitti laillisen tutkimuksen, tulisi Simonin viattomuus epäilemättä tunnustetuksi, vapaaksi julistaminen olisi varma; heidän tarvitsi siis ainoastaan olla varuillaan, pitää silmällä asiain kulkua, osoittamatta epäilevänsä maan korkeimpien tuomarien omaatuntoa ja oikeudenmukaisuutta. Yksi ainoa huoli vähensi ihmisraukkojen iloa; tiedot Simonin terveydestä eivät olleet hyviä, voisihan hän sortua kärsimyksiinsä ennen voittoa. Oikeus oli selittänyt että ei ollut syytä tuoda häntä Ranskaan ennen lopullista päätöstä ja tutkimus uhkasi kestää useampia kuukausia. Mutta David oli kaikesta huolimatta täynnä uljasta luottamusta, hän uskoi veljensä tähän saakka osoittamaan tavattomaan vastustusvoimaan. Hän tunsi hänet, hän rauhoitti heitä kaikkia ja sai heidät kuuntelemaan juttuja hänen nuoruudestaan, piirteitä säntillisestä ja arkatuntoisesta Simonista, joka osoitti tavatonta tahdonlujuutta pitäessään huolta arvostaan ja omaistensa onnesta. Erotessa päätettiin että ei osotettaisi minkäänlaista levottomuutta eikä kärsimättömyyttä, ikäänkuin voitto olisi saavutettu.

Tästä lähtien Markus sulkeutui kouluunsa, omisti kaiken aikansa oppilailleen, osoittaen itsensäkieltäymystä ja alttiiksiantavaisuutta, jotka näyttivät vaan kasvavan esteistä ja kärsimyksistä. Ollessaan luokassa, oppilastensa keskuudessa ja koettaessaan jakaa heille tiedon leipää ja totuutta, unhoitti hän hiukan kärsimyksensä, tunsi vähemmän tuskaa haavasta sydämmessään. Mutta kun hän illalla oli rakkautensa tyhjässä kodissa, vaipui hän hirveään epätoivoon, kysyi itseltään kuinka hän voisi elää yksinäisyytensä kylmässä pimeässä. Louise, joka palasi neiti Mazelinen luota, toi hänelle hiukan lohdutusta; mutta kun lamppu oli sytytetty illallista varten, syntyi pitkiä äänettömyyksiä isän ja tyttären välillä, jotka kumpikin tunsivat lohduttoman kurjuutensa, he ajattelivat lakkaamatta puolisoa ja äitiä, joka oli jättänyt heidät. He koettivat puhua päivän tapahtumista, mutta kaikki johtivat häneen, lopuksi puhuivat he vaan hänestä, siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja tarttuivat toistensa käsiin, ikäänkuin lämmittääkseen itseänsä yksinäisyydessään; ja kaikki heidän iltansa päättyivät näin, tytär istui isänsä polvilla, käsi hänen kaulallaan, molemmat kyynelissä ja väristen. Koti oli kuollut, poissa oleva oli vienyt sieltä elämän, lämmön ja valon.

Markus ei kuitenkaan tehnyt mitään pakoittaakseen Genevièveä palaamaan, hän ei tahtonut käyttää valtaansa. Häväistyksen, julkisen riidan ajatuskin oli hänestä inhoittava; hän ei tahtonut tarttua ansaan, jonka vaimonryöstäjät olivat virittäneet hänelle, toivoen varmaankin että syntyisi perhenäytelmä, jonka vuoksi he voisivat eroittaa hänet virastaan; ja hän pani kaiken toivonsa rakkauden voimaan. Geneviève oli ajatteleva asiaa ja hän palaisi aivan varmaan kotiinsa. Markuksesta tuntui mahdottomalta, että hän pitäisi vaan itsellään lapsen, jota hän kantoi, hän toisi sen isälle heti kun se oli syntynyt, koska se oli heidän molempien. Jos kirkko olikin onnistunut turmelemaan hänessä rakkauden, ei se varmaankaan voisi tappaa äitiä: ja tultuaan näin kotiin jäisi äiti sinne lapsen kanssa. Oli siis vain yksi kuukausi odotettavana, sillä synnytys oli läheinen. Ensi alussa oli hän lohdutuksekseen toivonut tätä ratkaisua, mutta vähitellen rupesi hän pitämään sitä varmana ja hän odotti synnyttämistä niin kuin olisi se ollut heidän kärsimystensä loppu. Ja kun hän kunnon miehenä ei tahtonut eroittaa tytärtä äidistä, antoi hän Louisen viettää torstai- ja sunnuntai-iltapäivät Genevièven luona pienessä synkässä talossa, joka jo oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä. Ehkä oli se myöskin hänen tietämättään viimeinen, surumielinen tyydytys, viimeinen side hänen ja poissaolevan välillä. Louise toi joka kerta hänelle hiukan Genevièvestä, ja kun hän oli viettänyt useampia tuntia äitinsä luona, piti isä häntä kauemmin polvellaan, kyseli häneltä, tahtoen tietää ja kärsiä.

— Lapseni, millainen oli hän tänään? Nauraako hän, näyttääkö hän tyytyväiseltä? Leikkiikö hän kanssasi?

— Ei, ei, isäni… Tiedäthän ett'ei hän enää pitkään aikaan ole leikkinyt, mutta täällä hän oli vielä hiukan iloinen, nyt taas on hän aina alakuloinen, sairaan näköinen.

— Sairaan!

— Oi, ei niin sairas että hänen täytyisi olla vuoteessa. Hän ei päinvastoin voi olla hetkeäkään paikallaan, hänen kätensä polttavat kuin kuumeessa.

— Mitä te teitte, lapseni!

— Me kävimme iltakirkossa, niinkuin joka sunnuntai. Sen jälkeen söimme illallista. Siellä oli eräs munkki, jota en tuntenut, joku lähetyssaarnaaja, hän kertoi juttuja villeistä.

Silloin vaikeni Markus hetken suuren katkeruuden valtaamana, tahtomatta tuomita äitiä tyttären kuullen, eikä hän myöskään tahtonut käskeä tätä olemaan tottelematon äidilleen ja kieltäytymään seuraamasta häntä kirkkoon. Lempeästi jatkoi Markus. —

— Puhuiko hän sinulle minusta, lapseni?

— Ei, ei, isäni… Kukaan ei minulle puhu sinusta tuossa talossa; ja kun sinä sanoit, etten koskaan saisi puhua ensiksi, käy kaikki niinkuin ei sinua olisikaan.

— Eihän isoäiti sentään ole paha sinulle?

— Isoäiti Duparque ei edes katso minuun ja se onkin minusta parempi, sillä minä pelkään hänen silmiään, kun hän joskus toruu minua… Isoäiti Berthereau sitä vastoin on ystävällinen silloin kun ei ketään ole näkemässä. Hän antaa minulle makeisia, ottaa minut syliinsä ja suutelee minua.

— Isoäiti Berthereauko?

— Niin. Ja eräänä päivänä sanoi hän että minun tuli rakastaa sinua kaikesta sydämmestäni. Hän yksin on puhunut minulle sinusta.

Taas oli Markus vaiti, sillä hän ei tahtonut näin varhain ilmoittaa lapselle elämän kurjuutta. Hän oli aina epäillyt että surumielinen ja hiljainen rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli ympäröinyt niin intohimoisella hellyydellä, kärsi suuresti äitinsä, ankaran rouva Duparquen jumalisesta hallituksesta. Ja hän tunsi hänessä mahdollisen liittolaisen, mutta niin murtuneen, ettei hän koskaan rohkenisi puhua tai toimia.

— Ole hellä häntä kohtaan, sanoi Markus lopuksi. Minä luulen että hän, tunnustamatta sitä, kärsii niinkuin mekin… Ja syleile äitiä meidän kummankin puolesta, hän on tunteva minutkin sinun hyväilyssäsi.

— Sen teen, isäni.

Näin kuluivat illat katkerina ja hiljaisina hävitetyssä kodissa. Kun tytär sunnuntaina toi huonoja uutisia, kertoi että äidillä oli päänkivistystä tai hermostuneita kohtauksia, oli Markus siitä levoton torstaihin saakka. Nämä häiriöt eivät kummastuttaneet häntä, hän pelkäsi vaimo raukan kokonaan turmelevan terveytensä järjettömässä uskonnollisessa innostuksessaan. Jos tyttö sitten seuraavana torstaina kertoi että äiti oli hymyillyt ja kysynyt heidän pienestä kissastaan, sai Markus jälleen toivoa, hän nauroi itsekin rauhoittuneena. Ja hän alkoi taas odottaa rakasta poissa olevaa, joka oli palaava hänen luokseen, äsken syntynyt povellaan.

Genevièven lähdettyä oli neiti Mazelinesta pakostakin tullut Markuksen ja Louisen uskottu ja ystävä. Melkein joka ilta tuli hän lasta saattamaan ja teki pieniä palveluksia kodissa, jossa ei ollut emäntää. Opettajan ja opettajattaren asunnot olivat aivan lähellä toisiaan, niiden välillä oli ainoastaan pieni piha; ja puutarhatkin olivat yhteydessä toistensa kanssa veräjän kautta. Heidän suhteensa tulikin yhä läheisemmäksi, sillä Markus tunsi harrasta myötätuntoisuutta tätä rohkeaa, ihailtavaa naista kohtaan. Jo Jonvillessä oli hän oppinut kunnioittamaan häntä, nähdessään hänen vapautuneen uskonnollisista erehdyksistä ja koettavan kasvattaa oppilaistaan selväjärkisiä ja helläsydämisiä ihmisiä. Nyt Mailleboisissa oli hänessä herännyt harras ystävyys opettajatarta kohtaan, siihen määrin toteutti tämä hänen ihanteensa naisesta kasvattajana ja opettajana, joka yksin voi vapauttaa tulevaisuuden yhteiskunnan. Hänen vakuutuksensa oli, ettei mitään todellista edistystä voinut tapahtua, ellei nainen seurannut miestä, kulkenut hänen edelläänkin onnellista yhteiskuntaa kohden. Ja kuinka lohduttavaa olikaan tavata edes yksi järkevä, vaatimaton ja hyvä tulevaisuuden nainen, joka toimitti pelastustyötänsä rakkaudesta yhteiskuntaan! Neiti Mazeline oli Markukselle iloinen ja rauhallinen ystävä ja lohduttaja hänen surussaan.

Ensimmäisenä aiheena tähän oli ilo, jonka Markus tunsi kun Louise ei enään ollut neiti Rouzairen käsissä. Hän ei voinut ottaa lasta pois naapurikoulusta ja hän kärsi tietäessään tämän olevan kunnianhimoisen uskovaisen huostassa, joka vei oppilaansa messuun, päästäkseen ylenemään. Lisäksi tuotti tämä naapuri hänelle muitakin hankaluuksia, hän itse johti poikakoulua kaikkien uskonnollisten käsitteiden ulkopuolella, jota vastoin tytöt ottivat osaa juhlakulkueihin, tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä. Molemmat opetustavat joutuivat ristiriitaan, vahingoittivat toisiaan ja aiheuttivat perheissä loppumattomia riitoja. Koko Ranska oli näin jakautunut kahteen vihamieliseen puolueeseen, jotka lakkaamatta taistelivat keskenään, lisäten yhteiskunnallista kurjuutta. Kuinka voisivat veli ja sisar, mies ja vaimo, poika ja äiti koskaan ymmärtää toisiaan, kun heille kätkyestä alkaen muodostettiin erilaiset käsitykset, niin etteivät ajatukset eivätkä sanat olleet heille saman arvoiset? Samalla kuin kunnon Salvan, työskennellessään neiti Mazelinen nimityksen hyväksi oli tahtonut päästää Markuksen huolesta, jota tämä tunsi tietäessään tyttärensä olevan jumalisen neiti Rouzairen käsissä, oli akatemian tarkastaja Le Barazer, allekirjoittaessaan tämän nimityksen, etupäässä halunnut toteuttaa erästä salaisista toiveistaan, hän tahtoi nimittäin sulattaa yhteen alkeisopetuksen niissä kunnissa, joissa oli sekä poika- että tyttökoulu. Opettaja ja opettajatar voivat tehdä hyötyä ainoastaan kulkiessaan rinnakkain, saman hengen ja saman uskon elähyttäminä, opettaen samoja totuuksia. Ja nyt kun Markus ja neiti Mazeline sopivat niin hyvin yhteen, kulkivat yhdessä samaa tulevaisuutta kohden, alkoi hyvä siemen vihdoinkin itää Mailleboisissa, pienet miehet ja pienet naiset kasvoivat yhdessä tulevaisuuden suurta elonkorjuuta varten.

Markusta liikutti myöskin syvästi neiti Mazelinen huomaavainen ja lämmin käytös Genevièven lähdön jälkeen. Opettajatar puhui hänelle lakkaamatta poissa olevasta levottomalla hellyydellä, puolustaen häntä, selittäen hänen käytöksensä niin kuin järkevä nainen, joka tuntee lempeää myötätuntoisuutta muiden järjettömyyttä kohtaan. Hän rukoili että Markus ei olisi ankara, itsekäs ja mustasukkainen puoliso, joka pitää vaimoa orjanaan. Ja epäilemättä oli suureksi osaksi hänen ansionsa että Markus käyttäytyi niin tyynesti ja kärsivällisesti, antoi järjen ja rakkauden rauhassa vaikuttaa Genevièveen, saadakseen hänet kerran takaisin. Ja vielä lisäksi koetti neiti Mazeline olla Louiselle äidin siaisena ja hän teki tämän kaiken niin hienotuntoisesti ja hellästi, että toi hiukan iloa synkkään kotiin, jossa isä ja tytär värisivät yksinäisyydessään.

Ensimmäisinä kauniina kevätpäivinä Markus ja Louise istuivat joka ilta neiti Mazelinen kanssa pienessä puutarhassaan koulun takana. Opettajattaren tarvitsi ainoastaan aukaista molemmin puolin salvalla varustettu väliportti ja hän laiminlöi oman puutarhansa opettajan puutarhan tähden, jossa oli pöytä ja muutamia tuoleja syreenipensaan alla. He laskivat siitä leikkiä, he kutsuivat sitä metsäksi, olivat istuvinaan suurten tammien varjossa metsän keskellä. Huono nurmikko muuttui laajaksi niityksi ja kaksi kukkapenkkiä venyivät ruhtinaalliseksi kukkamaaksi. Kovan päivätyön jälkeen viettivät he herttaisia hetkiä iltapäivän rauhassa.

Eräänä iltana kysyi Louise äkkiä miettiväisen näköisenä. —

— Neiti, miksi ette ole menneet naimisiin.

Opettajatar naurahti.

— Oh! rakkaani, etkö ole koskaan katsonut minua! Minun suuri nenäni ja pieni vartaloni eivät miellytä kosijoita.

Hämmästyneenä tarkasti lapsi häntä, sillä hänen mielestään ei opettajatar koskaan ollut näyttänyt rumalta. Hän ei tosin ollut pitkä, hänellä oli liian suuri nenä, leveät kasvot, kaareva otsa ja ulkonevat poskipäät. Mutta hänen ihanat silmänsä hymyilivät niin hellästi että kasvot siitä saivat syvän viehätyksen.

— Te olette hyvin kaunis, sanoi Louise vakuutettuna. Jos minä olisin mies tahtoisin minä naida juuri teidät.

Tämä huvitti suuresti Markusta, mutta neiti Mazelinen valtasi mielenliikutus, jossa oli hiukan surumielisyyttä.

— Miehillä ei näy olevan sama maku kuin sinulla, sanoi hän, tullen jälleen iloiseksi. Kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden vuoden välillä olisin mielelläni mennyt naimisiin, mutta en tavannut ketään, joka olisi huolinut minusta. Ja nyt kolmenkymmenenkuuden vuotiaana en enään menisi naimisiin.

— Miksi ette? kysyi Markus.

— Oh! se aika on jo ohi… Halpa alkeiskoulun opettajatar, jolla on köyhät vanhemmat, ei houkuttele kosijoita. Kukapa mies tahtoisi ottaa itselleen toverin, joka ansaitsee vähän, jolla on raskaita velvollisuuksia ja joka on pakoitettu elämään kaukana maan sydämessä. Jos ei hän satu saamaan miehekseen opettajaa, jonka kanssa hän voi jakaa kurjuutensa, jää hän välttämättömästi naimattomaksi… Minä olen surrut aikani, olen kuitenkin onnellinen.

Sitten lisäsi hän vilkkaasti. —

— Naiminen on tietysti tarpeellinen, naisen tulee mennä naimisiin, sillä hän ei ole elänyt, hän ei ole täyttänyt tarkoitustaan, ellei hän ole ollut puoliso ja äiti. Inhimillinen olento voi nauttia onnea ja terveyttä ainoastaan täydellisessä kukoistuksessaan. Minä en koskaan unhoita opettaissani tyttöjäni, että heillä kerran tulee olla puoliso ja lapsia… Sen, joka on joutunut unehduksiin ja osattomaksi, täytyy tyytyä kohtaloonsa. Siksi olenkin ottanut itselleni tehtävän, enkä liioin valita, minä olen sittenkin äiti, koska minulla on muiden lapsia, nuo rakkaat pienokaiset, joita hoidan aamusta iltaan. En ole yksin, minulla on suuri perhe.

Hän nauroi, hän ilmaisi vaatimattomasti suuren uhrautuvaisuutensa, ikäänkuin hän olisi ollut kiitollisuuden velassa koulutytöille, jotka suostuivat olemaan hänen järkensä ja sydämensä lapsia.

— Niin, päätti Markus, kun elämä on kova meitä kohtaan, täytyy osattoman olla hyvä sitä kohtaan. Se on ainoa tapa, jolla hän voi torjua onnettomuuden.

Mutta useimmiten puhuivat Markus ja neiti Mazeline pienessä puutarhassa Genevièvestä etenkin niinä iltoina, jolloin Louise, oltuaan iltapäivällä rouva Duparquen luona, toi heille tietoja äidistään. Eräänä päivänä palasi hän sieltä sangen levottomana: äiti, jonka kanssa hän oli ollut Kapusiinien kappelissa, Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä juhlassa, oli pyörtynyt siellä; ja hänet oli viety kotiin huolestuttavassa tilassa.

— He tappavat hänet vielä, sanoi Markus epätoivoisena.

Lohduttaakseen häntä katsoi neiti Mazeline tahallaan asioita parhaimmassa valossa.

— Ei, ei, teidän Genevièvellänne on vain sairas mieli terveessä ja vahvassa ruumiissa. Saattepa nähdä, ystäväni, että järki sydämmen auttamana kerran pääsee voitolle… Mutta hän kärsii luostarissa saamansa katolisen kasvatuksen ja opetuksen seurauksia ja noista luostareista tulee kaikki naisen onnettomuudet ja nykyajan avioliiton kurjuus, niinkauan kuin niitä ei suljeta. Hänelle täytyy antaa anteeksi, hän ei ole oikea syyllinen, hän kärsii esi-isiensä tähden, jotka kauan aikaa ovat olleet kirkon vallassa ja joita se on pitänyt pelossa ja tietämättömyydessä.

Markus, jonka mieli oli aivan lannistunut, valitti hiljaisella äänellä, häneltä pääsi tahtomattaan tunnustus tyttärensä kuullen.

— Oi! sekä hänen että minun onneni vuoksi olisi ollut parempi että emme koskaan olisi yhtyneet. Hän ei voinut olla minun toverini, toinen oma itseni.

— Mutta kenen olisitte silloin naineet? kysyi opettajatar. Mistä olisitte löytäneet porvariperheissämme nuoren tytön, jota ei olisi kasvatettu katolisessa uskossa, joka ei olisi ollut erehdysten ja valheen myrkyttämä? Ystävä raukkani, vaimo, joka olisi sopinut teille, vapaa-ajattelijalle, tulevaisuuden työmiehelle, niin! se vaimo on vielä luomatta. Niitä on ehkä muutamia, mutta nekin perinnöllisten virheiden ja väärän kasvatuksen turmelemia.

Sitten hän lisäsi, naurahtaen lempeällä ja rohkealla tavallaan. —

— Tiedättehän että koetan kasvattaa näitä tovereita uskonkappaleiden vallasta vapautuneille, totuutta ja oikeutta janoaville miehille, koetan luoda muutamia tovereita kunnon pojille, joita te omassa koulussanne kasvatatte… Te olette syntyneet liian varhain, siinä kaikki, ystäväni.

Opettaja ja opettajatar, halvat tulevaisen yhteiskunnan rakentajat, unohtivat suuren, kolmetoista vuotiaan lapsen, joka kuunteli heitä äänettömänä. Jonkunmoinen arkatuntoisuus oli tähän saakka pidättänyt Markusta suoranaisesti opettamasta tytärtään. Hän oli vain neuvonut esimerkillä; olemalla hyvä, vilpitön ja oikeudenmukainen oli hän saavuttanut tyttärensä ihailun. Suuri tyttö, jonka järki vähitellen oli herännyt, ei vielä uskaltanut sekaantua isänsä ja neiti Mazelinen keskusteluihin; mutta aivan varmaan oli niistä hänelle hyötyä, vaikka hän oli kuin ei olisi ymmärtänyt eikä kuullut mitään, niinkuin lasten on tapana silloin kun aikaihmiset heidän kuullen puhuvat asioista, joiden katsotaan olevan yläpuolella heidän käsityspiiriään. Katseet harhaillen etäisyydessä, suupielet hiukan värisevinä hän oppi, järjesti pienessä päässään kaikki aatteet, mitkä hän kuuli noilta kahdelta, joita hän äitinsä ohella rakasti eniten maailmassa. Eräänä iltana, tällaisen keskustelun jälkeen hän äkkiä lausui, ikäänkuin syvistä ajatuksista heräten, mietteen, joka osoitti, että hän täydellisesti ymmärsi.

— Kun minä menen naimisiin, niin tahdon miehen, jolla on samat mielipiteet kuin isällä, niin että voimme selittää ajatuksemme ja ymmärtää toisiamme. Oi! jos ajattelemme samalla lailla, niin käy kaikki hyvin.

Tällaisen kysymyksen ratkaiseminen huvitti suuresti neiti Mazelinea. Mutta Markus oli heltynyt, hän tunsi tyttäressään hiukan omaa totuuden janoaan ja tervettä ja selvää järkeään. Lapsen epämääräisistä mietteistä ei tosin ollut helppo arvata eikä päättää, millaisia tulisivat kypsyneen ja toimivan naisen ajatukset olemaan. Hän luuli kuitenkin aavistavansa, että hänestä tulisi järkevä, terve ja monista erehdyksistä vapautunut nainen. Ja sitä oli hänestä suloista ajatella, hän ikäänkuin odotti tästä vielä niin lapsellisesta tytöstä itselleen auttajaa, hellää välittäjää, joka toisi takaisin poissa olevan ja solmisi uudelleen kaikki katkenneet siteet.

Tiedot, joita Louise toi pienestä talosta Kapusiinitorin varrella tulivat yhä huonommiksi. Sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi, vaipui Geneviève yhä synkempään surumielisyyteen, oli niin oikukas ja äreä, että joskus työnsi luotaan tyttärensäkin hyväilyt. Hänellä oli ollut uusia pyörtymyskohtauksia, hän näytti heittäytyvän kasvavan uskonnollisen kiihtymyksen valtaan, niinkuin muutamat sairaat, jotka huomatessaan huumausaineen tehottomuuden, ottavat sitä yhä enemmän ja saavat siten lopuksi kuolettavan myrkytyksen. Eräänä iltana huolettivat Louisen tuomat uutiset siihen määrin neiti Mazelinea että hän teki Markukselle ehdotuksen, sanoen:

— Ystäväni, tahdotteko että menen katsomaan vaimoanne? Hän osoitti minulle ennen ystävyyttä, ehkä kuulee hän minua, jos puhun hänelle järkevästi.

— Mitä sitten sanoisitte hänelle, ystäväni?

— Sanoisin että hänen paikkansa on teidän rinnallanne, että hän yhä rakastaa teitä tietämättään, ymmärtämättä mikä hirveä väärinkäsitys on syynä hänen kärsimykseensä, ja että hän tulee terveeksi vasta silloin kun tuo teille rakkaan lapsen, joka tunnonvaivan tavoin tuottaa hänelle tuskaa.

Kyyneleet nousivat Markuksen silmun nämä sanat kuullessaan. Louise puuttui vilkkaasti puheeseen.

— Oi! ei, neiti, älkää menkö äidin luo.

— Miksi en menisi, rakkaani?

Silloin tyttönen punastui ja meni hämilleen. Hänestä oli vaikea sanoa kuinka halveksivin sanoin opettajattaresta puhuttiin pienessä talossa Kapusiinitorin varrella. Mutta tämä ymmärsi ja sanoi lempeästi, sillä hän oli tottunut häväistyksiin. —

— Eikö äitisi pidä minusta enää? Pelkäätkö, että hän kohtelisi minua epäystävällisesti?

— Oh! äiti ei puhu mitään, tunnusti Louise vihdoin, vaan toiset.

Markus oli hillinnyt mielenliikutuksensa.

— Lapsi on oikeassa, ystäväni, teidän käyntinne voisi olla tuskallinen. Eikä siitä varmaankaan olisi mitään hyötyä. Kiitän teitä kuitenkin hyvyydestänne, tunnen teidän hellän sydämmenne.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Taivas oli ihailtavan puhdas, syvä rauha vallitsi ja äärettömässä sinessä sammui aurinko hitaasti suureen vaaleanpunaiseen valoon. Pienen puutarhan neilikat ja leukoijat täyttivät lämpimän ilman tuoksullaan. Tuona iltana ei enään puhuttu, ihanan illan surumielisyys oli vallannut kaikki.

Se mikä oli välttämätöntä tapahtui. Geneviève oli tuskin ollut viikkoakaan poissa Markuksen luota kuin koko Maillebois puhui häpeällisestä suhteesta opettajan ja opettajattaren välillä. He jättivät vähän väliä luokkansa tavatakseen toisiaan; olivatpa he niinkin rohkeita että viettivät iltansa yhdessä opettajan puutarhassa, jossa kaikki ihmiset voivat nähdä heidät lähitalojen akkunoista; ja kaikkein kauheinta oli että pikku Louise oli aina näkemässä heidän häpeämättömyyttään. Mitä törkeimpiä yksityisseikkoja kierteli miehestä mieheen, ohikulkijat väittivät Répuhlique-torilla kuulleensa heidän nauravan ja laulavan rivoja lauluja. Varmana totuutena kerrottiin että Geneviève oli jättänyt kotinsa oikeutetusta harmista ja vastenmielisyydestä, tehdäkseen tilaa toiselle, tuolle jumalattomalle naiselle, joka turmeli hänen haltuunsa uskotut lapset. Louise oli annettava takaisin äidilleen ja opettaja ja opettajatar olivat ajettavat pois kaupungista, jotta Mailleboisin lapset pelastuisivat hirveästä kadotuksesta.

Muutamat huhut joutuivat Markuksenkin korville. Mutta hän vaan kohautti olkapäitään, sillä niiden järjettömästä raivosta arvasi hän heti mistä ne olivat kotoisin. Ne olivat jatkoa kirkollisten sotaan häntä vastaan. Kun nämä huomasivat että se arvokas tapa, jolla Markus kantoi surunsa, teki tyhjäksi toivotun häväistyksen Genevièven lähdön jälkeen, alkoivat he salaa panetella. Koska he eivät vaimon ryöstämisellä voineet saada häntä eroitetuksi virastaan, koettivat he tehdä sen toimittamalla hänelle rakastajattaren. Se häväisisi ja vahingoittaisi itse maallikkokoulua, siinä ilmeni kirkollisten tavallinen kavaluus, joka valheella levitti Jumalan valtaa. Jos isä Crabot Simonin jutun uudelleen tultua esille viettikin suljettua elämää, ikäänkuin saavuttamattomassa pyhätössä, puuhasivat sen sijaan muut papit ja munkit Mailleboisissa. Hän näytti olevan liian korkealla keksiäkseen moisia inhoittavia juttuja, mutta veljet ja kapusiinit kulkivat kuitenkin mustina parvittain edestakaisin Valmarien tiellä. He palasivat sieltä sangen toimessaan ja sitten seurasi kaikissa rippituoleissa, kappelin nurkissa ja vastaanottohuoneissa lakkaamattomia kuiskailuja kiihtyneiden uskovaisten kanssa, jotka olivat kauhuissaan moisista asioista. Ja sieltä levisivät kauhistuttavat tiedot puolinaisina viittauksina vanhemmille, käsityöläisille ja työmiehille, tulivat jumalisten vanhojen piikojen alituiseksi päänvaivaksi. Ainoa mikä Markusta vihastutti oli että vanhat rouvat varmaankin säälimättömästi kuiskailivat hänen Genevièvensä korvaan noita saastaisia juttuja, eroittaakseen heidät ainiaaksi.

Vihdoin kuukausi kului, synnytyksen aika läheni. Markus, joka kuumeisessa odotuksessa oli laskenut päiviä, ihmetteli kun ei vielä ollut saanut mitään tietoa. Silloin saapui Pélagie eräänä torstaiaamuna koululle ja ilmoitti kuivasti, ettei Louise neiti iltapäivällä saisi tulla äitiään katsomaan. Kun Markus, vanhan palvelijattaren äänen kuultuaan, riensi paikalle ja vaati selitystä, kertoi tämä vihdoin että rouvalle oli syntynyt lapsi maanantai-iltana ja että hän ei voinut ollenkaan hyvin. Sitten kiiruhti Pélagie pois pahoillaan siitä että oli puhunut, häntä oli nähtävästi kielletty mitään virkkamasta. Hetken seisoi Markus masentuneena siitä että tahdottiin toimia niinkuin häntä ei olisikaan. Hänelle oli syntynyt lapsi eikä kukaan ilmoittanut sitä hänelle. Silloin heräsi hänessä sellainen suuttumus, sellainen vastustuksen tarve että hän otti hattunsa ja läksi suoraan vanhojen rouvien luo.

Pélagie, joka aukaisi hänelle, kauhistui moisesta rohkeudesta. Mutta Markus työnsi hänet tieltään ja astui sanaakaan sanomatta suoraan pieneen saliin, jossa rouva Duparque tapansa mukaan kutoi sukkaa akkunan ääressä ja rouva Berthereau hiukan taaempana hitaasti ompeli jotain korutyötä. Huoneessa oli entinen kostea ja homehtunut tuoksunsa, siellä vallitsi niinkuin ennenkin syvä hiljaisuus torilta tulevassa synkässä valossa. Mutta hänet nähdessään oli isoäiti hypähtänyt ylös hämmästyneenä ja loukkaantuneena.

— Mitä! te uskallatte, herra… Mitä tahdotte? mitä teillä on täällä tekemistä?

Tämä uskomattoman raivokas vastaanotto nyt, kun hänellä itsellään oli niin oikeutettu vihan syy, pysäytti hänet, teki hänet jälleen tyyneksi.

— Tulen katsomaan lastani… Miksi ei minulle ole mitään ilmoitettu?

Vanha nainen seisoi yhä ankarana ja hänkin näytti ymmärtävän että kiivastuminen saattaisi hänet alakynteen.

— Minun asiani ei ollut teille ilmoittaa… Odotin että Geneviève pyytäisi minun tekemään sitä.

— Eikö hän ole tehnyt sitä?

— Ei.

Silloin luuli Markus ymmärtävänsä. Kirkko ei ollut koettanut tappaa ainoastaan rakkautta hänen vaimossaan, se oli myöskin tahtonut tappaa äidin. Koska tämä ei ennen synnytystä ollut palannut hänen luokseen niinkuin hän oli toivonut, koska hän oli ikäänkuin piilottanut itsensä, häpeissään siitä että synnyttäisi hänelle, oli tuota onnetonta lasta varmaankin sanottu hänelle rikokseksi. Pitääkseen hänet vallassaan olivat he varmaankin tehneet sen hänelle peloksi ja kauhistukseksi, synniksi, jota hän ei saisi anteeksi ellei katkaisisi kaikkia lihan siteitä itsensä ja tuon pahan hengen välillä.

— Onko se poika? kysyi Markus.

— On.

— Missä se on? minä tahdon nähdä ja suudella sitä.

— Se ei ole enää täällä?

— Mitä, eikö enää täällä?

— Ei, se ristittiin eilen autuaan pyhän Clémentin nimellä ja sitten vietiin se imettäjälle.

Äkillinen tuska pusersi huudon Markukselta.

— Te olette tehneet rikoksen. Lasta ei saa ristiä ilman isän suostumusta, sitä ei saa ryöstää näin… Geneviève, Geneviève, joka imetti Louisea niin suuren äidillisen ilon valtaamana, ei tahdo imettää pientä Clémentiään!

Rouva Duparque pysyi koko ajan tyyneenä ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään Markuksen kärsivän. Hän vastasi. —

— Katolinen äiti saa antaa kastaa lapsensa, etenkin jos hän pelkää tämän saavan kärsiä isän jumalattomuuden tähden. Sen tänne jäämistä ei voinut edes ajatellakaan, sillä siitä ei varmaankaan olisi ollut mitään hyötyä, ei sille eikä muille.

Markus oli arvannut oikein; pahanhengen lasta oli odotettu niinkuin antikristusta, joka heti oli kastettava ja vietävä pois niin pian kuin mahdollista, jos tahdottaisiin välttää suuria onnettomuuksia. Myöhemmin otettaisiin hänet takaisin, hänet pyhitettäisiin Jumalalle, hänestä tehtäisiin pappi, jotta taivaan viha lauhtuisi. Silloin ei pienen, jumalisen talon Kapusiinitorin varrella tarvitsisi pitää sitä suojassaan, sen isä ei saastuttaisi sitä läsnäolollaan tullessaan katsomaan sitä, ja ennen kaikkia sen äiti pääsisi alituisesti näkemästä lasta, joka tuotti hänelle tunnonvaivoja.

Markus, joka oli hillinnyt vihansa, sanoi päättäväisesti:

— Tahdon nähdä Genevièven.

Mutta rouva Duparque vastasi yhtä päättäväisesti:

— Sitä ette voi.

— Tahdon nähdä Genevièven, toisti hän. Missä hän on? ylhäällä, entisessä huoneessaanko? Minä kyllä löydän hänet.

Hän astui jo ovea kohden, mutta isoäiti sulki häneltä tien.

— Te ette saa mennä sinne, se on mahdotonta… Ettehän tahtone tappaa häntä, teidän näkeminen tuottaisi hänelle aivan varmaan suurimman mielenliikutuksen. Hän oli kuolemaisillaan synnytyksessä. Kaksi päivää oli hän ollut aivan kalpea ja äänetön, pieninkin levottomuus tekee hänet kuin mielipuoleksi, meidän täytyi viedä lapsi pois näyttämättä sitä hänelle… Oi! te voitte olla ylpeä työstänne, taivas musertaa kaikki mitä olette saastuttaneet.

Silloin Markus, hillitsemättä enään itseään, kevensi sydäntään sanomalla hiljaisella ja värisevällä äänellä:

— Te ilkeä nainen, joka olette vanhentuneet Jumalanne synkässä julmuudessa ja joka muserratte kaikki jälkeentulevaisenne… Teidän työtänne on meidän kärsimyksemme ja tuskamme. Te vainootte sukuanne niin kauan kun sillä on hiukkaakaan inhimillisiä tunteita ja inhimillistä hyvyyttä… Tyttärenne jouduttua leskeksi olette kieltäneet häneltä suloisen elämän, olette riistäneet häneltä kaiken voiman, niin että hän ei enää voi puhua, ei valittaa. Ja sekin on teidän syynne että tyttärentyttärenne kärsii tuolla ylhäällä, kun hänet on ryöstetty puolisoltaan ja lapseltaan, sillä te olette olleet tämän inhoittavan rikoksen alkuunpanijain aseena… Niin, onneton, rakastettu Genevièveni, kuinka paljon valheita, kuinka paljon kauhistuttavia erehdyksiä onkaan tarvittu riistämään häntä minulta! Täällä sitten ovat teidän uskontonne ja järjettömät hartaudenharjoituksenne siihen määrin myrkyttäneet ja turmelleet hänet, että hän ei enää ole nainen, ei puoliso, eikä äiti. Hänen miehensä on pahahenki, jonka pelkkä näkeminenkin syöksisi hänet helvettiin, hänen lapsensa on peljättävä synnin hedelmä, joka veisi hänet kadotuksen vaaraan, jos hän imettäisi sitä… Mutta pankaa mieleenne, tuollaiset ilkityöt eivät menesty loppuun saakka. Niin, elämä voittaa aina, se haihduttaa pimeyden ja sen huumaavat unet aina uuden auringon noustessa. Te tulette voitetuksi, siitä olen aivan varma ja te herätätte minussa vielä enemmän sääliä kuin kauhua, onneton vanha nainen, jolla ei ole järkeä eikä sydäntä. Rouva Duparque oli kuunnellut, ylpeän vakavuuden ilme kasvoillaan, koettamatta edes keskeyttää häntä.

— Onko siinä kaikki? kysyi hän. Tiedän kyllä että teillä ei ole kunnioitusta mitään kohtaan. Kuinka voisitte te, joka kiellätte Jumalan, antaa arvoa vanhuksen valkeille hiuksille?… Mutta näyttääkseni teille kuinka suuresti erehdytte sanoessanne, että pidän Genevièveä täällä vankina, tahdon antaa teille tietä… Menkää hänen luokseen, tappakaa hänet, jos teitä haluttaa, te yksin olette vastuunalainen siihen hirveään käänteeseen, johon olette syöksevä hänet.

Hän väistyi todellakin ovelta ja meni takaisin istumaan akkunan ääreen, jossa hän taas ryhtyi kutomaan, ilman että hänen kätensä vähääkään vapisivat.

Hetken seisoi Markus liikkumattomana ja hämmästyneenä, tietämättä mitä tehdä. Menisikö hän Genevièven luo, puhuisi hänelle, koettaisi voittaa hänet takaisin ja viedä hänet mukanaan, mutta onnistuisiko se tällaisella hetkellä? Hän tunsi kuinka epäotollinen, kuinka vaarallinenkin tämä koe voisi olla. Hitaasti ohjasi hän askeleensa ovea kohden, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Sitten muisti hän jotakin ja kääntyi takasin.

— Koska pieni Clément ei enää ole täällä, niin sanokaa minulle imettäjän osoite.

Rouva Duparque ei vastannut, hänen pitkät, luiset sormensa liikuttivat vain säännöllisesti puikkoja.

— Ettekö aijo sanoa minulle imettäjän osotetta?

Uuden hiljaisuuden jälkeen vastasi hän vihdoin.

— Minun asiani ei ole antaa osoitetta. Menkää kysymään Genevièveltä. koska kerran tahdotte tappaa lapsiraukan.

Markus raivostui. Yhdellä harppauksella hän palasi takaisin ja huusi vasten isoäidin liikkumattomia kasvoja:

— Sanokaa minulle heti imettäjän osoite!

Mykkänä vastusti tämä häntä yhä, katsellen häntä kirkkailla silmillään, mutta silloin rouva Berthereau syvästi liikutettuna puuttui puheeseen. Riidan alussa oli hän itsepäisesti pitänyt päätään kumartuneena käsityönsä yli, sillä taipuessaan kohtalonsa alle oli hän tullut raukkamaiseksi ja pelkäsi tuottavansa itselleen suuria ikävyyksiä. Mutta kun Markus, soimatessaan isoäitiä hänen ankarasta jumalisesta itsevaltaisuudestaan, oli viitannut siihen mitä hän leskeksi tultuaan oli saanut kärsiä tässä hurskaassa talossa, oli hänet vallannut kasvava mielenliikutus ja kauvan aikaa pidätetyt kyyneleet alkoivat virrata. Hän unohti äänettömän arkuutensa, kohotti päätään, kiivastui ensi kerran moneen vuoteen. Ja kun hän kuuli äitinsä kieltävän kidutetulta miesraukalta hänen lapsensa imettäjän osoitteen, valtasi hänet vihdoinkin vastustushalu ja hän huusi:

— Imettäjä on eräs rouva Delorme Dherbecourtista lähellä Valmarieta.

Silloin ponnahti rouva Duparque ylös tuoliltaan ja hän musersi liikkeellään uhkarohkean tyttärensä, jota hän yhä kohteli kuin lasta, vaikka tämä jo oli yli viisikymmentä vuotta vanha.

— Kenenkä luvalla puhut, tyttäreni?… Aijotko taas palata entiseen heikkouteesi? Eivätkö vuosia kestävät parannustyöt voi korjata jumalattoman avioliiton seurauksia? Ole varoillasi, synti on yhä sinussa, tunnen sen, huolimatta näennäisestä nöyryydestäsi… Miksi puhut ilman lupaa?

Rouva Berthereau vastusti hetken, vielä aivan vapisevana hellyydestä ja säälistä.

— Minä puhuin, sillä sydämeni vuotaa verta ja vastustaa vihdoinkin. Meillä ei ole oikeutta salata Markukselta imettäjän osoitetta… Niin, niin! se mitä teemme on kauhistuttavaa.

— Ole vaiti! huusi isoäiti raivoissaan.

— Sanon että on kauhistuttavaa eroittaa ensin vaimo miehestään ja sitten lapsi heistä molemmista. Berthereau vainajani, joka niin hellästi rakasti minua, ei olisi sallinut tällaista rakkauden murhaa, jos hän olisi elänyt.

— Ole vaiti! ole vaiti!

Vanha nainen, jonka seitsemänkymmentäkolme vuotias kuiva ja voimakas vartalo näytti kasvavan, lausui tämän niin käskevällä äänellä, että hänen valkohapsinen tyttärensä kauhistuneena taipui ja kumartui uudelleen käsityönsä yli. Seurasi raskas hiljaisuus, suonenvetoinen vavistus tärisytti rouva Berthereauta ja kyyneleet virtasivat hitaasti pitkin hänen laihoja poskiaan, joita salaiset kyyneleet niin usein olivat: huuhtoneet.

Markus oli syvästi liikutettu tämän sydäntäsärkevän perhenäytelmän äkillisestä ilmipuhkeamisesta: tähän saakka hän oli ainoastaan aavistanut sitä. Hän tunsi ääretöntä myötätuntoisuutta onnetonta leskeä kohtaan, jota kateuden ja koston jumalan nimessä harjoitettu äidillinen itsevalta kymmenen vuotta oli tylsyttänyt ja masentanut. Ja vaikka ei vaimoraukka ollutkaan puolustanut hänen Genevièveänsä, vaikka hän oli jättänyt heidät alttiiksi hirveän isoäidin synkälle raivolle, antoi Markus anteeksi tämän pelkurimaisen arkuuden, sillä siihen määrin näki hän hänen itsensä kärsivän.

Rouva Duparque oli hillinnyt itsensä.

— Siinä sen näette, herra, teidän läsnäolonne täällä saa aikaan häväistyksiä ja riitaa. Kaikki mihin koskette, turmeltuu, teidän hengityksenne myrkyttää ilman siellä missä olette. Tyttäreni ei ole koskaan ennen uskaltanut kohottaa ääntänsä minua vastaan ja heti kun te tulette, lankee hän tottelemattomuuteen ja alkaa moittia… Menkää, herra, menkää saastaiseen työhönne. Jättäkää rehelliset ihmiset rauhaan ja koettakaa vapauttaa rangaistussiirtolasta saastaista juutalaistanne, joka on menehtyvä siellä, sen teille ennustan, sillä jumala ei ole salliva oikeiden palvelijoittensa joutuvan häpeään.

Markus ei voinut olla hymyilemättä, huolimatta syvästä mielenliikutuksestaan.

— Oh! siinä nyt olemme, sanoi hän lempeästi, tuo juttu yksin on kaiken tämän pohjalla, eikö niin? Simonin ystävä ja puolustaja, oikeudenkäyttäjä, tahdotaan raivata tieltä henkisellä vainoomisella ja kidutuksella… Mutta olkaa varma siitä, totuus ja oikeus saavat ennemmin tai myöhemmin voiton, Simon on pääsevä takaisin rangaistussiirtolasta, hän on kerran riemuitseva, ja oikeat syylliset, valehteliat, totuuden ja kuoleman työmiehet pyyhkäistään pois samalla kuin heidän temppelinsäkin, jossa he vuosisatoja ovat pitäneet ihmiskuntaa kauhistuksessa ja tietämättömyydessä.

Sitten hän lisäsi vielä lempeämmällä äänellä, kääntyen rouva Berthereaun puoleen, joka uudelleen oli vaipunut äänettömään nöyryyteensä.

— Minä odotan Genevièveä, sanokaa hänelle silloin kun hän voi ymmärtää teitä että odotan häntä. Minä odotan häntä siksi kun hän palaa luokseni. Hän on kerran palaava luokseni kulukoonpa siihen vaikka vuosia, sen tiedän… Täytyy paljon kärsiä ennenkuin pääsee voitolle ja saa kokea vähän onnea.

Sitten läksi hän, sydän murtuneena, katkerana, mutta kuitenkin rohkeana. Rouva Duparque oli taas alkanut kutoa ja Markuksesta tuntui kuin pieni talo taas olisi vaipunut kylmään pimeyteensä kirkon juurella.

Kuukausi kului. Markus sai kuulla että Geneviève hitaasti toipui taudistaan. Eräänä sunnuntaina tuli Pélagie hakemaan Louisea; ja illalla kertoi lapsi että äiti oli ollut ylhäällä, sangen laihtunut ja murtunut, mutta kuitenkin voinut istua pöydässä pienessä ruokasalissa. Silloin sai hän uutta toivoa, hän luuli Genevièven palaavan kotiin, heti kun kykeni kulkemaan jalan Kapusiinitorilta koululle. Hän oli varmaankin miettinyt, hänen sydämmensä oli varmaankin herännyt kärsimyksissä, ja Markus säpsähti pienimmästäkin melusta, luullen vaimonsa palaavan. Mutta viikot kuluivat, näkymättömät kädet, jotka olivat häneltä riistäneet Genevièven, salpasivat varmaankin ovet ja akkunat pitääkseen häntä vielä vallassaan. Markus vaipui suureen synkkämielisyyteen, kadottamatta kuitenkaan voittamatonta uskoaan totuuden ja rakkauden voittoon. Hänen lohdutuksenaan olivat käynnit pikku Clémentiä katsomassa imettäjän luona, kauniissa Dherbecourtin kylässä, joka niin raikkaana sijaitsi keskellä Verillen rantaniittyjä, poppelien ja pajujen ympäröimänä. Siellä vietti hän suloisia hetkiä, toivoen ehkä että onnellinen sattuma antaisi hänen tavata Genevièven pienokaisen kehdon ääressä. Kerrottiin että tämä vielä oli niin heikko, että ei voinut käydä lasta katsomassa ja että imettäjä vei sen kerran viikossa hänen luokseen.

Siitä alkaen Markus odotti. Lähes vuosi sitten oli ylioikeus alkanut tutkimuksen, jota kaikenlaiset selkkaukset olivat viivyttäneet ja lakkaamattomat vastukset vaikeuttaneet; ja nämä vaikeudet syntyivät alinomaa uudestaan pahojen voimien maanalaisen työn aiheuttamina. Lehmannit. joissa tutkimuksen myöntäminen oli herättänyt niin suurta iloa, alkoivat taas joutua epätoivoon moisesta hitaisuudesta, kun tiedot Simonista yhä olivat huonoja. Oikeus, joka oli pitänyt tarpeettomana tuoda häntä heti Ranskaan, oli kyllä ilmoittanut hänelle, että se tarkasti hänen juttuaan. Mutta missä tilassa oli hän palaava? Voisivatko hänen suuret kärsimyksensä tehdä hänestä lopun ennen sitä? Rohkea ja järkähtämätön Davidkin oli levoton. Ja koko maa oli saman tuskallisen odotuksen vallassa kuin David ja Markuskin. Etenkin Mailleboisia rasitti se kuin uuvuttava taudinkäänne, joka herpaisi yhteiskunnallisen elämän. Lopuksi alkoivat juutalaisviholliset, jotka olivat toipuneet hirveän löydön tuottamasta tappiosta, käyttää sitä hyväkseen. Vähitellen rupesivat he vitkallisten muodollisuuksien ja väärien tietojen tähden, jotka aiheutuivat tutkimuksen salaisuudesta, taas teeskentelemään voitonriemua ja julistamaan simonistien varmaa tappiota. "Petit Beaumontaisin" halpamaisissa kirjoituksissa ilmaantuivat jälleen entiset valheet ja häväistykset. Kuultiin isä Theodosiuksen eräässä Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä juhlassa uskaltavan saarnatuolista viitata Jumalan pikaiseen voittoon Judaksen kirotun rodun ylitse. Veli Fulgentiuksen nähtiin taas toimessaan hyörivän kaduilla ja toreilla, niin ihastuneen näköisenä, kuin olisi hän vetänyt jäljessään kirkon juhlavaunuja. Veli Gorgiasta taas, jota kirkolliset alkoivat pitää sangen vaarallisena, koetettiin niin paljon kuin mahdollista sulkea luostariin, vaikka häntä ei uskallettu vielä kokonaan piiloittaa johonkin varmaan turvapaikkaan, niinkuin isä Philibinille oli tehty. Mutta häntä ei ollut helppo pidellä, hän tahtoi mielellään näyttäytyä ja ihmetyttää ihmisiä pyhällä käytöksellä. Kaksi kertaa teki hän häväistyksen, antamalla korvapuustia lapsille, jotka eivät hänen koulustaan lähtiessään olleet kyllin hartaan näköisiä. Ja pormestari Philis, jonka säännönmukaista uskonnollisuutta kauhistutti veljen kummallinen ja väkivaltainen hurskaus, piti velvollisuutenaan puuttua asiaan itse uskonnon edun vuoksi. Se tuli puheeksi myöskin kunnallisneuvostossa, jossa Darrasilla yhä oli muutamien äänten vähemmistö, niin että hän oli aivan voimaton ja sitäkin varovaisempi kun vielä toivoi pääsevänsä pormestariksi ja saavansa suuremman enemmistön, jos Simonin jutun kävisi hyvästi. Sitä odottaessaan vältti hän siitä puhumasta, levottomana huomatessaan munkkien ja pappien puuhaavan Mailleboisissa niin kuin olisi se tästä lähtien ollut täydellisesti heidän vallassaan.

Mutta Markus tahtoi pakottaa itseään toivomaan huolimatta huonoista uutisista. Häntä kannatti nyt uskollisesti hänen kunnon apulaisensa Mignot, joka päivä päivältä antautui yhä enemmän hänen johdettavakseen ja otti osaa hänen uhrautuvaan elämäänsä ja taisteluihinsa. Omituinen sielullinen ilmiö oli tapahtunut hänessä, mestarin hitainen vaikutus opetuslapseen, joka ensin vastustaa ja sitten taipuu ja omistaa itselleen mestarin mielipiteet. Ennen ei kukaan olisi voinut aavistaa millainen sankari Mignotista oli tuleva. Hän oli käyttäynyt halpamaisesti Simonin jutussa, syyttäen johtajaansa, tahtomatta itse joutua mihinkään selkkauksiin. Hän näytti pitävän huolta ainoastaan omasta ylenemisestään, ei ollut pohjaltaan hyvä eikä paha, vaan valmis tulemaan hyväksi tai pahaksi ihmisten ja olosuhteiden mukaan. Silloin saapui Markus, ymmärtäväinen ja lujatahtoinen mies, ja se ratkaisi hänen kohtalonsa, puhdisti hänet ja kohotti hänet totuuteen ja oikeuteen. Siinä oli päivän selvä ja varma todistus siitä, että sankarin esimerkki ja opetus riittävät nostamaan toisia sankareita keskinkertaisen joukon hämärästä helmasta. Kymmenen vuoden kuluessa oli Mignotia kahteen kertaan tahdottu nimittää opettajaksi pieneen naapurikylään, mutta hän oli kieltäytynyt, hän jäi mieluummin Markuksen luo, jonka vaikutus häneen oli tullut niin suureksi että hän ei koskaan aikonut jättää häntä, vaan tahtoi uskollisena opetuslapsena voittaa tai menettää mestarinsa kanssa. Hän oli myöskin päättänyt olla naimatonna, sanoen olevansa liian vanha ja että oppilaat olivat nyt hänellä perheenä. Hän sitäpaitsi söi Markuksen Luona, jossa häntä kohdeltiin kuin veljeä ja jonka kotia hän piti omanaan, nauttien siellä kaikkein vahvimman ystävyydensiteen suloisuutta, siteen, joka vahvistuu sitä mukaa kuin ajatukset ja tunteet muuttuvat samanlaisiksi. Vitkallinen ero aviopuolisoiden välillä, jota hän oli seurannut, olikin tuottanut hänelle suurta surua; ja Genevièven lähdön jälkeen oli hän epätoivoissaan, hänen täytyi syödä pienessä läheisessä ravintolassa, jotta ei lisäisi emännättömän talouden vaikeuksia. Mutta hänen kunnioittava rakkautensa Markukseen eneni, hän koetti lohduttaa johtajaansa tämän onnettomuudessa. Syynä siihen ettei hän joka ilta päivällisen jälkeen tullut pitämään seuraa tälle, oli arka hienotunteisuus, hän tahtoi jättää isän yksin tyttärensä kanssa, ymmärtäen että tämän seura oli hänelle kylliksi. Hän väistyi myöskin neiti Mazelinen tieltä, joka enemmän voi hyödyttää hyljättyä miestä ja taitavammin sitoa haavat sisaren keveällä kädellä. Kun hän näki Markuksen tavallista synkempänä, antautumaisillaan kärsimyksen valtaan, oli hänellä vain yksi keino tehdä hänet jälleen iloiseksi ja toivovaksi, se että alkoi soimata itseään entisestä todistuksestaan Simonin jutussa ja lupasi tulevassa jutussa julkisesti keventää omaatuntoaan huutamalla julki totuuden. Niin, niin, hän vannoisi Simonin viattomuuden, josta hän nyt oli vakuutettu, sillä kirkas valo oli selvittänyt hänen muistinsa!

Ylioikeuden hitaisuus kiihoitti yhä juutalaisvihollisten hurjaa taistelua ja he alkoivat taas raivokkaasti panetella Markusta, jonka he tahtoivat kukistaa tehdäkseen varmaksi veljien koulun voiton maallikkokoulun raunioilla. Jos kirkko antoi sopivan tilaisuuden luisua pois käsistään, tunsi se itse joutuvansa vaaraan, se saisi kuolettavan haavan, jos siltä riistettäisiin opetusoikeus, jos ei sen sallittaisi muodostaa tulevia sukupolvia tarkoituksensa mukaisiksi. Eräänä aamuna levisi siis Mailleboisissa huhu, että neiti Mazeline oli tavattu makaamasta Markuksen kanssa vieläpä Louisen huoneen vieressä, eikä väliovi ollut edes suljettu. Lisäksi kerrottiin inhoittavia yksityisseikkoja, joiden saatanallinen hävyttömyys selvästi osoitti että ne olivat syntyneet ylenmäärin kiihoittuneiden uskovaisten mielikuvituksessa, Ja juttu pysyi, oli mahdotonta löytää todistajaa ja vastakkaiset selitykset seurasivat toisiaan yhä kauheampina, suurentaen häväistystä. Suuresti levottomana uskalsi Mignot vihdoin ilmoittaa Markukselle häväistyksen suuruuden, eikä tämä tällä kertaa voinut kohdata halpamaisuutta ylenkatseen ylpeällä hiljaisuudella. Yhden päivän vietti hän ankarassa sisällisessä taistelussa, sydän murtuneena uuden uhrauksen tähden, jota hänen tehtävänsä vaati häneltä. Ja kun hämärä tuli, oli hän tehnyt päätöksensä, hän meni tapansa mukaan pieneen puutarhaan, jossa hän joka ilta vietti suloisen ja lohduttavan hetken neiti Mazelinen seurassa. Hänen saapuessaan puutarhaan istui tämä jo syreenipensaan juurella, miettiväisen ja murheellisen näköisenä, ja Markus nosti tuolin vastapäätä opettajatarta ja katseli häntä hetken puhumatta mitään.

— Ystävä raukkani, sanoi hän viimein, minulla on suuri suru ja tahdon keventää sydäntäni ennenkuin Louise saapuu… Me emme voi enää tavata toisiamme joka päivä. Luulenpa melkein että olisi viisainta, jos tästä lähtien katkaisisimme kaiken yhteyden välillämme… Nämä ovat oikeat jäähyväiset. Meidän täytyy erota, ystäväni.

Neiti Mazeline oli kuunnellut hämmästymättä, ikäänkuin olisi hän edeltäpäin tietänyt mitä Markuksella oli sanottavaa. Ja hän sanoi samalla kertaa rohkealla ja surullisella äänellä:

— Niin, ystäväni, jäähyväisiä varten tulin minäkin vielä tänä iltana istumaan tänne. Teidän ei tarvitse vakuuttaa sitä minulle, minä tunnen samoin kuin tekin, että eromme on välttämätön… Minulle on kerrottu kaikki. Moisia halpamaisuuksia vastaan ei meillä ole muita aseita kuin kieltäytyminen ja alistuminen.

Syntyi pitkä hiljaisuus ja päivä sammui hitaasti avaralla, rauhallisella taivaalla. Leukoijista kohosi läpitunkeva tuoksu ja auringon lämmittämä nurmikko näytti hiukan tuoreemmalta.

Markus lausui puoliääneen, ajatuksiinsa vaipuneena.

— Nuo onnettomat, joissa luonto ja terve järki on turmeltu, eivät voi milloinkaan koskettaa miehen ja naisen suhteeseen saastuttamatta sitä heti synnin ajatuksen pilaamalla mielikuvituksellaan. Nainen muuttuu pahaksi hengeksi, jonka kosketus myrkyttää kaikki, hellyyden, rakkauden, ystävyyden… Aavistin kyllä mitä oli tapahtuva, mutta en ollut huomaavinani sitä, en tahtonut tuottaa heille sitä iloa, että saisivat nähdä minun pitävän lukua heidän panetteluistaan. Mutta jos minä voinkin kohauttaa heille olkapäitäni, niin te, ystäväni, ja ennen kaikkea Louise, ette sitä voi, tuo loka tahraa teidät… He ovat siis taas voitolla, he saavat ilokseen lisätä vielä suuren surun kaikkiin meidän suruihimme.

Syvästi liikutettuna neiti Mazeline vastasi.

— Minulle se on kaikkein kovinta… Minä en kadota ainoastaan herttaisia iltakeskustelujamme, se tuottaa minulle vielä senkin surun, että en enää voi olla teille hyödyksi, että te jäätte vielä enemmän yksin ja vielä onnettomammaksi. Suokaa minulle anteeksi tämä pieni turhamaisuus, ystäväni, olin niin onnellinen voidessani auttaa teitä työssänne, uskoessani että voin hiukan lohduttaa ja tukea teitä! Kun tästä lähin ajattelen teitä, näen teidät aina hyljättynä, yksinäisenä, ilman ainoatakaan ystävää… Oi! on todella ilkeitä ihmisiä!

Markus teki vapisevan liikkeen, joka ilmaisi hänen tuskaansa.

— Sitä he juuri tahtovatkin, he tahtovat eroittaa minut kaikista, riistää minulta kaikkien rakkauden. Ja minä voin tunnustaa teille, että se onkin ainoa haava, josta todella kärsin. Kaikki muu, suoranaiset hyökkäykset, häväistykset, uhkaukset vaan huumaavat minua, antavat minulle taistelun intoa. Mutta jos minua isketään omaisissani, jos näen heidät saastutettuina, myrkytettyinä, taistelun julmuuden ja häpeällisyyden uhreina, silloin olen muserrettu ja tulen pelkuriksi… He ovat ottaneet minulta vaimoraukkani, nyt eroittavat he teidät minusta ja aavistan että he kerran riistävät minulta tyttärenikin.

Neiti Mazeline, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, pyysi häntä vaikenemaan.

— Olkaa varuillanne, ystäväni, tuolla tulee juuri Louise.

Markus vastasi vilkkaasti.

— Minun ei tarvitse olla varuillani, minä odotin häntä, hänen täytyy tietää kaikki.

Ja kun lapsi hymyillen lähestyi ja istuutui heidän viereensä, sanoi
Markus hänelle.

— Rakkaani, poimi pieni kukkavihko neidille. Minä tahdon antaa hänelle muutamia kukkia, ennen kuin lukitsen portin puutarhojemme välillä.

— Lukitset portin! miksi niin isä?

— Sillä neiti ei saa enään tulla tänne… He riistävät meiltä ystävän, niin kuin jo ovat riistäneet äitisi.

Louise seisoi hetken miettiväisenä ja vakavana syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän katsoi ensin isäänsä ja sitten neiti Mazelineä, eikä pyytänyt mitään selitystä. Mutta hän näytti ymmärtävän, kaikenlaiset ajatukset kulkivat keveinä varjoina hänen korkealla, puhtaalla otsallaan, jonka hän oli perinyt isältään, ja suuri, surunvoittoinen lempeys loisti hänen silmistään.

— Minä teen kukkavihkon, vastasi hän vihdoin, ja sinä, isä, annat sen neidille.

Ja sillä aikaa kuin lapsi, etsien tuoreimpia kukkia kulki edestakaisin pitkin kukkasarkaa, viettivät he vielä muutamia surumielisiä ja suloisia hetkiä. He eivät puhuneet enää mitään, mutta he ajattelivat samaa, ajattelivat ainoastaan muiden onnea, aikaa, jolloin sukupuolet tekevät sovinnon keskenään, jolloin tietorikas ja vapautettu nainen vuorostaan vapauttaa miehen. Heitä yhdisti suuri, inhimillinen veljellisyys, kaikki, mitä sydämmellistä ja puhdasta ystävyys voi solmita kahden olennon, miehen ja naisen välille, ulkopuolella rakkautta. Markus oli hänen veljensä, hän oli Markuksen sisar. Ja hämärä, joka verhosi vähitellen pienen, tuoksuvan puutarhan, jakoi tyynnyttävää vilpoisuuttaan heidän suruunsa.

— Isä, tässä on vihko, minä sidoin sen heinänkorrella.

Neiti Mazeline nousi ja Markus antoi hänelle kukat. Sitten kaikki kolme kulkivat portille. Sen eteen seisahtuivat he vielä hetkeksi, puhumatta mitään, onnellisina kun voivat vielä viivyttää eronhetkeä. Vihdoin Markus aukasi portin, neiti Mazeline astui omaan puutarhaansa ja kääntyi vielä katsoakseen viimeisen kerran isää, jota tytär syleili, painaen päätään hänen rintaansa vasten.

— Hyvästi, ystäväni.

Muuta he eivät sanoneet ja portti sulkeutui hitaasti. Sitten vedettiin kummallakin puolella salvat hiljaan eteen; mutta ne olivat ruostuneet ja vingahtivat valittavasti. Suuri suru vallitsi, sokea viha oli tappanut jotain hyvää ja lohduttavaa.

Taas kului kuukausi. Markuksella oli enään vain tyttärensä; hän tunsi turvattomuuden ja yksinäisyyden piirin sulkeutuvan yhä ahtaammalle ympärilleen. Louise kävi koulua neiti Mazelinen luona, joka uteliaiden oppilaiden nähden koetti kohdella häntä niinkuin muitakin oppilaita. Lapsi ei enään viipynyt hänen luonaan koulutuntien jälkeen, hän kiiruhti heti kotiin isänsä luo. Jos opettaja ja opettajatar sattumalta tapasivat toisensa, vaihtoivat he ainoastaan tervehdyksen, eivätkä puhutelleet toisiaan muuta kuin toimiensa sitä vaatiessa. Mailleboisissa herätti heidän käytöksensä suurta huomiota ja siitä keskusteltiin ahkerasti. Järkevät ihmiset olivat heille kiitollisia, kun he näin vastasivat liikkeelle pantuihin pahoihin huhuihin. Mutta toiset pilkkasivat ja riemuitsivat: oli kyllä viisasta säilyttää varjo, mutta se ei estänyt rakastavaisia tapaamasta toisiaan öisin, ja tyttönen sai varmaankin kuulla kaikellaista, jos hän nukkui keveästi. Kun Markus Mignotilta sai kuulla näistä uusista halpamaisuuksista, valtasi hänet suuri katkeruus. Oli hetkiä, jolloin hänen rohkeutensa lannistui; minkä vuoksi tuhota elämänsä, kieltäytyä kaikesta onnesta, kun uhraukset eivät merkinneet mitään pahoille ihmisille? Hänen yksinäisyytensä ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin myrkytetyltä ja niin raskaalta. Kun hän iltasin oli yksinään Louisen kanssa kylmässä ja autiossa asunnossaan vaipui hän voittamattomaan epätoivoon ajatellessaan että hänellä, jos hän kerran kadottaisi tyttärensä, ei enään olisi ketään, joka häntä rakastaisi ja lämmittäisi hänen sydäntään.

Tyttönen sytytti lampun ja istuutui pienen työpöytänsä ääreen.

— Isä, minä luen historian läksyni ennenkuin menen levolle.

— Tee niin rakkaani.

Ahdistus oli vallannut Markuksen tyhjän talon. Hän ei voinut enää korjata oppilastensa kirjoituksia, hän nousi ja alkoi raskain askelin kulkea edestakasin huoneessa. Kauan aikaa asteli hän näin pimeässä, ulkopuolella lampun ahdasta valokehää. Kulkiessaan tyttärensä ohi kumartui hän joskus tämän yli ja suuteli kiireesti hänen hiuksiaan silmät kyynelissä.

— Oi! isäni, mikä sinun on? sanoi tytär. Joko taas olet alakuloinen!

Hän oli tuntenut kuuman kyyneleen putoavan otsalleen. Hän kääntyi, kietoi hyväillen kätensä hänen kaulalleen ja pakotti hänet istuutumaan viereensä,

— Ei ole järkevää, isäni, että aina antaudut toivottomuuteen kun olemme yksin. Voisi luulla että sinä, joka päivällä olet niin rohkea, pelkäät illalla, aivan niinkuin minä ennen kun en uskaltanut olla pimeässä… Kun sinulla on työtä, pitäisi sinun tehdä sitä.

Markus koetti nauraa.

— Sinä pieni aikaihmiseni… Tietysti minun pitäisi ryhtyä toimeen.

Mutta katsellessaan lasta, himmentyivät hänen silmänsä uudelleen ja hän alkoi taas kiihkeästi suudella hänen hiuksiaan.

— Mitä? mitä? sopersi lapsi, jonka silmät vuorostaan täyttyivät kyynelillä. Miksi syleilet minua niin kovasti?

Ja vapisevana tunnusti Markus pelkonsa, ilmaisi, minkä uhkauksen hän tunsi ympäröivässä pimeydessä.

— Kunhan sinä vain pysyisit luonani, lapsi, kunhan vain sinuakin ei riistettäisi minulta!

Louise oli vaiti, hän hyväili isäänsä ja he itkivät yhdessä, Kun hän oli saanut tämän uudelleen istumaan vihkojen ääreen, ryhtyi hän itse taas historian läksyynsä. Näin kului muutamia hetkiä, sitten valtasi levottomuus Markuksen uudelleen ja hänen täytyi vielä kerran nousta kävelläkseen, kävelläkseen… Hän ikäänkuin ajoi takaa onnea hävitetyn kotinsa hiljaisuudessa ja pimeässä.

Lähestyi aika, jolloin lapsia päästettiin Herran Ehtoolliselle. Louise oli täyttänyt kolmetoista vuotta ja koko uskovainen Maillebois kammosi tuota suurta tyttöä, jolla ei ollut uskontoa, joka ei tunnustanut syntejään eikä edes käynyt messussa. Äidin lähdön jälkeen etenkin puhuttiin hänestä suurella säälillä, sillä häntä kuvailtiin onnettomaksi uhriksi isän raa'an vallan alla, isän, joka aamuin illoin pakoitti häntä sylkemään ristiinnaulitun kuvaa. Neiti Mazeline samoin opetti hänelle varmaankin saatanallista irstaisuutta. Olihan rikos jättää tuo sieluraukka kadotukseen, tuon syntisen parin valtaan, jonka yleisesti tunnettu huono käytös loukkasi kaikkia ihmisiä. Tahdottiin toimia, saada aikaan mielenosoituksia, jotka pakottaisivat luonnottoman isän antamaan tyttärensä äidille, tuolle pyhälle vaimolle, jonka hän oli pakoittanut pakenemaan, siihen määrin oli hänen elämänsä inhoittava halpamaisuus loukannut tätä.

Tottuneena häväistyksiin, oli Markus levoton ainoastaan niiden raivokkaiden kohtauksien johdosta, joita Louise sai kärsiä jokaisella käynnillään vanhojen rouvien luona. Hänen äitinsä, joka yhä oli heikko ja parantui sangen hitaasti taudistaan, kohteli häntä kylmästi, oli äänetön ja synkkä, ja antoi rouva Duparquen, hirveän isoäidin, pauhata vihan Jumalan nimessä, kiihoittaa saatanan kattiloiden alla palavia helvetillisiä liekkejä. Pitihän suuren, neljännellätoista olevan tytön hävetä eläessään niinkuin raakalainen, niinkuin koirat, jotka eivät tiedä mitään Jesuksesta ja jotka ajetaan ulos kirkosta! Eikö hän pelännyt iankaikkista rangaistusta, kiehuvaa öljyä, rautatankoja, tulikuumia koukkuja, joilla hänen kirottua lihaansa keitettäisiin, paistettaisiin, revittäisiin miljoonia vuosisatoja? Kun Louise illalla palasi kotiin ja kertoi kaikki isälleen, vapisi tämä nähdessään kuinka hänen lastaan koetettiin myrkyttää pelolla ja hän koetti lukea tytön silmistä horjuiko tämä.

Hän oli joskus liikutettu, mutta niinpä hänelle kerrottiinkin inhoittavia juttuja. Silloin sanoi hän rauhallisella ja järkevällä tavallaan.

— Se on kummallista, isäni, tuo hyvä Jumalako olisi niin ilkeä! Isoäiti väitti tänään, että jos kerrankin olen poissa messusta, niin on perkele leikkelevä iankaikkisesti jalkojani pieniksi palaiseksi… Se ei ole oikeudenmukaista, eikä se minusta tunnu mahdolliseltakaan.

Markus rauhoittui hiukan. Peläten vaivaavansa liiaksi tuota heräävää ymmärrystä, ei hän suorastaan tahtonut väitellä vanhojen rouvien luona saatuja kummallisia opetuksia vastaan, hän tyytyi ainoastaan ylimalkaiseen, järkeen perustuvaan opetukseen ja vetosi lakkaamatta totuuteen ja hyvyyteen. Ja hän oli ihastuksissaan huomatessaan tyttäressään terveen järjen varhaisen heräämisen, johdonmukaisuuden ja varmuuden synnynnäisen tarpeen, jonka lapsi varmaankin oli perinyt häneltä. Kuinka iloinen hän olikaan nähdessään hennosta tytöstä, joka vielä oli ikänsä heikkouksien ja lapsellisuuden saaliina, kehittyvän selväjärkisen ja lämminsydämmisen naisen! Hän pelkäsi ainoastaan että nämä kauniit tulevaisuudenlupaukset hävitettäisiin. Mutta kun lapsi yhä hämmästytti häntä järkevillä ja kehittyneillä ajatuksillaan, oli hän aina levollisempi.

— Minä, jatkoi Louise, olen tietysti sangen kohtelias isoäidille. Minä vastaan hänelle että en tunnusta syntejäni, enkä mene ripille, koska tahdon odottaa kunnes täytän kaksikymmentä vuotta, niinkuin sinä pyysit… Se on minusta hyvin järkevää. Ja siinä minä pysyn vahvana, sillä kun on oikeassa, niin on aina vahva, vai kuinka?

Välistä laski hän lempeää leikkiä, huolimatta rakkaudestaan äitiään kohtaan.

— Muistathan, isäni, että äiti sanoi minulle: "Minä selitän sinulle katkismusta". Ja minä vastasin: "Niin, sinä kuulustat minulta läksyni ja tiedäthän että mielelläni tahdon oppia." Kun minä sitten en ymmärtänyt mitään katkismuksesta, tahtoi äiti todellakin selittää minulle; mutta pahaksi onneksi en nytkään ymmärrä mitään… Ja minä olen sangen pahassa pulassa. Pelkään tuottavani hänelle huolta, ja sentähden olen äkkiä ymmärtävinäni jotakin. Mutta olen varmaankin silloin niin typerän näköinen, että hän aina keskeyttää opetuksen suuttuneen näköisenä, pitäen minua yksinkertaisena… Eräänä päivänä oli kysymys lihaksitulemisen ihmeestä, hän sanoi minulle että tässä ei tarvinnut ymmärtää, vaan uskoa; ja kun minä onnettomuudeksi satuin vastaamaan että en voinut uskoa ymmärtämättä, sanoi hän että se oli sinun lausetapojasi, isäni, ja että pahahenki on ottava meidät molemmat… Oi! minä itkin, itkin!

Nyt hän kuitenkin hymyili ja lisäsi hiljempaa.

— Katkismus on yhä enemmän vieroittanut minua äidin mielipiteistä. Siinä on niin paljon sellaista, joka kiusaa minua… Äiti tekee hyvin väärin kun kaikesta huolimatta koettaa ahtaa sitä päähäni.

Isä olisi tahtonut syleillä häntä. Saisiko hän kokea sen suuren ilon, että hänen tyttärensä olisi poikkeus, että hän olisi noita tasapainoisia, hyvissä ajoin kehittyneitä luonteita, joissa järki näyttää kasvavan kuin suotuisassa maa-alassa? Muut tytöt ovat siinä ijässä vielä niin lapsellisia, kaikellaisten aavistusten ja salaperäisten haaveiden uhreja! Mikä harvinainen onni, jos hänen tyttärensä välttäisi niiden toveriensa yhteisen kohtalon, jotka pappi tuolla kehityksen tärkeällä hetkellä valloittaa kirkolle! Hän oli suuri, vahva ja terve ja oli ruumiiltaan muodostunut ilman onnettomuuksia. Mutta vaikka hän välistä tuntui jo pieneltä naiselta, niin oli toisia päiviä, jolloin hän vielä oli hyvin lapsellinen, iloitsi tyhjästä, sanoi suuria tyhmyyksiä ja leikki nukeilla, pitäen niiden kanssa kummallisia keskusteluja. Noina päivinä tunsi hänen isänsä levottomuutta, vavisten noin suurta lapsellisuutta, kysyen itseltään eivätkö he vielä ryöstäisi häneltä lastakin, eivätkö he lopuksi himmentäisi tätäkin järkeä, joka nyt koitti niin kirkkaana ja tuoreena.

— Niin, isäni, nukke on sanonut minulle hirveitä tyhmyyksiä. Mutta minkä sille voi? hän ei ole vielä ymmärtäväinen!

— Etkö luule että saat hänet vähitellen ymmärtäväiseksi, rakkaani?

— Enpä tiedä. Hänellä on niin kova pää! Raamatun historia vielä menee; sen osaa hän sanasta sanaan. Mutta kieliopissa ja laskennossa hän on oikea pöllöpää.

Ja sittenkös naurettiin! Vaikka koti olikin tyhjä ja kylmä, täytti hän sen silloin tällöin lapsellisella riemullaan, niinkuin keväisellä soitolla.

Mutta sitä mukaa kuin päivät kuluivat tuli hän vakavammaksi ja miettiväisemmäksi. Kun hän torstaisin ja sunnuntaisin palasi käynneiltään äitinsä luota oli hän ajattelevan näköinen ja vaipui pitkäksi aikaa äänettömäksi. Iltaisin työskennellessään lampun valossa unehtui hän joskus kauaksi aikaa katselemaan isäänsä, silmissä surumielinen hellyyden ilme. Ja se, mikä oli välttämätöntä, tapahtui viimein.

Oli lämmin ilta ja mustat ukkospilvet peittivät uhkaavina taivaan. Isä ja tytär työskentelivät tapansa mukaan lampun ahtaassa valokehässä; ja avonaisesta akkunasta, josta näkyi pimeä ja uneen vaipunut Maillebois, lentivät sisään yöperhoset, häiriten syvää hiljaisuutta siipiensä heikolla suhinalla. Tyttönen, joka oli viettänyt iltapäivän Kapusiinitorin varrella, näytti väsyneeltä, otsaa painoivat liian raskaat ajatukset. Hän oli kumartuneena vihkonsa yli, mutta ei kuitenkaan kirjoittanut, hän mietti. Vihdoin pani hän pois kynän ja puhui talon surunvoittoisessa rauhassa.

— Isäni, minun on sinulle sanottava eräs asia, joka surettaa minua syvästi. Minä tuotan sinulle varmaankin suurta tuskaa ja siksi en ole ennen uskaltanut tehdä sitä. Mutta nyt olen luvannut itselleni etten ennen mene levolle kuin olen sinulle ilmoittanut päätökseni, joka minusta on sangen järkevä ja tarpeellinen.

Markus oli kiireesti kohottanut päätään, pelko kouristi hänen sydäntään, lapsen vapisevasta äänestä oli hän arvannut että viimeinen onnettomuus oli tulossa.

— Mitä se on, rakkaani?

— Kuule, isäni, olen miettinyt, olen vielä tämänkin päivän punninnut pienessä päässäni tuota asiaa, ja minusta tuntuu, että minun, jos olet samaa mieltä kanssani, tulee jättää sinut ja muuttaa äitini luokse, isoäidin kotiin.

Markus kauhistui, hän vastusti ensin kiivaasti.

— Mitä, samaa mieltä kanssasi! Minä en sitä salli! Kaikin voimieni tahdon pitää sinua kiinni, estää sinua vuorostasi jättämästä minua.

— Oi! isäni, kuiskasi Louise epätoivoisena, ajattele vain vähäsen, niin näet ettet ole oikeassa.

Markus ei kuunnellut lasta, hän oli noussut ja käveli kiivaasti edestakaisin puolipimeässä huoneessa.

— Minulla ei ole enää muita kuin sinä, ja sinäkö lähtisit! Minulta on ryöstetty vaimo ja nyt ryöstettäisiin minulta tytär, minut jätettäisiin yksin, alastomaksi, hyljätyksi, ilman hellyyttä! Oi! minä tunsin tuon armoiskun tulevan, minä aavistin kyllä että hirveät pimeyden kädet riistäisivät viimeisenkin siekaleen sydämmestäni. Ei, ei! se on liikaa, en koskaan ole suostuva tähän eroon!

Ja äkkiä pysähtyen tyttärensä eteen hän jatkoi kovalla äänellä.

— Sinunkin sydämmesi ja järkesi on siis turmeltu, jotta et enää rakastaisi minua? Jokaisella vierailullasi ovat he käyneet sotaa minua vastaan, ovat kertoneet sinulle inhoittavia juttuja, eroittaakseen sinua minusta, eikö niin? He tahtovat vapauttaa sinut kirotun ja tuomitun isäsi vaikutuksesta, vai kuinka? ja saattaa sinut vanhojen rouvien hyvien ystävien valtaan, jotka tekevät sinusta ulkokullatun ja järjettömän ihmisen… Ja sinä kuuntelet vihollisiani, sinä aijot antaa myöten heidän alituiselle kiusaamiselleen, ja jättää minut yksin!

Epätoivoissaan kohotti lapsi rukoilevasti kätensä häntä kohden, silmät kyynelissä.

— Isäni, isäni, rauhoitu… Minä vakuutan että erehdyt, äiti ei ole koskaan sallinut minun kuulteni sanottavan pahaa sinusta. Isoäiti ei tosin rakasta sinua ja hän tekisi usein paremmin, jos olisi vaiti minun läsnäollessani. Valehtelisin jos sanoisin ettei hän tee kaikkea voitavaansa saadakseen minut muuttamaan äidin luo. Mutta sen vannon sinulle, ei hän eivätkä muut ole mitään vaikuttaneet päätökseeni… Sinä tiedät kyllä että en milloinkaan valehtele. Minä yksin olen miettinyt ja tullut siihen vakuutukseen että teemme hyvin ja viisaasti jos eroamme.

— Tekisitkö hyvin jos lähdet! Minä kuolisin siitä.

— Ei, sinä kyllä ymmärrät ja sinä olet niin rohkea… Istu tähän, kuuntele minua.

Louise pakoitti isänsä lempeästi istuutumaan eteensä. Hän tarttui pienillä, hyväilevillä käsillään Markuksen käsiin ja selitti hänelle syynsä, aivan kuin pieni, ymmärtäväinen aikaihminen.

— Isoäidin luona ovat kaikki vakuutetut siitä, että sinä yksin johdatat minut pois uskonnosta. Sinä muka ahdistat minua, väkivallalla tyrkytät minulle mielipiteesi ja jos pääsisin sinun vallastasi, niin heti muka tunnustaisin syntini ja menisin ripille… Miksi emme näyttäisi heille että he erehtyvät? Huomenna muutan isoäidin luo ja he saavat nähdä, heidän on täytyminen tunnustaa suuren erehdyksensä, sillä muutto ei ole estävä minua antamasta heille aina samaa vastausta: "Minä olen luvannut että en mene ripille ennenkuin olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta, voidakseni silloin täydellisesti ottaa edesvastuulleni moisen teon, ja minä aijon pitää lupaukseni ja odottaa."

Markus puisti epäilevästi päätään.

— Lapsi raukkani, sinä et tunne heitä, he murtavat ja valloittavat sinut muutamissa viikoissa. Sinä olet vain pieni tyttö.

Silloin Louise vuorostaan loukkaantui.

— Oi! sinä et ole ollenkaan kiltti, isäni, kun luulet minua niin mitättömäksi! Olen tosin pieni tyttö, mutta olen sinun pieni tyttösi ja pidän sitä kunniana!

Hän sanoi tämän niin lapsellisella rohkeudella että Markus ei voinut olla hymyilemättä. Tuo pienokainen teki hänen sydämmensä lämpimäksi, pienokainen, jossa hän välistä tunsi aivan kokonaan oman intohimoisen ja samalla järkevän ja johdonmukaisen luonteensa. Hän katseli lasta, joka hänen mielestään oli sangen kaunis ja viisas, lujine ja ylpeine kasvoineen ja kirkkaine, ihailtavan avomielisine silmineen. Ja hän kuunteli häntä yhä, samalla kun Louise, pitäen hänen molemmat kätensä omissaan, selitti hänelle mitkä syyt olivat saaneet hänet päättämään muuttaa äitinsä luo, pieneen jumaliseen taloon Kapusiinitorin varrella. Koskettamatta vähääkään kauheisiin panetteluihin hän antoi ymmärtää, kuinka kiitollisia heille oltaisiin jos he eivät kauempaa vastustaisi yleistä mielipidettä. Kaikkialla sanottiin, että hänen paikkansa oli vanhojen rouvien luona, hän suostui siis menemään sinne ja vaikka hän olikin vain kolmetoista vuotias, olisi hän kuitenkin järkevin heistä ja saataisiinpa nähdä että hän saisi siellä hyvää aikaan.

— Vähät siitä, lapseni, sanoi Markus viimein väsyneesti, sinä et koskaan saa minua uskomaan että ero meidän välillämme olisi tarpeellinen.

Louise tunsi että hänen vastustuksensa heikkeni.

— Eihän se ole mikään ero, isäni. Minä kävin äidin luona kaksi kertaa viikossa ja minä tulisin sinua katsomaan vielä useammin… Vihdoin, ymmärrätkö? äiti kuulisi ehkä minua vähäisen, kun olisin hänen luonaan. Silloin puhuisin hänelle sinusta, kertoisin hänelle kuinka paljon vielä rakastat ja itket häntä. Kukaties tulee hän järkiinsä ja minä tuon hänet jälleen sinulle.

Syvästi liikutettuina itkivät he toistensa sylissä, Isä ihmetteli syvää suloa tytössä, jossa suureen lapsellisuuteen yhtyi niin paljon järkeä, hyvyyttä ja toivoa. Ja lapsi painautui isänsä rintaa vasten, hän oli kuin ennenaikaisesti kypsynyt noista asioista, jotka hän epämääräisesti tunsi, mutta joita hän ei olisi voinut mainita.

— Tee niinkuin tahdot, sanoi Markus vihdoin nyyhkytyksien lomassa. Mutta vaikka annankin myöten, en voi hyväksyä tekoasi, koko olentoni nousee sitä vastaan.

Tällainen oli viimeinen ilta, jonka he viettivät yhdessä. Yö oli kuuma ja pilkkopimeä, eikä tuntunut tuulenhenkäystäkään. Avonaisesta akkunasta ei kuulunut minkäänlaista melua uneen vaipuneesta kaupungista. Hiljaiset perhosparvet vain lensivät sisään ja polttivat itsensä lampussa, Rajuilma ei puhjennut, isä ja tytär istuivat sangen myöhäiseen äänettöminä vastapäätä toisiaan, onnellisina saadessaan vielä olla yhdessä, äärettömän rauhan vallitessa.

Mutta kuinka hirveä olikaan seuraava ilta Markukselle! Hänen tyttärensä oli lähtenyt, hän oli yksin tyhjässä ja synkässä asunnossaan. Ensin vaimo ja sitten lapsi, hänellä ei ollut enää ketään, joka olisi rakastanut häntä, häneltä oli pala palalta riistetty sydän rinnasta. Jotta hänelle ei jäisi edes ystävää lohdutukseksi, oli hänet sitä ennen pakoitettu katkaisemaan yhteys ainoan naisen kanssa, jonka sisarellinen sydän olisi voinut tukea häntä. Se oli täydellinen häviö, jonka hän kauan aikaa oli tuntenut tulevan, salainen hävitystyö, jonka hirveät, näkymättömät kädet olivat toimittaneet, kukistaakseen hänet ja hänen tehtävänsä. Nyt luulivat he onnistuneensa, hän vuosi verta sadoista haavoista, oli kidutettu, hyljätty, virui voimattomana hävitetyssä, saastutetussa ja autiossa kodissaan. Ensimmäisenä iltana oli hän todella voitettu, vihamiehet olisivat luulleet hänen olevan heidän vallassaan jos he olisivat nähneet hänen kulkevan horjuvin askelin edestakaisin harmaassa hämärässä, niinkuin haavoitettu eläin, joka etsii pimeää soppea kuollakseen siellä.

Aika oli todella hirveä. Mitä huonoimpia uutisia oli saatu ylioikeuden tutkimuksesta, se näytti hitaisuudellaan tahtovan saada jutun unohduksiin. Turhaan oli Markus tähän saakka koettanut pakoittaa itseään toivomaan, päivä päivältä kasvoi hänen pelkonsa että Simon kuolisi, ennenkuin jutun tarkastus edes oli myönnetty. Noina synkkinä päivinä piti hän kaikki menetettynä, tarkastusta ei myönnettäisi, hänen suuret ponnistuksensa olisivat hyödyttömät, totuus ja oikeus lopullisesti hävitetyt, koko isänmaa sortuisi tuohon hirveään yhteiskunnalliseen rikokseen. Hänet valtasi kauhu, kammon väristys jääti hänet. Ja tämän yleisen onnettomuuden rinnalla oli vielä hänen yksityinen onnettomuutensa, jonka painon hän tunsi entistä enemmän. Nyt kun Louise ei enää ollut läsnä lohduttamassa häntä sulollaan, herättämässä hänessä uskoa ymmärrykseensä ja varhain kypsyneeseen uljuuteensa, hän kysyi itseltään kuinka oli voinut olla niin mieletön, että oli laskenut tytön menemään vanhojen rouvien luo. Hän oli vain lapsi, kaikkivaltias kirkko valloittaisi hänet muutamissa viikoissa. Hänet oli riistetty isältä, eikä häntä koskaan annettaisi takaisin: Markus ei edes saisi nähdä häntä enää. Ja hän itse oli lähettänyt tämän uhrin valheen valtaan puolustamatta häntäkään, ja hän vaipui katkeraan toivottomuuteen, hänestä tuntui kuin hänen tehtävänsä, hän itse ja hänen omaisensa olisivat joutuneet häviöön.

Kello löi kahdeksan, Markus ei ollut voinut yksin istuutua pöytään syömään päivällistä pimeässä huoneessa. Silloin kolkutti joku arasti ovea ja hämmästyneenä näki hän että tulija oli Mignot, jolla ensin oli hiukan vaikea selittää asiaansa,

— Nähkääs, herra Froment… Kun tänä aamuna ilmoititte minulle että pieni Louisenne oli lähtenyt, juolahti mieleeni, eräs ajatus ja se on koko päivän pyörinyt päässäni… Ja nyt iltasella, ennenkuin menen päivälliselle ravintolaani…

Hän pysähtyi hakien sanoja.

— Mitä! huudahti Markus, ettekö vielä ole syöneet päivällistä, Mignot?

— En, herra Froment… Minä aijoin tulla teidän luoksenne syömään päivällistä, ollakseni teille hiukan seuraksi; mutta sitten epäröin ja menetin aikaa… Jos siitä olisi teille huvia, niin voisin nyt kun olette yksin taas ruveta syömään luonanne. Kaksi miestä tulevat aina toimeen yhdessä. Me voisimme, totta vieköön, aivan hyvin pitää huolta taloudesta!… Tahdotteko? se tekisi minut niin onnelliseksi.

Markus tuli hiukan iloisemmaksi. Hän hymyili liikutettuna.

— Tahdon mielelläni… Te olette kunnon poika, Mignot… Olkaa hyvä, istukaa, syökäämme yhdessä päivällistä.

Ja he istuivat vastapäätä toisiaan, johtaja vaipuneena katkeruuteensa ja apuopettaja koettaen olla häntä häiritsemättä, illan surumielisen rauhan vallitessa.