Totuus

by Émile Zola

II.

Ylioikeuden tutkimus kesti vielä pitkiä kuukausia ja Markuksen täytyi taas sulkeutua kouluunsa, antautua ruumiineen ja sieluineen työhönsä, opettamaan halpoja, tekemään heitä kykeneviksi ymmärtämään totuutta ja oikeutta. Sitä mukaa kun uutiset olivat hyviä tai huonoja valtasi hänet vuorotellen toivo ja epätoivo; mutta etenkin eräs ajatus vaivasi häntä lakkaamatta. Heti jutun alussa kysyi hän itseltään, miksi ei koko Ranska noussut vaatimaan viattoman vapautusta. Yksi hänen rakkaita haaveitaan oli: jalomielinen ja oikeudenmukainen Ranska, joka niin monta kertaa oli noussut taisteluun oikeuden puolesta ja joka taaskin kerran oli antava todistuksen jaloudestaan, koettamalla korjata tämän kauhean erehdyksen. Ja tuskallinen hämmästys, jonka hän oli tuntenut nähdessään sen pysyvän välinpitämättömänä Beaumontin oikeusjutun jälkeen, suureni, tuli päivä päivältä yhä kiduttavammaksi; sillä silloin voi hän vielä antaa sille anteeksi, huomaten että se ei tuntenut tosiasioita, oli valheiden myrkyttämä; mutta nyt kun niin paljon totuutta jo oli tullut ilmi ja niin paljon valoa saatu asiaan, ei hän enää voinut selittää moista raskasta ja häpeällistä unta vääryydessä. Oliko Ranska sitten muuttunut? eikö se enää ollutkaan vapauttaja? Koska se nyt tiesi totuuden, miksi se ei sitten noussut yhtenä miehenä, sen sijaan että yhä oli esteenä, sokeana ja kuurona joukkona sulki tien?

Hän tuli aina samaan kohtaan, mistä oli lähtenyt silloinkuin halvan opettajatoimen tärkeys oli ilmaantunut hänelle. Jos Ranska yhä oli vaipuneena raskaaseen välinpitämättömyyden uneensa, oli siihen aivan yksinkertaisesti syynä se, että Ranska ei vielä tiennyt kylliksi. Kauhu valtasi hänet: kuinka monta sukupolvea, kuinka monta vuosisataa tarvittaisiin ennenkuin kansa, jolle opetetaan totuutta, kykenisi olemaan oikeudenmukainen? Lähes viisitoista vuotta oli hän koettanut kasvattaa oikeudenmukaisia ihmisiä, kokonainen sukupolvi oli jo kulkenut hänen käsiensä kautta ja hän voi huomata sen kulun tulevaisuutta kohden; ja usein kysyi hän itseltään minkä matkan se todella oli ehtinyt? Hän koetti tavata entisiä oppilaitaan, ihmeissään kun ei tuntenut heidän ahtaammin liittyvän häneen. Nähdessään heitä keskusteli hän mielellään heidän kanssaan, hän vertasi heitä vanhempiin, jotka olivat vähemmin irtaantuneet alkuperäisestä raakuudesta, ja nykyisiin oppilaihinsa, jotka hän toivoi vapauttavansa hiukan enemmän. Siinä oli suuri tehtävä, jonka hän eräänä ratkaisevana hetkenä oli valinnut, ja jota hän oli toimittanut kaikista kärsimyksistään huolimatta; hän voi epäillä sitä väsymyksen hetkinä, mutta ryhtyi siihen seuraavana päivänä uudella luottamuksella.

Eräänä kirkkaana elokuun iltana joutui hän kävelyretkellään Valmarien tiellä Bongardien maatilalle saakka ja huomasi Fernandin, entisen oppilaansa juuri palaavan elonkorjuusta, viikate olallaan. Fernand oli nainut muurari Doloiren tyttären Lucilen, oli itse kahdenkymmenen viiden ja Lucile yhdeksäntoista vuotias. He olivat olleet tovereita ja leikkineet yhdessä koulusta tultuaan. Nuori vaimo, joka oli pieni, vaaleaverinen, iloisen ja lempeän näköinen, oli myöskin näkösällä, hän istui pihalla, korjaten liinavaatteita.

— No, Fernand, oletteko tyytyväinen, onko vilja hyvää tänä vuonna?

Fernandilla oli samat paksut kasvot, matala ja kova otsa ja hidas puhe kuin ennenkin.

— Oh! herra Froment, ei sitä koskaan voi olla tyytyväinen, tuosta siunatusta maasta on niin paljon ikävyyksiä, se vetää enemmän kuin se antaa.

Hänen isänsä, joka tuskin oli viisikymmen vuotias, tunsi jo kipujen runtelemat säärensä raskaiksi: ja palattuaan sotapalveluksesta oli Fernand päättänyt ruveta auttamaan häntä, sen sijaan että olisi mennyt muualle työhön. Heillä oli yhä entinen ankara taistelu taisteltavanaan maakaistaleella, jossa perhe eli isästä poikaan itsepäisesti pitäen kiinni vanhasta maanviljelystavasta, tahtomatta mitään tietää edistyksestä.

— No, sanoi Markus iloisesti, ettekö vielä ollenkaan ajattele pientä miestä, joka vuorostaan on tuleva kuluttamaan housujaan minun kouluni penkeillä?

Lucile punastui kuin nuori tyttö ja Fernand vastasi:

— Luulenpa melkein, herra Froment, että hän jo on kasvamassa. Mutta teidän kouluunne hän ei niinkään pian joudu ja kukapa tietää missä me kaikki olemme silloin kuin tuo nulikka opettelee aakkosia!… Ettekä te olisi hänen tyytyväinenkään, te, joka olette niin oppinut!

Markus tunsi näissä sanoissa huonon, kovapäisen oppilaan pilkallista ylenkatsetta. Hän huomasi niissä myöskin varovaisen viittauksen tapauksiin, joista koko maa oli kuohuksissa, ja käytti heti tilaisuutta hyväkseen tutkiakseen entisen oppilaansa mielentilaa. Mikään kysymys maailmassa ei innostuttanut häntä niinkuin tämä.

— Oh! minä olen aina tyytyväinen, sanoi hän taas naurahtaen, kun poikaseni jotakuinkin täyttävät velvollisuutensa eivätkä valehtele liiaksi. Senhän tiedätte vanhastaan… Ja lisäksi olen tänä päivänä saanut hyviä uutisia jutusta, joka niin kauvan aikaa on ollut huolenani. Niin, onnettoman ystäväni Simonin viattomuus on tuleva tunnustetuksi.

Fernand joutui hämilleen, hänen kasvonsa tulivat vielä ilmeettömämmiksi ja silmänsä sammuivat.

— Niin eivät ainakaan ihmiset sano.

— Mitä he sitten sanovat?

— He sanovat että tuomarit ovat löytäneet uusia todistuksia opettajaa vastaan.

— Mitä todistuksia?

— Oh, kaikenlaisia?

Vihdoin suostui hän selittämään mitä tarkoitti ja kertoi naurettavan jutun. Juutalaiset olivat antaneet suuren rahasumman, viisi miljoonaa, uskolaiselleen Simonille. jotta tämä toimittaisi mestattavaksi jonkun kristillisten koulujen veljistä. Mutta kun Simon ei onnistunut, jäivät nuo viisi miljoonaa johonkin piilopaikkaan ja juutalaiset koettivat nyt saada veli Gorgiasta lähetetyksi rangaistussiirtolaan, jotta Simon pääsisi pois sieltä kaivamaan aarteen salaisesta paikasta, jonka hän yksin tunsi.

— Mutta, poikani, huudahti Markus tyrmistyneenä, te ette voi uskoa moisia järjettömyyksiä.

Nuori talonpoika katseli häntä pyöreillä silmillään.

— No, miksi en?

— Pitäisihän teidän järkenne nousta vastarintaan… Te osaatte lukea, te osaatte kirjoittaa, minä luulin hiukan herättäneeni teidän ymmärrystänne opettaessani teitä eroittamaan totuutta valheesta… Sanokaa, ettekö sitten muista mitään siitä, mitä opitte luonani?

Fernand teki liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja välinpitämättömyyttä.

— Oh! Jos kaikki pitäisi muistaa niin olisipa silloin pää täynnä… Minä toistan teille vaan mitä muut kaikkialla sanovat. Viisaammat kuin minä vakuuttavat sen kunniasanallaan… Ja sitä paitsi luin jotakin sinne päin toissapäiväisessä "Petit Beaumontaisessa". Koska se oli painettu, täytyi siinä siis olla perää.

Markus teki epätoivoisen liikkeen. Vuosia kestävillä ponnistuksilla hänen ei ollut tämän enemmän onnistunut karkoittaa tietämättömyyttä! Tuo nuorukainen joutui vielä näin helposti valheen saaliiksi, hän uskoi järjettömimmätkin sepustukset, hänellä ei ollut senkään vertaa tervettä järkeä ja johdonmukaisuutta että olisi voinut arvostella sanomalehtensä juttuja. Hänen herkkäuskoisuutensa oli niin suuri että hänen vaimonsa, vakaa Lucilekin näytti kärsivän siitä.

— Oh! sanoi hän, kohottaen katseensa työstään, viisi miljoonaa markkaa, se on paljon.

Hän oli neiti Rouzairen keskinkertaisia oppilaita ja vaikka hän ei ollut saanut parasta päästötodistusta, näytti hänen ymmärryksensä heränneeltä. Kerrottiin hänen olevan uskovaisen, opettajatar mainitsi häntä muinoin jonkinmoisella ylpeydellä, sillä hän osasi virheettömästi ulkoa pitkän Kristuksen kärsimisen historian. Mutta jouduttuaan naimisiin ei hän enää täyttänyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, säilyttäen kuitenkin käytöksessään kirkon valloittaman naisen ulkokullattua nöyryyttä ja alamaisuutta.

— Viisi miljoonaa kätkössä, toisti Markus, viisi miljoonaa seisoisi siellä käyttämättöminä, odottamassa Simon raukan paluuta, sehän on mieletöntä!… Entä mitä arvelette uusista löydöistä, kaikista todistuksista, jotka osoittavat veli Gorgiaan syylliseksi?

Lucile tuli rohkeammaksi. Hän naurahti herttaisesti ja sanoi:

— Hän ei todellakaan ole paljon arvoinen. Hänellä saattaa olla yhtä ja toista omallatunnolla, mutta hänet pitäisi kuitenkin jättää rauhaan uskonnon tähden… Minäkin olen lukenut ja se panee minut miettimään.

— Kas vain! sanoi Fernand, jos luettuaan vielä pitäisi miettiä, niin siitä ei koskaan tulisi loppua. Parempi on pysyä tyynenä nurkassaan.

Markus aikoi taas väittää vastaan, mutta silloin askelten ääni sai hänet kääntymään. Siinä saapuivat isä Bongard ja hänen vaimonsa, jotka tyttärensä Angèlen kanssa myöskin palasivat pellolta. Bongard oli kuullut poikansa sanat ja hän kääntyi opettajan puoleen.

— Mitä poika sanoo on aivan totta, hra Froment. Parasta on ettei halkaise päätään lukemalla kaikellaisia juttuja… Minun aikanani ei sanomalehtiä luettu, emmekä me olleet siitä onnettomampia. Eikö totta, vaimo?

— Totta, totta, vahvisti Bongardin emäntä pontevasti.

Mutta Angèle, joka huolimatta kovasta päästään oli tarmonsa avulla saavuttanut parhaan päästötodistuksen, hymyili, valpas ilme kasvoillaan. Hänellä oli lyhyt nenä ja suuri suu ja hänen kasvojaan näytti silloin tällöin kirkastavan sisäinen valo, joka taisteli puhkaistakseen paksun aineen. Seuraavassa kuussa aikoi hän mennä naimisiin Auguste Doloiren, kälynsä veljen kanssa. Auguste oli vahva nuorukainen, muurari samoin kuin isänsäkin ja Angèle mietti hänelle suurta tulevaisuutta, jotain yritystä, jota hän itse johtaisi. Hän sanoi ainoastaan:

— Minä puolestani tahdon mieluummin tietää. Kun ei tiedä mitään niin ei pääse mihinkään maailmassa. Kaikki ihmiset pettävät ja varastavat tietämättömältä… Eilenkin olisit sinä, äiti, antanut viisitoista penniä liikaa tinaajalle, jos minä en olisi lukenut laskua.

Kaikki puistivat päätään, Markus jatkoi miettiväisenä matkaansa. Tämä maatalo, jonka pihalla hän oli seisonut muutaman hetken, ei ollut vähääkään muuttunut siitä ajasta, jolloin hän oli käynyt siellä Simonin vangitsemispäivänä, etsimässä suosiollisia todistuksia. Bongardit olivat myöskin pysyneet samoina törkeässä tietämättömyydessään, epäluuloisina, vaiteliaina, kurjina olentoina, jotka tuskin olivat irtaantuneet alkuperäisestä raakuudestaan ja alituisesti pelkäsivät joutuvansa mahtavampien ja vahvempien saaliiksi. Siellä ei ollut muuta uutta kuin lapset, jotka hekin olivat vain vähän edistyneet. Heillä oli tosin enemmän tietoja, mutta epätäydellinen opetus oli ikäänkuin heikontanut heidät, oli syössyt heidät toisiin järjettömyyksiin. He olivat kuitenkin edistyneet, pieninkin askel eteenpäin inhimillisyyden pitkällä tiellä herättää toivoa.

Muutamia päiviä myöhemmin kävi Markus Doloiren luona puhumassa tälle eräästä tuumasta, joka oli hänellä sydämmen asiana. Muurarin vanhempien poikien, Augusten ja Charlesin jälkeen oli hänellä ollut koulussaan nuorin poika Jules, joka oli saavuttanut siellä suuren menestyksen. Teräväjärkinen poika oli saanut päästötodistuksensa kahdentoista vuotiaana ja hänen tuli nyt lopettaa koulunsa. Markus oli sangen suruissaan, sillä hän toivoi pojasta opettajaa, yhä pitäen huolta hyvien alkeisopettajien hankkimisesta, josta hänen ystävänsä Salvan joskus puhui niin suurella levottomuudella.

Muurarin asunnossa viinikaupan yläpuolella, Plaisir-kadun varrella tapasi hän rouva Doloirin yksin Julesin kanssa. Miehet eivät olleet vielä tulleet työstä. Rouva Doloir kuunteli häntä tarkkaavaisesti, tavallinen vakava ja hiukan ahdasmielinen ilmeensä kasvoillaan.

— Oi! herra Froment, se ei käy laatuun. Me tarvitsemme Julesia, me panemme hänet heti oppiin. Mistä saisimme rahat jotta hän voisi jatkaa lukujaan? Se maksaa liiaksi silloinkin kun se ei maksa mitään.

Kääntyen lapsen puoleen hän lisäsi:

— Sinäkin rupeat mieluummin mylläriksi, eikö niin? Minun isäni oli mylläri.

— Oi en! äiti! Olisi niin hauskaa, jos saisin oppia enemmän!

Markus aikoi tulla hänelle avuksi, mutta silloin saapui Doloir molempien poikiensa seuraamana. Auguste työskenteli samassa työpajassa kuin isänsäkin ja he olivat ohi kulkiessaan hakeneet Charlesin läheisen lukkosepän luota. Saatuaan kuulla mistä oli kysymys isä heti yhtyi vaimonsa mielipiteeseen, sillä vaimolla oli perheessä valta, hän oli vanhojen tapojen suojelija ja puolustaja. Hän oli pohjaltaan rehellinen ja kunnollinen nainen, mutta oli itsepäisesti piintynyt vanhoihin kaavoihin ja ahtaan itsekäs. Ja mies taipui hänen tahtoonsa, vaikka koetti osoittaa entisen soturin uhkamielisyyttä.

— Ei, ei, herra Froment, se ei käy laatuun.

— No. keskustelkaamme asiasta, sanoi Markus kärsivällisesti. Minä otan toimekseni Julesin valmistamisen normaalikouluun. Sitten normaalikoulussa hankimme hänelle apurahan. Se ei siis tule mitään maksamaan teille.

— Entä hänen elatuksensa siihen saakka? kysyi äiti.

— Mutta taivaan nimessä, yhden hengen elatus perheessä, jossa ennestään on useampia, ei maksa paljoa… Voitte aivan hyvin uhrata jotakin lapsenne tähden, kun hänestä on niin suuria toiveita.

Vanhemmat veljet rupesivat nauramaan, heitä huvitti nuorimman veljen samalla kertaa tuskallinen ja ylpeä ilme.

— Kuuleppas. poika, virkkoi Auguste, sinustako tulee perheen suuri mies? Älä sentään pöyhkeile, mekin saimme päästötodistuksen. Mutta se olikin meille kylliksi, me olimme aivan täynnä noita juttuja, joita on kirjoissa ja joista ei koskaan tule loppua… Mieluummin minä sentään sekoitan saveani.

Sitten hän lisäsi iloisesti, kääntyen opettajan puoleen:

— Oi! herra Froment, kyllä minä tuotin teille vaivaa! En voinut koskaan istua alallani, muistan kuinka joskus panin koko luokan epäjärjestykseen. Onneksi Charles oli hiukan järkevämpi.

— Niin olin, sanoi Charles nauraen, mutta lopuksi kuitenkin seurasin sinua, sillä pelkäsin että minua muuten luultaisiin pelkuriksi tai typeräksi.

Ja Auguste päätti:

— Typeriä me emme olleet, vaan vallattomia ja laiskoja… Nyt, herra Froment, pyydämme teiltä anteeksi. Ja minä olen samaa mieltä kuin tekin, jos Julesilla on taipumuksia, niin on hänen annettava jatkaa. Lempo soikoon! täytyyhän olla edistyksen mukana.

Nämä sanat tuottivat suurta iloa Markukselle, jonka täytyi tyytyä siihen tällä kertaa ja jättää toistaiseksi isän ja äidin täydellinen taivuttaminen. Hän keskusteli vielä hetken Augusten kanssa, kertoi tälle tavanneensa edellisenä iltana hänen morsiamensa, Angèle Bongardin, joka näytti päättäneen päästä eteenpäin tässä elämässä. Ja nähdessään että nuorukainen taas nauroi sangen mielissään, hän tahtoi jatkaa kokeitaan, saada tietää millä kannalla tämä entinen oppilaansa oli siihen kysymykseen nähden, joka häntä innostutti.

— Fernand Bongard, Angèlen veli, Fernand, joka on nainut sisarenne
Lucilen, muistattehan millainen hän oli koulussa…

Veljekset naurahtivat taas.

— Oh, Fernand oli oikea visapää!

— No niin, Fernand uskoo että juutalaiset ovat kätkeneet jonnekin viiden miljoonan suuruisen aarteen, jonka onneton Simon saa heti kun hänet on vapautettu rangaistussiirtolasta ja hänen sijaansa lähetetty sinne joku kristillisten koulujen veljistä.

Rouva Doloir tuli äkkiä vakavaksi ja suljetun näköiseksi. Suuri, vaaleaverinen Doloir teki ikävästyneen liikkeen. Hän oli siihen saakka ollut vaiti ja virkkoi hampaittensa välistä:

— Taas noita juttuja, vaimoni on oikeassa kun ei tahdo että niistä puhutaan.

Mutta Auguste huudahti huvitettuna:

— Niin, kyllä tiedän, juttu aarteesta oli "Petit Beaumontaisissa". Minua ei ihmetytä että Fernand uskoo moisia juttuja… Viisi miljoonaa maahan kaivettuina, oh, ei, se on liikaa!

Isä näytti kiivastuvan ja unohti varovaisuutensa.

— Aarre, mitä mahdotonta se on?… Luulet itseäsi liian viisaaksi, poikaseni. Et tiedä mitä kaikkea juutalaiset voivat tehdä. Sotaväessä tutustuin erääseen korpraaliin, joka oli palvellut juutalaista pankkiiria. Ja hän oli nähnyt pankkiirin joka lauantai lähettävän Saksaan tynnyrittäin kultaa, kaiken Ranskan kullan, niinkuin hän sanoi… Me olemme myödyt, se on varma.

— Elä, elä! isä, keskeytti Auguste, ei juuri kunnioittavasti, elä latele meille noita sotaväen juttuja. Minä olen itse juuri palannut kasarmista ja tiedän minkälaista siellä on!… Sen saat sinäkin pian nähdä, Charles raukkani.

Hän oli todella vastikään palannut sotapalveluksesta ja hänen veljensä
Charlesin piti vuorostaan lähteä lokakuussa.

— Ymmärrätte siis, jatkoi hän, etten enään usko moisia järjettömyyksiä, viisi miljoonaa kätkettyinä maahan puun juurelle, josta niitä on mentävä kaivamaan kuunvalossa… Mutta siitä huolimatta minusta on parhainta että Simon jätetään sinne, missä hän on, eikä enää vaivata meidän päitämme hänen viattomuudellaan.

Tämä odottamaton päätös hämmästytti Markusta, joka jo oli iloinnut kuullessaan entisen oppilaansa puhuvan niin järkevästi.

— Kuinka niin? kysyi hän. Jos hän on viaton, niin ajatelkaa mikä kidutus! Emme koskaan voisi kyllin runsaasti korvata sitä.

— Niin, viaton! se on vielä todistettava. Mitä enemmän luen kirjoituksia siitä, sitä enemmän kaikki hämmentyy päässäni.

— Se tulee siitä että luette ainoastaan valheita, Mutta tarkastakaamme yhdessä asiaa, on näytetty toteen että kirjoituskaava oli kotoisin veljien koulusta. Isä Philibinin luota löydetty kulma todistaa sen ja asiantuntijain törkeä erehdys on myöskin osoitettu, nimimerkki on varmasti veli Gorgiaan kirjoittama.

— Oh! minä en ole tiennyt tätä, kuinka voitte vaatia että lukisin kaikki mitä on painettu? Olen sanonut sen teille, mitä enemmän minulle tahdotaan selittää asiaa, sitä vähemmän ymmärrän. Koska asiantuntijat ja oikeusistuin ovat päättäneet kirjoituskaavan olevan tuomitun oman, on yksinkertaisinta uskoa että se on hänen.

Ja siinä hän pysyi Markuksen ponnistuksista huolimatta. Tämä oli epätoivoissaan huomatessaan oppilaansa vielä olevan niin ahdasmielisen, niin vähän ymmärtävän totuutta, vaikka hän hetken oli luullut häntä vapaammaksi.

— Nyt on kylliksi siitä asiasta! sanoi vihdoin rouva Doloir, yksinkertaisen ja varovaisen vaimon pontevuudella. Antanette minulle anteeksi, herra Froment, jos pyydän teitä ettette enään puhuisi jutusta meidän luonamme. Te teette niinkuin hyväksi näette, eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa. Mutta me köyhät ihmiset teemme viisaimmin kun emme sekaannu asioihin, jotka eivät meitä liikuta.

— Mutta, rouva, jos teiltä otettaisiin joku pojistanne, jos hänet lähetettäisiin viattomana rangaistussiirtolaan, niin se asia liikuttaisi teitä. Me taistelemme ainoastaan estääksemme vastaisuudessa samallaisia hirveitä vääryyksiä tapahtumasta.

— Mahdollista, herra Froment. Mutta minun poikiani ei tulla ottamaan, sillä minä koetan juuri olla sovussa kaikkien kanssa, vieläpä pappienkin. Näettekö, papit ovat sangen mahtavia! Minä en tahdo joutua pahoihin väleihin heidän kanssaan.

Doloir tahtoi tulla väliin innokkaana isänmaanystävänä.

— Pyh! papeista minä en välitä! Isänmaata, sitä tulee puolustaa, ja hallitus aikoo nöyryyttää sitä englantilaisten edessä.

— Ole sinäkin hyvä ja pysy vaiti, jatkoi hänen vaimonsa. Viisainta on jättää sekä hallitus että papit rauhaan. Koettakaamme ansaita leipämme, sekin on jo sangen hyvä.

Ja Doloiren täytyi taipua, vaikka hän toveriensa kuullen oli olevinaan sosialisti, ymmärtämättä kumminkaan paljon mitä se merkitsi. Auguste ja Charles, jotka kuuluivat valistuneempaan sukupolveen, olivat kuitenkin samaa mieltä kuin äitinsä, huonosti sulanut puolisivistys oli melkein turmellut heidät, he olivat tulleet ikäänkuin vielä epäileväisemmiksi ja itsekkäämmiksi, sillä he olivat vielä liian tietämättömiä hyväksyäkseen inhimillisen solidariteetin lakia, joka vaatii että jokaisen yksityisen onni riippuisi kaikkien onnesta. Ja yksin pieni Jules, jolla oli niin kiihkeä opinhalu, innostui, odotti levottomana miten asiat kääntyisivät.

Markus, joka ymmärsi että keskusteleminen ei mitään hyödyttänyt, kääntyi alakuloisena ovea kohden. Jäähyväisiä sanoessaan virkkoi hän vaan:

— Hyvästi, rouva, me tapaamme vielä toisemme, me keskustelemme vielä asiasta ja toivon saavani teidät suostumaan siihen että Julesista tulee opettaja.

— Olkoon niin, herra Froment. Mutta te tiedätte ettei se saa tulla meille maksamaan penniäkään.

Päästyään kotiinsa Markus vaipui katkeriin mietteisiin. Niinkuin Bongardien, oli tämä käynti Doloirienkin luona ollut aivan samanlainen kuin ennen Simonin vangitsemispäivää. Ja nuo surkeat olennot, yhteiskunnallisessa alennustilassaan tuomittuina kohtuuttomaan työhön, luullen puolustavansa itseään pysymällä välinpitämättöminä pimeydessään, eivät olleet muuttuneet, eivät tahtoneet mitään tietää, peläten joutuvansa vielä suurempaan kurjuuteen. Heidän lapsensa tiesivät tosin enemmän, mutta liian epämääräisesti eivätkä kylliksi ollakseen mukana totuuden työssä. Fernand Bongardin rinnalla, joka vielä oli melkein alkuperäisellä kannalla, olivat Auguste ja Charles Doloir jo tosin hiukan kehittyneemmät, alkoivat itse ajatella, eivät enää uskoneet kaikkia järjettömiä juttuja, mutta kuinka pitkä tie heidän lapsillaan olikaan kuljettavanaan ennen kuin he täydellisesti vapautuisivat! Noin hitainen kulku oli sangen masentavaa ja siihen täytyi kuitenkin tyytyä, jos tahtoi saada rohkeutta jatkamaan opetuksen ja vapautuksen raskasta työtä.

Eräänä toisena päivänä Markus tapasi konttoristi Savinin, jonka kanssa hänellä oli ollut ikäviä riitoja siihen aikaan kun kaksi poikaa, katkeroituneen miesraukan kaksoset, Achille ja Philippe kävivät hänen koulussaan. Savin oli silloin kirkollisten pelkurimainen ase, alinomaa peläten suututtavansa esimiehiään ja luullen olevansa pakoitettu valtioviisaudesta palvelemaan kirkkoa, vaikka hän julkisesti, oikeauskoisena ja äreänä tasavaltalaisena, oli olevinaan välittämättä siitä. Mutta sitten häntä kohtasi toinen toisensa jälkeen kaksi iskua, jotka tekivät hänen katkeruutensa ylenmääräiseksi. Ensiksi hänen tyttärensä, kaunis Hortense, mallioppilas, jonka hehkuva hartaus ensimmäisellä herranehtoollisella ja suloinen tekopyhyys olivat tuottaneet kunniaa neiti Rouzairelle, oli kuudentoista vuotiaana antautunut ensimmäiselle poikanulikalle, naapuriston maitopojalle; ja epätoivoisena, kunnianhimon raatelemana oli isän, nähdessään hänet raskaana, täytynyt naittaa hänet tuolle ala-arvoiselle, isän, joka oli uneksinut tyttärelleen tämän kauneuden tähden jonkun esimiehensä poikaa. Sitten oli hänelle tuottanut vielä myrkyllisemmän haavan hänen vaimonsa uskottomuus, tuon hienon ja hellän Margueriten, jonka hän sairaloisen mustasukkaisuuden valtaamana oli pakoittanut harjoittamaan uskonnollisia menoja tämän vastenmielisyydestä huolimatta, sillä hän piti uskontoa tarpeellisena keinona hillitsemään naisen turmelusta. Hän oli siis määrännyt vaimolleen rippi-isäksi kapusiinien esimiehen isä Theodosiuksen, tuon ruskean Jesuksen, josta uskovaiset naiset uneksivat. Koskaan ei tarkalleen saatu tietää asian laitaa, mutta huhu kertoi että mies oli eräänä talvi-iltana, mennessään hakemaan vaimoansa kappelista, nähnyt tämän pimeässä nurkassa rippi-isän sylissä ja molemmat olivat kiihkeästi suudelleet toisiaan. Raivon ja pelon raatelemana hän ei ollut tehnyt julkista häväistystä, kärsien kovimmin kohtalon ivasta: hänen puolisonsa oli tähän saakka ollut uskollinen ja hän itse oli järjettömässä mustasukkaisuudessaan syössyt hänet lankeemukseen. Ja hänen kerrottiin hirveästi kostavan onnettomalle heidän kodissaan, joka oli muuttunut kauheaksi helvetiksi. Vihassaan pappeja ja munkkeja vastaan oli Savin alkanut lähestyä Markusta. Ja kun hän tylsänä ja katkerana palasi virastostaan, näytti hän heräävän huomatessaan opettajan.

— Kas, herra Froment, sepä hauska että teidät tapasin… Teidän pitäisi tulla luokseni, sillä poikani Philippen suuri laiskuus tuottaa minulle levottomuutta ja te voisitte saarnata hänelle hiukan.

— Mielelläni, vastasi Markus, joka aina halusi nähdä ja tehdä huomioita.

Fauche-kadulla, pienessä ikävässä asunnossa tapasivat he rouva Savinin, joka vielä neljänkymmenen neljän vuotiaana oli viehättävä, ahkerasti valmistamassa helmikukkia, joiden piti tulla valmiiksi vielä samana iltana. Onnettomuuden jälkeen ei Savin enää näyttänyt häpeävän sitä että hänen vaimonsa teki työtä niinkuin halpa työläisnainen, ikäänkuin hän siten olisi sovittanut rikostaan. Nyt sai hän kernaasti käyttää esiliinaa ja auttaa perheen ylläpidossa, hän, josta hänen miehensä ennen oli ollut niin ylpeä, kun hän kävi ulkona hieno hattu päässään: sitä paitsi ei Savin enään itsekään välittänyt puvustaan: heti tultuaan huusi hän raa'asti:

— Oletko taas ottanut koko huoneen haltuusi! minne minä nyt pyydän herra Fromentin istumaan?

Lempeänä, pelkääväisenä ja hiukan punastuen rouva Savin kiiruhti korjaamaan keränsä ja laatikkonsa.

— Mutta, ystäväni, kun teen työtä tarvitsen sentään hiukan tilaa. En odottanut sinua näin pian.

— Niin, niin, ethän sinä koskaan minua odota.

Nämä sanat, jotka saattoivat sisältää julman viittauksen tekivät Margueriten vielä enemmän hämilleen. Savin ei voinut antaa hänelle anteeksi, että oli tavannut hänet kauniin miehen sylistä, jota vastoin hän itse tunsi olevansa niin pieni ja ahtaan konttorielämänsä rasittama, ilman minkäänlaista ylenemisen tai varallisuuden toivoa. Sairaloisena, oikukkaana ja kateellisena hän raivostui, lukiessaan vaimonsa kirkkaissa silmissä hänen puolustuksensa: hänen heikko, rakkautta kaipaava lihansa oli langennut kiusaukseen, kun hän oli verrannut laihaa ja viheliäistä miestään tuohon kukoistavaan munkkiin, jota tämä itse oli pakoittanut hänet lähestymään. Rouva Savin painoi päänsä alas, koettaen tehdä itsensä niin pieneksi kuin voi.

— Istukaa, herra Froment, jatkoi Savin. Niinkuin jo sanoin teille, tuo poika saattaa minut epätoivoon. Kahdenkymmenenkahden vuotiaana on hän koettanut jo paria, kolmea ammattia, eikä kelpaa muuhun kuin katselemaan äitinsä työtä ja pujottamaan hänelle helmiä.

Philippe istui nurkassa äänettömänä ja surkean näköisenä. Rouva Savin oli nöyryytettynä luonut häneen hellän katseen, johon hän oli vastannut heikolla hymyllä, ikäänkuin lohduttaakseen häntä. Äidin ja pojan välillä vallitsi yhteisten kärsimysten luoma ystävyys. Entinen umpimielinen, pelkurimainen ja epärehellinen koulupoika näytti muuttuneen kalpeaksi, kivulloiseksi ja tarmottomaksi mieheksi, joka pakeni vielä niin nuorekkaan äitinsä turviin, niinkuin kärsivän ja sääliväisen sisaren luo.

— Miksi ette seuranneet neuvoani, sanoi Markus. Olisimme tehneet hänestä opettajan.

Mutta Savin huudahti:

— Kaikkea vielä! Mieluummin pysyköön aina minun elätettävänäni… Onpa sekin toimi, ensin vaivata päätään kouluissa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka, ansaitakseen vähän yli kuusikymmentä markkaa kuukaudessa ja kymmeniä vuosia palveltuaan vihdoin saada sata… Opettajaksi! eihän kukaan ihminen enää tahdo siksi ruveta, halvimmat talonpojatkin hakkaavat mieluummin piikiviä teillä!

Markus ei vastannut suoraan.

— Minä luulin taivuttaneeni teidät poikanne Léonin suhteen. Ettekö siis aijokkaan tehdä hänestä opettajaa?

— Kunniani kautta, en! Olen pannut hänet kemiallisten lannoitusaineiden kauppiaan luo. Hän on tuskin kuudentoista vuotias ja ansaitsee jo kaksikymmentä markkaa… Hän on vielä kiittävä minua siitä.

Markus ilmaisi surunsa liikkeellä. Hän muisti pikku Léonin kapalolapsena äidin sylissä. Ja myöhemmin oli poika ollut hänen oppilaanaan kuuden vuotiaasta kolmentoista vuotiaaseen. Hän oli ollut paljon lahjakkaampi kuin vanhemmat veljensä, ja Markus toivoi hänestä paljon. Rouva Savin otti varmaankin osaa opettajan suruun, nähdessään nuorimpansa keskeyttävän lukunsa, sillä hänen kauniissa silmissään ilmeni taas salainen ja surumielinen katse.

— No, jatkoi Savin, minkä neuvon annatte minulle? Ja ensiksi pyydän teitä saattamaan tuon suuren laiskurin häpeämään nykyistä elämäänsä. Hän ehkä kuulee teitä, joka olette hänen entinen opettajansa.

Mutta samassa saapui Achille kaupunginpalvelijan luota, Hän oli mennyt sinne viidentoista ikäisenä ja oli ollut siellä lähes seitsemän vuotta eikä vieläkään ansainnut elatustaan. Hän oli vielä kalpeampi ja laihempi kuin veljensä, oli pysynyt parrattomana nulikkana ja oli yhtä umpimielinen ja raukkamainen kuin koulupoikana, joka aina oli valmis myymään toverinsa päästäkseen itse rangaistuksesta. Hän näytti hämmästyvän nähdessään entisen opettajansa, ja tervehdittyään kertoi hän, epäilemättä ilkeyksissään, uutisia.

— Mitähän uutta "Petit Beaumontaisissa" lienee. Ihmiset tappelevat siitä Milhomme-rouvien kaupassa. Se on varmaankin taas tuosta saastaisesta jutusta.

Markus tunsi kirjoituksen, siinä puhdistettiin veli Gorgiasta tavattoman julkeilla valheilla, Ja hän käytti hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen nuorukaisten ajatuksia. Hän sanoi.

— Turhaan "Petit Beaumontais" keksii juttuja maahan kaivetuista aarteista ja väittää valheeksi selvään todistettuja tosiasioita, kaikki ihmiset alkavat siitä huolimatta tunnustaa Simonin viattomuuden.

Kaksoiset kohauttivat hieman olkapäitään. Achille vastasi pitkäveteisellä äänellä.

— Oh. heidän maahan kaivetut aarteensa kelpaavat yksinkertaisille, on kyllä totta että he valehtelevat liiaksi, se alkaa pistää silmiin. Mutta mitä se meihin kuuluu?

— Mitäkö se teihin kuuluu? kysyi opettaja hämmästyneenä, voimatta ymmärtää.

— Niin, tarkoitan mitä se meitä liikuttaa, tuo juttu, jolla jo niin kauan on meitä kiusattu?

Silloin Markus hiukan kiivastui.

— Poika raukat, te suretatte minua… Te tunnustatte siis Simonin viattomaksi?

— Tunnustan, hyvä Jumala. Kaikki ei ole selvää; mutta kun on tarkkaavaisesti seurannut asioita, voi sanoa että hän ainakin saattaa olla viaton.

— Ettekö sitten tunne suuttumusta tietäissänne hänen olevan rangaistussiirtolassa?

— Oh, hänelle se ei varmaankaan ole hauskaa. Mutta on niin paljon muitakin viattomia rangaistussiirtolassa. Jääköön hän vaan sinne, minä en ainakaan nouse vastustamaan. Ja sitä paitsi ihmisellä on kylliksi omissa huolissaan, miksi vaivata itseään vielä toistenkin onnettomuudella?

Philippe vuorostaan lausui mielipiteensä lempeämmällä äänellä.

— Minä en puutu tähän juttuun, sillä se tuottaisi minulle liian suurta surua. Jos on vaikutusvaltaa, silloin ymmärrän että on velvollisuus toimia. Mutta kun ei voi mitään, eikö silloin ole parasta olla tietämättä ja pysyä tyynenä.

Turhaan Markus nousi vastustamaan tuollaista välinpitämättömyyttä ja raukkamaista itsekkäisyyttä, joka hänen mielestään oli huonoin pakopaikka. Kaikkien, halvimpienkin, heikoimpienkin vastalauseesta muodostui tuo suuri ääni, vastustamaton kansan tahto. Kukaan ei saanut laiminlyödä velvollisuuttaan, yksityinen teko voi muuttaa sallimuksen. Sitä paitsi oli väärin ajatella että vain yhden ainoan kohtalo riippui tästä taistelusta, kaikki kansan jäsenet olivat solidarisia, jokainen puolusti vapautta. Ja mikä erinomainen tilaisuus yhdellä iskulla täyttää vuosisadan vaivaloinen, valtiollinen ja yhteiskunnallinen edistystyö. Toisella puolella kaikki vanhoilliset vallat liittoutuneina viatonta vastaan, ainoana tarkoituksenaan vanhan katolisen ja yksinvaltaisen rakennuksen ylläpitäminen: toisella kaikki tulevaisuuden miehet, kaikki järjen ja vapauden sanansaattajat, saapuneina kaikista ilmansuunnista, yhdistyneinä totuuden ja oikeuden nimessä: ja jälkimmäisten ponnistukset riittäisivät varmaankin kukistamaan edelliset madonsyömän ja lahonneen rakennuksen raunioiden alle. Juttu laajeni, ei ollut enää kysymys ainoastaan viattomasta, väärintuomitusta mies raukasta. Siihen sisältyi itse ihmiskunnan kärsimys, ihmiskunnan, joka oli vapautettava vuosisataisesta vankilastaan. Simonin vapauttaminen merkitsi suurempaa vapautta koko Ranskan kansalle, edistystä suurempaa arvokkaisuutta ja onnea kohden.

Äkkiä Markus vaikeni, huomaten että Achille ja Philippe tyrmistyneinä katselivat häntä himmeillä, vilkkuvilla silmillään.

— Oo, herra Froment, mitä kerrotte meille? Jos panette noin suuren merkityksen juttuun, niin emme aijo teitä seurata, se on varma. Me emme tiedä, emme voi.

Ivallisena oli Savin kuunnellut tahtomatta keskeyttää. Vihdoin puhkesi hän sanoihin kääntyen opettajan puoleen.

— Kaikki nämä ovat tyhmyyksiä, sallikaa minun sanoa se teille, herra Froment. Simonin viattomuus on asia, jota epäilen! Minä en salaa sitä, olen vielä samaa mieltä kuin ennenkin, enkä tahdo mitään lukea, ennemmin kuolen kuin luen riviäkään siitä sekasotkusta, jota julkaistaan. Ja Jumalan kiitos! en puhu näin rakkaudesta pappeihin! Niin! nuo saastaiset elukat, rutto tappakoon heidät kaikki! Mutta kun kerran on uskonto, niin on uskonto. Se on, samoin kuin sotaväkikin, Ranskan veri. Olen tasavaltalainen, olen vapaamuurari, uskallanpa sanoa olevani sosialistikin, sanan hyvässä merkityksessä; mutta ennen kaikkea olen ranskalainen, enkä tahdo että kosketaan siihen, mikä on isänmaani suuruus. Simon on siis syyllinen, kaikki sen todistaa, yleinen mielipide, oikeusistuimen esiintuomat todistukset, hänen tuomionsa, halpamaiset yritykset, joita juutalaiset ovat tehneet ja vieläkin tekevät, pelastaakseen hänet. — Ja jos hän ihmeen kautta ei olisikaan syyllinen, olisi se suuri onnettomuus maalle, hänen täytyy välttämättömästi olla rikollinen.

Näin suuren sokeuden ja typeryyden edessä täytyi Markuksen taipua. Hän oli juuri lähdössä, mutta silloin saapui Hortense seitsenvuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa. Se ei ollut enään entinen kaunis Hortense. Jouduttuaan naimisiin viettelijänsä, maitomiehen kanssa, vietti hän vaivaloista, työlästä elämää köyhässä kodissaan. Savin otti hänet vastaan kylmästi, häveten tuota avioliittoa, josta hänen parantumaton alhaisen virkamiehen ylpeytensä kärsi. Tarvittiin kaikki pikku Charlotten suloisuus ja vilkas ymmärrys lieventämään näin suurta katkeruutta.

— Hyvää päivää, isoisä, hyvää päivää, isoäiti… Olin taas ensimmäinen sisäluvussa, neiti Mazeline antoi minulle kunniarahan.

Hän oli suloinen, rouva Savin jätti työnsä, otti lapsen syliinsä ja suuteli häntä lohdutettuna ja onnellisena. Tyttönen kääntyi vielä Markuksen puoleen, jonka hän hyvin tunsi.

— Tiedättehän, herra Froment, olin ensimmäinen. On hyvä olla ensimmäinen!

— Niin on, pienokainen, se on sangen hyvä. Ja tiedän myös että olet sangen viisas… Sinun tulee aina kuulla neiti Mazelinea, sillä hän tekee sinusta järkevän ja valistuneen pienen naisen, joka on tuleva sangen onnelliseksi ja joka on tuottava onnea kaikelle ympäristölleen.

Hortense oli istunut vaivatun näköisenä ja veljekset Achille ja Philippe neuvottelivat katseillaan, haluten lähteä ulos päivälliseen saakka. Mutta Savin alkoi taas hiljaa nurista: onnea kaikelle ympäristölleen, oh! se olisi todella uutta, sillä isoäiti ja äiti eivät kumpikaan olleet tuottaneet sitä hänelle; ja jos neiti Mazeline saisi sen ihmeen aikaan, että tekisi tytöstä jotain kunnollista ja hyödyllistä, niin hän menisi kertomaan sen neiti Rouzairelle. Sitten kiukustui hän nähdessään vaimonsa nauravan, ikäänkuin lapsi olisi tehnyt hänet nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja pakoitti hänet uudelleen ryhtymään työhönsä niin ankaralla sanalla että vaimo kyynelsilmin painoi päänsä alas.

Kun Markus nousi, sanoi Savin taas.

— Teillä ei ole siis mitään neuvottavaa tuon Philippe-laiskurin suhteen… Herra Salvanin kautta, joka on herra Le Barazerin ystävä, voisitte ehkä hankkia hänelle pienen toimen prefektin virastossa.

— Sitä voisi todella koettaa. Minä lupaan teille puhua siitä herra
Salvanille.

Kadulla Markus kulki pää kumarassa hitain askelin ja teki itselleen selkoa näiden kolmen käyntinsä tuloksista entisten oppilastensa vanhempien luona. Achillen ja Philippen, konttoristi Savinin poikien järki oli tosin ollut kypsyneempi ja vapaampi kuin muurari Doloiren poikien, Augusten ja Charlesin, jotka taas olivat vapautuneet Fernandin, maanviljelijä Bongardin pojan törkeästä herkkäuskoisuudesta. Savinien luona oli hän taaskin huomannut isän sokean itsepäisyyden, isän, joka ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut ja joka rypi samassa järjettömien erehdysten suossa: ja lapset olivat vain hiukan edistyneet järkeä ja johdonmukaisuutta kohden. Pieni askel oli otettu, ja hänen täytyi tyytyä siihen. Mutta kuinka surullista olikaan verrata hänen viisitoista vuotta kestäneitä ponnistuksiaan saavutettuihin pieniin tuloksiin! Häntä kauhistutti ajatellessaan sitä väsymätöntä työtä, uhrautuvaisuutta ja uskoa, jota vaadittiin halvoilta alkeisopettajilta ennen kuin heidän onnistuisi muuttaa tylsistyneet, orjuutetut, saastutetut ihmislapset itsetietoisiksi ja vapaiksi ihmisiksi. Siihen tarvittaisiin sukupolvia. Simon raukka oli lakkaamatta hänen mielessään, hän suri sitä että ei ollut voinut kasvattaa totuuden ja oikeuden kansaa, joka olisi noussut vastustamaan muinoista vääryyttä ja korjannut sen. Kansa kieltäytyi yhä olemasta jalo, ylevämielinen ja oikeudenmukainen, jollaiseksi hän niin kauan oli luullut sitä. Ja se ahdisti hänen järkeään ja sydäntään, hän ei voinut tottua pitämään Ranskaa järjettömänä ja kiihkoisena. Sitten oli hän näkevinään iloisen näyn, hän näki edessään pienen Charlotten, niin valppaana, niin onnellisena siitä että oli ensimmäinen ja hän alkoi taas toivoa, tulevaisuus oli lapsen, miksi eivät nuo pienet, suloiset olennot kulkisi jättiläisaskelin eteenpäin, kun tervejärkiset ja vilpittömät ihmiset johtaisivat heitä valoa kohden.

Paluumatkalla odotti häntä taas sydäntäsärkevä yhtymys. Rouva Férou kulki ohi, kädessä käärö, vieden kotiin ompeluksia. Hän oli kadottanut vanhemman tyttärensä, joka oli suuria ja kovia kärsimyksiä kestettyään kuollut enemmän kurjuudesta kuin kuumeesta. Äiti eli nuorimman kanssa viheliäisessä hökkelissä koettaen ankaralla työllä hankkia leipää sammuttaakseen nälkäänsä.

Markus pysäytti hänet, nähdessään hänen hiipivän ohi, katse maahan luotuna, häveten köyhyyttään. Se ei ollut enään entinen vaaleaverinen, miellyttävä, mehevähuulinen ja kirkassilmäinen nainen, vaan kuihtunut, ennen aikaansa vanhentunut vaimoraukka.

— Kas, rouva Férou, kuinka ompeleminen luistaa?

Rouva Férou sammalsi, mutta rauhoittui sitten.

— Oi, herra Froment, ei se koskaan luista, vaikka kuinka ahkerasti ompelemme emme yhdessä voi ansaita enempää kuin markan päivässä.

— Entä kuinka kävi avun pyynnön, jonka lähetitte prefektille opettajan leskenä?

— Oi, herra Froment, meille ei edes vastattu. Ja kun itse uskalsin mennä sinne, luulin jo että minut vangittaisiin. Eräs suuri, komeapartainen herra kysyi minulta olinko aivan hullu kun uskalsin muistuttaa miehestäni, sotaoikeuden tuomitsemasta karkurista ja anarkistista, joka oltiin pakoitettu tappamaan niinkuin hullun koiran. Minä peljästyin niin että vieläkin vapisen kun ajattelen sitä.

Kun Markus syvästi liikutettuna pysyi vaiti, tuli hän yhä rohkeammaksi.

— Jumalani! Férou raukkaniko hullu koira! Te tunsitte hänet kun asuimme Moreuxissa. Hän haaveili ainoastaan itsensäkieltäymyksestä, veljellisyydestä, totuudesta, oikeudesta, ja kurjuus, sorto ja vääryys ne tekivät hänet vihdoin hulluksi… Jättäessään minut ainiaaksi sanoi hän minulle: "Ranska on mennyt maa, täydellisesti pappien turmelema, saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, ettei sitä sieltä koskaan voi nostaa ylös"… Ja näittehän, herra Froment, että hän oli oikeassa.

— Ei. ei, rouva Férou, hän ei ollut oikeassa. Ei koskaan saa joutua epätoivoon maansa suhteen.

Mutta nyt rouva Férou kiivastui ja huusi:

— Minä sanon teille että hän oli oikeassa!… Eikö teillä sitten ole silmiä nähdäksenne? Eikö se mikä tapahtuu Moreuxissa ole häpeällistä, tuo Chagnat, pappien käskyläinen, koettaa vain tehdä lapset tietämättömiksi, niin että siellä ei kukaan moneen vuoteen ole saanut päästötodistusta. Ja herra Jauffre, teidän seuraajanne Jonvillessä, tekee myöskin kaunista työtä miellyttääkseen kirkkoherraansa, apotti Cognassea! Sillä tavoin toivovat he kymmenessä vuodessa saavansa ranskalaiset unohtamaan luku- ja kirjoitustaitonsa.

Vaimoraukka, jonka yhteiskunnallinen vääryys oli musertanut, suoristi vartalonsa, ennusti synkässä vihassaan:

— Kuuletteko, herra Froment, mennyt maa, joka ei kykene mihinkään hyvään ja oikeaan, joka on muuttuva kuolleeksi kansaksi niinkuin muutkin kansat, jotka katolisuus on turmellut ja mädättänyt!

Vapisevana tästä mielenpurkauksesta, peläten puhuneensa liikaa, hän hiipi pois, levottoman ja nöyrän näköisenä ja hän palasi kurjaan kotiinsa, jossa hänen kalpea ja äänetön tyttärensä häntä odotti.

Markuksesta tuntui kuin olisi hän kuullut Féroun äänen, joka haudasta huusi julki synkän pessimisminsä, halvan, murtuneen opettajan hurjan vastalauseen. Ja jos siitä otettiin pois raivostunut liioittelu, oli se aivan totta: Chagnat tylsistytti Moreuxilaisia, Jauffre jatkoi kuolemantyötään Jonvillessä itsepäisen ja ahdasjärkisen apotti Cognassen johdon alla, vaikka hän salaa kiehui vihasta kun ei hänen palveluksiaan vieläkään tunnustettu, nimittämällä häntä johtajaksi johonkin Beaumontin kouluun. Eikä kansanopetuksen suuri työ edistynyt paremmin muuallakaan maassa. Melkein kaikki Beaumontin koulut olivat vielä raukkamaisten opettajien ja opettajatarten käsissä, jotka ajattelivat ainoastaan ylenemistään ja mielittelivät kirkkoa. Neiti Rouzairen uskonnollinen into saavutti siellä suurta menestystä. Nyttemmin syrjään vetäytynyt Doutrequin, tuo ensiaikojen tasavaltalainen, jonka isänmaalliset ennakkoluulot olivat vähitellen vieneet vanhoillisuuteen, oli yhä kaikkivaltias, suuri mies, jota mainittiin esikuvana vastatulleille. Kuinka olisivat nuoret opettajat voineet uskoa Simonin viattomuuteen ja jatkaa hengellisten koulujen kukistamista kun moinen mies, 1870 luvun soturi, tasavallan perustajain ystävä asettui hengellisten puolelle juutalaisten uhkaaman isänmaan nimessä? Kuinka monta pelkuria ja kavaltajaa vastasikaan yhtä neiti Mazelinea, joka niin tarmokkaasti toimitti järjen ja hyvyyden tehtävää, yhtä Mignotia, joka esimerkin vaikutuksesta oli yhtynyt hyvään taisteluun, ja kuinka hitaasti alkeisopettajien parvi edistyikään vapaa-aatteisuudessa, jalomielisyydessä, alttiiksi antavaisuudessa, vaikka se joka vuosi sai lisiä normaalikoulusta! Ja kuitenkin Salvan innokkaasti toimitti siellä uudistustyötään, vakuutettuna siitä, että halpa alkeisopettaja yksin pelastaisi maan synkästä klerikaalisesta häviöstä, silloin kuin opettaja itse vapautuisi, tulisi kykeneväksi opettamaan totuutta ja oikeutta. Hän toistikin lakkaamatta: sellainen kuin on alkeisopettaja, sellainen on oleva kansa. Koska edistys kulki niin hitaasti täytyi siis kehitystyön vaikuttaa useihin sukupolviin ennenkuin kasvaisi hyviä opettajia, samoin kuin tarvittaisiin useita oppilassukupolvia ennenkuin syntyisi oikeudenmukainen, valheen ja erehdyksen vallasta vapautettu kansa.

Onneton tutkimus ja Féroun haudasta kuulunut epätoivon huuto kiihdyttivät siis vain Markuksen taisteluintoa. Viime aikoina oli hän etenkin toiminut ulkopuolella koulua, pitääkseen yllä yhteyttä opettajien ja heidän entisten oppilaittensa välillä, jotka jo kolmentoista vuotiaina riistettiin heidän vaikutuksestaan. Ystävyysseuroja perustettiin kaikkialla ja mietittiin saman arrondissementin, saman maakunnan, koko Ranskan ystävyysseurojen liittymisestä yhteen. Lisäksi perustettiin isäntäyhdistyksiä, vakuutusyhdistyksiä, eläke- ja apuyhdistyksiä. Mutta iltakurssien antaminen koululla tuntui hänestä etenkin toivottavalta hänen tarkoitukselleen. Neiti Mazeline oli jo antanut oivallisen esimerkin, joka saavutti suurta menestystä, opettamalla muutamina iltoina viikossa taloudenhoitoa, terveysoppia ja sairashoitoa entisille oppilailleen. Ja kun näitä saapui runsaasti, uhrasi hän vihdoin sunnuntainsakin, voidakseen antaa tuntia iltapäivällä niille, joiden oli vaikea päästä vapaaksi illalla. Hän sanoi usein olevansa niin onnellinen kun sai auttaa tyttöjään, opetettuaan heille niin paljon totuutta kuin oli voinut, olemaan hyviä puolisoja ja äitejä, kykeneviä hoitamaan taloutta, levittämään ympärilleen iloa, terveyttä ja onnea. Ja Markus toimi samoin kuin hänkin, piti koulua taas illalla kolme kertaa viikossa, kutsui sinne pojat, jotka olivat jättäneet hänet, koetti täydentää heidän tietojansa kaikilla käytännöllisen elämän aloilla. Hän kylvi hyvää siementä näihin nuoriin aivoihin, ajatellen, että olisi kyllin palkittu vaivoistaan, jos yksikään jyvä sadosta itäisi ja kantaisi hedelmää. Etenkin piti hän huolta niistä harvoista oppilaista, jotka sai taivutetuksi antautumaan opettajan alalle, hän kutsui heitä luokseen, valmisti heitä normaalikoulun tutkintoa varten. Näihin erityisiin tunteihin pyhitti hän sunnuntai-iltapäivät ja oli niihin ihastunut kuin huvittavimpiin ajanviettoihin.

Vihdoin sai Markus rouva Doloirin taivutetuksi siihen, että tämä salli hänen jatkaa pikku Julesin valmistamista normaalikouluun. Yksi hänen entisistä oppilaistaan oli jo siellä, hänen rakkain oppilaansa Sébastien Milhomme, jonka äiti, rouva Alexandre, oli jälleen ryhtynyt hoitamaan paperikauppaa kälynsä rouva Edouardin kanssa, silloin kuin taas oli tullut kysymys Simonin viattomuudesta. Mutta hän pysyi vielä varovaisesti varjossa, jotta ei karkoittaisi kirkollismielistä ostajapiiriä, joka yhä oli voiton puolella. Sébastien oli jo toista vuotta normaalikoulussa ja oli tullut sangen rakkaaksi myöskin Salvanille, joka iloitsi tietäessään hänestä saavansa hyvän sanoman saattajan. Suureksi ilokseen oli Markus saanut uskoa vanhan ystävänsä käsiin vielä yhden oppilaistaan, Josef Simonin, joka oli päättänyt ruveta opettajaksi niinkuin isänsäkin, kaikista suurista vastuksista huolimatta, tahtoen voittaa missä tämä niin surkeasti oli sortunut. Sébastien ja Josef tapasivat siis taas toisensa saman innon ja saman uskon elähyttäminä ja solmivat vielä vankemmaksi entisen ystävyyden siteensä. Ja kuinka hauskoja hetkiä he viettävätkään kun joskus lupapäivinä voivat tulla Mailleboisiin puristamaan entisen opettajansa kättä!

Asioiden näin hitaasti kehittyessä Markus yhä odotti, välistä joutuen epätoivoon ja seuraavana päivänä taas toivoen. Turhaan oli hän toivonut että Geneviève vihdoin käsittäisi, vapautuisi myrkystä ja palaisi hänen luokseen: ja hänen ainoa lohdutuksensa, ainoa toivonsa oli Louisen rauhallinen horjumattomuus. Tämä kävi lupauksensa mukaan torstaisin ja sunnuntaisin hänen luonaan, aina iloisena ja lempeän päättäväisenä. Markus ei uskaltanut kysyä häneltä äidistä, sillä lapsi ei puhunut hänestä mitään, pitäen varmaankin ainetta tuskallisena, kun hänellä ei kuitenkaan ollut hyviä uutisia kerrottavana. Hän tuli pian kuudentoista vuotiaaksi ja ymmärsi yhä paremmin syvän haavan, josta he kaikki kolme kärsivät, sitä mukaa kun hän tuli vanhemmaksi, ja hän olisi niin mielellään tahtonut olla sovittaja, parantaja, yhdistää jälleen rakastetut vanhemmat! Mutta kun hän huomasi kärsimätöntä tuskaa isänsä katseessa, kosketteli hän varovasti hirveätä tilaa, joka lakkaamatta oli heidän mielessään, mutta josta he eivät puhuneet.

— Äiti on vielä kovin sairas, täytyy olla sangen varovainen, en uskalla vielä puhua hänelle niin kuin ystävälle. Minulla on kuitenkin toivoa, joskus ottaa hän minut syliinsä ja painaa minua rintaansa vasten silmät kyynelissä. Toisin ajoin hän tosin on kova ja kohtuuton, hän syyttää minua siitä että en muka rakasta häntä, hän valittaa että ei kukaan koskaan ole häntä rakastanut… Näethän, isä, täytyy olla hyvä hänelle, sillä hän kärsii varmaan hirveästi luullessaan että ei koskaan enään saisi tyydyttää rakkauttaan.

Silloin Markus kiihtyi ja huudahti:

— Miksi ei hän sitten palaa tänne? Minä rakastan häntä yhä kuolemaan saakka ja jos hän vielä rakastaa minua olisimme niin onnellisia!

Lempeästi ja hyväilevästi sulki Louise kädellään hänen suunsa.

— Ei, ei! isä, älkäämme puhuko siitä. Tein väärin, kun alotin, se tuottaa vaan meille enemmän tuskaa. Täytyy odottaa… Nythän minä olen äidin luona ja hän on kyllä kerran ymmärtävä että me yksin rakastamme häntä. Hän on kuuleva minua, hän on seuraava minua.

Joskus tuli tyttö isänsä luo silmät loistavina, ryhti päättäväisenä ikäänkuin taistelun jälkeen. Markus ymmärsi mitä se merkitsi ja kysyi:

— Onko sinun taas täytynyt riidellä isoäidin kanssa?

— Oh, mistä sen näet? Hän puhui taas minulle tänä aamuna kokonaisen tunnin ensimmäisestä ripilläkäynnistä, saattaakseen minut häpeämään ja kauhistumaan. Hän puhuu minulle kuin huonolle luontokappaleelle, hän kuvailee minulle helvetin hirveät kidutukset, hämmästyneenä siitä mitä hän kutsuu minun käsittämättömäksi itsepäisyydekseni.

Silloin Markus rauhoittui hetkeksi. Hän oli niin suuresti pelännyt että hänen tyttärensä taipuisi niinkuin muutkin tytöt! hän oli niin onnellinen nähdessään lapsensa horjumattomuuden ja selvän järjen nytkin kun hän ei enään ollut tukemassa häntä! Sitten valtasi hänet sääli, hän kuvaili lastaan kaikenlaisten kiusaamisten, torumisten ja riitojen ympäröimänä, joilla häntä varmaankin joka hetki vaivattiin.

— Lapsi raukkani, kuinka paljon tarvitsetkaan rakkautta! Kuinka tuskallisia lienevätkään nuo alituiset riidat sinulle.

Mutta Louise hymyili rauhallisesti.

— Riidatko, ei, isäni, minä kohtelen isoäitiä liian suurella kunnioituksella riidelläkseni hänen kanssaan. Hän se aina suuttuu ja raivoaa minua vastaan. Minä kuuntelen kohteliaan näköisenä, lausumatta pienintäkään vastalausetta. Kun hän on lopettanut, sanon minä vaan tyynesti: "Tiedättehän, isoäiti, että olen luvannut isälle odottavani siksi kunnes olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta ennenkuin päätän menenkö ripille vai enkö, ja minä pysyn sanassani, koska kerran olen luvannut". Tästä lauseesta en horju en sinne enkä tänne, osaan sen ulkoa ja toistan sen joka kerta sanasta sanaan. Se juuri tekee minut voittamattomaksi. Minä alan oikein sääliä isoäiti raukkaa, hän joutuu niin raivoihinsa ja paiskaa oven kiinni nenäni edessä heti kun alotan tämän lauseen.

Oikeastaan Louise kärsi tästä alituisesta sodasta. Mutta nähdessään isänsä iloisena, heittäytyi hän hänen kaulaansa.

— Ole levollinen! minä olen sinun tyttäresi. Kukaan ei voi taivuttaa minua tekemään sitä, mitä olen päättänyt olla tekemättä.

Hänen täytyi myöskin taistella ankara taistelu saadakseen jatkaa lukujaan, hän kun oli varmasti päättänyt pyhittää elämänsä opetukselle. Hän tahtoi tulla opettajaksi ja hänellä oli onneksi puolellaan äiti, joka kannatti tätä tuumaa, peläten epävarmaa tulevaisuutta, kun näki rouva Duparquen tulevan yhä saidemmaksi ja panevan koko pienen omaisuutensa uskonnollisiin tarkoituksiin. Hän vaati äidiltä ja tyttäreltä maksua heidän elatuksestaan, tehdäkseen kiusaa Markukselle, jonka täten täytyi maksaa raskasta veroa niukasta palkastaan. Isoäiti oli ehkä toivonut häväistystä, ja häntä olivat varmaankin neuvoneet siihen hänen hyvät ystävänsä, joiden näkymättömät kädet johtivat kaikkea. Mutta Markus oli heti suostunut, onnellisena kun vieläkin sai olla ikäänkuin perheenisä, työntekijä ja tuki. Suuri taloudellinen ahdinko teki hänen yksinäisyytensä vieläkin tukalammaksi, Mignotin ja hänen ateriat olivat perin niukat. Mutta hän ei siitä välittänyt, hän oli tyytyväinen tietäessään että Geneviève oli ollut liikutettu hänen uhraavaisuudestaan ja että siinä oli ollut vielä yksi syy, joka sai hänet hyväksymään Louisen kutsumuksen, tahtoen hänelle varman tulevaisuuden. Louise työskenteli siis edeskinpäin neiti Mazelinen johdolla, hän oli jo saavuttanut alemman todistuksen ja valmistautui nyt ylempää tutkintoa varten. Tästä syntyi uusia ikäviä riitoja rouva Duparquen kanssa; hän oli raivoissaan kaikesta tuosta opista, mitä nyt annettiin nuorille tytöille, joille hänen mielestään olisi katkismuksen pitänyt riittää. Ja kun Louise vastasi hänelle aina kohteliaasti: "Niin, isoäiti … tietysti, isoäiti…" raivostui tämä vielä enemmän ja alkoi syyttää Genevièveä, joka joskus suuttuneena vastusti häntä.

Kun Markus eräänä päivänä kuunteli tyttärensä kertomusta, valtasi hänet hämmästys ja hän kysyi:

— Onko äiti sitten riidellyt isoäidin kanssa?

— Sen hän on tehnyt, isäni, vieläpä kaksi tai kolme kertaa. Ja tiedäthän että ei äiti silloin kursaile. Hän kiivastuu heti, huutaa ja menee sitten suutuksissaan omaan huoneeseensa, niinkuin hän teki täälläkin ennen lähtöään.

Markus kuunteli, tahtomatta ilmaista salaista iloaan ja toivoa, joka jälleen heräsi hänessä. Hän kysyi vielä:

— Eikö rouva Berthereau koskaan sekaannu näihin riitoihin?

— Oi, isoäiti Berthereau ei koskaan puhu mitään. Luulen että hän on äidin ja minun puolella: mutta hän ei uskalla auttaa meitä, peläten saavansa ikävyyksiä… Hän näyttää kovin sairaalta ja surulliselta.

Mutta kuukausia kului vielä eikä ainoakaan Markuksen toiveista näyttänyt toteutuvan. Kyselyssään tyttäreltään oli hän sangen varovainen, sillä hänestä oli vastenmielistä pitää tyttöä ikäänkuin vakoojana, joka kertoi hänelle kaikki mitä tapahtui pienessä, synkässä talossa Kapusiinitorin varrella. Kun tämä ei itsestään puhunut, vaipui hän välistä useiksi viikoiksi tuskalliseen tietämättömyyteensä ja kadotti jälleen kaiken toivonsa. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat silloin herttaiset torstai- ja sunnuntai-iltapäivät, jotka hän vietti tyttärensä kanssa. Usein saapuivat silloin ystävykset Josef Simon ja Sébastien Milhomme kolmen junassa Beaumontista ja olivat Mailleboisissa kuuteen saakka, onnellisina tavatessaan entisen pikku ystävänsä Louisen, joka niinkuin hekin väräjöi nuoruudesta, rohkeudesta ja luottamuksesta. Heillä oli silloin suuria, iloisen naurun elähyttämiä keskusteluja, joista jäi iloa koko viikoksi synkkään ja yksinäiseen asuntoon. Nämä iltapäivät vahvistivat Markusta, hän pyysi joskus Josefin tuomaan mukaansa sisarensa Sarahin Lehmannien luota, joita hän aina ensin kävi tervehtimässä. Markus sanoi myös Sébastienille että hän olisi onnellinen jos rouva Alexandrekin tulisi hänen luokseen. Hän olisi tahtonut kerätä ympärilleen kaikki kunnon ihmiset, kaikki tulevaisuuden voimat. Tämän sydämellisen yhdessäolon aikana muuttui ystävyys Sébastienin ja Sarahin, Josefin ja Louisen välillä yhä hellemmäksi ja vahvemmaksi ja Markus, joka toivoi voittoa ainoastaan tulevaisuuden pienen kansan avulla, antoi hymyillen luonnon hyvää tekevän rakkauden vaikuttaa.

Kun ylioikeuden hitaisuus jo kokonaan oli masentanut Davidin ja Markuksen rohkeuden, saivat he eräänä päivänä kirjeen Delbosilta, joka kertoi heille suuren uutisen ja pyysi heitä tulemaan luokseen. He riensivät sinne. Suuri uutinen, joka niinkuin salama oli iskenyt Beaumontiin, oli että Jacquin, hiippakunnan arkkitehti, entisen juryn esimies vihdoinkin päätti, pitkän ja ankaran taistelun jälkeen, huojentaa omaatuntoaan. Tämä syvästi uskonnollinen mies, joka kävi ripillä ja tunnustamassa syntejään ja joka oli perinpohjin rehellinen, oli alkanut tulla levottomaksi pelastuksestaan, kysyen itseltään voiko hän, kun kerran tunsi totuuden, salata sitä kauempaa joutumatta ijankaikkisen kadotuksen vaaraan. Kerrottiin että hänen rippi-isänsä neuvottomana, uskaltamatta sanoa mielipidettään oli kehottanut häntä menemään isä Crabotin puheille; ja syynä siihen että arkkitehti vielä useita kuukausia oli pysynyt vaiti, sanottiin olleen jesuiittaisän vaikutuksen, joka esti häntä puhumasta kirkon edun nimessä. Mutta Jacquin ei kauemmin voinut säilyttää hirveää salaisuuttaan, sillä hän tunsi ahdistusta kristittynä, joka uskoo Kristuksen jumaluuteen ja että hän oli tullut maan päälle taistellakseen totuuden ja oikeuden puolesta. Totuus, jonka tunteminen häntä nyt poltti oli se, että presidentti Gragnon oli näyttänyt valamiehille todistuskappaleen, jota eivät syyttäjät eivätkä puolustajat tunteneet. Presidentti, jonka valamiehet olivat kutsuneet neuvottelusaliin selittämään heille rangaistuksen sovittamista, oli näyttänyt heille keskustelun loputtua saamansa kirjeen, tuon Simonin kuuluisan kirjeen, jossa oli jälkikirjoitus ja sen alla aivan samanlainen nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Tähän kirjeeseen oli isä Philibin viitannut huomiota herättävässä puheessaan, kun hän oli sanonut nähneensä todistuksen Simonin syyllisyydestä, voimatta selittää sitä tarkemmin sillä häntä sitoi muka rippisalaisuus. Ja nyt oli todistettu että joskin itse kirje oli Simonin kirjoittama, olivat jälkikirjoitus ja nimimerkki hävyttömästi ja törkeästi väärennetyt, minkä lapsikin voi huomata.

David ja Markus tapasivatkin Delbosin voitonriemuisena.

— No! enkö jo sanonut sitä teille? Nyt on laiton osananto todistettu! Jacquin on kirjoittanut ylioikeuden presidentille, tunnustaen totuuden ja pyytäen tulla kuulluksi… Minä tiesin että Gragnon ei ollut uskaltanut hävittää Simonin kirjettä, vaan että se oli asiakirjoissa. Mutta kuinka vaikea minun olikaan saada se sieltä ja toimittaa se toisten asiantuntiain tutkittavaksi! Minä aavistin että se oli väärennys ja tunsin siinä hirveän isä Philibinin käden… Kuta enemmän tutkin juttua sitä selvemmin huomaan että tuo mies, joka näytti niin kömpelöltä ja yksinkertaiselta, on oikea nero viekkaudessa ja kavaluudessa. Näettehän, hän ei tyytynyt ainoastaan repimään leimattua kulmaa kirjoituskaavasta, vaan hän väärensi myöskin Simonin kirjeen ja toimitti sen viime hetkessä juryn nähtäväksi, sillä väärennys on aivan varmaan hänen tekonsa.

David, joka niin monta kertaa oli pettynyt, epäili vielä.

— Mutta, kysyi hän, oletteko aivan varma siitä että tuo Jacquin, tuo pappien vallassa oleva arkkitehti pysyy vahvana loppuun saakka?

— Olen, aivan varma… Te ette tunne Jacquiniä. Hän ei ole pappien vallassa, hän on noita harvoja kristittyjä, jotka seuraavat ainoastaan omaatuntoaan. Minulle on kerrottu kummallisia juttuja hänen keskusteluistaan isä Crabotin kanssa. Jesuiitta luuli ensin saavansa hänet taivutetuksi, puhuessaan kaikkivaltiaan Jumalansa nimessä, joka antaa anteeksi ja pyhittää pahimmatkin teot kun on kysymyksessä kirkon etu. Mutta Jacquin vastasi myöskin Jumalansa nimessä, hyvyyden ja oikeuden Jumalan, joka ei hyväksy erehdystä, ei valhetta eikä rikosta, se oli kaunis taistelu, jota minä olisin tahtonut olla näkemässä, yksinkertaisen uskovaisen ja kukistuvan kirkon valtioviisaan asiamiehen välillä. Ja minulle on kerrottu että jesuiitta vihdoin nöyrtyi ja rukoili polvillaan rehellistä miestä, voimatta estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.

— Kyllä hän sentään kauan mietti ennenkuin huojensi omaatuntoaan, virkkoi Markus.

— Oh, enhän sanokaan että hän heti huomasi velvollisuutensa. Ensin hän ei moneen vuoteen tiennyt että Gragnonin osananto valamiehille oli laiton. Melkein kaikki valamiehet ovat samalla kannalla, eivät tiedä mitään laista ja uskovat kaikki mitä korkeat tuomarit sanovat. Sitten epäröi hän, se on selvää, hän kantoi varmaankin vuosimääriä omantunnon epäilyksiä, peläten häväistystä. Emmekö koskaan ole tunteneet samanlaista ahdistusta ja taistelua kuin tuo mies, joka kärsi ripillä ja tunnusti syntinsä, kadotuksen kauhu sydämessään? Mutta vakuutan teille, että heti kun hän varmasti sai tietää kirjeen olevan väärennetyn ei hän hetkeäkään epäillyt, hän päätti puhua, vaikka Saint-Mascencen tuomiokirkko siitä kukistuisi, vakuutettuna että hän silloinkin palvelisi Jumalaansa.

Sitten Delbos iloisesti teki selkoa asemasta, niin kuin mies, joka pitkien ponnistusten jälkeen vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille.

— Minä pidän tarkastuksen myöntämisen varmana. Meillä on nyt nuo kaksi uutta todistusta, joita tarvitsimme ja joita meidän on ollut niin vaikea hankkia. Ensiksikin kirjoituskaava on kotoisin veljien koulusta, nimimerkki ei ole Simonin kirjoittama. Toiseksi presidentti Gragnon on laittomasti näyttänyt valamiehille väärän todistuksen. Näin ollen täytyy oikeuden kumota päätös.

David ja Markus palasivat kotiin ilosta loistavina. Mutta Beaumontissa syntyi hirveä melu, kun saatiin tietää Jacquinin kirje, hänen tunnustuksensa ja todistuksen tarjoumuksensa. Presidentti Gragnon, jota personallisesti syytettiin, sulkeutui kotiinsa, kieltäytyi vastaamasta sanomalehtimiehille ja näytti kääriytyvän ylhäisen äänettömyyden vaippaan. Hänen kerrottiin olevan aivan masentunut, unohtaneen kokonaan leikillisen ivallisuutensa tuon onnettomuuden tähden, joka uhkasi häntä juuri kun hän aikoi erota ja toivoi saavansa kommendöörin arvon. Hänen vaimonsa, kaunis rouva Gragnon, joka jo oli liian vanha lukeakseen runoja kenraali Jaroussen nuorten upseerien kanssa, oli kääntänyt hänet uskonnolliseksi, varmaankin todistamalla hänelle jumalisen vanhuuden edut; ja hän seurasi vaimoaan, kävi ripillä, tunnusti syntinsä ja osoitti harrasta kohteliaisuutta, mikä selitti isä Crabotin innokkaat ponnistukset estää Jacquiniä huojentamasta omaatuntoaan. Jesuiitta tahtoi ennen kaikkea pelastaa Gragnonin, tuon arvossa pidettävän uskovaisen, josta kirkko ylpeili. Kaikki Beaumontin oikeusistuimen jäsenet yhtyivät sitä paitsi presidenttiin, puolustivat entistä päätöstä kuin omaa mestariteostaan, jonka pelkkä koskettaminen oli rikos isänmaata vastaan. Tämän ylevän suuttumuksen alla piili raukkamainen, hirveä pelko, rangaistussiirtolan ja santarmien pelko, jotka tulevat illalla ja laskevat raskaat kätensä mustille tai punaisille, hermeliinin sisustamille viitoille. Entinen valtion prokuraattori, kaunis Raoul de La Bissonnière ei enään ollut Beaumontissa, hänet oli nimitetty samaan virkaan Mornayssa, ja hän tuli yhä katkerammaksi kun häntä ei vieläkään oltu ylennetty Pariisiin, hänen notkeasta taitavuudestaan huolimatta kaikkien ministeristöjen aikana. Tutkintatuomari Daix, joka oli tullut neuvokseksi, ei ollut muuttanut kaupungista ja häntä kidutti yhä hirveä rouva Daix, jonka kunnianhimo ja sammumaton ylellisyyden tarve kulutti heidän köyhää talouttaan; ja pahinta oli että Daixin kerrottiin, samoinkuin Jacquininkin, olevan omantunnonvaivojen uhrina ja aikovan vaimonsa kiukusta huolimatta tunnustaa kuinka hän muinoin raukkamaisuudesta kuunteli tätä silloin kuin hänen olisi tullut antaa jutun rauveta todistusten puutteessa. Koko oikeuspalatsi oli sekasorrossa, siellä vallitsi vuorotellen viha ja kauhu, tuota hirveätä vedenpaisumusta odotettaessa, joka kukistaisi inhimillisen oikeuden vanhan, madonsyömän rakennuksen.

Beaumontin valtiollinen maailma oli yhtä levoton ja pois suunniltaan. Edusmies Lemarrois, kaupungin pormestari, tunsi asemansa radikaalisena tasavaltalaisena horjuvan, olevan kukistumaisillaan ratkaisevassa käänteessä, joka tärisytti puolueita ja kohotti näköpiiriin kansan nuoret voimat. Älykkään rouva Lemarroisin paljon käydyssä salongissa alkoi yhä enemmän ilmaantua vanhoillisuuteen kääntyminen. Siellä nähtiin usein Marcilly, kirjallisesti sivistyneen nuorison edusmies, ranskalaisen hengen toivo, joka oli joutunut valtiolliseen hervottomuuteen kun ei enään tiennyt mikä oli hänelle itselleen edullista ja alinomaa peläten että ei häntä enään valittaisi. Siellä tapasi myöskin kenraali Jaroussen, joka sen jälkeen kun häntä ei enään ajateltu sotilasvaltiokaappausta varten, käyttäytyi typerän uhkaavasti ikäänkuin vaimonsa, pienen ja tumman rouva Jaroussen alituisen kirkumisen kannustamana, joka rouva oli niin kuivettunut että hänen jo sanottiin tulleen viisaaksi. Prefekti Hennebise kävi siellä myöskin joskus, levollisen rouva Hennebisen seuraamana, molemmat tahtoivat vaan elää rauhassa kaikkien kanssa, sillä se oli hallituksen toivo: ei mitään juttuja, ei muuta kuin kädenpuristuksia ja hymyilyjä. Peljättiin suuresti huonoja vaaleja, sillä Simonin jutun esille ottaminen oli pannut koko maakunnan kuumeeseen, ja Marcilly sekä itse Lemarroiskin olivat tunnustamatta sitä vakavasti päättäneet salaa yhtyä vanhoillisiin virkaveljiinsä, joita Hector de Sangleboeuf johti, musertaakseen heidän kanssaan sosialistiset ehdokkaat, etupäässä Delbosin, jonka menestys oli varma, jos hän voittaisi marttyyrijutun. Tämä oli syynä hämmennykseen, jonka Jacquinin teko sai aikaan, sillä se teki jutun tarkastamisen välttämättömäksi. Simonistit riemuitsivat, antisimonistit olivat muutamia päiviä aivan masennuksissaan. Taaskaan ei Jaffres-kadulla, ylhäisön kävelypaikalla puhuttu muusta: ja turhaan "Petit Beaumontais", tyydyttääkseen lukijoitaan, joka aamu kirjoitti että jutun tarkastuksen anomus hyljättäisiin kahden kolmasosan enemmistöllä, kirkon ystävien levottomuus ei siitä vähentynyt.

Yliopistossa oli ilo varovainen. Melkein kaikki olivat simonisteja. mutta he olivat niin usein toivoneet turhaan että eivät uskaltaneet liiaksi iloita. Rehtori Forbes etenkin tunsi suurta huojennusta toivoen pääsevänsä vaikeuksista, joita hänelle tuotti Mailleboisin opettaja, tuo Markus Froment, sillä vanhoilliset voimat tekivät lakkaamatta hyökkäyksiä hänen tähtensä. Vaikka rehtori tahtoi olla mihinkään sekaantumatta, jättää kaikki akatemiantarkastajan Le Barazerin ratkaistavaksi, oli hänen nyt täytynyt sanoa tälle että oli välttämätöntä ryhtyä johonkin. Le Barazerkaan ei kauvempaa voinut vastustaa, hän aavisti että pian tulisi hetki, jolloin hänen taitava politiikkansa pakottaisi hänet uhraamaan Markuksen; hän oli ilmoittanut sen Salvanille ja tämä oli syvästi suruissaan siitä.

Kuinka iloisesti ja voitonriemuisesti kunnon Salvan ottikaan vastaan Markuksen, voidessaan kertoa hänelle sen suuren uutisen että tarkastuksen myöntäminen oli varma. Hän syleili häntä, ilmoitti hänelle suuren vaaran, josta hänet voi pelastaa ainoastaan ylioikeuden suotuisa päätös.

— Rakas lapseni, jos tarkastusta ei olisi myönnetty, olisi teidät aivan varmaan erotettu virastanne, sillä tällä kertaa olette liian kovasti kiinni, koko vanhoillinen puolue vaatii teidän kukistustanne… Minä olen siis tyytyväinen, te ja maallikkokoulu olette voittaneet.

— Se olikin suureen tarpeeseen, sanoi Markus, niin pieni on vasta valheelta ja tietämättömyydeltä voitettu ala, huolimatta teidän ponnistuksistanne antaa maalle hyviä opettajia.

Salvan teki horjumatonta luottamasta ilmaisevan liikkeen.

— Siihen tarvitaan tietysti monta ihmisikää. Mutta vähät siitä, me edistymme, me pääsemme kerran perille.

Että hän todella oli voittanut, huomasi Markus etenkin tavasta, jolla alkeiskoulun tarkastaja, kaunis Mauraisin riensi hänen luokseen kun hän kysymyksessä olevana päivänä astui ulos normaalikoulusta.

— Oi, rakas herra Froment, sepä oli hauskaa että tapasin teidät! On niin vähän tilaisuuksia tavata toisiaan virkatoimien ulkopuolella!

Jutun uudestaan tultua esille oli Mauraisiniä vaivannut huolettava levottomuus. Kirjoituskaavan löytö, isä Philibinin repimä kulma ja uuden väärennyksen keksiminen olivat saattaneet hänet hirveästi pelkäämään kulkeneensa väärää tietä. Siihen saakka oli hän julkisesti yhtynyt antisimonisteihin, tuumien että papit kyllä pääsisivät voitolle. Vaan jos he häviäisivät, miten suoriutuisi hän asiasta, hän hämmentyi ajatellessaan että ehkä ei ollutkaan vahvempien puolella?

Hän kumartui Markuksen puoleen kuiskatakseen hänen korvaansa, vaikka ei ainoatakaan ihmistä näkynyt kadulla:

— Tiedättehän, rakas Froment, minä en koskaan ole epäillyt Simonin viattomuutta. Minä olen oikeastaan aina ollut vakuutettu siitä. Mutta meidän julkisten miesten täytyy olla niin varovaisia, eikö niin?

Mauraisin oli kauan aikaa toivonut pääsevänsä Salvanin seuraajaksi; ja jos simonistit pääsisivät voitolle oli hänen mielestään viisasta mielitellä heitä, olla heidän puolellaan jo ennen voittoa. Mutta hän ei ollut vielä niin varma tästä voitosta, että olisi liiaksi näyttäytynyt heidän seurassaan. Hän kiiruhtikin jättämään Markuksen, kuiskaten hänelle vielä viimeisen kerran, puristaessaan hänen kättään:

— Simonin voitto on myöskin meidän kaikkien voittomme.

Palattuaan Mailleboisiin Markus huomasi, että sielläkin oli jotain muuttunut. Entinen pormestari Darras, jonka hän tapasi, ei tyytynyt ainoastaan varovaisesti tervehtimään, niinkuin hän tavallisesti teki. Hän pysähytti Markuksen keskellä Suurtakatua ja keskusteli hänen kanssaan enemmän kuin kymmenen minuuttia kovalla äänellä laskien leikkiä ja nauraen. Hän oli alusta alkaen ollut simonisti; mutta tultuaan pakotetuksi luovuttamaan pormestarin asemansa kirkollismieliselle Philisille, jonka hän yhä toivoi voivansa karkottaa, kätki hän värinsä, pysyi valtioviisaasti vaiti ja ilmaisi ajatuksensa ainoastaan lukittujen ovien takana. Syynä siihen että hän näin keskellä päivää unohti varovaisuutensa ei voinut olla muu kuin että hänestä Simonin syyttömäksi julistaminen näytti varmalta. Ja kun kirkollismielinen Philis juuri sattui kulkemaan ohi kiirein askelin, pää kumarassa ja silmät vilkkuen, naurahti Darras ja sanoi Markukselle, silmää iskien:

— Niin, rakas herra Froment, se mikä on toisille ilo, tuottaa surua toisille. Jokainen vuorostaan.

Suuri muutos oli todella tapahtunut yleisössä. Seuraavina aikoina Markus saattoi päivä päivältä huomata asiansa saavuttavan yhä suuremman menestyksen. Mutta valloitetun alan suuren arvon huomasi hän etenkin saadessaan eräänä päivänä kirjeen parooni Nathanilta, joka asui taas Désiradessa vävynsä Hector de Sangleboeufin luona, ja pyysi häntä tulemaan luokseen keskustelemaan eräästä palkintorahastosta, jonka hän aikoi perustaa maallikkokoululle. Markus aavisti heti että se oli vain tekosyy. Parooni oli jo pari kolme kertaa antanut sata markkaa jaettaviksi säästöpankkikirjoina parhaille oppilaille. Ja Markus läksi Désiradeen kummissaan ja uteliaana.

Hän ei ollut käynyt siellä sitten kuin muinoin Davidin kanssa, joka tahtoi taivuttaa kaikkivaltiaan paroonin vangitun ja syytetyn veljensä puolelle. Ja hän muisti tuon käynnin pienimpiä yksityisseikkoja myöten, muisti kuinka mahtava juutalainen raharuhtinas, Sangleboeufin appi, oli karkoittanut luotaan köyhän, yleisen kirouksen painaman juutalaisen. Désirade oli tullut vieläkin majesteetillisemmaksi ja kauniimmaksi, äskettäin oli pantu yksi miljoona kukkasarkoihin ja altaihin, jotka tekivät pengermät linnan edessä kuninkaallisen suuremmoisiksi. Suihkulähteiden ja luonnotarten täyttämän puiston kautta saapui hän vihdoin portaille, joilla kaksi kultavihreään livreaan puettua palvelijaa odotti häntä. Toinen heistä saattoi hänet pieneen salonkiin, hän jäi sinne hetkeksi yksin ja kuuli epäselvää keskustelua, joka epäilemättä tuli jostain viereisestä huoneesta. Kaksi ovea suljettiin, syntyi hiljaisuus ja parooni Nathan astui sisään, käsi ojennettuna.

— Suokaa anteeksi että olen vaivannut teitä, rakas herra Froment, mutta tiedän kuinka te uhraudutte oppilaillenne ja minä tahtoisin lisätä summaa, jonka viime vuosina olen antanut. Te tunnette kyllä vapaat mielipiteeni ja tiedätte että tahdon palkita ansion, missä muodossa se ilmaantuneekin, välittämättä valtiollisista ja uskonnollisista kysymyksistä… Niin, minä en tee eroa hengellisten ja maallisten koulujen välillä, minä katson vain Ranskan parasta.

Ja hän jatkoi yhä puhettaan, jollaikaa Markus tarkasti hänen pientä, hiukan kumaraista vartaloaan, hänen keltaisia kasvojaan, kaljua päätään ja suurta petolinnun nenäänsä. Markus tiesi hänen äskettäin siirtomaa-kaupassa voittaneen sata miljoonaa, äärettömän ryöstösaaliin, jonka hänen oli täytynyt jakaa erään katolilaisen pankin kanssa. Hän olikin muuttunut raivokkaaksi vanhoillisuuden mieheksi, tuntien yhä enemmän, sitä mukaa kuin uusia miljoonia kasautui entisten miljoonain päälle, papit ja sotamiehet tarpeellisiksi puolustamaan hänen koottua omaisuuttaan. Nyt hän ei enää tyytynyt siihen että oli tyttärensä kautta päässyt jäseneksi vanhaan Sangleboeufien sukuun, vaan hän kielsi sukuperänsä, oli kiivas antisemiitti, kuningasmielinen, militaristi ja juutalaisten sortajien kunnioittava ystävä. Ja nähdessään hänet äärettömien rikkauksiensa ympäröimänä Markus ihmetteli hänen synnynnäistä nöyryyttään, hänen levottomissa silmissään ilmaantuvaa isiltä perittyä kauhua, silmissä, jotka lakkaamatta vilkuivat oviin, ikäänkuin hän aina olisi ollut valmis piiloutumaan pöydän alle vähimmänkin vaaran uhatessa.

— Se on siis päätetty, sanoi hän kaikellaisten epäselvien selitysten jälkeen, te menettelette mielenne mukaan noilla kahdellasadalla markalla, sillä luotan täydellisesti teidän älyynne.

Markus kiitti ymmärtämättä vieläkään. Pelkkä poliittinen tarve mielitellä kaikkia, halu olla hyvissä väleissä voittajien kanssa ei riittänyt selittämään tätä imartelevaa ja hyödytöntä kutsua ja kovin ystävällistä vastaanottoa Désiradessa. Poislähtiessään sai hän vihdoin selityksen.

Parooni Nathan, joka oli saattanut häntä salongin ovelle saakka, pidätti häntä siinä hienosti hymyillen, ikäänkuin jotain äkkiä olisi muistunut hänen mieleensä.

— Rakas herra Froment, nyt olen hiukan epähieno. Kun minulle tultiin ilmoittamaan että olitte saapunut, olin erään sangen vaikuttavan henkilön seurassa, joka huudahti: "Oh! herra Froment, olisin ylen onnellinen, jos saisin hetken keskustella hänen kanssaan!" Se huudahdus tuli todella sydämestä.

Hän vaikeni hetkeksi, toivoen että Markus kysyisi häneltä. Mutta kun
Markus pysyi ääneti, naurahti hän ja käänsi asian leikiksi.

— Te hämmästyisitte suuresti jos sanoisin teille tuon henkilön nimen.

Ja kun Markus yhä pysyi vakavana puolustusasemassa, kertoi hän kaikki.

— Isä Crabot, — sitä ette odottaneet vai kuinka?… Niin, isä Crabot tuli sattumalta meille aamiaiselle. Te tiedätte, että hän rakastaa suuresti tytärtäni ja kunnioittaa usein hänen taloaan käynnillään. No niin, isä Crabot ilmaisi minulle haluavansa keskustella kanssanne. Ulkopuolella mielipiteitä, jotka voivat eroittaa teidät, on hän harvinaisen ansiokas mies. Miksi kieltäytyisitte tapaamasta häntä?

Nyt Markus vihdoinkin ymmärsi ja uteliaisuuden valtaamana hän vastasi tyynesti:

— Tietysti en kieltäydy tapaamasta isä Crabotia. Jos hänellä on jotakin minulle sanottavaa niin kuuntelen häntä mielelläni.

— Sangen hyvä, sangen hyvä! huudahti parooni ihastuksissaan juonensa menestyksestä, minä menen heti ilmoittamaan hänelle.

Kaksi ovea aukaistiin toinen toisensa jälkeen ja epäselvää puhelua kuului pieneen salonkiin saakka. Sitten kaikki vaipui jälleen hiljaisuuteen ja Markus sai odottaa jotensakin kauan. Lähestyessään akkunaa näki hän henkilöiden, joiden äänet hän oli kuullut, astuvan läheiselle penkereelle. Hän tunsi Hector Sangleboeufin ja hänen vaimonsa, vieläkin kauniin Lean sekä heidän hyvän ystävänsä markiisitar de Boisen, joka viidestäkymmenestäseitsemästä ikävuodestaan huolimatta oli vielä upea vaaleaverinen kaunotar. Sitten Nathan vuorostaan ilmaantui ja isä Crabotin jalot, tummat piirteet häämöittivät suuren salongin ovi-ikkunan takana. Hän keskusteli vilkkaasti isäntiensä kanssa, jotka olivat onnelliset kun hän otti heidän luonaan vieraita vastaan niinkuin kotonaan. Markiisitar de Boise etenkin näytti olevan sangen huvitettu tapauksesta. Hän oli kokonaan asettunut asumaan linnaan, vaikka oli itselleen luvannut kadota täytettyään viisikymmentä vuotta, sillä hän ei tahtonut että Hectorilla olisi liian vanha rakastajatar. Mutta koska kaikki sanoivat että hän yhä oli ihastuttava. miksi ei hän edeskinpäin olisi tuottanut onnea perheelle, Hectorille, jonka hän viisaudessaan oli naittanut, sen sijaan että olisi vetänyt hänet synkkään kurjuuteen kanssansa, ja Lealle, jolle hän oli tullut helläksi ystäväksi vapauttamalla tuon velton, ainoastaan itseänsä ihailevan naisen liian raskaista toimista? Onni viihtyi siis yhä Désiraden loistavassa ylellisyydessä, isä Crabotin hienojen hymyilyjen ja hurskaiden siunausten suojaamana.

Punakkakasvoisen ja matalaotsaisen Sangleboeufin liikkeistä Markus luuli ymmärtävänsä hänen surkuttelevan moista valtioviisautta, pitävän liian suurena halvalle anarkistiselle opettajalle osoitettua kunniaa. Vaikka hän kyrassierina ollessaan ei koskaan ollut taistellut, puhui hän lakkaamatta ihmisten maahan hakkaamisesta. Ja markiisitar oli, toimitettuaan hänet edusmieheksi, turhaan saattanut hänet yhdistymään tasavaltaan paavin nimenomaisesta käskystä, hän kertoi yhä juttuja rykmentistään ja intoili sotalipun nimessä. Kuinka monta tyhmyyttä hän olisikaan tehnyt, ellei olisi ollut tuota hyvää, ymmärtäväistä markiisitarta ja se oli yksi syy, jolla tämä puolusti sitä että ei ollut voinut jättää Hectoria. Tälläkin kertaa täytyi hänen tulla väliin ja viedä hänet lempeästi pois, sipsuttaen pienillä askelilla puistoa kohden hänen ja hänen vaimonsa keskessä, sangen iloisena ja äidillisenä heitä kumpaakin kohtaan.

Parooni Nathan astui nopeasti takaisin suureen salonkiin, jonka oven hän sulki; ja melkein samassa tuli hän Markusta hakemaan.

— Rakas herra Froment, tahtoisitteko seurata minua.

Hän kuljetti Markuksen biljaardisalin läpi. Sitten hän aukaisi suuren salongin oven ja pyysi hänen astumaan sisään, ikäänkuin ihastuneena outoon osaan, jota hän näytteli selkä kumarassa. Raharuhtinaan asennossa ilmaantui hänen sorretun rotunsa nöyryys.

— Olkaa hyvä astukaa sisään, teitä odotetaan.

Itse hän ei tullut mukaan, vaan sulki varovaisesti oven ja katosi, jota vastoin Markus ällistyneenä huomasi olevansa yksin isä Crabotin kanssa, joka pitkään, mustaan viittaan puettuna seisoi keskellä suurta, komeasti sisustettua huonetta. Syntyi hetken hiljaisuus.

Yleväpiirteinen ja hienokäytöksinen jesuiitta näytti hänestä vanhentuneen, harmaantuneen, hänen kasvoissaan huomasi jälkiä hirveästä levottomuudesta, joka viime aikoina oli vaivannut häntä. Mutta hänen äänensä oli yhtä hyväilevä, siinä oli sama vakava ja lumoava kaiku.

— Koska asianhaarat ovat samaan aikaan tuoneet meidät tähän taloon, suonette minulle anteeksi, että olen toimittanut yhtymyksen, jota kauan olen toivonut. Tunnen teidän ansionne ja kykenen antamaan arvoa kaikille vakuutuksille, kun ne vaan ovat vilpittömät, rehelliset ja todelliset.

Hän jatkoi hitaasti ja tuhlasi ylenmäärin ylistyksiä vastustajalleen, ikäänkuin huumatakseen hänet ja voittaakseen hänet puolelleen. Mutta keino oli liian tunnettu ja lapsellinen ja Markus, joka ensin kohteliaisuudesta oli kumartanut, odotti tyynesti, koettaen salata suurta uteliaisuuttaan, sillä tuollaisella miehellä täytyi olla tärkeä syy ennenkuin hän ryhtyi moiseen keskusteluun.

— Kuinka surkuteltavaa, huudahti isä Crabot vihdoin, että ajan onnettomuudet eroittivat toisistaan miehet, jotka järkensä puolesta olisivat kyllin arvokkaat ymmärtämään toisiaan! Meidän erimielisyytemme uhrit ovat todella surkuteltavia. Ja esimerkiksi presidentti Gragnon…

Mutta hän oikasi sanansa, huomatessaan kuinka opettaja tahtomattaan teki vilkkaan liikkeen.

— Minä mainitsen hänet, koska tunnen hänet hyvin. Hän on rippilapseni, ystäväni. Kellään ei voi olla jalompaa, suorempaa eikä vakavampaa luonnetta. Ja te tunnette hyvin hänen kauhean tilansa, syytöksen virkarikoksesta, joka uhkaa koko hänen virkauraansa. Hän ei enään voi nukkua öisin, te säälisitte häntä, jos näkisitte hänen tuskansa…

Vihdoinkin Markus ymmärsi. Tahdottiin pelastaa Gragnon, kirkon ennen kaikkivaltias poika, kirkon, joka itse tunsi kadottavansa valtansa, jos hänet kukistettaisiin.

— Ymmärrän kyllä hänen ahdistuksensa, vastasi Markus, mutta hän kärsii tekonsa rangaistusta. Tuomarin tulee tuntea laki, ja laittomalla osanannolla, johon hän on tehnyt itsensä syypääksi, on ollut hirveitä seurauksia.

— Oi, ei, minä vakuutan teille, että hän teki sen aivan tietämättään, huudahti jesuiitta. Tuo kirje, jonka hän sai viime hetkessä, oli hänen mielestään merkityksetön. Se oli hänen kädessään kun hän valamiehien pyynnöstä meni neuvottelusaliin eikä hän enää edes tiedä kuinka hän tuli näyttäneeksi sen heille.

Markus kohautti hieman olkapäitään.

— Siinä tapauksessahan hänen ei tarvitse muuta kuin kertoa se uusille tuomareille, jos juttu otetaan jälleen esille… En oikein ymmärrä miksi käännytte minun puoleeni. Minä en voi mitään.

— Oi, älkää sanoko niin! Me tunnemme, mikä suuri vaikutusvalta teillä on, huolimatta vaatimattomasta asemastanne. Siksi olen ajatellut teitä. Te olette ollut ajatteleva ja toimiva sielu jutussa. Te olette Simonin perheen ystävä, se tekee mitä neuvotte, ettekö sitten tahtoisi säästää onnetonta, jonka perikato ei ole teille välttämätön?

Hän pani kätensä ristiin, hän rukoili vastustajaansa niin hartaasti, että tämä kummastuneena kysyi itseltään miksi oli otettu näin epätoivoinen askel, miksi oltiin näin taitamattomia ja epävaltioviisaita. Aavistiko jesuiitta sitten että hänen asiansa oli hukassa? oliko hän saanut erityisiä tietoja, niin että hän voi pitää tarkastusta myönnettynä? Hän astui itse taisteluun ja hylkäsi entiset kätyrinsä, jotka nyt olivat paljastettuja. Veli Fulgentius raukka oli kunnianhimon turmelema luonne ja hänen toimillaan oli ollut turmiollisia seurauksia. Onneton isä Philibin oli tosin aina ollut uskovainen munkki, mutta hänessä oli niin paljon puutteita. Mitä taas turmiotatuottavaan veli Gorgiakseen tuli, hänet heitti isä Crabot kokonaan oman onnensa nojaan, hän oli noita kadotettuja, hurjapäitä kirkon lapsia, jotka tuottavat sille suurimman vaaran. Jos hän ei mennytkään niin pitkälle että tunnusti Simonin syyttömyyden, ei hän ollut kaukana uskomasta veli Gorgiasta kykeneväksi kaikkiin rikoksiin.

— Näette siis, rakas herra Froment, etten ollenkaan petä itseäni, mutta on toisia, joita olisi julmaa rangaista liian ankarasti pienistä erehdyksistä. Auttakaa meitä pelastamaan heitä, niin me korvaamme sen teille siten että lakkaamme taistelemasta teitä vastaan muissa asioissa.

Markus ei koskaan ollut selvemmin tuntenut voimaansa, itse totuuden voimaa. Hän puhui, hän ryhtyi pitkään väittelyyn, tahtoen päästä täydellisesti selville isä Crabotin arvosta. Ja hänen hämmästyksensä kasvoi yhä, huomatessaan kuinka tietämätön, kuinka tavattoman köyhä vastaväitteistä jesuiitta oli, niinkuin ainakin mies, joka ei ole tottunut vastustukseen. Tuoko siis oli syvämielinen valtioviisas, jonka viekasta neroa kaikki pelkäsivät ja jonka käden luultiin vaikuttavan kaikkiin tapauksiin, johtavan maailmaa? Tässä kurjasti valmistetussa kohtauksessa käyttäytyi hän päinvastoin niinkuin hätääntynyt miesraukka, ollen syyttä liian avomielinen, kykenemätön puolustamaan vakuutustaan järkevää ja johdonmukaista puhekumppaliaan vastaan. Hän oli vain keskinkertainen ihminen, joka ulkonaisten ominaisuuksiensa loistolla häikäisi katsojat. Hänen todellinen voimansa perustui ainoastaan lauman yksinkertaisuuteen ja uskovaisten nöyrään alistuvaisuuteen, jotka uskovaiset vastaanväittämättä taipuivat hänen tahtoonsa. Tästä keskinkertaisuudesta Markus ymmärsi että hänellä oli edessään vain mitätön korujesuiitta, jonka veljeskunta salli asettua eturiviin, loistaa ja viehättää, samalla kuin muut jesuiitat, esimerkiksi isä Poirier, Rozaniin sijoitettu maakunnan hengellinen esimies, jonka nimeä ei koskaan mainittu, johti kaikkea piilopaikastaan, tuntemattoman ja kaikkivaltiaan neronsa voimalla.

Isä Crabot ymmärsi kuitenkin vihdoin että hänen ponnistuksensa Markuksen suhteen olivat turhat ja hän koetti niin hyvin kuin voi valloittaa takaisin kadotetun alueen. Lopuksi lausuttiin kylmiä kohteliaisuuksia kummaltakin puolen. Sitten parooni Nathan, joka varmaankin oli kuunnellut oven takana, ilmestyi uudelleen, hänkin nolostuneen näköisenä, silminnähtävästi tahtoen mitä pikemmin päästä tuosta pienestä opettajasta, joka oli niin typerä ettei ymmärtänyt omaa etuaan. Hän saattoi vierastaan portaille saakka ja katsoi hänen lähtöään. Kun Markus kulki yli penkereen, suihkulähteiden ja marmoriluonnotarten lomitse, näki hän kaukana puiston siimeksessä markiisitar de Boisen, joka hellästi hymyillen kulki hyvän ystävättärensä Lean vieressä.

Saman päivän iltana Markus meni Trou-kadulle, Lehmannien luo, jossa hän oli päättänyt yhtyä Davidin kanssa. Siellä vallitsi suuri riemu. Eräs Pariisissa asuva ystävä oli sähköteitse ilmoittanut heille, että ylioikeus vihdoinkin oli antanut päätöksensä, yksimielisesti kumoten Beaumontin tuomioistuimen päätöksen ja lähettäen Simonin Rozanin assisioikeuden tutkittavaksi. Siitä sai hän valoa asiaan, isä Crabot ei enää näyttänyt yhtä anteeksiantamattoman typerältä: hän tunsi jo epäilemättä uutisen ja koska tarkastus kerran oli myönnetty, tahtoi hän ainoastaan pelastaa, mitä vielä luuli pelastettavissa olevan. Lehmannien luona itkettiin ilosta, pitkä kurjuus oli lopussa, Josef ja Sarah syleilivät innokkaasti äitiään, vanhentunutta ja kuihtunutta puolisoa, kauan surrun ja kaivatun isän ja miehen pikainen kotiintulo oli ikäänkuin huumannut heidät. He unhoittivat häväistykset ja kidutukset, sillä syyttömäksi julistaminen näytti nyt varmalta, kukaan ei enään epäillyt sitä ei Mailleboisissa eikä Beaumontissa. David ja Markus, oikeuden hyvät työntekijät syleilivät samoin toisiaan suuren ilon valtaamina. Mutta seuraavina päivinä alkoi levottomuus uudelleen. Simon oli rangaistussiirtolassa tullut niin vaarallisesti sairaaksi että häntä oli moneen aikaan mahdoton kuljettaa Ranskaan. Useita kuukausia vierisi ehkä ennenkuin uusi juttu voisi alkaa Rozanissa. Ja vääryydellä oli siis riittävästi aikaa itämään ja kasvamaan uudelleen joukkojen halpamaisessa tietämättömyydessä.