Totuus

by Émile Zola

III.

Kului vielä tuskainen vuosi täynnä ahdistusta ja taistelua ja kirkko teki sen kuluessa viimeisen ponnistuksen voittaakseen takaisin valtansa. Ratkaisevampaa ja uhkaavampaa hetkeä ei se koskaan ollut kokenut kuin nyt, taistellessaan epätoivoista taistelua, joka, jos se sen voittaisi, varmaankin pidentäisi sen valtaa vuosisadalla tai ehkä parilla. Tätä varten täytyi sen saada edeskinpäin olla ranskalaisen nuorison opettajana ja kasvattajana, pitää vallassaan lapsi ja nainen ja pysyttää tietämättömyydessä pienet ja halvat, muodostaakseen ne mielensä mukaan, tehdäkseen niistä herkkäuskoisen ja orjuutetun kansan, jota se tarvitsi hallitakseen. Se päivä, jona se kiellettäisiin opettamasta, jona sen koulut suljettaisiin ja hävitettäisiin, olisi sen läheisen lopun, sen välttämättömän perikadon alku, uuden, vapautetun kansan keskellä, joka on kasvanut ulkopuolella sen valheita, ja jonka ihanne on järkevä ja vapaa ihmiskunta. Ja hetki oli vakava, tuo Simonin juttu saattoi tuottaa hirveän iskun hengelliselle koululle, tuottamalla kunniaa maallikkokoululle. Isä Crabot, joka tahtoi pelastaa presidentti Gragnonin, oli itse niin suuressa vaarassa että hän kokonaan katosi ylhäisestä maailmasta ja vietti kaiket päivänsä kammiossaan kalpeana ja vapisevana. Hautautuneena johonkin Rooman luostariin isä Philibin yhä harjoitti katumustöitä ellei hän jo ollut kuollut. Veli Fulgentiuksen olivat hänen esimiehensä muuttaneet muualle rangaistukseksi äänettömästä epäluottamuksesta, joka oli kohdannut veljien koulua Mailleboisissa ja vähentänyt sen oppilasmäärää kolmannella osalla, ja hänen sanottiin olevan vaarallisesti sairaana jossain kaukaisessa kaupungissa. Veli Gorgias vihdoin oli paennut, peläten vangitsemista ja levottomana tuntiessaan että esimiehet jättivät hänet oman onnensa nojaan, valmiina uhraamaan hänet sovintouhriksi. Ja tämä pako oli kohottanut huippuunsa kirkon puolustajien hädän, heidän ainoa ajatuksensa oli, huolimatta näin monista levottomuuden syistä, ryhtyä viimeiseen, säälimättömään taisteluun, silloinkuin Simonin juttu joutuisi Rozanin assisioikeudessa käsiteltäväksi.

Markuskin, jota suuresti suretti se ettei Simonia, hänen huonon terveytensä tähden, vielä voitu tuoda Ranskaan, otti osaa tähän taisteluun, jonka ratkaisevan merkityksen hän täydellisesti käsitti. Melkein joka torstai kävi hän Beaumontissa, joskus Davidin kanssa, usein yksin haluten seurata asiain kulkua. Hän kävi Delbosin luona, toi hänelle uusia aatteita, ja kyseli häneltä viikon pienimmistäkin tapauksista. Sitten hän meni Salvanin luo, joka antoi hänelle tietoja kaupunkilaisten mielipiteistä.

Eräänä torstaina palatessaan normaalikoulusta näki hän Jaffres-kadun päässä, lähellä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa erään henkilön, jonka tapaaminen syvästi liikutti häntä. Autiolla syrjäkäytävällä, jossa kukaan ihminen ei liikkunut kello neljän jälkeen, istui Geneviève eräällä penkillä, väsyneen ja hyljätyn näköisenä, tuomiokirkon kylmässä varjossa, joka kasvatti viheriäistä sammalta vanhojen jalavien runkoihin.

Hetken seisoi Markus liikkumattomana, sykkivin sydämin. Hän oli silloin tällöin nähnyt vaimoaan Mailleboisissa, mutta tämä oli aina ollut rouva Duparquen seurassa, menossa johonkin hartauden harjoitukseen, katse poissaolevana. Tällä kertaa he olivat kahdenkesken täydellisessä yksinäisyydessä, kukaan ei voinut eroittaa heitä, Geneviève oli nähnyt hänet, hän katseli häntä ja Markus luuli voivansa hänen silmissään lukea suurta kärsimystä, tunnustamatonta avuntarvetta. Ja hän lähestyi, hän uskalsi istuutua penkille jonkun matkan päähän hänestä, ikäänkuin peläten suututtavansa häntä ja ajavansa hänet pakosalle.

Suuri hiljaisuus vallitsi. Oltiin kesäkuussa, aurinko laski puhtaalta taivaalta, sirotellen puiden lehvien välitse pieniä kultalevyjä. Harhailevat tuulenhengähdykset vilvoittivat kuumaa iltapäivää. Ja Markus katseli yhä Genevièveä mitään virkkamatta, hänen sydämensä suli, nähdessään kuinka laihtunut ja kalvennut hän oli, ikäänkuin olisi vasta parantunut kovasta taudista, joka oli tehnyt hänen kauneutensa vieläkin henkevämmäksi. Hänen kauniiden, vaaleiden kiharoiden ympäröimät kasvonsa, ennen niin iloisine ja intohimoisine silmineen, ilmaisivat nyt kiihkeätä levottomuutta, polttavaa janoa, jota mikään ei voinut sammuttaa. Hänen silmäluomensa räpyttivät, kaksi kyyneltä, joita hän turhaan koetti pidättää, vieri alas pitkin poskia. Markus puhui, koettaen rauhoittaa häntä.

— Kuinka pieni Clémentimme voi?

Geneviève ei vastannut heti, varmaankin peläten ilmaisevansa mielenliikutuksen, joka kouristi häntä. Lapsi, joka oli täyttänyt neljä vuotta, ei enää ollut Dherbecourtissa. Otettuaan hänet imettäjältä piti äiti hänet luonaan, isoäidin salaisesta nurinasta huolimatta.

— Hän voi sangen hyvin, sanoi Geneviève vihdoin hiukan vapisevalla äänellä, suostuen hänkin jonkunmoiseen välirauhaan.

— Entä Louisemme, kysyi Markus, oletko tyytyväinen häneen?

— Olen, hän ei vieläkään noudata tahtoani, sinä olet yhä hänen tahtonsa herra, mutta hän on kiltti ja hyvä, hän tekee työtä ahkerasti, minulla ei ole mitään valittamista hänen suhteensa.

Syntyi taas hiljaisuus, he olivat molemmat hämillään vaiti. Ei tarvittu muuta kuin noin pieni viittaus hirveään riitaan, joka oli heidät eroittanut, riitaan heidän tyttärensä ripilläkäynnistä. Mutta tämä epäsovun syy tuli kuitenkin päivä päivältä pienemmäksi, sillä lapsi oli ottanut kaiken vastuunalaisuuden itselleen, rauhallisesti pysyessään päätöksessään odottaa kahdettakymmenettä ikävuottaan ennenkuin suostui tuohon uskonnon harjoitukseen. Hän oli lempeästi uuvuttanut äitinsä ja tämä oli puhuessaan siitä tehnyt väsyneen liikkeen, ikäänkuin puhuisi kauan toivotusta onnesta, jonka täyttymistä hän ei enää odottanutkaan.

Hetken kuluttua uskalsi Markus hellästi tehdä hänelle vielä yhden kysymyksen.

— Entä sinä, ystäväni, olet ollut niin sairas, kuinka nyt on laitasi?

Geneviève teki toivottoman liikkeen ja kaksi kyyneltä vierähti taas hänen poskilleen.

— Oh, minä en enään tiedä kuinka minun laitani on. Se ei tee mitään, minä kannan kärsivällisesti elämääni, koska Jumala antaa minulle voimia siihen.

Markuksen sydämen täytti säälivä rakkaus, kun hän näki noin suurta kärsimystä, eikä hän voinut pidättää huolestunutta huudahdusta.

— Geneviève, oma Genevièveni, mikä sinua vaivaa, mikä sinua ahdistaa, sano minulle? jospa voisin lohduttaa ja parantaa sinut!

Mutta Geneviève siirtyi jo edemmäksi, nähdessään että Markus läheni häntä penkillä, niin että hän jo kosketti hänen hameensa poimuja.

— Ei, ei, meillä ei ole enään mitään yhteistä, sinä et voi tehdä mitään minun hyväkseni, ystäväni, sillä me kuulumme kahteen eri maailmaan… Oi! jos kertoisin sinulle! Mitä se hyödyttäisi? sinä et kuitenkaan ymmärtäisi.

Ja hän puhui kuitenkin, hän kertoi päivä päivältä suurenevan tuskansa ja kärsimyksensä lyhyissä, kuumeentapaisissa lauseissa, huomaamatta edes että hän tunnusti, hänellä oli tuollainen synkkä hetki, jolloin sydän itsestään avautuu. Hän kertoi kuinka hän eräänä iltapäivänä oli rouva Duparquen tietämättä tullut Beaumontiin puhuakseen erään kuuluisan lähetyssaarnaajan, isä Athanasiuksen kanssa, jonka hurskaat neuvot siihen aikaan saivat kaikki Beaumontin uskovaiset naiset intoihinsa. Hän oli vain käymässä kaupungissa ja hänen vakuutettiin saaneen aikaan ihmeellisiä parantumisia, siunauksella ja rukouksella antaneen janoaville naissieluille, joita kidutti tyydyttämätön Jesuksen halajaminen, pyhien enkelien hymyilevän rauhan. Ja hän oli ollut viereisessä tuomiokirkossa, oli rukoillut siellä kaksi tuntia, tunnustettuaan ensin sammumattoman, taivaallisen onnen janonsa pyhälle munkille, joka vain oli antanut hänelle synninpäästön siitä, mitä hän kutsui liiaksi ylpeydeksi ja inhimilliseksi intohimoksi ja käskenyt häntä parannustöinä harjoittamaan halpoja toimia, esimerkiksi pitämään huolta köyhistä ja sairaista. Ja hän oli turhaan nöyryyttänyt itseään Saint-Maxencen kirkon pimeimmässä ja yksinäisimmässä nurkassa, hän ei ollut ensinkään rauhoittunut, ei ravittu, häntä kalvoi yhä sama tyydytyksen tarve, hän oli tahtonut kokonaan antautua Jumalalle, löytämättä hänessä koskaan onnellista rauhaa ruumiilleen ja sielulleen.

Silloin Markus aavisti totuuden ja huolimatta surusta, jonka Geneviève raukan kurjuus herätti hänessä, valtasi hänet taas toivo. Silminnähtävästi ei apotti Quandieu, eikä edes isä Theodosius ollut tyydyttänyt hänen kiihkeää rakkauden tarvettaan. Hän oli tuntenut rakkauden, hänen täytyi aina rakastaa miestä, puolisoa, josta hän oli eronnut ja joka jumaloi häntä. Kalpean Jesuksen salaperäinen, kristillinen rakkaus ei tyydyttänyt, ainoastaan kiihoitti häntä. Nyt hän vaan ylpeydestä riippui kiinni katolisuudessa, hän harjoitti yhä ankarampia uskonnollisia menoja, ikäänkuin tarviten yhä vahvempia nukutusaineita kuolettaakseen tuskan yhä suurenevasta pettymyksestä. Sitä osoitti myöskin äidintunteen herääminen niin, että hän otti pikku Clémentin luokseen ja piti huolta hänestä. Hellästi valtioviisas Louise oli jälleen hänen lohdutuksensa, vaikutti häneen parantavasti lähentämällä häntä joka päivä yhä enemmän isään ja puolisoon. Lisäksi oli hän alkanut riidellä hirveän isoäidin kanssa eikä hän enään tahtonut voida elää pienessä talossa Kapusiinitorin varrella, jonka kylmyys, hiljaisuus ja synkkyys näännyttivät hänet. Ja hänen viimeinen toivonsa oli ollut tuo kaikkivaltias lähetyssaarnaaja, johon hän oli luottanut kun ei apotti Quandieu, eikä isä Theodosius olleet voineet antaa hänelle Jesusta ja hän oli rientänyt ihmeellisen ripittäjän luo salaa, että ei kukaan kieltäisi häntä siitä, ja ainoaksi huojennukseksi oli häntä neuvottu harjoittamaan lapsellisia toimia!

— Mutta Genevièveni, huudahti Markus kiihkeästi, kadottaen kaiken varovaisuutensa, meidän kotiammehan sinä kaipaat, koska olet noin avuton ja ahdistuksessa! Sinä olet kovin onneton, tule luokseni, tule luokseni, minä rukoilen sinua!

Geneviève jäykistyi ylpeydessään ja toisti:

— Ei, ei! en koskaan palaa luoksesi… Minä en ole onneton, se ei ole totta. Minä saan kärsiä siksi että olen rakastanut sinua, siksi että olen ottanut osaa sinun elämääsi ja rikokseesi. Kun heikkoudessani valitan, tekee isoäiti oikein muistuttaessaan minulle siitä. Minä sovitan sinun syntiäsi, minua Jumala kurittaa rangaistakseen sinua ja sinun myrkkysi polttaa minua, eikä ole mitään toivoa huojennuksesta.

— Vaimo raukka, tuo mitä sanot on hirveätä. He tekevät sinut hulluksi. On varma että olen kylvänyt sinuun uutta siementä ja juuri tähän kylvöön luotan, siitä on meidän onnemme kerran nouseva. Niin, me olemme liiaksi sulautuneet toisiimme, olet kerran palaava luokseni, lapsemme tuovat sinut takasin. Tuo myrkky, josta järjetön isoäiti puhuu, on juuri meidän rakkautemme, se vaikuttaa sinun sydämessäsi ja se johdattaa sinut takasin!

— Ei koskaan!… Jumala musertaisi meidät molemmat. Sinä ajoit minut luotasi pilkkaamalla Jumalaa. Jos olisit rakastanut minua, et olisi riistänyt minulta tytärtäni kieltämällä häntä menemästä ripille. Kuinka luulet että palaisin jumalattomaan kotiin, jossa en edes saisi rukoilla?… Oi! kuinka kovaa, kukaan ei rakasta minua enään eikä taivaskaan tahdo aueta!

Hän puhkesi kyyneliin. Markus, jonka tämä hirveä valitushuuto saattoi epätoivoon, tunsi että oli hyödytöntä kiduttaa häntä enempää. Aika ei ollut vielä tullut. Taas syntyi hiljaisuus ja kaukaa Jaffres-kadulta kuului leikkivien lasten huutoja illan kirkkaassa ilmassa.

Innokkaasti keskustellessaan olivat he hiukan lähestyneet toisiaan yksinäisellä penkillä. Nyt näyttivät he molemmat miettivän, katseet luotuina laskevan auringon säteissä tanssivaan pölyyn. Markus katkaisi ensiksi hiljaisuuden ikäänkuin lausuen ääneen ajatuksensa.

— Sinä, ystäväni, et tietysti hetkeäkään ole uskonut noihin inhoittaviin juttuihin, joilla jotkut ovat tahtoneet häväistä minua, neiti Mazelinen ja minun välillä vallitsevan veljellisen suhteen johdosta?

— Oi en, vastasi Geneviève innokkaasti, tunnen sinut ja tunnen hänet.
Älä luule minua niin tyhmäksi että uskon kaikki mitä minulle kerrotaan.

Hän epäili hiukan ja jatkoi sitten:

— Minun laitani on sama kuin sinunkin, minun väitetään kuuluvan laumaan, josta isä Theodosius muka on tehnyt itselleen jonkunmoisen lempiseuran. Ensiksikään en tunnusta tuon seuran olemassaoloa, isä Theodosius on ehkä vähän liiaksi tyytyväinen omaan itseensä, mutta minä luulen että hänen uskonsa on vilpitön. Ja sitäpaitsi olisin kyllä voinut puolustaa itseäni sitä et varmaankaan epäile.

Surustaan huolimatta Markus ei voinut pidättää hymyilyä. Genevièven silminnähtävä hämmennys ilmaisi hänelle että kapusiini varmaankin oli tehnyt jonkun epäonnistuneen yrityksen ja silloin Markus täydellisesti ymmärsi vaimonsa katkeran pettymyksen ja hänen toivonsa vaihtaa rippi-isää.

— Sitä en suinkaan epäile, vastasi hän. Minäkin tunnen sinut ja tiedän ett'et voi tehdä mitään halpamaista… Isä Theodosius ei pelota minua sinun suhteesi, vaikka tiedän erään miehen tavanneen vaimonsa rakkaassa keskustelussa hänen kanssaan… Minä vaan suren että jonkun huonon neuvon johdosta jätit hyvän apotti Quandieun ja antauduit tuon kauniin munkin johdettavaksi.

Haihtuva puna Genevièven poskilla ilmaisi että hän oli arvannut oikein. Isä Crabot oli tarkasti tuntenut nuoren naisen, rakkautta kaipaavan ja katuvaisen, kehoittaessaan rouva Duparquea ottamaan tyttärentyttärensä apotti Quandieun käsistä ja antamaan hänet isä Theodosiuksen huostaan. Syyksi sanottiin vanhan apotin kykenemättömyyttä ja liian suurta suvaitsevaisuutta tätä kiihoittunutta sielua kohtaan, joka vaati jäntevää johtoa. Kauniilla kapusiinilaismunkilla olisi tuohon arkaluontoiseen tehtävään tarvittava vaikutusvoima, jonka tarkoituksena oli täydentää Jesus, saattaa nainen rakastamaan häntä, riistämällä häneltä rakkauden puolisoon, joka vielä täytti hänet kokonaan. Katoliset lääkärit tietävät kyllä, että rakkaus yksin voi kuolettaa rakkauden, ihminen, joka rakastaa muita kuin Kristusta ei koskaan ole Kristuksen oma. Geneviève lankeisi välttämättömästi entiseen syntiinsä, ellei hän lakkaisi rakastamasta tai ellei hän rakastaisi jotakuta toista. Mutta isä Theodosius, joka huonona ihmistuntijana erehtyi tämän intohimoisen ja vilpittömän rippilapsensa suhteen, oli varmaankin toiminut liian varomattomasti. Ja hän oli näin jouduttanut käännettä, herättänyt syvän vastenmielisyyden onnettomassa vaimo raukassa, joka, vaikk'ei vielä palannutkaan järkiinsä, näki lapsuutensa Jumalan salaperäisen ja kunniakkaan ilmalinnan kukistuvan.

Onnellisena uudesta oireesta, jonka hän luuli huomanneensa, sanoi Markus hiukan veitikkamaisesti:

— Eikö isä Theodosius sitten enään olekaan sinulla rippi-isänä?

Geneviève katseli häntä kirkkailla silmillään ja vastasi suoraan.

— Ei, isä Theodosius ei miellytä minua ja minä käännyin jälleen apotti Quandieun puoleen, joka, niinkuin isoäiti sanoo, on liian laimea, mutta jonka suuri hyvyys joskus tyynnyttää minua.

Hetken näytti hän miettivän. Sitten teki hän puoliääneen uuden tunnustuksen.

— Oi, miesraukka ei tiedä kuinka suuresti hän on lisännyt ahdistustani puhuessaan minulle tuosta inhoittavasta jutusta…

Hän keskeytti puheensa ja Markuksen, joka innostui kun hän kosketti tuota ainetta, täytyi jatkaa.

— Simonin jutusta… Apotti Quandieu uskoo Simonin viattomuuteen, eikö niin?

Hitaasti loi Geneviève katseensa maahan ja vaikeni. Sitten hän sanoi aivan hiljaan:

— Niin, hän pitää Simonia viattomana, hän sanoi sen minulle suurena salaisuutena kirkkonsa kuorissa, ristin juurella kuuntelevan Herramme edessä.

— Sanopa minulle Geneviève, uskotko sinä nyt Simonin viattomuuteen?

— En, minä en usko siihen, en voi uskoa. Sinun täytyy muistaa ett'en koskaan olisi jättänyt sinua, jos olisin pitänyt häntä viattomana, sillä jos hän olisi viaton olisivat Jumalan puolustajat syyllisiä, ja sinä itse, puolustaessasi häntä, syytit Jumalaa erehdyksestä ja valheesta.

Markus muisti täydellisesti. Hän muisti kuinka Geneviève kertoi hänelle uutisen tarkastuksesta, raivostuen hänen ilostaan, huutaen ett'ei totuutta eikä oikeutta ollut muualla kuin taivaassa ja vihdoin lähtien pois talosta, jossa hänen katolista uskoaan häväistiin. Ja nyt kun Markus luuli hänen horjuvan, tahtoi hän uudestaan koettaa saada häntä vakuutetuksi Simonin viattomuudesta, tuntien että hän voittaisi hänet takaisin, kun vaan pääsisi selville totuudesta.

— Vielä kerran, Geneviève, oma Genevièveni, sinä joka olet niin suora, niin vilpitön ja jonka järki on niin selvä silloinkuin lapsuutesi tarinat eivät hämmennä sitä, sinä et voi uskoa noin törkeitä valheita.

— Minä vakuutan sinulle ystäväni, että olen selvillä asiasta, olen lukenut kaikki.

— Oletko lukenut julaistut asiakirjat, koko ylioikeuden tutkimuksen?

— Kyllä, olen lukenut kaikki mitä on ollut "Petit Beaumontaisissa" tiedäthän että isoäiti ostaa lehden joka aamu.

Kiivaalla liikkeellä Markus ilmaisi suuttumuksensa ja vastenmielisyytensä.

— Kylläpä sitten tunnet asian, rakkaani! Tuo halpamainen lehti on yleisen turmeluksen likaviemäri, joka kuljettaa vaan saastaisuutta ja valheita. Se väärentää asiakirjat, se karsii sisällön, se syöttää järjettömiä juttuja pienille ja halvoille … ja sinä olet myrkytetty niinkuin niin moni muukin ihminen!

Genevièvekin oli epäilemättä tuntenut että se oli liian mieletöntä ja julkeata, sillä hän loi taas hämillään katseensa maahan.

— Kuule, jatkoi Markus, salli minun lähettää sinulle julaistut asiakirjat täydellisinä ja lupaa minulle lukea kaikki tarkkaavaisesti ja oikeudenmukaisesti.

Mutta Geneviève kohotti nopeasti ylös päänsä.

— Ei, ei, älä lähetä minulle mitään, minä en tahdo.

— Miksi et?

— Sillä se on hyödytöntä. Minun ei tarvitse mitään lukea.

Markus katseli häntä masentuneena ja surullisena.

— Sanot minulle ett'et tahdo mitään lukea!

— Hyvä Jumala! no, jos niin haluat, en tahdo mitään lukea… Mitä hyötyä siitä olisi? niinkuin isoäiti sanoo. Eikö ihmisen aina tule epäillä järkeään?

— Sinä et tahdo mitään lukea, koska pelkäät tulevasi vakuutetuksi
Simonin viattomuudesta, koska jo epäilet entistä vakuutustasi.

Geneviève teki vain liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja katkeraa välinpitämättömyyttä.

— Sinä ajattelet apotti Quandieun sanoja ja kysyt kauhistuneena itseltäsi kuinka pyhä pappi voi uskoa viattomuuteen, joka pakoittaisi sinut kieltämään ne erehdyksen vuodet, joilla olet kiduttanut itseäsi ja meitä.

Tällä kertaa ei Geneviève tehnyt edes liikettä, hän ei näyttänyt enään tahtovan kuunnella. Hetken tuijotti hän maahan ja sanoi sitten hitaasti:

— Miksi kiusaat minua enempää? meidän elämämme on särkynyt, sitä ei voi muuttaa, pitäisin itseäni vielä syyllisempänä, jos palaisin luoksesi. Ja mikä huojennus se olisi sinulle jos luulisit minun erehtyneen, jos en olisikaan isoäidin kodissa löytänyt sitä rauhaa ja uskoa, jota olin toivonut? Minun vaivani ei parantaisi sinun vaivaasi.

Tämä oli melkein täydellinen tunnustus, että hän salaa katui pakoaan, oli vajonnut tuskalliseen epäilykseen. Markus tunsi sen ja huudahti uudelleen.

— Mutta jos olet onneton, niin sano se minulle! ja palaa luokseni, tuo lapset mukanasi, koti odottaa teitä yhä! se olisi suuri ilo, suuri onni.

Geneviève oli noussut, hän toisti soinnuttomalla äänellään, itsepäisesti pysyen sokeana ja kuurona!

— Minä en ole onneton, Jumala kurittaa minua ja kärsin loppuun saakka rangaistukseni. Ja jos hiukkaakaan säälit minua, niin jää tähän istumaan koettamatta seurata minua, käännä pääsi poispäin jos vielä satut tapaamaan minua, sillä kaikki on kuollutta meidän välillämme.

Ja hän läksi pois laskevan auringon kalpeassa valossa pitkin autiota katua. Hän oli aivan tummassa puvussa, hoikka ja pitkä ja hänen kauneudestaan ei näkynyt muuta kuin komeat, vaaleat hiuskiharat, joita laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat. Ja Markus totteli, eikä liikahtanut paikaltaan, seurasi vain häntä katseillaan, toivoen viimeistä tervehdystä. Mutta Geneviève ei kääntynyt, hän katosi puiden sekaan, samalla kuin iltatuuli jäisenä viimana kulki siimeksessä.

Kun Markus vuorostaan nousi vaivaloisesti, näki hän ihmeekseen kunnon
Salvanin edessään, onnellinen hymy huulilla.

— Kas vaan rakastavaisia, jotka salaa tapaavat toisiaan yksinäisissä paikoissa! Minä huomasin teidät kauan aikaa sitten ja odotin, tahtomatta häiritä teitä… Tämän tähden te siis olitte niin vähän aikaa luonani iltapäivällä!

Markus pudisti surullisesti päätään ja läksi astumaan vanhuksen vieressä.

— Ei, ei, me tapasimme toisemme aivan sattumalta, ja sydämeni on särkynyt.

Sitten hän kertoi kuinka hän oli kohdannut Genevièven, keskustellut hänen kanssaan kauvan aikaa ja tullut siitä vielä onnettomammaksi, vielä varmemmaksi siitä, että ero oli täydellinen. Salvan oli aina katunut sitä, että oli ollut rakentamassa liittoa, joka ensin oli ollut niin intohimoinen, niin onnellinen ja joka oli loppunut niin huonosti. Hän syytti itseään varomattomuudesta kun oli yhdistänyt vapaan ajatuksen kirkon kanssa. Hän kuuntelikin nyt tarkasti, eikä enään hymyillyt, vaan oli kuitenkin tyytyväisen näköinen.

— Mutta, sanoi hän vihdoin, eihän tämä ole niinkään huonoa. Ette kai toivoneet että Geneviève raukkamme olisi heittäytynyt kaulaanne, ja rukoillut teitä ottamaan hänet takaisin. Nainen, joka on antautunut Jumalalle, on liian ylpeä tunnustaakseen että Jumala on jättänyt hänet hätään ja ahdistukseen. Minun mielipiteeni on, että hän kaikesta huolimatta on käännekohdassa ja voi minä hetkenä hyvänsä palata luoksenne… Jos hän saisi tietää totuuden, vaikuttaisi se ratkaisevasti. Hän on vielä liian järkevä voidakseen olla vääryyden mukana.

Hän vilkastui ja tuli taas iloiseksi.

— En ole koskaan kertonut teille, ystäväni, mitä viime vuosina olen toiminut rouva Duparquen luona. Kun siitä ei ollut mitään hyötyä en ole voinut kehua siitä teille… Niin. kun vaimonne sai tuon kummallisen päähänpiston, luulin että velvollisuuteni vaati minua puhumaan hänelle hänen isänsä vanhana ystävänä; ja olinhan sitäpaitsi hänen entinen holhoojansa. Tällä oikeudella pääsin tietysti sisään tuohon suljettuun ja synkkään taloon Kapusiinitorin varrella. Mutta voitte arvata kuinka kylmästi hirveä isoäiti otti minut vastaan. Hän ei jättänyt minua hetkeksikään yksin Genevièven kanssa, hän katkaisi jokaisen sovittavan lauseen kiroamalla teitä. Luulen kuitenkin sanoneeni kaikki mitä minulla oli sanottavaa… Mutta lapsi raukka oli todellakin sellaisessa tilassa ett'ei voinut seurata neuvojani. On hirveätä millaisen hävityksen uskonnollinen kiihko saa aikaan naisessa, joka on saanut katolisen kasvatuksen. Puheena oleva nainen näytti tasaiselta ja terveeltä, eikä tarvittu muuta kuin tuo onneton Simonin juttu saamaan hänessä aikaan täydellisimmän sekasorron. Hän ei edes tahtonut kuulla minua, hän vastasi minulle mielettömimpiä hullutuksia… Jouduin siis tappiolle. Minua ei tosin suorastaan heitetty ulos ovesta. Mutta tehtyäni pitkien väliaikojen kuluttua kaksi muuta yritystä, täytyi minun luopua aikeestani tuoda tuohon järjettömään taloon hiukan johdonmukaisuutta. Onneton rouva Berthereau yksin näytti siellä säilyttäneen hiukan tervettä järkeä ja kärsivän siitä suuresti.

Markus pysyi yhä synkkänä.

— Näette siis että kaikki on hukassa. Ihmisiä, jotka ovat menneet niin pitkälle, ei voi saada järkiinsä kun he itsepäisesti pysyvät tietämättömyydessään.

— Miksi ei voisi?… Minä olen voitettu, se on totta. Minun ei hyödyttäisi tehdä uutta koetta, he tukkisivat itseltään silmät ja korvat edeltäpäin, jotta eivät näkisi eivätkä kuulisi mitään. Mutta teillä on siellä kaikkivoipa auttaja, parhain asianajaja, nerokkain valtiomies, taitavin kapteeni, suurin voittaja.

Hän nauroi ja innostui.

— Niin, niin, teidän herttainen Louisenne, jota rakastan ja ihailen viisauden ja sulouden mestariteoksena… Tyttösen horjumaton ja lempeä käytös kahdennestatoista ikävuodestaan saakka on todella sankarillinen. En ole koskaan nähnyt mitään ylevämpää enkä liikuttavampaa, Hän on osoittanut ymmärrystä ja rohkeutta, jota olisi vaikea löytää hänen pienissä tovereissaan… Ja kuinka ystävällinen, kuinka hellä hän onkaan ollut tyynesti vastustaessaan äitinsä tahtoa, kun hän kerran oli teille luvannut ettei kävisi ripillä ennenkuin täytettyään kaksikymmentä vuotta! Nyt kun hän on saanut oikeuden pitää lupauksensa, on hauskaa nähdä kuinka vakavasti ja näppärästi hän toimii, valloittaa tuon talon, jossa kaikki on hänelle vihamielistä, väsyttää itse isoäidin nurinan. Mutta ihailtava on hän etenkin hellästi vaikuttaessaan äitiinsä, jota hän ympäröi palvelevalla rakkaudella, niinkuin paranevaa sairasta, uudistaakseen hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa ja tehdäkseen hänet kykeneväksi taas ryhtymään elämään. Hän puhuu teistä sangen harvoin, mutta hän totuttaa äitiään elämään teidän tavallanne, teidän ajatuksenne mukaan, teidän rakkaudestanne. Hän on siellä niinkuin te itse, hän käyttää jokaisen hetken johdattaakseen takaisin puolison ja äidin, sitoen hyväilevillä käsillään katkenneen siteen. Ja jos vaimonne kerran palaa luoksenne, ystäväni, niin on lapsi tuova hänet takaisin, kaikkivaltias lapsi, kodin terveys ja rauha.

Markus kuunteli syvästi liikutettuna ja tunsi toivon taas heräävän.

— Oi jospa olisitte oikeassa! Mutta Geneviève raukkani on vielä hyvin sairas.

— Antakaa pienen parantajanne toimia, hänen jokapäiväinen suudelmansa tuo äidille elämän takaisin… Genevièven suuri tuska tulee siitä, että elämä taistelee hänessä, parantaa hänet vähän joka päivä tuosta kuoleman taudista, johon hän oli vähällä sortua. Heti kun terve luonto voittaa salaperäisen, hirveän järjettömyyden, palaa hän luoksenne lastenne kanssa… Olkaa siis rohkea, ystäväni! Kun olette antaneet Simon raukan takaisin omaisilleen, olisi hyvin kovaa ellei totuuden ja oikeuden voitto tuottaisi onnea teidänkin kotiinne.

He puristivat veljellisesti toistensa käsiä ja Markus palasi Mailleboisiin hiukan rohkeampana ja heti seuraavana päivänä joutui hän keskelle taistelua.

Etenkin Mailleboisissa raivosi klerikaalisten intohimojen myrsky kirkon ponnistaessa viimeisiä voimiaan pelastaakseen ja kohottaakseen kunniaan hengellisen opetuksen. Veli Gorgiaan paolla oli ollut turmiollinen vaikutus ja Simonin jutun suuret päivät alkoivat uudelleen. Ei ollut ainoatakaan taloa missä ei olisi kiistelty hirveän veljen mahdollisesta syyllisyydestä, jonka veljen haamu muuttui suunnattoman suureksi.

Veli Gorgias oli kadotessaan tavallisella hävyttömyydellään kirjoittanut "Petit Beaumontaisille" kirjeen, jossa hän selitti, että koska hänen esimiehensä raukkamaisesti olivat jättäneet hänet vihollistensa valtaan, piti hän viisaimpana matkustaa turvalliseen paikkaan, voidakseen vapaasti puolustautua oman mielensä mukaan. Mutta kirjeen suuri merkitys oli siinä, että hän siinä antoi uuden selityksen kuuluisan kirjoituskaavan löytymisestä Zéphirinin luota. Hän oli varmaankin aina pitänyt järjettömänä tuota monimutkaista juttua väärennyksestä, jonka hänen esimiehensä olivat keksineet, sillä he eivät tahtoneet tunnustaa edes sitä, että kaava saattoi olla kotoisin veljien koulusta. Hänen mielestään oli typerää kieltää tätä samoinkuin nimimerkin oikeaperäisyyttä. Kaikki maailman asiantuntijat voivat sanoa nimimerkin olevan Simonin käsialaa, rehelliset ihmiset huomaisivat siinä kaikesta huolimatta hänen, Gorgiaan käsialan. Mutta kun hänen esimiehensä välttämättömästi tahtoivat, uhaten jättää hänet oman onnensa nojaan ellei hän hyväksyisi heidän selitystään, oli hän taipunut ja luopunut omastaan. Mutta nyt hän taas pysyi omassa selityksessään, pitäen toista naurettavana ja mahdottomana, kun isä Philibinin luota oli löydetty leimalla varustettu kulma. Nyt oli todella liian typerää väittää, niinkuin kirkolliset tahtoivat, että Simon oli hankkinut itselleen sinetin tai teettänyt itselleen sellaisen kukistaakseen kilpailevan veljienkoulun. Tuntiessaan että esimiehet hylkäsivät hänet, pitäen häntä liian paljastettuna, vapautui hän heistä ja koetti pitää heitä vallassaan tunnustamalla osan totuudesta. Hänen uusi selityksensä, joka nykyään hämmästytti "Petit Beaumontaisin" herkkäuskoisia lukijoita, sisälsi siis, että kirjoituskaava tosin oli kotoisin veljien koulusta ja että siinä oli hänen nimimerkkinsä, mutta Zéphirin varmaankin oli tuonut sen kotiinsa samoin kuin Victor Milhomme oli tehnyt, kiellosta huolimatta, ja että Simon oli löytänyt sen murhayönä pöydältä uhrin huoneessa.

Pari viikkoa myöhemmin julkaisi lehti uuden kirjeen veli Gorgiaalta. Hänen kerrottiin paenneen Italiaan. Mutta hän ei ilmoittanut kellekään oikeaa osoitettaan ja lupasi tulla todistamaan uudessa oikeusjutussa, jos nimenomaan sitouduttiin antamaan hänen olla vapaudessa. Hän kutsui yhä Simonia saastaiseksi juutalaiseksi, sanoi voivansa tuoda esille selvän todistuksen hänen syyllisyydestään, jonka hän antaisi ainoastaan assisioikeuden edessä. Tämä ei estänyt häntä puhumasta esimiehistään etenkin isä Crabotista uhkaavin ja häväisevin sanoin, ennen tunnustetun, mutta nyt kielletyn ja hyljätyn kanssarikollisen katkeralla suuttumuksella. Eikö heidän juttunsa väärästä sinetistä ollut järjetön? Mikä kurja valhe, kun niin helposti voi tunnustaa totuuden! He olivat typeriä ja raukkamaisia, sillä eivätkö he olleet osoittaneet suurinta raukkamaisuutta hyljätessään hänet, Jumalan uskollisen palvelijan, uhrattuaan ensin sankarillisen isä Philibinin ja onnettoman isä Fulgentiuksen. Säälivän halveksivasti hän puhui viimemainitusta, puolihöperöstä, turhamaisesta miesraukasta, joka raivattiin pois tieltä lähettämällä hänet muka sairauden tähden johonkin kauvas, sitten kun hänen ensin oli annettu mielin määrin paljastaa itsensä. Isä Philibiniä taas ylisti hän taivaaseen saakka, kutsui häntä ystäväkseen ja uskonsankariksi, joka ehdottomasti totteli esimiehiään, jota nämä käyttivät pahimpiin tarkoituksiin ja joka muserrettiin sitten kun heille oli edullisinta että hän pysyi ääneti. Hän kuvaili häntä kärsivänä sankarina, uskon marttyyrinä Apenniinien luostarissa, niin kuin kiivaat antisimonistit olivat esittäneet häntä pienissä kuvissa sädekehällä ja marttyyrikruunulla varustettuna. Ja siitä lähti hän kirkastamaan itseään tavattomalla voimalla ja julkealla hävyttömyydellä. Hän oli siinä todella mainio, siinä ilmeni sellainen sekoitus vilpittömyyttä ja valhetta, pontevuutta ja viekkautta että kunnoton lurjus hänessä aivan varmaan olisi voinut muuttua suureksi mieheksi jos kohtalo olisi tahtonut. Hän oli, niinkuin hänen esimiehensä vielä suvaitsivat tunnustaa, mallimunkki, hänen uskonsa oli ihailtava, täydellinen, hän antoi kirkolle taivaan ja maan kuninkuuden ja piti itseään sotilaana, joka sai tehdä mitä tahansa puolustaessaan sitä. Ensiksikin oli Jumala, sitten olivat hänen esimiehensä ja hän; ja kun hän oli tehnyt tiliä töistään esimiehilleen ja Jumalalle, täytyi muun maailman tyytyä siihen. Esimiehetkään eivät merkinneet mitään, jos hän piti heitä arvottomina. Silloin oli hän yksin Jumalan edessä, ei ollut enään muuta kuin hän ja Jumala. Niinä päivinä, joina hän oli tunnustanut syntinsä ja saanut ne Jumalalta anteeksi olikin hän puhdas, hänen ei tarvinnut kellekään tehdä tiliä töistään, oli inhimillisten lakien yläpuolella. Eikö se ollut oikea katoolinen totuus että kirkonpalvelijat riippuvat ainoastaan taivaallisesta vallasta? ja eikö kaikki isä Crabotin maallinen raukkamaisuus ilmennyt siinä, että hän pelkäsi inhimillistä oikeutta ja joukkojen typerää mielipidettä?

Toisessa kirjeessään veli Gorgias lisäksi tunnusti täydellä hävyttömyydellään, että hänkin voi tehdä syntiä. Hän löi ankarasti rintaansa, hän huusi olevansa ainoastaan saastainen sika ja hän heittäytyi nöyrästi tomuun Jumalansa jalkojen juuressa. Maksettuaan syntivelkansa alkoi hän taas yhtä tyynesti ja hartaasti palvella kirkkoa, kunnes lihan heikkous syöksi hänet uuteen saastaisuuteen ja teki uuden synninpäästön välttämättömäksi. Mutta vilpittömänä katolilaisena hän uskalsi tunnustaa ja jaksoi kärsiä rangaistuksensa, jotavastoin korkeat papiston jäsenet, veljeskuntien esimiehet, joita hän niin katkerasti soimasi, olivat valehtelijoita ja raukkoja, vapisivat syntiensä tähden, salasivat ne halpoina tekopyhinä ja heittivät ne toisten syyksi, peläten seurauksia ja ihmisten arvosteluja. Ensin ei hän näissä kiivaissa syytöksissä ollut näyttänyt muuta kuin vihansa siitä että hänet niin kurjasti oli hyljätty, oltuaan vain kuuliainen ase ja oli yhdistänyt omaansa isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen kohtalot, kutsuen heitä ja itseään hirveimmän kiittämättömyyden uhreiksi. Mutta viime aikoina oli näihin syytöksiin sekaantunut salaperäisiä uhkauksia. Jos hän hyvänä kristittynä oli maksanut velkansa, oli vielä toisia, joiden täytyi ansaita syntinsä anteeksi julkisella rangaistuksella. Miksi he eivät maksaneet? He saisivat kyllä kerran maksaa jos he suututtaisivat pitkämielisen Jumalan, niin että hän nostaisi esiin kostajan, joka huutaisi julki heidän tunnustamattomat ja rankaisemattomat rikoksensa. Hän viittaili silminnähtävästi isä Crabotiin, hän tahtoi puhua salaperäisestä jutusta, josta ennen oli liikkunut useita epäselviä huhuja: kreivitär Quèdevillen äärettömän omaisuuden anastamisesta, tuosta mahtavasta Valmarien alueesta, minne myöhemmin oli perustettu jesuiittakolleegio. Muistettiin muutamia yksityisseikkoja: vaaleaverinen, vielä kuudenkymmenen ikäisenä komea kreivitär, joka kauvan aikaa oli ollut kuuluisa kevytmielisestä elämästään ja sitten yhtäkkiä muuttunut ankaran uskonnolliseksi: hänen luokseen oli isä Philibin tullut aivan nuorena kasvattajaksi hänen pojanpojalleen, yhdeksän vuotiaalle Gastonille, viimeiselle Quèdevillelle, jonka vanhemmat olivat saaneet tapaturmaisen kuoleman: sitten oli isä Crabot, jonka surullisesti päättynyt rakkaus juuri äskettäin oli tehnyt uskonnolliseksi, saapunut linnaan ja hänestä oli vähitellen tullut kauniin kreivittären rippi-isä, ystävä ja muutamien luulon mukaan rakastaja; vihdoin seurasi pienen Gastonin tapaturmainen kuolema, hän oli hukkunut ollessaan kävelemässä kasvattajansa kanssa ja tämän kuoleman jälkeen oli kreivitär voinut testamentata alueen ja omaisuuden isä Crabotille mitättömän klerikaalisen pankkiirin kautta, joka oli määrätty ainoaksi perijäksi ja jonka toimeksi oli annettu linnan ja puiston muuttaminen ylemmäksi kirkolliseksi kasvatuslaitokseksi. Muistettiin myöskin että pienen Gastonin leikkitoverina oli ollut entisen salametsästäjän, sittemmin metsänvahdin poika Georges Plumet, jota Valmarien jesuiitat myöhemmin olivat suosineet ja auttaneet ja joka ei ollut kukaan muu kuin itse veli Gorgias. Viimemainitun ankarat sanat ja uhkaava käytös herättivätkin ihmisten mielissä kaikki nämä muistot menneisyydestä, antamalla uutta vahvistusta vanhalle epäluulolle että halvalla metsänvartian pojalla ja mahtavilla kirkonmiehillä, maanvaltiailla, saattoi olla yhteinen rikos salattavanaan. Eikö tämä olisi selittänyt sitä että he niin kauvan aikaa olivat suosineet häntä ja vihdoin puoltaneet ja suojelleet häntä tässä pelättävässä vaarassa? He tahtoivat tietysti ensi siassa pelastaa kirkon; mutta he olivat sitten tehneet kaikki puhdistaakseen hirveän munkin; ja syynä siihen että he vihdoin olivat uhranneet hänet oli, että heistä näytti mahdottomalta puolustaa häntä kauvempaa. Ehkä tahtoi veli Gorgias vain peloittaa heitä saadakseen heiltä kaiken hyödyn mikä vielä oli mahdollista. Ja he pelkäsivät häntä, se oli varma, sillä kuka hyvänsä saattoi nähdä että he olivat kauhuissaan tuon hirveän lörpöttelijän kirjeistä ja kirjoituksista, lörpöttelijän joka aina oli valmis lyömään rintaansa ja huutamaan julki omansa ja muiden synnit. Ja vaikka he näennäisesti jättivät hänet oman onnensa nojaan, saattoi arvata että he yhä mahtavasti suojelivat häntä, samoin olisi muutamia viikkoja kestävästä vaitiolosta aivan varmaan voinut päättää että hänelle lähetettiin hyviä sanoja ja rahaa.

Mutta minkä sekasorron veli Gorgiaan tunnustukset ja uhkaukset salvatkaan aikaan kirkollisessa puolueessa! Se oli temppelin häväistys, tabernaakelin salaisuudet oli annettu alttiiksi uskottomien epäterveelliselle uteliaisuudelle. Monet pysyivät kuitenkin uskollisina hänelle, innostuivat hänen katolisesta suvaitsemattomuudestaan, joka luotti yksin Jumalaan, tahtomatta tunnustaa ainoatakaan inhimillisen yhteiskunnan oikeuksista. Miksi ei sitä paitsi olisi hyväksytty hänen selitystään, jonka mukaan hän todella oli leimannut kirjoituskaavan, Zéphirin vienyt sen koulusta ja Simon käyttänyt sitä pirullisessa tarkoituksessa? Se ei ollut niin järjetön kuin ensimmäinen, se selitti isä Philibininkin käytöksen, kun hän hätääntyneenä repi leimalla varustetun kulman sokeasta rakkaudesta pyhään kirkkoon. Suurin osa tosin, isä Crabotin uskotut, ja melkein kaikki papit ja munkit pysyivät itsepäisesti kiinni ensimmäisessä selityksessä, jota vielä oli korjattu siten, että Simonin sanottiin merkinneen kaavan väärällä nimimerkillä ja leimanneen sen väärällä sinetillä. Se oli mieletöntä ja "Petit Beaumontaisin" lukijat kiihtyivät siitä yhä enemmän, ikäänkuin ihastuksissaan uudesta keksinnöstä, joka teki jutun vielä epätodenmukaisemmaksi. Joka aamu vakuutti lehti horjumattomalla varmuudella, että oli löydetty selviä todistuksia sinetin valmistamisesta ja että kukaan ei enään voinut epäilläkään Simonin uudestaan tuomitsemista. Tunnussana oli annettu, kaikki oikein ajattelevat ihmiset olivat uskovinaan että veljienkoulu varmasti pääsisi voitolle, sitten kun onnettoman veli Gorgiaan jumalattomat vastustajat olisivat kukistetut. Koulu olikin suuresti menestyksen tarpeessa, sillä se oli taas kadottanut kaksi oppilasta salaisen epäluottamuksen tähden, joka puolinaisten tunnustusten ja harmillisten löytöjen vuoksi oli kohdannut sitä. Simonin lopullinen kukistus yksin voi kohottaa sen entiseen loistoonsa, hävittämällä toisen kerran maallikkokoulun. Ja oli päivän selvää että veli Fulgentiuksen seuraajan tehtävänä oli pysyä varjossa, kärsivällisesti odottaa siihen saakka, jota vastoin kapusiinien johtaja, isä Theodosius häviössäkin taitavasti käytti hyväkseen asemaa, kehoittaen uskovaisia säännöllisesti uhraamaan Pyhälle Antonius Padualaiselle kaksi markkaa kuukaudessa, jotta hän tukisi veljienkoulua Mailleboisissa.

Huomattavin tapaus oli että Saint-Martinin kirkkoherra, apotti Quandieu eräänä päivänä jälleen osoitti suruaan ja suuttumustaan saarnatuolissaan. Kauan aikaa oli häntä pidetty salaisena simonistina ja silloin sanottiin että piispa, hänen ylhäisyytensä Bergerot. oli hänen takanaan, samoinkuin isä Crabot oli kapusiinien ja kristillisten koulujen veljesten takana. Siinä olivat vastakkain papit ja munkit, nuo kaksi joukkoa, jotka lakkaamatta uhkasivat joutua käsikähmään, koska pappi ei voinut sallia munkin sortavan häntä, kääntävän omaksi edukseen jumalan palveluksen ja tulot; ja tällä kertaa niinkuin ainakin oli pappi oikeassa, omistaen oikeamman ja inhimillisemmän käsityksen Kristuksen uskonnosta. Sitten muistettiin että apotti Quandieun, — totellen hänen ylhäisyyttään Bergerotia, joka oli ollut pakoitettu antamaan myöten yleiselle taikauskolle, peläten muuten menettävänsä hiippakuntansa, — oli täytynyt alistua, pyytää julkisesti anteeksi olemalla läsnä jumalattomassa juhlallisuudessa kapusiinien kappelissa. Senjälkeen oli hän vetäytynyt syrjään, antautunut ainoastaan toimensa täyttämiseen kastaen, ripittäen, vihkien ja haudaten seurakuntalaisiaan huolellisena virkamiehenä, joka ei kellekään näyttänyt sydämensä katkeruutta ja epätoivoa. Mutta kun isä Philibin todistettiin syypääksi valheeseen ja väärennykseen, kun veli Fulgentius, tehtyään tyhmyyksiä hävisi ja veli Gorgias melkein tunnusti tekonsa ja pakeni, oli Mailleboisin kirkkoherra jälleen tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta. Vielä olisi hän ehkä pysynyt vaiti kuuliaisuudesta esimiehiään kohtaan, ellei Jonvillen kirkkoherra, hirveä apotti Cognasse, olisi eräässä saarnassaan selvästi viitannut häneen, pappiin, joka oli hyljännyt uskonsa ja joka petti Jumalansa ja isänmaansa. Silloin syttyi uudelleen hänen uskonnollinen intonsa, hän ei voinut kauempaa salata suruaan nähdessään temppelin kauppiaiden hallussa, joiksi hän heitä kutsui, toistamiseen pettävän ja ristiinnaulitsevan Jesuksen, totuuden ja oikeuden Jesuksen. Seuraavana sunnuntaina hän puhui saarnassaan turmiollisista henkilöistä, jotka olivat saattamaisillaan kirkon perikatoon, kun tekivät itsensä syypäiksi rikoksellisuuteen inhoittavimpien pahantekijöiden kanssa. Voi helposti kuvailla mielessään häväistystä ja hurjaa hämmennystä kirkollisessa maailmassa, joka jo oli niin levoton Simonin jutun tähden. Ja pahinta oli, että hänen ylhäisyytensä Bergerotin sanottiin taas olevan apotti Quandieun takana ja varmasti päättäneen että ei tällä kertaa sallisi raivostuneen uskonkiihkon saattaa uskontoa vaaraan.

Näiden irtipäässeiden intohimojen raivotessa alkoi siis vihdoin uusi oikeusjuttu Rozanin assisioikeudessa. Simon oli tuotu Ranskaan, vaikkei hän vielä ollut parantunut vaarallisesta kuumetaudista, joka oli viivyttänyt hänen tuloaan lähes vuoden. Matkalla meren ylikin oli epäilty saataisiinko hänet elävänä perille. Epäjärjestyksen, väkivaltaisuuksien ja häväistysten pelosta oli täytynyt salata hänen maalle nousupaikkansa ja tuoda hänet Rozaniin yöllä, pitkin kiertoteitä, joita ei kukaan tuntenut. Ja tällä hetkellä oli hän oikeuspalatsin lähellä sijaitsevassa vankilassa, joten hänen tarvitsi kulkea ainoastaan kadun yli mennäkseen tuomariensa eteen ja häntä vartioitiin huolellisesti kuin vaarallista ja huomattavaa henkilöä, josta koko kansan kohtalo riippui.

Hänen vaimonsa Rachel sai ensiksi tavata häntä, syvästi liikutettuna jälleennäkemisestä niin monen hirveän vuoden jälkeen. Hän ei ollut ottanut mukaansa lapsiaan Josefia ja Sarahia, jotka olivat jääneet Mailleboisiin Lehmannien luo. Oi, kuinka he syleilivät toisiaan! Ja Rachel läksi pois kyyneleitä vuodattaen, sillä hänen miehensä oli niin laihtunut ja heikontunut ja hänen hiuksensa olivat tulleet valkeiksi. Hän oli tuntunut kummalliselta, ei ollut vielä tiennyt mitään, sillä ylioikeus oli vaan lyhyesti, mainitsematta yksityisseikkoja, ilmoittanut hänelle, että oikeusjuttu pian otettaisiin tarkastettavaksi. Vihdoinkin päätetty tarkastus ei ollut kummastuttanut häntä, hän oli alusta alkaen ollut varma siitä että se kerran tapahtuisi ja oli pysynyt pystyssä, julmista kidutuksista huolimatta, voittaen kuoleman viattomuutensa voimalla. Hän tahtoi elää ja hän eli, nähdäkseen lapsensa ja antaakseen heille tahrattoman nimen. Mutta mikä hirveä tuska häntä olikaan ahdistanut, kun hän lakkaamatta mietiskeli tuomionsa peljättävää salaisuutta, voimatta löytää selitystä siihen! Eikä hän vieläkään tiennyt mitään varmasti, hänen veljensä David ja asianajaja Delbos, jotka olivat rientäneet hänen luokseen, selittivät hänelle vihdoin asian tilan, kertoivat mikä hirveä taistelu vuosimääriä oli hänen asiansa tähden raivonnut noiden kahden leppymättömän vihollisen välillä, auktoriteettiuskoisten, jotka puolustivat menneisyyden mädännyttä rakennusta ja tulevaisuutta kohden kulkevien vapaan ajatuksen miesten. Silloin vasta hän ymmärsi ja hän piti omia kärsimyksiään vain mitättömänä sattumana, jonka ainoa merkitys oli siinä, että ne olivat saaneet aikaan oikeuden heräämisen, mikä hyödytti koko ihmiskuntaa. Muuten hän ei mielellään puhunut kärsimyksistään, hän oli kärsinyt vähemmin toveriensa, varkaiden ja murhamiesten, kuin vartijoittensa, julmien raakalaisten tähden, jotka oli jätetty omaan valtaansa ja pirulliseksi nautinnokseen kiduttivat ja tappoivat rankaisematta. Ellei hänellä olisi ollut hänen rodulleen ja kylmälle johdonmukaiselle luonteelleen ominaista vastustusvoimaa olisi hän jo satoja kertoja antanut tappaa itsensä revolverilla. Hän puhui näistä asioista aivan rauhallisena ja osoitti lapsellista hämmästystä kuullessaan kummallisista selkkauksista tuossa hirveässä näytelmässä, jonka uhri hän oli.

Markus, joka oli tarjoutunut todistajaksi, sai luvan koulusta ja matkusti Rozaniin muutamia päiviä ennen oikeusjutun alkua. Hän tapasi siellä jo Davidin ja Delbosin täydessä ja ankarassa taistelussa. Tavallisesti niin rauhallisen ja rohkean Davidin hermostuminen ja huolestuneet kasvot hämmästyttivät häntä. Delbos näytti myöskin miettiväiseltä, tavallisesta iloisesta rohkeudestaan huolimatta. Asia olikin hänelle sangen tärkeä, siinä oli vaarassa koko hänen uransa asianajajana, hänen kasvava kansansuosionsa sosialistisena ehdokkaana tulevissa vaaleissa. Jos hän voittaisi jutun, kukistaisi hän aivan varmaan Lemarroisin Beaumontissa. Mutta joka hetki ilmaantui kaikenlaisia huolestuttavia enteitä, niin että Markuskin ennen pitkää tuli levottomaksi tässä uudessa ympäristössä, johon hän niin toivorikkaana oli astunut. Muualla, vieläpä Mailleboisissakin pitivät kaikki ihmiset, joilla oli vähänkään tervettä järkeä, Simonin viattomaksi julistamista varmana. Omassa piirissään eivät isä Crabotin käskyläiset salanneet toisiltaan kuinka vaarallisena he pitivät asemaa. Parhaat uutiset tulivat Pariisista, ministerit sanoivat olevansa varmat asian oikeudenmukaisesta ratkaisusta, heidän asiamiestensä kertomukset tuomioistuimesta ja jurystä olivat herättäneet heissä vahvan luottamuksen. Mutta Rozanissa oli mieliala aivan toinen. Valheen ja petoksen henki täytti ilman ja tunkeutui ihmisten sydämmiin. Rozan, entinen maakunnan pääkaupunki, joka oli kadottanut suurimman osan entisestä merkityksestään, oli säilyttänyt kuningasmielisen ja katolisen uskonsa ja menneisyyteen kuuluvan uskonkiihkon, joka muualla jo oli haihtunut. Se olikin kirkollisille erinomainen alue ja he koettivat siellä saavuttaa ratkaisevan voiton, joka oli heille välttämätön, jos tahtoivat säilyttää opetusoikeutensa, tuon voiman, joka teki heidät tulevaisuuden herroiksi. Jos Simon julistettaisiin viattomaksi, silloin olisi maallikkokoulu voittanut, vapaa ajatus saisi valtaansa lapsen, vapauttaisi sen erehdyksestä, sonnustaisi sen totuudella, tekisi siitä tulevaisen, veljellisyyden ja rauhankaupungin kansalaisen. Jos Simon tuomittaisiin uudelleen, silloin olisi veljienkoulu pelastettu, se saisi jatkaa sortoaan, saisi lapsen kautta vielä yhden tai pari vuosisataa levittää taikauskoista tietämättömyyttä ja halpamaista orjuutta vanhan katolisen ja monarkillisen yhteiskuntarakennuksen turvissa. Markus ei ollut koskaan selvemmin tuntenut kuinka tärkeätä Roomalle oli voittaa tässä taistelussa, hän ei ollut koskaan näin selvästi huomannut että se oli pienienkin yksityisseikkojen toimeenpanijana loppumattomassa ja hirveässä jutussa, tuo paavillinen Rooma, joka itsepäisesti riippui kiinni unelmassaan maailman vallasta ja jonka hän joka askeleella huomasi Rozanissa kuiskaavana, toimivana, valloittavana.

Delbos ja David kehoittivat häntä suureen varovaisuuteen. Poliisit vartioivat heitä itseään, peläten jotain salavehkeitä; ja seuraavana päivänä huomasi Markuskin ympärillään salaperäisiä haamuja, Eikö hän ollut Simonin seuraaja, maallikko-opettaja, kirkon ilmeinen vihollinen, joka sen oli raivattava pois tieltään jos se tahtoi voittaa? Tuo äänetön viha, jonka hän tunsi ympäröivän itseään, nuo uhkaukset salakavalasta hyökkäyksestä selittivät hänelle mistä tulivat hänen vastustajansa, sokean raivon täyttämät miehet, jotka halki vuosisatojen ovat polttaneet ja murhanneet, mielettömyydessään tahtoen pysäyttää ihmiskunnan edistyksen. Silloin käsitti hän kauhun, joka painoi kaupunkia, talojen synkän muodon, joiden akkunanluukut olivat suljetut kuin ruton raivotessa; Rozan oli ainakin hiljainen, mutta nyt se näytti vielä tyhjemmältä. Auringonpaahteissa kaduilla kulkivat ihmiset kiirein askelin, katseet levottomina, kauppiaat tarkastelivat akkunoistaan katua ikäänkuin peläten verilöylyä. Etenkin juryn valitseminen oli kauhistuttanut vapisevia asukkaita. Valamiesten nimiä mainittiin surumielisesti päätä puistaen ja suurena onnettomuutena pidettiin jos joku heistä kuului perheeseen. Melkein kaikki koroillaaneläjät, tehtailijat, kauppiaat tässä klerikaalisessa kaupungissa harjoittivat uskonnollisia menoja, julkisesti tunnustettua uskonnon puutetta pidettiin häpeällisenä tahrana ja oli suureksi haitaksi menestykselle. Voi helposti kuvailla mielessään kuinka kiihkeästi äidit ja puolisot koettivat vaikuttaa valamiehiin lukemattomien kirkkoherrojen, apottien ja munkkien johtamina, jotka täyttivät kaupungin kuusi seurakuntaa ja kolmekymmentä luostaria aina soivine kelloineen. Beaumontissa oli kirkon vielä täytynyt noudattaa jonkunlaista varovaisuutta salaisessa työssään, sillä siellä oli entinen voltairelainen porvaristo ja vallankumouksellisia esikaupunkeja. Mutta mitä olisi häikäilty Rozanissa, vanhassa unisessa kaupungissa, joka ammoisista ajoista oli ollut uskonnollinen? Työmiesten vaimot kävivät messussa, porvarinaiset kuuluivat kaikki hengellisiin seuroihin ja nyt syntyi siis oikea pyhä ristiretki eikä kukaan kieltäytynyt taistelusta saatanaa vastaan. Viikkoa ennen oikeusjutun alkua muuttui koko kaupunki sotakentäksi, jokaisessa talossa ryhdyttiin taisteluun hyvän asian puolesta, onnettomat valamiehet sulkeutuivat huoneisiinsa uskaltamatta lähteä ulos, sillä kaduillakin tuntemattomat pysäyttivät heitä, kauhistuttivat heitä katseillaan ja huusivat ohi kulkiessaan ankaria sanoja, uhaten kostaa heille, elleivät he täyttäisi hyvän katolilaisen velvollisuutta tuomitsemalla juutalaisen uudestaan.

Markus tuli vielä levottomammaksi saadessaan tietoja neuvos Guybaraudista, jonka tuli johtaa juttua assisioikeudessa, ja valtionprokuraattori Pacartista, jonka tuli esiintyä syyttäjänä. Edellinen oli entinen Valmarien jesuiïttain oppilas ja sai heitä kiittää nopeasta ylenemisestään. Hän oli nainut sangen rikkaan kyttyräselkäisen, jonka myöskin jesuiitat olivat hankkineet hänelle. Jälkimmäinen, entinen kansan yllyttäjä, joka oli sekaantunut johonkin häpeälliseen pelijuttuun, oli sittemmin muuttunut kiivaimmaksi juutalaisvihaajaksi ja yhdistynyt kirkkoon, toivoen sen avulla saavansa jonkun viran Pariisissa. Markus epäili etenkin viimemainittua, nähdessään antisimonistien olevan pelkäävinään hänen käytöstään oikeusjutussa, ikäänkuin he olisivat olleet levottomia hänen vallankumouksellisen menneisyytensä tähden. Samalla kun he eivät voineet kyllin ylistää Guybaraudin ylevää velvollisuudentuntoa ja jaloa luonnetta, puhuivat he Pacartista hiukan epäilevästi, pitäen hänen juutalaisvihaansa riittämättömänä. Näin tahtoivat he epäilemättä valmistaa hänelle sankarillisen osan rehellisenä miehenä, joka totuuden läpitunkemana pyytäisi Simonin tuomitsemista. He kulkivat siis kaikkialla Rozanissa levottoman näköisinä ja kertoivat kaikille ettei Pacart ollut heidän puolellaan. Tästä heräsi Markuksen epäluulo, sillä hän tiesi varmoista lähteistä että kysymyksessä oleva henkilö oli lahjottavissa ja että hän oli valmis pahimpiin tekoihin kun vaan pääsisi johonkin korkeaan virkaan missä voisi puhdistaa kunniansa. Rozanissa näytti koko kiihkeä ja ratkaiseva taistelu toista oikeusjuttua varten tapahtuvan maan alla. Siellä ei olisi, niin kuin Beaumontissa ensimmäisen jutun aikana tavannut kauniin rouva Lemarroisin salonkia, jossa rakastettava edusmies Marcilly, varovainen prefekti Hennebise, kunnianhimoinen kenraali Jarousse, yliopiston opettajat, virkamiehet ja oikeuston jäsenet tapasivat toisensa ja kevyesti ajoivat asiaa naisten hymyilyjen lomassa. Samoin ei enään ollut kysymystä vapaamielisestä kirkonmiehestä, sellaisesta kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka piti aisoissa hengellistä puoluetta, peläten kirkon hukkuvan nousevaan halpamaisten taikauskojen tulvaan. Taistelu raivosi tällä kertaa hirveässä pimeydessä, jossa suuret yhteiskunnalliset rikokset lymyilevät; ja se jatkui murhaavana kuolleen kaupungin synkässä rauhassa eikä pinnalla näkynyt muuta kuin epäselvä kuohuminen, tuo kauhu, joka liikkui ilmassa ikäänkuin kaupunki olisi ollut ruton saastuttama. Markuksen ahdistus syntyi juuri siitä, ettei hän nähnyt simonistien ja antisimonistien meluavia yhteentörmäyksiä, vaan huomasi ainoastaan salakavaloita valmistuksia pimeään tekoon, jonka täyttäjiksi Guybaraud ja Pacart tuntuivat hänestä vartavasten valituilta.

David ja Delbos tapasivat toisensa joka ilta Markuksen luona tämän vuokraamassa suuressa huoneessa yksinäisen kadun varrella, ja kaikkiin luokkiin kuuluvia innokkaita ystäviä ympäröi heitä. Se oli pieni pyhä joukko, jokainen jakoi siellä uutisiaan, aatteitaan ja rohkeuttaan. Ei tahdottu antautua epätoivon valtaan ja erotessa oltiin taas iloisia ja rohkaistuja, valmiita uusiin taisteluihin. Markus ja kaikki muutkin tiesivät että viholliset pitivät salaisia kokouksiaan erään läheisen kadun varrella presidentti Gragnonin langon luona. Gragnon, jonka syyttäjä oli kutsunut todistajaksi, asui siellä ja otti siellä vastaan kaupungin taistelevat antisimonistit. Heti kun pimeä tuli, nähtiin pappien ja munkkien pitkässä jonossa varovaisesti pujahtavan sinne. Isä Crabotin sanottiin käyneen siellä kahtena yönä ja sitten taas palanneen Valmariehen, jossa hän harjoitti katumustöitä, osoittaen suurinta nöyryyttä. Epäiltäviä henkilöitä kuljeskeli tuossa autiossa kaupunginosassa, kadut eivät olleet varmat. Kun David ja Delbos yöllä läksivät Markuksen luota, saattoivatkin ystävät heitä joukossa heidän asunnoilleen saakka. Eräänä iltana kuului pyssyn laukaus, eivätkä poliisit voineet saada ketään kiinni. Mutta klerikaaliset käyttivät vieläkin useammin aseenaan myrkyllistä panettelua, henkistä murhaa. Tällä kertaa joutui Delbos sen uhriksi samana päivänä, jolloin oikeusjutun tuli alkaa. "Petit Beaumontais" lehti, joka saapui kysymyksessä olevana aamuna, sisälsi inhoittavan ilmiannon, häpeällisesti väärennetyn jutun asianajajan isästä erään tapahtuman johdosta, josta jo oli kulunut puoli vuosisataa. Delbosin isää, joka oli ollut kultaseppä ja asunut lähellä Beaumontin piispan asuntoa, syytettiin siinä korjattavaksi annettujen pyhien astioiden varastamisesta. Asian oikea laita oli, että kultasepältä itseltään oli eräs vaimo varastanut astiat ja kun hän ei tahtonut antaa ilmi vaimoa oli hänen täytynyt korvata kadonneet tavarat; asiaa ei ollut tarkemmin tutkittu ja se oli jäänyt hämäräksi. Kun luki tuon inhoittavan lehden saattoi ymmärtää kuinka syvälle jotkut ihmiset voivat vaipua vihassa ja halpamaisuudessa. Isälle sattunut ikävä onnettomuus, joka aikoja sitten oli unohtunut, haudattu, heitettiin pojalle vasten silmiä kaunistettuna valheellisilla yksityisseikoilla ja inhoittavilla mielikuvituksilla ja kaikki tämä saastaisuutta ja häväistyksiä uhkuvalla kielellä. Haudan häväisijä oli varmaankin saanut julaistut asiakirjat itse isä Crabotilta, jolle epäilemättä joku papillinen arkistonhoitaja oli ne antanut. Tällä odottamattomalla iskulla toivoivat he kohtaavansa Delbosin sydämmen, murhaavansa hänet henkisesti, saattavansa hänet asianajajana epäluottamukseen ja musertavansa hänet siihen määrin ett'ei hänellä Simonia puolustaessaan olisi tarpeellista voimaa puhuakseen eikä saadakseen äänensä kuuluvaksi.

Oikeusjuttu alkoi eräänä maanantaina, kuumana heinäkuun päivänä. Syytetyn puolesta oli paitsi Gragnonia, jota tahdottiin kuulustella yhdessä Jacquinin, entisen juryn puheenjohtajan kanssa, kutsuttu useita todistajia. Luettelossa oli Mignot, neiti Rouzaire, tutkintotuomari Daix, Mauraisin, Salvan, Sébastien ja Victor Milhomme, Polydor Souquet sekä Bongardien, Doloirien ja Savinien lapset. Isä Crabot, isä Philibin, veli Fulgentius ja veli Gorgias olivat myös kutsutut, mutta tiedettiin että kolme viimeksimainittua eivät saapuisi. Valtion prokuraattori Pacart oli puolestaan tyytynyt kutsumaan ainoastaan ne todistajat, jotka syyttäjä ensimmäisessäkin oikeusjutussa oli kutsunut. Rozanin kadut alkoivat vihdoinkin vilkastua tästä todistajien, sanomalehtimiesten ja uteliaiden tulvasta, johon joka junassa saapui lisiä. Oikeuspalatsin ympärillä tunkeili joukkoa jo kuudesta aamulla kiihkeästi haluten nähdä Simonia. Mutta suuri määrä sotamiehiä oli käsketty liikkeelle ja ne tyhjensivät kadun. Simon kulki kahden tiheän sotilasrivin välitse, niin että ei kukaan voinut eroittaa hänen piirteitään. Kello oli kahdeksan. Tämä varhainen hetki oli valittu koska tahdottiin välttää suurta kuumuutta, raskaita ja tukahuttavia istuntoja.

Täällä ei ollut enään Beaumontin assisioikeuden aivan uutta istuntosalia, jonka kullatut koristeet kiilsivät korkeiden akkunoiden räikeässä valossa. Rozanin assisioikeus oli sijoitettu vanhaan feodaalilinnaan ja istuntosali oli pieni, pitkä ja matala huone, jonka seiniä pitkin kulki tammipaneeli ja johon syvistä akkunoista tuli vain niukasti valoa. Se muistutti tuollaista mustaa kappelia, jossa inkvisitsionioikeus julisti päätöksensä. Ainoastaan muutamia naisia oli päässyt sisään ja kaikilla oli sitäpaitsi tummat puvut. Todistajat olivat anastaneet suurimman osan penkeistä, seisovalle yleisölle varattua pientä tilaa oli täytynyt vieläkin supistaa. Kuulijakunta, joka seitsemästä oli odottanut tässä synkässä ja painostavassa huoneessa, oli verrattain hiljaa, kaikkia värisytti salainen levottomuus, silmät paloivat ja liikkeet olivat hillityt. Näytti siltä kuin intohimot olisivat hautautuneet, kaiken tuli tapahtua salassa, kaukana päivän valosta, herättämällä niin vähän melua kuin mahdollista.

Heti kun Markus oli istunut penkilleen Davidin viereen, joka oli tullut sisään todistajien kanssa, valtasi hänet ahdistus, hän pelkäsi tukehtuvansa, ikäänkuin seinät olisivat uhanneet kukistua hänen päällensä. Hän oli nähnyt että kaikkien katseet suuntautuivat heihin. David etenkin herätti suurta uteliaisuutta. Sitten saapui Delbos kalpeana ja päättäväisenä ja melkein kaikki tarkastivat häntä vihaisin silmäyksin, tahtoen tietää kuinka kovasti halpamainen kirjoitus oli koskenut häneen. Mutta Delbos, joka oli ikäänkuin pukeutunut ylenkatseen ja rohkeuden haarniskaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan hymyilevänä ja voimakkaana. Nyt alkoi Markus tarkastaa juryä, hän tutki jokaisen valamiehen kasvoja, koettaen niistä lukea millaisille miehille suuri työ oli uskottu. He olivat kaikki mitättömän näköisiä pikku kauppiaita, pikku porvareita, yksi oli apteekkari, yksi eläinlääkäri ja kaksi virastaan eronnutta kapteenia. Ja kaikkien kasvoilla ilmeni sama synkkä levottomuus ja halu tarkoin salata sisäistä taisteluaan. Heidän ulkomuodostaan saattoi huomata kuinka heitä oli kiusattu sen jälkeen kuin heidän nimensä olivat tulleet tunnetuiksi. Useilla oli kalpeat, parrattomat kasvot, ne olivat tekopyhiä pappien käskyläisiä, tottuneita kirkon ulkokullattuun varovaisuuteen, jota vastoin toiset olivat lihavia ja punakoita, ja näyttivät ottaneen kaksinkertaiset aamuryypyt rohkaistakseen mieliään. Heidän takanaan aavisti koko vanhan, klerikaalisen ja sotilaallisen kaupungin luostareineen ja kasarmeineen ja levottomuus valtasi mielen kun ajatteli, minkä oikeudentyön olivat saaneet tehtäväkseen nuo miehet, joiden ymmärryksen ja omantunnon ympäristö oli turmellut, myrkyttänyt.

Mutta silloin kulki kohaus halki koko salin ja Markus sai tuntea elämänsä tärisyttävimmän mielenliikutuksen. Hän ei ollut vielä nähnyt Simonia ja nyt huomasi hän äkkiä hänet Delbosin takana syytetyn penkin vieressä. Ja se oli hirveä näky, tuo pieni, laiha ja kumarainen mies, kuihtuneine kasvoineen ja paljaine päineen, jota tuskin muutamat valkeat hiussuortuvat peittivät. Mitä! tuoko murtunut, viheliäinen vanhus oli hänen entinen toverinsa, jonka hän oli tuntenut niin hienona ja vilkkaana! Hänellä ei tosin koskaan ollut suuria ulkonaisia etuja, hänen äänensä oli heikko, liikkeensä kuivat, mutta hänessä oli palava nuoruuden ja uskon ahjo. Ja tuollaisena kurjana, masentuneena miesraukkana rangaistussiirtola antoi hänet takaisin, ihmisrauniona, jonka suurista säteilevistä silmistä loisti kaikki tahdonlujuus ja voittamaton rohkeus mitä hänellä vielä oli jälellä! Näistä silmistä yksin voi hänet tuntea ja niistä löysi myöskin selityksen hänen pitkään vastustusvoimaansa ja lopulliseen voittoonsa, joka tuli siitä että hän aina oli elänyt puhtaan aatteen ihannemaailmassa. Kaikkien katseet olivat suunnattuina häneen eikä hän näyttänyt edes huomaavan sitä, hänellä oli tavaton kyky unhottaa ympäristönsä ja hän katseli ihmisjoukkoa hajamielisin silmäyksin. Sitten ilmaantui hänen huulilleen ääretöntä hellyyttä osoittava hymy; hän oli huomannut veljensä Davidin ja Markus tunsi että tämän koko ruumis vapisi.

Kello oli neljännestä yli kahdeksan kun vahtimestari antoi merkin ja oikeuston jäsenet astuivat sisään. Salissa olijat nousivat seisomaan ja istuutuivat sitten uudelleen. Markus, joka muisti raivokkaan, meluavan ja räyhäävän kuulijakunnan Beaumontissa, ihmetteli nyt vallitsevaa raskasta levollisuutta, jonka alla hän aavisti samat kiihkeät intohimot ja äänettömän murhanhalun väijyvän ikäänkuin pimeän luolan pohjalla. Uhrin näkeminen oli saanut aikaan vain tukahutetun murinan; ja oikeuston jäsenien asettuessa paikoilleen vaipui yleisö jälleen synkkään odotukseen. Verrattuna raakaan ja leikilliseen presidentti Gragnoniin herätti samoin huomiota presidentti Guybaraud, joka oli erittäin kohtelias, jonka liikkeet olivat juhlalliset ja puhe mairitteleva. Hän oli pieni, hymyilevä ja lempeä mies, josta levisi vieno kirkon tuoksu, mutta hänen harmaat silmänsä olivat terävät ja kylmät kuin teräs. Vastakohta oli yhtä silmiinpistävä entisen valtionprokuraattorin, loistavan Raoul de La Bissonnièren ja Pacartin, nykyisen valtionprokuraattorin välillä, joka oli pitkä, laiha ja kuiva, keltakasvoinen ja jota alituisesti näytti polttavan halu pyyhkiä pois epäilyttävä menneisyytensä, ansaitsemalla itselleen korkean aseman. Presidentin oikealla ja vasemmalla puolella istuivat molemmat assessorit huolettoman näköisinä niin kuin ainakin miehet, joilla ei ole mitään tekemistä eikä mitään vastuunalaisuutta. Valtionprokuraattori oli heti levittänyt eteensä äärettömän asiakirjavihon ja hän käänteli sen lehtiä kovalla ja säntillisellä kädellä. Ensimmäisten muodollisuuksien jälkeen kutsui kirjuri ulos todistajat, jotka kaikki yksitellen poistuivat; Markuksen täytyi mennä muiden mukana. Sitten alkoi presidentti Guybaraud kiirehtimättä kuulustella Simonia. Hän teki kysymyksensä värittömällä äänellä, joka oli kuin kylmä, murhaavalla taidolla ja tarkkuudella käytetty puukon terä. Loppumaton kuulustelu viivähti entisen jutun pienimmissäkin yksityisseikoissa, kohdistui itsepäisesti ylioikeuden kumoamaan syytökseen ja herätti siten suurta kummastusta. Oli odotettu vain ylioikeuden asettamien kysymysten tutkimista ja nyt saatiinkin heti huomata että Rozanin assisioikeus ei aikonut vähääkään välittää edellisen todistamista tosiasioista ja että presidentti aikoi käyttää valtaansa ja alkaa Simonin jutun aivan alusta. Pian saattoi myöskin tehdyistä kysymyksistä ymmärtää, ettei mitään oltu jätetty pois ensimmäisestä kanteesta, jossa Simonin sanottiin palanneen Beaumontista junalla, olleen Mailleboisissa jo kahtakymmentä minuuttia vailla yksitoista, menneen katsomaan Zéphiriniä. joka oli menossa levolle, raiskanneen ja kuristaneen hänet äkillisen mielettömyyden valtaamana: tässä vasta ilmaantui uusi selitys, jonka isä Philibinin luota löydetty, veljienkoulun leimalla varustettu kirjoituskaavan kulma oli tehnyt välttämättömäksi: nyt väitettiin lisäksi että Simon oli hankkinut itselleen tuon kaavan, teettänyt väärän sinetin leimatakseen sen ja vihdoin itse kirjoittanut siihen veli Gorgiaan alkukirjaimet. Se oli tuo lapsellinen juttu, jonka järjettömyyden viime mainittu oli käsittänyt ja pitänyt sitä niin mahdottomana, että hän tunnusti kaavan ja nimimerkkinsä olevan väärentämättömät. Mitään ei oltu siis jätetty pois ensimmäisestä kanteesta, siihen oli vielä lisättykin uusi törkeä keksintö ja ainoana perustuksena oli yhä asiantuntijain, herrojen Badochen ja Trabutin kuuluisa todistus, jotka herrat, veli Gorgiaan nimenomaisesta tunnustuksesta huolimatta, itsepäisesti pysyivät kiinni ensimmäisessä mielipiteessään. Ja jotta ei kukaan jäisi epätietoiseksi hänen käytöksensä suhteen, puuttui valtionprokuraattori Pacartkin kuulusteluun, tahtoen saada syytettyä tarkemmin selittämään muutamia väärää sinettiä koskevia kysymyksiä.

Simonin käytöstä tämän pitkän kuulustelun aikana pidettiin surkeana. Monet hänen parhaista ystävistäänkin olivat kuvailleet häntä tuomariksi, joka salama aseenaan, kostajana nousisi haudasta, minne hänet vääryydellä oli kaivettu. Ja kun hän vastasi kohteliaalla, kuumeesta vapisevalla äänellä, ilman voimaa, tuotti hän suuren pettymyksen. Hänen vihollisensa alkoivat taas sanoa että hän itse tunnusti rikoksensa, jonka halpamaisuuden leima näkyi hänen epämiellyttäviltä kasvoiltaan. Ainoastaan kerran hän kiivastui, silloin kun presidentti kysyi häneltä väärästä sinetistä, josta hän ensi kerran kuuli puhuttavan. Siitä ei ollut mitään todistusta, kerrottiin ainoastaan että tuntematon työmies oli puhunut eräälle vaimolle salaa tehneensä Mailleboisin opettajalle kummallista työtä. Huomatessaan Simonin kiivastuvan ei presidentti sen enempää puhunut asiasta, etenkin kun Delbos oli noussut, valmiina väittämään vastaan. Valtionprokuraattori lisäsi ainoastaan että vaikka ei tuntematonta työmiestä ollutkaan löytynyt, hän ei kuitenkaan voinut olla pitämättä seikkaa sangen vakavana. Kun David iltasella kertoi ensimmäisen istunnon tuloksista, valtasi Markuksen suuri sydämmen ahdistus, varmuus siitä että suurinta rikosta valmisteltiin. Häntä ei Simonin rauhallinen ja mitätön käytös hämmästyttänyt, hän tiesi hänen luottavan viattomuutensa voimaan, eikä voivan ulkonaisesti osoittaa mielenliikutuksiaan. Mutta Markus ymmärsi täydellisesti kuinka huonon vaikutuksen se oli tehnyt: ja etenkin presidentin uhkaava kylmyys ja suuri merkitys, minkä hän pani mitättömimpiinkin kysymyksiin herätti hänessä tuskallisen tunteen, hän oli melkein varma uudesta tuomitsemisesta. David, jolle hän luuli täytyvänsä ilmoittaa levottomuutensa, voi tuskin pidättää kahta suurta kyyneltä, sillä hänkin oli toivottomana, hirveän epätoivon valtaamana.

Seuraavat päivät, jotka kokonaan olivat omistetut todistajain kuulustelulle, antoivat heille hiukan rohkeutta ja toivoa, saattamalla heidät täyteen taisteluun. Ensiksi kuulusteltiin entisiä syyttäjän kutsumia todistajia ja taas saatiin nähdä pitkä jono rautatievirkamiehiä ja tullivirkamiehiä, jotka antoivat ristiriitaisia tietoja siitä miten Simon oli palannut Mailleboisiin, puoliyhdentoista junalla vaiko jalkasin. Markus, joka niin pian kuin mahdollista tahtoi päästä saliin, oli pyytänyt Delbosia kutsumaan hänet heti esille. Hän kertoi millä tavoin Zéphirinin pieni ruumis oli löydetty ja sitten meni hän jälleen istumaan Davidin viereen todistajille varatun pienen tilan nurkkaan. Hän sai siis olla läsnä kun asianajaja, joka huolimatta kauheasta ahdistuksestaan oli tyyni ja rohkea, ensi kerran aukaisi suunsa. Hän vaati isä Philibinin, veli Fulgentiuksen ja veli Gorgiaan tuomista oikeuden eteen, koska heidät laillisesti oli kutsuttu. Presidentti selitti lyhyesti asian: Isä Philibin ja veli Gorgias eivät olleet voineet saada haastetta, sillä molemmat olivat Ranskan rajojen ulkopuolella ja heidän olinpaikkansa oli tuntematon; veli Fulgentius taas oli vaarallisesti sairastunut ja hän oli lähettänyt lääkärintodistuksen. Delbos ei tyytynyt tähän viimemainitun suhteen ja sai aikaan että valan tehnyt lääkäri lähetettiin tutkimaan häntä. Ja sitten hän ei tahtonut tyytyä pelkkään kirjeeseen isä Crabotilta. joka vetosi töihinsä ja velvollisuuksiinsa rippi-isänä, selittäen samassa että hän ei mitään tiennyt jutusta: ja Delbos sai vielä aikaan sen että, huolimatta valtionprokuraattorin kiivaasta vastalauseesta, Valmarien rehtori vielä kerran kutsuttiin todistamaan. Mutta tämä ensimmäinen yhteentörmäys kiihoitti vihaa, presidentti ja asianajaja olivat siitä alkaen lakkaamatta riidassa. Ja sinä päivänä istunto loppui suureen mielten kuohuun, jonka apuopettaja Mignotin odottamaton todistus herätti. Neiti Rouzaire oli taas sangen varmasti vakuuttanut kahtakymmentä minuuttia vaille yksitoista kuulleensa Simonin askeleet ja äänen, kun tämä palasi kotiin ja keskusteli Zéphirinin kanssa, todistus joka niin suuresti oli vaikuttanut tuomioon ensimmäisessä jutussa. Mignot, joka hänen jälkeensä kutsuttiin esille, peruutti kokonaan entisen todistuksensa tavattomalla suoruudella: hän ei ollut mitään kuullut, hän oli nyt täydellisesti vakuutettu Simonin viattomuudesta, minkä hän mitä selvimmin todisti. Neiti Rouzaire kutsuttiin takaisin ja syntyi huomiota herättävä kuulustelu, jossa hän vihdoin kadotti jalansijan, sotkeutuen aikaa määrätessään ja voimatta selittää kuinka hän omasta huoneestaan oli saattanut kuulla mitä pikku Zéphirinin luona tapahtui. Markuksen täytyi tulla tukemaan Mignotin todistusta, ja joutui silloin hetkeksi vastakkain alkeiskoulun tarkastajan Mauraisinin kanssa, joka, pyydettynä lausumaan mielipiteensä syytetystä ja todistajista, luuli helpoimmin pääsevänsä asiasta siten että piti innokkaan ylistyspuheen neiti Rouzairen ansioista, eikä lausunut mitään Mignotia, Markusta eikä edes Simonia vastaan, hän kun ei vielä tiennyt kuinka asiat kääntyisivät.

Kaksi seuraavaa istuntoa olivat syytetylle vieläkin edullisemmat. Kysymystä salaisesta kuulustelusta, joka ensimmäisen oikeusjutun aikana oli kiihoittanut ihmisten mieliä, ei nyt edes mainittukaan, sillä presidentti ei uskaltanut puhua siitä. Hän kuulusteli siis julkisesti Simonin entisiä oppilaita, jotka nyt olivat nuoria miehiä ja melkein kaikki naimisissa. Fernand Bongard, Auguste ja Charles Doloir, Achille ja Philippe Savin tulivat perättäin esille ja kertoivat sen vähän minkä muistivat ja mikä oli verrattain suotuisaa syytetylle; ja näin kukistui salaisen kuulustelun hyväksi keksitty inhoittava juttu, että muka lapset olivat kertoneet niin kauheita yksityisseikkoja ettei niillä voinut saastuttaa kuulijakunnassa olevien naisten korvia. Istunnon huomiota herättävät todistukset olivat Sébastien ja Victor Milhommen. Kahdenkymmenenkahden vuotias Sébastien selitti liikutetulla äänellä kuinka hän lapsena oli valehdellut, kuinka hänen äitinsä oli hätäillyt ja kuinka he vihdoin olivat sovittaneet väärän todistuksen kauvan aikaa kärsittyään omantunnonvaivoja. Ja hän kertoi nähneensä serkullaan Victorilla kirjoituskaavan, joka sitten oli hävinnyt, löytynyt jälleen ja vihdoin annettu Markukselle, kun hänen äitinsä, poikansa sairasvuoteen ääressä, oli luullut saaneensa rangaistuksen pahasta teostaan. Victor taas, tahtoen miellyttää äitiään, joka ennen kaikkea katsoi paperikaupan parasta, sanoi unohtaneensa kaikki ja oli olevinaan yksinkertainen nuorukainen, joka ei mitään muistanut. Luultavasti oli hän tuonut kirjoituskaavan veljien koulusta, koska se oli löytynyt hänen vihostaan; mutta hän ei tiennyt mitään muuta, ei voinut mitään sanoa. Lopuksi astui esille toinen veljien oppilas. Polydor Souquet, rouva Duparquen vanhan palvelijattaren veljenpoika ja Delbos teki hänelle pitkän sarjan tärkeitä kysymyksiä tavasta, jolla veli Gorgias rikosiltana oli saattanut hänet kotia, tapauksista matkan varrella, heidän keskustelustaan ja ajasta. Markus oli neuvonut asianajajaa kutsumaan tämän todistajan, sanoen yhä vieläkin olevansa vakuutettu että tuo umpimielinen lurjus, joka nyt palveli eräässä Beaumontin luostarissa, tiesi osan totuudesta. Mutta Delbos sai häneltä ainoastaan kiertäviä vastauksia, samalla kun hän loi ympärilleen katseita, joissa ilmeni typeryyttä ja pahanilkisyyttä. Kuka voi muistaa sellaista niin monen vuoden kuluttua? Syy oli sangen mukava ja valtionprokuraattori osoitti levotonta kärsimättömyyttä, kun taas yleisö, joka, vaikka ei ymmärtänytkään miksi asianajaja niin itsepäisesti kyseli tuolta mitättömältä todistajalta, tunsi kuitenkin ilmassa totuuden, joka vielä pakeni.

Seuraava istunto toi mukanaan uuden mielenliikutuksen. Ensin oli loppumattomia keskusteluja molempien asiantuntijain, herrojen Badochen ja Trabutin välillä, jotka vastustaen itse veli Gorgiasta itsepäisesti väittivät että kirjoituskaavassa ei ollut hänen alkukirjaimiaan F.G., joissa he yksin huomasivat Simonin nimimerkin, yhteen kietoutuneen E—n ja S—n, tosin sangen epäselvinä. Enemmän kuin kolmen tunnin aikana toivat he esiin syitä ja todistuksia. Ja ihmeellisintä oli, että presidentti salli heidän jatkaa, vieläpä kuuntelikin heitä silminnähtävällä mielihyvällä, samalla kuin valtionprokuraattori, ollen tekevinään muistiinpanoja, antoi heidän tarkemmin selittää muutamia yksityiskohtia, ikäänkuin syytös vieläkin olisi tehty heidän mielipiteensä nojalla. Tämän kohtauksen aikana alkoivat järkevät ihmisetkin taas epäillä: miksi ei se voisi olla niin? kun on kysymys kirjoituksesta, niin ei koskaan voi tietää varmasti. Mutta istunnon lopulla eräs tapaus, joka ei kestänyt kymmentäkään minuuttia, tärisytti mieliä. Sisään astui todistajaksi kutsuttu, entinen tutkintotuomari Daix, kokonaan mustaan puettuna. Hän oli tuskin viittäkymmentäkuutta täyttänyt ja näytti seitsemänkymmenen vuotiaalta, oli laihtunut ja kumarainen, hiukset olivat aivan valkeat, kasvoista ei ollut muuta jälellä kuin kapea nenä. Hän oli kadottanut hirveän vaimonsa ja kerrottiin kuinka tuo kunnianhimoinen, ruma ja keikaileva nainen oli kiduttanut häntä, nähdessään että mikään ei korottanut heitä keskinkertaisesta asemastaan, ei edes juutalaisen Simonin tuomitseminen, josta hän niin paljon oli toivonut. Levoton, arkaluontoinen Daix, joka oikeastaan oli kunnon mies, tahtoi keventää omaatuntoaan, nyt kun hänen vaimoaan ei enään ollut olemassa, sillä teot, joihin hän heikkoudessaan oli suostunut, tahtoen saada rauhaa kotiinsa, vaivasivat häntä. Hän ei puhunut suoraan näistä asioista, hän ei edes tunnustanut että hänen olisi tullut antaa jutun raueta silloin kuin se oli hänen käsissään. Hän antoi vain Delbosin kuulustella itseään ja kun häneltä kysyttiin nykyistä mielipidettään vastasi hän suoraan, että ylioikeuden tutkimus kukisti hänen työnsä, entisen syytöskirjan ja että hän nyt oli vakuutettu Simonin viattomuudesta. Sitten hän poistui äänettömän hämmästyksen vallitessa. Tuon surupukuisen miehen näkeminen ja tunnustus, jonka hän oli tehnyt hitaalla ja surullisella äänellä, oli liikuttanut kaikkien sydämiä.

Tuona iltana ilmaisivat Delbos ja David Markuksen suuressa huoneessa, jossa jokaisen istunnon jälkeen yhdyttiin keskustelemaan, suuren ilonsa, he olivat melkein varmat lopullisesta voitosta, siihen määrin näytti Daixin todistus vaikuttaneen valamiehiin. Markus pysyi kuitenkin huolestuneena. Hän kertoi heille mitä huhuja liikkui entisen presidentti Gragnonin salaisista toimista, hänen sanottiin ahkerasti käyvän maanalaista taistelua Rozanissa. Samalla kuin ystävät kokoontuivat Markuksen luokse, tiesi tämä Gragnonin luona myöskin pidettävän kokouksia joka ilta suuressa salaisuudessa; ja siellä varmaankin päätettiin kuinka seuraavana päivänä oli meneteltävä, siellä keksittiin vastaukset ja siellä ennen kaikkea valmisteltiin todistukset edellisen istunnon tuloksien mukaan. Jos tätä istuntoa pidettiin turmiollisena syyttäjälle saattoi olla varma että seuraavan istunnon alussa joku ankara isku kohtaisi syytettyä. Isä Crabotin oli taas nähty pujahtavan Gragnonin luokse. Useat henkilöt vakuuttivat tunteneensa nuoren Polydorin hänen tullessaan sieltä. Toiset väittivät tavanneensa kadulla sangen myöhään erään naisen ja herran, jotka ihmeteltävästi muistuttivat neiti Rouzairea ja Mauraisiniä, Mutta pahinta oli että taattujen klerikaalisten valamiesten ympärillä toimitettiin salaperäistä työtä, josta Markukselle oli puhuttu, vaikka ei oltu voitu antaa varmaa tietoa siitä. Gragnon ei ollut niin typerä että olisi houkutellut heidät luokseen tai edes itse kääntynyt heidän puoleensa; mutta hän antoi muiden käydä heidän luonaan, hän antoi näyttää heille, niin kerrottiin, kumoamattoman todistuksen Simonin syyllisyydestä, todistuksen, jota hän ei painavien syiden tähden voinut tuoda julkisuuteen ja jota hän kuitenkin käyttäisi, jos ei mikään muu auttaisi. Markusta huolestutti uusi ilkityö, jonka hän aavisti olevan tekeillä ja hän ennusti että he Daixin syyttäjälle turmiollisen todistuksen tähden seuraavana päivänä saisivat kestää ankaran hyökkäyksen.

Seuraavan päivän istunto oli todella mitä vakavin ja jännittävin. Jacquin, entisen juryn johtaja, tuli nyt vuorostaan keventämään omaatuntoaan. Hän kertoi aivan yksinkertaisesti kuinka presidentti Gragnon, jonka valamiehet olivat kutsuneet, haluten saada neuvoa rangaistuksen sovittamisessa, oli astunut sisään kirje kädessään liikutetun näköisenä ja näyttänyt heille kirjeen, jonka Simon muka oli allekirjoittanut ja jonka jälkikirjoituksessa oli aivan samanlainen nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Silloin useat valamiehet, jotka vielä epäilivät, olivat tulleet vakuutetuiksi syyllisen rikollisuudesta. Hän, Jacquin, ei ollut enään epäillyt ja oli ollut sangen iloinen tästä varmuudesta tunnonrauhansa tähden. Silloin ei hän vielä tiennyt että tuollainen osananto oli laiton. Vasta myöhemmin oli se alkanut vaivata häntä, kunnes hän, sitten kun jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat todistetut väärennetyiksi, oli päättänyt hyvänä kristittynä sovittaa rikoksensa, joskin vastoin tahtoaan tapahtuneen. Eräs yksityisseikka, jonka hän kertoi rauhallisella äänellään, tärisytti kuulijoita: Jesus itse oli käskenyt häntä puhumaan, kun hän eräänä iltana tunnonvaivojen ahdistamana oli polvistunut Saint-Maxencen pimeässä kappelissa. Gragnon, joka sitten kutsuttiin esille, tahtoi ensin käsitellä asiaa entisellä karkealla suoruudellaan. Hän oli vielä lihava, vaikka pelko oli kalventanut hänet ja hän koetti peittää ahdistustaan elostelijan raa'alla ivallisuudella. Hän ei sanonut mitään muistavansa mitättömistä yksityisseikoista, niin, hän luuli kyllä menneensä neuvottelusaliin kädessään kirje, jonka hän juuri oli saanut. Se oli suuresti hämmästyttänyt häntä ja hän oli näyttänyt sen mielenliikutuksen valtaamana, tekemättä itselleen selkoa teostaan, tahtoen vain saada ilmi totuuden. Tuo osananto ei ollut edes koskaan huolestuttanut häntä, niin varma oli hän ollut jälkikirjoituksen ja nimimerkin väärentämättömyydestä: sitä paitsi hänen mielestään ei vielä oltu todistettu että ne olivat väärennetyt. Kun hän sitten suorastaan syytti Jacquiniä siitä että tämä oli lukenut kirjeen ääneen valamiehille, kutsuttiin tämä takaisin ja heidän välillään syntyi vilkas väittely. Vihdoin sai Gragnon arkkitehdin kiinni erehdyksestä tai unohduksesta tuon ääneenlukemisen suhteen. Sitten hän riemuitsi, ja kuulijakunta vihelsi kunnon miehelle, jota tästä lähtien pidettiin juutalaisten lahjomana. Turhaan oli Delbos useita kertoja sekaantunut väittelyyn, koettaen saada Gragnonia kiivastumaan, paljastaakseen hänet, toivoen että hän toisi esiin tuon kuuluisan todistuskappaleen, jonka sanottiin olevan kumoamattoman. Tämä pysyi tyynenä ja oli tyytyväinen, päästyään tällä kertaa uhkaavasta vaarasta saattamalla vastustajansa uskottavuuden epäilyksen alaiseksi ja antoi sitten vaan kiertäviä vastauksia. Huomattiin kuitenkin että eräs valamies antoi tehdä hänelle kysymyksen, jota kukaan ei ymmärtänyt: Eikö hän tuntenut erästä toista keinoa, jota Simon oli käyttänyt saadakseen kirjoituskaavan oikeaperäisyyden niin uskottavaksi kuin mahdollista? Hän vastasi arvoituksenkaltaisesti pysyvänsä siinä, mitä ennen oli sanonut; eikä tahtovansa ryhtyä mihinkään uuteen asian äänestykseen, niin varmat kuin ne saattoivatkin olla. Sanalla sanoen, päivä, joka alussa näytti kokonaan kumoovan syytöksen, olikin sille suotuisa. Illalla alettiin Markuksen luona taas pelätä.

Todistajien kuulustelua kesti vielä muutamien istuntojen aikana. Lääkäri, joka oli lähetetty veli Fulgentiuksen luo tutkimaan hänen terveydentilaansa, oli palannut ja selittänyt hänen sairautensa niin vakavaksi että hänen kuljettamisensa Rozaniin oli aivan mahdoton. Isä Crabotin oli samoin onnistunut päästä saapumasta oikeuteen, sillä hänen jalkansa oli muka nyrjähtänyt. Turhaan koetti Delbos saada aikaan että häntä kuulusteltaisiin kotona: presidentti Guybaraud, joka alussa oli ollut niin rauhallinen, ratkaisi nyt kaikki jyrkästi, haluten silminnähtävästi pian päästä loppuun. Hän tiuski Simonillekin. kohteli häntä aivan kuin hän jo olisi tuomittu, syytetyn levollisen käytöksen rohkaisemana. Simon näet kuunteli todistajia uteliaana ja hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle olisi kerrottu jonkun toisen kummallisista seikkailuista. Ainoastaan pari kolme kertaa oli hän vähällä kiivastua kovin valheellisista todistuksista: useimmiten hän hymyili ainoastaan tai kohautti olkapäitään. Vihdoin alkoi valtionprokuraattori Pacart puhua. Hän oli suuri ja laiha, hänen liikkeensä olivat hitaat ja väsyneet, ja hän teeskenteli korutonta, matemaattisen täsmällistä kaunopuheisuutta. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo, kun ylioikeuden päätös oli niin päivän selvä. Mutta hänen menettelytapansa oli sangen yksinkertainen, hän ei välittänyt siitä vähääkään, ei edes viitannut pitkään tutkimukseen, jonka seurauksena oli ollut jutun lähettäminen uuteen assisioikeuteen. Rauhallisesti seurasi hän entistä syytöskirjaa, nojausi asiantuntijain tiedonantoon ja päätti lopuksi Simonin olevan syyllisen, hyväksyen myöskin uuden selityksen kirjoituskaavasta, jonka ensin sanottiin olevan vain väärällä nimimerkillä varustetun, mutta nyt myöskin väärällä sinetillä leimatun. Uskalsipa hän sinetin suhteen tehdä kummallisia viittauksiakin, ikäänkuin hänellä olisi ollut varmoja todistuksia sen käyttämisestä, vaikka hän ei voinut tuoda niitä esiin. Veli Gorgias oli hänen mielestään vain onneton, kenties sairas sekä aivan varmaan puutteenalainen ja kiivasluontoinen mies raukka, jonka juutalaiset olivat lahjoneet ja joka aina oli ollut vaarallinen ja hurjapäinen kirkon lapsi. Ja lopuksi pyysi hän valamiehiä pian tekemään lopun tästä jutusta, joka oli niin haitallinen koko maan siveelliselle rauhalle ja osoittamaan vielä kerran missä syyllinen oli, anarkistien ja kosmopoliittien, jotka tahtoivat hävittää Jumalan ja isänmaan, vaiko uskon ja traditsioonin miesten joukossa, jotka halki vuosisatojen olivat ylläpitäneet Ranskan suuruutta.

Sitten puhui Delbos kahden istunnon aikana. Katkerasti ja pontevasti, intohimoisella kaunopuheisuudella, ryhtyi hänkin juttuun aivan alusta. Mutta hän teki sen kukistaakseen entisen syytöksen ylioikeuden tutkimuksen esiintuomien todistusten avulla. Ei ainoakaan paikka siinä pysynyt pystyssä: oli todistettu että Simon palasi kotiin jalkasin, saapui Mailleboisiin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, kun taas rikos oli tapahtunut tuntia aikasemmin; ja ennen kaikkea oli todistettu että kirjoituskaava oli leimattu veljesten koulussa ja että siinä oli veli Gorgiaan väärentämätön nimimerkki, viimemainitun tunnustus ei edes ollut välttämätön, koska kuuluisat asiantuntijat olivat todistaneet vääräksi herrojen Badochen ja Trabutin eriskummallisen lausunnon. Sitten tarkasti hän uutta selitystä, etupäässä tuon väärän sinetin suhteen. Siitä ei ollut ainoatakaan todistusta, mutta hän puhui siitä kuitenkin, aavistaen epäilyttävien toimien, vakuutusten ja salaviittausten takana piilevän vielä viimeisen konnantyön. Joku vaimo, niin oli sanottu, oli sairaalta työmieheltä kuullut hämärän jutun Mailleboisin opettajalle valmistetusta sinetistä. Missä oli tuo vaimo? mitä hän teki? ja kun kukaan ei voinut tahi ei tahtonut vastata, oli hänellä oikeus pitää juttua järjettömänä valheena, jommoisia "Petit Beaumontais"-lehti niin usein oli julkaissut. Mutta joskin hän oli voinut selittää kuinka koko rikos oli tapahtunut, kuinka veli Gorgias palatessaan Polydoria saattamasta oli kulkenut Zéphirinin avonaisen akkunan ohi, lähestynyt sitä, keskustellut lapsen kanssa, lopuksi hypännyt huoneeseen ja joutunut hirveän hulluuden valtaan, nähdessään pienen raajarikon niin herttaisena ja hymyilevänä, vaaleakiharaisine enkelipäineen, hän tunnusti kuitenkin että yksi aukko oli olemassa — mistä oli veli Gorgias saanut kirjoituskaavan? sillä hän oli oikeassa ivallisesti kysyessään oliko opettajilla tapana iltasin kävellä kirjoituskaavat taskussaan. "Petit Beaumontais"-lehti oli aivan varmaan ollut siellä ja sieltä hän oli sen ottanut tukkiakseen uhrinsa suun. Kaavan täytyi myös olla siellä, mutta kuinka? Delbos aavisti mistä hänen tuli etsiä totuutta, hän oli niin innokkaasti kuulustellut Polydoria ainoastaan saadakseen hänet tunnustamaan sen, mutta hän ei ollut mitään saanut tietää nuorukaisen ulkokullatun typeryyden tähden. Ja mitä merkitsikään tämä yksi epäselvä kohta? eikö veli Gorgiaan syyllisyys ollut silminnähtävä siitä huolimatta? Hän oli tosin väittänyt olleensa muualla rikoksen tapahtuessa, mutta siitä oli ainoastaan vääriä todistuksia. Kaikki todisti hänen syyllisyyttään, hänen pakonsa, hänen puolinaiset tunnustuksensa, rikolliset keinot, joilla häntä oli koetettu pelastaa, ja hänen rikostoveriensa hajoaminen — isä Philibin oli hautautunut johonkin Italian luostariin, veli Fulgentius oli sopivaan aikaan sairastunut ja Crabotille oli taivas lähettänyt terveellisen nyrjähdyksen. Eikö presidentti Gragnonkin ollut häntä pelastaakseen tehnyt tuon laittoman osanannon, jonka arkkitehti Jacquin nyt oli todistanut? Yksin tämän rikoksen olisi luullut voivan aukaista ennakkoluuloisimmankin silmän. Sitten kuvaili hän Simonin hirvittävät kärsimykset rangaistussiirtolassa noina viitenätoista vuotena, jotka hän oli viettänyt siellä kauheimmissa ruumiillisissa ja henkisissä kidutuksissa, lakkaamatta vakuuttaen viattomuuttaan. Lopuksi sanoi hän vielä yhtyvänsä valtionprokuraattorin ilmilausumaan toiveeseen että tämä juttu pian loppuisi, mutta että se loppuisi Ranskan kunniaksi ja oikeuden voitoksi, sillä jos viaton uudestaan tuomittaisiin olisi se maalle sanoin selittämätön häpeä, toisi mukanaan arvaamattoman paljon pahaa.

Hänen puheeseensa ei vastattu mitään, istunto loppui ja jury vetäytyi neuvottelusaliin. Kello oli yksitoista aamulla ja heinäkuun auringon polttavat säteet kuumensivat hirveästi huonetta akkunaverhoista huolimatta. Odotusta kesti korkeintaan tunnin; ja mykkä, tuskainen kuulijakunta ei vähääkään muistuttanut meluavaa, raivokasta kuulijakuntaa Beaumontissa. Liikkumaton, lyijynraskas ilma täytti huoneen. Kukaan ei puhunut, simonistit ja antisimonistit vain silloin tällöin vilkaisivat toisiinsa. Salia olisi voinut sanoa sairashuoneeksi, jossa päätettiin elämästä tai kuolemasta, kokonaisen kansan tulevaisuudesta. Vihdoin ilmaantuivat valamiehet uudelleen, oikeuden jäsenet astuivat sisään ja kamalan hiljaisuuden vallitessa nousi juryn johtaja seisomaan. Hän oli pieni, harmaa ja laiha mies, eräs kaupungin kultaseppä, jonka ostajapiiri oli kirkollismielinen. Hänen kimeä äänensä kuului selvästi kaikkialle. Enemmistön vastaus kysymykseen syyllisyydestä oli myöntävä; ja kaikki valamiehet yksimielisesti myönsivät että lieventäviä asianhaaroja oli olemassa. Ennen Beaumontissa olivat kaikki olleet yksimielisiä syyllisyydestä, jota vastoin ainoastaan pieni vähemmistö oli äänestänyt lieventäviä asianhaaroja. Silloin presidentti Guybaraud, nopeasti toimitettuaan muodollisuudet julisti rangaistuksen: kymmenen vuotta vankeutta. Sitten hän läksi pois ja valtionprokuraattori Pacart seurasi häntä, kumarrettuaan valamiehille ikäänkuin kiittääkseen heitä.

Markus oli katsonut Simonia eikä ollut huomannut hänen liikkumattomilla kasvoillaan muuta kun jonkunlaisen heikon hymyn, huulien tuskallisen värähdyksen. Delbos oli pois suunniltaan ja puristi raivokkaasti kätensä nyrkkiin. David oli niin liikutettu että ei ollut tullut sisään, vaan odotti uutista ulkona. Isku oli sattunut, Markus tunsi kuolettavan kylmän jäätävän hänen verensä, kauhun hengähdyksen kulkiessa ohi. Se oli suurin vääryys, jota oikeudenmukaiset ihmiset eivät voineet uskoa, rikosten rikos, joka vielä aamulla oli näyttänyt mahdottomalta, jota järki ei voinut käsittää, ja joka äkkiä oli muuttunut hirveäksi todellisuudeksi. Eikä täällä kuulunut niin kuin Beaumontissa hurjia riemuhuutoja, ei näkynyt ihmissyöjiä, jotka hyökkäävät verisiin pitoihinsa: vaikka sali oli täynnä kiivaita antisimonisteja, vallitsi siellä kuitenkin yhä kamala hiljaisuus ja kauhu, joka tunki luihin ja ytimiin. Hiljainen väristys vaan kuului ilmassa tukahutettuna kuiskeena. Ja ihmiset poistuivat salista ilman hiiskaustakaan, ilman tungosta, se oli kuin sureva, mielenliikutuksen kouristama, kauhun valtaama joukko. Ulkona Markus tapasi Davidin, joka itki.

Kirkko pääsi siis voitolle, veljienkoulu nousisi jälleen kukoistukseen samalla kuin maallikkokoulu taas muuttuisi helvetin etehiseksi, hornan luolaksi, jossa lasten ruumiit ja sielut saastutetaan. Munkkien ja melkein koko papiston epätoivoinen, jättiläismäinen ponnistus oli onnistunut vielä viivyttämään heidän kukistustaan, joka kuitenkin kerran oli tapahtuva. Vuosikausiksi jäisivät nuoret sukupolvet vielä erehdysten ja valheiden valtaan. Ihmiskunnalta suljettaisiin taas edistyksen tie siihen saakka, kunnes vapaa ajatus voittamattomana, kaikesta huolimatta, vapauttaisi kansan tieteen avulla, joka yksin voi tehdä sen kykeneväksi ymmärtämään totuutta ja oikeutta.

Seuraavan päivän iltana palasi Markus Mailleboisiin murtuneena, rikkirevityin sydämmin, ja häntä oli odottamassa kirje Genevièveltä, joka sisälsi ainoastaan seuraavat kolme riviä: "Olen lukenut kaikki asiakirjat, olen seurannut juttua. Kauhein rikos on tapahtunut, Simon on viaton."