Totuus

by Émile Zola

IV.

Kun Markus seuraavana päivänä, torstaina, nousi ylös, valvottuaan melkein koko yön alakuloisena ja hirveiden Rozanin päivien katkeruuden valtaamana, tuli hänen tyttärensä Louise tavalliselle aamutervehdykselleen hänen luokseen. Louise oli saanut tietää että hänen isänsä oli palannut ja hän oli hetkeksi pujahtanut rouva Duparquen pienestä talosta. Hän heittäytyi kiihkeästi Markuksen kaulaan.

— Oi! isä, isä, kuinka paljon lienet saanutkaan kärsiä ja kuinka onnellinen olen syleillessäni sinua!

Hän oli nyt iso tyttö, tunsi kokonaan Simonin jutun ja hänellä oli sama usko, sama rakkaus oikeuteen kuin ihaillulla isällään ja opettajallaan, jonka korkea äly oli hänen oppaansa. Hänen huudahduksessaan ilmeni kaikki suuttumus ja epätoivo, jonka Rozanin assisioikeuden hirveä päätös oli herättänyt hänessä. Mutta nähdessään hänet ja syleillessään häntä, ajatteli Markus Genevièven kirjettä.

— Tiedätkö että äitisi on kirjoittanut minulle ja että hän nyt on samaa mieltä kuin mekin.

— Kyliä, kyllä, isä, tiedän sen… Hän puhui minulle siitä. Ja jospa tietäisit kuinka hän on riidellyt isoäidin kanssa, kun tämä näki hänen alkavan lukea asiakirjoja, joita koskaan ennen ei oltu nähty talossa, joka päivä käyvän ostamassa itselleen tietoja uudesta oikeusjutusta. Isoäiti tahtoi polttaa kaikki, mutta äiti sulkeutui omaan huoneeseensa ja vietti siellä kaiket päivänsä… Minäkin luin kaikki, äiti antoi minun lukea. Oi! isä, kuinka hirveä juttu, voi tuota miesraukkaa, tuota viatonta, jota ilkeät ihmiset vainoovat! jos voisin, rakastaisin sinua vieläkin enemmän siksi että olet rakastanut ja puolustanut häntä!

Hän heittäytyi taas isänsä kaulaan ja syleili häntä innokkaasti. Ja tuskastaan huolimatta hymyili Markus ikäänkuin suloinen palsami olisi hiukan lieventänyt polttoa hänen avonaisissa haavoissaan. Hän kuvaili kuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä lukivat asiakirjoja, saivat vihdoin tietää kaikki ja palasivat hänen luokseen ja siksi hän hymyili.

— Hänen kirjeensä, hänen rakas kirjeensä, toisti Markus puoliääneen, minkä lohdutuksen, minkä toivon hän on antanut minulle! Saisinko vielä kokea sellaista iloa niin monien onnettomuuksien jälkeen?

Levottomana alkoi hän kysellä Louiselta.

— Onko äitisi sitten puhunut minusta? Ymmärtääkö hän, katuuko hän meidän kärsimyksiämme? Olen aina luullut että hän palaisi luokseni heti kun saisi tietää totuuden.

Mutta nuori tyttö pani lempeästi kätensä hänen huulilleen ja hymyili vuorostaan.

— Oi, isäni, älä pyydä minua sanomaan sellaista mitä en vielä voi. En puhuisi totta jos kertoisin sinulle liian hyviä uutisia. Meidän asiamme on hyvällä kannalla, siinä kaikki… Ole vielä kärsivällinen, luota tyttäreesi, joka koettaa olla yhtä järkevä ja yhtä hellä kuin sinäkin.

Sitten antoi hän huolestuttavia tietoja rouva Berthereaun terveydestä. Vuosikausia oli tämä sairastanut sydäntautia, jota viime aikojen tapahtumat näyttivät äkkiä pahentaneen. Rouva Duparquen melkein alituinen paha tuuli ja äkilliset puuskat, joilla hän tärisytti pientä, synkkää taloa, saivat hänet lakkaamatta säpsähtämään ja tuottivat hänelle puistutus- ja tukehtumiskohtauksia, joista hänen oli sangen vaikea taintua. Välttääkseen tämmöistä hermostunutta pelkoa ei hän enään koskaan tullut alas pieneen saliin. Hän vietti päivänsä omassa huoneessaan, loikoen makuutuolillaan, katsellen aamusta iltaan autiota Kapusiinitoria surumielisillä silmillään, jotka niin paljon olivat itkeneet kadotettuja iloja.

— Siellä ei ole juuri hauskaa, niin kuin näet, jatkoi Louise. Äiti huoneessaan, isoäiti Berthereau omassaan ja isoäiti Duparque kulkee edestakaisin, paukuttelee ovia ja riitelee Pélagien kanssa, kun hänellä ei ole muita toruttavinaan… Mutta minä en valita, minä sulkeudun myöskin huoneeseeni ja työskentelen. Tiedäthän että äiti on suostunut siihen että puolen vuoden kuluttua tarjoudun normaalikouluun ja toivon että minut otetaan vastaan.

Samassa saapui Sébastien Milhomme Beaumontista, tahtoen hänkin syleillä entistä opettajaansa, jonka hän tiesi palanneen. Melkein heti tulivat Josef ja Sarah samoin kiittämään Markusta hänen ponnistuksistaan ja hyödyttömästä sankaruudestaan, heidän äitinsä ja Lehmannien nimessä, jotka Simonin uusi tuomitseminen oli kokonaan masentanut. He kertoivat kuinka hirveä isku taaskin oli kohdannut kurjaa kauppaa Trou-kadun varrella, kun David edellisenä iltana Rozanista oli sähköittänyt kauhean uutisen. Rouva Simon oli tahtonut odottaa sitä kotonaan, vanhempiensa ja lastensa luona ja paennut vihamielisestä klerikaalisesta kaupungista, jossa hän sitä paitsi ei vähillä varoillaan voinut viipyä. Onneton talo oli kokonaan surun vallassa, se tunsi ainoastaan päätöksen eikä vielä mitä oli tapahtuva ja odotti Davidia, joka oli jäänyt veljensä luo ottaakseen selkoa tapahtumista.

Kohtaus näiden neljän toverin välillä, jotka olivat tutustuneet toisiinsa koulussa ja yhä vieläkin tapasivat toisiaan ja rakastivat toisiaan, oli liikuttava. Josefin ja Sarahin silmät olivat vielä täynnä kyyneliä, he olivat viettäneet kuumeisen yön, saamatta hetkeäkään lepoa ja he alkoivat taas itkeä puhuessaan isästään. Silloin Sébastien syleili pikku ystäväänsä Sarahia voimatta vastustaa sydämmensä halua, ja Louise tarttui Josefin käsiin itkien itsekin ja sanoi viattomasti kuinka hän rakasti häntä, tahtoen siten lohduttaa häntä. Hän oli seitsemäntoista vuotias ja toinen kaksikymmentä. Sébastien oli täyttänyt kaksikymmentäyksi ja Sarah kahdeksantoista. Kun Markus näki heidät niin nuorina, järkevinä ja hyvinä tuli hän liikutetuksi. Hänet täytti suloinen toivo, joka ennenkin oli ilahuttanut häntä hänen katsellessaan heidän entisiä leikkejään. Eivätkö he saattaneet olla määrätyt pareiksi, jotka kasvoivat tulevaisuuden onnellista elonkorjuuta varten ja käyttäisivät laajentuneen sydämmensä ja vapautetun järkensä tulevaisuuden suuressa työssä?

Joskin hänen tyttärensä käynti ja toivo, jonka hän oli herättänyt, oli tuottanut Markukselle suloista lievitystä hänen katkeruudessaan, valtasi hänet seuraavina päivinä epätoivo, kun hän näki myrkytetyn maaraukkansa häpeän. Rikosten rikos oli siis tapahtunut eikä Ranska noussut vastarintaan! Pitkän tarkastuksenkaan aikana ei hän ollut tuntenut siinä enään jaloa ja ylevämielistä Ranskaa, vapauttajaa ja oikeuden sanansaattajaa, jota hän ennen niin intohimoisesti oli rakastanut. Mutta hän ei olisi uskonut että se voisi langeta niin syvälle, että se olisi tuo kuuro, kova, välinpitämätön Ranska, joka oli vaipunut häpeän ja vääryyden uneen. Kuinka monta vuotta ja sukupolvea tarvittaisi ennenkuin se heräisi tästä hirveästä unesta? Hetken oli hän aivan toivoton, hän luuli kaiken olevan hukassa ja oli kuulevinaan haudasta Féroun kiroukset: mennyt maa, kokonaan pappien turmeleva, saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, että ei sitä koskaan enään voida nostaa sieltä. Hirveän Rozanin päätöksen jälkeen oli hän kuvaillut että se heräisi, oli odottanut rehellisten omientuntojen, terveiden ymmärryksien nousevan vastarintaan yleisen kauhun vallitessa. Mutta mikään ei liikkunut, rohkeimmatkin näyttivät piiloutuneen nurkkiinsa, suurin konnantyö sai tapahtua yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden.

Mailleboisissa Markus näki Darrasin, joka oli aivan epätoivoissaan nähdessään pormestarin viran taaskin luisuvan käsistään ja kirkollismielisen Philisin pääsevän voitolle. Mutta entisten oppilasten Fernand Bongardin, Auguste ja Charles Doloirin, Achille ja Philippe Savinin tapaaminen tuotti hänelle vielä enemmän surua, sillä hän huomasi selvästi kuinka vähän hän oli voinut istuttaa heihin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kansalaisrohkeutta. Fernand ei tiennyt mitään, kohautti vain olkapäitään. Auguste ja Charles olivat uudelleen alkaneet epäillä Simonin viattomuutta. Kaksoiset Achille ja Philippe olivat kyllä yhä vakuutetut hänen viattomuudestaan, mutta mitä se hyödytti? Eiväthän he yksin voineet tehdä vallankumousta; ja sitä paitsi yksi juutalainen enemmän tai vähemmän ei paljon merkinnyt. Pelko vallitsi kaikkialla, jokainen pysyi kotonaan ja oli varmasti päättänyt että ei enään saattaisi itseään vaaraan. Vielä huonompi oli tila Beaumontissa, jonne Markus epätoivoissaan matkusti koettaakseen herättää muutamien mahtavien miesten omiatuntoja ja taivuttaa heitä tekemään viimeisen ponnistuksen, jotta rikoksellinen päätös heti saataisiin kumotuksi. Lemarrois, jonka puoleen hän uskalsi kääntyä, näytti pitävän häntä hulluna. Hän vastasi suoraan melkein epäkohteliaasti tavallisesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta, että juttu nyt oli päättynyt ja että olisi mieletöntä ryhtyä siihen uudelleen kun koko maa sen tähden oli kuohuksissa, levoton ja sairas. Valtiolliselta kannalta katsottuna oli se aivan mahdoton ja tasavaltalainen puolue joutuisi aivan varmaan tappiolle tulevissa vaaleissa, jos kirkolliselle taantumispuolueelle vielä annettaisiin tilaisuutta käyttää sitä hyväkseen. Tulevat vaalit! ne sanat ilmaisivat kaikki, siinä oli taas syy kaikkeen ja tunnussana oli haudata viimeinen vääryys syvimpään hiljaisuuteen ja sitä noudatettiin vielä tarkemmin kuin ensimmäisen oikeusjutun jälkeen. Edusmiehet, senaattorit, prefekti Hennebise, kaikki hallituksen jäsenet, kaikki perustuslailliset virkakunnat vaipuivat, tarvitsematta sitä yhdessä päättää, täydelliseen hiljaisuuteen, levottomina viattoman tähden, joka oli tuomittu kaksi kertaa ja jonka nimeäkään ei saatu mainita sillä pelättiin haamua, jonka se loihti esiin. Ja entiset tasavaltalaiset, entiset voltairelaiset, sellaiset kuin Lemarrois lähestyivät yhä enemmän kirkkoa, luulivat tarvitsevansa sitä voidakseen vastustaa enenevää sosialismia, peläten huomispäivää, joka uhkasi riistää porvaristolta sen anastaman vallan. Lemarrois ei varmaankaan ollut surrut sitä että Delbos, hänen vastustajansa vaaleissa, jonka sosialistiset äänet lisääntyivät joka vaalissa, oli joutunut tappiolle Rozanissa; ja hänen pelkurimaiseen äänettömyyteensä oli suureksi osaksi syynä halu antaa jutun sankarien hukkua. Tämän yleisen sekasorron aikana Marcilly yksin pysyi yhtä hymyilevänä ja rakastettavana ja oli sangen tyytyväinen, sillä hän oli jo ollut opetusasiain ministerinä radikaalisessa ministeristössä ja toivoi varmasti pian tulevansa siksi maltillisessa ministeristössä. Niin varmasti uskoi hän notkeutensa ja ainaisen kohteliaisuutensa vastustamattomaan voimaan että hän yksin otti Markuksen hyvin vastaan ja lupasi tekevänsä kaikki, jos hän kerran kohoaisi valtaan, tekemättä kuitenkaan mitään varsinaista sitoumusta.

Mutta kirkolliset riemuitsivat, ylpeillen voitostaan. Kuinka lohduttavaa olikaan tietää että isä Crabot ynnä hänen rikostoverinsa ja käskyläisensä nyt olivat pelastetut! Presidentti Gragnonin luona pidettiin suuret päivälliset, joissa tungeskeli suuri joukko oikeuston jäseniä, korkeita virkamiehiä ja yliopistonopettajiakin. Siellä hymyiltiin, siellä puristettiin käsiä, onnellisina siitä että oltiin elossa tuon suuren vaaran jälkeen. "Petit Beaumontais" ylisti joka aamu Jumalan ja isänmaan uljaiden soturien voittoa. Sitten sekin vaipui suureen äänettömyyteen, saatuaan varmaankin käskyn ylhäältä. Asian laita oli se, että jokainen alkoi jo, voitonriemusta huolimatta, tuntea siveellisen tappion; tulevaisuuden pelko palasi ja pidettiin parhaana johtaa ajatukset muualle. Valamiehet olivat puhuneet, nyt tiedettiin että he olivat tuominneet Simonin ainoastaan yhden äänen enemmistöllä. Sitä paitsi olivat kaikki istunnon loputtua allekirjoittaneet armahdusanomuksen. Selvemmin he eivät olisi voineet tunnustaa hirveätä ahdinkoaan, julmaa välttämättömyyttä, joka pakoitti heidät vahvistamaan Beaumontin valamiesten tuomion, vaikka he eivät vähääkään epäilleet syytetyn viattomuutta. Tämä viattomuus selvisi kaikille juryn omituisen käytöksen kautta, se kun samalla kertaa tuomitsi ja antoi anteeksi selittämättömällä epäjohdonmukaisuudella. Armahdusta pidettiin niin varmana, jokainen tunsi sen niin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi että ei kukaan enään hämmästynyt kun se muutamia päiviä myöhemmin myönnettiin. "Petit Beaumontais"-lehti luuli täytyvänsä vielä viimeisen kerran herjata "saastaista juutalaista;" mutta siltäkin pääsi helpoituksen huokaus päästessään vihdoin inhoittavasta osastaan. Mutta armahdus tuotti Davidille vielä viimeisen ahdistuksen, hirveän omantunnon taistelun. Hänen veljensä voimat olivat lopussa, taudit ja muut vaivat olivat saattaneet hänet sellaiseen ruumiilliseen ja henkiseen lamautumistilaan että hän varmaankin kuolisi jos hänet vietäisiin takaisin vankilaan. Itkevä vaimo ja lapset odottivat häntä, toivoivat hellyydellään ja huolenpidollaan voivansa pelastaa hänet. Ja kuitenkin hylkäsi David ensin armahduksen, tahtoen puhua Markuksen, Delbosin, kaikkien viattoman sankarillisten puolustajien kanssa, ymmärtäen hyvin että joskaan armahdus ei riistänyt Simonilta oikeutta saada kerran viattomuutensa tunnustetuksi, riistäisi se heiltä heidän mahtavimman aseensa: Simon ei enään olisi marttyyri, joka yhä kärsi kidutuspaikassaan ja herätti sääliä ja suuttumusta kaikkialla maailmassa. Kaikki taipuivat kuitenkin murtunein mielin ja David otti vastaan armahduksen. Mutta Markus ja Delbos tunsivat että kirkollisilla nyt todella oli syytä riemuita, sillä Simonin juttu oli loppunut kun se ei enään vaivannut joukkojen oikeudentuntoa ja jalomielisyytä.

Simonin kohtalo oli pian järjestetty. Häntä oli mahdoton viedä Mailleboisiin, mutta päätettiin että rouva Simon jäisi sinne vielä muutamiksi päiviksi Lehmannien luo, samoin kuin hänen lapsensa Josef ja Sarah, jotka odottivat läheisten normaalikoulujen alkamista. Taaskin David uhrautui. Hän oli jo kauvan aikaa sitten tehnyt suunnitelmansa, hän aikoi luopua hiekka- ja piikivikaivoksestaan, joka nyt oli erään luottamusmiehen hallussa, ostaa sen sijaan marmorikaivoksen eräässä autiossa Pyreneiden laaksossa ja viedä sinne Simonin, jonka hän ottaisi yhtiömiehekseen ja jonka terveyden vuoriston ilma ja toimelias elämä muutamissa kuukausissa palauttaisivat entiselleen. Heti muuton tapahduttua matkustaisi rouva Simon puolisonsa luo ja lapsetkin voisivat viettää lopun lupa-ajastaan isänsä kanssa. Kaikki tämä toimitettiin hämmästyttävän täsmällisesti ja nopeasti. Simon vietiin pois kenenkään tietämättä. Hän jätti vielä levottoman Rozanin eikä kukaan voinut aavistaakaan että hän oli lähtenyt. Hän matkusti tuntemattomana, hän ikäänkuin hävisi Davidin kanssa tuohon kaukaiseen, korkeiden vuorten ympäröimään laaksoon. Eräästä sanomalehtikirjoituksesta saivat ihmiset tietää sen verran, että hän asui perheensä kanssa yhdessä. Sen jälkeen hävisi hän kokonaan, hänen muistonsakin haihtui täydellisesti.

Samana päivänä, jona Simonin perheen jäsenet vihdoinkin yhtyivät rauhallisen laaksonsa yksinäisyydessä, syvän hellyyden valtaamina, sai Markus kiireellisen kutsun Salvanilta ja matkusti heti hänen luokseen normaalikoululle. Tervehdittyään toisiaan alkoivat he heti puhua siitä, he kuvailivat mielessään liikuttavaa ja ihanaa kohtausta kaukana heistä, toisessa päässä Ranskaa.

— Tämä on oleva meidän palkintomme, sanoi Salvan. Ellemme olekaan saaneet jutusta sen suurta yhteiskunnallista tulosta, olemme ainakin luoneet tuon onnen, antaneet marttyyrin takaisin vaimolleen ja lapsilleen.

— Niin, sanoi Markus, tuo kuva on koko päivän ollut mielessäni. Näen heidän rauhallisina ja hymyilevinä sinisen taivaan alla. Ja kuinka ihanaa lieneekään hänestä miesraukasta, joka niin kauan on kitunut vankeudessaan, kulkea vapaasti, hengittää lähteitten raikkautta, puiden ja kukkien puhdasta tuoksua! Lasten ja vaimon unelma on nyt toteutunut, he ovat saaneet hänet vihdoinkin takasin, he saavat kuljettaa häntä kaikkialla niin kuin suurta lasta, joka paranee vaarallisesta taudista, ja hymyillä hänelle nähdessään hänen vahvistuvan… Te olette oikeassa, se on meidän ainoa palkintomme.

Hän vaikeni ja lisäsi sitten hiljempaa äänellä, jossa ilmeni soturin salainen katkeruus siitä että näkee aseensa katkenneena kädessään.

— Meidän osamme on loppunut… Armahdus oli epäilemättä välttämätön, mutta se on riistänyt meiltä kaiken toiminnan mahdollisuuden… Nyt ei meillä ole muuta tekemistä kuin odottaa kylvämämme hyvän siemenen itämistä, jos edes sekään menestyy kivisessä maassa, johon olemme sen kylväneet.

— Kyllä se menestyy, elkää epäilkö sitä, ystäväni! huudahti Salvan. Me emme koskaan saa olla toivottomia suuren maaraukkamme suhteen. Se voi tulla petetyksi ja erehtyä, mutta se on kuitenkin aina palaava totuuteen ja oikeuteen. Olkaamme tyytyväiset työhömme, se kantaa itsessään tulevaisuutta.

Hän vaikeni vuorostaan huolestuneen näköisenä.

— Mutta oikeastaan ajattelen niin kuin tekin, me emme saa voittoa huomispäivänä. Nykyhetki on todella vaikea, emme ole koskaan kokeneet levottomampaa emmekä uhkaavampaa. Pyysin teidät luokseni juuri siksi että halusin keskustella kanssanne huolestuttavasta asemastamme.

Sitten kertoi hän Markukselle kaikki mitä tiesi. Rozanin päätöksen jälkeen olivat kaikki tunnustetut simonistit, kaikki viattoman rohkeat puolustajat alttiina kirkollisten kostolle ja itsekkään ja raukkamaisen kansan vihalle. He saisivat kalliisti maksaa sen että olivat asettuneet erikseen totuuden ja oikeuden nimessä.

— Oletteko kuulleet että Delbosia ei enään tervehditä oikeuspalatsissa? Häneltä on otettu pois puolet asioista, asianajajan tarvitsijat pitävät häntä liian vaarallisena. Hänen on luotava uudestaan koko asemansa ja pahinta on että hän varmaankin on joutuva tappiolle tulevissakin vaaleissa, kun sosialistinenkin puolue on jutun tähden jakautunut kahteen osaan… Minä puolestani tulen luultavasti menettämään virkani…

Hämmästyksen ja surun valtaamana keskeytti Markus hänet.

— Tekö! tekö!

— Niin, minä, ystäväni… Tiedättehän että Mauraisin kauvan aikaa on halunnut päästä tämän koulun johtajaksi. Kaikki hänen toimensa ovat tarkoittaneet samaa, hän on tahtonut ajaa minut paikaltani päästäkseen itse sijaan. Hän on aina ollut kirkon puolella vain päästäkseen sen avulla tarkoituksensa perille silloin kun se pääsisi voitolle. Ylioikeuden tutkimuksen jälkeen tuli hän kuitenkin levottomaksi ja alkoi sanoa aina uskoneensa Simonin viattomuuteen. Mutta nyt on Simon tuomittu ja Mauraisin on taas yhtä klerikaalisen puolueen kanssa, tällä kertaa varmana siitä että Le Barazer on pakoitettu eroittamaan minut voitollisten vanhoillisten voimain pakoituksesta… Olisin sangen ihmeissäni jos vielä lokakuun alussa olisin täällä.

Markus oli epätoivoissaan.

— Mitä! te, joka olette niin välttämätön alkeisopetukselle, te joka olette tehneet niin suuria palveluksia kasvattaessanne maallikkokoululle kokonaisen lauman ennakkoluuloista vapaita, selväjärkisiä opettajia! Se on, niin kuin te olette sanonut, kysymys elämästä ja kuolemasta, vapaan ajatuksen lähetyssaarnaajia on lähetettävä kaikkialle maahan muodostamaan Ranskaan järjen ja yksimielisyyden hengen, pelastamaan orjuutetun lauman vuosisataisesta valheesta ja herkkäuskoisuudesta, viemään totuutta kärsiville ja halvoille. Ranskan tulevaisuus riippuu alkeisopettajista ja tekö lähtisitte ennenkuin olette täyttäneet tehtävänne, ja kun vielä niin paljon on toimitettavaa? Ei, ei! se on mahdotonta, Le Barazer oli oikeastaan meidän puolellamme, vaikka hän ei koskaan tunnustanutkaan sitä suoraan, hän ei ole koskaan tekevä sitä.

Salvan hymyili hiukan surumielisesti.

— Kukaan ihminen ei ole korvaamaton, jos minä katoan, nousee toisia sijaani jatkamaan aloitettua työtä. Tulkoon vaan Mauraisin minun paikalleni, minä tiedän varmasti että hän ei voi vaikuttaa siinä paljonkaan pahaa, sillä hän on pakoitettu kulkemaan minun jäljissäni. Nähkääs, ystäväni, on olemassa tehtäviä, jotka kerran aloitettuina täyttyvät inhimillisen kehityksen voimasta, ihmisistä huolimattakin… Voisi luulla että ette tunne Le Barazeriä. Me emme merkitse mitään hänen taitavan valtioviisautensa päätöksissä. Hän on ollut meidän puolellamme, se on varma ja olisi vieläkin, jos olisimme voitolla. Mutta meidän tappiomme saattaa hänet hirveään ahdinkoon. Oikeastaan hänellä on vain yksi toivo, hän tahtoo pelastaa työnsä, pakollisen maallikko-opetuksen, jota hän oli luomassa tasavaltaraukkamme sankariaikoina, mikä tasavalta niin hitaasti kulkee järjen aikaa kohti. Ja kun kirkko nyt on taas hetkeksi päässyt valtaan ja uhkaa hävittää hänen työnsä, on hän tekevä sille tarpeelliset uhraukset, odottaen aikaansa päästäkseen taas vuorostaan herraksi. Ihminen on sellainen, me emme voi muuttaa häntä.

Hän jatkoi ja luetteli kaikki vallat ja mahtavat miehet, jotka koettivat vaikuttaa häneen. Rehtori Forbes, tuo välinpitämätön oppinut, joka ei halunnut muuta kuin rauhaa, oli suoraan käskenyt häntä tyydyttämään vastapuolueen edusmiesten vaatimukset, peläten muuten saavansa ikävyyksiä ministerinsä kanssa. Nämä edusmiehet, joiden johtaja kreivi Hector de Sangleboeuf osoitti erityistä kiivautta, ryhtyivät yhteen toimenpiteeseen toisensa jälkeen saadakseen kaikki hallitukseen ja yliopistoon kuuluvat simonistit eroitetuiksi: ja tasavaltalaiset edusmiehet, itse radikaalinen Lemarroiskin pysyivät liikahtamatta, suostuivat uhriin päästäkseen yleisön suosioon niin että eivät menettäisi liiaksi valitsijoita. Professorit ja opettajat seurasivat nyt professori Depinvilliersin esimerkkiä, kävivät joka sunnuntai kirkossa vaimoineen ja tyttärineen. Lyseossa hallitsi pappi, uskonnon harjoitukset tulivat jälleen pakollisiksi, oppilas, joka kieltäytyi niitä noudattamasta, joutui huonoihin kirjoihin, häntä kiusattiin ja vainottiin siihen määrin että hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin erota. Isä Crabotin vaikutusvalta siellä kasvoi yhä samaan vanhoilliseen suuntaan, jota hän osoitti Valmarien kolleegion johtamisessa. Yksi ainoa seikka olisi riittänyt todistamaan kirkollisten enenevää rohkeutta: viimeksi mainittuun laitokseen otettiin julkisesti jesuiittoja opettajiksi, jota vastoin heidän siihen saakka oli, kiertääkseen lakia, täytynyt kulkea tavallisten pappien nimellä. — Nyt kun Simon on uudestaan tuomittu, päätti Salvan, ovat he herroja, he voivat tehdä mitä tahansa yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden. Meidät raivataan aivan varmaan pois tieltä, jotta heidän käskyläisensä pääsisivät meidän sijallemme… On jo puhuttu siitä että neiti Rouzaire pantaisiin Beaumontin parhaan koulun johtajaksi. Samoin tullee Jauffre, Jonvillen opettaja nimitetyksi tänne, sillä hän kuuluu uhanneen ruveta vastustamaan apotti Cognassea, ellei hänen palveluksiaan viipymättä palkittaisi. Lisäksi oli Doutrequin, entinen tasavaltalainen, joka surkuteltavasta isänmaallisesta erehdyksestä oli yhtynyt kirkkoon, onnistunut hankkimaan pojilleen kaksi koulua etukaupungissamme ja nämä pojat ovat kiivaita natsionalisteja ja juutalaisvihaajia; maa on siis taas täyden taantumuksen vallassa, mutta toivon että pian on tuleva päivä, jolloin se oksentaa sisästään tuon kuolettavan myrkyn… Jos siis minä kaadun, arvaatte tietysti, ystäväni, että te tulette kaatumaan kanssani.

Markus katsoi häneen hymyillen, hän ymmärsi vihdoin miksi Salvan oli niin kiireellisesti kutsunut hänet luokseen.

— Minä olen siis tuomittu?

— Pelkään että niin on asian laita tällä kertaa ja tahdoin heti ilmoittaa sen teille… Oh! sitä ei ole vielä päätetty, Le Barazer on äänetön, hän on odottavinaan sopivaa hetkeä, eikä puhu mitään aikeistaan. Mutta te ette voi aavistaakaan kuinka häntä kiusataan etenkin teidän suhteenne. Teidät he tietysti heti tahtovat kukistaa ja eroittaa virastanne. Mainitsin juuri äsken tuon suuren houkkion Sangleboeufin, jota vanha markiisitar de Boise johtaa ja joka saattaa hänet epätoivoon kömpelyydellään. Hän on jo kolme kertaa käynyt prefektin virastossa ja uhannut tehdä interpellatsioonin kamarissa, ellei Le Barazer suostuisi prefekti Hennebisen kanssa kukistamaan teidät. Minä luulen että te jo olisitte kaatuneet, jos he eivät olisi toimineet näin väkivaltaisesti… Mutta, ystävä raukkani, Le Barazer ei voi kauempaa vastustaa. Emmekä me saa edes moittia häntä siitä. Muistakaa kuinka sitkeästi ja valtioviisaasti hän kaiken aikaa on tukenut teitä. Hän keksi aina keinoja pelastaakseen teidät, luvaten korvauksia vastustajillenne. Mutta nyt hän ei voi enään, en ole edes maininnut teitä hänelle, kaikki puhuminen on hyödytöntä. Meidän täytyy antaa hänen toimia, hän viivyttää varmaan päätöstään ainoastaan keksiäkseen jonkun nerokkaan ratkaisun, sillä hänestäkään ei ole hauska joutua tappiolle eikä hän koskaan ole hylkäävä työtään, pakollista maallikko-opetusta, joka yksin voi luoda Ranskalle uuden tulevaisuuden.

Markus ei enään hymyillyt. Syvä surumielisyys oli vallannut hänet,

— Se on oleva minulle sangen katkeraa, sanoi hän. Paras osa itsestäni jää tähän vaatimattomaan kouluun, rakkaitten oppilasteni joukkoon, jotka ovat olleet minulle kuin omia lapsia. Koko sydämmeni ja kaikki ajatukseni ovat täällä. Ja millä sitten täyttäisin murtuneen elämäni? En kykene mihinkään hyödylliseen toimeen, olin ottanut tämän tehtäväkseni ja kuinka surullista luopua siitä, jättää se kesken, nyt juuri kun totuus niin kipeästi kaipaa vankkoja työmiehiä!

Mutta Salvan vuorostaan rohkaisi mielensä ja tarttui Markuksen käsiin.

— Kas niin, elkää antako rohkeutenne lannistua. Meillä on kyllä muutakin tekemistä, kuin istua kädet ristissä.

Lohdutettuna Markus vastasi hänen kädenpuristukseensa.

— Te olette oikeassa. Kun teidän kaltaistanne miestä kohtaa isku, voi häntä mielellään seurata epäsuosioon. Tulevaisuus on meidän.

Muutamia päiviä kului vielä. Mailleboisissa puuhasivat kirkolliset ahkerasti käyttäen hyväkseen voittoaan. Suuri ponnistus oli tehty veljien koulun kohottamiseksi entiseen kukoistukseensa. Sitä varten käyttivät he hyväkseen maallikkokoulun häpeää ja ylistivät hengellisen koulun erinomaisuutta, jossa koulussa kukoistivat ainoastaan vaatimattomuus ja viattomuus; ja useat perheet tulivat vakuutetuiksi, veljet saivat lukukauden alussa kymmenkunnan uusia oppilaita. Mutta kapusiinien kekseliäisyys ja rohkeus olivat vielä hämmästyttävämmät. Eikö Pyhä Antonius Padualainen oikeastaan ollut johtanut kaikkea, saanut kaikkea hyvältä Jumalalta? Sillä ei kukaan voinut kieltää että häntä yksin oli kiittäminen Simonin tuomitsemisesta, hän oli toimittanut sen niiden markan ja kahden markan kappalten tähden, joita uskovaiset ihmiset olivat panneet hänen rahalaatikkoonsa rukoillen häntä kokonaan kukistamaan juutalaisen. Siinä oli uusi ihme, hänen valtansa ei ollut koskaan selvemmin ilmaantunut ja uhrit lisääntyivät, niitä virtasi kaikkialta. Tästä rohkaistuna sai isä Theodosius äkkiä nerokkaan aatteen ansaitakseen pyhimyksen avulla uusia summia. Hän aloitti hämmästyttävän afäärin, päästi liikkeeseen viiden markan arvoisia hypoteekkiobligatsiooneja, paratiisi vakuutena. Kaikkialle ilmestyi kiertokirjeitä, joissa selitettiin kuinka tämä taivaallisen autuuden osakkeille paneminen oli järjestetty. Jokainen obligatsiooni oli jaettu kymmeneen, viidenkymmenen pennin arvoiseen kuponkiin, ja niillä oli sama merkitys kuin hyvillä töillä, rukouksilla ja pyhillä messuilla, kaikki oli maksettava puhtaassa rahassa täällä alhaalla ja saatava takaisin taivaassa, ihmeitä tekevän pyhän Antoniuksen kassasta. Ostajien houkuttelemiseksi oli sitä paitsi erityisiä lahjapalkintoja, kaksikymmentä osaketta oikeutti saamaan värillisen veistokuvan pyhimyksestä ja sata osaketta tuotti vuotuisen messun. Vihdoin kiertokirje selitti että osakkeille oli annettu nimeksi Pyhän Antoniuksen obligatsioonit, koska pyhimys oli rahaston hoitaja, jonka tuli maksaa ne satakertaisina toisessa maailmassa. Se päättyi seuraavilla lauseilla: "Nämä yliluonnolliset takuut tekevät näistä obligatsiooneista täydellisesti varmoja hypoteekkiobligatsiooneja. Mikään finanssikeikaus ei voi uhata niitä. Maailman katoaminen aikojen lopussa ei vaikuttaisi niihin mitään, tai oikeammin saattaisi heti ostajan tilaisuuteen nauttia omaisuudestaan."

Yritys saavutti ääretöntä menestystä. Tuhansittain obligatsiooneja levisi muutamissa viikoissa. Köyhät uskovaiset liittyivät yhteen, panivat kukin markan ja jakoivat sitten kupongit keskenään. Kaikki herkkäuskoiset ja kärsivät ihmiset uhrasivat rahansa noihin uusiin arpajaisiin, joiden suuri voitto oli kaikille niin rakas unelma, iankaikkinen autuus. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hänen ylhäisyytensä Bergerot oli sangen suruissaan siitä ja että hän aikoi kieltää tuon hävyttömän keinottelun, joka loukkasi järkeviä katolilaisia. Mutta sitten hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä simonistien tappio oli saattanut hänet vaikeaan asemaan, hänen kun sanottiin simonisteja aina salaa kannattaneen. Hän ei ollut koskaan uskaltanut vastustaa kaikkivaltiaita munkkeja, hän kun ei ollut varma papistostansakaan, mutta hän oli epätoivoissaan siitä että oli pakoitettu jättämään kirkon enenevän taikauskon valtaan. Vanhentuessaan hän oli tullut vieläkin heikommaksi, eikä voinut enään muuta kuin polvistua ja rukoilla Jumalaltaan anteeksi sitä että oli antanut kauppiaiden anastaa temppelin, pelastaakseen temppelin itsensä, jonka uskovaiset olisivat jättäneet aivan tyhjäksi, elleivät he olisi saaneet keinotella siellä sieluillaan. Mutta Saint-Martinin kirkkoherra, apotti Quandieu ei voinut sietää sitä kauvempaa. Tällä kertaa oli Simonin tuomitseminen koskenut häntä sydämmeen, hän oli epätoivoissaan nähdessään kirkon osallisena tuommoiseen rikokseen. Hän oli koko ajan ollut vakuutettu Simonin viattomuudesta, eikä hän salannut suruaan siitä että papit ja Kristuksen, hyvyyden, totuuden ja oikeuden Jumalan palvelijat vimmatusti ajoivat hirveimmän vääryyden, raakuuden ja valheen asiaa. Hän uskoi että tämä synti saisi ankaran rangaistuksen, sillä kirkko, joka jo oli niin suuressa vaarassa, hävitti itseään omilla käsillään, joudutti kukistustaan. Hänen vanha unelmansa riippumattomasta ja vapaamielisestä Ranskan kirkosta, joka edistäisi vuosisadan suurta kansanvaltaista liikettä, näytti nyt aivan mahdottomalta. Toisaalta kapusiinimunkit tekivät hänen elämänsä sietämättömäksi, heidän kappelinsa, jossa kauppa kävi niin erinomaisesti, hävitti kokonaan seurakunnan kirkon ja apotti Quandieu näki rakkaan Saint-Martin kirkkonsa tulevan päivä päivältä autiommaksi ja köyhemmäksi. Uhrit ja messut vähenivät yhä, siirtyivät kaikki voittoisalle Pyhälle Antonius Padualaiselle. Hänellä itsellään oli sangen vaatimattomat ja yksinkertaiset elämäntavat ja hän kyllä tyytyi pienentyneihin tuloihinsa. Mutta hän kärsi nähdessään köyhiensä joutuvan kurjuuteen, sitten kun hän oli antanut heille kaikki mitä oli voinut. Hypoteekkiobligatsioonien kauppa täytti silloin hänen surunsa mitan ja hän kiivastui kaikesta kristillisestä kärsivällisyydestä huolimatta. Se oli liian julkeaa väärinkäyttöä ja hän uskalsi saarnatuolista ilmaista suuttumuksensa Kristuksen pappina, lausua kuinka häntä suretti suuren kristinuskon hirveä alennustila, kristinuskon, joka oli uudistanut maailman ja jonka niin monet jalot henkilöt olivat korottaneet puhtaimman ihanteen huipuille. Sitten hän meni viimeiselle käynnille entisen kannattajansa, piispansa ja ystävänsä, hänen ylhäisyytensä Bergerotin luo. Ja tuntien tämän kykenemättömäksi jatkamaan taistelua, huomaten itsensä voitetuksi ja voimattomaksi, pyysi hän eroa kirkkoherran virastaan ja muutti asumaan pieneen taloon etukaupungissa, jossa hän toivoi voivansa elää mitättömän pienillä koroillaan ulkopuolella kirkkoa, jonka alhaiseksi taikauskoksi muuttunutta oppia hän ei enään voinut palvella.

Kapusiinit pitivätkin tilaisuutta sopivana uudelle riemujuhlalle. Isä Theodosius keksi millä tavoin oli vietettävä heidän entisen vastustajansa pakoa, joksi hän sitä nimitti. Taitavien vehkeiden avulla oli piispa saatu nimittämään Mailleboisin virkaatekeväksi kirkkoherraksi erään nuoren papin, isä Crabotin käskyläisen, ja nerokas tuuma oli järjestää yhdessä uuden kirkkoherran kanssa juhlallinen kulkue, jossa kapusiinien kappelilta kuljetettaisiin komea, punaisen ja kullan kirjava Pyhän Antoniuksen kuva seurakunnan kirkkoon, jonne se sitten juhlallisesti asetettaisiin. Se olisi loistava kuva ratkaisevasta voitosta, se olisi kruunaus, apoteosi, se osoittaisi että munkit olivat voittaneet papiston, että he olivat kaikkivaltiaita herroja, jotka kaikkialle pystyttivät epäjumalan kuvansa ja jotka niiden avulla toivoivat voivansa nylkeä kansaa ja painaa sen pimeyteen, niin että se jälleen muuttuisi tietämättömäksi orjalaumaksi. Ja kulkue oli todella komea, kaikki ympäristön papit ottivat siihen osaa ja ääretön joukko ihmisiä oli koko maakunnasta rientänyt katsomaan sitä. Kappelin eroitti Saint-Martinin kirkosta ainoastaan Kapusiinitori ja lyhyt katu; mutta tehtiin pitkä kierros, kuljettiin poikki République-torin ja pitkin Isoakatua, Pyhää Antoniusta kannettiin halki koko kaupungin. Pormestari Philis, neuvoston klerikaalisen enemmistön ympäröimänä, seurasi maalattua kuvaa, jota kannettiin punaisella samettityynyllä. Koko veljien koulu oli liikkeellä, huolimatta lupa-ajasta oli lapsia haalittu kokoon, heidät oli puettu ja heille oli annettu kynttilät käteen. Sitten seurasivat neitsyt Marian tyttäret, veljeskuntia, uskovaisten seuroja, loppumaton jono jumalisia naisia, ottamatta lukuun hyviä sisaria, ja kokonaisia luostareita, jotka olivat saapuneet Beaumontiin. Ei puuttunut muita kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka muutamia päiviä ennen oli sairastunut. Mailleboisissa ei ollut vielä koskaan vallinnut näin kiihkeää uskonnollista innostusta. Ihmiset polvistuivat katukäytävillä, miehet itkivät, kolme nuorta tyttöä sai hermokohtauksen ja vietiin apteekkarin luo. Siunaus illalla Saint-Martinin kirkossa kellojen soidessa oli häikäisevä. Kaikki tunsivat nyt että Maillebois vihdoinkin oli puhdistettu ja saanut anteeksi. Jumala oli tämän suuremmoisen juhlallisuuden kautta vapauttanut sen juutalaisen Simonin häpäisemästä muistosta.

Kysymyksessä olevana päivänä oli Salvan saapunut Mailleboisiin tervehtimään rouva Berthereauta. jonka terveydentilasta hän oli saanut mitä huolestuttavimpia uutisia. Astuessaan ulos pienestä talosta Kapusiinitorin varrella huomasi hän Markuksen, joka palasi Lehmannien luota ja jonka loppumaton kulkue oli pysäyttänyt. Molempien miesten täytyi siis odottaa jotensakin kauan, äänettöminä puristettuaan toistensa käsiä. Kun viimeinen munkki oli kulkenut ohi kullatun ja punaiseksi maalatun epäjumalansa jälkeen, katsoivat he vaan toisiinsa ja kulkivat muutamia askelia äänettöminä.

— Olin teille menossa, sanoi Salvan vihdoin.

Markus luuli hänen tulevan kertomaan että virkaero vihdoin oli päätetty.

— Se on siis päätetty? kysyi hän hymyillen, joko saan panna kokoon tavarani?

— Ei, ei, ystäväni, Le Barazer ei ole vielä antanut elonmerkkiä. Hän valmistaa jotain, en tiedä mitä… Oh! Meidän eromme on varma, odottakaa vaan kärsivällisesti.

Sitten hän lakkasi puhumasta leikkiä ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä surullisiksi:

— Ei, sain kuulla että rouva Berthereau oli sangen huonona ja tahdoin käydä häntä katsomassa… Tulen juuri hänen luotaan, olen kovin huolestunut, loppu on lähellä.

— Louise kertoi sen minulle eilen illalla, sanoi Markus. Olisin tahtonut tehdä niinkuin tekin, mennä heti kuolevan luo. Mutta rouva Duparque on julistanut heti poistuvansa talosta jos minä uskaltaisin astua sinne jalallani minkä syyn nojalla hyvänsä. Ja rouva Berthereau, joka aivan varmaan tahtoisi tavata minua, ei uskalla lausua ilmi toivoaan, sillä hän ei tahdo saada aikaan häväistystä kuolinvuoteensa ympärillä… Oi! ystäväni, uskovaisen viha on todella leppymätön.

Taas kulkivat he äänettöminä. — Niin. rouva Duparque on hyvä vartia, virkkoi Salvan, luulin ensin että ei hän päästäisi minuakaan tyttärensä luo. Hän ei jättänyt minua hetkeksikään, ja kuunteli tarkasti jokaista sanaa, jonka lausuin sairaalle tai vaimollenne… Hän tuntee varmaankin valtansa heikontuvan ja pelkää että jotakin odottamatonta saattaisi tapahtua kuoleman jälkeen.

— Kuinka niin?

— Sitä en voi selittää, minusta vaan tuntuu siltä. Rouva Berthereau, hänen tyttärensä, pääsee nyt vihdoin hänen vallastaan kuoleman kautta, ja hän pelkää ehkä että Genevièvekin, hänen tyttärentyttärensä on vapautumaisillaan siitä.

Markus pysähtyi ja katseli häntä tutkivasti.

— Oletteko sitten huomanneet mitään enteitä?

— No, olkoon menneeksi! Olen. Mutta olin päättänyt että en puhuisi siitä teille, sillä en tahtoisi herättää teissä turhaa toivoa… Se koskee tätä juhlakulkuetta, tätä epäjumalanpalvelusta, jota juuri saimme katsella. Näyttää siltä kuin vaimonne olisi kieltäytynyt ottamasta siihen osaa. Ja sentähden tapasin rouva Duparquenkin kotonaan, muuten olisi hän tietysti tahtonut näyttäytyä ensimmäisenä uskovaisten naisten joukossa. Mutta jos hän olisi hetkeksikään poistunut kotoaan olisi hän pelännyt että joku saatana, te eli joku muu sielujen varastaja olisi pujahtanut hänen taloonsa ja ryöstänyt hänen tyttärentyttärensä. Hän jäi siis kotiin, mutta ette voi kuvailla kuinka raivostuneena, hänen kylmät silmänsä iskivät minuun niinkuin terävät miekat.

Markus, joka kuunteli hartaasti, ihastui.

— Oi! Geneviève kieltäytyi ottamasta osaa tuohon kulkueeseen. Hän on siis ymmärtänyt sen pahan vaikutuksen, alhaisuuden ja typeryyden, hän on siis saanut takaisin entisen terveen järkensä?

— Epäilemättä, jatkoi Salvan. Nuo paratiisin hypoteekkiobligatsioonit ovat etenkin loukanneet häntä, niin luulen… No ystäväni, eikö se ole erinomaista? Suurempi uskonnollinen hävyttömyys ei ole koskaan väärinkäyttänyt suurempaa inhimillistä typeryyttä.

Hitaasti suuntasivat ystävykset askeleensa rautatien asemaa kohden, sillä Salvan aikoi palata junalla Beaumontiin. Ja Markuksessa oli taas herännyt toivo.

Rouva Duparquen pienessä talossa, jonka uhkaaja kuolema teki vieläkin kylmemmäksi ja synkemmäksi, oli Geneviève todellakin uuden käänteen alaisena, joka hitaasti mullisti hänen luonteensa, muutti hänet kokonaan. Ensin oli totuus ikäänkuin musertanut hänet, lukiessaan asiakirjoja oli hän tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta ja hirveässä valossa nähnyt niiden pyhien miesten halpamaisuuden, joita hän tähän saakka oli kunnioittanut omantuntonsa ja sydämmensä ohjaajina. Ja silloin valtasi epäilys hänen mielensä, usko katosi, hän ei voinut olla ajattelematta, punnitsematta, vapaasti arvostelematta jokaista asiaa. Isä Theodosius oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä, hän tunsi epämääräistä häpeää siitä että oli ollut hänen puolellaan silloin kuin hän oli tekemäisillään huonon teon. Ja nuo obligatsioonit, tuo yleisen herkkäuskoisuuden halpamainen väärinkäyttö lisäsi vielä Genevièven vastenmielisyyttä kapusiinimunkkia kohtaan, osoittamalla hänelle äkkiä entisen rippi-isänsä todellisen luonteen. Eikä ainoastaan munkin arvo alentunut hänen silmissään, vaan myöskin sen opin, jota hän edusti, tuon uskonnon, jota hän niin kauan oli ihaillut salaperäisen ja suloisen toivon huumauksessa. Mitä? tuohonko halpamaiseen kauppaan, tuohonko epäjumalalliseen taikauskoon hänen tuli ottaa osaa, jos hän tahtoi pysyä uskovaisena katolilaisena? Kauan oli hän alistunut uskoon ja salaperäisyyteen, silloinkin kun hänen luonnollinen järkensä salaa vastusti; mutta hänen alistumisellaankin oli rajansa, hän ei voinut hyväksyä tuota taivaan osakkeille panemista, hän kieltäytyi kulkemasta punaisen ja kullankirjavan Pyhän Antoniuksen jälessä, jota kuljetettiin kaikkialla niin kuin mitäkin ilmoitusta, houkuttelemaan osakkeille uusia ostajia. Hänen järkensä vastarintaa lisäsi etenkin apotti Quandieun virasta eroaminen, tuon lempeän ja ihmisellisen rippi-isän, jonka puoleen hän jälleen oli kääntynyt isä Theodosiuksen epäilyttävien ystävyyden osoitusten johdosta. Koska sellainen mies ei enään voinut elää kirkon yhteydessä, eikä hyväksyä klerikaalista vihan ja vallanhimon politiikkaa, eikö hyvien ja oikeudenmukaisten ihmisten silloinkin ollut vaikea pysyä siinä?

Mutta Geneviève ei varmaankaan pelkästä olosuhteiden voimasta olisi niin pian vapautunut, ellei valmistavaa työtä hitaasti olisi tapahtunut hänessä hänen tietämättään. Selvästi ymmärtääkseen ensimmäiset syyt täytyy tuntea hänen elämäänsä alusta alkaen. Hän oli perinyt isältään hellän, iloisen ja intohimoisen luonteen, hänessä oli herännyt rakkaus Markukseen ja hän oli kiintynyt häneen siinä määrin että suostui elämään yksinäisessä kylässä tuon halvan alkeisopettajan kanssa. Haluten vapautta, kyllästyneenä rouva Duparquen synkkään kotiin, oli hän hetken näyttänyt vapautuneen uskonnollisen kasvatuksensa vaikutuksesta, hän oli antautunut puolisolleen sellaisella nuoruuden alttiudella että tämä oli voinut luulla omistavansa hänet kokonaan. Ja joskin salainen pelko joskus oli vallannut Markuksen, oli hän työntänyt sen luotaan, oli luullut olevansa kyllin vahva muodostaakseen hänet oman kuvansa mukaan ja onnensa huumauksessa jättänyt henkisen valloituksen myöhemmäksi. Sitten oli entinen viha uudelleen ilmaantunut hänessä ja Markus oli taas ollut heikko ja tahtoen kunnioittaa hänen omantunnon vapauttaan ei hän vieläkään ollut toiminut, vaan sallinut vaimonsa jälleen ruveta noudattamaan uskonnollisia menoja, käymään kirkossa ja unohtumaan sinne. Koko hänen nuoruutensa, kaikki tuo salaperäinen myrkky, jota vielä ei oltu poistettu, alkoi vaikuttaa hänessä ja tuota erehdyksessä ja valheessa kasvatettujen naisten välttämätöntä käännettä, jonka alaiseksi hän joutui, vaikeutti hänelle vielä uskonnollisen ja vallanhimoisen isoäidin läsnäolo. Olosuhteet, Simonin juttu ja Louisen ripilläkäynnin siirtäminen olivat silloin jouduttaneet eroa puolisojen välillä. Hänessä paloi etenkin kiihkeä toivo löytää taivaassa sen rajattoman taivaallisen onnen, joka hänelle nuorena tyttönä oli luvattu; ja hänen rakkautensa Markukseen oli himmentynyt kun hän ajatteli autuutta, jota virret ylistävät, tuota korkeampaa ja puhtaampaa taivaallista rakkautta. Mutta turhaan oli häntä kiihoitettu, turhaan hänelle valehdeltu, turhaan häntä käsketty vastustamaan miestään, lupaamalla kohottaa hänet korkeimpaan totuuteen, täydelliseen onneen. Hänen onnettomuutensa syynä oli ollut se, että hän hylkäsi ihmisen ainoan luonnollisen ja mahdollisen onnen, sillä hän ei ollut koskaan enää tuntenut itseään tyydytetyksi, hän oli elänyt enenevässä ahdistuksessa ilman rauhaa ja ilman iloa, vaikka hän itsepäisesti väitti olevansa onnellinen. Nytkään vielä hän ei tunnustanut kuinka tyhjiltä olivat tuntuneet pitkät rukoukset kappelien kylmillä kivilattioilla ja hyödyttömät herranehtoolliset, joissa hän turhaan toivoi saavansa vihdoinkin tuntea lihassaan ja veressään Jesuksen lihan ja veren ijäisessä ja autuaassa yhteydessä. Mutta luonto valloitti hänet vähitellen, palautti hänet terveyteen, inhimilliseen rakkauteen, samalla kuin vanha salaperäinen myrkky poistui hänestä yhä enemmän sitä mukaa kuin uskonnollinen valhe ilmaantui hänelle. Suuressa tuskassaan noudatti hän vielä, huumatakseen itseään, joitakuita uskonnollisia merioja sillä hän ei tahtonut ymmärtää että rakkaus Markukseen oli herännyt hänessä, että hän tunsi äärettömän halun levätä hänen sylissään, tuossa ainoassa ja ikuisessa totuudessa, joka tekee miehen ja naisen terveeksi ja onnelliseksi.

Silloin oli syntynyt riitoja rouva Duparquen ja Genevièven välillä ja ne tulivat yhä lukuisammiksi ja kiivaammiksi. Isoäiti tunsi että hänen tyttärentyttärensä luisui hänen käsistään. Ja hän vartioi häntä tarkasti, piti häntä melkein vankina; mutta pienimmänkin riidan jälkeen saattoi Geneviève sulkeutua huoneeseensa, siellä sai hän ainakin ajatella rauhassa, eikä hän enää vastannut edes silloinkaan kun hirveä esi-äiti nyrkillään löi ovea. Kahtena sunnuntaina sulkeutui hän näin ja kieltäytyi seuraamasta häntä iltamessuun, rukouksista ja uhkauksista huolimatta. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque oli ankara uskovainen, jommoiseksi hänet oli muodostanut pitkä elämä täydellisessä kirkon orjuudessa. Hänet oli kasvattanut ankara äiti ja sitten hän oli joutunut naimisiin Duparquen kanssa, joka ei välittänyt muusta kun kaupastaan, oli raaka eikä pitänyt hellistä hyväilyistä, hänen intohimonsa nukkuivat, ja heräsivät vasta myöhemmin. Lähes kaksikymmentäviisi vuotta oli heillä vastapäätä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa uutuuksien kauppa, jonka ostajapiiriin kuului pääasiallisesti munkkeja ja pappeja. Ja kun hän oli saanut kokea niin vähän rakkautta, kun hänen puolisonsa niin vähän tyydytti hänen sieluaan ja ruumistaan, antautui hän siellä yhä enemmän uskonnollisuuteen, sillä hän oli liian rehellinen ottaakseen itselleen rakastajaa. Hän hillitsi aistillisuuden tarvettaan, hänen onnistui pettää se, tyydyttää se jumalanpalveluksen menoissa, pyhän savun tuoksussa, kiihkeissä rukouksissa ja salaperäisissä keskusteluissa pyhienkuvien vaalean Jesuksen kanssa. Kun hän ei ollut tuntenut rakastajan intohimoista syleilyä, saattoi hän pitää riittävänä lohdutuksena pappien keveää kosketusta, pappien, joiden läheisyydessä ei tee syntiä silloinkaan kuin elää heidän hengityksessään, antautuu heidän kanssaan lihalliseen yhteyteen. Hänen rippi-isänsä juhlalliset liikkeet ja hyväilevät sanat tuottivat hänelle ainaista iloa, ja hänen ankaruutensakin, hänen uhkauksensa ja hänen kertomuksensa helvetistä ja hirveistä tuskista herättivät hänen kuritetussa lihassaan suloisen väristyksen. Ja sokea usko, ankarimpiin uskonnon harjoituksiin mukautuminen ei ainoastaan tyydyttänyt hänen kuoletettuja himojaan, hän löysi niissä myöskin ojennusnuoran, tuen, hallitsijan, jota hänen naisellinen heikkoutensa kaipasi. Kirkko tietää että ei se voi valloittaa naista ainoastaan jumalanpalveluksen hekumallisuudella, se ottaa hänet haltuunsa kohtelemalla häntä raa'asti ja peloittamalla häntä, se pitää häntä kuin orjaa, joka halki vuosisatojen on tottunut ruoskaan ja joka vihdoin on ruvennut rakastamaan orjuuden katkeraa nautintoa. Rouva Duparque, joka kätkyestä saakka oli oppinut tottelemaan, oli kuuliainen kirkon tytär, jota se epäilee, jonka se ottaa aseekseen ja jonka avulla se voi miehen vuorostaan valloittaa. Jouduttuaan leskeksi, myi hän pienen omaisuutensa ja muutti Mailleboisiin, missä hänellä joutilaassa elämässään ei ollut muuta tointa, muuta harrastusta kuin tuo ankara uskonnollisuus, jolla hän koetti täyttää hukkaan menneen elämänsä, korvata kaikki luonnolliset nautinnot, kaiken inhimillisen onnen, jota hän ei ollut saanut tuntea. Suurena syynä siihen että hän niin ankarasti tyrkytti tyttärentyttärelleen Genevièvelle ahdasta ja kylmää uskoaan oli varmaankin rakkauden onnen kaipuu, viha tuohon naisen vapautumiseen, jonka hän olisi tahtonut kieltää lapsen lapseltaan, niin kuin tuntemattoman, vaikka suloisen helvetin, johon hän itse ei koskaan saisi astua sisälle. Mutta isoäidin ja tyttärentyttären, ankaran jumalisen ja vapautumaisillaan olevan uskovaisen välillä oli äiti, surumielinen rouva Berthereau. Päältäpäin katsoen oli tämäkin vain kaavoihin piintynyt jumalinen, joka syntymästään saakka oli kuulunut kirkolle. Hän ei ollut edes päivääkään laiminlyönyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, sillä hänen puolisonsa, vapaa-ajattelija Berthereau, Salvanin ystävä, meni niin pitkälle heikkoudessaan että seurasi häntä messuun rakkaudesta häneen. Mutta hän oli tuntenut intohimoisen rakkauden, jolla tuo erinomainen mies joka hetki oli ympäröinyt hänet ja se täytti hänet yhä vieläkin. Vaikka hänen miehensä oli kuollut niin kauvan aikaa sitten oli hän yhä hänen, eli yksinomaan hänen muistostaan, viettäen loppuikänsä ikäänkuin hänen rakkaan haamunsa sylissä. Tämä selitti hänen pitkät vaitiolonsa, hänen kohtaloonsa alistuneen, vaatimattoman elämänsä pienessä, synkässä talossa, johon hän tyttärensä kanssa oli vetäytynyt niinkuin luostariin. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut uusiin naimisiin menemistä, hänestä oli tullut toinen rouva Duparque, ankaran uskonnollinen ja jumalaapelkääväinen, hän kävi aina mustaan puettuna, kasvot olivat vahankarvaiset, käytös nöyrä ja masentunut ankaran isoäidin vallan alla, joka painoi koko taloa. Joskus vain näkyi hänen velton suunsa ympärillä katkera piirre, hänen nöyrissä silmissään välähti vastustus, kun hänessä heräsi ääretön entisen rakkauden onnen kaipuu, tuon kylmän, uskonnonharjoitusten täyttämän tyhjyyden pohjalla, jossa hän niin kauvan oli kitunut. Viime aikoina oli hänen tyttärensä Genevièven hirveä ahdistus, vaimon taistelu papin ja puolison välillä herättänyt hänet raukkamaisesta välinpitämättömyydestään niin että hän oli uskaltanut vastustaa itse hirveää isoäitiäkin.

Nyt oli rouva Berthereau kuolemaisillaan ja iloitsi omasta puolestaan tästä vapautuksesta. Mutta huomatessaan voimiensa päivä päivältä vähenevän tunsi hän yhä suurempaa surua siitä että Geneviève jäisi yksin kärsimään, kokonaan rouva Duparquen valtaan. Miten kävisi hänen lapsiraukkansa ankarassa orjuudessa, tässä kuolleessa talossa, jossa hän niin paljon oli kärsinyt, kun hän ei enään olisi täällä? Hänen oli mahdoton lähteä täältä tekemättä mitään, sanomatta mitään, joka voisi pelastaa hänet, auttaa häntä saavuttamaan edes hiukan terveyttä ja onnea. Se oli lakkaamatta hänen mielessään ja hän uskalsi tehdä sen eräänä iltana, jolloin hän vielä jaksoi puhua, vaikkakin hyvin hiljaa ja hitaasti.

Oli syyskuun ilta, lämmin ja sateinen. Yö läheni, pieni luostarin tapaisesti sisustettu huone, vanhoine pähkinäpuuhuonekaluineen, pimeni vähitellen. Sairas, joka ei voinut maata saamatta heti tukehtumiskohtauksia, istui lepotuolillaan tyynyjen nojassa. Vaikka hän oli tuskin viidenkymmenenkuuden ikäinen näyttivät hänen surumieliset, kuihtuneet kasvonsa jo sangen vanhoilta, hänen elämänsä tyhjyys oli ikäänkuin kalventanut ne. Geneviève istui lähellä häntä nojatuolissa ja Louise oli juuri tuonut kupillisen maitoa, ainoa mitä sairas vielä saattoi nauttia. Raskas hiljaisuus painoi taloa, Kapusiinien kappelin viimeinen kellonsoitto oli juuri kaikunut pienen, aution torin kuolleessa ilmassa.

— Tyttäreni, sanoi rouva Berthereau hitaasti, heikolla äänellään, koska olemme yksin, pyydän että kuuntelet minua, sillä minulla on jotain sanottavaa sinulle ja on jo aika kiirehtiä.

Hämmästyneenä tahtoi Geneviève keskeyttää hänet, peläten sairaan rasittuvan tästä viimeisestä ponnistuksesta. Mutta kun tämä teki päättäväisen liikkeen, kysyi hän ainoastaan:

— Äiti, tahdotko puhua minulle yksin? tuleeko Louisen poistua?

Rouva Berthereau oli hetken ääneti. Hän oli luonut katseensa pitkään ja kauniiseen nuoreen tyttöön, joka hellästi katseli häntä avomielisillä silmillään. Hän kuiskasi vihdoin:

— Minusta on parempi että Louise jääpi. Hän on seitsemäntoista vuotias, hänenkin täytyy tietää… Rakas pienokaiseni, istu tähän viereeni.

Louise istuutui hänen viereensä tuolille ja sairas tarttui hänen käteensä.

— Tiedän kuinka järkevä ja rohkea olet ja jos joskus olenkin paheksinut käytöstäsi, annan kuitenkin arvoa suoruudellesi… Nyt viimeisellä hetkelläni uskon ainoastaan hyvyyteen.

Hän kokosi ajatuksiaan vielä hetken, hän katsoi avonaisesta akkunasta tummenevaa taivasta, ikäänkuin lukeakseen koko pitkän, surullisen elämänsä auringon viimeisissä säteissä. Sitten siirtyi hänen katseensa jälleen tyttäreensä, jota hän katseli kauan aikaa sanomattoman säälin ilme silmissään.

— Geneviève, minun on niin vaikea jättää sinut niin onnettomaksi… Ei, elä kiellä, joskus yöllä kuulen sinun nyyhkytyksesi tuolta ylhäältä pääni päältä, kun et voi nukkua. Ja minä tunnen tuskasi, tunnen kuinka taistelut raatelevat sinua… Vuosikausia olet kärsinyt, eikä minulla ole ollut rohkeutta auttaa sinua.

Kyyneleet vuosivat Genevièven silmistä. Hänen omien kärsimyksiensä mainitseminen tällä surullisella hetkellä koski häneen.

— Äiti, minä pyydän, älä ajattele minua. Minulla ei ole kuin yksi suru, se että kadotan sinut.

— Ei, ei, tyttäreni, jokainen lähtee täältä vuorostaan, tyytyväisenä tai epätoivoisena, riippuen siitä millaiseksi hän on osannut muodostaa elämänsä. Mutta ne, jotka jäävät tänne, eivät saa turhaan tuottaa itselleen kärsimyksiä, kun he vielä voivat olla onnellisia.

Hän pani kätensä ristiin ja kohotti ne ylös, hartaasti rukoilevalla liikkeellä:

— Oi! tyttäreni, elä jää päiväksikään tähän taloon. Kiiruhda, ota lapset mukaasi ja palaa puolisosi luo.

Geneviève ei ennättänyt edes vastata. Suuri musta varjo ilmestyi huoneeseen, rouva Duparque oli hiljaa astunut sisään. Hän kulki lakkaamatta huoneesta huoneeseen, oli heti levoton kun ei tiennyt missä Geneviève ja Louise olivat, epäillen heitä alinomaa. Koska he piiloutuivat, eivätkö he silloin tehneet pahaa? Etenkään hän ei pitänyt siitä että he olivat kauvan aikaa yhdessä rouva Berthereaun luona, peläten lakkaamatta että he puhuisivat siellä jotain kiellettyä. Hän oli siis varovaisesti hiipinyt ylös portaita ja eroitettuaan muutamia sanoja oli hän varovasti aukaissut oven, saadakseen heidät kiinni teosta.

— Mitä sanot, tyttäreni? kysyi hän käskevästi, kuivalla, vihasta vapisevalla äänellään.

Ennestäänkin kalpea sairas tuli vielä kalpeammaksi, Geneviève ja Louise hämmästyivät ja odottivat levottomina mitä seuraisi.

— Mitä sanot tyttäreni? Etkö tiedä että Jumala kuulee sinut?

Rouva Berthereau oli heittäytynyt tyynyä vasten, sulkien silmänsä, ikäänkuin kootakseen kaiken rohkeutensa. Hän olisi niin mielellään tahtonut puhua Genevièvelle yksin eikä antautua taisteluun peljättävän isoäidin kanssa. Koko elämänsä oli hän karttanut tätä yhteentörmäystä, tätä taistelua, jossa hän jo edeltäpäin tunsi tulevansa voitetuksi. Mutta nyt hänellä oli vain muutamia tunteja jälellä ollakseen rohkea ja hyvä, hän aukasi silmänsä ja uskalsi vihdoin puhua.

— Jumala kuulkoon minut, äitini! Luulen täyttäväni velvollisuuteni kun kehoitan tytärtäni ottamaan lapsensa ja palaamaan puolisonsa luo, sillä hänen terveytensä ja hänen ainoa onnensa ovat siellä, tuossa kodissa, jonka hän niin ajattelemattomasti jätti.

Rouva Duparque oli heti alussa tahtonut keskeyttää hänet raivokkaalla liikkeellä. Sitten antoi hän sairaan jatkaa, kenties tuntien kuoleman majesteetin, joka jo täytti huoneen henkäyksellään, hämillään tuosta huudosta, joka puhkesi orjuutetun ihmisraukan huulilta kun hänen järkensä ja rakkautensa vapautuivat viimeisellä hetkellä. Ääretön ahdistus vallitsi huoneessa, jossa neljä naista, neljä sukupolvea olivat yhdessä.

Kaikki neljä olivat toistensa näköisiä, kookasvartaloisia, pitkäkasvoisia, komeanenäisiä. Mutta seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque, vahvoine leukoineen ja jäykkien ryppyjen uurtamine poskineen oli laihtunut ja kuivettunut ankarissa uskonnon harjoituksissaan; rouva Berthereau sitä vastoin, joka äskettäin oli täyttänyt viidennenkymmenennenkuudennen ikävuotensa, oli sairaudestaan huolimatta lihavampi ja notkeampi ja hänen kalpeille kasvoilleen oli painanut leimansa tuo lyhyt rakkauden onni, jota hän aina oli kaivannut. Näistä kahdesta tummasta ja vakavasta naisesta oli Geneviève syntynyt, mutta hänessä huomasi myöskin isän vaikutusta. Hän oli vaalea, iloinen, rakastava ja suloinen vielä kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä; ja pian kahdeksantoista vuotias Louise oli taas tumma, mutta hänen hiuksensa olivat kullanruskeat niinkuin Markuksella, jolta hän myös oli saanut leveän otsansa ja suuret, loistavat silmänsä, joissa paloi totuuden rakkaus. Henkisessä suhteessa oli tapahtunut samallainen kehitys: isoäiti oli kokonaan kirkon orja, hänen sielunsa ja ruumiinsa oli kukistettu, hän oli erehdyksen ja orjuuden tottelevainen levittäjä; tytär täytti vielä uskonnolliset velvollisuutensa, oli yhä kirkon vallassa, mutta levottomana, kidutettuna, sillä hän oli tuntenut inhimillisen onnen; tyttärentyttären onnettomassa sydämmessä ja järjessä kävi katolilaisuus viimeistä taisteluaan, hänestä taistelivat hänen mystillinen ja valheellinen kasvatuksensa sekä puolison rakkauden ja äidin hellyyden elävä todellisuus ja hän tarvitsi kaikki voimansa vapautuakseen: tyttärentyttären tytär oli vihdoinkin vapautunut, oli päässyt irti papin vallasta ja palannut onnelliseen luontoon, auringon hyväätekevään valoon.

Rouva Berthereau jatkoi hitaasti, matalalla äänellään.

— Kuule, Genevièveni, älä jää tänne kauemmaksi. Kun minä en enää ole täällä, niin lähde heti… Minun onnettomuuteni alkoi silloin kun kadotin isäsi. Hän rakasti minua, minä olen elänyt ainoastaan niinä hetkinä, jotka vietin hänen läheisyydessään, hänen sylissään. Olen usein katunut että en silloin nauttinut niistä syvemmin, sillä en järjettömässä erehdyksessäni ymmärtänyt niiden arvoa, en tuntenut kuinka suloisia, kuinka verrattomia ne olivat ennen kun leskenä muutettuani tänne, jossa ei ollut rakkautta ja jossa olin eroitettuna maailmasta… Voi tämän talon jäistä kylmyyttä, jossa olen värissyt, sen hiljaisuutta ja synkkyyttä, jossa joka hetki olen kitunut, uskaltamatta edes aukaista akkunaa hengittääkseni elämää, niin järjetön ja raukkamainen olin!

Rouva Duparque seisoi liikkumattomana eikä keskeyttänyt. Kuullessaan tuon tuskan huudon teki hän kuitenkin vastustavan liikkeen.

— Tyttäreni, en kiellä sinua puhumasta, vaikka olisi parasta kutsua tänne isä Theodosius, jos sinulla on jotain tunnustettavaa… Koska et ollut kokonaan Jumalan, miksi tulit sitten luokseni? Tiesit kyllä että täällä tapaisit yksin Jumalan.

— Olen tunnustanut syntini, vastasi kuoleva lempeästi, en ole lähtevä täältä saamatta viimeistä voitelua, sillä olen kokonaan Jumalan, en voi muuta kuin kuulua hänelle nyt… Vaikka olenkin niin paljon surrut puolisoni kuolemaa, en ole koskaan katunut sitä että tulin tänne. Minne olisin mennyt? Minulla ei ollut muuta turvapaikkaa, minä olin liiaksi uskonnon läpitunkema, koettaakseni kertaakaan hakea onnea muualta. Olen siis elänyt niinkuin minun täytyi elää… Mutta tyttäreni kärsii nyt liiaksi vuorostaan, ja hän on vapaa, hänellä on puoliso, joka rakastaa häntä, enkä minä tahdo että minun surullinen kohtaloni tällaisessa tyhjyydessä tulee hänenkin osakseen. Sinä seuraat neuvoani, eikö niin, tyttäreni.

Hellällä, rukoilevalla liikkeellä oli hän ojentanut vahankarvaiset käsiraukkansa tytärtään kohden ja Geneviève heittäytyi polvilleen hänen viereensä, sydänjuuriaan myöten liikutettuna tästä harvinaisesta kohtauksesta, rakkauden heräämisestä kuolemassa, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

— Äiti, äiti, rukoilen sinua, älä kärsi noin paljon minun tähteni. Tuotat minulle tuskaa ajatellessasi ainoastaan minua, kun meidän kaikkien ainoa toivomme on tuottaa sinulle hiukan iloa, sinulle, joka tahdot lähteä täältä niin epätoivoisena.

Mutta rouva Berthereaun valtasi yhä kasvava innostus. Hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja katseli häntä silmiin.

— Ei, ei, kuule minua vielä… Jättäessäni sinut, ei minulla enää voi olla muuta iloa kun varmuus siitä että et tahdo alkaa täällä uudestaan minun kärsimyksiäni ja ahdistustani. Anna minulle tämä viimeinen lohdutus, anna minulle ennen lähtöäni varma lupaus… Kuuletko, minä vaadin sitä sinulta, niin kauvan kuin minulla on vähääkään voimaa puhua. Pelasta itsesi tästä valheen ja kuoleman talosta, palaa kotiisi, puolisosi luo. Vie hänelle lapsensa takaisin, rakastakaa toisianne koko sielustanne. Se on elämä ja totuus ja onni… Minä rukoilen sinua, tyttäreni, lupaa minulle, vanno minulle noudattavasi viimeistä toivoani!

Kun Geneviève nyyhkytysten tukahduttamana ei vastannut, kääntyi hän Louisen puoleen, joka myöskin syvästi liikutettuna oli polvistunut lepotuolin toiselle puolelle.

— Auta sinä minua, hyvä lapseni. Minä tunnen ajatuksesi, olen kyllä huomannut kuinka olet tehnyt työtä ja ponnistellut saadaksesi äitisi takaisin kotiin. Sinä olet pikku haltija, sangen ymmärtäväinen pieni ihminen, joka on tehnyt paljon tuottaakseen meille kaikille neljälle hiukan rauhaa… Sinun äitisi täytyy luvata, eikö niin? Käske hänen tekemään minulle suuren ilon lupaamalla tulla onnelliseksi!

Louise oli tarttunut murheellisen naisen käsiin ja hän suuteli niitä sopertaen:

— Oi! isoäiti, isoäiti, kuinka hyvä olet ja kuinka sinua rakastan!… Äiti on muistava sinun viimeistä tahtoasi. Hän on ajatteleva, hän on seuraava sydämmensä ääntä, ole varma siitä.

Rouva Duparque seisoi jäykkänä, liikahtamatta. Hänen syvien ryppyjen uurtamissa, jähmettyneissä kasvoissaan elivät ainoastaan silmät ja raivokas viha oli syttynyt niissä kun hän koetti hillitä itseään jottei kohtelisi ankarasti kuolevaa. Vihdoin hän murisi vihaisesti:

— Olkaa vaiti kaikki kolme! Te olette onnettomia syntisiä, jotka vastustatte Jumalaa ja jotka helvetin liekeissä saatte rangaistuksenne… Olkaa vaiti, en tahdo kuulla sanaakaan enää! Enkö sitten enää ole herra täällä, isoäiti? Sinut tyttäreni, on sairaus hämmentänyt, tahdon uskoa sen; sinussa tyttärentyttäreni on pahahenki, annan anteeksi sinulle että et vielä kokonaan ole voinut karkoittaa sitä katumuksestasi huolimatta; ja sinut tyttärentyttärentyttäreni, toivon yhä voivani pelastaa kadotuksesta, kun vaan kerran saan kasvattaa sinua… Olkaa vaiti, tyttäreni, te, joita ilman minua ei olisi olemassa! Minä se olen, joka käsken ja se olisi vielä yksi kuoleman synti, jos ette tottelisi minua!

Hän oli ikäänkuin kasvanut, hän puhui ankarasti, vihan ja koston Jumalansa nimessä. Mutta hänen tyttärensä, joka tunsi että lähenevä kuolema jo oli vapauttanut hänet, uskalsi jatkaa kiellosta huolimatta.

— Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta olen vaijennut, ja jos ei viimeinen hetkeni olisi tullut, olisin ehkä niin raukkamainen että tottelisin ja vaikenisin vieläkin… Se on liikaa. Kaikki mikä on kiduttanut minua, kaikki mitä olen jättänyt sanomatta vaivaisi minua haudassakin. En voi viedä sitä mukanani sinne. Kaikesta huolimatta on kauvan tukehutettu huuto pääsevä huuliltani… Oi! tyttäreni, minä rukoilen sinua, lupaa minulle, lupaa minulle!

Raivostuneena toisti rouva Duparque kovemmalla äänellä:

— Geneviève, minä, isoäitisi, kiellän sinua puhumasta.

Kun Louise näki äitinsä yhä nyyhkyttävän, hirveimmän taistelun raatelemana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, uskalsi hän vastata päättäväisellä mutta kohteliaalla tavallaan.

— Isoäiti, täytyy olla hyvä isoäiti Berthereaulle, joka on niin sairas.
Äiti on myöskin heikko ja on julmaa saattaa häntä noin liikutetuksi…
Eikö jokaisen tule noudattaa omaatuntoaan?

Silloin Geneviève, antamatta rouva Duparquelle aikaa taas keskeyttää, kohotti päänsä ja syleili kiihkeästi kuolevaa, sydän heltyneenä tyttärensä lempeästä rohkeudesta.

— Äiti, äiti, nuku rauhassa, en tahdo että sinä minun tähteni kärsit… Minä lupaan muistaa viimeistä toivoasi, lupaan tehdä kaikki, mitä rakkauteni sinuun kehoittaa… Niin, niin, ei ole muuta kuin hyvyys, ei muuta kuin rakkaus, se on ainoa totuus.

Ja kun rouva Berthereau uupuneena, mutta kasvot taivaallisen hymyn kirkastamina, painoi tytärtään rintaansa vasten, teki rouva Duparque viimeisen uhkaavan liikkeen. Pimeä oli tullut, huonetta valaisi ainoastaan heikko valo puhtaalta taivaalta, jolla ensimmäiset tähdet syttyivät; ja avonaisesta akkunasta levisi huoneeseen pienen, aution torin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan lapsen nauru. Tässä läheisen kuoleman majesteettisen hengähdyksen täyttämässä rauhassa sanoi itsepäinen, sokea ja kuuro isoäiti vielä:

— Te ette enään ole minun, ei tytär, ei tyttärentytär, eikä tyttären tyttärentytär. Te kuljette kaikki iankaikkista kadotusta kohden. Menkää, menkää! Jumala hylkää teidät, ja minä hylkään teidät!

Sitten hän läksi ja sulki vihaisesti oven. Pimeään, hiljaiseen huoneeseen jäi ainoastaan kuoleva äiti tyttärensä ja tyttärentyttärensä väliin, yhdistyneinä yhteen ainoaan syleilyyn. Hitaasti virtasivat kaikkien silmistä kyyneleet, samalla kertaa suloiset ja katkerat.

Kaksi päivää myöhemmin rouva Berthereau kuoli hyvänä katolisena, saatuaan viimeisen voitelun niin kuin oli toivonut. Kirkossa huomattiin syvään suruun pukeutuneen rouva Duparquen vakava käytös. Louise yksin oli hänen mukanaan, sillä Genevièven oli täytynyt jäädä vuoteeseen hermokohtauksen tähden, joka oli niin ankara, että hän ei näyttänyt näkevän, eikä kuulevan. Kolme päivää makasi hän vielä samalla lailla kasvot seinään päin, tahtomatta vastata kellekään, ei edes tyttärelleen. Hän kärsi varmaankin hirveästi, syviä huokauksia pääsi hänen rinnastaan ja itkun kohtaukset tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Kun isoäiti tuli huoneeseen ja viipyi siellä useita tuntoja saarnaten hänelle ja koettaen todistaa että oli välttämätöntä lepyttää Jumalan vihaa, joutui hän vielä ankarampien kohtauksien uhriksi, huusi ja sai suonenvedon. Louise, joka tahtoi äidiltään poistaa edes tämän tuskan viimeisessä taistelussa, joka raateli häntä, sulki vihdoin oven eikä laskenut ketään huoneeseen.

Neljäntenä päivänä tapahtui ratkaisu. Pélagie yksin pääsi huoneeseen talousaskareidensa nojalla. Hän oli kuudenkymmenen vuotias ja hänen epämiellyttävät kasvonsa, suurine nenineen ja ohuine huulineen olivat vieläkin laihtuneet, ikäänkuin kuivettuneet. Viime aikoina hän oli tullut aivan sietämättömäksi, mutisi lakkaamatta vihaisia sanoja, piti kurissa itse hirveää emäntäänsä ja heitti ulos ovesta vaimot, jotka tämä oli uskaltanut ottaa hänelle avuksi. Mutta rouva Duparque piti hänet palveluksessaan niinkuin vanhan työaseen, joka aina oli ollut hänen käytettävänään, luullen että ei voisi elää ellei hänellä olisi tätä käskyläistä, tätä orjaa, jonka avulla hän levitti valtansa kaikkeen mikä ympäröi häntä. Hän käytti vanhaa palvelijaa vakoojanaan, halpojen mielijohteittensa toimeenpanijana ja hänen täytyi vuorostaan kärsiä hänen valtaansa, sietää hänen huonoja tuuliaan, ikävyyksiä ja riitoja, joilla hän täytti talon.

Neljännen päivän aamuna, ensimmäisen suuruksen jälkeen Pélagie, joka oli ollut korjaamassa ruokaa Genevièven huoneesta, juoksi kauhistuneena emäntänsä luo ja sanoi:

— Tietääkö rouva mitä ylhäällä tehdään? He täyttävät matkalaukkujaan.

— Äiti ja tytärkö?

— Niin, rouva. Eivätkä he ollenkaan salaa sitä, tyttö käy omassa huoneessaan, tuo sieltä sylittäin liinavaatteita… Jos rouva tahtoo mennä katsomaan, niin ovi on selko selällään.

Sanaakaan sanomatta, jähmettyneen näköisenä rouva Duparque meni yläkertaan. Ja hän tapasi todella Genevièven ja Louisen täyttämässä matkalaukkujaan, ikäänkuin aikoisivat heti lähteä ja kuusivuotias pikku Clément istui sangen viisaan näköisenä tuolilla katsellen valmistuksia. He kohottivat vaan hiukan päätään ja jatkoivat työtään.

Hetken hiljaisuuden kuluttua rouva Duparque kysyi vielä kylmempänä ja jäykempänä kuin tavallisesti eikä ainoakaan ryppy hänen kasvoissaan liikkunut:

— Voit siis paremmin Geneviève?

— Kyllä, isoäiti. Minulla on vielä kuumetta, mutta minä en parantuisi koskaan, jos jäisin tänne.

— Olet päättänyt mennä muualle, näen sen. Minne menet?

Geneviève kohotti taas päätään, silmät vielä kyynelissä, koko ruumis vapisevana.

— Menen sinne minne lupasin äidilleni. Neljä päivää olen taistellut ja kärsinyt sen tähden.

Syntyi hiljaisuus.

— Minä en pitänyt lupausta sitovana, luulin että teit sen vaan lohduttaaksesi häntä… Palaat siis tuon miehen luo. Sinulla näyttää todella olevan hyvin vähän ylpeyttä.

— Oi ylpeyttä! niin, kyllä tiedän, ylpeyden avulla olet kauan pidättänyt minua… Minä olen ollut niin ylpeä että olen itkenyt monta yötä tahtomatta tunnustaa erehdystäni… Ja vihdoin selvesi minulle tämän ylpeyden järjettömyys, kurjuuteni on suuri.

— Onneton, ei katumus eivätkä rukoukset ole siis voineet poistaa sinusta myrkkyä? Myrkky täyttää sinut uudelleen ja syöksee sinut viimein iankaikkiseen rangaistukseen, jos lankeat uudelleen inhoittavaan syntiisi.

— Mistä myrkystä puhut? Puolisoni rakastaa minua ja kaikesta huolimatta rakastan minäkin häntä yhä: Tämäkö se on tuo myrkky?… Olen taistellut viisi vuotta, olen tahtonut kokonaan antautua Jumalalle, miksi ei Jumala sitten ole täyttänyt hirveää tyhjyyttä sielussani, josta olen koettanut poistaa kaiken muun, tehdäkseni hänet sen ainoaksi kaikkivaltiaaksi herraksi? Uskonto ei ole korvannut minulle puolison onnea eikä äidin hellyyttä ja jos palaan takaisin tähän onneen ja tähän hellyyteen, tapahtuu se siksi että tuo taivas, josta olen löytänyt ainoastaan pettymyksiä ja valhetta, on kadonnut minulta.

— Sinä pilkkaat Jumalaa, tyttäreni, ja olet saava kärsiä siitä kauheimpia tuskia… Ellei myrkky, joka on kiduttanut sinua, tullut saatanalta, olisi se siis tullut Jumalalta. Sinun uskosi häviää, sinä olet Jumalan kieltämisen ja täydellisen kadotuksen tiellä.

— Se on totta, viime aikoina olen joka päivä kadottanut uskoani. En uskaltanut tunnustaa sitä itsellenikään, mutta kärsimyksieni ohella on minussa tapahtunut vitkallinen työ, joka on puhaltanut pois lapsuuteni ja nuoruuteni uskon… Onko se kummallista! Haaveellisen lapsuuteni ja jumalisen nuoruuteni muistot heräsivät minussa salaperäisine aavistuksineen, uskonnollisine menoineen ja samalla heräsi kiihkeä Jesuksen kaipuu, silloin tulin tänne. Ja kun taas sain vaipua tuohon salaperäiseen maailmaan, kun tahdoin antautua Jesukselle laulun ja kukkien tuoksun täyttämässä kappelissa, kalpenivat nuo unelmat vähitellen, muuttuivat pettäviksi mielikuviksi, joissa mikään elävästä olennostani ei löytänyt tyydytystä… Niin, myrkky oli siis tuo ensimmäinen kasvatus, tuo erehdys, jota lapsuudesta saakka tyrkytettiin minulle, jonka vaikutuksen heräämisestä myöhemmin niin paljon sain kärsiä ja josta voin parantua vasta silloin kuin huono hapatus kokonaan on poistettu minusta… Parantunenko milloinkaan? olen vielä niin muserrettu!

Rouva Duparque hillitsi itseään, ymmärtäen että kiivastuminen hänen puoleltaan tekisi eron täydelliseksi hänen ja noiden kahden naisen, hänen ainoitten elossa olevien sukulaistensa sekä tuon pienen pojan välillä, joka istui tuolilla kuunnellen tarkkaavaisesti vaikka mitään ymmärtämättä. Hän teki vielä viimeisen ponnistuksen, kääntyen Louisen puoleen.

— Sinä, lapsi raukka, olet enin surkuteltava ja minä vapisen ajatellessani millaiseen synnin kuiluun syökset… Jos olisit käynyt ripillä, olisi kaikki nämä onnettomuudet vältetty. Jumala rankaisee meitä siitä että emme kyenneet voittamaan sinun hurjaa vastustustasi. Ja vieläkin on aika; kuinka suuren armon tuottaisitkaan koko talolle, jos alistuisit, jos lähestyisit pyhää pöytää Jesuksen nöyränä palvelijana!

Nuori tyttö vastasi lempeästi:

— Miksi palaat tähän, isoäiti. Tiedät kyllä mitä olen luvannut isälleni. Vastaukseni ei voi vaihdella, olen tekevä päätökseni kahdenkymmenen vuotiaana, silloin tutkin onko minulla uskoa.

— Mutta, onneton tyttö, jos palaat tuon miehen luo, joka on teidät molemmat syössyt kadotukseen, on vastauksesi jo edeltäpäin varma, olet jäävä ilman uskoa ja ilman uskontoa niin kuin luontokappale!

Äidin ja tyttären vaietessa ja jälleen ryhtyessä työhönsä, isoäiti lausui viimeisen toivonsa.

— No, jos molemmat olette päättäneet lähteä, niin jättäkää minulle ainakin tuo pieni poika, jättäkää minulle Clément. Hän on oleva teidän mielettömyytenne sovitusuhri, minä kasvatan hänet Jumalan rakkaudessa, teen hänestä pyhän papin ja meitä on oleva kaksi rukoilemassa että taivaallinen viha säästäisi teidät peljättävän tuomion päivänä.

Geneviève oli nopeasti kohonnut pystyyn.

— Jättää sinulle Clément! hänhän on juuri suurin syy lähtööni. En tiedä enää kuinka häntä kasvattaa, tahdon viedä hänet isänsä luo, yhdessä koettaaksemme tehdä hänestä kunnon miehen… Ei, ei, minä vien hänet mukanani.

Louise astui myöskin lähemmäksi, hellänä ja kunnioittavaisena.

— Miksi sanot jääväsi yksin isoäiti! Me emme tahdo hyljätä sinua, me käymme usein sinua katsomassa, joka päivä, jos sallit. Ja me rakastamme sinua suuresti, me koetamme osoittaa sinulle kuinka hartaasti haluamme tehdä sinut onnelliseksi.

Silloin rouva Duparque ei enää voinut pidättää itseään; vihan tulva, jota hän niin suurella vaivalla oli saanut hillityksi, virtasi yli äyräittensä eikä hän voinut estää raivokkaita sanoja.

— Siinä on kylliksi! olkaa vaiti, en tahdo enää kuulla teitä! Te olette oikeassa, täyttäkää joutuin matkalaukkunne ja menkää tiehenne, menkää tiehenne kaikki kolme, minä ajan teidät luotani!… Menkää kirotun ilkiönne luo, joka on heittänyt lokaa Jumalan ja hänen palvelijainsa päälle pelastaakseen kahteen kertaan tuomitun, saastaisen juutalaisen!

— Simon on viaton, huusi Geneviève kiivastuneena vuorostaan, ja ne jotka ovat tuominneet hänet ovat valehtelijoita ja väärentäjiä.

— Niin, kyllä tiedän, tuo juttu se on saattanut sinut kadotukseen ja eroittaa meidät. Sinä uskot juutalaista viattomaksi etkä voi enää uskoa Jumalaan. Sinun mieletön oikeutesi on taivaallisen vallan kieltämistä… Siksi on kaikki meidän välillämme loppunut. Mene tiehesi, mene ja ota lapset mukaasi. Älkää saastuttako enää tätä taloa, älkää kauempaa tehkö sitä taivaan vihalle alttiiksi. Te olette syy kaikkiin sen onnettomuuksiin… Älkää koskaan enää astuko tänne jalallanne, minä ajan teidät ulos, minä karkoitan teidät ainiaaksi. Astuttuanne sen kynnyksen yli, älkää koskaan enää palatko kolkuttamaan sen ovea, se ei kuitenkaan aukenisi. Minulla ei enää ole lapsia, olen yksin maailmassa, olen elävä ja kuoleva yksin.

Ja tuo lähes kahdeksankymmenen vuotias nainen ojensi raivokkaalla pontevuudella kookkaan vartalonsa, hänen äänensä oli vielä voimakas ja ryhtinsä käskevä. Hän kirosi, hän rankaisi ja tuomitsi niin kuin vihan ja kuoleman Jumala. Sitten palasi hän säälimättömänä alakertaan ja sulkeutui huoneeseensa odottamaan että hänen viimeiset lapsensa lähtisivät ainiaaksi.

Juuri samana päivänä tuli Salvan tapaamaan Markusta, jonka hän kohtasi suuressa, kirkkaan syysauringon valaisemassa luokkahuoneessa. Kesälupa loppuisi kymmenen päivän kuluttua; ja vaikka Markus joka hetki odotti virastaan eroittamista, tarkasti hän kuitenkin vihkojaan ja muistiinpanojaan, ikäänkuin valmistuakseen uutta lukuvuotta varten. Mutta hän ymmärsi heti normaalikoulun johtajan vakavan, vaikka hymyilevän kasvojen ilmeen.

— Tällä kertaa se on tapahtunut, vai kuinka?

— Niin, ystäväni, nyt se on tapahtunut… Le Barazer on tehnyt täydellisen mullistuksen… Jauffre jättää Jonvillen ja muuttaa Beaumontiin. Klerikaalinen Chagnat joutuu Moreuxista Dherbecourtiin, mikä on häpeällistä, hän kun on niin typerä… Minut puolestani on aivan yksinkertaisesti pantu eläkkeelle, jättääkseni paikkani Mauraisinille. joka riemuitsee… Ja te ystäväni…

— Minut on erotettu.

— Ei, ei, te joudutte epäsuosioon. Teidät lähetetään Jonvilleen. Jauffren paikalle ja apuopettaja Mignot, jota isku myöskin kohtaa, joutuu Moreuxiin täyttämään Chagnatin tehtävää.

Markus oli hämmästynyt ja huudahti onnellisena:

— Minä olen ihastuksissani.

Ja Salvan, joka vartavasten oli kiiruhtanut tuomaan uutista, nauroi iloisesti.

— Se on Le Barazerin politiikkaa! Tätä hän valmisti, kun hän tapansa mukaan koetti voittaa aikaa. Hän tyydytti vihdoin hirveän Sangleboeufin ja koko maakunnan taantumuspuolueen, kutsuessaan Mauraisinin minun seuraajakseni ja ylentäessään Jauffren ja Chagnatin. Tämän kautta voi hän pelastaa teidät ja Mignotin, jota hän näyttää paheksuvan, mutta jota hän ei kuitenkaan kokonaan tahdo hyljätä. Muuten on hän jättänyt tänne neiti Mazelinen ja nimittänyt teidän sijallenne Joulicin, erään parhaista oppilaistani, jonka ymmärrys on mitä vapain ja tervein. Näin ovat siis Maillebois. Jonville ja Moreux tästä lähin erinomaisten tulevaisuuden työmiesten käsissä… Enkö ole sanonut teille että kukaan ei voi muuttaa Le Barazeriä, häneen täytyy tyytyä sellaisenaan, onnellisena tästäkin puolinaisesta toimenpiteestä.

— Olen ihastuksissani, toisti Markus. Surin juuri sitä että minun täytyisi jättää opetustoimi. Aamusta asti olen murheellisena ajatellut lukukauden alkua. Minne olisin lähtenyt? mitä olisin tehnyt? Tietysti minun on vaikea jättää tänne lapset, joita rakastan. Mutta lohdutukseni on, että siellä saan toisia rakastaakseni. Mitä huolin koulun halpuudesta, kunhan vaan voin jatkaa siellä elämäni tehtävää, hyvän siemenen kylvämistä, josta yksin voi kasvaa tuleva totuuden ja oikeuden vilja!… Oi! minä palaan niin mielelläni Jonvilleen, uudella toivolla varustettuna.

Iloisesti kulki hän edestakaisin valoisassa ja aurinkoisessa luokassa ikäänkuin uudelleen omistaakseen opettajan toimen, josta eroaminen olisi ollut niin raskasta hänelle. Sitten hän heittäytyi poikamaisen hilpeästi Salvanin kaulaan ja syleili häntä. Samassa Mignot, joka myöskin, varmana siitä että hänet erotettaisiin, oli alkanut hakea itselleen tointa, palasi epätoivoissaan, saatuaan taaskin kieltävän vastauksen erään läheisen tehtaan johtajalta. Saatuaan kuulla että hänet oli nimitetty Moreuxiin ihastui hän vuorostaan.

— Moreux, Moreux, oikea raakalaismaa. Mutta mitä siitä, koetetaan sivistää heitä hiukan ja sitten meidän ei tarvitse erota, neljä kilometriä vain välillämme. Tiedättekö, se ilahuttaa minua kaikkein enemmän.

Markus oli tyyntynyt, tuska heräsi hänessä, synkistytti taas hänen silmänsä. Syntyi hiljaisuus, molemmat muut olivat tunteneet ilmassa väristyksen pettyneitä toiveita ja avonaisista haavoista näiden monien raunioiden keskellä. Kuinka ankaraa taistelua tarvittaisiinkaan vielä, kuinka paljon kyyneliä vuotaisikaan ennenkuin kadotettu onni löytyisi uudelleen! He vaikenivat kaikki kolme ja Salvan, joka seisoi aurinkoisen, torille avautuvan akkunan ääressä, näytti vaipuneen surumielisiin mietteihin tuntiessaan kykenemättömyytensä luomaan enemmän iloa.

— Kas! huudahti hän äkkiä, odotatteko ketään!

— Mitä, josko odotan ketään? sanoi Markus.

— Niin, tuossa on pienet käsirattaat täynnä matkalaukkuja.

Ovi aukeni ja he kääntyivät katsomaan. Samassa astui Geneviève sisään, taluttaen pikku Clémentiä kädestä, Louise toisella puolellaan. Hämmästys ja mielenliikutus olivat niin suuret ettei kukaan ensin puhunut sanaakaan. Markus vapisi. Geneviève virkkoi vihdoin katkonaisella äänellä:

— Hyvä Markukseni, minä tuon sinulle poikasi takaisin. Niin, minä annan hänet takaisin sinulle, hän on sinun, hän on meidän molempien. Koettakaamme kasvattaa hänestä kunnon mies.

Lapsi oli ojentanut pienet kätensä ja isä nosti hänet syliinsä, painoi hänet kiihkeästi rintaansa vastaan, samalla kuin äiti, puoliso lausui:

— Ja minä palaan sinun luoksesi hänen mukanaan, hyvä Markukseni. Sinähän sanoitkin minulle että toisin hänet takaisin sinulle ja että itsekin palaisin… Totuus se ensin voitti minut. Sitten sinun kylvösi varmaankin iti minussa, eikä minussa nyt enään ole ylpeyttä ja olen tässä, koska rakastan sinua yhä… Olen turhaan etsinyt onnea muualta, sinun rakkautesi yksin on elävä. Ulkopuolella meitä kahta ja meidän lapsiamme ei ole kuin mielettömyyttä ja kurjuutta… Ota minut, hyvä Markukseni, minä annan itseni niin kuin sinäkin itsesi.

Hitaasti hän oli lähestynyt ja aikoi kietoa käsivartensa miehensä kaulaan, mutta silloin kuului Louisen iloinen ääni.

— Entä minä, entä minä, isä? Älkää unhottako minua.

— Oi! niin, rakas pienokaisemme! sanoi Geneviève. Hän on tehnyt niin paljon tämän onnen hyväksi, hän on ollut niin hellä ja ymmärtäväinen!

Hän oli ottanut Louisen syleilyynsä, hän puristi heitä, häntä ja Markusta, joka painoi Clémentiä rintaansa vasten. Kaikki neljä olivat vihdoinkin yhtyneet, heidät sitoi toisiinsa sama hellyyden side, heillä oli vain yksi sydän, yksi hengitys. Ja mikä syvän inhimillisyyden, hedelmällisen ja terveen ilon väristys täyttikään tuon suuren, niin alastoman ja tyhjän koulusalin, joka odotti lapsilauman palaamista! Suuret liikutuksen kyyneleet täyttivät Salvanin ja Mignotin silmät.

Vihdoin voi Markus puhua ja koko hänen sydämmensä nousi hänen huulilleen.

— Oi! rakas vaimo, olet siis terve, koska palaat luokseni. Tiesin sen kyllä: sinä käytit yhä ankarampia uskonnollisia menoja niinkuin yhä vaikuttavampia huumausaineita, vaivuttaaksesi luonnon itsessäsi uneen; ja hyvä luonto poisti kaikesta huolimatta myrkyn, silloin kun uudestaan tunsit olevasi puoliso ja äiti… Niin, niin, sinä olet oikeassa, rakkaus on vapauttanut sinut, sinä olet päässyt tuon erehdyksen ja kuoleman uskonnon vallasta, joka kahdeksantoista vuosisataa on rasittanut yhteiskuntiamme.

Mutta Geneviève alkoi vavista levottomana, ahdistettuna.

— Oi! ei, oi! ei, hyvä Markukseni, älä sano niin. Kuka tietää olenko jo parantunut? Luultavasti en koskaan tule täydellisesti terveeksi… Meidän Louisemme vasta on kokonaan vapautuva. Tunnen että vika minussa on parantumaton, minä pelkään lakkaamatta vaipuvani tuohon salaperäiseen haaveiluun… Minä palaan tänne, minä antaudun uudelleen etsiäkseni turvaa sinun rinnaltasi jotta sinä lopettaisit alotetun työn. Varjele minua, paranna minut, älä anna meidän enää koskaan erota.

He syleilivät toisiaan vielä kiinteämmin, yhdeksi ainoaksi olennoksi sulautuneina. Eikö se ollut hänen suuri tehtävänsä? vaimon ottaminen kirkolta ja korottaminen oikealle paikalleen miehen rinnalle äitinä ja toverina, sillä vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen. Hänen orjuutensa on meidän.

Louise, joka hetki sitten oli kadonnut, aukasi äkkiä oven, tuoden mukanaan hengästyneen ja hymyilevän neiti Mazelinen.

— Äiti, neidin täytyy myös ottaa osaa iloomme. Jospa tietäisit kuinka hän on rakastanut minua ja kuinka hyvä ja hyödyllinen hän on ollut täällä!

Geneviève oli astunut opettajatarta vastaan ja syleillyt häntä hellästi.

— Kyllä tiedän… Kiitos, ystäväni, kaikesta mitä olette tehneet meille surujemme aikana.

Hyvä neiti Mazeline nauroi kyyneleet silmissä.

— Oi! älkää nyt minua kiittäkö, ystäväni. Minähän teille saan olla kiitollinen kaikesta siitä onnesta, jonka tuotatte minulle tänään.

Salvan ja Mignot nauroivat nyt myöskin. Kädenpuristuksia vaihdettiin vielä. Ja kun Salvan kaikkien yhtä aikaa puhuessa selitti opettajattarelle uudet virkanimitykset, huudahti Geneviève ilosta:

— Mitä, me palaamme Jonvilleen, onko se oikein totta?… Oi! Jonville, tuo yksinäinen ja viehättävä soppi, jossa me niin paljon rakastimme toisiamme ja jossa me alotimme elää niin onnellisina! Mikä hyvä enne, kun saamme palata sinne, alottaa siellä uuden elämän rakkaudessa ja rauhassa!… Maillebois pelotti minua, Jonvillessä olen levollinen.

Uusi rohkeus, rajaton luottamus tulevaisuuteen valtasivat Markuksen.

— Rakkaus on palannut luoksemme, nyt olemme kaikkivaltiaat. Turhaan valhe, vääryys, rikos riemuitsevat, meidän on sittenkin ikuinen voitto tulevaisuudessa.