Totuus

by Émile Zola

I.

Lokakuussa Markus muutti tyynellä ja iloisella mielellä Jonvilleen, entiseen vaatimattomaan alkeisopettajan paikkaansa. Suuri rauha oli täyttänyt hänet, uusi rohkeus ja toivo seurasivat väsynyttä toivottomuutta, johon hän hirveän Rozanin päätöksen johdosta oli vaipunut.

Koko ihanne ei koskaan toteudu samalla kertaa ja hän melkein soimasi itseään siitä että oli toivonut ratkaisevaa voittoa. Ihmiskunnan edistys ei käy niin mahtavin harppauksin ja loistavin teaatteritempuin. Oli turhamaista uskoa että miljoonat suut yhtaikaa tunnustaisivat oikeuden, kuvailla mielessään että viattoman paluuta vietettäisiin suurena kansallisjuhlana, joka tekisi kaikki maan asukkaat veljiksi. Pieninkin, oikeutetuinkin edistys on saavutettu vasta vuosisatoja kestävän taistelun jälkeen. Ihmiskunnan jokainen askel eteenpäin on vaatinut virrottain verta ja kyyneleitä, sadottain uhreja, jotka ovat antaneet henkensä tulevien sukupolvien onnen tähden. Tässä ainaisessa taistelussa pahoja voimia vastaan oli siis järjetöntä odottaa ratkaisevaa voittoa, joka yhdellä kertaa toteuttaisi kaiken toivon, kaikki unelmat veljellisestä ja oikeudenmukaisesta ihmiskunnasta.

Hän oli sitä paitsi vihdoin käsittänyt kuinka huomattava askel oli otettu vaivaloisella ja vaarallisella edistyksen tiellä. Taistelun tuoksinassa, häväistyksille ja haavoille alttiina ei aina huomaa valloitettua alaa. Luulee olevansa voitettu ja onkin kulkenut paljon eteenpäin, on lähestynyt päämäärää. Joskin Simonin toinen tuomitseminen Rozanissa oli tuntunut hirveältä tappiolta, ei hänen puolustajiensa siveellinen voitto silti ollut vähäarvoisempi. Paljon hyvää oli saavutettu, vapaa-aatteiset ja jalosydämmiset ihmiset olivat enemmän liittyneet yhteen, inhimillinen yhteistunne oli laajentunut: kaikkialla maailmassa oli tehty totuuden ja oikeuden kylvö, joka kerran kasvaisi vaikkakin hyvän siemenen täytyisi itää vaossa monen pitkän talven aikana. Suurella vaivalla olivat vanhoilliset luokat vielä joksikin aikaa pelastaneet menneisyyden rappeutuneen rakennuksen valheiden ja rikosten avulla. Mutta se oli sittenkin mädäntynyt joka paikasta, saamansa hirveä isku oli halkaissut sen ylhäältä alas ja tulevat iskut kukistaisivat sen kokonaan, musertaisivat sen inhoittavaksi soraläjäksi.

Hänen ainoa surunsa olikin enää se että ei ollut ihmeellisestä Simonin jutusta voinut saada semmoista opetusta, joka salaman välähdyksenä olisi aukaissut kansan silmät. Toista niin täydellistä, niin ratkaisevaa tapausta ei luultavasti koskaan enää ilmaantuisi: kaikki mahtavat, kaikki sortajat liittyivät siinä musertaakseen viattoman miesraukan, jonka viattomuus saattoi vaaraan tämän maailman mahtavien tekemän sopimuksen: siinä oli todistettu rikoksesta pappi, sotamies, tuomari ja ministeri, jotka koettaakseen vielä pettää kansaa olivat keränneet eriskummallisen kasan halpamaisuuksia, heidät oli saatu kiinni valheesta ja murhasta; ja vihdoin koko maa oli jakautunut kahteen leiriin, toisella puolella vanha, rappeutunut ja tuomittu auktoriteettiuskoinen yhteiskunta, toisella nuori, jo vapautunut tulevaisuuden yhteiskunta, joka lakkaamatta kulkee suurempaa totuutta ja rauhaa kohden. Jos Simonin viattomuus olisi tunnustettu, silloin olisi vanhoillinen menneisyys yhdellä iskulla tullut kukistetuksi, iloinen tulevaisuus ilmaantunut yksinkertaisimmillekin. Vallankumouksen kirves ei olisi koskaan syvemmin iskenyt vanhaan madonsyömään yhteiskunta-rakennukseen. Vastustamaton innostus olisi kohottanut kansan tulevaisuuden kaupunkia kohden. Muutamissa kuukausissa olisi Simonin juttu vaikuttanut enemmän kansan vapautuksen ja oikeuden voiton hyväksi kuin vuosisadan taitava valtioviisaus. Suru siitä että kaikki tämä meni hukkaan, että ihailtava työ murtui heidän käsissään jäisi ainiaaksi taistelijoiden sydämmiin.

Mutta elämä jatkui, täytyi taistella vielä, taistella aina. Yksi askel oli otettu, toisia oli otettava. Katkerassa ja tuntemattomassa todellisuudessa vaati velvollisuus joka päivä uudelleen antamaan verensä ja kyyneleensä, valloittamaan alaa askel askeleelta, vaikka ei koskaan palkinnoksi saisi nähdä voittoa. Markus taipui tähän uhraukseen toivomatta enää saavansa nähdä sitä päivää, jolloin Simonin viattomuus laillisesti tunnustettaisiin, tulisi koko kansalle selväksi. Hän tunsi että oli mahdotonta uudelleen ryhtyä juttuun silloisten intohimojen raivotessa, hän oli varma siitä että syntyisi samat julmat taistelut ja että juutalainen taas tuomittaisiin muutamien tahdosta ja suurimman osan raukkamaisuuden tähden. Epäilemättä täytyi odottaa juttuun kuuluneiden henkilöiden kuolemaa, puolueiden muuttumista, toista valtiollista hetkeä ennenkuin hallitus uskaltaisi toisen kerran jättää jutun ylioikeuteen, poistaakseen maan historiasta tämän häpeällisen lehden. David ja Simonkin näyttivät olevan sitä mieltä yksinäisessä Pyreneain laaksossaan, josta he kuitenkin lakkaamatta vaanivat onnellista sattumaa tai löytöä, mutta heidän kätensä olivat sidotut, he tunsivat että heidän täytyi odottaa, elleivät tahtoneet sytyttää uudelleen hyödytöntä ja vaarallista sotaa. Ja pakoitettuna odottamaan Markuskin palasi toimeensa, ainoaan tehtävään, johon hän luotti, pienten ja halpojen opettamiseen, hän tahtoi levittää totuutta tiedon avulla, joka yksin voi tehdä kansan oikeudenmukaiseksi. Vähäisestä saavutetusta edistyksestä tuli hänen kiittää opetustyötään; näiden lasten lastenlapset tulisivat tiedon kautta hiukan oikeudenmukaisemmiksi; ja heidän lastenlastenlapsensa olisivat ehkä kylliksi erehdyksistä vapautuneet, kyllin oikeudenmukaiset korjatakseen rikoksen kohottamalla viattoman kunniaan. Suuri rauha oli vallannut hänet, hän käsitti että tarvittaisiin sukupolvia ennenkuin Ranska virkoisi unestaan, ennenkuin kaikki myrkyt poistuisivat siitä, että tarvittaisiin kokonaan uusi veri, joka vasta voisi luoda siitä hänen entisten unelmainsa jalomielisen Ranskan, vapauttajan ja oikeuden sanansaattajan.

Totuus, totuus! ei hän koskaan vielä ollut rakastanut sitä niin intohimoisesti. Ennen oli se hänelle ollut niin välttämätön kuin ilma, jota hengitämme, hän ei voinut elää ilman sitä, hänet valtasi tuska, sietämätön ahdistus heti kuin se ei ollut hänen hallussaan. Nyt kun hän oli nähnyt sen niin hurjasti ahdistettuna, kiellettynä, haudattuna syvimpään valheeseen, niinkuin kuolleen, joka ei koskaan heräisi, uskoi hän siihen vielä enemmän, tunsi että se oli vastustamaton, että se kykeni räjähyttämään ilmaan koko maailman silloin kun tahdottiin kaivaa se maan alle. Se vaikutti hetkeäkään lepäämättä, se kulki valon päämäärää kohden eikä mikään voisi pysäyttää sitä. Hän kohautti olkapäitään ivallisesti ja halveksivasti nähdessään syyllisten luulevan hävittäneensä totuuden, polkevansa sitä jaloillaan niinkuin sitä ei enää olisikaan. Kun hetki tulee, välähtäisi totuus esiin, hajoittaisi heidät niinkuin tomun, rauhallisena ja säteilevänä. Ja varmuus siitä että hänellä oli puolellaan aina elävä ja voitollinen totuus antoi hänelle voimaa ryhtyä toimeensa ja odottaa iloisesti varmaa voittoa, tulkoonpa se vaikka hänen olemassaolonsa loputtua.

Simonin jutun hirveä näytelmä oli vahvistanut hänen vakuutuksensa, laajentanut hänen uskonsa. Hän tuomitsi jo porvariston, anastetun vallan väärinkäytöstä uupuneen vapaamielisen säädyn, joka oli muuttunut vanhoilliseksi, siirtynyt vapaa-aatteisuudesta alhaisimpaan klerikalismiin huomatessaan kirkossa ryöstösaaliidensa ja nautintojensa puolustajan. Nyt oli hän nähnyt sen toimessa, raukkamaisena ja valheellisena, heikkona ja julmana, oli nähnyt sen kieltävän oikeuden viattomalta, taipuvan kaikkiin rikoksiin suojellakseen miljooniaan, peläten vähitellen heräävää kansaa, joka alkoi vaatia osaansa. Ja kun hän huomasi sen turmeltuneemmaksi ja rappeutuneemmaksi kuin oli luullutkaan, tuomitsi hän sen pikaiseen häviöön, ellei kansa tahtonut kuolla parantumattomaan ruttoon. Ainoa pelastus oli nyt kansassa, tuossa uudessa voimassa, jossa oli ehtymätön varasto miehiä, työtä ja tarmoa. Hän tunsi sen lakkaamatta nousevan, niin kuin moni uudistettu ihmiskunta, joka toi yhteiskunnalliseen elämään äärettömän voiman kohota suurempaa totuutta, oikeutta ja onnea kohden. Ja tämä todisti oikeaksi hänen valitsemansa tehtävän, tuon näöltään niin vaatimattoman kyläopettajan tehtävän, joka oikeastaan oli uudenaikainen apostolin toimi, ainoa tärkeä tehtävä, josta syntyisi tulevaisuuden yhteiskunta. Ei ollut jalompaa työtä kuin kirkon erehdyksen hävittäminen, tieteellisen totuuden asettaminen sen sijalle ja ihmiskunnan rauhan rakentaminen tiedosta ja yhteistunteesta. Tuleva Ranska kasvoi vainioilla, halvemmassakin kylässä ja siellä oli toimittava ja voitettava.

Markus ryhtyi heti toimeen. Oli korjattava vahinko, jonka Jauffre oli sallinut tapahtua luovuttaessaan Jonvillen kirkkoherra Cognassen mielivaltaan. Mutta minkä ilon ensimmäiset muuttopäivät tuottivatkaan sovinnon tehneelle perheelle, kun se sai entisessä köyhässä pesässään alkaa uuden elämänsä. Kuluneina kuutenatoista vuotena ei siinä ollut mitään muuttunut, siellä oli sama pieni koulu, sama ahdas asunto puutarhoineen. Seinät oli puhdistettu, kaikki oli melkein siistiä, Genevièven toimeenpaneman suuren pesun jälkeen ja hän kutsui Markusta lakkaamatta luokseen herättääkseen hänen muistonsa, onnellisena nauraen kaikelle, mikä kertoi menneisyydestä.

— Oi! tule katsomaan hyödyllisten hyönteisten taulua, jonka ripustit luokan seinälle. Se on siinä vieläkin… Entä nämä minun asettamani naulat lapsien lakkeja varten… Ja tuolla kaapin pohjassa pyökkipuiset geometriset kuviot, jotka sinä itse teit.

Markus riensi paikalle, iloitsi hänen kanssaan. Sitten hän vuorostaan kutsui Genevièveä.

— Tule tänne, tule pian tänne!… Katso, näetkö tuolla alkoovin seinällä puukolla kaiverrettua päivänmäärää? Muistathan että kaiversin sen sinä päivänä, jolloin Louise syntyi… Ja muistatko halkeamaa katossa, me katselimme sitä maatessamme, laskimme leikkiä ja sanoimme että tähdet tulivat meitä katselemaan ja meille hymyilemään.

Sitten molemmat kulkiessaan pienessä puutarhassa löysivät uusia muistoja, iloitsivat yhdessä.

— Katsohan vanhaa viikunapuuta! se on aivan samallainen, ikäänkuin olisimme eilen nähneet sen… Noiden hierakoiden sijassa meillä oli mansikkarivi, sellaisen me istutamme uudelleen… Pumppu on korjattu, se ei ole vahinko. Tällä voi ehkä kastella puutarhaa… Penkkimme, oi! meidän penkkimme villiviiniköynnöksen varjossa! Siihen meidän täytyy istua ja syleillä toisiamme. Nykyhetken lämmin suudelma saattaa unohtamaan kaikki nuoruusajan suudelmat.

He olivat heltyneet kyyneliin ja painoivat toisiaan rintaansa vasten uudestaan alkavassa onnessaan. Suuri luottamus valtasi heidät tässä ystävällisessä ympäristössä, johon heiltä ei ollut jäänyt ainoatakaan kyyneltä, kaikki lähensi heitä siellä toisiinsa ja lupasi heille voittoa.

Heti ensimmäisinä päivinä täytyi heidän erota Louisesta, joka läksi Fontenayn alkeisnormaalikouluun, missä hän oli oppilaana. Hän tahtoi omasta halustaan ja rakkaudesta isäänsä tulla opettajattareksi, samoin kuin tämä oli halpa kyläopettaja. Markus ja Geneviève, jotka jäivät yksin pienen Clémentin kanssa, tulivat kaikesta huolimatta alakuloisiksi hänen lähdettyään ja painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan että eivät niin paljon tuntisi hänen jättämäänsä tyhjyyttä. Heillä oli kuitenkin Clément, hän antoi heille työtä, alkoi muuttua pikku mieheksi, jonka järjen heräämistä he hellästi valvoivat. Sitä paitsi Markus oli saanut Genevièven ottamaan huostaansa tyttöjen koulun, pyydettyään ensin Salvania taivuttamaan Le Barazerin nimittämään hänet tähän toimeen. Luostarista päästessään oli Genevièvellä jo tietotodistus ja opettajatodistus; ja syynä siihen että hän ei silloin kuin hänen miehensä nimitettiin Jonvilleen itse ottanut tyttöjen koulua oli se että neiti Mazeline johti sitä. Mutta nyt kun Jauffren ja hänen vaimonsa yleneminen oli jättänyt vapaaksi molemmat paikat, oli mukavinta uskoa molemmat koulut uuden perheen haltuun, pojat miehelle, tytöt vaimolle, jota tapaa hallitus viisaasti kyllä noudattaa. Markuksen mielestä oli siitä kaikellaisia etuja, johto joutuisi yksiin käsiin, hän saisi hartaan työtoverin, joka työskentelisi saman tarkoituksen hyväksi, auttaisi eikä vastustaisi häntä kulussaan tulevaisuutta kohden. Ja lisäksi (vaikka Geneviève ei mitenkään huolestuttanut häntä), eikö tämä pakottaisi häntä kokonaan valloittamaan takaisin järkensä, tekemällä hänestä kasvattajan, pienten naisten, tulevien puolisojen ja äitien, hienotuntoisuuden ja järjen vartijan? Ja eikö se vielä enemmän yhdistäisi heitä, sulattaisi heitä kokonaan toisiinsa, jos he yhdessä kaikesta uskostaan, kaikesta rakkaudestaan harjoittaisivat samaa pyhää tehtävää, pienten ja halpojen opetusta, josta tulevaisuuden onni oli syntyvä? Kun nimitys saapui tuotti se heille uuden ilon, ikäänkuin he olisivat tunteneet että heillä oli sama sydän ja sama järki.

Kuinka kurjassa ja rappeutuneessa tilassa Markus tapasikaan entisen rakkaan Jonvillensä! Hän muisti ensimmäiset taistelunsa opettajana hirveätä kirkkoherra Cognassea vastaan ja kuinka hän vihdoin oli päässyt voitolle saatuaan puolelleen pormestari Martineaun, rikkaan, oppimattoman, mutta järkevän talonpojan, jolla oli rotunsa perinnöllinen viha laiskaa pappia, naisten viettelijää vastaan, ja yhdessä olivat he alkaneet tarmokkaasti vapauttaa kuntaa kirkon vallasta: opettaja ei laulanut enään kirkossa, ei soittanut kelloja, ei seurannut oppilaitaan katkismuksen kuulusteluun; samalla kun pormestari ja koko kunnallisneuvosto vapautuivat vanhoista tavoista, suosivat koulua, niin että se pääsi voitolle kirkosta. Vähässä ajassa Markus oli vaikutuksellaan lapsiin ja vanhempiin sekä pormestarin virastoon, jonka sihteerinä hän oli, saanut aikaan vilkkaan edistyksen kaikilla aloilla, valloittaen samalla itselleen kuuluvan aseman. Mutta kun hän oli lähtenyt Mailleboisista oli Martineau, jouduttuaan Markuksen seuraajan, kirkollismielisen Jauffren käsiin, pian heikontunut, kykenemätön kun oli toimimaan, jollei hänellä ollut tukenaan lujatahtoista miestä. Talonpojan varovaisuus esti häntä lausumasta julki mielipiteitään, hän oli kirkkoherran tai opettajan puolella, sen mukaan kumpi heistä oli vahvempi. Ja samalla kuin Jauffre vetäytyi syrjään, pitäen huolta ainoastaan omasta ylenemisestään, laulaen, soittaen kelloja ja käyden ripillä, tuli apotti Cognasse uudelleen kunnan herraksi, sai valtaansa pormestarin ja kunnallisneuvoston, salaiseksi iloksi kauniille rouva Martineaulle, joka olematta uskovainen mielellään näytteli uusia pukujaan juhlapäivien suurissa jumalanpalveluksissa. Ei oltu koskaan nähty selvempää todistusta totuudesta: millainen on opettaja, sellainen on koulu ja millainen on koulu, sellainen on kunta. Muutamassa vuodessa Markuksen aikaansaama edistysaskel oli hävinnyt ja Jonville taantui, enenevä voimattomuus herpaisi yhteiskunnallisen elämän senjälkeen kuin Jauffre oli luovuttanut Martineaun ja hänen kuntalaisensa voittoisan Cognassen valtaan.

Kuusitoista vuotta kului näin ja se oli suuri onnettomuus. Siveellinen ja henkinen rappeutuminen tuo välttämättömästi mukanaan myöskin aineellista kurjuutta. Jokainen maa, jossa kirkko on hallinnut rajattomana valtijaana, on kuollut. Tietämättömyys, erehdys, halpa herkkäuskoisuus painavat ihmisen täydelliseen voimattomuuteen. Mitä hyödyttää tahtominen, toimiminen, edistyminen, kun on Jumalan käsissä vain lelu, jota hän käyttää oikkujensa mukaan? Jumala riittää, on kylläksi kaikkeen. Tuollainen uskonto, joka opettaa kaiken maallisen ja inhimillisen turhuutta, ei voi muuta tuottaa kuin järjettömyyttä, toimettomuutta, sallimukseen turvaumista, pellot viljellään tavan vuoksi, asukkaat vaipuvat laiskuuteen ja köyhyyteen. Jauffre ahtoi oppilaihinsa raamatun historiaa ja katkismusta, vanhemmista kaikki uusi viljelystapa näytti epäiltävältä. Ei tiedetty mitään eikä tahdottu mitään tietää. Monet pellot jäivät viljelemättä, monet sadot menivät hukkaan järkevän hoidon puutteessa. Kaikki ponnistukset tuntuivat liioilta, hyödyttömiltä ja seutu köyhtyi, tuli kuin autioksi, kun ei tunnettu eikä kunnioitettu auringon, elämän jumalan kaikkivaltiasta hedelmällisyyttä. Etenkin sen jälkeen kun kirkkoherra Cognasse oli saanut heikon pormestari Martineaun suostumaan kunnan pyhittämiseen Pyhälle Sydämmelle, alkoi maan rappiotila selvästi tulla näkyviin. Muisteltiin vielä loistavaa juhlallisuutta, jossa opettaja oli kantanut verisellä sydämmellä koristettua kansallislippua, johon ottivat osaa juhlapukuiset virkamiehet ja suuri määrä pappeja kauniiden talonpoikaisnaisten joukossa, jotka onnellisina näyttivät uusia pukujaan. Mutta nyt vielä talonpojat odottivat Pyhältä Sydämmeltä hyviä vuoden tuloja ja toivoivat että hän erityisestä armosta häätäisi raesateen ja antaisi päivänpaistetta ja sadetta oikeassa määrässä. Ensimmäisinä päivinä Markus tunsi syvää surua kun hän kävelyretkillään Genevièven kanssa näki kaikkialla vallitsevan huolettomuuden ja kurjuuden, huonosti hoidetut pellot ja rappiolla olevat tiet. Eräänä aamuna joutuivat he retkellään Moreuxiin saakka ja siellä he tapasivat Mignotin, joka juuri oli asettumaisillaan asumaan synkkään kouluunsa, epätoivoissaan samoin kuin hekin maan kurjasta tilasta.

— Te, hyvät ystäväni, ette voi aavistaakaan millaisen hävityksen tuo hirveä Cognasse on saanut aikaan täällä! Jonvillessä hän vielä hiukan hillitsee itseään. Mutta tämän yksinäisen kylän kaksisataa asukasta ovat liian saitoja palkatakseen itselleen oman kirkkoherran ja tänne hän tulee kuin tuulispää kauhistuttaen kaikkia ja lyöden maahan kaikki. Kun sitten Chagnot tuli ja alkoi palvella häntä nöyränä käskyläisenä, hallitsivat he yhdessä ja ottivat pois vallan pormestari Saleurilta, joka oli tyytyväinen kun hänet vaan uudestaan valittiin jokaisessa vaalissa, joka jätti virkatoimensa sihteerin huoleksi ja joka antoi tämän kuljettaa itseään messuunkin, haluten siellä näyttää rikastuneen karjakauppiaan mahtavuutta, vaikka hän oikeastaan ei pitänyt papeista… Oi! kuinka hyvin ymmärrän surkuteltavan ja onnettoman Féroun kärsimykset, kuinka hyvin käsitän hänen raivostumisensa ja hulluuden puuskan, joka teki hänestä marttyyrin!

Vapisevalla liikkeellä Markus ilmaisi kuinka syvästi onnettoman Féroun muisto koski häneenkin.

— Niin, kun astuin tähän kurjaan kouluun näin heti hänen haamunsa edessäni. Hän kärsi täällä nälistyneenä, omaamatta muuta kuin pienen palkkansa, jolla hänen tuli elättää vaimonsa ja tyttärensä, hän kärsi siitä, että tunsi olevansa ainoa järkevä ja oppinut varakkaiden tyhmyrien joukossa, jotka halveksivat ja pelkäsivät häntä ikäänkuin voimaa, jonka he tunsivat nöyryyttävän heitä… Tämä selittää myöskin Chagnotin vaikutuksen pormestariin, joka tahtoi nauttia rauhassa korkojaan veltossa uneliaisuudessa tyydytettyään kaikki himonsa.

— Koko kunta on samanlainen, sanoi Mignot. Täällä ei ole ainoatakaan köyhää, jokainen maanviljelijä tyytyy leipään minkä saa pellostaan, ei järkevyydestä, vaan jonkunmoisesta itsekkäisyydestä, tietämättömyydestä ja laiskuudesta. Syynä siihen että he alinomaa ovat riidassa kirkkoherran kanssa on, että tämä heidän mielestään ei kohtele heitä kyllin kunnioittavasti, eikä pidä heille messuja ja juhlamenoja, joita heillä on oikeus vaatia. Chagnatin toimesta saatiin kuitenkin hiukan sopua aikaan ja on mahdotonta aavistaa mitä kaikkea täällä on sanottu ja tehty Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi… Tulokset ovat surkuteltavat, tullessani tänne oli koulu likainen kuin läävä, olisi luullut että Chagnotin perhe oli laskenut asuntoonsa kaikki seudun elukat ja minun täytyi ottaa eräs vaimo avukseni lipeällä pesemään ja siivoomaan kaikki.

Geneviève oli seisonut miettiväisenä, muistoihinsa vaipuneena.

— Oi! Férou raukka! Minä en ole aina kohdellut hyvin häntä ja hänen omaisiansa. Se on yksi tunnonvaivoistani. Kuinka voi korvata näin suuria kärsimyksiä ja onnettomuuksia? Me olemme vielä niin heikot ja vähälukuiset. Välistä joudun aivan epätoivoon.

Sitten hän äkkiä heräsi ja sanoi, painautuen hymyillen miestänsä vastaan:

— Niin, niin, hyvä Markukseni, älä toru minua, olen väärässä. Sinun täytyy antaa minulle aikaa tullakseni pelottomaksi ja moitteettomaksi niinkuin sinä… Me ryhdymme työhön ja pääsemme voitolle, se on päätetty.

Kaikki kolme tulivat iloisiksi ja Mignot, joka tahtoi lähteä saattamaan heitä, saapui keskustellen melkein Jonvilleen saakka. Tien varrella oli suuri nelikulmainen rakennus, Beaumontin Hyvän Paimenen haaraosasto, joka oli luvattu kunnalle silloin kuin se pyhitti itsensä Pyhälle Sydämmelle ja joka oli ollut toimessa useita vuosia. Kirkollinen maailma oli pitänyt suurta melua varallisuudesta, jonka tuollainen laitos epäilemättä tuottaisi kunnalle, kaikki talonpoikaistytöt saisivat paikan ja tulisivat taitaviksi työntekijöiksi; suurempi siveellisyys pääsisi vallalle, laiskat ja kylänkulkijat parantuisivat; syntyisi liike, joka ajan pitkään voisi synnyttää paikkakunnalle teollisuuden. Hyvä Paimen valmisti erityisesti Pariisin suuriin myymälöihin naisten hameita, housuja ja paitoja, kaikkia hienoja ja kauniisti koristettuja liinavaatteita. Kymmenkunnan sisaren johdon alla oli siellä kaksisataa työntekijää, jotka aamusta iltaan rasittivat silmiään komeiden, oudoissa juhlissa käytettävien alusvaatteiden valmistamisessa, joista juhlista tyttöraukoilla ehkä oli salaisia ja kiihkeitä unelmia; ja nämä kaksisataa pientä liinaompelijatarta olivat ainoastaan mitätön osa kaikista yhtä onnettomista palkkalaisista, sillä veljeskunnalla oli haaraosastoja kaikkialla Ranskassa, lähes viisikymmentätuhatta tyttöä työskenteli sen työpajoissa ja tuotti sille miljoonia, saaden itse tuskin mitään palkkaa, huonosti kohdeltuina ja huonosti ravittuina. Jonvillessä etenkin oli pettymys suuri, sillä ainoakaan kauniista lupauksista ei toteutunut, laitos oli kuin pohjaton kuilu, johon seudun viimeiset voimat katosivat. Maatalojen työntekijättäret menivät sinne kaikki tyyni, talonpojat eivät saaneet pitää tyttäriään, jotka halu päästä neidiksi viekoitteli keveään istumatyöhön. Pian he kuitenkin katuivat, ei voinut olla ankarampaa päivätyötä kuin pitkät tunnit liikkumattomana tarkassa ja huolellisessa työssä, vatsa tyhjänä, pää raskaana, kesällä unetta, talvella lämpimättä. Se oli vankila, jossa armeliaisuuden ja hyviä tapoja edistävän työn varjolla hirveimmällä tavalla käytettiin väärin naisen voimia, niin että hänen ruumiinsa murtui, ymmärryksensä tylsyi, ja hän muuttui vetojuhdaksi, jonka avulla koetettiin ansaita niin paljon rahaa kuin mahdollista.

Ja Jonvillessä tapahtui useita häväistyksiä, muuan tytöistä melkein kuoli kylmään ja nälkään, toinen tuli puolihulluksi ja kolmas heitettiin kadulle aivan rahattomana, oltuaan vuosikausia ankarassa työssä, kun hän vihdoin oli noussut vastarintaan uhaten sisaria huomiotaherättävällä oikeusjutulla.

Markus pysähtyi tiellä ja katseli suurta rakennusta, joka oli äänetön kuin vankila, kuollut kuin luostari ja jossa niin moni nuori elämä kuihtui, eikä mikään ylistänyt onnellista ja hedelmällistä työtä.

— Tämäkin on, sanoi hän, yksi kirkon voima, joka on niin yksinkertainen käytännössä. Se noudattaa uudenaikaisia vaatimuksia, lainaa meiltä aseet kukistaakseen meidät. Se on nykyään tehtailija, kauppias, kaikkia jokapäiväisen elämän tarpeita se valmistaa ja myy vaatteista pöytäviineihin saakka. Monet veljeskunnat ovat vain teollisuusyhtiöitä, jotka voivat tehdä työtä halvalla ne kun saavat työvoimansa melkein ilrnaseksi ja käyvät siten petollista kilpailua etukaupunkiemme pienten tehtailijoiden kanssa. Ansaitut miljoonat kootaan pimeisiin rahastoihin ja niiden avulla käydään meitä vastaan hävityssotaa, ne lisäävät miljardeja, jotka jo ovat veljeskuntien hallussa ja jotka vielä tekevät ne niin peljättäviksi.

Geneviève ja Mignot kuuntelivat. Syntyi raskas hiljaisuus illan rauhassa, laskevan auringon valaistessa vaaleanpunaisella loimollaan Hyvän Paimenen suljettua ja synkkää rakennusta.

— Kas niin, nyt näyttää siltä kuin minäkin joutuisin epätoivoon! jatkoi Markus iloisesti. He ovat vielä sangen mahtavat, se on totta. Mutta meillä on aseenamme kirja, alkeisopetuksen pieni kirja, joka levittää totuutta ja joka viimein on voittava heidän vuosisatoja vanhat valheensa… Nähkääs, Mignot, siinä on koko meidän vastustamaton voimamme. Turhaan he kokoovat tänne raunioita, hävittävät sen vähän minkä olimme saaneet aikaan: kunhan ryhdymme tiedon ja edistyksen työhön, niin voitamme takaisin menetetyn alan ja me kuljemme lakkaamatta eteenpäin veljellisyyden ja rauhan valtakuntaa kohti. Hyvän Paimenen vankila on kukistuva niinkuin muutkin vankilat, heidän Pyhä Sydämmensä on häviävä niinkuin antiikki Phallus ja muut kuolleiden uskontojen törkeät epäjumalat… Huomatkaa tämä, Mignot, jokainen oppilas, jolle opetatte totuutta, lisää oikeuden kansalaisten lukua. Työhön, työhön! voitto on varma, olkootpa vaikeudet ja kärsimykset matkan varrella kuinka vaikeat tahansa!

Tämä kaunis luottamuksen ja horjumattoman toivon huudahdus kaikui vapaasti yli korjattujen vainioiden, tyynessä auringonlaskussa, joka ennusti kirkasta huomispäivää. Mignot palasi rohkeana työhönsä Moreuxiin, samalla kuin Markus ja Geneviève ryhtyivät alkamaan työtänsä Jonvillessä.

Se oli vaivaloinen, lujaa tahtoa ja kärsivällisyyttä kysyvä työ, sillä järjen avulla oli uudestaan päästävä voitolle, oli riistettävä pormestari, kunnallisneuvosto ja koko seutu itsepäisen kirkkoherran vallasta, joka viimeiseen saakka oli päättänyt taistella sen edestä. Kun uuden opettajan nimitys tuli tunnetuksi, kohautti apotti Cognasse suurinta ylenkatsetta osoittaen olkapäitään, sen sijaan että olisi ilmaissut vihaa ja pelkoa hänelle lähetetyn vaarallisen vastustajan johdosta. Hän alkoi kaikkialla sanoa että tuo voitettu, keskinkertainen ja epäsuosioon joutunut opettaja, joka Simonin jutussa oli menettänyt kunniansa, ei pysyisi puolta vuottakaan Jonvillessä, minne hänen esimiehensä olivat lähettäneet hänet tehdäkseen hänestä lopun, kun eivät yhdellä iskulla tahtoneet musertaa häntä. Sydämmessään apotti Cognasse ei varmaankaan ollut rauhallinen, hän tunsi miehen, joka totuuden rakkaudessaan oli niin tyyni ja vahva; sitä että hän selvästi ymmärsi vaaran osoitti varovaisuus ja kylmäverisyys, jota hän itse koetti noudattaa, peläten menettävänsä kaikki, jos hän niinkuin ennen antautuisi vihansa valtaan. Aivan odottamatta saatiin nähdä valtioviisaan ja ylpeän Cognassen jättävän itse Jumalan huoleksi vihollisensa kukistamisen. Hänen vanha palvelijansa Palmyre ei kyennyt noudattamaan isäntänsä mykkää ylenkatseellisuutta, niin että tämä eräänä päivänä julkisesti moitti häntä siitä että oli väittänyt uuden opettajan varastaneen hostian Mailleboisissa, häväistäkseen sitä oppilastensa nähden. Siitä ei ollut todistuksia, samoinkun ei siitäkään jutusta, että Markus muka oli lainannut helvetistä pahanhengen, joka hänen käskystään tuli seinän lävitse luokkaan ja auttoi häntä opetuksessa. Mutta suljettujen ovien takana kirkkoherra ja palvelijatar olivat sangen hyvässä sovussa, molemmat olivat tavattoman ahneet ja saidat, toinen keräsi niin paljon messuja kuin mahdollista, toinen piti kirjaa tuloista ja suuttui ellei rahaa kerääntynyt. Silloin alkoi apotti Cognassen puolelta salainen ja myrkyllinen taistelu, hän käytti kaikkia aseita kukistaakseen opettajan ja koulun ja saadakseen siten edeskinpäin hallita kuntaa, jonka keskuksena, ainoana uskonnollisena ja yhteiskunnallisena hallitsijana seurakunnan kirkon tuli pysyä.

Markus puolestaan toimi niinkuin kirkkoa ei olisi ollutkaan. Voittaakseen Martineaun, saadakseen puolelleen kunnallisneuvoston ja kaikki asukkaat hän käytti ainoastaan yhtä taistelutapaa, hän opetti totuutta, jotta järki vähitellen voittaisi järjettömät opinlauseet. Hän tahtoi että koulu olisi keskus, yhteinen koti, josta veljellisyys, voima ja elämänilo, oikea ja onnellinen tulevaisuuden yhteiskunta saisivat alkunsa. Hän antautui siis kokonaan opettajan ja kasvattajan tehtävään, varmana siitä että oikea ja hyvä voittaisivat sinä päivänä, jona ihmiset olisivat muuttuneet niin että heidän sydämmensä ja järkensä kykenisivät ymmärtämään ja tahtomaan totuutta. Siihen kohdistui kaikki hänen uskonsa ja ponnistuksensa. Hänen oli taas täytynyt ottaa sihteerin toimi pormestarin virastossa ja siellä hän tyytyi varovaisesti neuvomaan pormestari Martineauta, joka oikeastaan iloitsi hänen palaamisestaan. Martineau oli jo kerran riidellyt vaimonsa kanssa laulumessuista, joista apotti Cognassen oli täytynyt luopua kun Chagnat ei enää ollut laulamassa. Syntyi vanha riita tornikellon johdosta, joka ei enää ollut kunnossa; ja ensimmäinen toimi, mistä ymmärrettiin että Jonvillessä jotain oli muuttunut oli että kunnallisneuvosto äänesti kolmensadan markan summan uuden kellon ostamista varten, joka kello oli asetettava pormestarin viraston otsikkoon. Nyt saataisiin vihdoin tietää oikea aika, koska kirkon vanha ruostunut kello ei enää sanonut sitä… Siitä laskettiin myös leikkiä: nyt ei enää kirkko osoittaisi aikaa vaan pormestarinvirasto. Mutta Markus ei vielä riemuinnut, sillä hän tiesi että tarvittaisiin vuosia ennenkun kadotettu ala saataisiin takaisin. Jokainen päivä toisi mukanaan uuden edistysaskeleen, hän kylvi kärsivällisesti tulevaisuutta, varmana siitä että voittaisi puolelleen raukkamaiset ja itsekkäät talonpojat, jotka eivät enää uskoneet ja jotka julkisesti tulisivat menemään totuuden puolelle, kunhan vaan oppivat ymmärtämään että se on ainoa terveyden, varallisuuden ja rauhan lähde.

Nyt seurasi Markukselle ja Genevièvelle työstä ja onnesta rikkaita vuosia. Markus ei koskaan ollut näin rohkea ja vahva. Hänen vaimonsa palaaminen, ja heidän täydellinen yhteensulaumisensa niin että heillä molemmilla oli yksi sydän ja yksi järki, tuotti hänelle uutta voimaa, hänen elämänsä ja työnsä olivat sopusoinnussa keskenään. Ennen hän oli kärsinyt äärettömästi opettaessaan muille totuutta, voimatta vaikuttaa edes elämäntoveriinsa, rakastettuun vaimoonsa, lastensa äitiin, hän oli tuntenut itsensä heikoksi ja voimattomaksi riistämään toisia erehdyksen vallasta, kun hän heikkoudesta tai voimattomuudesta suvaitsi erehdystä omassa kodissaan, mutta nyt hänellä oli hyvän esimerkin vastustamaton voima, hän oli toteuttanut onnen omassa kodissaan, täydellisen sovun yhteisen uskon kautta. Ja mikä terveen ilon aihe, mikä hyvä tehtävä kun mies ja vaimo saivat edistää samaa työtä, toimien yhdessä, mutta kumpikin vapaasti omaa yksilöllisyyttään noudattaen! Jos Geneviève vielä joskus tunsi uskonsa heikontuvan ei Markus enää tullut hänelle avuksi, antoi hänen mieluummin itse katua ja korjata menneisyydestä aiheutuvat levottomuuden hetket. Joka ilta poikien ja tyttöjen lähdettyä tapasivat opettaja ja opettajatar toisensa pienessä asunnossaan; ja he keskustelivat heidän huostaansa uskotuista lapsista, tekivät tiliä päivän työstä ja sopivat seuraavan päivän tehtävästä, sitoutumatta kuitenkaan samallaisiin ohjelmiin. Tunteellinen Geneviève uskoi vähemmin kirjoihin, tahtoi ennen kaikkia tehdä tytöistään vilpittömiä ja onnellisia, vapauttaen heidät entisestä orjuudesta ainoastaan järjen avulla ja rakkautta varten, peläten että he muuten tulisivat ylpeiksi ja jäisivät yksin. Markus olisi ehkä mennyt kauemmaksi, olisi mielellään antanut tytöille ja pojille samat tiedot ja jättänyt elämäntehtäväksi opettaa kummallekin sukupuolelle heidän yhteiskunnallisen tehtävänsä. Heidän suuri surunsa oli että eivät saattaneet johtaa yhteiskoulua niinkuin Mignot Moreuxissa, jonka kaksisataa asukasta lähettivät kouluun ainoastaan toistakymmentä poikaa ja yhtä paljon tyttöjä. Lähes kahdeksansataa asukasta sisältävässä Jonvillessä opettajalla oli noin kolmekymmentä poikaa ja opettajattarella noin kolmekymmentä tyttöä. Mikä kaunis luokka heistä olisikaan syntynyt yhdistettyinä ja Markus olisi ollut johtaja, Geneviève apuopettajatar! He eivät olisi tahtoneet eroittaa enää tyttöjä pojista, vaan uskoa koko tuo pieni maailma yhdelle perheelle, isälle ja äidille, jotka olisivat opettaneet ja kasvattaneet heitä yhdessä niinkuin omaa perhettään. He toivoivat siitä kaikenlaisia etuja, se olisi oikeampi valmistus elämää varten, syntyisi oivallinen kilpailu, tavat tulisivat suoremmiksi ja lempeämmiksi. Vaimon asettamisesta miehensä apulaiseksi toivoivat he etenkin hyviä tuloksia. Heistä tuntui surkuteltavalta järjettömyydeltä että ohut seinä eroitti heidän luokkansa ja mikä ilo olisikaan ollut hävittää tuo seinä, niin että heillä olisi ollut vain yksi koulu, täydellinen pieni maailma, johon Markus olisi kylvänyt miehekkyytensä ja johon Geneviève olisi tuonut hellyytensä ja minkä hyvän työn he olisivat tehneet antautuessaan kokonaan tulevaisuuden pienten avioparien kasvattamiseen heidän, suuren avioparin, helmassa, joka oli vain yksi ruumis ja yksi sielu!

Markus ryhtyi siis työhönsä samalla tavoin kun viitenätoista vuotena Mailleboisessa. Täällä hänen luokkansa oli vähälukuisempi, hänen apukeinonsa heikommat. Mutta täällä hän sai toimia ikäänkuin perheen keskuudessa, hänen tehtävänsä oli supistunut, oli suoranaisempi ja sen tulokset selvemmät. Mitäpä siitä että oppilaita oli vähemmän, että hän vain paristakymmenestä lapsesta kasvatti miehiä! Jos opettajat Ranskan kaikissa pienissä kunnissa olisivat seuranneet hänen esimerkkiään, antaneet kansalle kaksikymmentä järkevää ja oikeudenmukaista miestä, olisi tämä tullut maailman vapauttajaksi ja oikeuden sanansaattajaksi. Suuri onni oli myöskin että uusi alkeiskoulun tarkastaja herra Mauroy, eräs ystävä, jonka Le Barazer oli nimittänyt tähän toimeen, antaen hänelle erityisiä salaisia ohjeita, antoi Markukselle melkein täydellisen vapauden. Kunta oli niin mitätön, Markus voi unhoittua sinne, toimia siellä melkein niinkun tahtoi, joten hän siellä voi sovittaa käytäntöön järjestelmänsä, tulematta liian paljon häirityksi. Ensin hän taas hävitti kaikki uskonnolliset vertauskuvat, kaikki taulut, vihot ja kirjat, joissa yliluonnollisista asioista puhuttiin, joissa sotaa, verenvuodatusta ja kapinaa kunnioitettiin voiman ja kauneuden ihanteena. Hänen mielestään oli rikoksellista myrkyttää näin lapsen ymmärrys, hämmentää ainiaaksi hänen järkensä ihmeuskon avulla, opettaa hänelle miehen ja isänmaanystävän ensimmäisenä velvollisuutena raakaa voimaa, murhaa ja varkautta. Sellaisesta opetuksesta ei voinut syntyä muuta kuin järjettömän toimettomuuden yhteiskunta, joka välistä puhkesi rikoksellisiin hurjuuksiin ja jossa vallitsi vääryys ja kurjuus. Hän sitä vastoin tahtoi näyttää oppilailleen sellaisia kuvia, jotka esittävät työtä ja rauhaa, järkeä maailman ainoana hallitsijana, oikeuden perustamaa veljellisyyttä ihmisten kesken, sotaisten aikojen raakuutta tuomittuna ja sen sijalla kaikkien kansojen yhteiset ponnistukset yhä suurempaa onnea kohden. Poistettuaan koulusta entisyyden myrkylliset hapatukset, opetti hän erityisellä huolella kansalaisvelvollisuuksia, koettaen tehdä jokaisesta lapsesta kansalaisen, joka tunsi tarkasti maansa, kykeni sitä palvelemaan ja rakastamaan kylliksi, niin että ei eroittaisi sitä muusta ihmiskunnasta. Ranskan ei enää pitänyt toivoa maailman valloittamista aseilla, vaan aatteen vastustamattomalla voimalla, sen täytyi hankkia itselleen niin paljon vapautta, totuutta ja oikeutta että se voisi vapauttaa kaikki kansat ja saisi sen suurimman kunnian että perustaisi niiden kanssa vapaiden ja veljellisten kansojen suuren liiton.

Muuten Markus koetti niin paljon kuin mahdollista seurata opetusohjelmaa, välistä kuitenkin poiketen siitä kun siinä oli liikoja vaatimuksia, Hänen pitkä kokemuksensa oli opettanut hänelle että ei tietäminen merkinnyt mitään sille, joka ei ymmärtänyt, eikä voinut käyttää hyödykseen tietojaan. Markus antoikin suuren sijan suulliselle selitykselle, elävälle ja eletylle opetukselle, sulkematta kuitenkaan pois kirjaa, joka yhä pysyi perustana. Tässä hänen synnynnäinen opettajalahjansa teki ihmeitä, oli kuin hänen kestämänsä taistelut ja kärsimykset olisivat vielä lähentäneet häntä pieniin ja halpoihin, hän oli onnellinen saadessaan palata lasten joukkoon, joiden heräävä ymmärrys oli niin tuore ja niin kiihkeästi janosi varmuutta. Hän ei ollut koskaan iloisemmin leikkinyt heidän kanssaan, ei koskaan helpommin asettunut heidän kannalleen, hän oli kuin vanhempi veli, joka näytti unohtaneen kirjaimetkin saadakseen oppia ne uudelleen, tavaillen niitä yksitellen kuusivuotiasten poikasten kanssa. Samoin teki hän opettaessaan kielioppia, laskentoa, historiaa ja maantiedettä, hän näytti itse tekevän huomioita, etsi totuutta oppilaittensa kanssa, ikäänkuin hän ei koskaan olisi tuntenut sitä, ja ihastui sitten kun löysi sen heidän avullaan; ja tämä antoi viehätystä joka tunnille, oppilaat innostuivat siihen kuin hauskimpaan leikkiin ja rakastivat häntä samalla, kun hän osasi olla niin hyvä toveri. Lapset voi taivuttaa oman mielensä mukaan myötätuntoisuuden lämmöllä, sitä, joka rakastaa heitä, kuuntelevat ja ymmärtävät he. Sitten hän koetti elämässä näyttää heille mitä opetti, hän selitti heille maatöitä pelloilla, hän vei heidät myllärien, seppien ja muurarien luo, antaakseen heille ensimmäiset oikeat käsitykset ruumiillisista töistä. Hänen mielipiteensä oli että voimistelun tuli sulautua yhteen leikkien kanssa, väliajat olivat luonnollisesti ruumiinharjoituksia varten. Hän oli myöskin oppilastensa tuomari, hän pyysi heitä kertomaan hänelle kaikki heidän pienet riitansa ja hän piti tarkinta huolta siitä että tuomiot aina olivat oikeat ja molempien riitapuolten hyväksymät, sillä hän ei ainoastaan horjumattomasti uskonut totuuden hyväätekevään vaikutukseen nuorten ymmärrykseen, hän oli myöskin vakuutettu siitä, että oikeus oli välttämätön sitä tyydyttämään ja kypsyttämään. Totuuden ja oikeuden kautta rakkauteen. Lapsesta, jolle ei koskaan valehdella ja jota aina kohdellaan oikeudenmukaisesti, kasvaa ystävällinen, ymmärtäväinen, järkevä ja terve ihminen. Ja sen tähden hän niin tarkasti piti huolta kirjoista, jotka opetusohjelma pakoitti hänen antamaan oppilailleen, sillä hän tiesi että parhaimmassakin tarkoituksessa kirjoitetut kirjat vielä ovat täynnä vuosisataisia valheita, kertomuksia historian pyhittämistä suurista vääryyksistä. Joskin hän pelkäsi korulauseita ja sanoja, joiden merkitystä talonpoikaislapset eivät ymmärtäneet ja joskin hän koetti tulkita ne selvin ja yksinkertaisin sanoin, pelkäsi hän vielä enemmän vaarallisia pyhäintaruja, uskonkappaleiksi muuttuneita erehdyksiä, valheellisen uskonnon ja väärän isänmaallisuuden nimessä annettuja inhoittavia opetuksia. Munkkien veljienkoulua varten kirjoittamat kirjat ja ne, jotka yliopiston opettajat olivat toimittaneet maallikkokouluille, eivät usein eronneet missään suhteessa, edellisten itsetietoiset erehdykset olivat nimittäin sanasta sanaan toistettuina jälkimmäisissä; ja kuinka olisikaan Markus voinut olla puuttumatta niihin, valaistakseen niitä ja suullisilla selityksillään poistaakseen niiden vaikutuksen, hän, jonka tehtävä oli kirkollisen opetuksen, kaiken valheen ja kaiken kurjuuden lähteen hävittäminen?

Neljä vuotta Markus ja Geneviève työskentelivät vaatimattomasti mutta vaikuttavasti. Ahtaalla alueella koettivat he hiljaisuudessa edistää hyvää tehtäväänsä. Lapsipolvet seurasivat toisiaan ja heillä oli tapana sanoa että maailma ehtisi uudistua viidessäkymmenessä vuodessa, jos jokainen lapsi aikaihmiseksi kasvettuaan saavuttaisi hiukan enemmän totuutta ja oikeutta. Neljän vuoden ponnistukset eivät tosin vielä paljon tuntuneet, mutta he iloitsivat kuitenkin, hyviä enteitä ilmaantui jo, tulevaisuus iti hedelmällisessä maassa, johon he sitä väsymättömästi olivat kylväneet.

Salvan, joka oli pantu eläkkeelle, oli muuttanut Jonvilleen, pieneen serkultaan perimäänsä taloon. Hän eli siellä vaatimattomasti pienellä eläkkeellään, joka juuri riitti hänen tarpeisiinsa ja muutamien kukkien viljelemiseen. Puutarhassa hänellä oli leinikkö- ja ruusulehtimajassa suuri kivipöytä ja sen ympärillä hän mielellään sunnuntai-iltoina näki ystävänsä, entiset oppilaansa normaalikoulusta, joiden kanssa hän keskusteli ja rakensi kauniita tulevaisuudentuumia. Hän oli patriarkka, hän iloitsi rohkeiden työmiesten kanssa, jotka jatkoivat hänen alkamaansa uudistustyötä. Joka sunnuntai tuli Markus sinne ja hänen ilonsa oli täydellinen kun hän tapasi siellä Joulicin, Mailleboisin opettajan, joka kertoi hänelle uutisia vanhasta rakkaasta koulustaan. Joulic oli pitkä, laiha ja vaalea nuorukainen, luonteeltaan lempeä ja lujatahtoinen ja oli omasta halustaan ruvennut opettajaksi päästäkseen masentavasta konttorielämästä, josta hän oli nähnyt isänsä, pienen virkamiehen koko ikänsä kärsivän.

Hän oli Salvanin parhaita oppilaita, oli täydellisesti vapautunut järjettömistä opinkappaleista ja noudatti yksinomaan kokeisiin perustuvaa opetustapaa. Ja hän saavutti suurta menestystä Mailleboisissa suuren älykkäisyyden ja rauhallisen mielenlujuuden avulla, joka vaikutti ilman väkivaltaisuutta ja hän vältti kaikki paulat, joihin kirkolliset olivat koettaneet kietoa hänet. Aivan äskettäin hän oli mennyt naimisiin pienen, vaaleaverisen opettajan tyttären kanssa, joka oli lempeä kuin hän itse ja joka oli tehnyt koulun täydelliseksi ilon ja rauhan kodiksi.

Kun Markus eräänä sunnuntaina saapui pieneen puutarhaan tapasi hän jo Joulicin keskustelemassa Salvanin kanssa kivipöydän ääressä, kukkivassa leinikkö- ja ruusu-lehtimajassa. Molemmat ihastuivat huomatessaan hänet.

— Tulkaa, tulkaa tänne, ystäväni, huusi Salvan. Joulic on juuri kertonut että veljien koulu on taas kadottanut oppilaita. Ihmiset sanovat meitä voitetuiksi, me teemme työtä hiljaisuudessa ja meidän tehtävämme laajenee ja pääsee voitolle vuosi vuodelta.

— Niin, vahvisti opettaja, kaikki käy hyvin Mailleboisissa, jota pidettiin mädäntyneen klerikalismin linnoituksena… Veli Joachim, veli Fulgentiuksen seuraaja, on sangen taitava mies, yhtä notkea ja varovainen kuin hänen edeltäjänsä oli kömpelö ja hurja. Mutta hän ei voi saavuttaa perheiden luottamusta, yleinen mielipide on kääntynyt hengellisiä kouluja vastaan, joissa opetus on keskinkertaista ja tavat huolestuttavat. Turhaan Simon tuomittiin toistamiseen, Gorgiaan hirveä haamu kummittelee yhä hänen saastuttamissaan luokissa, nekin, jotka raivokkaasti puolustivat häntä, kammovat hänen rikostaan. Näin minä siis perin jokaisen lapsen, jonka munkit kadottavat.

Markus oli istuutunut raikkaaseen ja tuoksuavaan puutarhaan. Hän iloitsi ja kiitti nuorta toveriaan.

— Hyvä Joulic, ette tiedä kuinka suuren ilon tuotatte minulle. Kun minun täytyi lähteä Mailleboisista jäi sinne osa sydämmestäni. Oli niin katkeraa jättää kesken viidentoista vuoden kuluessa täyttämäni tehtävä, kun en tiennyt kuinka sille tulisi käymään. On aivan kuin kertoisitte että kaukana asuva lapseni olisi menestynyt, kasvaisi voimassa ja kauneudessa… Mutta sitä te ette sano että te itse juuri olette niin väsymättömästi jatkanut tätä työtä ja tehnyt sen lujemmaksi ja laajemmaksi. Levottomuuteni katosi jo kauan aikaa sitten, minä tiedän missä käsissä entinen kouluni on; ja jos hiukan myrkkyä poistuu Mailleboisista, jos totuuden voima tuo sinne enemmän oikeutta niin on siihen syynä se että oppilaat, jotka joka vuosi valmistuvat teidän hoidossanne, tulevat järkeviksi ja oikeudenmukaisiksi miehiksi… Kysykää opettajaltanne Salvanilta mitä hän teistä ajattelee.

Mutta Joulic keskeytti kaikki ylistykset.

— Ei, ei, minä olen vain yksi soturi hyvässä taistelussa, ja minä olen se miksi minut on tehty, kaikki ansio on opettajamme … sitä paitsi en ole yksin Mailleboisissa, neiti Mazeline on minulle kallisarvoisin apu, sanoisinpa melkein vahvin tuki. Hän on usein lohduttanut ja rohkaissut minua. Ette voi aavistaakaan mikä siveellinen tarmo piilee tuossa lempeässä ja järkevässä naisessa ja häntä saamme varmaan kiittää suuresta osasta menestykseemme, sillä hän se on vähitellen valloittanut perheet kasvattamiensa hyvien puolisoiden ja hyvien äitien kautta… Nainen on suuri voima, kun hän on totuus, oikeus ja rakkaus.

Samassa saapui Mignot. Hän oli reippaasti kulkenut jalan neljä kilometriä Moreuxista Jonvilleen. Nämä sunnuntaiseurat olivat hänelle kuin suloinen lepo. Hän oli kuullut Joulicin viimeiset sanat ja hän virkkoi heti:

— Oi! neiti Mazeline, tiedättekö että tahdoin kerran naida hänet? En ole koskaan hiiskunut siitä kellekään, mutta nyt voin sen kertoa teille… Vaikka hän ei ollut ollenkaan kaunis uneksin hänestä Mailleboisissa, nähdessäni kuinka hyvä, viisas ja ihailtava hän oli. Eräänä päivänä tunnustin siis hänelle ajatukseni ja olisittepa nähneet miten vakavaksi hän tuli ja kuitenkin hymyili hän liikutettuna ja sisarellisena! Hän selitti minulle asemansa, sanoi olevansa jo liian vanha, kolmenkymmenenviiden vuotias, aivan minun ikäiseni. Sitten hänen tyttönsä olivat muuttuneet hänen perheekseen, hän oli jo kauan sitten kieltäytynyt elämästä itseään varten. Ja kuitenkin luulen että minun ehdotukseni herätti hänen sydämmessään entisen kaipuun, muistot surullisesta menneisyydestä… Nyt olemme kuitenkin hyviä ystäviä ja minäkin päätin jäädä poikamieheksi vaikka siitä joskus on haittaa Moreuxissa, pienten koulutyttöjen tähden, joita nainen paremmin osaisi hoitaa.

Sitten hänkin kertoi hyviä uutisia kuntansa tilasta, Törkeä tietämättömyys ja herkkäuskoisuus, joiden hänen edeltäjänsä Chagnot ehdoin tahdoin oli antanut kasaantua, alkoivat haihtua. Pormestari Saleurillä oli ollut suuria ikävyyksiä poikansa Honorén, Beaumontin lyseon oppilaan tähden, johon oppilaitoksen pappi oli ahtanut enemmän uskontoa, kun jos hän olisi ollut seminaarissa. Honoré oli nimittäin nimitetty erään pienen katolisen pankin johtajaksi Pariisiin ja siellä hän oli mennyt nurin ja ollut joutumaisillaan oikeuden käsiin. Koroillaan elävä karjakauppias, joka hevoshuijarista oli muuttunut porvariksi, ei ennenkään ollut pappien ystävä ja nyt hän lakkaamatta raivosi tuota mustaa laumaa vastaan, vimmastuneena poikansa onnettomuudesta, joka häiritsi hänen mukavaa elämäänsä rikastuneena talonpoikana. Hän menikin opettaja Mignotin puolelle jokaisessa riidassa apotti Cognassen kanssa, vieden mukanaan kunnallisneuvoston ja uhaten jättää kirkon aivan autioksi, jos kirkkoherra yhäkin kohtelisi heitä kuin mitäkin karjalaumaa. Moreux, tuo yksinkertainen ja rauhallinen soppi, jossa ei ollut ainoatakaan köyhää, ei ollut vielä koskaan näin vapaasti ollut alttiina uudelle tuulahdukselle. Tämä tuli suureksi osaksi siitä että opettajille muutama vuosi sitten oli valmistettu onnellisempi ja arvokkaampi asema. Heistä pidettiin lakkaamatta huolta, heidän olojaan parantavia lakeja säädettiin, niin että pienin palkka oli määrätty tuhanneksikahdeksisadaksi markaksi. Seurauksia ei kauvan tarvittu odottaa: joskin huonopalkkainen, repaleinen ja kurja Férou oli saanut osakseen talonpoikien ylenkatseen, kun he vertasivat häntä sivutuloista ja lahjoista rikastuneeseen apotti Cognasseen, jota he kunnioittivat ja pelkäsivät, kohosi Mignot nyt heidän silmissään, sillä hän voi elää arvonsa mukaisesti ja saavuttaa oikean paikkansa. Koko maassa syntyi vilkkautta, vuosisatoja vanhassa taistelussa kirkon ja koulun välillä kiiruhtivat kaikki jälkimmäisen puolelle, jonka voitto nyt näytti varmalta.

Oi! jatkoi Mignot, he ovat vielä hyvin tietämättömiä, ette voi edes kuvailla mielessänne kuinka saamattomia ja kaavoihin jäykistyneitä siellä ollaan. Heillä on maita, he ovat aina saaneet kylliksi leipää ja he antaisivat vielä mielellään sortaa itseään niinkuin ennenkin, sillä he pelkäävät uutuuksia ja tulevaisuutta. Mutta jotain siellä on jo muuttunut, huomaan sen tavasta, jolla he tervehtivät minua ja koulun yhä kasvavasta merkityksestä… Kuulkaahan! tänä aamuna kun apotti Cognasse tuli messua pitämään, tapasi hän kirkossa täsmälleen kolme naista ja yhden poikanulikan; ja lähtiessään paiskasi hän kiinni sakastin oven, uhaten vastaisuudessa pysyvänsä pois sieltä. Miksi vaivaisi hän turhaan hyvää Jumalaa ja itseään?

Markus naurahti.

— Niin, kyllä ymmärrän, hän alkaa taas kiivastua Moreuxissa. Täällä hän vielä hillitsee itseään, hän koettaa taistella suurella valtioviisaalla taidolla, etenkin naisten kanssa, sillä hänen mestarinsa ovat varmaankin opettaneet hänelle että hän ei joudu tappiolle niin kauan kun naiset ovat hänen puolellaan. Kerrotaan hänen usein käyvän Valmariessa ja siellä hän tapaa isä Crabotin suuressa yksinäisyydessä, johon tämä koettaa hautautua. Siellä hän varmaankin on oppinut nuo juhlalliset liikkeet ja hyväilevän käytöksen naisia kohtaan, joka niin suuresti on minua ihmetyttänyt hänen tapaisessaan raa'assa miehessä. Jos hän uudelleen joutuu vihansa valtaan on hän hukassa… Muuten käy kaikki hyvin Jonvillessä. Me voitamme hiukan alaa joka vuosi, kunta kohoaa jälleen kukoistukseen ja terveyteen. Talonpojat eivät enää laske tyttäriään Hyvän Paimenen työhuoneeseen viimeisten häväistysten tähden. Kunnallisneuvosto, Martineau etupäässä, näyttää äärettömästi katuvan typerää heikkouttaan, jonka valtaan apotti Cognasse ja Jauffre olivat saaneet sen niin että se antoi pyhittää kunnan Pyhälle Sydämmelle. Minä haen sopivaa tilaisuutta poistaakseni tuon ikävän muiston ja olen kyllä kerran löytävä sen.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Ilma oli suloisen lämmin. Salvan, joka tyytyväisenä oli kuunnellut, sanoi lopuksi iloisella ja rauhallisella tavallaan:

— Kaikki tämä on rohkaisevaa, nyt ovat Maillebois, Jonville ja Moreux kulussa parempia aikoja kohden, joiden puolesta me niin ankarasti olemme taistelleet. He luulivat voittaneensa meidät, masentaneensa meidät ainiaaksi; me olimme kauan aikaa kuin kuolleet; ja nyt heräämme hitaasti, kylvö on itänyt maassa, meidän ei tarvinnut muuta kuin hiljaa ryhtyä työhön ja hyvä siemen alkoi orastaa ja kukkia. Nyt ei mikään enää voi haitata tulevaa satoa. Me olemme totuus, eikä mikään voi hävittää sitä, mikään ei voi estää sitä säteilemästä… Asiat eivät tosin vielä käy hyvin Beaumontissa. Doutrequinin, tuon kirkolliseen vanhoillisuuteen vaipuneen sankariaikojen tasavaltalaisen pojat ovat saaneet virkaylennystä, samalla kuin neiti Rouzaire yhä myrkyttää tyttöjään raamatunhistorialla ja katkismuksella. Kaupungin henki muuttuu kuitenkin vähitellen. Mauraisin ei menesty normaalikoulussa, oppilaani ovat nauraen kertoneet että minun haamuni kummittelee siellä ja saattaa hänet salaisen kauhun valtaan. Kulku opettajan täydellistä vapautumista varten oli siksi voimakkaalla alulla että ei hän voinut sitä keskeyttää ja minä toivon että meidät pian vapautetaan hänestä… Ja nähkääs, paras enne on se että Mailleboisin, Jonvillen ja Moreuxin takana on lukemattomia toisia kuntia, joissa opettaja on voittamaisillaan kirkkoherran, kohottamaisillaan maallikkokoulun arvoonsa hengellisen koulun raunioilla. Dherbecourtissa, Juilleroyssa, Rouvillessä, Bordesissa on järki voitolla, totuus ja oikeus saavat yhä enemmän alaa. Se on yleinen, vastustamaton liike, joka kuljettaa Ranskaa vapauttajatehtäväänsä kohden.

— Ja se on teidän työnne, kaikki tämä! huudahti Markus innokkaasti. Jokaisessa mainitsemassanne kunnassa on teidän entisiä oppilaitanne. Tässä läsnä oleva Joulic toimittaa uudistustyötä Mailleboisissa, sillä te olette antaneet hänelle tietonne ja uskonne. Kaikki toiset ovat myös teidän sydämmenne ja järkenne lapsia, lähetyssaarnaajia, jotka te olette lähettänyt kaikkialle maahan opettamaan totuuden ja oikeuden uutta evankeliumia. Ja jos kansa vihdoin herää, kohoaa ihmisarvoon, kykenee muodostumaan oikeudenmukaiseksi, vapaaksi ja terveeksi kansanvallaksi, niin tulee siitä kiittää teidän oppilaitanne, jotka opettavat kouluissa, kasvattavat pienokaisista kansalaisia. Te olette hyvä työmies, edistys on mahdollinen ainoastaan tiedon ja järjen avulla.

Joulic ja Mignot innokkaasti yhtyivät häneen.

— Niin, niin, te olette ollut isä, me olemme kaikki teidän lapsianne, kansa on se miksi opettaja tekee sen ja opettaja ei voi olla muuta kun miksi normaalikoulut tekevät hänet.

Salvan, syvästi liikutettuna keskeytti heidät vaatimattomalla hyvänsävyisyydellään.

— Mutta lapseni, sellaisia miehiä kuin minä, on kaikkialla kun heidän vaan sallitaan toimia. Mauraisin itse on melkein pakoitettu jatkamaan työtäni, sillä kehitys vie hänet mukanaan, aloitettu työ ei keskeydy enään. Ja kerran saatte nähdä Mauraisinin seuraajan kasvattavan vielä vapautetumpia opettajia kuin minun käsistäni lähteneet… On vielä eräs asia, joka suuresti ilahduttaa minua ja josta te ette mitään puhu ja se on että normaalikouluihin nykyään saa paljon helpommin oppilaita kuin ennen. Silloin olin usein levoton huomatessani kuinka huonopalkkainen ja vähän kunnioitettu opettajantoimi oli saanut osakseen epäluottamusta ja ylenkatsetta. Mutta nyt kun palkat ovat koroitetut ja halvempiakin opettajia pidetään kunniassa, saapuu ehdokkaita kaikkialta ja voidaan valita erinomainen oppilaskunta!… Ja jos olen tehnyt joitakuita palveluksia, niin olen saanut siitä yllin kyllin palkkani, nähdessäni tehtäväni toteutettuna ja jatkettuna. En tahdo enää olla muuta kuin katsoja, iloitsen teidän ponnistuksistanne ja olen niin onnellinen rauhallisessa, yksinäisessä puutarhassani, jossa ainoa iloni on elää kaikkien muiden unhoittamana, paitsi teidän, lapseni.

Ystävykset suuren kivipöydän ympärillä tulivat liikutetuiksi ja lehtimajan ruusut täyttivät ilman tuoksullaan. Kauniissa, viheriöitsevässä puutarhassa ja koko seudussa vallitsi ääretön rauha.

Louise vietti kaikki lupa-ajat vanhempiensa luona Jonvillessä. Päästessään rakkaasta normaalikoulustaan, jossa hänen terve järkensä ja selvä ymmärryksensä yhä lisääntyivät, olivat nuo kaksi kuukautta kotona Clémentin, isän ja äidin luona hänelle suloisin lepo. Clément oli pian kymmenvuotias ja Markus piti häntä omassa koulussaan, antoi hänelle ensin alkeisopetuksen, jonka hän olisi tahtonut tehdä yleiseksi, ulottaa sen kaikkiin lapsiin säätyeroituksesta huolimatta, ja jolle sitten olisi perustunut kunkin taipumuksien mukaan korkeampi yleinen ja maksuton opetus. Sitten toivoi hän poikansa meneväksi Beaumontin normaalikouluun, sillä vielä kauan aikaa olisi todellinen pelastustyö toimitettava halvoissa kyläkouluissa. Louisenkin ainoa kunnianhimo oli tulla vaatimattomaksi alkeisopettajaksi. Ja päästyään Fontenayn koulusta, varustettuna tiedetodistuksella ja opettajatodistuksella, oli hän ihastuksissaan kun hänet nimitettiin apuopettajaksi Mailleboisiin, neiti Mazelinen, hänen entisen rakkaan opettajansa kouluun.

Louise oli silloin yhdeksäntoista vuotias. Salvan oli käyttänyt vaikutustaan Le Barazeriin saadakseen aikaan tämän nimityksen, joka muuten ei herättänyt juuri minkäänlaista huomiota. Ajat muuttuivat päivä päivältä, ei enää oltu siinä hurjassa ajanjaksossa, jolloin pelkkä Simonin ja Fromentin nimen mainitseminen nosti hirmumyrskyn. Puoli vuotta myöhemmin uskalsi Le Barazer tästä rohkaistuna antaa Joulicille apulaiseksi Josefin, Simonin pojan. Josef, joka kaksi vuotta sitten oli päässyt Beaumontin normaalikoulusta erinomaisilla arvosanoilla, oli alkanut uransa Dherbecourtissa. Virkaylennys ei ollut suuri, mutta oli tarvittu rohkeutta häntä muuttamaan Mailleboisin kouluun, sillä tämä nimitys oli ensimmäinen alku hänen isänsä kunnian puhdistamiseen. Huudettiin tosin vähäsen, munkit koettivat yllyttää vanhempia, mutta sitten nuoren opettajan hienotunteinen, lempeä ja vakava käytös lapsia kohtaan miellytti kaikkia. Samaan aikaan sattui myöskin eräs tapaus, joka osoitti kuinka yleinen mielipide kehittyi: Milhommen paperikaupassa tapahtui pieni sisäinen vallankumous. Eräänä päivänä nähtiin rouva Edouardin, entisen rajattoman hallitsijan väistyvän rouva Alexandren tieltä ja katoavan puotikamariin, jossa jälkimmäinen niin monta vuotta oli pysynyt. Rouva Alexandre asettui konttoriin ja palveli ostajakuntaa; ja tämä merkitsi, että ostajakunta muuttui, osoitti maallikkokoulun vähitellen pääsevän voitolle hengellisestä koulusta: sillä rouva Edouard, joka ennen kaikkea piti huolta kaupastaan, tahtoi aina olla ostajiensa enemmistön puolella; ja hän oli siksi lujatahtoinen että voi luovuttaa paikkansa kälylleen, kun oli kysymyksessä tulojen pelastaminen. Näin oli siis rouva Alexandren ilmestyminen paperikaupan konttoriin varma merkki kaikille että veljien koulu oli lähellä loppuaan. Rouva Edouardilla oli sitä paitsi ollut suurta huolta pojastaan Victorista, joka oli käynyt tässä koulussa ja joka tultuaan kersantiksi, oli joutunut häpeällisiin selkkauksiin; kun sitä vastoin rouva Alexandre saattoi ylpeillä pojastaan Sébastienista, Simonin ja Markuksen entisestä oppilaasta, joka oli ollut Josefin toverina Beaumontin normaalikoulussa ja sittemmin apuopettajana Rouvillessa. Kaikki nämä nuorukaiset, Sébastien. Josef ja Louise, kasvettuaan yhdessä, joutuivat näin tosielämään, ja toivat laajentuneen ymmärryksen, kyynelten kypsyttämän rakastettavaisuuden ja järjen jatkaakseen tehtävää, jossa heidän vanhempansa olivat saaneet kokea niin paljon vastustusta.

Vuosi kului; Louise oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joka sunnuntai hän kävi Jonvillessä, vietti koko päivän isänsä ja äitinsä luona. Siellä hän usein kohtasi Josefin ja Sébastienin, jotka yhä olivat parhaita ystäviä ja tulivat yhdessä tervehtimään entisiä opettajiaan, Markusta ja Salvania. Usein myöskin Sarah seurasi veljeään Josefia, saadakseen viettää päivän raikkaassa ilmassa, rakkaiden ystävien luona. Hän oli kolme vuotta sitten tahtonut jäädä isovanhempiensa Lehmanien luo, joiden ompeluliikettä hän oli alkanut johtaa ja tehnyt sen niin toimeliaasti ja taitavasti että hiukan varallisuutta kasvoi kurjaan asuntoon Trou-kadunkin varrella. Osa ostajapiiristä oli palannut ja hän piti myöskin tilaukset Pariisin suuriin myymälöihin, otti lisää työntekijättäriä ja perusti heidän kanssaan jonkunlaisen osuusliikkeen. Rouva Lehmann oli kuollut ja vanhalla Lehmannilla, joka jo oli kuudenkymmenenviiden vuotias, ei ollut kuin yksi suru, se että hän oli liian vanha voidakseen toivoa näkevänsä Simonin kunnian puhdistamisen. Joka vuosi vietti hän muutamia päiviä viimemainitun luona Pyreneiden laaksossa; hän syleili tytärtään Rachelia, syleili Davidia ja palasi onnellisena siitä että oli tavannut kaikki kolme työssä rauhallisessa yksinäisyydessään, mutta samalla alakuloisena tuntiessaan että he eivät voineet saada onnea ennen kuin hirveä Rozanin päätös oli kumottu. Turhaan Sarah koetti taivuttaa häntä jäämään tyttärensä luo, hän tahtoi itsepäisesti pysyä pienessä kaupassaan, sanoen vielä voivansa hyödyttää pitämällä hänkin huolta liikkeestä. Tämän tähden saattoikin nuori tyttö joskus pitää lomaa, tuntiessaan itsensä väsyneeksi, jos edellisenä päivänä oli seurannut veljeään.

Tämä uusi lähentyminen, nämä hauskat yhteiset retket saivat aikaan aavistetut avioliitot. Siitä saakka kun he lapsena olivat yhdessä leikkineet, olivat nuo kaksi kaunista paria alinomaa tavanneet toisensa, ikäänkuin rakkauden yhdistäminä. Ensin tuli kysymys Sébastienin ja Sarahin häistä, joiden ilmoittaminen ei ketään hämmästyttänyt. Tuumattiin vain että jos Milhommen poika nai Simonin tyttären, äitinsä ja ennen kaikkea tätinsä suostumuksella, niin oli se taas uusi merkki muuttuneista ajoista. Mutta kun sitten häät siirrettiin muutamia kuukausia eteenpäin, niin että Louise ja Josef voisivat viettää omansa yhtaikaa, alkoi Maillebois tulla hiukan levottomaksi; sillä tällä kertaa oli kysymyksessä tuomitun poika ja hänen rohkeimman puolustajansa tytär, poika, joka oli apuopettajana samassa koulussa, missä hänen isänsä oli joutunut tappiolle ja tytär, joka myöskin oli apuopettajana entisen opettajansa neiti Mazelinen luona; ja jännitystä lisäsi vielä se seikka että jokainen koetti arvata mitä rouva Duparque, Louisen äidinäidinäiti sanoisi tällaisesta liitosta. Kihlattujen onni, heidän ihanat retkensä sunnuntaisin Jonvillen köyhään kouluun, entiset tuskalliset taistelut ja entinen sankarillisuus, jotka heissä ikäänkuin yhtyivät, liikuttivat pian sydämmiä, saivat hiukan rauhaakin aikaan asukasten mielissä. Mutta uteliaisuudella kuitenkin odotettiin ottaisiko isoäiti Louisen vastaan pienessä talossaan Kapusiinitorin varrella, josta hän ei kolmeen vuoteen ollut astunut ulos. Häät lykättiin vielä kuukausi eteenpäin, rouva Duparquen päätöstä odotettaessa.

Louise oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, eikä hän vieläkään ollut käynyt ripillä ja oli suostuttu että ei kumpaistakaan paria vihittäisi kirkossa. Turhaan hän kirjoitti rouva Duparquelle, hän rukoili tätä aukaisemaan ovensa, saamatta edes vastausta. Tämä ovi ei ollut auennut Genevièvelle eikä hänen lapsilleen sen päivän jälkeen, jolloin he olivat palanneet puolison ja isän luo. Isoäiti oli lähes kolme vuotta pitänyt hirveän valansa, elänyt kuin luostarissa, ilman perhettä, yksin Jumalansa kanssa. Geneviève oli tosin koettanut lähestyä häntä, sillä häneen koski syvästi että tuo kahdeksankymmenen vuotias nainen vietti niin hiljaista ja synkkää elämää. Häntä oli aina kohdannut taipumaton itsepäisyys. Ja kuitenkin Louise tahtoi koettaa vielä kerran, lohduttomana kun ei kaikki hänen omaisensa ottaneet osaa hänen onneensa.

Eräänä iltana päivän laskiessa soitti hän siis kelloa pienessä talossa, joka jo oli hämärään verhoutunut. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei kuulunut mitään soittoa; kellonauha oli varmaankin katkaistu. Silloin uskalsi hän kolkuttaa ovea ensin varovasti, sitten voimakkaammin. Vihdoin kuului pientä kolinaa, oviluukku oli varmaankin aukaistu, aivan niinkuin muutamissa luostareissa.

— Tekö siellä olette Pélagie?… kysyi Louise. Vastatkaa minulle.

Hänen täytyi painaa korvansa melkein luukkua vasten voidakseen kuulla palvelijattaren kumean, melkein tuntemattomaksi muuttuneen äänen.

— Menkää tiehenne, menkää tiehenne, rouva käskee teidän mennä heti tiehenne.

— Ei. Pélagie, minä en mene. Sanokaa isoäidille että en lähde täältä ovelta ennenkun hän itse tulee vastaamaan minulle.

Hän odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin. Tuontuostakin hän kolkutti hiljaa, kunnioittavasti ja hellästi mutta samalla itsepäisesti. Äkkiä luukku aukesi taas, mutta jyristen ja peljättävä, ikäänkuin maanalainen ääni huusi:

— Miksi tulet tänne?… Sinä olet kirjoittanut minulle uudesta kauhistuksesta, avioliitosta, joka tappaa minut häpeään!… Mitä hyödyttää siitä puhuminen? Voitko sinä mennä naimisiin? Oletko käynyt ripillä? Et, vai kuinka? Sinä olet tehnyt pilkkaa minusta, sinun piti mennä ripille täytettyäsi kaksikymmentä vuotta ja nyt sinä varmaankin olet päättänyt olla sitä koskaan tekemättä… Mene siis tiehesi, minä olen kuollut sinulle.

Louise, joka oli kauhistuksissaan ja vapisi ikäänkuin kuoleman hengähdys olisi pyyhkäissyt hänen kasvojaan, ehti kuitenkin huutaa:

— Isoäiti, minä odotan vielä, palaan tänne kuukauden kuluttua.

Mutta luukku paiskattiin raivokkaasti kiinni, pieni, pimeä ja äänetön talo näytti vaipuvan mustaan yöhön.

Viimeisenä viitenä vuotena oli rouva Duparque vähitellen katkaissut kaikki siteet maailman kanssa. Rouva Berthereaun kuoleman ja Genevièven lähdön jälkeen oli hän ensin ainoastaan kieltäytynyt vastaanottamasta omaa perhettään ja seurustellut yksinomaan hurskasten ystävättärien, munkkien ja tuttujen pappien kanssa. Saint-Martinin uusi kirkkoherra, apotti Coquard oli ankara, synkkäuskoinen pappi, jonka uhkauksia ja kertomuksia palavasta helvetistä, tulikuumista pihdeistä ja kiehuvasta öljystä hän mielellään kuunteli. Hänet näki aamusta iltaan matkalla seurakunnan kirkkoon, Kapusiinien luo tai jonnekin missä pidettiin jumalanpalveluksia tai juhlallisuuksia. Sitten hän alkoi käydä ulkona vähemmän ja vähemmän, lopuksi hän ei koskaan enää astunut kynnyksensä yli, oli ikäänkuin pimeys ja hiljaisuus vähitellen olisivat haudanneet hänet. Eräänä päivänä pienen talon akkunaluukutkin, jotka tähän saakka aamuin illoin oli aukaistu ja suljettu, pysyivät kiinni: ja rakennuksen katuseinä oli tullut sokeaksi, talo oli kuin kuollut, sieltä ei enää näkynyt mitään valoa, ei kuulunut ainoatakaan elonmerkkiä. Sitä olisi voinut luulla asumattomaksi, autioksi, ellei sinne pimeän tultua olisi varovasti pujahtanut joitakuita pappeja ja munkkeja. Apotti Coquard, isä Theodosius, joskus itse isä Crabotkin kävivät häntä tervehtimässä. Pieni omaisuus, kaksi tahi kolmetuhatta markkaa, jotka hän oli päättänyt lahjoittaa puoleksi Valmarien kollegiolle ja kapusiinien kappelille, ei ehkä olisi riittänyt selittämään heidän uskollisuuttaan rouva Duparquea kohtaan: joksikin syyksi siihen oli myös otaksuttava hänen yksinvaltaista luonnettaan, joka taivutti tahtonsa mukaan mahtavammatkin henkilöt, levottomia kun olivat, tietäessään hänet kykeneväksi kaikenlaisiin hurjuuksiin. Kerrottiin hänelle luvatun että hän saisi kuulla messun ja käydä ripillä omassa kodissaan ja sentähden hän varmaankaan ei enää käynyt ulkona, koska hän hurskautensa voimalla oli pakoittanut itse Jumalan tulemaan luokseen, jottei hänen itsensä tarvitsisi vaivautua Jumalan luokse. Katujen, ohikulkevien, koko tuon jumalattoman ajan ja pyhän kirkon kukistumisen näkeminen tuotti hänelle sellaista tuskaa että hän, niin väitettiin, antoi sulkea akkunaluukut ja tukkia kaikki raot, jotta ei ainoakaan melu, ei ainoakaan valonsäde ulkoa tunkeutuisi hänen huoneeseensa.

Se oli viimeinen käänne. Hän vietti päivät päästään rukouksissa. Hänestä ei enää ollut kylliksi se että hän oli eronnut jumalattomasta ja tuomitusta perheestään, hän pelkäsi omankin autuutensa olevan vaarassa, pelkäsi olevansa vastuunalainen omaistensa kadotuksesta. Hänen tyttärensä, rouva Berthereaun jumalaton vastarinta kuolinvuoteella vaivasi häntä, saattoi hänet uskomaan että onneton oli joutunut kiirastuleen, ehkäpä helvettiinkin. Sitten tuli Genevièven lopullinen lankeaminen, Genevièven, jota pahahenki oli kiusannut niin että hän oli palannut takaisin erehdykseensä ja saastaisuuteensa. Ja kaiken tämän lisäksi vielä Louise, täydellinen pakana ja jumalanpilkkaaja, joka oli hyljännyt Jesuksen taivaallisen ruumiinkin. Molemmat jälkimmäiset kuuluivat ruumiineen ja sieluineen saatanalle; ja joskin hän antoi lukea messuja ja polttaa vahakynttilöitä vainajan sielun autuudeksi, oli hän jättänyt molemmat elossa olevat vihan ja rangaistuksen Jumalan oikeudenmukaiselle kostolle alttiiksi. Mutta hänen levottomuutensa ja tuskansa olivat siitä huolimatta ankarat, hän kysyi itseltään miksi taivas rankaisi häntä näin hänen jälkeentulevaisissaan, hän koetti huomata siinä hirveän koettelemuksen, josta hänen pyhyytensä kohoaisi kirkkaana, voitokkaana. Taloonsa sulkeumista, kokonaan uskonnon harjoituksiin pyhitettyä elämäänsä piti hän välttämättömänä sovitusuhrina, josta hän saisi palkakseen iankaikkisen autuuden. Hän kärsi näin sukunsa hirveän synnin, vapaamielisyyteen syypäiden naisten tähden, jotka kolmessa polvessa olivat eronneet kirkosta, joutuakseen vihdoin inhimillisen veljellisyyden mielettömään uskontoon. Ja tahtoen sovittaa kirottujen jälkeläistensä uskottomuuden, piti hän kunnianaan itse nöyryytyksen, tahtoi elää ainoastaan palvellakseen Jumalaa ja inhoten saastaista sukupuoltaan halusi hän ainoastaan rangaista sitä, tappamalla senkin vähän, mitä hänessä vielä oli jälellä naisesta.

Hän muuttui vähitellen uskossaan niin ankaraksi ja synkäksi että nekin muutamat papit ja munkit, jotka vielä sitoivat hänet maailmaan, vähitellen väsyivät. Hän tunsi kyllä kirkon alennustilan, hän huomasi katolilaisuuden kukistuvan tuon saatanallisen ajan ponnistuksista ja hän vetäytyi pois elämästä pannakseen vastalauseen saatanan voittoa vastaan, kieltäytymällä näkemästä sitä. Ehkä hänen kieltäymyksensä, se, mitä hän piti marttyyrisuutenaan, antaisi uutta voimaa Kristuksen sotureille. Hän tahtoi että he olisivat olleet yhtä kiivaita, yhtä päättäväisiä ja ankaria kuin hänkin, että he hänen esimerkkiä noudattaen olisivat tarkasti pitäneet kiinni opinlauseista, taistelleet tulella ja miekalla uskottomia vastaan ja auttaneet hävityksen Jumalaa valloittamaan kansansa takaisin ukkosen iskuilla. Hän ei ollut enää koskaan tyytyväinen, hänen mielestään isä Crabot, isä Theodosius ja itse synkkä apotti Coquardkin olivat aivan liian laimeita. Hän soimasi heitä siitä että tekivät myönnytyksiä, inhoittavalle maailmalliselle hengelle, sanoi heidän omin käsin jouduttavan kirkon häviötä sovittamalla Jumalan ajan maun mukaan. Hän määräsi heille heidän velvollisuutensa, yllytti heitä julkiseen ja hurjaan taisteluun. Yksinäisyys oli tehnyt hänet melkein hourupäiseksi, eikä hän koskaan tuntenut tyydytystä, ankarista katumustöistä huolimatta, joita he määräsivät hänelle. Isä Crabot väsyi ensiksi tähän kummalliseen katumuksentekijään, joka kahdeksankymmenenkolmen vuotiaana oli niin ankara itseään kohtaan ja jonka katolilainen suvaitsemattomuus tuomitsi hänen veljeskuntansa pitkät ponnistukset verenvuodatuksen ja polttorovioiden hirveän Jumalan ihmistyttämiseksi. Hän alkoi käydä harvemmin ja lakkasi vihdoin kokonaan tulemasta, pitäen epäilemättä toivomaansa perinnönosaa liian vähäpätöisenä alinomaa antautuakseen vaaroihin, joihin seurustelu tuollaisen hurjan uskovaisen kanssa hänet saattoi. Muutamien kuukausien kuluttua apotti Coquard vuorostaan katosi, ei halpamaisesta ikävyyksien pelosta, vaan siksi että kaikki hänen keskustelunsa vanhan rouvan kanssa muuttuivat ankariksi taisteluiksi. Hän tahtoi säilyttää itsellään papillisen kaikkivaltansa, ollen luonteeltaan yhtä despoottinen ja taipumaton kuin rouva Duparquekin; ja eräänä päivänä hän suuttui, ei enää tyytynyt vaihtuneihin osiin eikä suostunut kuuntelemaan kuinka nainen pauhasi Jumalan nimessä ja soimasi häntä toimettomuudesta, samalla kun hän itse seisoi nolona kuin rikoksesta tavattu kurja syntinen. Ja sitten nähtiin lähes vuoden ajan isä Theodosiuksen yksin hämärässä pujahtavan pieneen, äänettömään ja suljettuun taloon Kapusiinitorin varrella.

Isä Theodosiuksesta rouva Duparquen vaatimaton omaisuus varmaankin oli hyvä paremman puutteessa, sillä ajat olivat huonot pyhälle Antonius Padualaiselle. Turhaan hän levitti uusia hintaluetteloja, rahalaatikot eivät enää täyttyneet, niinkuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän oli antanut hänen ylhäisyytensä Bergerotin siunata pyhimyksen luita sisältävän arkkusen. Silloin ihmearpajaiset kiihoittivat joukkoja, kaikki sairaat, laiskat ja köyhät toivoivat voittavansa taivaalta onnen muutamalla pennillä. Mutta sitä mukaa kuin koulu levitti yhä enemmän totuutta ja järkeä tulivat ostajat harvinaisemmiksi, kapusiinien kappelissa käyty halpamainen kauppa näyttäytyi häpeällisessä järjettömyydessään. Isä Theodosiuksen toinen neronleimaus, paradiisin paneminen hypoteekkiobligatsiooneille oli taas hetkeksi kiihoittanut heikkoja ja kärsiviä, jotka niin innokkaasti halajavat onnea edes haudan tuolla puolla, koska maa on heille niin julma; ja useita kuukausia oli petettyjen raha taas virrannut kappeliin. Vihdoin oli isä Theodosius, nähdessään kasvavan uskottomuuden ja huomatessaan kuinka vaikea oli saada kaupaksi obligatsiooneja, saanut vielä kolmannen neronleimauksen, keksinyt pienet, yksityisille varatut puutarhat autuaiden alati kukkivilla kedoilla. Oli kysymys ihanista alueista ijäisyydessä, joissa oli kauneimpia ruusuja ja liljoja, silmien iloksi sovitettuja siimeksiä sekä erinomaisen puhtaita ja kirkkaita lähteitä. Pyhän Antonius Padualaisen avulla saattoi niitä tilata edeltäpäin, hankkia sellaisen itselleen iankaikkiseksi omaisuudeksi: mutta tämä oli tietysti sangen kallista, etenkin jos tahtoi jotain laajempaa ja mukavampaa; niitä oli nimittäin kaiken hintaisia, komeuden, aseman, enkelien ja Jumalan läheisyyden mukaan. Kaksi vanhaa rouvaa oli jo jättänyt omaisuutensa perinnöksi kapusiineille, jotta ihmeitätekevä pyhimys varaisi heille parhaimmat käytettävinä olevista puutarhoista, toinen halusi vanhojen ranskalaisten puistojen tapaisen, toinen taas jotain runollisempaa, labyrinttejä ja putouksia. Rouva Duparquenkin kerrottiin jo valinneen itselleen kultaluolan taivaansinisen vuoren kupeessa, myrtti- ja laakerilehdossa.

Isä Theodosius yksin kävi siis yhä hänen luonaan, kärsien hänen huonot tuulensa, palaten aina takaisin silloinkin kun vanha rouva oli ajanut hänet luotaan, raivostuneena hänen laimeudestaan ja nöyrästä alistumisestaan kirkon vihollisten voittoon. Vihdoin oli hän saanut talon avaimenkin, joten hän pääsi sisään milloin tahtoi, tarvitsematta soittaa kauan aikaa niinkuin usein oli tapahtunut, sillä Pélagie raukka oli tullut kuuroksi, eikä aina tullut aukaisemaan. Silloin nuo kaksi yksinäistä naista leikkasivat poikki kellonauhan; mihinkä he tarvitsivat tuota sidettä ulkomaailman kanssa? ainoalla elävällä olennollahan, jonka he vielä ottivat vastaan, oli avain, eikä heidän enää tarvitsisi kuulla hermostuttavaa kellonsoittoa, johon he eivät tahtoneet vastata. Pélagie oli tullut yhtä hurjaksi ja suvaitsemattomaksi kuin emäntänsä, ahdas uskonnollisuus oli tylsyttänyt hänet. Hän oli ensin lakannut keskustelemasta kauppiaiden kanssa ja kulkiessaan kaupungissa hiipinyt kuin varjo pitkin seiniä. Sitten hän oli alkanut käydä ostoksilla ainoastaan kahdesti viikossa, hänen emäntänsä ja hän kun olivat tuominneet itsensä syömään kovaa leipää ja vihanneksia, aivan niinkuin erakot luolissaan. Ja nyt toivat kauppiaat itse lauvantaisin päivän laskettua heille ruokaa korissa, jonka he seuraavana lauvantaina saivat takaisin tyhjänä sekä vanhaan sanomalehtipalaseen käärityn rahan. Mutta Pélagiella oli suuri suru veljenpojastaan Polydorista, joka oli päässyt palvelijaksi erääseen luostariin Beaumontissa ja joka tuontuostakin kauhistutti häntä hirveillä uhkauksilla saadaksensa rahaa. Hän pelkäsi poikaa niin että ei uskaltanut jättää häntä oven ulkopuolelle, tietäen että hän voisi saattaa koko kaupungin raivoon, särkeä oven ja tunkeutua sisään, ellei hän heti aukaisisi. Mutta kun Polydor oli päässyt sisään pelkäsi Pélagie vielä enemmän, tietäen hänet kykeneväksi mihin tahansa, jos hän kieltäisi häneltä kymmenen markkaa. Kauan aikaa oli hänen lempiunelmansa ollut käyttää kaikki säästönsä, noin kymmenentuhatta markkaa, hankkiakseen niillä taivaallista autuutta toisessa maailmassa; ja syynä siihen että hän vielä viivytteli, että aarre yhä oli kätkettynä hänen olkipatjaansa oli että hän vielä epäili mikä tapa olisi paras ja tehokkain, alituiset sielumessut, vaiko pieni vaatimaton puutarha hänen emäntänsä komean puutarhan vieressä. Silloin tapahtui onnettomuus: eräänä iltana oli hänen täytynyt päästää sisään Polydor, konna ei tappanut häntä, vaan särki kaikki huonekalut, halkaisi lopuksi patjan päällisen ja pakeni, mukanaan kymmenentuhatta markkaa. Pélagie oli kaatunut sängyn eteen ja ulvoi epätoivosta nähdessään roistomaisen sukulaisensa vievän mukanaan tuon siunatun rahan, jolla hän oli toivonut saavansa pyhältä Antonius Padualaiselta iankaikkisen autuuden. Joutuisiko hän nyt kadotukseen kun ihmearpajaiset olivat hänelle suljetut? Hän kuoli siitä kaksi päivää myöhemmin, ja isä Theodosius löysi hänen kylmän ruumiinsa alastomalta ja likaiselta ullakolta, jonne munkki oli mennyt katsomaan levottomana ja hämmästyneenä, kun ei vanhaa palvelijaa missään näkynyt. Hänen täytyi pitää huolta kaikesta, hommata hautajaiset, järjestää pienen, suljetun talon ainoan asukkaan elämä, nyt kun hänellä ei enää ollut ketään, joka hoitaisi ja palvelisi häntä.

Rouva Duparque oli useita viikkoja ollut pakoitettu pysymään vuoteessaan, hänen jalkansa kun eivät enää kannattaneet. Mutta vuoteessakin hän yhä istui sangen suorana ja korkeana, pitkät, syvien säännöllisten ryppyjen uurtamat kasvot liikkumattomina, ohuet huulet kokoonpuristettuina. Henkiheitollaan hän vielä hallitsi itsevaltiaasti tyhjää, äänetöntä ja synkkää taloa, josta hän oli karkoittanut omaisensa ja jossa nyt oli kuollut ainoa olento, jonka hän suvaitsi luonaan. Ja kun isä Theodosius, palattuaan Pélagien hautajaisista, koetti puhutella häntä saadakseen tietää hänen aikomuksensa, millä tavoin hän tahtoi järjestää elämänsä, ei hän saanut edes vastausta. Isä Theodosius koetti vielä aivan neuvottomana, hän tarjoutui lähettämään sairaan luo jonkun sisaren: sillä eihän hän voinut itse pitää huolta itsestään, hoitaa taloutta ja laittaa ruokaa, koska hän ei edes päässyt ylös vuoteeltaan. Silloin vanha rouva suuttui, murisi kuin kuolettavan haavan saanut eläin, joka ei salli rauhaansa häirittävän. Epäselviä sanoja pääsi hänen kurkusta, kaikki olivat pelkureita, kaikki pettivät Jumalansa, kaikki olivat nautinnonhimoisia, jotka hylkäsivät kirkon etteivät itse musertuisi sen holvien alle, Nyt isä Theodosius suuttui vuorostaan ja läksi pois, luvaten seuraavana päivänä palata katsomaan, eikö hän silloin olisi järkevämpi.

Yksi yö ja yksi päivä kuluivat näin, kapusiinien esimies tuli takaisin vasta kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua, hämärässä. Yhden yön ja yhden päivän rouva Duparque oli yksin, aivan yksin pimeässä huoneessaan, jonka luukut oli vedetty eteen ja raot akkunoissa ja ovissa tukittu, niin että ei pienintäkään ääntä, ei pienintäkään valonsädettä päässyt sinne tunkeutumaan. Kauan aikaa hän oli tätä halunnut, katkaisten kaikki siteet itsensä ja omaistensa välillä, vetäytyen pois maailmasta, pannakseen vastalauseensa tuota kauheata yhteiskuntaa vastaan, jossa synti hallitsi. Antauduttuaan kokonaan kirkolle ja tuntien oman sukupuolellisen kelvottomuutensa, oli hän kuitenkin huomannut että papeilta puuttui taisteleva usko, että munkeilla ei ollut sankarillista rohkeutta ja että kaikki olivat maallismielisiä ja nautinnonhimoisia. Ja hän oli ajanut heidät vuorostaan ulos, oli jäänyt yksin Jumalan kanssa, leppymättömän ja itsepäisen Jumalansa, joka hallitsi itsevaltiaasti hävittäjänä ja kostajana. Valo oli kuollut, elämä oli kuollut, tuossa synkässä ja kylmässä, kaikkialta suljetussa haudassa istui vielä kahdeksankymmenen vuotias nainen yksin vuoteellaan jäykkänä, silmät tuijottaen pimeään, odottaen että hänen kateellinen Jumalansa veisi hänen sielunsa, näyttääkseen laimeille uskovaisille kuinka oikean kristityn oli kuoltava. Kun isä Theodosius illan suussa saapui, huomasi hän suureksi ihmeekseen että ovi vastusti, ei auennut. Avain kääntyi kuitenkin lukossa, olisi luullut että salpa oli vedetty eteen. Mutta kuka olisi vetänyt sen? ketään ei ollut talossa, eikä sairas voinut nousta vuoteeltaan. Hän teki vielä turhia ponnistuksia, alkoi vihdoin pelätä ja riensi pormestarin virastoon kertomaan asian laidan, tuntien että ei ollut hyvä ottaa omalle vastuulleen enempää. Vietiin heti sana Louiselle, neiti Mazelinen luo ja sattumalta olivat Markus ynnä Geneviève juuri saapuneet Jonvilleen, levottomina viimeisten uutisten johdosta.

Koko perhe läksi Kapusiinitorille. Kun ei ovi vieläkään auennut, kutsuttiin lukkoseppä, joka selitti ettei hän voinut mitään toimittaa, koska salpa nähtävästi oli vedetty eteen. Täytyi lähettää noutamaan muuraria, joka irroitti saranat vasarallaan. Äänetön talo kumahti jokaisesta iskusta kuin muurattu hauta. Ja oven auettua astuivat Markus ja Geneviève sekä Louise kylmän väristyksen valtaamana tuohon kotiin, josta heidät oli ajettu pois. Siellä vallitsi jäinen kosteus, he eivät tahtoneet saada kynttilää syttymään. Korkealla vuoteella he tapasivat rouva Duparquen ruumiin yhä suorana, nojautuneena tyynyjä vasten, pitkillä, laihoilla sormillaan puristaen suurta ristiinnaulitun kuvaa. Hän oli varmaankin yli-inhimillisellä ponnistuksella päässyt vuoteestaan ja käynyt panemassa salvan eteen, jotta ei kukaan ihminen, ei edes pappi, pääsisi häiritsemään hänen viimeistä yhteyttään Jumalansa kanssa. Sitten oli hän palannut takaisin vuoteeseensa ja kuollut. Isä Theodosius oli heittäytynyt vavisten polvilleen ja koetti sopertaa rukousta. Mutta hän oli yhä kauhistunut, sillä hän ymmärsi että tämä ei ollut ainoastaan hirveän vanhan naisen kuolema, naisen, joka oli ollut jylhän suuri leppymättömässä uskossaan, vaan että se oli myös koko suvaitsemattoman taikauskon ja valheen uskonnon loppu. Markus, jonka syliin Geneviève ja Louise kauhistuneina olivat paenneet, tunsi ikäänkuin raikkaan tuulahduksen; ijäisen elämän syntyvän tästä kuolemasta.

Hautajaisten jälkeen, jotka perhe jätti apotti Coquardin toimeksi, ei löydetty mitään vainajan laatikoista, ei testamenttia, eikä minkäänlaisia arvopapereita. Isä Theodosiusta ei voitu epäillä niiden anastamisesta, hän kun ei enää ollut käynyt talossa. Oliko vainaja eläessään lahjoittanut kaikki hänelle tai muille? Vai oliko hän hävittänyt ne, tehdäkseen tyhjäksi nuo katoavat tavarat, joita hän ei tahtonut suoda omaisilleen? Tätä arvoitusta ei voitu koskaan selittää, ei penniäkään löydetty. Jäi siis ainoastaan pieni talo, joka myytiin ja josta saadut rahat Geneviève antoi jakaa köyhille, sanoen siten tahtovansa noudattaa isoäitinsä varmaa tahtoa.

Palattuaan kotiin hautajais-iltana heittäytyi hän miehensä kaulaan ja aukaisi hänelle sydämmensä syvästi liikutettuna.

— Jos tietäisit… Kun sain kuulla isoäidin olevan aivan yksin, niin uljaana ja suurena itsepäisessä uskossaan, aloin taas horjua. Niin, kysyin itseltäni, eikö oikea paikkani ollut hänen luonaan, olinko tehnyt hyvin jättäessäni hänet… Minkä sille voin? minä en koskaan tule terveeksi, aina on olemukseni pohjalle jäävä jotain entisestä uskostani… Mutta, suuri Luoja! kuinka kamala olikaan tuo kuolema, ja kuinka oikeassa oletkaan halutessasi elämää, tahtoessasi vapauttaa naisen ja korottaa hänet oikeaan asemaansa, miehen vertaiseksi ja toveriksi, rakastaessasi kaikkea hyvää, kaikkea totta ja kaikkea oikeaa!

Kuukausi myöhemmin vihittiin molemmat parit siviiliavioliittoon, Louise nai Josefin ja Sarah Sébastienin. Markus näki siinä alun voittoon. Tulevaisuuden vilja, joka niin suurella vaivalla oli kylvetty vainojen ja häväistysten keskellä, iti ja orasti jo.