II.
Vuodet kuluivat, kuudenkymmenen vuotias Markus jatkoi työtään, horjumattomana, kiihkeästi rakastaen totuutta ja oikeutta, niin kuin suuren taistelun alussa. Eräänä päivänä kun hän oli pistäytynyt Beaumontiin Delbosia tapaamaan, huudahti tämä hänet nähdessään:
— Kuulkaa, mikä kummallinen yhteensattumus minua kohtasi… Eräänä iltana palasin kotiin pimeän tultua ja huomasin muutamia askeleita edelläni Jaffres-kadulla teidän ikäisenne, kurjan ja nälistyneen näköisen miehen… Ja Gambettakadun kulmassa sijaitsevan leipurinakkunan valossa luulin tuntevani ystävämme Gorgiaan.
— Mitä, Gorgiaan?
— Aivan niin, veli Gorgiaan, ei enää munkin kaapussa, vaan vanhassa tahraisessa takissa hiipien pitkin seiniä varovaisesti kuin vanha, nälkäinen susi… Hän on ehkä salaa palannut kaupunkiin ja elää jossain pimeässä sopessa, koettaen vielä peloittaa entisiä rikostovereitaan ja saada heistä jotain hyötyä.
Hämmästynyt Markus epäili koko asiaa.
— Te olette varmaankin erehtynyt. Gorgias on siksi arka nahastaan että ei hän tule Beaumontiin, josta hän heti joutuisi kaleereihin, kun me vaan jonkun uuden todistuskappaleen avulla saisimme Rozanin päätöksen kumotuksi.
— Siinä olette väärässä, ystäväni, selitti Delbos. Miehellä ei enää ole mitään peljättävää, rikos vanhentuu kymmenessä vuodessa, ja pikku Zéphirinin murhaaja voi nyt levollisesti kulkea keskellä päivää… On kuitenkin mahdollista että olen erehtynyt. Gorgiaan palaaminen ei sitä paitsi missään suhteessa meitä liikuttaisi, sillä eihän meillä ole mitään hyvää tai hyödyllistä häneltä odotettavana.
— Ei mitään. Hän on valehdellut niin paljon, että jos hän puhuisi, valehtelisi hän vieläkin… Kauan toivottu, ja kauan etsitty totuus ei voi tulla ilmi hänen kauttaan.
Tuon tuostakin kävi Markus näin Delbosin luona keskustelemassa ainaisesta Simonin jutusta, joka niin monta vuotta syövän tavoin oli kalvanut maan sydäntä. Turhaa oli sitä kieltää, olla siitä puhumatta, paha teki siitä huolimatta hävitystyötään, niinkuin salainen myrkky, elämän turmelija. Kaksi kertaa vuodessa David jätti autiot vuorensa ja riensi tapaamaan Delbosia ja Markusta, sillä hän ei ollut, armahduksesta huolimatta, hetkeksikään lakannut ponnistuksistaan saada veljensä syyttömäksi julistetuksi. He kolme olivat horjumattomasti vakuutetut siitä että he kerran saisivat kumotuksi hirveän päätöksen ja juttu loppuisi välttämättömästi viattoman voitoksi; mutta niinkuin muinoin, ennen ensimmäistä tarkastusta, niin he nytkin saivat taistella selviämättömien valheiden keskellä. Heidän ensin jonkun aikaa oltua kahden vaiheella, mitä jälkiä oli seurattava, valitsivat he entisen presidentin Gragnonin uuden rikoksen, jota he Rozanissa olivat aavistaneet ja josta he nyt olivat varmat. Gragnon oli aivan yksinkertaisesti taas käyttänyt vanhaa keinoaan, laitonta tiedonantoa: mutta nyt ei ollut kysymyksessä, niinkuin Beaumontissa Simonin kirje, kuuluisan kirjoituskaavan nimimerkillä varustettu, väärennetty jälkikirjoitus; vaan erään työmiehen kirjoittama tunnustus, joka työmies muka oli valmistanut Mailleboisin opettajalle väärän sinetin ja joka eräässä sairaalassa ennen kuolemaansa oli antanut sen muutamalle sisarelle. Gragnon oli varmaankin Rozanissa kulkenut tuo tunnustus taskussaan ja tarkoittanut sitä, puhuessaan kumoamattomasta todistuksesta, jonka hän toisi esiin, jos hänet pakotettaisiin äärimmäisyyteen, näyttäen tai antaen muiden näyttää sitä muutamille valamiehille, uskovaisille ja yksinkertaisille, ja sanoen että ei hän mitenkään tahtoisi julkisesti sotkea pyhää sisarta häväistykseen. Tämä selitti kaikki, asetti parempaan valoon valamiesten halpamaisen käytöksen heidän toistamiseen tuomitessaan syyttömän: nuo miehet, joiden ymmärrys oli keskinkertainen ja rehellisyys välttävä, olivat noudattaneet salaisia syitä, petettyinä omissatunnoissaan, aivan samoinkuin ensimmäiset valamiehet Beaumontissa. Markus ja David muistivat vielä muutamia valamiesten tekemiä kysymyksiä, jotka heistä olivat tuntuneet naurettavilta. Nyt he ymmärsivät, valamiehet viittasivat kumoamattomaan todistuskappaleeseen, jota salaa oli näytelty ja josta oli viisainta olla mainitsematta! Ja niin he olivat tuominneet. Delbos perusti siis toimensa tähän uuteen tosiasiaan, koetti hankkia laillista todistusta toisesta rikoksellisesta osanannosta, jonka avulla he heti saisivat päätöksen kumotuksi. Mutta vaikeampaa tehtävää heillä tuskin olisi saattanut olla ja kaikki kolme olivat vuosikausia turhaan ponnistaneet voimiaan löytääkseen varmaa, ratkaisevaa todistusta. Yksi ainoa toivo heillä enää oli jälellä, erästä valamiehistä, entistä lääkäriä nimeltä Beauchamp, oli, niin sanottiin, tunnonvaivat alkaneet runnella niinkuin muinoin arkkitehti Jacquiniä, hän oli nimittäin päässyt varmuuteen siitä että sairaalassa kuolleen työmiehen luultu tunnustus oli törkeä väärennys. Hän ei tosin itse ollut klerikaalinen, mutta hänellä oli ankaran uskonnollinen vaimo, jolle hän ei tahtonut tuottaa surua keventämällä omaatuntoaan. Täytyi siis odottaa.
Sitä mukaa kuin vuodet vierivät muuttui aika yhä suotuisammaksi. Laaja yhteiskunnallinen kehitys tapahtui ja sen suuret tulokset alkoivat ilmaantua opinlauseista vapautuneen, voittoisan maallikko-opetuksen kautta. Koko Ranska uudistui, aivan uusi kansa kohosi tuhansista kunnankouluista, halvat alkeisopettajat saivat aikaan sen ihmeen, että loivat kansan uudelleen, tulevia, totuuden ja oikeuden suuria tehtäviä varten. Kaikki oli lähtevä koulusta, se oli äärettömien edistysten hedelmällinen pelto, siitä sai alkunsa jokainen uudistus, jokainen askel veljellisyyttä ja rauhaa kohden. Se, mikä eilen oli tuntunut mahdottomalta, kävi helposti paremman, valheen ja erehdysten vallasta vapautuneen kansan keskuudessa, jolla oli tietoja ja joka kykeni tahtomaan.
Näin saattoi siis tapahtua että Delbos toukokuun vaaleissa vihdoinkin voitti Lemarroisin, radikaalisen edusmiehen, joka niin monta vuotta oli ollut Beaumontin pormestarina. Ennen näytti siltä kuin viimeksimainittu, Gambettan entinen ystävä, ei koskaan tulisi karkoitetuksi tältä asemalta, sillä hän tuntui niin täydellisesti vastaavan silloista ranskalaista keskimittaa. Mutta senjälkeen olivat tapaukset vinhasti seuranneet toisiaan, porvaristo oli kavaltanut vallankumouksellisen menneisyytensä, liittoutumalla kirkkoon, tahtoen olla luovuttamatta hituistakaan anastamastaan vallasta. Se tahtoi pitää kaikki hankkimansa etuoikeudet, ei suostunut jakamaan valtaansa eikä rahaansa, valmiina ennemmin käyttämään kaikkia vanhoillisia voimia, painamaan takaisin orjuuteen heränneen, oppia saaneen kansan, jonka nouseva tulva kauhistutti sitä. Ja Lemarrois oli tyypillinen esimerkki eilispäivän tasavaltalaisesta porvarista, joka, luullen täytyvänsä puolustaa säätyään, melkein tahtomattaan joutui vanhoillisuuteen ja samassa sai tuomionsa, joutui osalliseksi porvariston välttämättömään kukistukseen, joka porvaristo sata vuotta tehtyään kauppaa ja nautittuaan rikkauksiaan nopeasti oli lahonnut. Kansa oli välttämättömästi kohoava etupäähän heti kun se käsittäisi kaikkivaltansa, ymmärtäisi mitkä ehtymättömät työkyvyn, neron ja tahdon aarteet siinä uinuivat, eikä varmaankaan tarvittaisi muuta kuin että koulu vapauttaisi sen, herättäisi sen raskaasta tietämättömyyden unesta, niin se valloittaisi oikean paikkansa ja uudistaisi kansallisuuden. Porvaristo oli kuoleva, kansa oli siis tulevaisuuden Ranska, vapauttaja ja oikeuden sanansaattaja. Näitä asioita ikäänkuin ennusti Delbosin, Simonin vainotun ja häväistyn asianajajan voitto Beaumontin vaaleissa, joissa hän tähän saakka oli saanut muutamien sosialistien äänet, jotka vähitellen olivat kasvaneet musertavaksi enemmistöksi.
Toinen todistus kansan valtaankohoamisesta oli Marcillyn täydellinen kääntyminen. Hän oli kerran kuulunut radikaaliseen ministeristöön; Simonin toisen tuomitsemisen jälkeen oli hän astunut maltilliseen ministeristöön: ja nyt julisti hän innokkaasti sosialistista uskontunnustusta ja oli onnistunut vieläkin tulla valituksi, valjastamalla itsensä Delbosin voittovaunujen eteen. Muuten ei voitto maakunnassa vielä ollut täydellinen, kreivi Hector de Sangleboeuf oli myös valittu uudelleen, taipumattomana vanhoillisena, josta hän sai kiittää sitä ilmiötä että levottomina aikoina ainoastaan äärimmäiset, suorat ja selvät mielipiteet pääsevät voitolle. Ainiaaksi tappiolla oli entinen vapaamielinen porvaristo, jonka itsekkäisyys ja pelko tekivät vanhoilliseksi, joka hätääntyneenä oli poikennut tieltään, vailla johdonmukaisuutta ja voimaa, valmiina kukistumaan. Ja nouseva luokka, osattomien ääretön joukko oli tietysti ottava porvariston paikan, paikan, joka kuului sille, koska se viimeisellä ponnistuksella oli voittanut kirkon harvat, sitkeät puolustajat.
Mutta Delbosin valitseminen etenkin oli noiden isänmaanpetturien ensimmäinen loistava voitto, noiden petturien, jotka julkisesti olivat tunnustaneet Simonin viattomuuden. Rozanin hirveän päätöksen jälkeen olivat kaikki tunnetut simonistit joutuneet epäsuosioon ja he itse ynnä heidän ulkonaiset etunsa olivat saaneet kärsiä siitä rikoksesta että olivat tahtoneet totuutta ja oikeutta. Häväistykset ja sorto olivat kohdanneet heitä. Delbosille ei enää kukaan uskaltanut jättää juttuaan ajettavaksi, Salvan oli pantu eläkkeelle, Markus joutunut epäsuosioon ja lähetetty pieneen mitättömään kuntaan opettajaksi; ja näiden enin tunnettujen takana oli paljon muita, heidän vanhempansa, heidän ystävänsä, jotka joutuivat suuriin ikävyyksiin, vieläpä aineelliseen häviöönkin sen vuoksi että olivat uskaltaneet käyttäytyä kunnon miehen tavoin! Silloin olivat he, surren tätä yleistä hairahdusta, tuntien että oli hyödytöntä vastustaa, ryhtyneet rohkeasti työhön, sillä aikaa kun odottivat hetkeä, jolloin järki ja oikeus pääsisivät voitolle. Nyt näytti tämä hetki vihdoinkin tulevan. Delbos, yksi jutun tärkeimmistä henkilöistä, oli jo voittanut Lemarroisin, joka raukkamaisessa valtioviisaudessaan oli koettanut pysyä puolueettomana Simonin jutun suhteen, alinomaa peläten että häntä ei enää valittaisi uudelleen. Yleinen mielipide oli siis muuttunut, eikö se todistanut että oli päästy suuri askel eteenpäin? Salvan sai myöskin lohdutuksen: normaalikoulun johtajaksi valittiin eräs hänen entisistä oppilaistaan, sitten kun Mauraisin oli melkein ajettu pois yleisesti tunnetun kykenemättömyytensä tähden; ja pienessä kukkivassa puutarhassa asuvan vanhuksen ilo oli suuri, ei siksi että hän oli voittanut vastustajansa vaan siksi että hän nyt tiesi työnsä olevan uskollisen ja kunnollisen jatkajan käsissä. Vihdoin Le Barazer kutsui Markuksen luokseen ja tarjosi hänelle johtajan toimen Beaumontissa, tuntien että hän nyt voi korjata tämänkin entisen vääryyden. Akatemiantarkastajan, varovaisen valtiomiehen puolelta oli tämä tarjous niin merkillinen että Markus siitä suuresti ihastui; mutta hän ei ottanut sitä vastaan, hän ei tahtonut jättää Jonvilleä, jossa hänen tehtävänsä ei ollut päättynyt. Lisäksi ilmaantui vielä kaikenlaisia hyviä enteitä. Prefekti Hennebisen sijaan oli nimitetty nerokas ja toimelias mies, joka heti oli eroittanut virasta rehtori Depinvilliersin, koska lyseo hänen johtonsa alla oli muuttunut jonkunmoiseksi pieneksi seminaariksi. Itse rehtori Forbesin, joka ei välittänyt muusta kuin vanhanajan historian tutkimuksista, oli täytynyt ryhtyä toimeen, eroittaa virasta koulupappeja, poistaa luokista uskonnolliset vertauskuvat, maallistuttaa korkeampi opetus samoin kuin alkeisopetuskin. Kenraali Jarousse oli pantu eläkkeelle ja vaikka hänen vaimollaan oli pieni talo Beaumontissa oli hän päättänyt muuttaa sieltä, raivostuneena kaupungissa vallitsevasta uudesta hengestä ja tahtomatta joutua tekemisiin seuraajansa, tasavaltalaisen kenraalin kanssa, jota väitettiin sosialistiksikin. Entinen tutkintotuomari Daix oli kuollut, kurjana ja hirveiden näkyjen vaivaamana, huolimatta myöhäisestä tunnustuksestaan Rozanissa, ja entinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière, joka vihdoin oli saanut korkean aseman Pariisissa, menetti sen taas äärettömän huijausliikkeen kukistuessa, jota liikettä hän oli suosinut. Ja vielä viimeinen hyvä enne: entistä presidenttiä ei enää tervehditty Jaffres-kadulla, hän hiipi pitkin seiniä levottoman näköisenä, pää kumarassa, laihtuneena ja kalpeana, vilkaisten salaa ohikulkijoihin, ikäänkuin peläten että nämä sivumennessään sylkäisivät häneen.
Mailleboisissa, missä Markus usein kävi tervehtimässä Louisea ja Josefia, jotka olivat asettuneet Mignotin pieneen asuntoon kunnankoululla, alkoivat maallikko-opetuksen onnelliset tulokset myöskin tuntua. Se ei enää ollut entinen pieni klerikaalinen kaupunki, jonka pormestariksi kirkolliset olivat saaneet valituksi oman käskyläisensä, entisen tehtailijan Philisin, jonka ihmiset sanoivat viettävän huonoa elämää palvelijansa kanssa. Etukaupungin kahdeksansataa työmiestä eivät olleet saaneet valituksi kunnallisneuvostoon kuin muutamia tasavaltalaisia, jotka olivat pakoitetut toimettomuuteen. Ja nyt viimeisissä vaaleissa olivat kaikki tasavaltalaiset ja sosialistiset ehdokkaat tulleet valituiksi suurella enemmistöllä, joten urakoitsija Darras vihdoinkin voitti kilpailijansa Philisin ja nimitettiin taas pormestariksi kauan aikaa odotettuaan tätä hyvitystä. Hänen ilonsa siitä että taas pääsi pormestarin virkaan, josta papit olivat karkoittaneet hänet Simonin jutun jälkeen, oli sitäkin suurempi kun hänellä nyt oli suuri enemmistö, niin että hän voi toimia vapaasti, tarvitsematta alinomaa tehdä myönnytyksiä.
Markus tapasi hänet aivan säteilevänä.
— Niin, niin, kyllä muistan, sanoi hän hyvänsävyisellä tavallaan, te ette varmaankaan ole pitänyt minua juuri rohkeana. Minä olin vakuutettu onnettoman Simonin viattomuudesta ja sentään kieltäydyin toimimasta, silloin kun tulitte puhuttelemaan minua pormestarinvirastoon. Mutta mitä olisinkaan voinut tehdä? minulla oli tuskin kahden äänen enemmistö, kunnallisneuvosto uhkasi alinomaa ajaa minut virastani, jonka se vihdoin tekikin… Oi! olisipa minulla ollut nykyinen enemmistö! Mutta nyt olemme herroja, nyt voimme toimia arastelematta, sen lupaan teille.
Markus kysyi hymyillen, miten oli käynyt Philisin, joka viime vaaleissa oli tullut voitetuksi.
— Oh, Philis raukalla on ollut suuri suru, hän on äskettäin kadottanut tuon henkilön, tiedätte ketä tarkoitan. Silloin täytyi hänen tyytyä asumaan yhdessä tyttärensä Octavien, sangen jumalisen neiden kanssa, joka ei tahdo mennä naimisiin. Hänen poikansa Raymond on meriupseeri ja aina poissa kotoa, joten talo ei varmaankaan tunnu hänestä hauskalta kuolemantapauksen jälkeen, ellei hän jo ole löytänyt uutta lohdutusta; minä olen nimittäin nähnyt siellä uuden palvelijattaren, suuren, todellakin vahvan ja reippaan tytön.
Darras nauroi kovaäänisesti. Hän oli myynyt urakoitsijaliikkkeensä ansaittuaan sillä sievän omaisuuden, ja he elivät täydellisessä sovussa vaimonsa kanssa, surren ainoastaan sitä ettei heillä ollut lapsia.
— No, sanoi Markus, nyt ei siis Joulicin tarvitse pelätä vastusta… Tiedättehän kuinka paljon vastuksia ja vaivoja hänellä on ollut, ennenkun hän on saanut koulunsa siksi hyväksi maaksi, josta on voinut nousta uusi Maillebois, joka on valinnut teidät.
— Oi! huudahti Darras, te olitte ensimmäinen suuri työmies, minä en unohda teidän suuria palveluksianne… Ja olkaa levollinen, Joulicia ja neiti Mazelinea ei kukaan tästä lähin ole saava häiritä, minä puolestani tahdon kykyni mukaan auttaa heitä, jouduttaakseni heidän hyvää työtään, jonka tuloksena on, niinkuin teidän on tapana sanoa, uusi ja yhä valistuneempi, yhä vapautetumpi Maillebois… Nythän sen lisäksi teidän tyttärenne Louise ja Josef, onnettoman Simonin poika, vuorostaan uhrautuvat jatkaakseen vapauttamistyötä. Kaikki teidän perheenne jäsenet ovat sankarillisia ja vaatimattomia työmiehiä ja me olemme kaikki sille suuressa kiitollisuuden velassa.
Hetken aikaa he keskustelivat siitä kaukaisesta ajasta, jolloin Markus oli astunut Mailleboisin kunnankoulun opettajanvirkaan niin vaikeiden olosuhteiden vallitessa, Simonin ensimmäisen tuomitsemisen jälkeen. Siitä oli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kuinka paljon sitten olikaan tapahtunut, ja kuinka paljon oppilaita olikaan istunut koulun penkeillä, saaden siellä uuden hengen! Markuksen mieleen muistuivat hänen ensimmäiset oppilaansa. Fernand Bongard, kovapäinen talonpoika oli nainut Lucile Doloirin, älykkään tytön, jonka neiti Rouzaire oli kasvattanut jumalisuudessa, ja heillä oli nyt yksitoista vuotias tytär Claire. Hän oli jo lahjakkaampi ja neiti Mazeline koetti vapauttaa hänet yhä enemmän klerikaalisesta orjuudesta. Tottelemattomalla ja laiskalla Auguste Doloirilla ja hänen vaimollaan, itsepäisellä ja kunnianhimoisella Angèle Bongardilla oli viidentoista vuotias poika Adrien, huomattava miehen alku, jota opettaja Joulic suuresti ylisti. Augusten veli, lukkoseppä Charles Doloir, joka oli ollut yhtä huono oppilas kuin veljensäkin, oli tullut hiukan paremmaksi naituaan mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin. Heidän vahva kolmentoista vuotias poikansa Marcel oli äskettäin päässyt koulusta erinomaisilla arvosanoilla varustettuna. Sitten oli vielä Jules Doloir, joka Markuksen toimesta oli ruvennut opettajaksi. Hän oli ollut Salvanin parhaita oppilaita ja piti nyt koulua Bordesissa, vaimonsa, Juliette Hochardin kanssa. Tämän terveen, järkevän ja iloisen parin onnea lisäsi vielä pieni nelivuotias poikanen Edmond, joka oli sangen viisas ikäisekseen ja tunsi jo kirjaimet. Lisäksi tulivat molemmat Savinit, entinen umpimielinen ja epärehellinen Achille, joka myöhemmin oli pantu erään kaupunginpalvelijan luo ja samoin kuin isänsäkin tylsistynyt ahtaassa konttorielämässä, oli nainut erään virkaveljensä sisaren, vaalean, laihan ja mitättömän näköisen Virginie Deschampsin ja heillä oli suloinen tyttö Leontine, joka oli ollut neiti Mazelinen lempi-oppilaita ja saanut päästötodistuksen yhdentoista vuotiaana: Philippe oli kauan aikaa ollut ilman paikkaa ja alituiset taistelut olivat tehneet hänet paremmaksi, nyt hän oli mallitilan johtaja, oli jäänyt naimattomaksi ja ottanut yhtiömieheksi nuorimman veljensä Léonin, — lahjakkain heistä kolmesta, — joka oli ruvennut maanviljelijäksi sekä nainut talonpoikaisnaisen Rosalie Boninin. Heidän vanhin poikansa Pierre oli kuuden vuoden vanha ja oli äskettäin alkanut käydä Joulicin koulussa. Markuksen ajatellessa Savinin perhettä muistui hänen mieleensä myöskin heidän tyttärensä Hortense, neiti Rouzairen hurskas lempilapsi, joka oli tullut vietellyksi ja kuudentoista vuotiaana synnyttänyt tytön Charlotten, joka taas oli ollut neiti Mazelinen rakkaimpia oppilaita. Hortense oli myöhemmin mennyt naimisiin erään puukauppiaan kanssa ja hänelle oli äskettäin syntynyt tyttö, joka varmaankin tulisi kokonaan vapautetuksi. Sukupolvet seurasivat näin sukupolvia, jokainen kulki suurempaa sivistystä, laajempaa ymmärrystä, enempää totuutta ja oikeutta kohden, ja tästä lakkaamattomasta kehityksestä opetuksen kautta oli syntyvä tulevaisuuden kansojen onni.
Mutta enin oli Markus kiintynyt tyttärensä Louisen ja Josefin, sekä rakkaimman oppilaansa Sébastien Milhommen ja Sarahin perheisiin. Ja kun hän puheena olevana päivänä erosi Darrasista, kiiruhti hän suoraa päätä kunnankoululle, tytärtään tervehtimään. Neiti Mazeline, joka jo oli yli kuudenkymmenen ikäinen, oli, uhrattuaan neljäkymmentä vuotta elämästään alkeisopetukselle, muuttanut hänkin Jonvilleen, aivan pieneen taloon, Salvanin kauniin puutarhan läheisyydessä. Hän olisi vieläkin jaksanut palvella, mutta hänen näkönsä oli heikontunut, hän oli melkein sokea; tämän pakollisen eron teki hänelle helpommaksi se seikka, että hän sai jättää koulunsa johdon apulaisensa, Louisen käsiin, joka oli nimitetty opettajaksi hänen sijaansa. Joulicille taas toivottiin johtajan paikkaa Beaumontissa, joten hänen apulaisensa Josef samoin saisi seurata häntä: ja silloin aviopuolisot siis jakaisivat keskenään Mailleboisin koulun, jossa Simonin ja Markuksen nimet vielä kaikuivat. Poika ja tytär jatkaisivat siellä isiensä hyvää työtä. Louise oli jo kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja oli lahjoittanut Josefille pojan Françoisin, joka kahdentoista vuotiaana ihmeteltävästi muistutti isoisäänsä Markusta. Tuo suuri, kirkassilmäinen ja korkeaotsainen poika aikoi normaalikouluun, tahtoen hänkin tulla alkeisopettajaksi.
Oli torstaipäivä, ja Markuksen saapuessa oli Louise juuri lopettanut oppitunnin taloudenhoidossa, jota hän antoi tytöilleen kaksi kertaa viikossa säännöllisten tuntien ulkopuolella. Josef ja hänen poikansa ynnä muutamia oppilaita olivat menneet pienelle geologiselle ja kasviopilliselle retkelle pitkin Verpillen rantoja. Mutta Sarah oli kälynsä Louisen luona, jota hän suuresti rakasti ja jota hän aina kävi tervehtimässä tullessaan Mailleboisiin Rouvillestä, missä hänen miehensä Sébastien nyt oli opettajana.
Heillä oli yhdeksän vuotias, ihmeteltävän suloinen tyttö, Thérèse, joka oli perinyt kaiken isoäitinsä Rachelin kauneuden. Sarah matkusti kolme kertaa viikossa Rouvillestä Mailleboisiin, tuskin kymmenen minuutin matka rautatiellä, pitääkseen silmällä ompeluliikettä, jota vanha Lehmann yhä johti Trou-kadulla. Mutta hän alkoi tulla kovin vanhaksi, oli jo yli kahdeksankymmentä vuotta, ja Sarah tuumi myydä liikkeen, jota hänen oli vaikea itse hoitaa.
Markus syleili ensin Louisea ja puristi sitten Sarahin molempia käsiä.
— Kuinka voi uskollinen Sébastienini ja teidän tyttönne Thérèse ja te itse, rakas lapseni?
— Kaikki voivat erinomaisesti, vastasi Sarah iloisesti, isoisä Lehmanniin saakka, joka on vahva kuin tammi, ijästään huolimatta. Ja sitten olen saanut hyviä uutisia Pyreneistä, David-setä kirjoittaa meille ja kertoo että isäni on parantunut kuumekohtauksesta, joka vielä joskus vaivaa häntä.
Markus pudisti hiljaa päätään.
— Niin, niin, haava ei ole vielä parantunut. Sitä ei voi täydellisesti parantaa muu kuin tuo kauan toivottu kunnianpuhdistus, jota on niin vaikea saada aikaan. Mutta me olemme hyvällä alulla, toivon yhä, sillä voiton aika lähestyy… Ja sanokaa se vielä kerran Sébastienille, jokainen lapsi, josta hän kasvattaa miehen, lisää totuuden ja oikeuden työmiesten lukumäärää.
Hän viipyi vielä hetken, puhellen Louisen kanssa, antoi hänelle tietoja neiti Mazelinesta, joka vietti hyvin hiljaista elämää Jonvillessä, kukat ja linnut seuranaan. Hän pyysi Louisen lähettämään pikku Françoisin sunnuntaiksi heidän luokseen, sillä isoäiti oli niin iloinen saadessaan pitää lapsen koko päivän luonaan.
— Tule sinäkin ja pyydä Josefia tulemaan, niin menemme sitten kaikki yhdessä tervehtimään Salvania, hän on ihastuva kun saa nähdä nämä kunnon opettajien jälkeentulevaiset, joiden isä hänkin on vähäsen. Otamme neiti Mazelinen mukaamme… Ja te, Sarah, tulkaa itse ja tuokaa myös Sébastien ja tyttösenne Thérèse. Silloin on ilo täydellinen… Se on siis päätetty, kaikki tulevat! Näkemiin.
Hän suuteli kumpaakin nuorta naista ja kiiruhti sitten matkaan, tahtoen ehtiä kuuden junalle. Mutta hän oli vähällä myöhästyä, sillä kummallinen yhtymys viivytti häntä hiukan. Hän kääntyi juuri isonkadun kulmasta, seuratakseen rautatien puistokäytävää, kun huomasi tiheän pensaan takana kaksi miestä, jotka kiivaasti puhuivat keskenään. Toinen heistä oli noin neljänkymmenen vuotias ja hänen pitkät, kalpeat ja tylsännäköiset kasvonsa, vaaleine silmineen herättivät Markuksen huomiota. Missä olikaan hän ennen nähnyt nuo yksinkertaisuutta ja paheita ilmaisevat kasvot? Äkkiä hän muisti: sehän oli Polydor. Pélagien veljenpoika. Enempään kuin kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt miestä; mutta hän tiesi että lurjus, sen jälkeen kun hänet oli ajettu Beaumontin luostarista, eli missä sattui ja oli vaipunut epäilyttävien kaupunginosien paheisiin. Polydor, joka epäilemättä oli huomannut ja tuntenut häntä tarkastavan ohikulkijan, vei heti pois seuralaisensa; ja kun Markus silloin katsoi tätä, säpsähti hän hämmästyksestä. Likaiseen takkiin puetun, viheliäisen ja kurjan näköisen miehen levottomat kasvot muistuttivat vanhaa petolintua. Sehän oli veli Gorgias! Markus muisti heti mitä Delbos oli kertonut hänelle, ja tahtoen saada varmuutta hän koetti saavuttaa miehet, jotka olivat pujahtaneet pienelle syrjäkadulle. Hän tarkasti sitä katseillaan, mutta ei nähnyt ketään, Polydor ja toinen olivat kadonneet johonkin noista epäilyttävän näköisistä taloista, jotka reunustivat katua. Hän alkoi taas epäillä, oliko se ollut Gorgias, hän ei olisi voinut sanoa varmasti, peläten erehtyneensä.
Jonvillessä oli Markus nyt kokonaan voitolla. Siellä niinkuin kaikkialla oli hitaasti edistytty totuuden ja opetuksen avulla, joka oli voittanut tietämättömyyden. Muutamissa vuosissa oli korjattu se vahinko, jonka opettaja Jauffre oli tahallaan saanut aikaan jättämällä kunnan kirkkoherra Cognassen käsiin. Sitä mukaan kuin terveitä ja järkeviä miehiä kasvoi Markuksen koulussa, uudistui koko seudun henki, muodostui vähitellen valheen vallasta vapautettu, järkevä väestö: eikä kasvanut ainoastaan henkinen rikkaus, johdonmukaisuus, vilpittömyys ja veljellisyys, kehittyi myös aineellinen vaurastus, sillä maan varallisuus, onni riippui yksinomaan sen hengen sivistyksestä ja siveellisestä luonteesta. Hyvinvointi palasi jälleen puhtaisiin ja siisteihin asumuksiin, pellot antoivat mainioita satoja, joista oli kiittäminen uusia viljelystapoja, seutu oli taas kaunis katsella kirkkaassa kesäauringon paisteessa.
Pormestari Martineaun oli Markus jälleen voittanut puolelleen ja hänen mukanaan koko kunnallisneuvoston. Muutamat tapaukset olivat jouduttaneet tätä hyvää sopua opettajan ja hallitusmiesten välillä, joka teki mahdolliseksi nopean edistyksen toivottavien uudistusten tiellä. Apotti Cognasse oli, Valmariessa saamiansa neuvoja noudattaen, ensin tosin koettanut hillitä itseään, tahtoen pitää naiset vallassaan, sillä hän tiesi että kellä on naiset puolellaan se on voittamaton. Mutta pian palasi hän entisiin väkivaltaisiin tapoihinsa, aivan raivostuneena nähdessään että naisetkin luopuivat hänestä, niin taitamattomasti hän koetti heitä pitää kiinni. Ja hän meni vihdoin raakamaisuuksiin saakka kostavana Jumalan palvelijana, joka hävittää ja tappaa, jakaen hirveitä ijankaikkisia kärsimyksiä pienimmistäkin rikoksista. Eräänä päivänä hän ruoski veriin asti pikku Moulinin, siitä että tämä oli vetänyt hameesta pappilan vanhaa palvelijatarta, hirveätä Palmyrea, jolla oli tapana jakaa runsaasti korvapuusteja ja selkäsaunoja. Toisen kerran löi hän nuorta Catherinea, joka nauroi kirkossa hänen itsensä niistäessä nenäänsä alttarilla. Eräänä sunnuntaina hän kaiken tämän lisäksi, vimmoissaan, kun koko seutu luisui hänen vallastaan, oli potkaissut jalallaan pormestarin rouva Martineauta, luullen että tämä tahtoi kiusata häntä, kun ei kyllin nopeasti väistynyt hänen tieltään. Tämä meni todella liian pitkälle ja Martineau teki valituksen, haastoi oikeuteen kirkkoherran, joka siitä alkaen jatkoi hurjasti taistelua, lukemattomien oikeusjuttujen hätyyttämänä.
Mutta tehdäkseen työnsä täydelliseksi oli Markuksella eräs tuuma, jonka hän vihdoin voi toteuttaa. Uusien lakien johdosta olivat Hyvän Paimenen sisaret olleet pakoitetut jättämään Jonvillen, jonka asukkaista kaksisataa nuorta tyttöä heidän työhuoneissaan kuihtui liiasta rasituksesta ja nälästä. Heidän poistumisensa oli suuri helpotus maalle, yksi häpeällinen onnettomuus vähemmän. Markus oli taivuttanut kunnallisneuvoston ostamaan huutokaupalla myydyt laajat rakennukset. Hänen tuumansa oli muuttaa nämä rakennukset, nämä suuret työhuoneet yhteiseksi taloksi, johon voitaisiin varojen mukaan järjestää leikki- ja tanssisali, kirjasto, museo sekä maksuton kylpylaitoskin. Markus tahtoi näin vastapäätä kirkkoa perustaa jonkunmoisen kansalaispalatsin, jossa työntekijät saisivat olla yhdessä ja virkistyä. Koska naiset jo monta aikaa olivat käyneet kirkossa ainoastaan saadakseen näyttää omiaan ja nähdä muiden pukuja, tulisivat he tästälähin mieluummin tähän iloisen veljellisyyden palatsiin, jossa heitä odotti terveellinen huvi. Juhlasalin vihkiäiset, jotka ensiksi vietettiin, antoivat aihetta suureen kansalliseen juhlaan.
Tahdottiin ennen kaikkea tehdä mitättömäksi, korvata kunnan pyhittäminen Pyhälle Sydämmelle, jota sekä pormestari että kunnallisneuvosto olivat katkerasti katuneet tultuaan jälleen järkiinsä. Martineau, tahtoen tavallisella varovaisuudellaan puhdistaa itsensä, syytti opettaja Jauffrea siitä että tämä oli jättänyt hänet apotti Cognassen käsiin, tehtyään hänet levottomaksi uhkaamalla Jonvilleä ja häntä itseään kaikenlaisilla epämääräisillä vaaroilla, ellei hän kokonaan antautuisi kirkolle, joka aina oli pysyvä voimakkaimpana, ihmisten ja omaisuuksien haltijana. Nyt kun Martineau aivan hyvin näki että se ei ollutkaan totta, koska kirkko oli joutumaisillaan tappiolle ja koko maa alkoi yhä enemmän vaurastua, sitä mukaa kun se erosi siitä, tahtoi hän kaikin mokomin palata voittajien puolelle, sillä hän oli käytännöllinen talonpoika, jolla oli järkevät ajatukset vaikka ei hän paljon puhunut. Hän olisi siis toivonut jonkunlaista juhlaa, jossa hän kunnallisneuvoston etunenässä saisi pyhittää kunnan järjen ja totuuden palvelukselle, niin että unehtuisi tuo toinen juhla, jossa se oli tunnustanut järjettömyyden ja valheen verisen epäjumalan. Tämän juhlan oli Markus tahtonut saada aikaan antaessaan pormestarin ja kunnallisneuvoston vihkiä leikki- ja juhlasalin yhteisessä talossa, jossa kaikki seudun asukkaat sunnuntaisin yhtyisivät viettämään kansalaisjuhlia.
Suuria valmistuksia tehtiin. Markuksen ja Genevièven oppilaat näyttelisivät erään pienen kappaleen, tanssisivat ja laulaisivat yhdessä. Seudun nuorukaiset olivat muodostaneet soittokunnan. Nuoret tytöt, valkeaan puettuina niinkuin ennen Pyhän Neitsyen tyttäret, laulaisivat ja tanssisivat hekin, maatöiden ja elämänilon kunniaksi. Elämää, terveesti ja täydesti elettyä elämää, yltäkylläistä elämää velvollisuuksineen ja nautinnoineen siellä ennen kaikkea juhlittaisiin. Sitten kaikki leikkipaikat, voimistelukentät ja nurmikot läheisessä puutarhassa jätettäisiin lasten käytettäviksi, jotka joka viikko yhtyisivät siellä. Hauskoja siimespaikkoja järjestettäisiin naisille, puolisoille ja äideille, jotka tulisivat lähemmäksi toisiaan nyt kun heillä oli oma kokoushuone ja huvipaikka. Vihkiäisjuhlallisuutta varten oli sali koristettu kukilla ja lehvillä ja Jonvillen juhlapukuinen kansa täytti aamusta varhain kadut riemullaan.
Puheenalaisena sunnuntaina Mignotkin toi Markuksen pyynnöstä ja vanhempien suostumuksella oppilaansa Moreuxista juhlaan. Koska sama kirkkoherra tähän saakka oli riittänyt Jonvillelle ja Moreuxille, voisivat ne aivan hyvin tulla toimeen yhteisellä leikki- ja juhlasalilla. Markus tapasi Mignotin kirkon edustalla, juuri kun vanha Palmyre raivoissaan sulki sen oven kahteen lukkoon. Aamulla apotti Cognasse oli messunnut tyhjille penkeille; ja hän se oli hurjan vihanpuuskan valtaamana käskenyt palvelijattarensa salpaamaan jumalanhuoneen: kukaan ei enää saisi astua sen sisään, koska tuo jumalaton kansa aikoi uhrata inhimillisen raakuuden epäjumalille. Apotti itse oli kadonnut, eli varmaankin hautautuneena pappilaan, jonka puutarha sijaitsi yhteiselle talolle vievän tien varrella. Hän ei erehtynyt sanoessaan että ihmiset häväisivät Pyhää Sydäntä, Jonville vapautui tästä uudesta uskosta, Jesuksen uudesta ja viimeisestä lihaantulemisesta.
— Tiedättehän, sanoi Mignot Markukselle, ettei hän enää kahteen sunnuntaihin ole käynyt Moreuxissa. Ja hän saattaa olla oikeassa väittäessään että hänen ei tarvitse kulkea neljää kilometriä lukeakseen messun parille kerjäläisakalle ja kolmelle pienelle tytölle. Koko kylä on noussut häntä vastaan, sittenkun hän ajoi takaa ja pieksi pikku Souvardia, joka näytti hänelle kieltään. Hän on aivan mieletön raivosta tuntiessaan itsensä voitetuksi, ja minun täytyy nyt puolustaa häntä sillä pelkään että loukattu kansa muutoin saattaisi tehdä hänelle mitä tahansa.
Mignot nauroi ja Markuksen kysellessä kertoi hän toisia yksityiskohtia.
— Niin, Saleur, meidän varovainen pormestarimme aikoi haastaa hänet oikeuteen ja kirjoittaa piispalle. Toden totta, jos minun ensin olikin vaikea vetää Moreux tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden loasta, johon edeltäjäni klerikaalinen Chagnat oli kokonaan upottanut sen, ei minun tästedes tarvitse muuta kuin antaa tapauksien puhua puolestaan. Kaikki asukkaat tulevat minun puolelleni, koulu on pian hallitseva ilman kilpailijaa ja kirkko sulkeutuu, se on lopussa.
— Me emme vielä kuitenkaan ole niin pitkällä, sanoi Markus iloisesti. Täällä apotti Cognasse on vastustava niin kauan kun hän saa palkan valtiolta ja vallan Roomasta. Olenkin aina arvellut että sellaiset pienet yksinäiset kunnat, kun Moreux, etenkin ne, joissa elämä on helppoa, ensimmäiseksi vapautuisivat papin vallasta, sillä sieltä hän voi kadota järkyttämättä missään suhteessa yhteiskunnallista elämää. Siellä hänestä ei ollenkaan pidetty, siellä harjoitettiin yhä vähemmän ja vähemmän uskonnollisia menoja, ja kun hän lähtee, ei kukaan ole kaipaava häntä, niin pian kuin kansalaisside tulee kyllin vahvaksi, luoden uuden liiton ihmisten välille ja toisia eläviä ja varmoja onnenlähteitä.
Mutta juhlan piti kohta alkaa, Markus ja Mignot suuntasivat askeleensa yhteistä taloa kohden, jossa heidän oppilaansa jo olivat. He tapasivat siellä Genevièven Salvanin ja neiti Mazelinen seurassa; molemmat olivat tulleet ottamaan osaa tähän maallikkojuhlaan, johon hekin olivat hiukan vaikuttaneet, se oli kuin heidän pitkän opetustoimensa voitto. Ja juhlassa oli kaikki sangen yksinkertaista, veljellistä ja iloista. Hallitusmiehet, virkapukuinen Martineau kunnallisneuvoston etunenässä, ottivat haltuunsa tämän Kansanpalatsin, edustamansa kunnan nimessä. Sitten koululapset näyttelivät ja lauloivat, aukaisivat oven hyvän työn ja onnellisen rauhan tulevaisuuteen viattomilla, terveillä ja puhtailla käsillään, iloisen naurun raikuessa. Lapsi, ikuinen nuoruus, se voittaisi viimeiset vastukset tulevaista valtakuntaa kohden vievällä tiellä. Se, mitä nykyajan lapsi ei voisi tehdä, sen on tekevä tulevaisuuden lapsi. Kun lapset olivat kajahuttaneet toivonhuutonsa, nuoret tytöt ja nuoret pojat astuivat esiin, ikäänkuin hento lupaus pikaisesta hedelmästä. Sitten ilmestyi keski-ikä kaikessa kypsyydessään, miehet ja isät, vaimot ja äidit, koko ihmiskunta täydessä työssä, joiden jälkeen tulivat vanhukset, heltyvä muisto, onnellinen elämänilta, kun elämä on oikein eletty. Ihmiskunta sai takaisin itsetietoisuutensa ja asetti entisen taivaallisen ihanteen sijalle maallisen elämän esikuvan, jonka tarkoituksena oli järjen, totuuden ja oikeuden kautta kulkea ihmisten veljellisyyttä, rauhaa ja onnea kohden. Nyt olisi Jonvillellä kokoushuoneena tämä ilon ja terveyden veljellinen koti, jossa kenenkään ei tarvitsisi pelätä uhkauksia, eikä rangaistuksia ja jossa aurinko ilahuttaisi kaikenikäisiä. Siellä ei hämmennettäisi ihmisten sydäntä eikä järkeä, siellä ei myytäisi alueita valeparatiisissa. Sieltä kansalaiset palaisivat virkistyneinä, onnellisina elämään itse elämän iloisuuden vuoksi. Ja opinlauseiden julma järjettömyys kukistui tämän ilon ja terveellisen valon vaikutuksesta.
Karkeloa kesti iltaan saakka. Kylän kauniit talonpoikaisnaiset eivät olleet koskaan ottaneet osaa moiseen juhlaan. Kaikki huomasivat kauniin rouva Martineaun hymyilevät kasvot, sillä hän oli ollut apotti Cognassen viimeisiä uskollisia, vaikka oli käynyt kirkossa ainoastaan näyttääkseen uusia pukujaan. Hänellä oli nytkin uusi puku ja hän oli ihastuksissaan kun sai levitellä sitä, tarvitsematta pelätä että se likaantuisi kostealla kivilattialla. Täällä hän myöskin tiesi että ei kukaan häntä potkaisisi, jollei hän kyllin nopeasti väistyisi tieltä. Jonvillessä oli siis vihdoinkin paikka, jossa voitiin tavata toisiaan, keskustella ja vähän huvitella.
Kummallinen tapaus päätti tämän suuren päivän. Markus ja Geneviève johtivat oppilaitaan kotiin ja samoin teki Mignot: heidän seurassaan olivat myös Salvan ja neiti Mazeline, kaikki iloisina, leikkiä laskien ja nauraen. Samassa tuli vielä rouva Martineau kylän vaimojen ympäröimänä, joille hän kertoi kuinka hänen miehensä kirkkoherraa vastaan nostama juttu tuon kuuluisan potkun johdosta oli päättynyt. Oikeuden edessä oli esiintynyt viisitoista vierasmiestä ja kiivaan väittelyn jälkeen oli tuomari määrännyt apotti Cognassen maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa sakkoa; ja tämä selitti hirveän kiukun, jonka vallassa apotti viime päivinä oli ollut. Kulkiessaan pappilan puutarhan ohi lausui rouva Martineau kovalla äänellä että se oli aivan oikein ja silloin nähtiin äkkiä apotti Cognassen pään kohoavan pienen muurin yläpuolelle ja hän alkoi huutaa solvauksia.
— Haa! sinä turhamielinen, haa, valehtelija! minä tukin vielä sinulta suun käärmekielelläsi, joka herjaa hyvää Jumalaa!
Kuinka sattui hän siihen juuri tällä hetkellä? Oliko hän vaaninut puutarhamuurin takana juhlasta paluuta? Oliko puutarhaan vartavasten laitettu tikapuut, jotta hän voisi nähdä muurin yli. Kun hän huomasi kauniin rouva Martineaun uudessa puvussa ja hänen ympärillään kaikki nuo juhla-asuiset naiset, jotka olivat lakanneet käymästä kirkossa, mennäkseen jumalattomaan juhlaan pahanhengen talossa, menetti hän kaiken mielenmalttinsa.
— Te irstaiset vaimot, joiden tähden enkelit vuodattivat kyyneleitä, kirotut vaimot, jotka myrkytätte koko maan saastaisuudellanne, odottakaa! odottakaa! minä luettelen muutamia ansioitanne, ennenkun saatana tulee noutamaan teidät.
Ja sitten hän, raivostuneena kun eivät edes naiset enää olleet hänen puolellaan, nuo kurjat, kirkon kammomat ja kiroomat naiset, jotka se kuitenkin pitää hallussaan vallitakseen heidän kauttaan, tempasi kiviä rappeutuneesta muurinkatoksesta ja heitti ne naisten päälle kaikesta, kuivien ja mustien kättensä voimasta.
— Tästä saat sinä, Mathurine, joka annat kaikkien miehesi palvelijain maata vuoteessasi!… Sinä, Durande, joka varastit sisareltasi hänen osansa isänne perinnöstä!… Sinä, Désirée, joka et ole maksanut poikasi sielun autuudeksi lukemiani kolmea messua!… Ja sinä, sinä Martineaun vaimo, joka olet syyttänyt Jumalaa, minun persoonassani, yksi kivi, kaksi kiveä, kolme kiveä, odota! odota! yhtä monta kiveä, kuin kahdessakymmenessä viidessä markassa on markkoja!
Häväistys oli suunnaton, kahteen naiseen kävi kivi, ja maapoliisi, joka oli paikalla, puuttui heti asiaan. Huutojen ja uhkausten kaikuessa apotti Cognasse näytti äkkiä tulevan järkiinsä. Hän teki viimeisen hurjan liikkeen, koston Jumalan tavoin uhaten hävittää koko uuden maailman ja sitten hän katosi, niinkuin piru laatikkoonsa. Siitä hän sai taas oivan jutun niskoilleen, nouseva haasteiden tulva uhkasi kokonaan hukuttaa hänet.
Seuraavana torstaina Markus, käydessään Mailleboisissa, sai aivan odottamatta varmuutta epäilyksiin, jotka viime päivinä olivat vaivanneet häntä. Hän kulki juuri pienen Kapusiinitorin yli, kun hänen huomionsa herätti eräs musta, huonosti puettu mies, joka liikkumattomana seisoi veljienkoulun edessä ja tarkasti sitä tuijottavin katsein. Hän tunsi heti miehen samaksi, jonka hän kuukautta ennen oli nähnyt Polydorin seurassa, rautatien puistokäytävällä. Ja nyt hän ei enää epäillyt, voidessaan mielensä mukaan tarkastaa miestä päivän valossa: se oli todella veli Gorgias, likaiseen, vanhaan takkiin puettu, iän runtelema veli Gorgias, kasvot sisään painuneet ja jäsenet koukistuneet, mutta hänet tunsi kuitenkin suuresta petolinnunnenästä ja ulkonevista poskipäistä. Delbos ei ollut erehtynyt, veli Gorgias oli kuin olikin palannut ja epäilemättä jo useita kuukausia kierrellyt seutua.
Hänen seisoessaan syviin mietteisiin vaipuneena tuolla unisella, melkein aina autiolla torilla, hän varmaankin tunsi katseen, joka oli kiintynyt häneen. Hän kääntyi hitaasti ja hänen silmänsä kohtasivat muutaman askeleen päähän seisahtuneen ohikulkijan silmät. Hänkin tunsi epäilemättä Markuksen, mutta sen sijaan että olisi säikähtänyt tai paennut niinkuin edellisellä kerralla, hänen huulensa vain vääntyivät tavalliseen, puoleksi ivalliseen puoleksi julmaan irvistykseen, niin että hänen sudenhampaansa hiukan paljastuivat vasemmalla puolella. Sitten hän puhui aivan tyynesti, osoittaen kädellään veljien koulun rappeutuneita seiniä.
— No! herra Froment, iloitsette varmaankin nähdessänne nämä rauniot, vai kuinka… Minut nähkääs, minut saattaa se aivan raivoon, tahtoisin sytyttää ne tuleen, polttaakseni nuo viimeiset pelkurit.
Kun ei Markus, hämmästyneenä siitä että roisto uskalsi puhutella häntä, kyennyt vastaamaan, vääntyivät hänen kasvonsa hirveään, äänettömään nauruun.
— Teitä kummastuttaa kun juuri teille kerron ajatukseni?… Te olette olleet pahin viholliseni. Mutta miksi olisin teille siitä suutuksissa? te ette olleet mitään minulle velkaa, te taistelitte aatteidenne puolesta… Minä vihaan, minä vainoon kuolemaan saakka esimiehiäni, veljiäni Jesuksessa Kristuksessa, kaikkia niitä, joiden piti suojella minua, pelastaa minut ja jotka heittivät minut kadulle, toivoen että kuolisin siellä häpeään ja nälkään… Ja minä edes olen vain syntinen ihminen, mutta nuo kurjat raukat ovat myöneet ja pettäneet itse Jumalan, sillä se on heidän syynsä, se on heidän typerän heikkoutensa syy, jos kirkko joutuu tappiolle ja jos tuo kurja koulu kokonaan kukistuu… Kuinka erilainen asema sillä olikaan minun aikanani! Me olimme voitolla, me olimme melkein kokonaan masentaneet teidän maallikkokoulunne. Ja nyt on se koulu voitolla, pian on se yksin hallitseva. Sydämmeni on täynnä surua ja raivoa.
Mutta samassa kaksi vanhaa vaimoa kulki ohi, eräs kapusiini-isä astui ulos läheisestä kappelista ja veli Gorgias lisäsi nopeasti matalammalla äänellä, vilkaisten ympärilleen:
— Kuulkaa, herra Froment, jo kauan aikaa olen halunnut puhua kanssanne. Minulla on paljon kerrottavaa teille. Jos suvaitsette, tulen jonakin päivänä luoksenne Jonvilleen yön tultua.
Hän meni tiehensä, katosi Markuksen ehtimättä lausua sanaakaan. Viimemainittu ei puhunut kohtauksesta kellekään, paitsi vaimolleen, joka tuli siitä levottomaksi. He suostuivat keskenään että eivät ottaisi vastaan miestä, sillä hänen käyntinsä oli ehkä joku salajuoni, joku uusi kavala konnankoukku. Mies oli aina valehdellut ja hän valehtelisi vieläkin; mitä syytä oli toivoa häneltä tuota kauan etsittyä uutta todistuskappaletta? Mutta kuukausia kului, eikä häntä näkynyt; ja Markus, joka ensin oli aikonut sulkea häneltä oven, rupesi ihmettelemään, tulemaan kärsimättömäksi kun ei veli Gorgiasta näkynyt tulevaksi. Hän koetti arvaella, mitä mies oli aikonut hänelle kertoa, ja vihdoin häntä alkoi vaivata vastustamaton halu saada tietää mitä se oli. Miksi hän ei oikeastaan olisi ottanut häntä vastaan? Vaikka hän ei saisikaan tietää mitään hyödyllistä, hän pääsisi ainakin paremmin selville miehestä, Ja siitä alkaen hän odotti lakkaamatta tätä myöhästynyttä käyntiä.
Vihdoin eräänä rankkasateisena talvi-iltana veli Gorgias ilmestyi koululle, kääriytyneenä vanhaan viittaan, josta virtanaan valui lokaa ja vettä. Heti kun hän oli riisunut päältään vaaterepaleen, Markus kutsui hänet kouluhuoneeseen, joka vielä oli lämmin ja jonka uunissa tuli hiljaa sammui. Pieni öljylamppu vain valaisi himmeästi suurta, hiljaista huonetta. Geneviève oli levottomana jäänyt oven taakse kuuntelemaan, epämääräisesti peläten ilkityötä.
Veli Gorgias jatkoi heti Kapusiinitorilla keskeytynyttä puhettaan, ikäänkuin olisi alkanut sen samana päivänä.
— Nähkääs, herra Froment, kirkko kukistuu sen vuoksi että sillä ei enää ole päättäväisiä pappeja, valmiita puolustamaan sitä tulella ja miekalla, jos tarvitaan. Ei yksikään noista kurjista tomppeleista, noista ruikuttavista tolvanoista rakasta, eikä edes tunne todellista Jumalaa, sitä, joka hävitti kansat pienen tottelemattomuuden tähden ja joka hallitsi sielujen ja ruumiiden ylitse itsevaltiaana herrana, salama aseenaan… Mitenkä käykään maailman, kun ei hänen palvelijoinaan ole muita kuin typeriä pelkureita?
Sitten ryhtyi hän yksitellen esimiehiinsä, veljiinsä Jesuksessa Kristuksessa, niinkuin hän heitä nimitti, ja siitä syntyi todellinen verilöyly. Hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka äskettäin oli kuollut lähes kahdeksankymmenenseitsemän vuoden ikäisenä, oli aina ollut vapiseva ja epävarma miesraukka, eikä ollut uskaltanut erota Roomasta, perustaakseen tuon kuuluisan, vapaamielisen ja ratsionalistisen Ranskan kirkon, joka ei olisi ollut muuta kuin uusi protestanttisuuden lahko. Noiden oppineiden piispojen, noiden vapaa-aatteisten epäilijöiden heikot kädet, joista he olivat pudottaneet aseensa salaman, ne ne sallivat uskottomien joukon jättää temppelit autioiksi, sen sijaan että olisivat armotta musertaneet heidät iankaikkisella helvetin kauhulla. Mutta kiihkeimmin hän vihasi apotti Quandieuta, joka vielä oli elossa vaikka yli kahdeksankymmenen vuotias. Entistä Saint-Martinin kirkkoherraa Mailleboisissa, piti hän yhä valapattona, luopiona, huonona pappina, joka oli häväissyt uskontoaan, puolustaessaan julkisesti Jumalan vihollisia Simonin jutun aikana. Se oli selvästi tullut näkyviin myöhemmin kun hän oli eronnut papin virasta ja vetäytynyt asumaan pieneen puutarhan ympäröimään taloon, autiossa kaupunginosassa. Hän sanoi inhoavansa viimeisten uskovaisten halpaa taikauskoa, hän meni niin pitkälle röyhkeydessään että kutsui munkkeja, "temppelin kauppiaita", itsetiedottomiksi hävittäjiksi, jotka jouduttivat kirkon kukistumista. Mutta hän itse oli hävittäjä, jonka kavalluksesta katolisuuden vastustajat saivat uuden aseen, hän oli inhoittava esimerkki miehestä, joka kieltää koko elämänsä, rikkoo lupauksensa ja pitää mukavaa ja häpeällistä vanhuutta marttyyrin kärsimyksiä parempana. Ja hänen seuraajansa, Saint-Martinin uusi kirkkoherra, vakavan ja ankaran näköinen apotti Coquard taas oli, tästä erinomaisesta ulkomuodosta huolimatta, ainoastaan typerä miesraukka.
Tähän saakka Markus oli kuunnellut äänettömänä; hän oli päättänyt olla keskeyttämättä. Mutta ankara hyökkäys apotti Coquardia vastaan herätti hänen suuttumuksensa.
— Te ette tunne tätä pappia, sanoi hän tyynesti, te puhutte hänestä vihan sokaisemana vastustajana… Hän oli ainoa pappi tässä maassa, joka heti alussa ymmärsi minkä hirveän vahingon kirkko teki itselleen, julkisesti ja kiihkeästi ruvetessaan vastustamaan totuutta ja oikeutta. Kirkko, joka sanoo edustavansa maan päällä oikeuden, totuuden ja hyvyyden Jumalaa, ja jonka perusaate on kärsivien ja halpojen ylentäminen, yhdistyy sortajiin, valehtelijoihin ja väärentäjiin säilyttääkseen ajallisen valtansa! Tällaisen teon seuraukset täytyivät pakostakin tulla peljättäviksi sille sinä päivänä, jolloin totuus ja oikeus voittaisivat, jolloin Simonin viattomuus tulisi ilmi. Se teki todellisen itsemurhan, se valmisti omin käsin tuomionsa, se ei enää koskaan olisi totuuden, oikeuden, iankaikkisen puhtauden ja hyvän asunto! Ja sen rikoksien sovitus on tuskin alkanut, se on hitaasti kuoleva tuon kauhean vääryyden tähden, johonka se on tehnyt itsensä syypääksi ja joka kalvavan koin tavoin runtelee sen ruumista… Niin, Quandieu oli kyllin tarkkanäköinen aavistaakseen ja lausuakseen julki kaiken tämän. Ja se on valhe että hän muka raukkamaisuudesta pakeni kirkosta, häh erosi siitä itkien, vertavuotavin sydämin, ja hän päättää surussa katkeran ja kurjan elämänsä.
Veli Gorgias osoitti kiivaalla liikkeellä ettei hän tahtonut väitellä. Hän oli kärsimättömästi odottanut saada jatkaa raivokasta hyökkäystään, kuunteli tuskin toisen puhetta, seisoessaan siinä omiin katkeriin ajatuksiinsa vaipuneena, säkenöivät silmät luotuina etäisyyteen.
— Hyvä, hyvä, sanon vain mitä ajattelen enkä estä teitä ajattelemasta mitä tahdotte… Mutta on toisia tyhmiä pelkureita, joita te ainakaan ette puolusta. Esimerkiksi tuo kurja isä Theodosius, jumalisten naisten ihanne ja paradisin epärehellinen rahastonhoitaja.
Hän alkoi uudelleen ja hyökkäsi verenhimoisella raivolla kapusiinien esimiehen kimppuun. Hän ei mitenkään moittinut pyhän Antonius Padualaisen palvelusta, vaan päinvastoin ylisti sitä, hänen ainoa toivonsa oli ihme, hän olisi tahtonut että kaikki ihmiset olisivat tuoneet pyhimykselle yhden markan tai kaksi markkaa, pakoittaakseen Jumalaa polttamaan salamallaan kaikki jumalattomat kaupungit. Mutta isä Theodosius oli vain tunnoton ilveilijä, joka keräsi rahaa ainoastaan itselleen ja kieltäytyi auttamasta hädänalaisia Herran palvelijoita. Ennen, kun hänen rahalaatikkonsa tuottivat satojatuhansia markkoja, ei hän kertaakaan olisi ottanut niistä edes viiden markan rahaa helpoittaakseen hiukan naapuriensa, kristillisten kouluveljien vaivaloista elämää. Nyt, lahjojen vuosi vuodelta vähentyessä, oli vieläkin surkeampaa, hän ei ollut auttanut häntä, Gorgiasta, eräässä hirveässä pulassa, jolloin kymmenen markkaa olisi voinut pelastaa hänen elämänsä. Kaikki luopuivat hänestä, niin, kaikki, tuo irstas, rahanahne keinottelija, isä Theodosius, puhumattakaan toisesta, korkeimmasta johtajasta, suurimmasta syyllisestä, joka oli yhtä tyhmä kuin konnamainenkin! Ja lopuksi hän mainitsi isä Crabotin nimen, joka pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellään, mutta jota ilmilausumasta häntä oli estänyt jonkunmoinen pyhän kauhistuksen jäännös. Niin! isä Crabot, isä Crabot! hän oli ennen pitänyt häntä epäjumalanaan, nöyränä polvistunut hänen edessään, ja ollut rakkaudessaan valmis vaikka rikoksiin. Hän oli silloin nähnyt hänessä sangen nerokkaan ja rohkean kaikkivaltiaan herran, jonka kanssa Jesus seurusteli ja jolle Jumala oli luvannut ijankaikkisen voiton maan päällä. Isä Crabotista luuli hän saavansa turvan kaikkia pahoja ihmisiä vastaan ja hänen avullaan uskoi hän onnistuvansa vaikeimmissakin yrityksissään. Ja tuon kunnioitetun herran pelastukseksi oli hän hukannut elämänsä, tuo jalo isä Crabot hylkäsi hänet nyt, jätti hänet leivättä ja asunnotta. Hän teki vielä enemmänkin, heitti hänet suojatta, niinkuin vaarallisen rikosveljen, josta tahdotaan päästä. Eikö hän sitä paitsi aina ollut osoittanut hirveintä kiittämättömyyttä? eikö hän jo ollut uhrannut isä Philibin raukkaa, joka äskettäin oli kuollut samassa italialaisessa luostarissa, missä hän niin monta vuotta oli ollut hautautuneena? Isä Philibin oli sankari, uhri, joka ei koskaan ollut tehnyt muuta kuin totellut esimiehiään ja joka oli uhrautunut siihen määrin että yksin oli kärsinyt hänen toimitettavikseen määrättyjen ja hiljaisuudessa täyttämiensä töiden seuraukset. Hurjapäinen veli Fulgentius oli myöskin uhri; hän oli tosin järjeltään yksinkertainen, mutta oikeastaan syytön, eikä ollut ansainnut tulla ajetuksi johonkin tuntemattomaan soppeen, missä hän nyt varmaankin vähitellen läheni loppuaan. Mitä hyödytti moinen halpamaisuus ja kiittämättömyys? eikö isä Crabot tehnyt yhtä tyhmästi kuin ilkeästikin, hyljätessään entiset ystävänsä, jotka olivat auttaneet hänet valtaan? eikö hän saattanut omaa asemaansa horjumaan musertaessaan heidät, ja eikö hän peljännyt että joku heistä saattaisi väsyä, nousta alennuksestaan ja huutaa hirveitä totuuksia hänelle vasten naamaa?
— Sen sanon teille, huusi Gorgias, että hänen ylhäisen katsantonsa ja hänen ylistetyn valtioviisautensa alla piilee ääretön typeryys. Ihmisen täytyy olla tyhmä kuin nauta voidakseen käyttäytyä minua kohtaan niinkuin hän on tehnyt. Mutta varokoon itseään, varokoon itseään! olen kerran puhuva…
Hän ei lopettanut lausetta ja Markus, joka kuunteli jännityksellä, tahtoi saada häntä jatkamaan.
— Mitä, mitä teillä on sanottavaa?
— Ei mitään, ne asiat koskevat ainoastaan häntä ja minua, enkä minä tunnusta niitä kuin Jumalan edessä, rippisalaisuutena.
Sitten hän jatkoi katkeraa arvosteluaan.
— Ja sitten lopuksi tuo veli Joachim, jonka he ovat asettaneet veli Fulgentiuksen sijaan, johtajaksi kouluumme Mailleboisissa; hänkin on yksi isä Crabotin käskyläisistä, taitavuutensa ja liukkautensa tähden valittu tekopyhä, joka luulee olevansa suuri mies kun hän ei vedä korvista likaisia koululapsia. Te voitte jo nähdä kauniit seuraukset, koulu on pian suljettava oppilaiden puutteessa. Potkuilla ja nyrkiniskuilla — kas sillä tavoin tahtoo Jumala että nuo kirotut sikiöt kasvatetaan, jos tahtoo saada heistä edes hiukan kunnollisia ihmisiä… Ja tahdotte tietää minun mielipiteeni? Koko maassa on ainoastaan yksi jotakuinkin kunnollinen kirkkoherra, Jumalan mielen mukainen pappi; ja se on apotti Cognasse. Taistelun ollessa ankarimmillaan meni hän niinkuin muutkin kysymään neuvoa Valmariesta, ja he olivat vähällä turmella hänetkin kehottamalla häntä olemaan liukas ja valtioviisas. Mutta hän rupesi pian noudattamaan entistä tapaansa, kivenheitolla hän vainoaa kirkon vihollisia, ja niin käyttäytyvätkin kaikki oikeat pyhät, niin on Jumala varmaankin kerran valloittava takaisin maailman.
Hän pui raivokkaasti nyrkkejään suuressa, rauhallisessa koulusalissa, johon pieni lamppu levitti himmeää valoa. Hetkeksi syntyi syvä hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin sateen rapina akkunanruutuja vastaan.
— Kaikissa tapauksissa, sanoi Markus hieman ivallisesti, näyttää siltä kuin Jumala olisi hyljännyt ja uhrannut teidät, samoinkuin esimiehennekin.
Veli Gorgias katsahti kurjia vaatteitaan ja laihtuneita käsiään, jotka kertoivat hänen kärsimyksistänsä.
— Se on totta, Jumala on hirveän ankarasti rangaissut minua, omieni ja muiden syntien tähden. Minä alistun hänen tahtoonsa, hän tarkoittaa parastani. Mutta minä en koskaan unohda, en koskaan anna anteeksi muille, että he ovat lisänneet kärsimyksiäni. Voi, kuinka hirveään elämään nuo ilkiöt tuomitsivatkaan minut, pakoittaessaan minut jättämään Mailleboisin, ja kuinka kurjassa tilassa olenkaan palannut sinne saadakseni heiltä edes leipäkannikan, jonka he ovat minulle velkaa!
Hän ei tahtonut kertoa enempää, mutta hänen surkean elämäntarinansa saattoi lukea hänen nälistyneestä ulkomuodostaan, joka oli kuin hätyytetyn metsäeläimen. Hänen munkkikuntansa oli varmaankin lähettänyt hänet paikasta paikkaan ja aina köyhimpiin ja yksinäisimpiin, kunnes hänet vihdoin ajettiin ulos liian vaarallisena, jolloin hän luopui munkinkaapustaan ja kuljeskeli pitkin maita karkoitettuna munkkina. Missä kaukaisissa maissa hän sitten oli käynyt, kuinka kurjaa ja epävarmaa elämää hän oli viettänyt, mihin seikkailuihin, joita on mahdoton edes kuvailla mielessään, ja millaisiin inhoittaviin paheisiin hän oli antautunut, se ei koskaan tulisi tiedoksi, sen saattoi ainoastaan hiukan aavistaa hänen kasvojensa nahankaltaisesta ihosta ja ilmeestä hänen silmissään, jotka paloivat vihasta ja kärsimyksistä. Parhaana apulähteenä olivat varmaankin kauan aikaa olleet hänen entiset rikostoverinsa, jotka maksoivat hänelle että hän pysyi poissa ja oli ääneti. Kun hän oli kirjoittanut kirjeen toisensa jälkeen, ja alkoi uhkailla, sai hän silloin tällöin pieniä rahasummia ja saattoi siten vielä muutamia kuukausia jatkaa kurjaa elämäänsä kaikkien halveksimana. Sitten oli tullut aika, jolloin hän ei enää saanut vastausta; hänen kirjeensä ja uhkauksensa eivät mitään vaikuttaneet; entiset esimiehet olivat väsyneet hänen äärettömiin vaatimuksiinsa, ehkä hän ei enää ollut heistä vaarallinenkaan, kun niin monta vuotta jo oli kulunut. Ja hän oli todella ollut kyllin järkevä ymmärtääkseen että hänen tunnustuksensa eivät enää tuottaisi heille mitään mainittavaa vahinkoa, vaan että ne sen sijaan riistäisivät häneltä viimeisen mahdollisuuden saada heiltä jotain rahaa. Mutta hän oli päättänyt palata Mailleboisiin, tuntien lain ja tietäen että hänen rikoksensa oli vanhentunut. Useita kuukausia hän siis oli elänyt kaupungin seutuvilla, saaden silloin tällöin kiristetyksi muutamia markkoja Simonin syyttäjiltä, jotka yhä olivat levottomia Rozanin hirveän voiton tähden. Hän oli heidän paha omatuntonsa, heidän rangaistuksensa, joka seisoi heidän ovensa ulkopuolella ja ennusti heille häpeän, joka kerran kohtaisi heitä. He alkoivat varmaankin taas väsyä tähän kotirasitukseen, sillä Gorgias kiehui vihasta, hän ei olisi niin katkerasti moittinut heitä, jos he edellisenä päivänä olisivat sallineet hänen ammentaa heidän kukkaroistaan, ostaakseen vielä hänen vaitiolonsa.
Markus ymmärsi täydellisesti. Veli Gorgias tuli esiin siitä pimeydestä, johon hautautuneena hän nykyään eli, vasta kulutettuaan saamansa rahat inhoittavissa huvituksissa. Että hän tällaisena talvi-iltana, rankkasateessa oli saapunut Markuksen luokse, osoitti selvästi että hänen taskunsa olivat tyhjät ja että hän toivoi tästä käynnistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta mitä hyötyä? minkä vuoksi nämä pitkät ja raivokkaat syytökset kaikkia noita miehiä vastaan, joiden kuuliainen ase hän vain sanoi olleensa?
— Asutteko Mailleboisissa? kysyi Markus, joka ei voinut hillitä uteliaisuuttaan.
— Ei. en Mailleboisissa … asun missä sattuu.
— Luulen jo kerran nähneeni teidät siellä, ennen yhtymystämme
Kapusiinitorilla… Te olitte, luullakseni, erään entisen oppilaanne,
Polydorin seurassa.
Väsynyt hymy ilmaantui veli Gorgiaan laihoille kasvoille.
— Polydor, niin, niin, hänestä minä paljon pidin. Hän oli hurskas ja hiljainen poika. Myöhemmin on hän, samoin kuin minäkin, saanut kärsiä ihmisten pahuuden tähden. Häntä on syytetty kaikenmoisista rikoksista, hänetkin on syyttömästi ajettu ulos, sillä kukaan ei ole käsittänyt hänen luonnettaan. Ja olin sangen onnellinen kun palatessani tänne tapasin hänet taas, kaksi kurjaa olemme ruvenneet yhteen, olemme lohduttaneet toisiamme ja turvautuneet Herramme Jesuksen Kristuksen taivaalliseen apuun… Mutta Polydor on nuori, hän kohtelee minua niinkuin muutkin, kokonaisen kuukauden on hän ollut kateissa ja minä olen turhaan etsinyt häntä. Oi! kaikki käy huonosti, parempi olisi tehdä loppu kaikesta!
Käheä valitushuuto oli päässyt hänen huuliltaan ja Markusta kauhistutti, niin kiihkeä hellyys ilmeni tuon vanhan, hirveiden intohimojen kalvaman miehen, entisen lapsenraiskaajan särkyneessä äänessä hänen puhuessaan Polydorista. Markus ei kuitenkaan ehtinyt nähdä syvemmälle tähän hirveään intohimojen kuiluun, sillä karkoitettu munkki lähestyi häntä nopeasti ja sanoi:
— Kuulkaa minua, herra Froment, minä olen saanut kylliksi siitä, olen tullut tänne kertoakseni teille kaikki… Niin, jos lupaatte kuulla minua niinkuin rippi-isä, niin sanon teille tällä kertaa totuuden, oikean totuuden. Te olette ainoa ihminen, jolle voin tehdä tämän tunnustuksen, ilman että arvoni tai ylpeyteni siitä kärsii, sillä te olette aina ollut epäitsekäs ja oikeudenmukainen vastustaja… Ottakaa siis vastaan luottamukseni ja sitoutukaa ainoastaan pitämään ne salaisuutena siksi kunnes annan teille luvan julkaista ne.
Markus keskeytti hänet nopeasti.
— Ei, ei, en tahdo tehdä sellaista sitoumusta. Minä en ole pyytänyt teitä tunnustamaan, olette tullut tänne omasta halustanne, kertokaa minulle mitä itse tahdotte. Jos todella ilmoitatte minulle totuuden, niin tahdon saada käyttää sitä omantuntoni mukaan.
Veli Gorgias epäili vain hetken.
— No, olkoon menneeksi, minä luotan teidän omaantuntoonne.
Mutta hän ei puhunut heti, syntyi taas hiljaisuus. Sade valui yhä virtanaan pitkin akkunanruutuja ja tuuli vinkui autioilla kaduilla; pienen lampun liekki oli liikkumaton ja suora ja savusi hiukan hiljaisessa, puolipimeässä salissa. Markus tuli vähitellen levottomaksi, häntä vaivasi tuo mies, jonka läsnäolo herätti hänessä kaikenlaisia epäselviä ja inhoittavia ajatuksia, ja hän loi huolestuneen katseen oveen päin, mihin hän tiesi Genevièven jääneen. Kuuliko hän? Kuinka tuskallista hänellekin, kun kaikki tuo vanha saasta taas kaivettiin esiin!
Oltuaan kauan aikaa vaiti, tahtoen sitten tehdä tunnustuksensa juhlallisemmaksi, veli Gorgias kohotti kätensä taivasta kohden, ja vaiettuaan vielä hetken, lausui hän hitaasti ja karkealla äänellä:
— Se on totta, Jumalan edessä tunnustan että olin pikku Zéphirinin huoneessa rikosiltana.
Vaikka Markus sangen epäilevänä oli odottanut tunnustusta, varmana edeltäpäin, että saisi kuulla uuden valheen, ei hän voinut pidättää väristystä ja hän nousi tuoliltaan tahtomattaan kauhistuneena. Mutta Gorgias viittasi häntä heti istuutumaan.
— Olin huoneessa, tai oikeammin nojasin ulkopuolelta akkunanlautaa vastaan, mutta tämä tapahtui kaksikymmentä minuuttia vailla kymmenen, ennenkuin rikos tapahtui. Tämän tahdon kertoa teille, huojentaakseni omaatuntoani… Tullessani ulos kapusiinien kappelista oli yö pilkkosen pimeä ja olin luvannut saattaa pikku Polydorin isänsä, tientekijän luo, Jonvillen tielle, ettei hänelle mitään tapahtuisi. Kapusiinien kappelista läksimme kello kymmenen, kymmenen minuuttia kesti menomatka, saman verran tulomatka, näette siis että kello oli noin kaksikymmentä yli kymmenen… Kun paluumatkalla kuljin koulun sivu, pitkin pientä, autiota toria, kummastuin suuresti huomatessani pikku Zéphirinin akkunan olevan auki ja kirkkaasti valaistun. Menin lähemmäksi ja näin lapsen seisovan paitasillaan pöydän ääressä ja järjestävän pyhimysten kuvia, jotka hän oli saanut lahjaksi rippikoulutovereiltaan; ja minä nuhtelin häntä siitä, että hän ei ollut sulkenut ikkunaansa, sillä se oli aivan maan rajassa, niin että kuka tahansa saattoi yhdellä harppauksella tulla huoneeseen. Mutta hän nauroi herttaisesti, hän sanoi, että huone oli liian kuuma, yö oli todella painostava, niinkuin ehkä muistatte… Minä käskin hänen mennä heti levolle, mutta samassa huomasin pöydällä pyhimyskuvien vieressä kirjoituskaavan, joka kuului minun luokkaani ja jossa oli koulun leima sekä minun nimimerkkini. Silloin todella suutuin ja muistutin hänelle, että oppilaita oli ankarasti kielletty kuljettamasta kotiinsa koulutarpeita. Hän tuli aivan punaiseksi, pyysi anteeksi ja selitti tahtoneensa kotona lopettaa kiireellisen tehtävän. Sitten pyysi hän minulta, että saisi pitää kaavan seuraavaan päivään, lupasi silloin tuoda sen takaisin ja antaa sen minulle itselleni… Hän sulki akkunan ja minä jatkoin matkaani. Se on totuus, koko totuus, sen vannon Jumalan edessä.
Markus oli rauhoittunut. Hän katseli Gorgiasta tarkasti, näyttämättä hänelle ajatuksiaan.
— Tiedättekö varmasti, että hän sulki akkunan teidän lähdettyänne?
— Aivan varmasti, minä kuulin hänen panevan kiinni haat.
— Te väitätte siis yhä, että Simon on syyllinen, sillä kukaan ei enää voinut tulla sisään ulkoa, ja teidän ajatuksenne on siis yhä, että Simon rikoksen jälkeen aukaisi akkunan, jotta alettaisiin epäillä jotain tuntematonta kuleksijaa.
— Niin, minä pidän Simonia syyllisenä. On kuitenkin mahdollista, että pikku Zéphirin kuumuuden rasittamana jälleen aukaisi akkunan minun lähdettyäni.
Markus ei vähääkään välittänyt tästä uudesta otaksumisesta, joka olisi voinut johtaa uuteen ratkaisuun. Hän kohautti hiukan olkapäitään, ymmärtäen heti minkä arvoinen tunnustus oli, kun mies yhä syytti toista rikoksestaan. Tämä alituinen totuuden ja valheen sekoitus, toi kuitenkin hiukan valoa asiaan ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen.
— Miksi ette sanoneet tätä assisioikeuden edessä. Suuri vääryys olisi ehkä tullut estetyksi.
— Miksikö en sanonut sitä? Siksi että silloin olisin turhaan saattanut itseni vaaraan! Kukaan ei olisi uskonut minun täydellistä viattomuuttani. Olin ja olen vieläkin varmasti vakuutettu Simonin syyllisyydestä, vaitioloni oli aivan luonnollinen… Muuten sanon teille vielä kerran, että näin kirjoituskaavan pöydällä.
— Kyllä kuulen, mutta nythän tunnustatte, että kaava oli teidän koulustanne ja varustettu teidän leimallanne ja nimimerkillänne, sitä ette ole aina sanoneet.
— Niin, nuo pöllöpäät, isä Crabot ja muut pakoittivat minut hyväksymään heidän järjettömän juttunsa ja tukeakseen mahdotonta väitettään keksivät he Rozanissa vielä typerämmän jutun väärästä sinetistä. Minä tahdoin heti tunnustaa kirjoituskaavan oikeaksi. Sehän oli päivän selvää. Mutta minun täytyi taipua, hyväksyä heidän naurettavat keksintönsä, muuten he olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ennen Rozanin oikeudenkäyntiä, kun he aikoivat heittää minut pulaan ja kun minä vihdoin tunnustin nimimerkin kaavan alareunassa omakseni, näitte itse kuinka he raivostuivat minuun, he tahtoivat pelastaa onnettoman Philibinin, he luulivat olevansa kyllin vahvat poistaakseen kirkolta epäilyksen varjonkin ja siksi eivät he vieläkään anna minulle anteeksi sitä, että lakkasin valehtelemasta.
Markus sanoi vielä, ikäänkuin ajatellen ääneen, nähdessään että Gorgias vähitellen kiivastui:
— Oli sentään hyvin kummallista, että kirjoituskaava oli lapsen pöydällä.
— Kummallista, kuinka niin? Sattui hyvin usein että lapsi vei kotiinsa kaavan. Sitäpaitsi pieni Victor Milhomme oli myöskin tehnyt niin, ja se seikka varmaan saattoi teidät aavistamaan totuutta… Te siis vieläkin pidätte minua murhaajana ja luulette, että minun oli tapana kuljeskella kirjoituskaava taskussa. Tuntuuko se teistä otaksuttavalta?
Hän sanoi tämän niin raivokkaan ivallisesti, suu vääntyneenä tavalliseen irvistykseen, joka paljasti hänen sudenhampaansa, että Markus ei oikein tiennyt mitä ajatella. Vaikka hän oli täydellisesti vakuutettu miehen syyllisyydestä, oli kirjoituskaavan tapaaminen murhapaikalta aina ollut hänestä hämärä kohta. Oli hyvin vähän todennäköistä, niinkuin munkki lakkaamatta toistikin, että hänellä tuona iltana, juhlamenojen jälkeen olisi ollut paperi taskussaan. Mistä se sitten tuli? Kuinka voi hän saada sen käsiinsä samassa kun "Petit Beaumontais" lehden? Jos Markus olisi voinut päästä tämän salaisuuden perille ei koko jutussa enää olisi ollut mitään epäselvää. Ja salatakseen suuttumustaan, keksi hän nopeasti vastaväitteen.
— Sen ei tarvinnut olla teidän taskussanne, koska se oli pöydällä, jossa sanoitte sen nähneenne.
Mutta veli Gorgias hypähti pystyyn, joko tavallisesta kiivaudestaan, taikka lopettaakseen vaikuttavalla tavalla keskustelun, joka varmaankaan ei tuottanut toivottua tulosta. Synkkänä ja köyryisenä hän kulki edestakasin hämärässä huoneessa, tehden liikkeitä kuin mielipuoli.
— Pöydällä, aivan niin, minä näin sen pöydällä. Minä sanon sen, koska minulla ei ole mitään peljättävää tällaisesta tunnustuksesta. Jos olisin syyllinen en tietysti antaisi teille asetta käteen, sanomalla, mistä olisin voinut ottaa kaavan… Se oli pöydällä. Minä olisin siis ottanut sen siitä, sitten olisin ottanut sanomalehden taskustani ja rutistanut ne yhteen tehdäkseni niistä tukon. Kuinka kaikki kävikään luonnollisesti ja yksinkertaisesti!… Ei, ei! jos lehti oli taskussani, täytyi kaavan myös olla siellä. Näyttäkää toteen että se oli siellä, muutoin teillä ei ole mitään varmaa eikä ratkaisevaa… Se ei ollut taskussa, koska minä näin sen pöydällä, vannon sen vielä kerran Jumalan edessä!
Hän lähestyi Markusta ja huusi tälle hurjasti vasten silmiä nämä uhkarohkeat sanat, joissa hän julkeasti tunnusti totuuden otaksumisien muodossa, valheilla niukasti verhoten hirveän kohtauksen, jonka hän paraikaa mielikuvituksessaan eli uudelleen, tuntien varmaankin saatanallista nautintoa.
Markuksen oli taas vallannut ahdistava epävarmuus ja hän tahtoi tehdä lopun keskustelusta, varmana siitä että hän ei mitään hyödyllistä saisi tietää.
— Miksi uskoisin teitä? Olette tässä kertoneet minulle jutun ja se on kolmas tapa, jolla selitätte asian… Ensin väitätte, niinkuin yleinen syyttäjäkin, että kaava on kotoisin maallikkokoulusta, että te ette ole pannut siihen nimimerkkiänne, vaan että Simon on jäljitellyt tätä nimimerkkiä, heittääkseen rikoksen teidän hartioillenne. Kun sitten leimalla varustettu kulma, jonka isä Philibin oli repinyt irti, löytyy tämän paperien joukosta, huomaatte että teidän on mahdotonta kauempaa saada turvaa asiantuntijain typerästä lausunnosta, te tunnustatte olevanne nimimerkin kirjoittaja ja kaavan kulkeneen käsienne kautta. Ja tänään vihdoin teette, kukaties mistä syystä, minulle taas uuden tunnustuksen, kerrotte nähneenne pikku Zéphirinin huoneessaan muutamaa minuuttia ennen rikosta, ja hänen pöydällään kirjoituskaavan, sitten sanotte nuhdelleenne häntä ja hänen sulkeneen akkunan… Ajatelkaa hiukkasen, minulla ei ole mitään syytä uskoa että tämä selitys on viimeinen ja minä odotan yhä puhdasta totuutta, jos te ehkä kerran suvaitsette kertoa senkin.
Veli Gorgias oli pysähtynyt keskelle salia ja seisoi siinä säkenöivin silmin ja laihat kasvot vääristyneinä ilkeään nauruun. Hän ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi ivallisella äänellä:
— Niinkuin tahdotte, herra Froment. Tulin ystävänä kertomaan teille muutamia yksityiskohtia tuosta jutusta, joka yhä kiinnittää mieltänne, koska ette vieläkään ole luopuneet toivostanne saada Simoninne kunnia puhdistetuksi. Voitte käyttää hyödyksenne näitä yksityisseikkoja, minä annan teille luvan tehdä ne tunnetuiksi. Mutta teidän ei tarvitse kiittää minua, sillä minä en enää välitä ihmisten kiitollisuudesta.
Sitten hän kietoutui ryysyiseen kauhtanaansa ja meni matkoihinsa samoinkuin oli tullutkin, aukaisten itse ovet, kertaakaan taakseen katsomatta. Ulkona jäinen sade yhä valui virtanaan ja tuuli ajoi vinkuen autioilla kaduilla. Hän katosi kuin varjo kammottavaan pimeyteen.
Geneviève oli aukaissut oven, jonka takana hän koko ajan oli kuunnellut. Hän oli levoton ja hämmästynyt kaikesta, mitä oli kuullut ja hän katseli hetken liikkumattomana Markusta, joka ei tiennyt pitikö hänen nauraa vai suuttua.
— Hänhän on hullu, ystäväni! Minä en sinun sijassasi olisi jaksanut kuunnella näin kauan. Hän valehtelee nyt niinkuin aina ennenkin.
Kun hän huomasi että Markus aikoi katsoa asiaa naurettavalta kannalta sanoi hän:
— Ei, se ei ole niinkään hauskaa. Minä olen sairas kaikista noista inhoittavista muistoista. Ja sitten olen levoton, kun en ymmärrä mitä asiaa hänellä oli meille. Miksi teki hän tuon niin kutsutun tunnustuksensa ja miksi valitsi hän juuri sinut?
— Sen minä luulen tietäväni… Isä Crabot ja muut eivät varmaankaan enää anna hänelle penniäkään, paitsi pientä summaa kuukausittain, jonka he ovat sitoutuneet antamaan hänelle. Mutta koska lurjuksella on suunnattomat tarpeet, koettaa hän silloin tällöin pelottaa heitä, kiristääkseen heiltä jonkun suuremman summan. Minä olen ottanut selkoa asiasta, he ovat kaikin keinoin koettaneet karkoittaa hänet uudelleen maasta; kaksi kertaa ovat he jo saaneet hänet poistumaan täyttämällä hänen taskunsa; mutta kun taskut ovat tyhjenneet, on hän joka kerran palannut. He eivät uskalla kääntyä poliisilaitoksen puoleen, muuten olisivat santarmit kauan sitten vapauttaneet heidät hänestä. Nyt on hän taas epäilemättä saanut heiltä kieltävän vastauksen ja tahtoen kunnollisesti pelottaa heitä, uhannut kertoa kaikki minulle. Kun he yhä pysyivät taipumattomina, tuli hän tänne ja kertoi minulle osan totuudesta, mutta myös vielä paljon valhetta, siinä toivossa että minä puhuisin ja että hänen esimiehensä kauhuissaan antaisivat hänelle vielä rahaa estääkseen häntä tunnustamasta kaikkea.
Tämä johdonmukainen selitys rauhoitti Genevièveä ja hän lisäsi vain:
— Oikeaa, puhdasta totuutta hän ei ole koskaan tunnustava.
— Ken tietää? sanoi Markus. Hän tarvitsee paljon rahaa, mutta hänen sydämmessään on vielä enemmän vihaa. Ja hän on rohkea, hän antaisi oman verensä voidakseen kostaa entisille rikostovereilleen, jotka niin raukkamaisesti ovat kieltäneet hänet. Ja ennen kaikkea hän rakastaa todella, rikoksistaan huolimatta, julmaa ja kuluttavaa Jumalaansa, hänessä palaa synkkä usko, joka saattaa hänet kykeneväksi tulemaan marttyyriksi, jos hän siten luulisi voittavansa autuuden itselleen ja syöksevänsä vihamiehensä helvetin kidutukseen.
— Aijot siis koettaa saada jotain hyötyä hänen tunnustuksestaan?
— Ei, sitä en luule. Puhun kuitenkin Delbosin kanssa asiasta, mutta tiedän että hän on vahvasti päättänyt olla toimimatta, niin kauan kun ei mitään ratkaisevaa ole löydetty… Oh! Simon raukka, nyt en enää voi toivoakaan saavani nähdä hänen kunniansa puhdistettuna, olen liian vanha.
Mutta äkkiä löytyi tuo niin kauan odotettu uusi tosiasia ja Markus näki elämänsä hartaimman toiveen toteutuvan. Delbos, joka ei tahtonut luottaa veli Gorgiaan mahdolliseen apuun, oli sen sijaan pannut kaiken toivonsa Rozanin lääkäriin, Beauchampiin, joka oli ollut valamiehenä jälkimmäisessä oikeusjutussa, jolle Gragnon oli tehnyt toisen laittoman tiedonantonsa ja jonka kerrottiin kärsivän ankaroita tunnonvaivoja. Hän seurasi tätä jälkeä äärettömän kärsivällisesti, piti lakkaamatta silmällä lääkäriä, tietäen että häntä esti puhumasta hänen sangen uskovainen ja sangen kivuloinen vaimonsa, jonka kuolemaa häväistys olisi jouduttanut. Aivan odottamatta sai Delbos kuulla että vaimo oli kuollut ja silloin hän oli varma menestyksestään. Siihen kului kuitenkin vielä puoli vuotta, hän onnistui pääsemään suoranaiseen seurusteluun Beauchampin, levottoman, epäröivän ja epäilysten kalvaman miehen kanssa, joka kuitenkin vihdoin suostui antamaan hänelle kirjallisen ja allekirjoitetun kertomuksen siitä, kuinka Gragnon erään ystävän luona oli antanut näyttää hänelle tunnustuksen, jonka muka eräs sisar oli kirjoittanut sairashuoneessa makaavan, kuolevan työmiehen puolesta, ja jossa tämä tunnusti valmistaneensa väärän sinetin Mailleboisin opettajalle. Ja allekirjoittaja lisäsi että tämä salainen tiedonanto yksin oli saanut hänet tuomitsemaan Simonin, sillä hän oli epävarmana, todistusten puutteessa aikonut julistaa hänet viattomaksi.
Delbosin saatua käsiinsä tämän ratkaisevan todistuskappaleen, odotti hän vieläkin jonkun aikaa. Hän keräsi lisää tietoja, joiden avulla hän voi näyttää toteen että Gragnon oli näyttänyt väärennyksensä muillekin valamiehille, kaikki tyyni kunnollisia ja hämmästyttävän herkkäuskoisia ihmisiä. Ja se se oli ihmeellisintä että entinen presidentti uskalsi Rozanissa käyttää vanhaa juontaan, jonka avulla hän oli pelastunut Beaumontissa, kulkea kaupungilla törkeä väärennys taskussa, näyttää sitä salaa ja käyttää hyväkseen ihmisten typeryyttä, Kummallakin kerralla oli juoni onnistunut, Gragnon oli etenkin toisella kertaa pelastunut vankilasta suuren rikoksentekijän rohkeudella. Nyt hän jo oli turvassa kaksinkertaisen rikoksensa seurauksilta, sillä hän oli äskettäin kuollut, kuivettuneena, kasvot ikäänkuin näkymättömien kynsien raatelemina; tämä kuolema oli epäilemättä osaltaan vaikuttanut tohtori Beauchampin päätökseen. Markus ja David olivat kauan arvelleet että Simonin juttu selviäisi, kunhan vaan siihen sotkeutuneet henkilöt olisivat hävinneet. Entinen tutkintotuomari Daix oli myös kuollut; entinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière oli loistavan virkauran jälkeen saanut eron ja kommendöörinristin. Asessori Guybaraud, joka Rozanissa oli ollut assisioikeuden puheenjohtajana, oli tullut halvatuksi ja läheni loppuaan rippi-isänsä ja emännöitsijänsä hoitamana, kun taas Pacart, entinen kansanyllyttäjä, joka oli päässyt valtionprokuraattoriksi epäilyttävästä pelijutusta huolimatta, oli luopunut tuomioistuimesta ja muuttanut Roomaan, hoitamaan jotain salaperäistä tointa munkkikuntien lainoppineena neuvonantajana. Samoin oli laita Beaumontissa, valtiollinen, hallinnollinen, kirkollinen, jopa yliopistollinenkin maailma oli kokonaan muuttunut, toiset olivat seuranneet Lemarroisia, Hennebisea, Bergerotia, Forbesia ja Mauraisinia. Ja kun varsinaisista rikoksellisista isä Philibin oli kuollut salaperäisellä tavalla ja veli Fulgentius kadonnut, tai ehkä hänkin kuollut, ei heistäkään ollut muita jälellä kuin isä Crabot, ylin johtaja, mutta hän oli kadonnut elävien joukosta, hänen sanottiin hautautuneen yksinäiseen kammioon, jossa hän harjoitti ankaraa katumustyötä.
Yhteiskunnallisen ympäristön kokonaan muututtua, aivan toisenlaisella valtiollisella hetkellä, jolloin intohimot eivät enää olleet samat, ryhtyi Delbos vihdoin pontevasti toimeen, heti kun hän oli saanut käsiinsä paperin, jonka hän tarvitsi aseekseen. Hän oli saanut vaikuttavan aseman kamarissa, hän antoi asiakirjat oikeusministerille ja sai tämän heti ilmoittamaan asiasta uudelle kassatsioonioikeudelle. Ministeri tuli tosin interpellatsioonin esineeksi kamarissa; mutta hän tyytyi vastaamaan, että asia oli kokonaan lainopillista laatua ja ettei hallitus voinut enää sallia, että siitä taaskin tehtäisiin valtiollinen kysymys; ja suuri enemmistö äänesti hänelle luottamuslausetta, niin välinpitämättömiä olivat puolueet nyt Simonin jutusta. Kassatsioonioikeudessa, joka vielä oli suutuksissaan saamastaan korvapuustista, meni juttu tavattoman nopeasti. Se kumosi Rozanin päätöksen, lähettämättä entistä syytettyä toisen oikeuden eteen. Se oli vaan kuin yksinkertainen muodollisuus, joka kauvan aikaa oli ollut välttämätön ja muutamin sanoin se pyyhkäsi pois kaiken vääryyden.
Näin yksinkertaisesti tunnustettiin ja julistettiin Simonin viattomuus ja kirkas totuus pääsi vihdoinkin voitolle niin monien valheiden ja rikosten jälkeen.