Totuus

by Émile Zola

III.

Simonin viattomaksi julistaminen herätti suurta mieltenkuohua Mailleboisissa. Se ei ollut kummastusta, sillä monet olivat jo vakuutetut hänen syyttömyydestään. Mutta tämä laillinen, täydellinen kunnianpuhdistus teki siitä huolimatta syvän vaikutuksen kaikkiin. Ja sama ajatus tuli kaikkien mieleen ja ihmiset sanoivat toisilleen:

— Emmekö millään tavoin voisi antaa hyvitystä onnettomalle, joka on niin paljon kärsinyt? Ei tosin mikään, ei raha, eikä kunnia voi korvata hänen kauheita kärsimyksiään. Mutta kun koko kansa on tehnyt kammottavan erehdyksen, kun se on muuttanut miehen näin surkuteltavaksi olennoksi, täytyy sen tunnustaa vikansa ja oikeudenmukaisuuden nimessä antaa tälle miehelle loistava julkinen hyvitys, osoittaakseen siten että totuus ja oikeus tulevaisuudessa hallitsevat.

Tämä ajatus levisi sitten vähitellen koko maahan. Saatiin kuulla eräs juttu, joka syvästi liikutti sydämmiä. Sillaikaa kun ylioikeus tutki laitonta tiedonantoa koskevia asiakirjoja, teki vanha, yhdeksänkymmenen vuotias Lehmann kuolemaa kurjassa talossaan Trou-kadun varrella, jota niin kauan suru ja kyyneleet olivat synkentäneet. Hänen tyttärensä Rachel oli kiiruhtanut turvapaikastaan, Pyreneistä, ottaakseen vastaan hänen viimeisen hengenvetonsa; ja joka aamu näytti hän tahtonsa voimalla virkistyvän uudelleen, sillä hän ei sanonut tahtovansa kuolla ennenkun oikeus oli antanut kunnian takaisin hänen vävylleen ja lapsenlapsilleen. Saatuaan tiedon viattomaksijulistamisesta kuolikin hän ilosta loistavana. Hautajaisten jälkeen Rachel matkusti viipymättä erämaahansa Simonin ja Davidin luo, jotka tarkasti punnittuaan asiaa olivat päättäneet jäädä sinne vielä neljäksi tai viideksi vuodeksi, ennenkun he muuttaisivat rahaksi pienen omaisuutensa, myymällä marmorikaivoksen, tuon pienen, yksinäisen sopen, jossa he olivat saaneet odottaa oikeutta. Ja silloin tapahtui että pieni talo Trou-kadun varrella purettiin, kunnallisneuvosto oli nimittäin viisaasti kyllä päättänyt tehdä terveelliseksi koko tuon epäsiistin kaupunginosan, aukaisemalla sen halki leveän kadun ja istuttamalla sinne puiston työmiesperheiden lapsia varten. Sarah, jonka mies Sébastien äskettäin oli nimitetty erään alkeiskoulun johtajaksi Beaumontiin, oli myynyt ompeluliikkeensä muutamalle rouva Savinille, samojen Savinien sukulaiselle, jotka muinoin olivat kivittäneet häntä ja hänen veljeään Josephia. Nyt ei siis enää ollut merkkiäkään paikoista, missä Simonin perhe oli niin paljon itkenyt noina kaukaisina aikoina, jolloin jokainen kirje viattomalta, kertoen hänen kärsimyksistään, lisäsi sen tuskaa. Vapaassa ilmassa, kirkkaan auringon paisteessa kasvoivat siellä nyt puut, kukat lemusivat nurmikentillä ja tuntui siltä kuin tästä raikkaasta luonnosta, tästä hedelmällisestä maasta myöskin olisi kasvanut ja lisääntynyt Mailleboisin tunnonvaivat, halu korvata sen muinoin tekemä, kauhistuttava vääryys.

Nämä tuumat eivät kuitenkaan vielä moneen aikaan toteutuneet. Neljä vuotta kului ilman että mitään yleistä liikettä syntyi. Sukupolvet olivat seuranneet toisiaan, Simonin ristiinnaulitsijoiden lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Koko Maillebois olikin vähitellen muuttunut, siellä asui aivan uusi kansa. Suuren yhteiskunnallisen liikkeen uutta yhteiskuntaa kohden täytyi varmaankin kokonaan tapahtua ennenkun kauan sitten kylvetystä hyvästä siemenestä kasvaisi erehdyksistä ja valheesta vapautettuja kansalaisia, jotka vihdoin kykenisivät täyttämään oikeuden vaatimuksen.

Ja sill'aikaa aika vieri edelleen, rohkeat työntekijät, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä, luovuttivat työnsä lapsilleen, tulevaisuuden työntekijöille. Markus ja Geneviève olivat lähes seitsemänkymmenen vuotiaina eronneet toimestaan ja Jonvillen alkeiskoulu, sekä pojat että tytöt, joutui heidän poikansa Clémentin ja hänen vaimonsa huostaan. Kolmenkymmenenneljän vuotias Clément oli nainut Charlotten, Hortense Savinin tyttären, joka samoinkuin miehensäkin oli antautunut opettajan alalle. Samoinkuin Markus, joka aina oli kieltäytynyt jättämästä tointaan Jonvillessä, sanoen siellä voivansa hyödyttää, oli hänkin tahtonut jäädä sinne: ja näin jatkui vapautustyö isästä poikaan, samalla intohimoisella totuudenrakkaudella, samalla vaatimattomalla sankarillisuudella. Mignot oli myös jättänyt Moreuxin, missä hänen sijansa täytti eräs Salvanin entinen oppilas, ja hän oli asettunut asumaan Jonvilleen, lähelle Markusta ja Genevièveä, jotka asuivat pienessä talossa, entisen koulunsa vieressä; he eivät nimittäin olleet tahtoneet muuttaa kauas siitä. Sinne oli siis muodostunut ikäänkuin pieni siirtola kaikista suuren työn ystävällisistä alkuunpanijoista, sillä Salvan ja neiti Mazeline elivät yhä, iloisina ja hyvinä. Simonin ja Markuksen entistä koulua Mailleboisissa johtivat nyt, kun Joulic oli nimitetty koulunjohtajaksi Beaumontiin, heidän lapsensa, Joseph poikia, Louise tyttöjä. Hekään eivät enää olleet nuoria, mies neljänkymmenenneljän, vaimo neljänkymmenenkahden ikäinen, ja heillä oli kahdenkymmenenkahden vuotias poika, François, joka oli naimisissa samanikäisen serkkunsa, Thérèsen, Sébastienin ja Sarahin tyttären kanssa, ja jolla hänen kanssaan oli tuskin vuoden vanha tyttönen Rose, suloinen, pieni enkeli. He olivat samoin päättäneet etteivät koskaan jättäisi Mailleboisia ja he laskivat hyvänsävyistä leikkiä Sébastienista ja Sarahista ja heidän suuresta tulevaisuudestaan, sillä oli kysymyksessä antaa Sébastienille johtajantoimi normaalikoulussa, jossa Salvan oli vaikuttanut niin hyvin ja jossa hänen rakas oppilaansa vaikuttaisi samoin. François ja Thérèse, jotka ikäänkuin perinnöllisestä kutsumuksesta myös olivat ruvenneet opettajiksi, olivat syyslukukauden alusta olleet apuopettajia Dherbecourtissa. Ja mikä joukko hyviä totuuden kylväjiä, kun koko perhe joskus sunnuntaisin kokoontui Jonvilleen, isovanhempien, Markuksen ja Genevièven ympärille, jotka olivat liikutetut ja ihastuksissaan järjessä ja totuudessa kasvaneista jälkeentulevaisistaan! Siinä olivat Sébastien ja Sarah Beaumontista, Josef ja Louise Mailleboisista, François ja Thérèse, sekä heidän pieni tyttärensä Rose Dherbecourtista ynnä Clément ja Charlotte Jonvillestä sekä myös heidän tyttärensä Lucienne, suuri seitsenvuotias tyttönen. Ja kuinka pitkä pöytä tarvittiinkaan näille neljälle sukupolvelle, etenkin kun hyvät ystävät naapurista, Salvan, Mignot ja neiti Mazeline yhtyivät seuraan, juodakseen maljan tietämättömyyden, kaiken pahan ja kaiken orjuuden äidin poistamiselle!

Inhimillisen vapautuksen kuumeentapaisesti odotettu aika oli nyt vihdoinkin tullut. Hirveä isku oli kohdannut kirkkoa, viimeinen kamari oli vihdoin päättänyt eroittaa täydellisesti kirkon valtiosta ja miljoonat, jotka ennen oli annettu papeille, jotta he ylläpitäisivät kansassa vuosisataista tyhmyyttä ja vahingollista vihaa tasavaltaa vastaan, käytettäisiin vastedes parempaan tarkoitukseen, niillä lisättäisiin alkeisopettajien palkkaa. Asema muuttui yhdellä iskulla, opettaja ei enää ollut kurja raukka, huonopalkkainen palvelija, jota kaikki talonpojat halveksivat verratessaan häntä parempiosaiseen, sivutuloistaan ja uskovaisten lahjoista rikastuneeseen kirkkoherraan. Viimemainittu lakkasi olemasta valtionpalkkaama virkamies, jota sekä prefekti että piispa kannattivat; ja samalla hän kadotti kaiken vallan talonpoikien ylitse, hän ei maamiehissä herättänyt enää pelkoa, ei kunnioitusta, hän oli ainoastaan jonkunlainen kirkonpalvelija, josta viimeiset uskovaiset saivat pitää huolta maksaen hänelle silloin tällöin jostain messusta. Kirkot muuttuivat, aivan niinkuin teatterit, julkisiksi näyttämöiksi, joita maksavat katselijat, viimeiset juhlamenojen harrastajat ylläpitivät. Ei ollut epäilemistäkään siitä että monen täytyisi sulkea ovensa, muutamilla taas oli huonot asiat, olivat lähellä vararikkoa. Kuvaavampaa asemaa ei voinut ajatellakaan kuin apotti Cognassen, joka niin kauan oli kiusannut Moreuxia ja Jonvilleä kiukkuisuudellaan. Hänen oikeusjuttunsa olivat kaikkialla kuuluisat, ja hän oli saanut maksaa määrättömiä summia sakkorahoiksi, puoleksi irtirevityistä pojankorvista, naisten potkaisemisesta ja kivien heittämisestä ohikulkijoiden päälle, jotka eivät tehneet ristinmerkkiä mennessään pappilan ohi. Tästä haasteiden tulvasta huolimatta pysyi hän pystyssä, sillä häntä ei voitu erottaa virasta, ja hän harjoitti valtionpalkkaamaa tointa. Kun hän sitten äkkiä joutui edustamaan pelkkää mielipidettä, uskoa, jota ylläpitämään kansassa häntä ei valtio palkannut, ei hän enää ollut mitään, häntä ei edes tervehditty enää. Silloin hän muutamissa kuukausissa jäi melkein yksin vanhan palvelijansa Palmyren kanssa, vähitellen tyhjentyneeseen kirkkoonsa. Turhaan Palmyre soitti kirkonkelloja laihoilla käsillään, viisi tai kuusi vaimoa saapui vielä, sitten ne supistuivat kolmeen, sitten yhteen. Tämä viimeinen pysyi onneksi uskollisena ja apotti Cognasse oli sangen tyytyväinen saadessaan hänelle toimittaa jumalanpalveluksen, sillä hän pelkäsi että Jonvillessä kävisi yhtä surkeasti kuin Moreuxissa. Lähes kolme kuukautta oli hän joka sunnuntai käynyt Moreuxissa pitämässä jumalanpalvelusta, saamatta edes ketään poikaa avukseen, niin että hänen täytyi kuljettaa mukanaan pieni kuoripoikansa Jonvillestä. Kolmena kuukautena ei ainoakaan ihminen ollut tullut häntä kuulemaan, hän oli lukenut messun aivan tyhjässä, ummehtuneessa ja pimeässä kirkossa; ja lopuksi hän tietysti lakkasi tulemasta sinne, suljettu kirkko lahosi ja muuttui vähitellen raunioksi. Kun joku laitos häviää yhteiskunnallisesta elämästä, häviävät myös sen jäsenet, jotka ennen olivat tarpeelliset, mutta nyt olivat tulleet tarpeettomiksi. Ja apotti Cognasse eli alituisessa pelossa, ajatellessaan että hänen ainoa kuulijansa saattaisi jäädä pois, jolloin kirkko ei enää ansaitsisi penniäkään, olisi pakoitettu sulkeutumaan ja rikkaruoho kasvaisi sen umpeen.

Mailleboisissa kirkon eroittaminen valtiosta antoi viimeisen iskun kristillisten kouluveljien ennen niin kukoistavalle koululle. Simonin jutun aikoina se oli ollut voitolla maallikkokoulusta, vaan vaipunut sitten hitaasti epäsuosioon, sitä mukaa kuin totuus vähitellen tuli päivänvaloon. Mutta se oli yhä olemassa, pysyi pystyssä oikein klerikaalisella sitkeydellä, vaikka sillä oli ainoastaan neljä tai viisi oppilasta, joita niitäkin oli sangen vaikea saada kerätyiksi, vasta uudet lait ja munkkilaitoksen hajoittaminen pakoittivat sen lopullisesti sulkemaan ovensa. Kirkko oli karkoitettu kansallisesta opetuksesta, ne kuusitoistasataa tuhatta oppilasta, jotka vuosittain turmeltiin hengellisissä kouluissa, saivat tästedes puhtaan maallikkokasvatuksen. Uudistus jatkui alkeiskouluista ylempiin kouluihin, kuuluisa Valmarien kolleegiokin, joka jo oli suuresti heikontunut jesuiittojen karkoittamisen tähden, sai vihdoin kuolinhaavan laajan koulu-uudistuksen kautta, jota paraikaa valmistettiin. Täydellisen ja maksuttoman opetuksen välttämättömyyttä kaikille, säätyeroituksesta huolimatta alettiin jo periaatteena tunnustaa. Miksi piti olla kaksi Ranskaa? minkä tähden kaksi luokkaa, joista toinen oli tuomittu tietämättömyyteen, toinen etuoikeutettu saamaan oppia ja sivistystä? eikö se ollut järjetöntä, väärin ja vaarallista kansanvaltaisessa maassa, jonka kaikkien lasten tulisi olla kutsuttu lisäämään kansan älykkäisyyttä ja voimaa? Läheisessä tulevaisuudessa kaikki Ranskan lapset veljellisyyden siteen yhdistäminä, alkaisivat kunnankouluissa ja jatkaisivat sitten ylemmissä kouluissa ja korkeakouluissa, kunkin taipumusten, valinnan ja lahjojen mukaan. Tämä oli välttämätön uudistus, suuri ja kunniakas pelastustyö, jonka tarpeellisuuden niin selvästi osoitti samanaikainen, laaja sosialistinen liike, väsyneen ja kuluneen porvariston rappeutuminen ja kansan, tulevaisuuden voimien, vastustamaton esiinpyrkiminen. Kansasta tästä lähin ammennettaisiin, se oli kuin ääretön säiliö, johon oli kokoontunut tulevaisuuden voima, siitä nousisivat järjen, totuuden ja oikeuden miehet, jotka onnen ja rauhan nimessä rakentaisivat tulevan yhteiskunnan. Mutta ennen kaikkea opetuksen täydellinen maksuttomuus, kansallinen kasvatus, joka annettaisiin kaikille kansanlapsille, niinkuin vesi ja ilma, jota he tarvitsevat voidakseen elää, hävittäisivät täydellisesti n.k. vapaat koulut, nuo klerikaalisen tarttuman pesäpaikat, missä tehdään työtä ainoastaan orjuuden ja kuoleman levittämiseksi. Ja samoin kuin Mailleboisin veljien koulu, joka jo kauan aikaa oli ollut tyhjä ikään kuin kuollut, samoin kuin Valmarien kolleegio, jonka laajat rakennukset ja komea puisto pian myytäisiin, häviäisivät myös viimeiset munkkikunnat, niiden oppilaitokset, työpajat, kaikenlaiset tehtaat ja ruhtinaalliset alueet, kaikki nuo miljaardit, jotka ihmisten typeryys oli tuottanut heille ja joiden avulla ihmislaumaa koetettiin pitää sokeassa orjuudessa teurastajan puukon alla.

Mutta Mailleboisissa, lähellä synkkää veljienkoulua, suljettuine akkunaluukkuineen ja autioine saleineen, joissa hämähäkit kutoivat verkkojaan, toimittivat kapusiinit yhä jumalanpalvelusta pyhälle Antoniukselle pyhitetyssä kappelissaan, missä pyhimyksen maalattu ja kullattu kuva yhä oli pystyssä. Sangen iäkäs isä Theodosius oli niitä harvoja, jotka olivat eläneet sankariajalla, silloin kuin pyhimys ihmetöillään ansaitsi suuria summia. Mutta turhaan hänen hedelmällinen finanssineronsa keksi yhä kummallisempia suunnitelmia, pani Jumalan köyhimpienkin saataviin; into oli kuollut, ani harvoin joku uskovainen nainen pisti muutamia kolikoita pölyisiin rahalaatikoihin. Huhu tiesi kertoa että pyhimys oli kadottanut voimansa. Se ei löytänyt enää edes hävinneitä esineitä. Muuan vanha vaimo nousi eräänä päivänä tuolille ja antoi sille korvapuustin, se kun ei ollut parantanut hänen toista vuohtaan, vaan sen sijaan antanut kumpaisenkin kuolla. Törkeä taikausko päättyi ivalliseen välinpitämättömyyteen ja siitä oli kiittäminen yleisön tervettä järkeä, jonka oikea opetus vihdoin oli herättänyt. Ja vanhassa, kunnianarvoisassa Saint-Martinin seurakunnan kirkossa sai apotti Coquard kokea samaa kuin apotti Cognasse Jonvillessä; hän tunsi itsensä yhä hyljätymmäksi, näytti siltä kuin hän pian saisi toimittaa jumalanpalveluksen autiossa ja pimeässä hautakappelissa. Hän oli jäykkä, äänetön ja alakuloinen, eikä tehnyt itseään syypääksi kiukkuisuuteen, vaan näytti synkkänä ja taipumattomana viettävän uskonnon hautajaisia, antamatta pienintäkään myönnytystä jumalattomalle ajalle. Hän oli hakenut lohdutusta innokkaassa Pyhän Sydämmen palveluksessa, oli ripustanut kirkkoonsa kaikki liput, joita naapurikunnat eivät enää huolineet, suuret, sinipunavalkeat liput, kullalla ja punaisella silkillä ommeltuneine, verisine sydämmineen. Eräs alttari oli lisäksi aivan täynnä kultaisia, hopeisia, porsliinisia, kankaasta tehtyjä, nahkaisia, pahvisia sydämmiä, kaiken kokoisia ja laatuisia sydämmiä, rinnasta revittyjä, vielä lämpimiä ja sykähteleviä, ikäänkuin puukolla halkaistuja, niin että lihansyyt näkyivät ja haavoista tippui verikyyneleitä, se oli oikea teurastusnäyttely. Mutta tämä törkeä Jesuksen lihaksituleminen ei vaikuttanut enää kansanjoukkoihin, jotka jo alkoivat käsittää että onnettomuuksien sortama kansa voi nousta ainoastaan oman työnsä ja järkensä avulla, eikä suinkaan kautta katumuksen eriskummallisten epäjumalien jalkain juuressa. Sitä mukaa kuin uskonnot vanhentuvat, vaipuvat aineelliseen ja alhaiseen epäjumalan palvelukseen, näyttävät ne lahoavan itsestään, muuttuvat vähitellen tomuksi ja tuhaksi. Ja syynä siihen että katolinen kirkko nyt oli kuolemaisillaan oli, apotti Quandieun sanojen mukaan, että se oli tehnyt itsemurhan, asettuessaan vääryyden ja valheen puolelle, vaikka se sanoi palvelevansa iankaikkisen totuuden ja oikeuden Jumalaa. Kuinka se ei ollut aavistanut yhtyessään valehtelijoihin ja väärentäjiin että sen täytyisi hukkua heidän häpeäänsä sinä päivänä, jona viaton pääsisi voitolle? Sen oikea herra ei enää ollut viattomuuden, lempeyden ja armahtavaisuuden Jesus, jonka se niin julkisesti oli kieltänyt ja karkoittanut temppelistään; sillä oli hänestä jälellä ainoastaan tuo aineellinen sydän, tuo pakannallinen fetishi, jonka se taistelu-iltana oli korjannut kuolevan Jumalansa hajallaan olevien jäsenten joukosta, toivoen sillä voivansa vaikuttaa yksinkertaisten heikkoihin hermoihin. Apotti Quandieu oli ijän ja katkeruuden rasittamana äskettäin kuollut yksinäisyydessään ja hänen viimeiset sanansa olivat: "He ovat tuominneet ja ristiinnaulinneet Jesuksen toistamiseen, se tuo kirkolle kuoleman." Ja se toi kirkolle kuoleman.

Mutta se ei hukkunut yksin, myöskin aatelisto ja porvaristo, joihin se oli turhaan koettanut turvautua, kukistuivat ja veivät sen mukanaan. Koko vanha ylimys- ja sotilassääty, sekä myös kaikki raharuhtinaat hajosivat tomuksi, hävittivät toisensa, voimattoman raivon valtaamina, kun uudestaan järjestetty työ jakoi oikein kansallisomaisuuden. Désiradessa oli sattunut kuvaavia tapauksia, jotka osoittivat kuinka kurjan lopun saivat nuo rikkaat ja mahtavat, joidenka raukeiden sormien lävitse miljoonat olivat virranneet niinkuin kirkas vesi. Ensiksi Hector de Sangleboeuf kadotti sijansa kamarissa, kun koulun valistama ja jalostuttama valitsijakunta hylkäsi kaikki vanhoilliset ehdokkaat. Mutta suurin onnettomuus Désiraden omistajille oli markiisitar de Boisen kuolema, tuon erinomaisen ja älykkään naisen, joka niin kauan oli ylläpitänyt sopua ja rauhaa perheessä, pysymällä edeskinpäin miehen rakastajattarena ja tulemalla samalla vaimon helläksi ystävättäreksi. Hänen kuolemansa jälkeen alkoi typerä ja turhamainen Sangleboeuf viettää hurjaa elämää, kadotti pelissä suuria summia ja antautui häpeällisiin rakkausseikkailuihin, niin että hän kerran kannettiin kotiin pahoin piestynä, koko ruumis ruhjoutuneena; hän kuoli kolmen päivän kuluttua, ilman että uskallettiin ilmoittaa asiasta poliisille, sillä peljättiin häpeällisiä paljastuksia. Hänen vaimonsa, entinen kaunis ja veltto Lea, nykyinen hurskas ja uninen Marie, eli siitä saakka yksin loistavassa linnassaan. Hänen isänsä paroni Nathan, juutalainen raharuhtinas, joka halvattuna asui komeassa palatsissaan Champs-Elyséessä ja oli uudestaan tullut lapseksi, ei enää pitkään aikaan ollut käynyt tytärtään katsomassa, kun hän äkkiä kuoli, jättäen hänelle ainoastaan pienen osan miljoonistaan; hän oli lahjoittanut niitä kaikenlaisiin ylimyksellisiin tarkoituksiin sekä myöskin korkeasukuisille naisille, jotka hänen viimeisinä vuosinaan olivat saaneet hänet uskomaan, että hän vihdoin kuului heihin ja oli kokonaan puhdistunut juutalaisuudestaan. Väsynyt Lea, joka koskaan ei ollut tuntenut intohimoa, ei edes rahaa kohtaan, kunnioitti siitä huolimatta kuolleen isänsä muistoa, antoi lukea messuja hänen puolestaan, tahtoen siten pakoittaa taivaan portteja aukenemaan hänelle. Hän oli, niin kuin tytär usein sanoi, tehnyt siksi suuria palveluksia katoliselle kirkolle että hän ansaitsi paikan Jumalan oikealla puolella. Lea itse jäi asumaan Désiradeen, välinpitämättömänä kuin koristettu epäjumalankuva; hän ei liikkunut enää mihinkään lepotuoliltaan ja kaikki näytti kuolevan tuossa ihanassa linnassa, jonka muurit ja ristikkoportit eroittivat muusta maailmasta niin kuin kielletyn paratiisin. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hän, Valmarien sulkemisen jälkeen, oli ottanut luokseen vanhan isä Crabotin. Jesuiittaisä oli vain muuttanut toiseen kammioon, hänen kerrottiin asuvan pienessä ullakkokamarissa, joka ennen oli ollut palvelijan huone ja jossa huonekaluina oli rautasänky, maalaamaton pöytä ja olkituoli. Mutta siitä huolimatta hän hallitsi itsevaltiaasti koko linnaa; ja ainoat vieraat, mitkä siellä oli huomattu, olivat munkkeja tai pappeja, joiden kaaput ja kauhtanat varovasti hiipivät pitkin pensasaitoja, sivu valkeiden marmoriallasten. Yhdeksänkymmenvuotias naisten lumooja toimitti täällä uudestaan saman nerotyön, jonka hän oli tehnyt nuoruudessaan. Joskin hän oli menettänyt Valmarien, rakastuneen kreivitär de Quédevillen kuninkaallisen lahjan, saisi hän nyt pian Désiraden kauniilta Lealta, jota hän intohimoisesti kutsui "sisarekseen Jesuksessa Kristuksessa." Emäntänsä almujenjakajana oli hän jo pannut suuren osan tämän omaisuudesta uskonnollisiin tarkoituksiin ja lahjoittanut etenkin suuria summia vanhoillisen puolueen rahankeräyksiin, joiden avulla ylläpidettiin raivokasta taistelua tasavaltaa ja sen laitoksia vastaan. Ja kun kreivitär eräänä iltana tavattiin kuolleena lepotuoliltaan, oli hän kaikki menettänyt, hänen miljoonansa olivat joutuneet mustiin kassakirstuihin, jälellä oli ainoastaan Désirade. jonka isä Crabot yksin sai periä, sillä ehdolla että perustaisi sinne jonkun kristillisen laitoksen.

Mutta ne olivat vanhan maailman viimeisiä kuolonkouristuksia, ja Maillebois joutui kokonaan noille sosialisteille, joita hurskaat naiset muinoin pitivät roistoina, taskuvarkaina ja maantienrosvoina. Entisessä pienessä klerikaalisessa kaupungissa vallitsi nyt vapaa-aatteisuus ja järki, siihen määrin että sen kunnallisneuvostossa ei enää ollut ainoatakaan vanhoillista jäsentä. Kaukana oli se aika, jolloin Darras valitti ettei hänellä ollut edes tasavaltalaista enemmistöä, eikä yksin pappien pormestari Philis unhoitettuna levännyt hautausmaalla, vaan myöskin Darras, lahjottujen ja isänmaattomien pormestari oli kuollut, jättäen jälkeensä muiston epäröivästä ja omituisen pelkurimaisesta miehestä. Hänen sijaansa oli pormestariksi valittu erinomaisen selväjärkinen ja työkykyinen mies, Léon Savin, kaksoispoikien Achillen ja Philippen nuorin veli. Naituaan tavallisen talonpoikaistytön, Rosalie Boninin, hän oli rohkeasti ryhtynyt työhön, oli viidessätoista vuodessa luonut maatilastaan oivallisen mallitilan, joka teki täydellisen mullistuksen koko seudun maanviljelyksessä ja enensi sen varallisuuden kymmenkertaiseksi.

Vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias oli hänellä suuri vaikutusvalta kaupungissa, mutta hän oli hiukan itsepäinen ja antoi myöten ainoastaan pätevistä syistä. Hänen ollessa puheenjohtajana sai kunnallisneuvosto jälleen harkittavakseen Simonille aijottua, julkista hyvitystä koskevan ehdotuksen; kysymys siitä oli jonkun aikaa levännyt, mutta heräsi nyt uudella voimalla.

Useita kertoja, oli jo Markukselta kysytty neuvoa ja joka kerran kun hän tuli Mailleboisiin, puhuivat ihmiset hänelle suuresta aikeesta. Eräs yhtymys teki häneen erityisen vaikutuksen, se oli Adrien Doloirin, Auguste Doloirin ja Angèle Bongardin pojan tapaaminen. Tämä oli suurella menestyksellä käynyt Julicin koulun läpi ja oli nyt sangen taitava arkkitehti. Kahdenkymmenen kahdeksan vuotiaana oli hänet valittu kunnallisneuvostoon, jonka nuorin jäsen hän oli; ihmiset sanoivat tosin että hänen mielipiteensä olivat hiukan rohkeat, mutta hän oli kuitenkin käytännöllinen mies.

— Kas, herra Froment, sepä hauskaa että teidät tapasin! Olin juuri aikonut jonakuna aamuna tulla Jonvilleen keskustelemaan kanssanne.

Hän seisoi hymyilevänä ja kunnioittavana Markuksen edessä, jota kaikki nuoret rakastivat ja kunnioittivat niinkuin patriarkkaa, sankariaikojen suurta totuuden ja oikeuden työmiestä. Itse hän oli ollut Markuksen oppilaana ainoastaan varhaisemmassa lapsuudessaan, mutta hänen veljensä ja hänen setänsä olivat kaikki kasvaneet hänen koulunsa penkeillä.

— Mitä haluatte sitten, poikani? kysyi Markus iloisena ja liikutettuna, niin kuin ainakin kun hän tapasi entisiä oppilaitaan.

— Onko totta että Simonin perhe pian palaa Mailleboisiin? Kerrotaan että Simon ja hänen veljensä ovat päättäneet vihdoin jättää Pyreneiden laakson ja muuttaa takaisin tänne… Te kyllä tiedätte asian oikean laidan.

Markus hymyili yhä hyväntahtoisesti.

— Se on todella heidän aikomuksensa. En kuitenkaan luule että voimme odottaa heitä ennen kuin vuoden kuluttua; sillä vaikka he ovatkin myyneet marrnorikaivoksensa, ovat he sitoutuneet jatkamaan työtä siellä siihen saakka. Lisäksi on kaikenlaisia asioita järjestettävä, eivätkä edes vielä tiedä mihin muuttavat asumaan.

— Jos meillä on vaan vuosi aikaa, huudahti Adrien innokkaasti, ehdimme tuskin toteuttaa aijettani… Tahdon ensin esittää sen teille, minä päivänä voin tulla luoksenne Jonvilleen?

Markus, joka aikoi viettää koko päivän Mailleboisissa, tyttärensä Louisen luona, sanoi että oli parasta puhua samana päivänä; ja hän tahtoi välttämättömästi käydä Adrieniä tervehtimässä iltapäivällä, ja niin päätettiinkin.

Adrien Doloir asui Mailleboisin ulkopuolella, Désiraden tiellä, pienessä, sievässä talossa, jonka hän itse oli rakentanut heidän isovanhempiensa Bongardien entiselle maatilalle. Nämä olivat kauan aikaa sitten kuolleet ja tila oli jäänyt heidän poikansa Fernandin, Clairen isän käsiin.

Mitkä tunteet heräsivätkään Markuksen mielessä kun hän soitti pienen talon porttikelloa, reippaasti kuljettuaan vanhojen rakennusten sivu! Siellähän hän neljäkymmentä vuotta sitten oli käynyt Simonin vangitsemispäivänä, tapaamassa maanviljelijä Bongardia, koettaessaan kerätä suotuisia todistuksia ystävälleen! Hänen mieleensä muistui hartiakas ja ahdasjärkinen talonpoika sekä hänen laiha ja epäluuloinen vaimonsa, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa hänelle peläten joutuvansa vaaraan, hän näki heidän takanaan koko tuon äärettömän joukon vaipuneena törkeään tietämättömyyden uneen. Ja hän muisti että ei hän ollut saanut mitään tietää noilta kurjilta olennoilta, jotka eivät kyenneet olemaan oikeuden mukaisia, koska eivät tienneet mitään eivätkä tahtoneet mitään tietää.

Adrien odotti häntä vanhan omenapuun alla, jonka tuuheat, hedelmistä notkuvat oksat varjostivat pöytää ja muutamia puutarhatuoleja.

— Oi, rakas opettajani, kuinka suuren kunnian teettekään minulle tullessanne luokseni! Teidän täytyy suudella pikku Georgetteani, se tuottaa hänelle onnea.

Hänen vaimonsa Claire, joka oli tuskin kahdenkymmenenneljän vuotias, vaalea ja iloisen näköinen, älykkäine ja ystävällisine silmineen, oli myöskin siinä. Hän talutti Markuksen luo suloisen tyttösen, joka oli vaaleakiharainen niinkuin hänkin ja sangen viisas viiden vuotiaaksi.

— Kultaseni, sinun tulee aina muistaa että herra Froment on suudellut sinua ja että saat olla ylpeä siitä koko ikäsi.

— Kyllä tiedän äiti, minä olen usein kuullut sinun puhuvan hänestä.
Tuntuu siltä kuin aurinko paistaisi ja katselisi minua.

Kaikki nauroivat. Samassa saapuivat Clairen isä ja äiti Fernand Bongard ja Lucile Doloir; he olivat saaneet kuulla että Mailleboisin entinen opettaja oli siellä ja he tahtoivat osoittaa kohteliaisuutta hänelle. Vaikka Fernand oppilaana ei ollut tuottanut suurta iloa Markukselle oli hän kuitenkin iloinen tavatessaan hänet.

— Nyt olette varmaan tyytyväinen, Fernand. On ollut hyvä viljavuosi.

— Niin, herra Froment, mutta oikein hyvää vuotta ei ole koskaan. Jos käy hyvin toisella taholla niin toisella käy huonosti. Sitä paitse tiedättehän että ei minulla koskaan ole ollut onnea.

Hänen vaimonsa Lucile, joka oli paljon heränneempi, puuttui puheeseen:

— Hän sanoo näin, herra Froment, siksi että hän aina oli viimeinen luokallanne, ja hän luulee olevansa loihdittu, sillä eräs mustalaisvaimo oli muka hänen pienenä ollessaan heittänyt häntä kivillä. Loihdittu, kaikkea vielä! Jos hän edes uskoisi paholaiseen, niin kuin minä teen! Neiti Rouzaire, jonka paras oppilas olin, näytti minulle sen kerran, ennenkuin olin käynyt ripillä.

Claire nauroi ja pikku Georgettekin hymyili nenäkkäästi paholaiselle.

— Niin, tyttäreni, sinä et usko mihinkään, nykyajan nuorisolla ei ole mitään uskontoa, neiti Mazeline on tehnyt teistä kaikista vapaa-ajattelijoita. Siitä huolimatta näytti neiti Rouzaire meille varjon seinällä, sanoen että se oli paholainen. Ja se oli hän.

Adrien keskeytti hiukan hämillään anoppinsa ja alkoi puhua asiasta, jonka tähden Markus oli tullut.

Kaikki istuutuivat, Claire otti Georgetten polvilleen, hänen isänsä ja äitinsä pysyivät hiukan syrjemmällä, toinen polttaen piippuaan, toinen kutoen sukkaa.

— Monet meistä nuorista ovat sitä mieltä että suuri häpeä painaa Mailleboisia, niin kauan kun se ei parhaansa mukaan ole korvannut hirveätä vääryyttä, jonka se salli tapahtua ja johon se teki itsensä syypääksikin myöntyessään Simonin tuomioon. Laillinen viattomaksi julistaminen ei riitä, meidän, hänen teloittajiensa lasten ja lastenlasten velvollisuus on tunnustaa ja korjata isiemme erehdys… Eilen illalla isäni luona, jossa olivat myös isoisäni ja setäni, sanoin heille taas: "Kuinka voittekaan tehdä itsenne osalliseksi moiseen, yhtä typerään kuin hirvittävään halpamaisuuteen, kun pieni määrä tervettä järkeä olisi varmaan voinut ehkäistä sen?" Ja he vastasivat minulle, niinkuin ennenkin, etteivät he mitään tienneet, eivät voineet mitään tietää.

Syntyi hiljaisuus, kaikkien silmät kääntyivät Fernandiin, joka kuului rikolliseen sukupolveen. Hän näytti olevan hämillään, otti piipun suustaan ja teki epäävän liikkeen.

— Tietysti emme tienneet mitään, kuinka olisimme voineetkaan tietää? Isäni ja äitini osasivat tuskin kirjoittaa nimensä, eivätkä olleet niin varomattomia että olisivat sekaantuneet naapurien asioihin, josta olisivat voineet saada rangaistuksen. Minä olin tosin saanut oppia enemmän, mutta en ollut minäkään juuri terävä, ja olin lisäksi epäluuloinen, ainahan sitä on levoton omasta nahastaan ja rahoistaan, kun tuntee olevansa tietämätön raukka… Niin, teistä on helppoa olla rohkea ja järkevä nyt kun teistä on kaikista tehty oppineita. Mutta olisinpa tahtonut nähdä kuinka olisitte käyttäytyneet, jos ei teillä olisi ollut keinoa millä saada selkoa asiasta, kun jokainen selitti sen erilailla, eikä kukaan tiennyt mikä oli totta, mikä valhetta.

— Niin se on, vahvisti hänen vaimonsa Lucile. En ole koskaan pitänyt itseäni typeränä, mutta en kuitenkaan paljon ymmärtänyt tuosta asiasta, päätinpä olla sitä ajattelemattakin, sillä äitini sanoi aina että köyhien ihmisten ei pidä milloinkaan sekaantua rikkaiden asioihin, elleivät tahdo saattaa itseään vielä suurempaan köyhyyteen.

Markus kuunteli äänettömänä ja vakavana. Koko menneisyys heräsi hänen muistossaan, hän luuli kuulevansa vanhan Bongardin vaimoineen kieltäytyvän vastaamasta hänelle, sillä noiden oppimattomien talonpoikien ainoana huolena oli unisen leponsa säilyttäminen; hän muisti kuinka heidän poikansa Fernand, joka kuitenkin oli hiukan enemmän vapautunut, vielä Rozanin oikeudenkäynnin jälkeen kohautti vain olkapäitään, itsepintaisesti pysyen tietämättömyydessään. Ja kuinka monta vuotta olikaan tarvittu, kuinka kauan olikaan täytynyt kasvattaa ihmisiä selväjärkisyyteen ja kansalaisrohkeuteen, ennen kun uusi polvi vihdoin aukaisi silmänsä näkemään totuutta ja uskalsi tunnustaa sen! Hän nyökäytti päätään ikäänkuin osoittaakseen että hänestä oikeastaan Fernandin selitykset olivat päteviä, hän oli jo valmis suomaan anteeksi entisille kiusaajille, joiden rikoksena etupäässä oli tietämättömyys. Ja hän hymyili pikku Georgettelle, kukkivalle tulevaisuudelle, joka aukasi selälleen kauniit silmänsä, odottaen varmaankin jotain hauskaa satua.

Minun ehdotukseni on aivan yksinkertainen, jatkoi Adrien. Niinkuin tiedätte, on tehty paljon työtä, jotta saataisiin Mailleboisin vanha kaupunginosa terveelliseksi. Leveä puistokatu on poistanut nuo kaksi likaviemäriä, Plaisir-kadun ja Fauche-kadun; ja sille paikalle, missä ennen oli roskainen Trou-katu, istutetaan paraikaa puistoa, jonka kaupunginosan pienokaiset jo täyttävät naurullaan ja leikeillään… Vastapäätä tätä puistoa on rakennustonttien joukossa sekin, jolla ennen sijaitsi Lehmannien kurja talo, tuo sureva talo, jota vanhempamme kivittivät ja joka ikäänkuin musertui heidän kiroustensa alle. Minä tahtoisin siis ehdoittaa kunnallisneuvostolle, että se rakennuttaisi paikalle toisen talon — ei mitään palatsia, ainoastaan vaatimattoman, valoisan ja kodikkaan asunnon — ja lahjoittaisi sen Simonille kaupungin nimessä, jotta hän päättäisi siellä päivänsä, kansalaistensa kunnioittamana ja rakastamana… Lahja ei olisi kallisarvoinen, mutta se olisi kuitenkin hienotunteisin ja veljellisin kunnianosoitus.

Kyyneleet olivat nousseet Markuksen silmiin, niin syvästi liikutti häntä tämä ystävällinen aije hänen toverinsa, viattoman uhrin iloksi.

— Hyväksyttekö tuumani? kysyi Adrien, joka itsekin tuli liikutetuksi nähdessään Markuksen kyyneleet.

Markus nousi ja syleili häntä.

— Kyllä, poikani, minä hyväksyn sen, ja te tuotatte minulle tässä yhden elämäni suurimmista iloista.

— Kiitos, opettajani, mutta siinä ei ole kaikki… Odottakaa, näytän teille talon piirustukset, jotka jo olen tehnyt, minä olisin nimittäin sangen onnellinen jos saisin johtaa töitä maksutta ja olen varma että urakoitsijat ja työmiehet suostuvat auttamaan minua niin huokealla kuin voivat.

Hän poistui hetkeksi ja palasi sitten kädessä piirustukset, jotka hän levitti puutarhapöydälle, vanhan omenapuun varjoon. Kaikki tulivat lähemmäksi ja kumartuivat katsomaan. Se oli todella aivan yksinkertainen, mutta kodikas, kaksikerroksinen talo, jossa oli valkea katuseinä ja ympärillä puutarha. Oven yläpuolella oli marmorilevy.

— Tuleeko tuohon joku kirjoitus? kysyi Markus.

— Tietysti, koko talo on rakennettu kirjoituksen tähden… Näin kuuluvan aion minä ehdoittaa kunnallisneuvostolle: "Mailleboisin kaupungilta opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden nimessä, korvauksena hänen kärsimyksistään." Ja alle kirjoitetaan: "Hänen teloittajiensa lapsenlapset."

Fernand ja Lucile tekivät levottoman ja vastustavan liikkeen ja katselivat tytärtään Clairea. Se oli todella liikaa: hän ei voinut sallia miehensä antauvan moiseen vaaraan. Mutta Claire hymyili ja nojautui hellästi Adrienin olkapäätä vastaan. Hän vastasi epäsuorasti isänsä ja äitinsä hämmästyneeseen äänettömyyteen:

— Herra Froment, minä olen auttanut kirjoituksen kokoonpanossa, tahdon että se tulee tiedoksi.

— Kyllä sen kerron kaikille, huudahti Markus iloisena. Mutta tuo kirjoitus täytyy tulla hyväksytyksi. Ja talo ensin, vai kuinka?

— Tietysti, sanoi Adrien. Tahdoin näyttää teille suunnitelmani, saadakseni ensin teidän hyväksymisenne ja pyytääkseni sitten teitä auttamaan minua sen toteuttamisessa. Menot eivät tule huolestuttamaan kunnallisneuvostoa, pelkään enemmän kohtaavani jonkunlaisia epäilyksiä, entisen hengen viimeisiä vastustuksia. Se ei auta että kaikki neuvostossa olemme vakuutetut Simonin viattomuudesta, siellä on kuitenkin heikkoja luonteita, jotka taipuvat ainoastaan yleisen mielipiteen painosta. Ja pormestarimme Léon Savin, jolle olen uskonut tuumani, sanoi minulle heti että meidän täytyy saada yksimielinen hyväksyminen, kun panemme asian äänestyksen alaiseksi, ja siinä hän onkin oikeassa.

Hän lisäsi, ikäänkuin äkkiä olisi keksinyt jotain:

— Kuulkaa, opettajani, koska olitte niin ystävällinen että tulitte tänne saakka, ettekö tahtoisi tehdä vielä enemmän ja tulla kanssani nyt heti Léon Savinin luo. Hänkin on ollut teidän oppilaanne ja minä olen varma siitä, että asiamme edistyisi suuresti, jos te keskustelisitte siitä hetken hänen kanssaan.

— Sen teen mielelläni, vastasi Markus. Lähtekäämme, menen minne vain tahdotte.

Fernand ja Lucile eivät enää vastustaneet; Fernand etenkin oli vaipunut ahdasjärkiseen välinpitämättömyyteen, käsittämättä vähääkään uusia aikoja. Mutta Clairen täytyi pelastaa piirustukset pikku Georgetten käsistä, joka tahtoi anastaa itselleen kauniin kuvan. Hänen isänsä oli kertonut että se oli leikkitalo, jossa kiltit lapset saisivat palkkansa. Sitten Markus ja Adrien sanoivat sydämmelliset jäähyväiset ja poistuivat yhdessä.

Amettesin kartano, jossa Léon Savin asui, sijaitsi toisella puolella Mailleboisia ja heidän täytyi kulkea uuden kaupunginosan kautta, vasta istutetun puiston läpi. He pysähtyivät hetkeksi tarkastamaan arkkitehdin valitsemaa tonttia, johon hän tahtoi rakentaa aiotun talon.

— Se täyttää, niinkuin näette, kaikki ehdot… Hän keskeytti puheensa nähdessään erään kookkaan miehen lähestyvän hymy huulillaan.

— Kas, Charles setä… Eikö niin, setä? kun rakennamme tähän talon, josta olen puhunut, Simonille, marttyyrille, otat sinä tehtäväksesi sepäntyöt, ilman mitään voittoa.

— Sen teen, poikani, jos se sinua ilahuttaa… Ja teen sen myös teidän tähtenne, herra Froment, sillä minulla on paha omatunto, kun niin usein kouluajalla suututin teidät.

Charles, joka oli nainut mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin, oli jo kauan aikaa hoitanut appensa liikettä. Hänellä oli Adrienin ikäinen poika Marcel, joka oli nainut erään puusepän tyttären Laure Dumentin ja oli itse rakennusmestari.

— Minä menen isäsi luokse, jatkoi hän kääntyen veljensäpojan puoleen. Marcel ja minä olemme päättäneet siellä tavata toisemme puhuaksemme töistä. Tule sinäkin mukaan, koska sinullakin on työtä annettava heille… Ja tulkaa tekin, herra Froment, teistähän on aina hauska tavata entisiä oppilaitanne.

Hän puhui leikillisesti ja huudahti nauraen:

— Se on todella suurin iloni. Tehkäämme siellä kustannusarvio.

— Oh, kustannusarvio, sanoi Adrien, niin pitkällä emme vielä ole. Ja minun isäni sitä paitse ei ole innokkaimpia… Se ei tee mitään, tulen mielelläni häntä tervehtimään.

Entisen pormestari Darrasin avulla oli Auguste Doloir myöskin tullut muurausurakoitsijaksi. Isänsä kuoleman jälkeen hän oli ottanut äitinsä luokseen ja he asuivat nyt, kun Plaisir-katua ei enää ollut, uuden puistokadun varrella, yksinkertaisessa talossa, jonka edessä oli laaja piha, missä hän säilytti varastonsa. Asunto oli sangen siisti, terveellinen ja aurinkoinen.

Kun Markus astui sisään valoisaan ruokahuoneeseen, jossa hän tapasi vanhan rouva Doloirin, heräsi hänessä taas vanhoja muistoja. Rouva Doloir oli kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanha ja näytti niinkuin ennenkin järkevältä ja hyvältä talon emännältä, joka vaistomaisesti on vanhoillinen eikä salli miehensä ja lastensa sekaantuvan politiikkaan. Markus muisti myös muurari Doloirin, oppimattoman työmiehen, joka oikeastaan oli kunnon mies, mutta jonka kasarmielämä oli turmellut ja joka uskoi kaikenlaisia järjettömiä juttuja, niinkuin esimerkiksi että isänmaan petturit tahtoivat hajoittaa sotajoukon ja että juutalaiset olivat myyneet Ranskan ulkomaalaisille. Eräänä päivänä oli hänet kuolleena kannettu kotiin, hän oli pudonnut rakennustelineiltä; sinä päivänä oli hän varmaankin ollut päissään, mutta rouva Doloir ei koskaan tahtonut myöntää sitä, sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät tunnusta omaistensa virheitä. Nähdessään Markuksen, hän sanoi heti:

— Oh, herra Froment, me emme enää ole nuoria, olemme vanhoja tuttuja… Auguste ja Charles olivat ainoastaan kahdeksan ja kuudenvuotiaita, kun ensi kerran näin teidät.

— Aivan niin, rouva… Olin tullut pyytämään teiltä toverini Simonin nimessä että antaisitte lastenne sanoa totuuden, jos heiltä kysyttäisiin.

Vielä niin monen vuoden kuluttua tuli rouva Doloir äkkiä totiseksi ja epäluuloiseksi ja vastasi:

— Tuo juttu ei meitä liikuttanut ja minä tein oikein kun en antanut lasteni sekaantua siihen, sehän on tuottanut kaikille onnettomuutta.

Mutta Charles huusi veljeään Augustea, huomatessaan hänet pihalla
Marcelen kanssa.

— Tule sisään, minä olen tuonut erään tuttavan luoksesi ja sitä paitse poikasi Adrien tahtoo antaa meille tilauksen.

Auguste, joka oli suuri ja vahva niinkuin isänsä, puristi voimakkaasti
Markuksen kättä.

— Oh, herra Froment… Charles ja minä puhumme usein teistä kun muistelemme kouluaikaa. Minä olin hyvin huono oppilas ja sitä olen joskus jälkeenpäin katunut. Nyt en kuitenkaan ole teille varsin suureksi häpeäksi, vai kuinka? Ja poikani Adrien alkaa varmaankin olla mielenne mukainen.

Sitten hän lisäsi nauraen:

— Niin, Adrienin tilaus, sen kyllä tunnen! Hän tahtoo rakentaa talon Simonillenne… Se on sentään vähän liikaa: talo entiselle rangaistusvangille.

Äänen hyvänsävyisestä leikillisyydestä huolimatta teki muistutus
Markukseen tuskallisen vaikutuksen.

— Vieläkö uskotte Simonia syylliseksi? Yhteen aikaan olitte vakuutettu hänen viattomuudestaan. Rozanissa annetun hirveän päätöksen jälkeen aloitte taas epäillä sitä.

— Tuhat tulimaista, herra Froment, kun mies tuomitaan kahteen kertaan tekee se vaikutuksen kehen tahansa, etenkin kun on muuta ajattelemista… Ei, ei, en sano enää että hän on syyllinen; ja oikeastaan se onkin meille yhden tekevää onko hän syyllinen vai eikö, me suostumme siihenkin että hänelle annetaan lahja, kunhan siitä sitten kerran tulee loppu eikä meitä enää vaivata tuolla vanhalla jutulla, vai kuinka, veli?

— Niin se on, myönsi Charles. Jos uskomme omia poikiamme, niin olemme me oikeat ja ainoat syylliset, me, jotka muka suostuimme vääryyteen. Se alkaa jo suututtaa minua. Tulkoon siitä vihdoinkin loppu!

Serkukset Adrien ja Marcel, jotka kumpikin olivat yhtä innostuneet asiasta, riemuitsivat.

— Se on siis päätetty, isä, huudahti Marcel taputtaen isäänsä olalle. Sinä otat huoleksesi sepäntyöt, Auguste setä muuraustyöt, minä puusepäntyöt ja silloin tulee teidän osanne rikokseen, niinkuin sinä sanot, korvatuksi. Me emme enää puhu teille siitä, sen voimme vannoa.

Adrien nauroi myöskin ja nyykäytti päätään, mutta silloin isoäiti rouva Doloir, joka koko ajan oli seisonut ääneti ja vakavana, puuttui puheeseen.

— Augustella ja Charlesilla ei ole mitään korvattavana, me emme koskaan saa tietää oliko Simon syyllinen vaiko ei, köyhien ihmisten, sellaisten kuin meidän, ei tarvitse sekaantua hallituksen asioihin… Ja minä säälin teitä, pienokaiseni, niin teitä, Adrien ja Marcel, jotka luulette voivanne siirtää vaikka Jumalan paikaltansa. Te luulette nyt tietävänne kaikki, ettekä tiedä niin mitään. Kuollut miesraukkani, teidän isoisännehän tiesi että juutalaiset miljoonan omistajat joka lauvantai pitävät yleisen kokouksen Pariisissa eräässä maanalaisessa salissa lähellä linnoituksia, joissa kokouksissa he päättivät kuinka suuria summia annettaisiin kavaltajille, myydäkseen Ranskan Saksalle. Ja hän oli aivan varma jutusta, sillä hänen kapteeninsa oli kertonut sen hänelle ja vannonut että se oli tosi.

Markus katsoi häneen kummastuneena, hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä palannut neljäkymmentä vuotta takaperin. Hän tunsi tuon eriskummallisen jutun, jonka muurari Doloir oli tuonut mukanaan sotaväestä, oltuaan kolme vuotta sotapalveluksessa. Auguste ja Charles olivat kuunnelleet äitiään vakavina ja joutumatta hämilleen, he kun olivat lapsuudesta saakka tottuneet noihin järjettömiin juttuihin. Mutta Adrien ja Marcel eivät voineet pidättää hymyilyä, kunnioittavasta rakkaudestaan huolimatta.

— Juutalaiskokous kellarissa, oi, isoäiti! sanoi Adrien lempeästi. Eihän juutalaisia ole ollut enää moneen aikaan, koska pian ei enää ole katolilaisiakaan… Kirkon häviäminen on kaikkien uskonsotien loppu.

Mutta nyt tuli hänen äitinsä sisään ja hän meni tervehtimään häntä. Angèle Bongard, ymmärtäväinen talonpoikaistyttö neiti Rouzairen entinen oppilas, oli suuresti vaikuttanut miehensä menestykseen, vaikka hän oli vain keskinkertaisen lahjakas. Hän kysyi kuinka jaksoivat hänen veljensä Fernand, kälynsä Lucile ja heidän tyttärensä Claire, josta oli tullut hänen miniänsä. Sitten koko perhe tiedusteli äsken syntyneen Célestinin vointia, jonka Marcelin vaimo kaksi viikkoa sitten oli synnyttänyt.

— Nyt olen toisen kerran isänisänäiti, herra Froment, huomautti rouva
Doloir. Georgette, Célestin — niin se käy. Nuorimmallani Julesilla on
myös kahdentoista vuotias poika Edmond, mutta hän on vaan pojanpoikani.
Hän ei tee minua yhtä vanhaksi.

Hän puhui ystävällisesti, tahtoen hiukan parantaa äskeistä jyrkkyyttään.

— Niin, herra Froment, tuntuu siltä kuin emme koskaan voisi olla samaa mieltä ja kuitenkin täytyy minun kiittää teitä siitä että melkein pakotitte minut tekemään Julesista opettajan. Minä en tahtonut, sillä opettajan toimi ei siihen aikaan näyttänyt houkuttelevalta, ja silloin te uhrasitte aikanne ja annoitte Julesille opetusta, niin että hänellä nyt, ennen neljättäkymmenettä ikävuottaan, on oivallinen asema.

Hän oli sangen ylpeä tästä pojastaan, joka Sébastien Milhommen tultua nimitetyksi normaalikoulun johtajaksi, oli saanut hänen entisen johtajanvirkansa Beaumontissa. Hänen vaimonsa, opettajatar Juliette Hochard oli myös kutsuttu Beaumontiin, neiti Rouzairen sijalle. Heidän vanhin lapsensa Edmond kävi lyseossa ja edistyi siellä nopeasti.

Adrien suuteli äitiään, iloiten siitä että tämä tahtoi miellyttää hänen entistä opettajaansa. Hän sanoi leikillisesti:

— Isoäiti, sepä hauskaa että olet samaa mieltä kuin herra Froment… Ja tiedäpäs, kun Simon palaa, niin valitsemme sinut antamaan hänelle kukkavihon asemalla.

Mutta rouva Doloir tuli heti vakavaksi ja epäluuloiseksi.

— Ei, siihen en suostu. En tahdo hankkia itselleni ikävyyksiä. Te olette kaikki hulluja, uusine aatteinenne.

Sanottiin jäähyväiset, nauraen ja leikkiä laskien ja Adrien ja Markus läksivät vihdoin pormestari Léon Savinin luo. Amettesin maatila, jota hän hoiti, oli yli kuudenkymmenen hehtaarin suuruinen ja sijaitsi Mailleboisin reunassa, uuden kaupunginosan toisella puolen. Äitinsä kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen seitsemänkymmenenyhden vuotiaan isänsä, entisen konttoristin; hänen vanhemmista veljistään, Achillesta ja Philippestä oli jälkimmäinen kuollut ja edellinen, joka myöskin oli ollut konttoristi ja saanut halvauksen kirjoituspöydän ääressä istuessaan, oli niin heikko terveydeltään ja niin köyhä että Julesin oli täytynyt antaa hänellekin pieni tila kodissaan. Markus oli muuten sukuakin perheelle, hänen poikansa Clément kun oli nainut Charlotten, Hortense Savinin tyttären. Mutta avioliitto oli solmittu vastoin hänen tahtoaan ja vaikka hän olikin antanut Clémentin seurata sydämmensä ääntä, oli hän tahtonut pysyä loitommalla. Hän oli liian vapaamielinen syyttääkseen Charlottea hänen äitinsä kevytmielisyydestä, joka äiti oli tullut vietellyksi kuudentoista vuotiaana, mennyt sitten naimisiin, kadonnut tietämättömiin ja kuollut jossain kaukana. Mutta hän tunsi kuitenkin jonkunmoista vastenmielisyyttä ja hänen oli täytynyt voittaa sisimmät tunteensa, kun Adrien oli pyytänyt häntä kanssansa Amettesiin. Léon ei ollut kotona, mutta hän palasi pian. He tapasivat vanhan Savinin, joka oli jäänyt hoitamaan poikaansa Achillea, sillä tämä ei itse päässyt liikkumaan, vaan vietti kaiken aikansa nojatuolissa, pienen salin akkunan ääressä. Huone oli ahdas ja sijaitsi asuinrakennuksen pohjakerroksessa. Kun Savin huomasi Markuksen huudahti hän ihmeissään:

— Kas, herra Froment, luulin teidän olevan suuttunut meille! Se oli oikein että tulitte meitä tervehtimään.

Hän oli vielä yhtä laiha ja surkea ja yski niin että luuli hengen lähtevän; ja kuitenkin hän oli saattanut hautaan kauniin, lihavan ja kukoistavan vaimonsa. Hän, joka mustasukkaisuudessaan oli pitänyt uskontoa tarpeellisena siveellisenä ojennusnuorana naisille, oli tappanut vaimonsa jokapäiväisillä riidoilla ja viittauksilla tavattuaan hänet eräänä iltana hänen rippi-isänsä Theodosiuksen sylistä. Katkera muisto oli jäänyt hänelle tästä, ja se teki hänet vielä raivostuneemmaksi papeille, vaikka hän samalla pelkäsi heitä sitä enemmän.

— Suuttunut, toisti Markus tyynesti, miksi olisin teille suuttunut, herra Savin?

— Mielipiteittemme vuoksi, jotka eivät koskaan ole olleet samat kuin teidän… Teidän poikanne on nainut minun tyttärentyttäreni, mutta se ei todista että mielipiteemme sopivat yhteen… Se, esimerkiksi, on hyvin paha, että te karkoitatte papit ja munkit kaikkialta, siitä syntyy vielä suurempi kevytmielisyys. Jumala tietää etten minäkään rakasta heitä, minä vanha tasavaltalainen ja sosialisti, niin, herra Froment! Mutta naiset ja lapset tarvitsevat jotakin, joka estää heitä tekemästä väärin, sen olen aina tahtonut sanoa.

Markus hymyili tahtomattaan muistaessaan menneisyyttä.

— Uskonto poliisivoimana, tunnen teidän oppinne. Mutta kuinka saattaa uskonto olla voima, kun ei enää uskota ja kun ei enää tarvitse peljätä pappeja?

— Ei peljätä, hyvä Jumala kuinka erehdytte!… Minä olen aina ollut ja olen vieläkin heidän uhrinsa. Jos olisin ollut heidän puolellaan, luuletteko että silloin olisin saanut koko ikäni ahertaa mitättömänä konttoristina ja että nyt olisin poikani Léonin rasituksena, kadotettuani vaimoni, joka kuoli kaikellaisista puutteista? Ja onneton poikani Achille tässä on myös pappien uhri. Minun olisi pitänyt panna hänet yliopistoon, hän olisi nyt prefekti tai tuomioistuimen presidentti, sen sijaan että on saanut kolmekymmentä vuotta ponnistella konttorissa, niin että hän nyt ei voi liikkua, eikä itse edes syödä ruokaansa. Eikö niin, Achille, papit ovat kirottua joukkoa, mutta on kuitenkin parempi olla heidän puolellaan kuin heitä vastaan.

Sairas oli tervehtinyt entistä opettajaansa ystävällisesti päätään nyökäyttäen, ja hän sanoi hitaasti ja hiukan kankeasti:

— Papit ovat tosin olleet kaikkivaltiaita, mutta nyt aletaan sentään tulla toimeen ilman heitä… Tästälähin onkin helppo tehdä heistä tilit ja ruveta tuomariksi.

Hän katseli Adrienia, joka oli pysynyt vaiti ja jota tämä viittaus varmaankin tarkoitti. Hänen ikävä asemansa, hänen vaimonsa Virginien kuolema ja riitaantuminen hänen tyttärensä Léontinen kanssa, joka oli nainut rautakauppiaan Beaumontista, tekivät hänet katkeraksi. Ja hän jatkoi, selittäen tarkemmin:

— Muistattehan, herra Froment, kun Simon toisen kerran tuomittiin Rozanissa, sanoin teille että aina olin ollut vakuutettu hänen viattomuudestaan. Mutta olisinko yksin voinut saada aikaan vallankumouksen? Parasta oli pysyä vaiti… Ja nyt kutsuu joukko nuoria herroja meitä pelkureiksi ja tahtoo antaa meille opetuksen; pystyttämällä kunniaportteja marttyyrille. Sepä vasta rohkea teko!

Adrien ymmärsi tästä, että Léon Savin varmaankin oli kotonaan puhunut suuresta tuumasta ja hän puhui ystävällisesti ja sovinnollisesti:

— Kaikki ihmiset ovat rohkeita kun he ovat oikeudenmukaisia… Tiedän kyllä että te aina olette kuulunut ymmärtäväisiin ja minun täytyy tunnustaa että muutamat oman perheeni jäsenistä ovat olleet ja ovat vieläkin paljon sokeampia ja itsepäisempiä. Tästä lähin tulee kaikkien pyrkiä liittymään yhteen ja kilpailla veljellisyydessä ja oikeudenmukaisuudessa.

Savin kuunteli hämmästyneenä, hän ymmärsi äkkiä, miksi Markus ja Adrien olivat tulleet ja miksi he odottivat hänen poikaansa Léonia. Ensin hän oli luullut että he olivat tulleet vain kohteliaisuudesta.

— Vai niin, teidän käyntinne tarkoittaa tuota typerää hyvitysjuttua… Mutta minä en tahdo ottaa siihen osaa, yhtä vähän kuin teidän sukulaisenne, jotka äsken mainitsitte. Poikani Léon tekee tietysti niinkuin tahtoo, vaan se ei estä minua olemasta toista mieltä… Juutalaiset, herra, juutalaiset ja aina vaan juutalaiset!

Adrien vuorostaan katsoi häneen hämmästyneenä. Juutalaiset, miksi puhui hän vielä juutalaisista? Juutalaisviha oli kuollut niin täydellisesti, että uusi polvi ei voinut käsittää kun juutalaisia syytettiin kaikista rikoksista. Asia oli niinkuin hän äsken oli sanonut isoäidilleen, rouva Doloirille: juutalaisia ei enää ollut, koska tästedes oli ainoastaan opinlauseista vapautuneita kansalaisia. Katolinen kirkko oli käyttänyt hyväkseen typerää ja katkeraa juutalaisvihaa, saadakseen uudelleen valtoihinsa uskottoman kansan; ja juutalaisviha oli kadonnut samalla kuin katolilaisuus oli vaipunut kuolevien uskontojen pimeyteen.

Markus seurasi jännityksellä kohtausta, menneisyyden muistot seurasivat häntä yhä ja hän vertasi entisiä aikoja nykyisyyteen, koetti muistaa jokaisen liikkeen, jokaisen sanan kuluneelta neljältäkymmeneltä vuodelta, voidakseen ymmärtää nykyhetken liikkeiden ja sanojen merkityksen. Mutta Léon Savin saapui vihdoin suuren, kuudentoista vuotiaan poikansa Robertin seuraamana, jota hän jo alkoi totuttaa maatalon hoitoon. Kun hän sai kuulla heidän käyntinsä tarkoituksen, tuli hän etenkin liikutetuksi Markuksen tulosta; hän kohteli entistä opettajaansa suurella kunnioituksella.

— Herra Froment, te tiedätte että mielelläni tahdon tuottaa teille iloa. Te olette nyt meille kaikille vanhurskas ja kunnianarvoisa mestari… Ja sitäpaitsi ystäväni Adrien on jo varmaankin sanonut teille, etten suinkaan vastusta hänen aiettaan, vaan että päinvastoin olen parhaani mukaan kannattava sitä, sillä olen aivan samaa mieltä kuin hän: Maillebois ei saa takaisin kunniataan ennenkun se on korjannut erehdyksensä… Sen vain tahdon vieläkin sanoa että meidän täytyy olla varmat neuvoston yksimielisestä suostumuksesta, sitä koetan saada aikaan ja pyydän teitä auttamaan minua siinä.

Huomatessaan että vanha Savin nauroi ivallisesti, hän sanoi hänelle hymyillen.

- No. älä nyt tee itseäsi itsepäisemmäksi kuin olet, joku päivä sittenhän myönsit Simonin syyttömäksi.

— Syytön … sen kyllä uskon. Minä olen myös syytön, eikä kukaan rakenna minulle taloa.

Léon vastasi hiukan jyrkästi:

— Sinulla on minun taloni.

Enin kaikesta loukkasi vanhaa Savinia se, että hänen täytyi nauttia vieraanvaraisuutta poikansa luona, poikansa, joka omilla ponnistuksillaan oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman ja osoittanut siten turhiksi hänen alituiset valituksensa siitä että ei hän ollut pitänyt pappien puolta, vaikka hän kiihkeästi vihasi heitä. Hän suuttui ja huusi:

— Rakentakaa minusta nähden vaikka tuomiokirkko Simonillenne. Minä pysyn ainakin erilläni.

Achille raukka ei voinut pidättää valitusta, sillä tuska hänen jaloissaan oli sietämätön.

— Oi! minunkin täytyy pysyä erilläni. Mutta jos en olisi sidottuna tähän nojatuoliin, seuraisin sinua rakas Léon, sillä minä kuulun sukupolveen, joka ehkä ei ole täyttänyt velvollisuuttaan, mutta joka kyllä tiesi sen ja on nyt valmis täyttämään sen.

Sitten Markus ja Adrien läksivät iloisina kotiinsa, varmoina menestyksestä. Kun Markus jäi yksin ja kulki pitkin uuden kaupunginosan leveitä katuja, eli hän uudelleen kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut ja menneisyyden muistot auttoivat häntä tajuamaan kuinka paljon oli kuljettu eteenpäin. Koko hänen elämänsä, hänen ponnistuksensa, hänen voittonsa esiintyi hänelle. Ensin, neljäkymmentä vuotta sitten oli hän Bongardeissa Doloiressa ja Savineissä tavannut ainoastaan tietämättömyyttä, joka talonpojassa oli ollut aivan raaka, työmiehessä hiukan valistuneempi, mutta kaikissa kolmessa se oli synnyttänyt sokeaa itsekkäisyyttä, tyhmyyttä ja raukkamaisuutta. Sitten oli seurannut toinen polvi, jonka järkiperäinen opetus oli tehnyt järkevämmäksi ja rohkeammaksi, mutta joka ei vielä kyennyt ajattelemaan ja toimimaan terveesti. Sitten olivat lastenlapset, kehittyen yhä suurempaan johdonmukaisuuteen ja varmuuteen, astuneet ulos koulusta vapautuneina valheesta ja erehdyksistä, ja kyllin vahvoina ryhtyäkseen inhimillisen vapautuksen suureen työhön. Ja näiden lapset, jotka paraikaa kasvoivat, näyttivät muodostuvan yhä voimakkaammiksi ja tietoisemmiksi aseiksi tässä työssä. Hän oli siis selvästi tajunnut aseman sanoessaan Simonin jutun johdosta, että syynä siihen että Ranska ei yhtenä miehenä noussut vastustamaan vääryyttä oli, että kansa vielä oli vaipunut tietämättömyyteen, uskonnollisen hulluuden tylsyttämänä ja myrkyttämänä, epärehellisten ja rahanhimoisten sanomalehtien ylläpitäessä sen lapsellista taikauskoa. Hän oli myös selvästi oivaltanut ainoan lääkkeen, vapauttavan opetuksen, joka tappaisi valheen, hävittäisi erehdykset ja kukistaisi kirkon mahdottomat opinlauseet, sen helvetin sen paratiisin ja sen yhteiskunnalliseen kuolemaan johtavat opetukset ja joka kasvattaisi veljellisiä kansalaisia, varustettuina järkevällä elämänrohkeudella. Tätä hän oli toivonut, hänen työnsä se nyt oli täyttymäisillään, kansa vapautui alkeiskoulun kautta, kaikki kansalaiset tulivat vihdoin kykeneviksi totuutta ja oikeutta ymmärtämään.

Ja suuri rauha täytti Markuksen mielen. Hänen sydämmessään asui ainoastaan anteeksiantavaisuus, suvaitsevaisuus ja hyvyys. Ennen hän oli paljon kärsinyt, oli usein kiivastunut ihmisille nähdessään heidät niin itsepäisesti pysyvän pahuudessaan. Fernand Bongardin ja Achille Savinin sanat eivät menneet hänen mielestään. He olivat tosin suvainneet vääryyttä, mutta sen he olivat tehneet tietämättömyydestä tai siksi että eivät olleet tunteneet itsellään voimaa sitä vastustamaan. Noita tietämättömiä raukkoja ei voinut tuomita siitä että heidän järkensä vielä nukkui. Ja hän antoi mielellään anteeksi heille kaikille, hän ei vihannut edes niitä, jotka itsepäisesti pysyivät tietämättömyydessään, hän olisi tahtonut että Simonin takaisin tuloa vietettäisiin suurena sovintojuhlana, jossa koko Maillebois yhtyisi veljesliittoon työskennelläkseen ainoastaan kaikkien onneksi.

Markuksen palatessa tyttärensä Louisen luo koululle, jossa hänen vaimonsa oli odottanut häntä ja jossa he aikoivat syödä päivällistä Clémentin, Charlotten ja Luciennen kanssa, tapasi hän siellä suureksi ilokseen Sébastienin ja Sarahin, jotka juuri olivat tulleet Beaumontista, päivällisille hekin. Koko perhe oli siis kokoontunut, ja pöytää täytyi pidentää. Siinä olivat ensin Markus ja Geneviève, sitten Clément ja Charlotte, sekä heidän seitsenvuotias tyttösensä Lucienne, sitten Josef Simon ja Louise, sitten Sébastien Milhomme ja Sarah, sitten François Simon ja Thérèse Milhomme, serkukset, jotka olivat menneet naimisiin ja joilla jo oli pieni lähes kahden vuotias tyttö Rose: kaikkiaan kaksitoista pöytäkumppania ja kaikilla oli hyvä terveys ja hyvä ruokahalu.

Kun Markus pöydässä kertoi iltapäivästään ja Adrienin ehdotuksesta ja sanoi olevansa varma sen menestyksestä, huudahtivat kaikki ilosta. Josef näytti kuitenkin epäilevältä, eikä pitänyt varmana pormestarin suostumusta. Silloin Charlotte puuttui puheeseen:

— Te erehdytte, Léon setä on täydellisesti meidän puolellamme. Hän on ainoa omaisistani, joka oli hyvä minua kohtaan.

Hänen äitinsä Hortensen paettua rakastajan kanssa, oli hän jäänyt isoisänsä elätettäväksi, sillä hänen isänsä oli viety erääseen juoppojen kotiin. Hän oli silloin saanut paljon kärsiä, sekä kovaa kohtelua että nälkääkin. Savin, joka ei näyttänyt muistavan neiti Rouzairen hurskasten opetusten surkuteltavia seurauksia hänen tyttärelleen Hortenselle, soimasi tyttärentytärtään Charlottea jumalankieltäjäksi, itsepäiseksi vastustajaksi, jonka neiti Mazelinen opetukset olivat tehneet epämiellyttävimmäksi olennoksi. Charlotte oli kuitenkin ihastuttava, vapautunut väärästä ujoudesta, mutta terve, vahva ja rehellinen tyttö, sekä samalla järkevä ja helläluonteinen. Clément oli rakastunut häneen ja mennyt naimisiin hänen kanssaan kaikista vastuksista huolimatta, ja hän oli onnellinen tavatessaan hänessä oikean toverin, joka kokonaan antautui kodilleen; he viettivät onnellista elämää, auttaen pikku Lucienneä kasvamaan rakkaudessa ja vapaassa totuudessa.

Markus puolusti myös pormestari Léonia.

— Charlotte on oikeassa, hän on meidän puolellamme. Ja tiedättekö, kauneinta koko tuumassa on se että tuon talon, joka aiotaan lahjoittaa Simonille, ottavat rakentaakseen molemmat Doloirit, muurari Auguste ja seppä Charles, puhumattakaan siitä että Fernand Bongard ja Achille Savin sukulaisuuden kautta myöskin tulevat siihen osallisiksi. Rakas ystäväni Sébastien, kuka olisi uskonut tätä, silloin kun istuitte noiden poikaveitikoiden kanssa minun kouluni penkeillä.

Hän hymyili lempeästi ja Sébastien Milhomme purskahti nauruun. Mutta hänen mieltään painoi vielä eräs surullinen tapaus hänen perheessään. Edellisenä keväänä oli hänen tätinsä, rouva Edouard äkkiä kuollut, jättäen Courte-kadun paperikaupan kälylleen, rouva Alexandrelle. Sitten kun hänen poikansa oli kadonnut, oli hän alkanut riutua, eikä enää välittänyt edes kaupastaan, jota hän ennen oli niin innokkaasti hoitanut, sitäpaitsi tunsi hän itsensä kuin eksyneeksi, ei ymmärtänyt ollenkaan uusia aikoja. Rouva Alexandre jatkoi, yksin jäätyään, liikettä, sillä hän ei tahtonut joutua poikansa Sébastienin rasitukseksi, vaikka tällä kyllä oli hyvä asema. Mutta äkkiä tuli Victor takaisin. Hän oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta ja sukelsi heti esiin epäilyttävästä pimeydestä, jossa hän oli viettänyt irstaista elämää, hän ilmaantui kurjana ja likaisena, vaati jyrkästi että paperikauppa myytäisiin ja purki vanhan yhtiön, saadakseen sitten oman osansa. Näin tuli loppu Courte-kadun pienestä kaupasta, josta koulupoikasukupolvi toisensa jälkeen oli ostanut vihkonsa ja kynänsä. Jonkun aikaa nähtiin Victor Mailleboisin kaduilla, paremmin puettuna juhlia viettäen ja aina vanhan ystävänsä Polydor Souquetin seurassa, joka oli vaipunut lokaan. Eräänä iltana Markus tapasi heidät molemmat huonomaineisessa kaupunginosassa ja heidän mukanaan oli musta varjo, jossa hän luuli tuntevansa veli Gorgiaan. Noin viikko sen jälkeen poliisi löysi erään epäiltävän talon edustalta miehen ruumiin, jonka pää oli halkaistu. Se oli Victor. Murhan alla piili varmaankin joku häpeällinen salaisuus, mutta se ei koskaan tullut julkisuuteen.

— Niin, niin, sanoi Sébastien hitaasti, minä näen vielä edessäni kaikki entiset toverit; ja muutamia onnettomia lukuun ottamatta, eivät he ole niinkään huonosti kehittyneet… Mutta elämässä on myrkkyjä, joita ei voi välttää.

Asiasta ei puhuttu enempää, häneltä kysyttiin kuinka hänen äitinsä voi, jonka hän oli ottanut luokseen Beaumontin normaalikouluun ja joka korkeasta iästään huolimatta vielä oli sangen hyvissä voimissa. Hänen uusi johtajantoimensa antoi hänelle paljon tehtävää, sillä hän tahtoi jatkaa kunnioitetun opettajansa työtä ja valmistaa yhä laajenevaa alkeisopetusta varten opettajia, jotka kykenivät suureen tehtäväänsä.

— Oi! sanoi hän vielä, julkinen hyvitys Simonille, tuo halvan alkeisopettajan kirkastaminen on oleva suuri ilo meille kaikille. Minä tahdon että oppilaani viettävät sitä ja hankin heille luvan siksi päiväksi.

Markus, joka oli iloinnut hänen johtajaksinimityksestään aivan kuin omasta voitostaan, hyväksyi hänen aikeensa.

— Niin, ja me tuomme mukanamme vanhukset, Salvanin, neiti Mazelinen ja Mignotin. Me kutsumme esiin Férou raukankin, jotta hänen muistonsa olisi läsnä… Jos lasketaan ainoastaan meidät, jotka olemme tässä, niin mekin olemme jo suuri joukko.

Kaikki nauroivat, pöydässä istui todella pelkkiä opettajia ja opettajattaria. Clément ja Charlotte johtivat yhä Jonvillen koulua. Josef ja Louise olivat päättäneet koko ijäkseen jäädä Mailleboisin kouluun. Sébastien ja Sarah, jotka rouva Alexandren kanssa olivat asettuneet Salvanin entiseen asuntoon, eivät aikoneet muuttaa sieltä ennenkuin Sébastien ottaisi eron. Ja nuori pari taas, serkukset François ja Thérèse, olivat äskettäin nimitetyt Dherbecourtin kouluun, missä heidän vanhempansa muinoin olivat alkaneet. François, joka oli sekä Josefin että Louisen näköinen, oli myös perinyt isoisältään Markukselta korkean otsan ja kirkkaat silmät, mutta niissä paloi intohimoinen tuli, Thérèsessä oli hänen äitinsä Sarahin suuri kauneus tullut ikäänkuin lämpimämmäksi ja vienommaksi Sébastienin älykkään hienouden kautta, ja heidän tyttärensä Rose, viimeksi syntynyt, jota koko perhe jumaloi, oli kuin tulevaisuus nupussaan.

Päivällisillä vallitsi herttainen ja hilpeä mieliala. Kuinka suuren ilon tuottikaan Josefille ja Sarahille, hirveätä vääryyttä kärsineen viattoman lapsille, tuo hyvitysjuhla, jota valmistettiin! Ja tässä kunnianosoituksessa olisivat läsnä myöskin heidän lapsensa, ja heidän lapsenlapsensakin, kaikki tuo veri, johon oli sekaantunut Markuksen, marttyyrin uljaimman puolustajan veri. Neljä sukupolvea viettivät yhdessä totuuden voittojuhlaa ja kulkueen muodostaisivat kaikki hyvät työmiehet, jotka olivat kärsineet sen puolesta ja jotka nyt saisivat riemuita sen kanssa.

Yhä vielä naurettiin. Geneviève, isoäidinäiti, oli ottanut Rosen viereensä pitääkseen huolta hänestä ja kutsui nyt avukseen Louisen ja Thérèsen, sillä tyttönen pisti kätensä kaikkiin jälkiruokiin.

— Tulkaa auttamaan, minä en enää tule toimeen tytön kanssa, semmoinen pieni herkkusuu!

Hänen poikansa tytär Lucienne, pieni ymmärtäväinen seitsenvuotias auttoi häntä pitämään silmällä Rosea, sillä hän leikki mielellään emäntää ja kohteli jo sangen äidillisesti nukkejaan. Juotiin malja Simonin pikaiselle kotiin tulolle ja kello löi kymmenen, mutta onnellinen perhe ei ilossaan sitä huomannut, unohtaen junat, joiden tuli kuljettaa toiset Beaumontiin, toiset Jonvilleen.

Siitä alkaen onnelliset tapahtumat kehittyivät odottamattoman nopeasti. Adriennen ehdotus hyväksyttiin kunnallisneuvostossa yksimielisesti, niin kuin pormestari Léon Savin oli toivonut. Kaunista kirjoitusta, jonka tuli ilmaista lahjoittajien tarkoituksen ei kukaan vastustanut. Ja tämä nopea tulos saatiin tavattoman helposti, tuuman alkuunpanijoiden ei tarvinnut ryhtyä mihinkään suuriin ponnistuksiin, niin kuin ensin olivat luulleet. Ajatus, jolle he olivat antaneet muodon, iti jo kaikkien mielessä kalvavana omantunnon vaivana, levottomuutena muinoisen suuren vääryyden tähden ja vastustamattomana tarpeena parantaa haava kansan kunnian tähden. Kaikki tunsivat nyt että oli mahdoton elää onnellisena ellei ollut yhteistunnetta kansalaisten välillä, sillä kansalla voi olla kestävä onni ainoastaan jos se on oikeuden mukainen. Keräyslistat täyttyivätkin muutamissa viikoissa. Kun tarvittava summa oli verrattain pieni, kolmisenkymmentätuhatta markkaa, sillä kunta oli antanut tontin, merkitsivät ihmiset tahallaan vain kaksi, kolme, korkeintain viisi markkaa, jotta saataisiin niin paljon nimiä kuin mahdollista. Etukaupunkien työmiehet ja lähiseutujen talonpojat panivat viisikymmentä penniä tai markan. Työt alkoivat heti, maaliskuun lopussa. Tahdottiin että kaikki olisi valmista ja maalaukset kuivaneet syyskuun puoliväliin, sillä silloin piti Simonin palata. Ja niin kävi siis että muurari Auguste ja lukkoseppä Charles poikansa ja veljenpoikansa Adrienin piirustusten mukaan ja puuseppä Marcelinin avulla, kaikki Doloirein ja Bongardien sukulaisia, rakensivat lahjatalon opettaja Simonille, pormestari Léon Savinin valvonnan alla.

Syyskuussa kohosi yksinkertainen ja hauska talo keskellä puutarhaa, jonka puistosta eroitti rauta-aita. Hartaasti odotettu isäntä saattoi tulla milloin tahansa. Siitä ei puuttunut mitään. Marmorilevy oven päällä vain oli peitetty vaatteella ikäänkuin se ei olisi ollut valmis. Se paljastettaisiin vasta viime hetkellä. Adrien oli matkustanut Pyreneihin, Simonin ja Davidin luo, järjestääkseen kaikki edeltä käsin. Oli päätetty että rouva Simon, joka vielä eli, vaikka sangen heikkona ja sairaana, muuttaisi ensiksi lastensa Josefin ja Sarahin avulla. Määrättynä päivänä saapuisi sitten Simon sekä hänen veljensä David, otettaisiin julkisesti vastaan asemalla ja saatettaisiin sitten asuntoonsa, jonka hänen kansalaisensa olivat lahjoittaneet hänelle ja jossa hänen vaimonsa ja lapsensa häntä odottaisivat. Kahdentenakymmenentenä päivänä syyskuuta, lämpimänä ja raikkaana sunnuntaina, säteilevän auringon heloittaessa tapahtui juhlallisuus. Mailleboisin kadut olivat lipuilla koristetut, kesän viimeiset kukat oli levitetty juhlakulkueen tielle. Junan piti saapua vasta kello kolme, mutta kansa oli aamusta varhain liikkeellä, kuljeskeli pitkin katuja laulaen ja nauraen, ja onnellinen juhlapukuinen joukko kasvoi lakkaamatta naapurikunnista rientävien katsojien tulvasta. Puolipäivän aikaan ei enää voinut liikkua talon edessä suurella uudella torilla, jonka keskellä oli puisto. Kaupunginosan työmiesperheet olivat valloittaneet tuon puiston. Kaikki läheiset akkunat olivat täynnä, ajotienkin sulki intohimoisten katsojien joukko, joka tahtoi nähdä ja huutaa julki oikeudenintonsa. Ei voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa ja suuremmoisempaa.

Varhain aamulla olivat Markus ja Geneviève tulleet Jonvillestä, poikansa Clémentin, Charlotten ja pikku Luciennen kanssa. Heidän kaikkien piti odottaa Simonia puutarhassa, kerääntyneinä rouva Simonin, hänen lastensa Josefin ja Sarahin, hänen lastenlastensa Françoisin ja Thérèsen sekä hänen lapsenlapsenlapsensa Rosen ympärille. Louise seisoisi tietysti miehensä Josefin ja Sébastien vaimonsa Sarahin vieressä. Siinä oli neljä polvea, kaikki mitä oli versonut viattoman ja oikeudenpuolustajan verestä. Paikkaa oli varattu myöskin niille, jotka vielä elivät sankariajoilta, ensimmäisille puolustajille Salvanille. neiti Mazelinelle ja Mignotille, samoin kuin niille, jotka innokkaasti olivat edistäneet hyvityshanketta, Bongardin, Doloirin ja Savinin perheiden jäsenille. Huhu kertoi että Delbos, entinen asianajaja, molempien oikeusjuttujen sankari, joka neljä vuotta oli ollut sisäasiainministerinä, oli matkustanut Simonia ja Davidia vastaan. Pormestari ja kunnallisneuvoston lähetystö vastaanottaisivat veljekset asemalla ja saattaisivat heidät sitten lipuilla ja köynnöksillä koristettuun taloon, jossa koko juhla vietettäisiin. Tätä ohjelmaa noudattaen Markus siis perheineen jäi häntä puutarhaan odottamaan, vaikka hän kärsimättömästi odotti hetkeä, jolloin saisi syleillä voittajaa.

Kello löi kaksi, vielä kokonainen tunti odotettavana. Ihmisjoukko lisääntyi yhä. Markus oli lähtenyt puutarhasta ja sekaantunut joukkoon, tahtoen kuulla mitä sanottiin. Puhuttiin ainoastaan tuosta kummallisesta jutusta, joka sukelsi esiin hämärästä menneisyydestä, viattoman tuomitsemisesta, joka uusista sukupolvista tuntui käsittämättömältä ja hirveältä. Nuoret lausuivat kauhistuneina ilmi hämmästyksensä ja vanhat, jotka olivat suostuneet vääryyteen, koettivat häpeissään puolustaa itseään epämääräisillä liikkeillä ja noloilla selityksillä. Nyt kun totuus ilmeni päivän selvänä, voittamattoman varmana, eivät lapset ja lapsenlapset voineet ymmärtää kuinka isät ja isoisät olivat voineet mennä niin pitkälle typerässä sokeudessa ja ilkeässä itsekkäisyydessä etteivät olleet niin selvää asiaa käsittäneet. Moni heistä itsestäänkin ihmetteli sitä nyt, ei voinut selittää omaa herkkäuskoisuuttaan. Ja heidän paras vastauksensa oli että oli täytynyt elää näinä aikoina voidakseen käsittää kuinka valhe voi vaikuttaa tietämättömyyteen. Eräs vanhus pyysi anteeksi, eräs toinen kertoi kuinka hän oli viheltänyt Simonille tämän vangitsemispäivänä, ja kuinka hän nyt kaksi tuntia oli odottanut syytöntä, tervehtiäkseen häntä riemuhuudoilla, sillä hän ei tahtonut kuolla sellainen rikos omallatunnollaan; ja eräs nuori poika, hänen pojanpoikansa, heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä nauraen ja itkien yhtaikaa. Markus kulki edelleen syvästi liikutettuna katsellen ja kuunnellen yhä.

Mutta äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tuntenut Polydorin ryysyihin puettuna, kasvot kuluneina ja vielä päissään yöllisten retkiensä jälkeen. Markus hämmästyi vielä enemmän huomatessaan hänen vieressään veli Gorgiaan mustassa, tahraisessa takissaan, ilman paitaa. Mutta äänetön ja synkkä Gorgias ei ollut juovuksissa, hän seisoi siinä suorana, katsellen joukkoa palavilla silmillään. Markus kuuli Polydorin juopuneen typerällä itsepäisyydellä laskevan hänen kanssaan leikkiä tuosta jutusta, josta kaikki puhuivat heidän ympärillään. Sylki valui hänen suustaan, hän sammalsi:

— Sano, vanha veli, kirjoituskaava… Tiedäthän? kirjoituskaava… Minähän sen olin ottanut, se oli minulla ja minä olin niin typerä että annoin sen sinulle kun olit minua saattamassa… Kirottu kirjoituskaava!

Äkkiä selvesi Markukselle kaikki. Nyt tunsi hän koko totuuden. Ainoa aukko, joka vielä joskus oli kiusannut häntä, oli nyt täytetty. Tämä kirjoituskaava, jonka Gorgias oli samana iltana ottanut Polydorilta, oli ollut hänen taskussaan ja sen hän oli saanut käteensä "Petit Beaumontais"-lehden kanssa, kun hän kauhistuksissaan uhrinsa huudoista oli etsinyt nenäliinaa tai jotain muuta, millä tukkia lapsen suu.

— Mutta, vanha veli, sopersi Polydor vielä, sitä oltiin hyviä ystäviä, ei hiiskuttu asiasta kellekään… Jos olisin lörpötellyt, mitä luulet että Pélagie täti olisi sanonut!

Hän nauroi tylsästi, inhoittavasti, huomaamatta edes että ihmisiä oli hänen ympärillään, ja veli Gorgias viitsi tuskin kääntyä häneen päin, luodakseen häneen halveksivan katseen, jossa kuitenkin oli ikäänkuin hyväilevää hellyyttä. Mutta hän ymmärsi varmaankin että Markus oli kuullut juopon tunnustuksen ja hän käski tämän vaikenemaan ankaralla ja matalalla äänellä.

— Ole vaiti, juoppolalli! ole vaiti, raato! Sinä syökset minut kadotukseen puhumalla noista asioista! Ole vaiti, minä tahdon itse puhua, niin, minä huudan julki rikokseni, jotta Jumala antaisi minulle anteeksi!

Sitten hän kääntyi Markuksen puoleen, joka yhä kuunteli äänettömänä ja hämmästyneenä:

— Te kuulitte, vai kuinka, herra Froment, ja kaikkien täytyy kuulla. Kauan aikaa on minua jo kalvanut halu tunnustaa ihmisille, niinkuin jo olen tunnustanut Jumalalle, ansaitakseni vielä paremmin autuuteni. Sitäpaitsi tämä ihmisjoukko saattaa minut raivoon, se ei tiedä mitään ihmisistä eikä tapauksista, se lausuu nimeni inhoten, aivan kuin minä olisin ainoa syyllinen; mutta se saa nähdä ettei asia ole niin, minä kerron kaikki!

Seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän hyppäsi ristikkoaidan kivialustalle lahjatalon eteen, jonka kynnyksellä viaton pian viettäisi riemujuhlaa. Pitäen toisella kädellä kiinni ristikkoaidasta, hän kääntyi äärettömään kuulijakuntaansa päin. Hän oli todellakin kuljeskellessaan ihmisjoukossa kuullut nimensä kaikkialla mainittavan kirottuna ja inhottuna. Hänet valtasi vähitellen synkkä kiihtymys, tuollainen hurjan pahantekijän rohkeus, pahantekijän, joka ei kiellä ainoatakaan teoistaan, joka tahtoisi huutaa ne julki kaikille ihmisille, mielettömänä ylpeillen siitä että on uskaltanut tehdä ne. Mutta enin kaikesta suututti häntä se että hän kaikkialla kuuli vain oman nimensä, että hän yksin sai kantaa yleisen kirouksen, samalla kun toiset, hänen rikostoverinsa näyttivät jo aivan unohtuneen. Edellisenä iltana oli hän, kaikki rahansa menetettyään, tahtonut tunkeutua isä Crabotin luo Désiradeen ja hänet oli heitetty ulos, saatuaan kahdenkymmenen markan rahan, viimeisen, niin oli hänelle sanottu. Kukaan ei huutanut isä Crabotin nimeä. Miksi ei isä Crabotin täytynyt sovittaa syntejään, koska hänkin oli valmis sovittamaan omansa? Jos hän kertoisi kaikki ei hän tosin enää saisi rahaa tuolta raukalta; mutta hänen vihansa oli oikeastaan suurempi kuin hänen rahanhimonsa ja hän syöksisi vihamiehensä helvetin liekkeihin ja voittaisi itselleen paratiisin autuuden tämän julkisen tunnustuksen kautta, jota hän jonkun aikaa oli hautonut mielessään.

Silloin alkoi odottamaton ja omituinen näytelmä. Veli Gorgias näytti raivokkaalla liikkeellä tahtovan vetää huomion puoleensa. Sitten hän huusi kimeällä, vielä voimakkaalla äänellä:

— Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Mutta ensin ei kukaan kuunnellut häntä. Hänen täytyi toistaa sama huuto kaksi, kolme, kymmenen kertaa, kasvavalla voimalla, väsymättömästi. Vähitellen huomattiin hänet ja tultiin levottomaksi ja kun vanhat olivat tunteneet hänet, kun hänen nimensä oli kiertänyt suusta suuhun, valtasi kauhun väristys koko joukon ja kuolemanhiljaisuus levisi avaran torin yli.

— Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Hän seisoi siinä auringon valaisemana, kaikkien nähtävissä, pitäen toisella kädellä kiinni aidasta ja teki yhä toisella hurjia liikkeitä ikäänkuin heiluttaen ilmassa miekkaa. Tuo kuluneeseen takkiin puettu, kuivettunut ja laiha mies mustanpuhuvine kasvoineen ja suurine petolinnun nenineen oli kamalan näköinen, aivan kuin haamu menneisyydestä, jonka silmissä paloi inhoittavien muistojen tuli.

— Te puhutte totuudesta ja oikeudesta, vaikka ette tiedä mitään, ettekä ole oikeudenmukaisia… Te kirootte kaikki minua, te pidätte minua ainoana syyllisenä, vaikka muut ovat tehneet enemmän syntiä. Minä olen ehkä rikollinen, mutta toiset ovat tahtoneet minua tekemään rikokseni, ovat salanneet sen ja jatkaneet sitä… Ja nyt saatte nähdä että rohkeasti tunnustan syntini, niin kuin rippituolissa. Mutta miksi olen täällä yksin tunnustamassa syntejäni? Miksi ei tuo toinen, herrani ja mestarini, kaikkivaltias isä Crabot tule tänne nöyryyttämään itsensä ja kertomaan kaikki? Saapukoon hänkin, mentäköön häntä etsimään tavallisesta piilopaikasta, jossa hän lymyy, tunnustakoon hänkin ihmisille ja tehköön parannusta minun kanssani!… Muutoin puhun minä, huudan julki hänen syntinsä samoin kuin omanikin, sillä Jumala asuu minussa, joka olen halvin ja kurjin syntisistä ja Jumala vaatii minua ja häntä katumuksen tekoon!

Hän jatkoi katkerasti syyttäen kaikkia esimiehiään ja etenkin isä Crabotia, kutsuen heitä turmeltuneiksi katolilaisiksi, nautinnonorjiksi ja pelkureiksi. He tappoivat kirkon raukkamaisuudellaan, tinkimällä maailman velttouden ja turhamaisuuden kanssa. Hänen mielilauseensa oli että oikea uskonnollinen henki oli hävinnyt munkeista, papeista ja piispoista, joiden olisi tullut yllä pitää Jesuksen valtaa tulella ja miekalla. Maa ja ihmiset kuuluivat yksin Jumalalle, ja Jumala oli antanut ne kirkolleen, kaikkivaltiaalle käskynhaltijalleen. Sillä oli siis myöskin omistusoikeus kaikkeen, täydellinen valta kaikkien olentojen ja kaikkien esineiden yli. Se omisti rikkaudet, rikkaita voi olla ainoastaan sen suostumuksella. Se oli itse elämänkin herra, jokainen elävä ihminen oli sen alamainen, jonka se antoi elää, tai jonka se uhrasi, sen mukaan mitä taivaan etu vaati. Sellainen oli oppi, josta oikeat pyhät eivät koskaan olleet poikenneet. Hän, halpa munkki oli aina saarnannut ja noudattanut sitä, ja hänen esimiehensä, jotka muuten olivat tehneet niin paljon vääryyttä häntä kohtaan, tunnustivat vielä hänet yhdeksi niistä harvoista, joilla vielä oli oikea uskonnollinen henki; kun taas he itse, Crabotit, Philibinit, Fulgentiukset olivat kadottaneet uskontonsa tahtoessaan viekastella vapaa-ajattelijoiden, juutalaisten, protestanttien ja vapaamuurarien kanssa. Vähitellen he, tahtoen miellyttää kaikkia, hylkäsivät opinlauseet, peittivät opin ankaruuden, silloin kun heidän olisi täytynyt julkisesti taistella jumalattomuutta vastaan, kuristaa ja polttaa luopiot. Hän itse olisi tahtonut rakentaa keskelle Pariisia äärettömän polttorovion ja heittää siihen koko synnillisen kansan, jotta liekit ja löyhkä miljoonista ruumiista nousisi punaiselle taivaalle saakka, huvittamaan ja lepyttämään Jumalan.

Hän huusi:

— Heti kun syntinen on tunnustanut ja tehnyt katumuksen, ei hän enää ole syyllinen, hän saa armon taivaalliselta herraltaan!… Kuka ihminen ei tee syntiä? Kaikki liha on heikko, munkin, jonka eläimellinen luonto saattaa tekemään rikoksen, tarvitsee ainoastaan tunnustaa samoin kuin maallikonkin; ja jos hän saa synninpäästön, jos hän sovittaa rikoksensa todellisella katumuksella, on hän taas lunastettu, hän on lumivalkea ja oikeutettu pääsemään taivaaseen, neitsyt Marian ruusujen ja liljojen joukkoon… Minä olin tunnustanut rikokseni isä Theodosiukselle, joka oli antanut minulle synninpäästön, enkä ollut enää kellenkään velkaa, koska kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala oli antanut minulle anteeksi palvelijansa kautta. Ja siitä päivästä alkaen olen aina kun olen valehdellut, aina kun esimieheni ovat pakoittaneet minua valehtelemaan, taas mennyt rippituoliin ja puhdistanut sieluni kaikesta saastasta, jolla inhimillinen heikkous oli tahrannut sen… Oi! olen paljon, olen usein syntiä tehnyt, sillä Jumala on koetellakseen minua antanut saatanan kiusata minua kaikilla helvettinsä liekeillä. Mutta minä olen nyrkeilläni lyönyt rintaani, olen verille saakka kuluttanut polveni kappelien kivilattialla. Olen maksanut, sanon vielä kerran etten ole mitään velkaa, parvi arkkienkeleitä kuljettaisi minut paratiisiin jos tällä hetkellä kuolisin, ennen kuin olen uudelleen ehtinyt langeta syntiin… En ainakaan ihmisille ole mitään velkaa, enkä koskaan ole ollut heille velkaa, rikokseni ei voi liikuttaa muita kun minua ja Jumalaa, jonka palvelija olen. Hän on antanut minulle anteeksi, ja että nyt puhun, tulee siitä että itse tahdon puhua, että tahdon lisätä taivaalliseen armoon vielä marttyyrin nöyryytyksen astuakseni voittajana paratiisiin, jossa katumustöitteni tähden saan nauttia taivaallista iloa kurjuudestani huolimatta, ja johon te ette koskaan pääse, te uskottomat ja Jumalan pilkkaajat, jotka kaikki olette tuomitut helvettiin!

Gorgias teki vielä pilaakin synkässä raivossaan, hurjassa uskoninnossaan, joka saattoi hänet yksin ja häpeämättä seisomaan kaikkea kansaa vastaan. Ja hänen huulensa vääntyivät samalla kertaa ivalliseen ja julmaan irvistykseen, niin että hampaat hiukan näkyivät vasemmalta puolelta. Polydor oli hetken peljästyneenä katsonut häneen pyöreillä, sameilla silmillään, sitten hän vaipui aidan viereen nukuksiin ja kuorsasi jo. Joukko, joka kärsivällisenä odotti luvattua tunnustusta, oli tähän saakka pysynyt ääneti. Mutta se alkoi väsyä tuohon sanatulvaan, missä se tunsi kirkonmiehen lannistumattoman ylpeyden ja röyhkeyden, kirkonmiehen, joka luulee olevansa kaikkivaltias ja loukkaamaton, kun hänellä on Jumala puolellaan. Mitä hän tahtoi sanoa? miksi ei hän suoraan kertonut kaikkea? mitä hyödyttivät nuo pitkät valmistukset, kun kymmenen sanaa olisi ollut kylliksi? Nurinaa kuului ja Gorgias olisi varmaankin vedetty alas korkealta paikaltaan, ellei Markus, joka koko ajan oli kuunnellut tyynenä ja tarkkaavaisena, olisi näyttäytynyt ja viittauksella hillinnyt kansan enenevää kärsimättömyyttä ja vihaa. Mutta Gorgias huusi yhä järkähtämättömänä, keskeytyksistä huolimatta, kimakalla äänellään, että hän oli ainoa pelkäämätön, ainoa oikea Jumalan lapsi, mutta että nuo muut, nuo raukkamaiset pelkurit, saisivat myöskin kärsiä rangaistuksensa, sillä Jumala oli kutsunut hänet, jotta kaikkien syntisten tunnustus tapahtuisi julkisesti viimeisenä sovituksena, josta kelvottomien johtajien vaaraan saattama kirkko kohoaisi nuortuneena ja iankaikkisena voittajana.

Äkkiä muuttui hänen äänensä valittavaksi ja itkuiseksi, hän löi nyrkeillään hurjasti rintaansa, ikään kuin kauheimpien tunnonvaivojen valtaamana.

— Oi, Jumalani, minä olen tehnyt syntiä! oi Jumalani, anna minulle anteeksi! oi Jumalani, pelasta minut saatanan kynsistä, siunatakseni sinun pyhää nimeäsi!… Minun Jumalani tahtoo että sen teen! kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Ja hän paljasti itsensä kokoontuneen kansan edessä, kertoi mitään salaamatta pohjattomista himoistaan, millainen syömäri ja juomari hän oli ja kuinka hän lapsuudesta saakka oli ollut saastaisten halujen vallassa. Lapsena ollessaan ei hän tehnyt työtä, vaikka oli terävä järjeltään, vaan kierteli mieluummin ympäri seutua kaikellaisilla seikkailuilla, varastellen ja hätyytellen jo pieniä talonpoikaistyttöjä. Hänen isänsä Jean Plumet oli entinen salametsästäjä, josta kreivitär de Quèdeville oli tehnyt metsänvartijan. Hänen, Georges Plumetin äiti oli ollut maankuljeksija, joka sitten taas oli kadonnut ja jättänyt jälkeensä lapsen. Hän muisti vielä aivan selvästi kuinka hänen isänsä kuolleena kannettiin Valmarien kartanolle, rinnassa kaksi luotia, jotka oli ampunut eräs salametsästäjä, vainajan entinen toveri. Senjälkeen hän oli kasvanut yhdessä kreivittären vallattoman pojanpojan Gastonin kanssa, joka myöskin mieluummin haki seikkailuja pienten tyttöjen kanssa, kiipesi korkeisiin poppeleihin särkemään harakan pesiä ja kahlasi aivan alastomana joen pohjassa krapuja etsimässä, kuin luki läksyjä kotonaan. Silloin hän oli tutustunut isä Philibiniin, Gastonin opettajaan ja isä Crabotiin, joka siihen aikaan oli voimansa ja loistonsa kukkuloilla, kreivitär de Quèdevillen jumaloima ja silloin jo Valmarien itsevaltias isäntä. Ja sitten hän äkkiä, raaoin sanoin kertoi Gastonin, Valmarien ainoan perijän kuolemasta; hän oli kaukaa nähnyt koko tapauksen, lapsi oli tyrkätty jokeen hänen ollessa kävelemässä, hukkunut ikäänkuin tapaturmaisesti: ja muutamia kuukausia myöhemmin oli kreivitär määrännyt Isä Crabotin laajan alueen perijäksi.

Gorgias löi rintaansa vielä hurjemmasti ja jatkoi katumuksen kyynelten sortamalla äänellä:

— Olen tehnyt syntiä, olen tehnyt syntiä, oi Jumalani!… Ja esimieheni ovat tehneet syntiä vielä kauheammin, oi Jumalani! antamalla minulle huonoa esimerkkiä… Mutta, oi Jumalani! koska minä nyt teen parannusta heidän puolestaan ja omasta puolestani, tunnustamalla kaikki, niin sinä annat heillekin anteeksi, oi Jumalani! äärettömässä hyvyydessäsi, niin kuin sinä minullekin anteeksi annat.

Joukon läpi kulki ikäänkuin suuttumuksen ja inhon laine. Nyrkit kohosivat, kostonhuutoja kuului, mutta Gorgias jatkoi puhettaan, kertoi kuinka isä Crabot ja isä Philibin siitä saakka olivat pitäneet huolta hänestä, sillä heidät sitoi häneen rikos, he luottivat häneen, samoin kuin hän heihin. Se oli tuo vanha liitto, jonka Markus oli aavistanut: Gorgias oli annettu kirkolle, hänestä oli tullut munkki, Jumalan hirveä lapsi, jonka syntisessä ruumiissa palava, oikea kristillinen henki sekä kauhistutti että ihastutti hänen esimiehiään. Hänen ruumistaan tärisytti katkera nyyhkytys, hän tuli nyt inhoittavaan rikokseensa.

— Oi Jumalani! pieni enkeli oli siinä… Se on puhdas totuus, minä olin saattanut toisen oppilaan kotiin ja kuljin juuri pilkkopimeän torin poikki, kun huomasin tuon pienen enkelin avonaisen akkunan ääressä, valaistussa huoneessaan… Sinä, oi Jumalani, joka silloin näit sydämmeeni, tiedät ettei minulla mennessäni lähemmäksi ollut mitään saastaisia aikomuksia, olin vain utelias ja tahdoin isällisesti nuhdella lasta siitä että oli jättänyt akkunan auki. Sinä tiedät myöskin että hetken aikaa keskustelin ystävällisesti ja pyysin nähdäkseni pyhimyskuvia, jotka olivat levällään pöydällä, kauniita ja hurskaita kuvia, vielä aivan tuoksuvia pyhästä savusta… Mutta miksi, oi Jumalani, annoit silloin saatanan kiusata minua, miksi jätit minut kiusaajan valtaan, joka saattoi minut hyppäämään huoneeseen, katsoakseni muka lähempää pyhiä kuvia, sydän jo sykkivänä, veri kiehuvana kuin kaikki helvetin liekit olisivat polttaneet suoniani… Oi Jumalani, oi Jumalani! sinun tiesi ovat tutkimattomat ja hirveät.

Nyt vallitsi taas kuolonhiljaisuus torilla, kansanjoukon jännitys kasvoi sitä mukaa kuin kammottava kertomus edistyi. Ei kuulunut enää henkäystäkään, ääretön kauhu painoi liikkumatonta joukkoa, joka kammolla odotti, mitä se aavisti tulevan. Ja Markus seisoi kalpeana ja hämmästyneenä tuntiessaan totuuden vihdoinkin tulevan ilmi, niin monien valheellisten selitysten jälkeen. Hän kuvaili mielessään kohtausta sellaisena kun hän jo oli sen aavistanut ja katseli tuijottaen luonnotonta rikoksentekijää, joka entisen raivonsa valtaamana teki hurjia liikkeitä, suonenvetoisten nyyhkytysten kouristaessa hänen ruumistaan.

— Oi Jumalani, sinä olit luonut niin suloiseksi tuon lapsen, vaaleakiharaisine enkelinpäineen. Ja hänellä näytti olevan aivan kuin keruubeilla uskonnollisissa tauluissa, ainoastaan tuo enkelinpää ja kaksi siipeä, niin hieno ja hento oli hänen pieni, vaivainen ruumiinsa, pienen paidan alla… Tappaa hänet, oi Jumalani! eihän minulla ollut niin julmaa aikomusta? Sano se, sinä, joka näet sydämmeeni. Hän oli niin kaunis, minä rakastin häntä niin, että en olisi tahtonut hiuskarvaakaan hänen päässänsä vahingoittaa… Mutta silloin tuli synti, himo poltti minua ja minä tahdoin hyväillä häntä, aivan hiljaa, epäilevin sanoin ja liikkein, jotka tuskin uskalsivat… Minä istuuduin pöydän ääreen ja katselin pyhiä kuvia. Minä vedin hänet luokseni, panin hänet polvelleni, katsellaksemme niitä yhdessä. Hän oli ensin aivan tyyni ja taipuisa; mutta kun saatana sai minut valtoihinsa, sokaisi minut, peljästyi hän ja alkoi huutaa, huutaa, huutaa… Oi Jumalani! nuo huudot kaikuvat vielä korvissani, ne tekevät minut hulluksi!

Hän sai jonkummoisen kohtauksen, hänen silmänsä paloivat, hänen kasvonsa vääntyivät ja suunpielissä näkyi vaahtoa. Suonenvetoiset kouristukset tärisyttivät hänen laihaa ja koukkuista ruumistaan. Silloin valtasi hänet viimeinen raivo ja hän ulvoi kuin tuomittu, jota saatana haarukallaan kohentaa helvetin liekeissä:

— Ei, ei, se ei vielä ole puhdas totuus, se on väärennetty ja kaunistettu… Tahdon sanoa kaikki, tahdon sanoa kaikki, sillä hinnalla vasta saan nauttia paratiisin iankaikkista autuutta.

Nyt seurasi saastainen ja kauhistuttava kuvaus. Hän kertoi kaikki raaoin, inhoittavin sanoin, tehden liikkeitä, jotka selvästi kuvasivat kamalan kohtauksen. Hän kertoi kuinka hän oli paiskannut maahan pikku Zéphirinin; raiskannut hänet, repinyt rikki hänen paitansa ja koettanut kääriä sen hänen päänsä ympäri, estääkseen häntä huutamasta. Hän kertoi koko tapauksen salaamatta ainoatakaan pikkuseikkaa, siitä syntyi kauhistuttava kuvaus, jossa ilmeni luostarien pimeydessä kasvaneiden ja turmeltuneiden intohimojen koko luonnoton saastaisuus. Hän kuvaili raukkamaisen pelkonsa, kuullessaan lapsen huudot, kertoi kuinka hän tahtoi salata rikosta ja kuinka hänen päänsä meni sekaisin, ja surisevissa korvissaan jo luuli kuulevansa santarmien kiiruhtavan häntä kiinniottamaan. Hän kertoi kuinka hän hämmennyksissään oli etsinyt jotain esinettä, koettanut taskujaan, saanut käsiinsä jotakin paperia ja työntänyt ne vaikeroivan uhrinsa suuhun, ajattelematta ollenkaan mitä teki, haluten vain tukahuttaa nuo hirveät huudot. Ja lopuksi hän kuvasi murhan, kuristuksen, kuinka hänen suurten, kuivien, karvaisten käsiensä kymmenen sormea olivat puristuneet niinkuin rautaköydet hennon kaulan ympärille, tunkeutuneet lihan sisään ja jättäneet siihen syviä, mustia juovia.

— Oi Jumalani! minä olen sika, minä olen verenhimoinen peto, jonka jäsenet ovat veren ja loan tahraamat… Ja minä pakenin niinkuin kurja pelkuri, kykenemättä ajattelemaan, tylsänä ja kauhistuneena, minä jätin akkunan auki, mikä todistaa kuinka yksinkertainen olin ja kuinka viaton olisin ollut, ellei saatana odottamatta olisi hyökännyt kimppuuni… Nyt olen kertonut kaikki ihmisille, oi Jumalani, aukaiskoon sinun hyvyytesi parannustyöni tähden minulle taivaan ovet!

Mutta nyt oli kauhistuneen joukon kärsivällisyys lopussa. Sen jähmettynyttä ja mykkää hämmästystä seurasi vastustamaton raivo. Pitkä sadatusten pauhu vyöryi torin toisesta laidasta toiseen, se paisui kuin ääretön aalto, syöksyi eteenpäin ja uhkasi aitaa vastaan musertaa häpeämättömän konnan, luonnottoman katumuksentekijän, joka uskonnollisessa mielettömyydessään uskalsi asettaa rikoksensa kaikkien nähtäväksi. Ihmisjoukko huusi: "Kuolema raiskaajalle! kuolema murhaajalle! kuolema, kuolema lasten tappajalle ja häväisijälle!" Markus huomasi hirveän vaaran, joukko repisi kappaleiksi tuon miehen, tuntien luonnollisen tarpeen heti tuomita syyllisen ja koko hyvyyden ja veljellisyyden juhlan totuuden ja oikeuden voiton tahraisi ja synkistäisi tuo rikollisen rankaiseminen, jonka rikollisen jäsenet hajautuisivat kaikkiin ilmansuuntiin. Hän riensi Gorgiaan luo ja tahtoi riistää hänet alas aidalta, mutta hän sai taistella tätäkin vastaan, joka itsepäisesti ja hurjasti väitti että hänellä vielä oli puhuttavaa. Vihdoin sai hän muutamien voimakkaiden miesten avulla hänet irti aidasta ja kannetuksi puutarhaan, jonka portti suljettiin. Olikin aika, sillä raivostunut joukko hyökkäsi jo aitaa vastaan, mutta se oli onneksi uusi ja vahva. Gorgias oli nyt turvassa, tuossa talossa, mikä oli lahjoitettu viattomalle, jolle hän oli tuottanut onnettomuuden. Mutta heti kun kantajat päästivät hänet irti, luullen että hän jo oli masentunut, hyppäsi hän pystyyn, kiipesi aidalle ja alkoi taas puhua turvassa rautatankojen takana, joita vastaan kansan vimmastuneet hyökylaineet murtuivat.

— Oi Jumalani! sinä näit ensimmäisen synninsovitukseni, kun yhtä typerät kuin raukkamaisetkin esimieheni hylkäsivät minut maanpaossa. Sinä näit kuinka kurjiin ammatteihin he pakoittivat minut, mihin inhoittaviin rikoksiin he johtivat minut. Sinä tunnet myös heidän halpamaisen itaruutensa, tiedät että he kielsivät ja vieläkin kieltävät minulta kurjan leipäpalasen, vaikka koko elämäni ovat olleet minun neuvonantajiani ja rikostovereitani… Sillä sinä olit aina läsnä, oi Jumalani, he olivat tehneet liiton kanssani, rikoksen jälkeen olen ainoastaan totellut heitä, ainoastaan heidän kauttaan ja heidän tähtensä olen pahentanut sitä toisilla rikoksilla. Tarkoituksena oli tosin sinun pyhän kirkkosi pelastaminen häväistyksestä, ja minä olisin antanut vereni, henkeni. Mutta he tahtoivat ennen kaikkea pelastaa oman nahkansa ja se saattoi minut raivoon ja tunnustamaan kaikki… Ja nyt, oi Jumalani, kun minä olen ollut sinun oikeutesi sanansaattaja, kostoa huutava suu, jonka olet aukaissut julistamaan julki heidän salaiset ja rankaisemattomat rikoksensa, katso nyt itse tahdotko antaa heille anteeksi, vaiko vihallasi musertaa heidät tämän sikalauman edessä, joka teeskentelee unohtaneensa sinun nimesi, jonka kirottuja ruumiita helvetin liekit iankaikkisesti ovat korventavat.

Hirvittävä rähinä keskeytti hänet joka lauseelta, kiviä kulki kädestä käteen ja alkoi jo lennellä hänen päänsä ympärillä. Aita ei varmaankaan olisi voinut kauempaa vastustaa, viimeinen jättiläisponnistus oli vähällä kaataa sen, mutta silloin saivat Markus ja hänen apulaisensa Gorgiaan uudelleen käsiinsä ja veivät hänet talon taakse. Siellä oli toinen portti autiolle syrjäkadulle päin ja hetken kuluttua talutettiin konna ulos ja ajettiin pois.

Mutta nurisevan ja suuttuneen joukon rauhoittivat äkkiä riemuisat ilohuudot, jotka pian voittivat vihaisen räyhinän, tullessaan yhä lähemmäksi pitkin uutta, aurinkoista puistokatua. Simon, jota rautatiellä oli vastaanottanut kunnallisneuvoston lähetystö, saapui suurissa vaunuissa, hän ja hänen veljensä David istuivat peräistuimella ja heitä vastapäätä asianajaja Delbos ynnä pormestari Léon Savin. Vaunujen hitaasti vieriessä eteenpäin täyteenahdettuja katuja pitkin, tervehtivät häntä kaikkialla suuremmoiset mielenosoitukset, Äskeinen inhoittava näytelmä, jonka vaikutuksesta kaikki vielä vapisivat, teki innostuksen ylenpalttiseksi, riemuja eläköönhuudoista uhrille ei tahtonut loppua tulla, sillä hänen viattomuutensa, kärsimyksensä ja sankarillisuutensa ilmaantuivat monin verroin loistavimpina nyt kun syyllinen, inhoittavana ja mielettömänä jylhässä suuruudessaan oli tehnyt julkisen tunnustuksen. Naiset itkivät ja nostivat ylös lapsensa näyttääkseen heille sankarin. Miehet tahtoivat riisua hevoset valjaista; ja he riisuivat ne ja voimakkaat kädet vetivät vaunut lahjatalolle saakka, Pitkin tietä oli maa kukilla peitetty ja toisia kukkia heitettiin vielä akkunoista, joissa nenäliinat ja liput liehuivat. Eräs nuori, sangen kaunis tyttö nousi vaunun astinlaudalle ja seisoi siinä kuin elävä kuva nuoruudesta, lisäten kauneudellaan marttyyrin voittokulun loistoa. Suudelmia lenteli ilmassa, rakkauden ja kunnioituksen sanoja sateli kaikkialta vaunuihin kukkavihkojen mukana. Syvempi liikutus ei koskaan ole täyttänyt kansan mieltä, kaikkien sydämmet hehkuivat kun he ajattelivat tuota ääretöntä vääryyttä, ja koettaessaan etsiä jotain hyvitystä huomasivat he voivansa ainoastaan lahjoittaa hänelle sydämmensä ja rakkautensa kokonaan, ehdottomasti. Kunnia viattomalle, jonka kansa oli saattamaisillaan kuolemaan, ja jolle kansa ei koskaan voi tuottaa kylliksi iloa! Kunnia marttyyrille, joka on niin paljon kärsinyt väärin ymmärretyn, kuristetun totuuden tähden ja jonka voitto on samalla valheesta ja erehdyksestä vapautuneen ihmishengen voitto! Kunnia opettajalle, jonka tointa on koetettu vahingoittaa, joka on saanut kärsiä siksi että koetti levittää valoa ja jonka kunnia nyt on sitä suurempi kun hän tuskalla on maksanut jokaisen köyhille ja tietämättömille jakamansa totuuden kipinän!

Markus seisoi siinä hurmaantuneena onnesta nähdessään voittokulun lähestyvän kansan riemuhuutojen vastaanottamana ja hän ajatteli Simonin vangitsemista tuona hirveänä päivänä, jolloin hänet oli kuljetettu Mailleboisista samaan aikaan kun pikku Zéphiriniä haudattiin. Raivostunut kansanjoukko ryntäsi onnetonta kohden, anastaakseen hänet ja raastaakseen hänet kappaleiksi. Hurjia huutoja kuului: "Kuolema, kuolema murhaajalle, häväisijälle! kuolema juutalaiselle!" Ja rähisevä joukko juoksi vaunujen jäljessä, ei tahtonut päästää saalistaan, samalla kun Simon, kalpeana ja jähmettyneenä vastasi alituisella huudollaan: "Olen viaton! olen viaton! olen viaton!" Ja nyt kun hänen viattomuutensa näin monien vuosien kuluttua tuli ilmi, mikä ääretön muutos olikaan tapahtunut! Kansa oli nuortunut ja ikäänkuin kirkastunut, entisten sokeiden häväisijäin lapset ja lastenlapset olivat vähitellen kasvaneet totuudessa, muuttuneet innokkaiksi ystäviksi ja sovittivat nyt isiensä rikoksen vilpittömällä rakkaudellaan.

Mutta vaunut pysähtyivät ristikkoportin eteen ja kansan mielenliikutus kasvoi vielä kun se näki Simonin astuvan alas niistä nojautuen veljeensä Davidiin, joka oli vahvempi ja reippaampi. Simon oli laihtunut ja heikontunut, ikä oli tehnyt lempeämmiksi hänen kasvonsa, joita hienot lumivalkeat hiukset ympäröivät. Hän hymyili Davidille kiitokseksi avusta, ja kansan myrskyiset riemuhuudot kaikuivat uudelleen kun se näki nuo kaksi veljestä, jotka niin ihmeellinen sankarillisuus oli yhdistänyt, onnettoman veljen, joka ei koskaan ollut epäillyt veljensä uhraavaisuutta ja ihailtavan veljen, joka kokonaan oli uhrautunut veljensä kunnian ja elämän puolesta. Riemuhuudot jatkuivat kun Delbos vuorostaan astui alas pormestari Léon Savinin kanssa, suuri Delbos, niinkuin häntä kansan joukossa kutsuttiin. Beaumontin ja Rozanin sankari, joka oli uskaltanut huutaa julki totuuden, silloin kun sen tunnustaminen saattoi jokaisen hirvittävään vaaraan ja joka sittemmin niin uljaasti oli taistellut tulevaisuuden yhteiskunnan puolesta. Markus oli sillä aikaa rientänyt Simonia, Davidia ja Delbosia vastaan ja nuo neljä miestä seisoivat hetken talon kynnyksellä. Innostus nousi korkeimmilleen, ihmiset valtasi oikea riemun huumaus kun he näkivät kaikki neljä vierekkäin, kolme sankarillista puolustajaa ja viattoman, jonka he olivat pelastaneet kauheimmista kärsimyksistä.

Syvästi liikutettuna Simon heittäytyi Markuksen kaulaan ja tämä puristi häntä rintaansa vasten. Molemmat itkivät. He saivat sanotuksi ainoastaan muutamia katkonaisia sanoja, melkein samat, jotka he olivat lausuneet hirveän eron hetkenä.

— Kiitos, kiitos, toverini. Sinä olet ollut toinen veljeni, sinä ja
David olette pelastaneet minun ja lasteni kunnian!

— Niin, toverini, minä olen ainoastaan auttanut Davidia ja totuus yksin on voittanut… Katso, tuossa ovat lapsesi, he ovat omasta voimastaan kasvaneet järkeviksi ja vahvoiksi.

Koko perhe seisoi viheriöivässä puutarhassa, neljä sukupolvea odotti kunnianarvoisaa isää, joka niin monta vuotta kärsittyään vihdoin oli saanut voiton. Rachel, puoliso ja Geneviève, ystävän vaimo, pysyttelivät vierekkäin. Sitten seurasivat heidän yhdistyneet lapsensa Josef ja Louise, Sarah ja Sébastien, ja heidän vieressään François ja Thérèse perheen nuorimman jäsenen, pikku Rosen kanssa. Clément ja Charlotte ynnä Lucienne olivat myöskin siellä. Kaikkien silmät olivat kyynelissä ja suudelmia vaihdettiin loppumattomiin.

Mutta nyt kuului raikas, sulosointuinen laulu. Molempien koulujen lapset, Josefin ja Louisen oppilaat, tervehtivät laululla Mailleboisin entistä opettajaa. Se oli herttaista ja liikuttavaa, tuo pieni, lapsellinen laulu, joka kertoi lämpimästä hellyydestä ja myös hiukan hymyilevästä tulevaisuudesta, suloisinta ja puhtainta lääkettä vanhan maailman haavoille. Sitten astui pieni poikanen esiin ja tarjosi Simonille kukkavihon poikakoulun nimessä.

— Kiitos, pieni ystäväni. Voi kuinka olet kaunis!… Kuka sinä olet?

— Minä olen Edmond Doloir, opettaja Jules Doloirin poika. Isäni on tuolla herra Salvanin vieressä.

Sitten tuli pieni tyttö antamaan vihon tyttökoulun puolesta.

— Oi pikku kultaseni! Kiitos, kiitos… Kuka sitten olet?

— Minä olen Georgette Doloir, Adrien Doloirin ja Claire Bongardin tytär ja tuolla ovat isä ja äiti isoisän ja isoäidin ja setien ja tätien kanssa.

Mutta Lucienne Froment toi vielä vihon Rose Simonin puolesta, jota hän kantoi sylissään.

— Minä olen Lucienne Froment, Clément Fromentin ja Charlotte Savinin tytär ja tämä on Rose Simon, teidän pojanpoikanne Françoisin tytär, teidän poikanne Josefin pojantytär, teidän pojanpoikanne tytär, samoin kun hän on ystävänne Markus Fromentin tyttärenpojan tytär, isoäitinsä Louisen kautta.

Simon otti vapiseviin käsiinsä pienen, suloisen olennon, joka ei vielä osannut puhua.

— Oi, kallehin aarteeni, liha minun lihastani, sinä olet kuin liitonarkki, koko sovitus on sinussa toteutunut!… Kuinka hyvä ja voimakas elämä onkaan ollut, kuinka väsymättömällä rohkeudella se onkaan tehnyt työtä, koska se meistä on antanut kasvaa näin paljon vahvoja ja viehättäviä olentoja! Ja kuinka suuresti edistyykään jokainen sukupolvi, kuinka paljon totuutta, oikeutta ja rauhaa elämä tuokaan ikuisessa työssään!

Kaikki tunkeilivat hänen ympärillään, esittelivät itsensä, puristivat hänen käsiään, syleilivät häntä. Siinä olivat Savinit, Léon ja hänen poikansa Robert, pormestari, joka niin innokkaasti oli puuhannut hyvitystä ja joka koko Mailleboisin nimessä oli ottanut hänet vastaan rautatiellä. Siinä olivat Doloirit, Auguste, joka oli rakentanut talon, Adrien, joka oli tehnyt piirustukset, Charles, joka oli ottanut huolekseen sepäntyöt ja Marcel, joka oli toimittanut puusepäntyöt. Siinä olivat Bongardit, Fernand ja hänen vaimonsa Lucile, sekä heidän tyttärensä Claire, kaikki nyt naimisten kautta sukua toisilleen, niin että he muodostivat yhden ainoan perheen; ja Simonin oli vaikea tuntea kaikkia. Mutta hänen entiset oppilaansa sanoivat nimensä, hän huomasi heidän vanhentuneissa kasvoissaan entisten lasten puhtaat piirteet ja syleilyä jatkui, niistä ei tahtonut tulla loppua mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Äkkiä hän joutui vanhan, mutta yhä vielä hymyilevän Salvanin eteen. Hän heittäytyi vanhuksen syliin.

— Oi mestarini, teitä saan kiittää kaikesta, teidän työnne se on päässyt voitolle, uljaiden työmiesten kautta, jotka te olette kasvattaneet ja lähettäneet maailmaan.

Sitten hän suuteli iloisesti neiti Mazelinea molemmille poskille. Mignot purskahti itkuun kun hän häntäkin syleili.

— Oletteko antaneet minulle anteeksi, herra Simon?

— Teille anteeksi, vanha Mignot! Te olette ollut jalo ja rohkea. Kuinka hauskaa tavata näin!

Mutta yksinkertainen ja suuremmoinen juhlallisuus läheni loppuaan. Ystävällinen lahjatalo, joka kohosi Trou-kadun entisen kurjan hökkelin sijalla, seisoi auringonpaisteessa hymyilevänä ja iloisen näköisenä, kukka- ja lehtiköynnöksillä koristettuna. Äkkiä poistettiin vaate, joka vielä peitti kirjoituksen oven päällä, marmorilevy tuli näkyviin ja kultaisin kirjaimin loistivat siinä sanat: "Mailleboisin kaupunki opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden tähden, hänen kärsimystensä korvaukseksi." Sitten seurasi allekirjoitus, vielä korkeampana ja silmiinpistävämpänä: "Hänen teloittajiensa lastenlapset." Ja avaralta torilta, läheiseltä puistokadulta, akkunoista ja katoilta kohosi vielä viimeinen, ääretön riemuhuuto, jyristen kuin ukkonen, ja siihen vihdoin yhdistyi kaikki kansa, ei yksikään ihminen uskaltanut nousta vastustamaan voittavaa totuutta ja oikeutta.

Seuraavana päivänä oli "Petit Beaumontais"-lehdessä innokas selonteko juhlasta. Kauan aikaa sitten oli inhoittava lehti muuttunut uuden hengen vaikutuksesta, joka kohotti sen lukijoiden siveellisen ja henkisen katsantokannan. Oli täytynyt laasta ja puhdistaa sen toimitus niinkuin likaviemäri, siihen määrin oli sinne vuosien kuluessa kerääntynyt kaikellaista myrkkyä. Sanomalehdistöstä tulee varmaankin erinomainen sivistysvälikappale, kun se ei enää ole valtiollisten ja finanssiroistojen käsissä, jotka sen avulla tylsyttävät ja ryöstävät tilaajiaan. Uudistettu ja nuortunut "Petit Beaumontais"-lehti teki jo suuria palveluksia, levitti joka päivä enemmän valoa, järkeä ja hyvyyttä.

Muutamia päiviä myöhemmin hävitti hirveä rajuilma kapusiinien kappelin, tuollainen syyskuun rajuilma, joka murskaa kaikki mitä eteen sattuu. Kappeli oli ainoa, joka vielä oli auki ja siellä kävi melkoinen joukko uskovaisia naisia. Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse oli äskettäin löydetty kuolleena sakastista, hän oli saanut aivohalvauksen hirveän vihanpuuskan johdosta; ja kirkko, joka kauan aikaa oli ollut tyhjänä, suljettiin kokonaan. Mailleboisissa apotti Coquard ei enää edes aukaissut Saint-Martin kirkon ovia, vaan toimitti yksinään jumalanpalveluksen, saamatta kuoripoikaakaan avukseen. Ja pieni kapusiinien kappeli riitti siis niille harvoille, jotka vielä kävivät kirkossa, ja sai loppuun saakka pitää maineensa ihmekauppana, suurine pyhän Antonius padualaisen kuvineen, joka seisoi siellä kullattuna ja maalattuna keinotekoisten kukkien ja vahakynttilöiden ympäröimänä.

Sinä päivänä vietettiin juhlaa pyhimyksen kunniaksi ja se oli houkutellut kirkkoon satakunnan uskovaisia. Isä Theodosiuksen hartaasta pyynnöstä oli isä Crabot, joka ei enää koskaan jättänyt Désiradea, minne hänen piti perustaa hengellinen laitos, suostunut kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan; ja he olivat molemmat kappelissa, toinen toimitti jumalanpalveluksen, toinen istui samettinojatuolissa suuren pyhimyskuvan juurella, ja sitä rukoiltiin ihmeitätekevällä voimallaan taivuttamaan Jumalaa lähettämään jonkun suuren mullistuksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi jumalattoman ja häpeällisen uuden yhteiskunnan. Silloin oli rajuilma puhjennut, kammottava, pikimusta pilvi peitti Mailleboisin, salamat näyttivät aukaisevan helvetin tulikidat, ukkosenjyrinä, kova kuin jättiläistykistön ampuminen, pommitti maata. Isä Theodosius oli käskenyt soittaa kelloja ja ne kaikuivat koko ajan ikäänkuin osoittaakseen Jumalalle hänen huoneensa, jotta hän suojelisi sitä. Mutta se juuri sai aikaan hävityksen, hirvittävä salama iski kelloon, seurasi nuoraa ja räjähti kappelissa semmoisella jyryllä kuin taivas olisi haljennut. Isä Theodosius syttyi tuleen alttarilla ja paloi kuin tulisoihtu. Messupaita, pyhät astiat, itse tabernaakeli sulivat, muuttuivat tomuksi. Mutta suuri pyhä Antonius kukistui ja peitti pirstoillaan isä Crabotin, josta ei jäänyt jälelle muuta kuin mustunut ja vääristynyt luuranko kaiken tuhan alle. Ja ikään kuin nuo kaksi herranpalvelijaa eivät olisi riittäneet, kuoli vielä viisi jumalista naista, mutta muut pakenivat parkuen, etteivät musertuisi holvin alle, joka ryski ja kukistui äärettömäksi soraläjäksi.

Koko Mailleboisin valtasi hämmästys. Kuinka saattoi katolisten Jumala erehtyä näin? Se oli tuo huolestuttava kysymys, joka muinoin heräsi joka kerran kun salama iski kirkkoon ja torni syöksyi papin ja polvistuvan seurakunnan päälle. Tahtoiko Jumala sitten tehdä lopun uskonnostaan? Vai johtuiko se, niinkuin järkevämmät uskoivat, siitä ettei mikään jumalallinen käsi ohjannut ukkosta, luonnonvoimaa, joka tuottaisi onnea ihmisille kun he oppivat sitä käyttämään palveluksessaan? Mutta silloin ilmestyi veli Gorgias ja hänet nähtiin juoksevan pitkin Mailleboisin katuja huutaen että Jumala ei tällä kertaa ollut erehtynyt. Jumala oli kuullut häntä, oli musertanut hänen tyhmät ja raukkamaiset esimiehensä, antaakseen opetuksen kirkolleen, joka voi kohota kukoistukseen ainoastaan tulen ja miekan kautta. Kuukautta myöhemmin löydettiin veli Gorgias itse pää halkaistuna, ruumiissa jälkiä inhoittavasta pahoinpitelystä, pahamaineisen talon edustalta, mistä Victor Milhommekin oli tavattu.