IV.
Vuosia kului vielä ja elämä näytti tahtovan palkita Markusta siitä että hän oli niin paljon rakastanut ja niin paljon hyödyttänyt, antamalla hänen ja hänen Genevièvensä pysyä täysissä voimissaan voittoisina katsojina, niin että hän kahdeksankymmenen vuotiaana sai kokea sen suuren ilon että sai nähdä unelmansa yhä enemmän toteutuvan.
Sukupolvet seurasivat toisiaan yhä valistuneempina, vapautuneempina ja puhdistuneempina. Ennen oli ollut kaksi Ranskaa, jotka kumpikin olivat saaneet erilaisen opetuksen, olivat kasvatetut erikseen eivätkä siis tunteneet toisiaan, vaan inhosivat ja vastustivat toisiansa. Kansan syviä rivejä, maalaisväestön äänetöntä enemmistöä varten oli olemassa ainoastaan alkeisopetus, se sai oppia lukemaan, kirjoittamaan, hiukan laskemaan, ensimmäiset alkeet, niin että ihminen hiukan saattoi kohota eläintä ylemmäksi. Porvaristolle, pienelle, valitulle vähemmistölle, joka oli päässyt mahtavuuteen ryöstämällä itselleen rahat ja vallan, olivat avoinna ylemmät oppilaitokset ja yliopistot, kaikki tiet sivistykseen ja valtaan. Tällainen oli hirveä yhteiskunnallinen vääryys, raskas kahle sitoi köyhät ja halvat tietämättömyyteen, heitä oli kielletty oppimasta, hankkimasta itselleen tietoja, tulemasta oppineiksi, mahtaviksi, hallitseviksi. Välistä pääsi joku heistä vapaaksi ja kohosi korkeimpaan arvoon. Mutta se oli vain poikkeus, joka suvaittiin ja jota ulkokullatusta mainittiin esimerkkinä, kaikki ihmiset olivat yhdenvertaisia, sanottiin, ja voivat siis kohota oman ansionsa mukaan. Ja kuitenkin kiellettiin suurimmalta osalta välttämätön opetus, järjen selvittäminen, joka oli kaikille kansan lapsille tuleva, sillä pelättiin suurta totuuden ja oikeuden liikettä, joka siitä olisi seurauksena ja joka riistäisi porvaristolta väärän vallan ja ottaisi ryöväreiltä pois varastetun kansallisomaisuuden, perustaakseen vihdoin oikean työnjaon kautta veljellisyyden ja rauhan yhteiskunnan.
Nyt oli yhtenäinen Ranska muodostumaisillaan, pian ei enää olisi yläluokkaa ja alaluokkaa, sivistyneet eivät enää sortaisi ja väärinkäyttäisi sivistymättömiä veljessodassa, joka välistä tuli niin raivokkaaksi että veri punasi katukivet. Samallainen opetus kaikille oli jo saatu aikaan, kaikkien Ranskan lasten täytyi käydä läpi maksuttoman ja pakollisen alkeiskoulun, jossa kokeisiin perustuvat tosiasiat kieliopillisten sääntöjen sijaan olivat kaiken opetuksen perustana. Tietojen hankkiminen ei sitä paitsi riittänyt, täytyi myös oppia rakastamaan, sillä ainoastaan rakkaus tekee totuuden hedelmätäkantavaksi. Sitten tapahtui luonnollinen valinta oppilasten halun, taipumusten ja lahjakkaisuuden mukaan; alkeiskoulusta siirtyivät he erikoiskouluihin, jotka olivat järjestetyt tarpeen mukaan, käsittivät kaikki käytännölliset alat ja ulottuivat ihmishengen syvimpiin mietteihin. Laki sääsi ettei kansassa ollut ketään etuoikeutettua, että jokainen syntyvä olento oli otettava vastaan mahdollisena voimana, jonka kehittämisen kansallisetu vaati. Tämä ei ollut ainoastaan yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, se oli myös yhteisen omaisuuden viisasta käyttämistä, käytännöllinen menettelytapa, jotta ei häviäisi mitään siitä, josta voisi koitua maalle suuruutta ja valtaa. Ja kuinka nopeasti heräsivätkään kerääntyneet voimat, jotka uinuivat maaseutujen ja tehdaskaupunkien äärettömissä varastoissa! Ne saivat aikaan henkisen kukoistuksen, syntyi aivan uusi sukupolvi, joka kykeni ajattelemaan ja toimimaan, ja uudisti vallan väärinkäytöstä kuluneiden, hallitsevien luokkien kuivuneen elämännesteen. Neroja versoi joka päivä tästä vihdoinkin raivatusta, hedelmällisestä maasta, suuri aika oli tulossa, ihmiskunnan uudestasyntyminen. Tämä kaikille yhdenmukainen opetus, jota hallitseva porvaristo niin kauan oli vastustanut, tuntien että se hävittäisi entisen yhteiskuntajärjestyksen, oli todella hävittämäisillään sen, mutta pannakseen sen sijaan kaikkien henkisten ja siveellisten voimien järkevimmän ja ihanimman kehityksen, joka on tekevä Ranskasta maailman vapauttajan.
Näin katosi tuo kahtiajaettu Ranska, jossa oli kaksi luokkaa, kaksi vihamielistä rotua alituisessa taistelussa keskenään, kasvatettuina kahdessa eri maailmassa, ikäänkuin heidän ei koskaan tarvitsisi yhtyä ja ymmärtää toisiaan. Opettajatkaan eivät enää olleet jakautuneet kahteen melkein vihamieliseen ryhmään, joista toista halveksittiin, ja toinen halveksi, toisella puolella köyhät vähätietoiset alkeisopettajat, jotka usein olivat vain nimeksi vapautuneet synnynnäisestä raakuudesta, ja toisella puolella opista ja kirjallisesta sivistyksestä loistavat lyseoiden ja erikoiskoulujen opettajat. Nyt annettiin alkeiskoulujen oppilaille samat opettajat, jotka sitten seurasivat heitä kaikilla opetuksen asteilla. Käsitettiin että tarvittiin yhtä älykkäitä ja yhtä hyvän kasvatuksen saaneita opettajia herättämään lapsen sielua, antamaan sille ensimmäisen säännönmukaisuuden, johtamaan sen oikealle tielle, kuin pysyttämään sitä sillä ja kehittämään sitä. Virkavuorotteleminen oli pantu toimeen, henkilökunta oli helppo hankkia ja se oli erinomaisen innokas toimessaan, nyt kun opettajanvirka pidettiin ensimmäisinä ammatteina maassa, oli hyväpalkkainen ja sangen kunnioitettu ja arvossa pidetty. Kansa oli tullut ymmärtämään kaikilla asteilla maksuttoman ja kaikille yhteisen opetuksen edut ja välttämättömyyden; kuinka suuriksi kustannukset tulivatkin, eivät ne olleet miljaardeja, jotka kulutettiin valheen ja murhan ylläpitämiseksi, ne olivat miljaardeja, jotka synnyttivät taistelijoita rauhan ja onnellisuuden saavuttamiseksi. Runsaampaa satoa ei voinut kuvitellakaan, jokainen kulutettu penni teki kansan älykkäämmäksi ja vahvemmaksi, tulevaisuuden vallaksi. Suurin moite tätä opetuksen yleistä leviämistä vastaan oli ollut se, että se muka kasvatti säädystään eronneita kapinoitsijoita entisen yhteiskunnan ahtaan rajoituksen sisäpuolella, mutta sen mitättömyys näkyi selvästi nyt kun tämä luokkarajoitus oli hävitetty ja sijaan astunut uusi yhteiskunta. Porvaristo kukistui samoin kuin kirkkokin, heti kun se ei enää yksin ollut oikeutettu saamaan oppia. Mutta joskin jokainen talonpojan tai työmiehen poika, joka äkkiä oli kohonnut sivistykseen ja oppiin, ilman rahaa, mutta kymmenkertaisesti nautinnonhimoisena, ennen oli tuottanut häiriötä ja vaaraa yhteiskunnalle, koska hänen täytyi hankkia itselleen asema ja nautintoja muiden ihmisten kustannuksella, oli tämä vaara nyt kokonaan kadonnut, nyt ei enää voinut olla säädystään eronneita, koska ei enää ollut säätyjä, ei kapinoitsijoita, koska normaalinen tila nyt oli siinä että jokainen kohoaisi niin korkeaan sivistykseen kuin hänelle on mahdollista, voidakseen tehdä suurinta hyötyä kansalaisena. Opetus oli täyttänyt vallankumouksellisen tehtävänsä ja se oli tästälähin kansan voima ja järjestys, valta, joka samalla kertaa oli laajentanut ja sitonut lujemmin veljessiteen, kaikki olivat kutsutut tekemään työtä kaikkien onneksi, eikä ainoakaan voima voinut unhottua tai joutua hukkaan.
Mutta tämä yleinen opetus, tämä koko kansan sivistyttäminen, joka antoi niin runsaan sadon, oli käynyt mahdolliseksi vasta sitten kun kirkko oli karkoitettu opetuksesta. Kirkon eroittaminen valtiosta ja siitä seuraava kirkollisveron lakkauttaminen oli tosin vapauttanut maan ja tehnyt mahdolliseksi pitää parempaa huolta kouluista. Pappi lakkasi olemasta virkamies, katolinen usko ei enää ollut lain säätämä, ainoastaan se, joka tahtoi ja maksoi, kävi kirkossa aivan niinkuin teaatterissa; ja kirkot olivat vähitellen tyhjenneet. Mutta syynä niiden tyhjentymiseen oli ennen kaikkea se että ne eivät enää itse muodostaneet itselleen seurakuntaa, noita kurjia, tylsistyneitä olentoja, joita ne tarvitsivat täyttääkseen heillä penkkinsä. Monta kovaa vuotta oli kulunut ennekuin lapsi oli saatu riistetyksi kirkolta, ikivanhalta myrkyttäjältä, joka oli vallinnut valheen ja pelon kautta. Se oli heti käsittänyt että sen täytyi tappaa totuus, ellei se itse tahtonut tulla tapetuksi; ja kuinka hurjasti se olikaan taistellut, kuinka itsepäisesti vastustanut, viivyttääkseen välttämätöntä tappiotaan, valon lopullista voittoa! Sitä täytyi kohdella niinkuin tori-akkaa, joka myy myrkyllisiä ravintoaineita ja jonka kauppaa poliisi lähetetään sulkemaan. Se, joka oli hallinnut opinlauseiden ja auktoriteetin avulla ja ylläpitänyt valtaansa tulella ja miekalla Jumalansa esimerkkiä noudattaen, se uskalsi vedota vapauteen saadakseen rauhassa jatkaa orjuutustyötään. Silloin olivat yhteiskuntaa suojelevat lait tulleet välttämättömiksi, kirkko piti laillisella tavalla tehdä kykenemättömäksi, kieltämällä sen jäseniä, pappeja ja munkkeja, opettamasta. Ja mikä melu siitä syntyikään! Koetettiin saada aikaan kansalaissota, vanhempia kiihoitettiin ja kun veljeskunnat ajettiin ulos ovesta, tunkeutuivat ne sisään akkunasta sitkeällä itsepäisyydellä, luottaen iankaikkiseen herkkäuskoisuuteen, jonka he luulivat kylväneensä ihmiseen. Eivätkö he olleet itse inhimillinen erehdys, taikausko ja kurja raukkamaisuus ja eikö heillä siis ollut iankaikkinen valta? Mutta sitä varten täytyi heidän saada edeskinpäin pitää lapsi hallussaan ja pimittää tulevaisuus, mutta vähitellen tulevaisuus luikui heidän käsistään lapsen kanssa; se aika oli tullut, jolloin kirkko virui kuolemaisillaan järjettömien, tieteen kukistamien opinlauseittensa raunioissa. Totuus oli voittanut, kaikille yhteinen koulu kasvatti miehiä, joilla oli tietoja ja tahtoa.
Joka päivä Markus huomasi uusia voittoja, järjen ja onnen lisääntymistä. Hän yksin oli vielä elossa sankarillisesta polvesta, joka oli niin paljon taistellut ja kärsinyt. Kunnon Salvan oli kuollut ensiksi, neiti Mazeline ja Mignot olivat seuranneet häntä. Mutta kaikista näistä kuolemantapauksista oli Markukseen syvimmin koskenut Simonin ja Davidin kuolema; tuoni oli korjannut heidät melkein samaan aikaan ja rouva Simon oli lähtenyt hiukan ennen. Kaikki hirveän jutun osanottajat lepäsivät nyt maan povessa vierekkäin, hyvät ja pahat, sankarit ja rikolliset iankaikkisessa hiljaisuudessa. Monet lapsista ja lapsenlapsistakin olivat kuolleet ennen isiä, sillä kuolema jatkoi väsymättä salaperäistä tointaan, niitti ihmisiä ikäänkuin tehdäkseen hedelmälliseksi maan, josta toisia ihmisiä kasvaisi. Markus oli muuttanut Jonvillestä ja asettunut Genevièven kanssa asumaan Mailleboisiin ensimmäiseen kerrokseen lahjatalossa, joka oli joutunut Simonin lasten, Josefin ja Sarahin käsiin. Sarah ja hänen miehensä Sébastien asuivat yhä Beaumontissa, missä jälkimmäinen vielä johti normaalikoulua. Mutta Josefin, joka oli melkein rampa jaloistaan, oli täytynyt luopua toimestansa: hänen vaimonsa Louise oli yhtäaikaa eronnut Mailleboisin koulusta ja molemmat olivat muuttaneet lahjatalon toiseen kerrokseen, joten perhe jakoi sen keskenään, iloiten siitä että sai yhdessä viettää vanhuuden hiljaiset hetket, Heistä tuntui kuin eivät he kokonaan olisi eronneet opetuksesta, he jatkoivat hyvää tehtävää jälkeläistensä kautta, sillä François ja Thérèse olivat nimitetyt opettajaksi ja opettajattareksi Mailleboisin kouluun, jossa siis kolme polvea oli seurannut toisiaan, lastenlapset vanhempien ja isovanhempien jälkeen.
Kaksi vuotta oli tätä onnellista elämää keskinäisessä rakkaudessa kestänyt, kun onneton tapaus tuotti surua perheelle. François, joka tähän saakka oli ollut niin hellä vaimolleen Thérèselle, rakastui kolmenkymmenenneljän vuotiaana hurjasti erääseen kauniiseen tyttöön, se oli tuollainen mieletön intohimo, joka hävittää miehen elämän. Colette Roudille oli jo kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja äskettäin kuolleen sangen jumalisen lesken tytär; ja hänen sanottiin tulleen maailmaan isä Theodosiuksen, hänen äitinsä entisen rippi-isän toimesta, jota hän paljon muistutti; hänellä oli munkin kaunismuotoinen pää, veripunainen suu ja säihkyvät silmät. Leski eli pienestä pääomasta, jota hänen vanhin poikansa Faustin, kaksitoista vuotta vanhempi kuin sisarensa, oli suuresti kuluttanut niin että sisar nyt tuli vain niukasti toimeen. Pieni jäännös mahtavasta klerikaalisesta puolueesta, joka ennen oli ollut maan herrana, olikin ottanut hänet huolenpitoonsa, ja viimein hankkinut hänelle paikan Désiraden alueen hoitajana. Isä Crabotin kuoleman jälkeen oli siitä käyty alinomaa oikeutta ja naapurikunnat aikoivat nyt ostaa sen ja tehdä siitä Kansantalon, lepopuiston paraneville sairaille, samallaisen kuin Valmarie, entinen jesuiittakolleegio, joka jo oli muutettu ihanaksi turvapaikaksi, missä seudun työmiehenvaimot saivat levätä vaikeiden synnytysten jälkeen. Colette asui siis yksin Mailleboisissa melkein vastapäätä koulua ja hän oli hyvin vapaa käytökseltään; hänen silmiensä säihky ja hänen punaisten huultensa hymy olivat varmaankin paljon vaikuttaneet intohimon puuskaan, joka riehui Françoisissa.
Kerran sai Thérèse hänet kiinni. Tuskallinen suuttumus valtasi hänet, sillä isku ei koskenut yksin häntä; eikö isän mielettömyys vahingoittaisi myös heidän tytärtään Rosea, joka pian täytti kaksitoista vuotta? Ensin aikoi hän vedota isäänsä ja äitiinsä, Sébastieniin ja Sarahiin, antaakseen heidän päättää, mitä hänen oli tehtävä. Hän puhui erosta, hän tahtoi mieluimmin antaa vapauden miehelleen, joka ei enää rakastanut häntä, vaan valehteli hänelle. Mutta hän oli koko ajan aivan tyyni, lujamielinen ja järkevä ja hän ymmärsi että tällä kertaa oli viisainta antaa anteeksi. Markus ja Geneviève puolestaan olivat, epätoivoissaan tästä epäsovusta, kauan puhuneet Françoisille. Hän osoitti suurta surua, tunnusti kaikki virheensä ja otti vastaan ankarimpia nuhteita; mutta kaikessa tässä oli surkeinta hänen hämmennyksensä ja toivoton ulkonäkönsä, hän pelkäsi silminnähtävästi joutuvansa uudelleen intohimon valtaan. Markus ei ollut koskaan tuskallisemmin tuntenut ihmisonnen katoavaisuutta. Ei siis ollut kylliksi että ihmiset saivat oppia, että heidät johdettiin oikeudenmukaisuuteen totuuden tien kautta, koska intohimot siitä huolimatta raastoivat heitä, kiihoittivat heitä toisiaan vastaan niinkuin kurjia mielettömiä. Koko elämänsä hän oli taistellut pelastaakseen lapset valistuksen avulla pimeästä vankilasta, jossa isät olivat kituneet, ja hän luuli antaneensa omaisilleen enemmän onnea antaessaan sitä muille; ja nyt kohtasi hänen tyttärenpoikansa perhettä toinen kärsimys: rakkauden ikuinen autuus ja ikuinen tuska! Ihminen ei saanut ylpeillä opistaan eikä pitää sitä ainoana voimanaan. Täytyi vielä olla valmis kärsimään, karaista sydämmensä aina uhkaavia suruja vastaan, eikä saanut uskoa että hyvän tekeminen suojelee pahan haavoista. Turhaan Markus puhui näin itselleen, ajatteli nöyrästi täytettyä tehtäväänsä, hän oli siitä huolimatta syvästi suruissaan nähdessänsä kurjan ihmiskunnan vapaaehtoisesti haavoittavan itsensä kaikkiin okaisiin tien varrella.
Lupa alkoi ja äkkiä François katosi. Hän näytti odottaneen että pääsisi irti koulusta ja oli heti lähtenyt Coletten kanssa, jonka akkunat Isollekadulle päin olivat suljetut. Perhe tahtoi välttää häväistystä ja kertoi että François, joka oli hiukan heikko, oli erään ystävän kanssa matkustanut ulkomaille erääseen ilmaparantolaan. Mailleboisissa olivat kaikki kuin äänettömästä sopimuksesta uskovinaan tähän selitykseen, myötätuntoisuudesta Thérèseä, hyljättyä vaimoa kohtaan, josta paljon pidettiin; mutta kaikki tiesivät oikean syyn hänen puolisonsa lähtöön. Hän oli ihailtava vaikeassa asemassaan, hän ei koskaan ilmaissut suuttumustaan, salasi kyyneleensä ja pysyi koko ajan arvokkaana. Hän oli ennen kaikkea hellä ja lohduttava tyttärelleen Roselle, jolta hän ei pahaksi onneksi voinut salata mitään, mutta jota hän koetti rakastaa kahden edestä ja jota hän opetti rakastamaan isäänsä tämän vioista huolimatta.
Kuukausi kului ja onneton Markus kävi häntä joka päivä katsomassa. Silloin eräänä iltana tapahtui onnettomuus. Rose oli mennyt iltapäiväksi erään toverinsa luo ja Markus tapasi siis Thérèsen yksin kyyneleitä vuodattaen. Markus puhui hänelle kauan aikaa koettaen herättää hänessä toivoa. Oli raskas, rajuilmaa uhkaava ilta ja kun pimeä tuli täytyi Markuksen lähteä tapaamaan Rosea, joka viipyi pienen toverinsa luona. Kun hän, kiiruhtaen Genevièvensä luo, koulun takana kulki poikki pienen pimeän torin, jonka varrella oli Zéphirinin entisen huoneen akkuna, kuuli hän kumeaa melua, askeleita ja huutoja.
— Mitä se on? Mitä se on? kysyi hän, kiiruhtaen eteenpäin.
Hänen verensä hyytyi, eikä hän tiennyt mistä syystä. Se oli kuin kaukaa tuleva kauhu. Vihdoin hän huomasi pimeässä miehen, jonka hän tunsi Marsoullier nimiseksi, entisen pormestari Philisin serkuksi, joka oli kirkonvartijana Saint-Martinissa, missä muutamat uskovaiset vielä elättivät kirkkoherraa.
— Mitä se on? kysyi hän vielä kerran, kummastuneena kun näki miehen tekevän liikkeitä ja puhuvan yksinään.
Marsoullier tunsi hänet vuorostaan.
— En tiedä, herra Froment, änkytti hän itsekin kauhistuneen näköisenä. Kuljin tästä sivu, tulin Kapusiinitorilta ja silloin kuulin lapsen puoleksi tukahtuneita huutoja; ja kun kiiruhdin paikalle näin vilaukselta erään miehen, joka juoksi pakoon ja maassa makasi tämä pieni tyttö… Silloin huusin minäkin.
Markus eroitti todella maassa vaalean ja liikkumattoman olennon. Hänessä heräsi epäluulo: eikö Marsoullier itse ollut aikonut tehdä pahaa lapselle? Etenkin kun hän miehen kädessä huomasi jotain valkeaa, nenäliinan.
— Mikä nenäliina teillä on kädessä? kysyi hän vielä.
— Löysin sen uhrin vierestä. Mies tahtoi varmaankin tukahuttaa lapsen huudot ja pudotti sen sitten paetessaan.
Markus ei kuunnellut enää. Hän oli nopeasti kumartunut tarkastamaan pientä olentoa ja äkkiä huudahti hän kauhean tuskan valtaamana.
— Rose! meidän pieni Rosemme!
Uhri oli sama suloinen tyttö, joka kymmenen vuotta sitten Luciennen kantamana oli ojentanut kukkavihon Simonille. Hän oli tullut vielä kauniimmaksi ja suloisemmaksi, hänellä oli kuultavan valkeat, hymyilevät kasvot, pienet kuoppaset poskissa ja hienot, vaaleat, vallattomat kiharat. Oli helppo arvata kuinka rikos oli tapahtunut: lapsi oli pimeän tultua palannut kotiin aution torin kautta: joku ilkiö oli hyökännyt hänen päälleen, mutta kuullessaan jonkun tulevan, pelästynyt ja jättänyt uhrinsa siihen. Rose makasi siinä pyörtyneenä, liikkumattomana kuin kuollut, puettuna valkeaan, vaaleanpunakukkaiseen juhlaleninkiin, jonka äiti oli antanut hänen panna päälleen, kun hän meni pientä toveriaan tervehtimään.
— Rose, Rose! huusi Markus epätoivoissaan. Miksi et vastaa minulle, kultaseni? Yksi sana, sano minulle yksi ainoa sana!
Hän hyväili lasta varovaisesti, peläten että hän alkaisi taas huutaa, uskaltamatta vielä nostaa häntä. Hän puhui itsekseen:
Hän on vaan pyörtynyt, minä kuulen hänen hengittävän. Mutta luulen että joku jäsen on katkennut… Oh, onnettomuus seuraa meitä, meitä on taas kohdannut hirveä kärsimys.
Sanomaton kauhu valtasi hänet, hänestä tuntui kuin hirveä menneisyys olisi alkanut uudelleen. Tässä, lähellä tuota huonetta, jossa hurja Gorgias oli raiskannut ja tappanut pikku Zéphirinin, tapasi hän tyttärenpoikansa tyttären, rakkaan Rosensa, lumoavan kahdentoista vuotiaan pienen naisen samoin rääkättynä, haavoitettuna ja hänet oli pelastanut ainoastaan sattumalta saapunut ohikulkija. Kuka oli nyt tehnyt tämän kamalan rikoksen ja mitä uusia kärsimyksiä siitä seuraisi? Ikäänkuin häikäisevän salaman valossa näki hän tällä kauhealla hetkellä koko elämänsä, hän eli uudelleen kaikki taistelunsa ja kärsimyksensä.
Marsoullier seisoi sillä välin paikallaan nenäliina kädessä. Hän pisti sen vihdoin taskuunsa hyvin hämmentyneen näköisenä, ikäänkuin hän ei olisi sanonut kaikkea ja toivonut hartaasti ettei olisi sinä iltana kulkenut torin yli.
— On parasta että emme jätä häntä tähän kauemmaksi, herra Froment, sanoi hän vihdoin. Te ette ole kyllin vahva, mutta jos tahdotte niin kannan hänet äitinsä luo, joka asuu muutaman askeleen päässä.
Markuksen täytyi suostua. Hän seurasi kirkonvartijaa, joka oli hiljaa nostanut Rosen vahvoilla käsillään, herättämättä häntä tainnoksista. Näin saavuttiin äiti raukan luo; se oli sydäntä särkevää kun hänen rakas Rosensa, hänen ainoa ilonsa kannettiin kotiin tunnottomana, kalmankalpeana ja kauniit hiukset valloillaan. Vaalea puku oli repaleina, ja irtirevittyjä hiussuortuvia oli jäänyt pitsikaulukseen. Taistelu oli varmaankin ollut hirveä, sillä nyrkkiin puristetuissa käsissä oli mustelmia ja oikea käsivarsi riippui hervotonna kuin katkennut.
Thérèse oli pois suunniltaan ja toisti lakkaamatta kyynelten tukahuttamalla äänellä:
— Rose, oma pieni Roseni! he ovat tappaneet pienen Roseni!
Turhaan Markus huomautti hänelle että lapsi hengitti, ettei hänen päällään ollut ainoatakaan veripisaraa. Marsoullier oli pannut tyttösen vuoteelle. Yhtäkkiä hän aukaisi silmänsä ja katsoi ympärilleen sanomattoman kauhun ilme silmissään. Sitten hän sopersi, väristen:
— Oi, äiti, äiti, ota minut, kätke minut, minä pelkään.
Thérèse vaipui istumaan vuoteen reunalle nähdessään hänen jälleen heräävän, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten, niin liikutettuna ettei kyennyt sanaakaan lausumaan. Markus pyysi paikalla olevan apuopettajattaren menemään lääkäriä noutamaan ja alkoi sitten kysellä lapselta tahtoen heti päästä selville asiasta:
— Kultaseni, mitä sinulle on tapahtunut, voitko kertoa sen meille?
Rose katsoi häneen hetken ikäänkuin tunteakseen ja sitten hänen peljästyneet silmänsä taas kääntyivät tarkastamaan huoneen pimeitä nurkkia.
— Minä pelkään, minä pelkään, isoisä!
Markus alkoi uudestaan varovasti kysellä, rauhoitettuaan häntä ensin.
— Eikö kukaan tullut saattamaan sinua palatessasi ystäväsi luota?
— Minä itse en antanut kenenkään tulla. Heidän talonsa oli niin lähellä, minulla oli vain muutama askel kuljettavana, sitäpaitsi olimme leikkineet liian kauan, enkä tahtonut enää viivytellä.
— Sinä siis juoksit kotiinpäin, kun joku hyökkäsi päällesi. Niinhän se oli, kultaseni?
Mutta lapsi alkoi taas kauhistuneena vapista, eikä vastannut enää.
Markuksen täytyi toistaa kysymys.
— Joku hyökkäsi päällesi?
— Niin, niin, joku, sopersi hän vihdoin.
Markus salli hänen hetken rauhoittua, silitti kevyesti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä otsalle.
— Ymmärräthän että sinun tulee kertoa meille kaikki… Sinä tietysti huusit ja ponnistit vastaan. Mies tahtoi sulkea suusi ja paiskasi sinut sitten maahan.
— Oi, isoisä, kaikki tapahtui niin nopeasti! Hän tarttui minun käsivarsiini ja puristi niitä. Hän tahtoi varmaankin saada minut aivan pyörryksiin, viedäkseen minut pois selässään. Se koski niin että luulin kuolevani ja sitten kaaduin maahan, enkä muista enempää.
Markus tunsi suurta huojennusta, hän oli nyt vakuutettu että lasta ei oltu häväisty, koska Marsoullier sanoi rientäneensä paikalle huudot kuullessaan. Hän teki vielä viimeisen kysymyksen:
— Tuntisitko miehen, jos näkisit hänet?
Väristys valtasi taas Rosen ruumiin, hänen silmiinsä tuli kauhistunut ilme, ikäänkuin hirveä näky olisi pienimmästäkin muistosta kohonnut hänen eteensä. Sitten hän peitti kasvot käsillään ja vaipui itsepäiseen äänettömyyteensä. Koska hän ei huutanut vaikka hänen katseensa olivat kiintyneet Marsoullieriin, sai Markus ainakin varmuuden siitä että oli erehtynyt, luullessaan häntä syylliseksi. Mutta hän tahtoi kuitenkin kuulustella tätä vuorostaan, sillä jos hän oli puhunut totta, jos hän oli vain sattumalta kulkenut ohi ja rientänyt paikalle, tiesi hän ehkä vielä jotain.
— Te näitte siis miehen pakenevan. Ehkä tuntisitte hänet jos näkisitte?
— Oh, herra Froment, sitä en luule. Hän juoksi ohitseni, mutta oli jo pimeä. Ja sitäpaitsi olin niin hämmentynyt.
Mutta kirkonvartija, joka vielä ei ollut oikein tointunut, puhui hiukan liikaa.
— Luulen sentään että hän ohikulkiessaan sanoi jotakin… "Pöllö!"
— Mitä? "Pöllö!" kysyi Markus suuresti kummastuneena. Miksi olisi hän sanonut teille niin?
Mutta Marsoullier, suutuksissaan siitä että oli maininnut tämän yksityisseikan ja ymmärtäen kuinka vaarallinen pieninkin tunnustus saattoi olla, kiirehti ottamaan takaisin sanansa.
— En tiedä mitään varmasti, hän vain mutisi itsekseen… Ei, ei, en minä häntä tuntisi.
Kun Markus tahtoi häneltä nenäliinaa, otti hän sen hiukan vastahakoisesti taskustaan ja pani sen pöydälle. Se oli sangen tavallinen nenäliina, tuollaisia, joissa on koneella kirjailtu punainen nimikirjain. Kysymyksenalaisessa oli kirjain F. ja tieto oli jotakuinkin merkityksetön sillä samallaisia käytettiin tusinoittain ja niitä myytiin kaikissa kaupoissa.
Thérèse kietoi taas kätensä Rosen ympäri ja syleili häntä sydämmellisen hellästi.
— Lääkäri saapuu pian, aarteeni, en tahdo liikuttaa sinua ennenkuin hän on täällä… Ei se ole vaarallista. Koskeeko sinuun kovin, sano?
— Ei kovasti, äiti… Käsivartta vain polttaa ja olkapäätä painaa niin raskaasti.
Thérèse kyseli yhä häneltä matalalla äänellä, sillä tuo salaperäinen väkivallanteko oli saattanut hänet pois suunniltaan. Mitä oli tuo mies tahtonut, mitä oli hän tehnyt, minkä vuoksi oli hän hyökännyt lapsen kimppuun. Mutta joka kysymyksestä joutui Rose yhä enemmän hämilleen, sulki silmänsä ja painoi päänsä syvemmälle patjoihin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä näkemästä ja kuulemasta. Erittäinkin vapisi hän, kun hänen äitinsä itsepintaisesti kysyi häneltä, eikö hän tiennyt kuka mies oli, eikö hän voisi tuntea häntä. Ja yht'äkkiä purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun, ja hän tunnusti kaikki, puoleksi pois suunniltaan huusi hän korkealla läpitunkevalla äänellä, vaikka hän luuli kuiskaavansa sitä äitinsä korvaan:
— Oh, äiti, äiti, minä olen niin onneton! Minä tunsin hyvin hänen, se oli isä, joka odotti minua ja syöksyi minun päälleni.
Thérèse nousi hämmästyneenä.
— Sinun isäsi! Mitä sanot sinä onneton lapsi?
Markus oli kuullut sen, sekä myöskin Marsoullier.
Hän lähestyi lasta osoittaen suurinta epäilystä.
— Sinun isäsi! Se on mahdotonta… Kas niin, kultaseni, sen sinä olet uneksinut.
— Ei, ei, isä odotti minua koulun takana, minä tunsin hänet aivan hyvin parrasta ja lakista… Hän koetti ottaa minut, ja kun minä en antanut hänen viedä pois itseäni, heitti hän minut maahan ja väänsi poikki käsivarteni.
Hän pysyi itsepäisesti kiinni kertomuksessaan, todistusten mitättömyydestä huolimatta. Mies ei ollut virkkanut sanaakaan, Rose puhui koko ajan vain parrasta ja lakista, sillä hän ei muistanut mitään muuta, ei edes kasvoja, jotka pimeys oli kätkenyt. Mutta se oli hänen isänsä. Tämä ajatus näkyi painajaisen tavoin vaivaavan häntä ja oli ehkä saanut alkunsa siitä että hän näki äitinsä niin paljon kärsivän uskottoman miehensä lähdettyä.
— Se on mahdotonta, se on mieletöntä! toisti Markus sillä koko hänen järkensä nousi tuota selitystä vastaan. Jos François olisi tahtonut viedä tytön mukanaan, miksi hän olisi rääkännyt, melkein tappanut häntä. Thérèsekin oli aivan tyyni ja varma.
— François ei kykene sellaiseen tekoon. Hän on voinut tuottaa minulle paljon surua, mutta minä tunnen hänet ja olen puolustava häntä jos tarvitaan… Sinä olet erehtynyt, Rose raukkani.
Hän otti nenäliinan, joka oli jäänyt pöydälle ja alkoi tarkastaa sitä, eikä voinut pidättää tuskallista vavahdusta, sillä hän tunsi nenäliinan, hän oli itse ostanut tusinan sellaisia, isolla F-kirjaimella varustettuja, Landois sisarusten kaupasta Isonkadun varrella. Hän aukaisi heti piironginlaatikon, siellä oli vielä kymmenen samallaista nenäliinaa, François oli saattanut ottaa kaksi niistä mukaansa paetessaan. Mutta hän hillitsi kauhun, joka oli vallannut hänet ja sanoi yhtä varmasti ja tyynesti:
— Nenäliina saattaisi todella olla hänen… Mutta vähät siitä, se ei ole hän, en koskaan usko että hän on syyllinen.
Tämä tapaus näytti saattaneen Marsoullierin aivan ymmälle. Hän pysyi syrjemmällä, eikä näyttänyt tietävän kuinka poistua noiden murheellisten ihmisten luota; kuullessaan lapsen kertomuksen jäi hän seisomaan silmät selällään ja nenäliinan tunteminen nosti silminnähtävästi hänen hämmästyksensä korkeimmilleen. Kun lääkäri vihdoin saapui apuopettajattaren mukana, käytti hän tilaisuutta pujahtaakseen huoneesta. Markus meni ruokahuoneeseen odottamaan lääkärin tutkimuksen tulosta. Rosen oikea käsi oli todella poikki, mutta luunmurto ei osoittanut mitään huolestuttavia oireita ja paitsi mustelmia ranteissa sekä muutamia ruhjevammoja, ei hänessä näkynyt mitään muita väkivallan merkkejä. Enin peljättävä oli se hermotäristys, joka hänen ikäisillään tytöillä oli niin ankara. Lääkäri läksi vasta tunnin kuluttua, asetettuaan paikalleen taittuneen jäsenen ja nähdessään lapsen vaipuneen syvään uneen.
Markus oli sillävälin lähettänyt sanan vaimolleen ja tyttärelleen, Genevièvelle ja Louiselle että eivät tulisi levottomaksi kun hän ei palannut. He saapuivat heti kauhistuneina ja epätoivoissaan tapahtumasta, joka muistutti heillekin tuosta vanhasta hirveästä jutusta. Thérèse tuli heidän luokseen ja pidettiin pieni perheneuvottelu, samalla kun kaikki kolme tarkasti kuuntelivat avonaisella ovella heräisikö pieni sairas. Markus puhui kauan ja kuumeentapaisesti. Miksi olisi François ryhtynyt moiseen tekoon? Hän oli saattanut antautua mielettömän intohimon valtaan, paetessaan Coletten kanssa, mutta hän oli aina ollut hellä isä, hänen vaimollansakaan ei ollut mitään valittamista miehensä käytöksestä häntä kohtaan, se oli aina ollut arvokas, melkein kunnioittava. Mikä vaikutin olisi sitten saanut hänet siihen? Ei voinut ajatellakaan että hänet, yksinäisessä piilopaikassaan, missä hän eli rakastajattaren kanssa, olisi äkkiä vallannut halu saada takaisin tyttärensä; ja minne hän olisi sitten pannut lapsen? Ja jos otaksuikin että vaikuttimena oli saattanut olla julma halu tuottaa lisää surua vaimolle riistämällä häneltä tämän ainoan lohdutuksen, niin oli mahdotonta ajatella että isä, sen sijaan että aivan yksinkertaisesti olisi vienyt tytön mukanaan, olisi pahoinpidellyt ja haavoittanut häntä ja sitten heittänyt hänet pyörtyneenä paikalle! Ei, ei! Rosen väitöksistä ja nenäliinan tuntemisesta huolimatta, François ei ollut syyllinen, se oli siveellisesti mahdotonta, järki sanoi sen varmemmin kuin todistukset. Mutta ajatellessaan tätä uutta, vaikeaa arvoitusta, tätä totuutta, joka taas oli esiinurkittava ja tiedoksi annettava, sitten kun se ensin oli vapautettu salaperäisestä hämärästä, Markus ei salannut levottomuuttaan ja pelkoaan, sillä hän ymmärsi hyvin että koko Maillebois jo seuraavana päivänä innokkaasti puhuisi asiasta, josta Marsoullier tietysti kertoisi kaikille. Kaikki tosiasiat näyttivät syyttävän Françoisia, kääntyisikö yleinen mielipide häntä vastaan, niinkuin muinoin hänen isoisäänsä Simonia, juutalaista vastaan? Ja kuinka häntä siinä tapauksessa oli puolustettava, kuinka oli ehkäistävä entinen hirveä vääryys uudistumasta?
— Se minua kuitenkin rauhoittaa, sanoi hän vihdoin, että ajat ovat muuttuneet. Meillä on nyt edessämme uusi valistunut ja vapautunut kansa, ja pettyisin suuresti elleivät kaikki auttaisi meitä totuuden etsimisessä.
Syntyi hiljaisuus. Thérèse sanoi päättäväisesti, vaikka vielä hiukan vapisevalla äänellä:
— Olette oikeassa, isoisä, meidän täytyy ennen kaikkea saada todistetuksi Françoisin viattomuus, jota en epäile pahimmista syytöksistä huolimatta. Minä unohdan, että hän on tuottanut minulle paljon surua, ja luottakaa minuun, minä autan teitä kaikin voimin.
Geneviève ja Louise nyökäyttivät myöntävästi.
— Oi lapsiraukka! mumisi jälkimmäinen. Seitsemän vuotiaana hän heittäysi kaulaani ja huudahti: "Pikku äiti, minä pidän sinusta niin kovasti!" Hän on hellä ja intohimoinen luonne, jolle täytyy antaa paljon anteeksi.
— Niin, sanoi Geneviève vuorostaan, ei pidä koskaan olla toivotonna helläluonteisten ihmisten suhteen. Heillä saattaa olla suuria vikoja, mutta rakkaus tasoittaa ne.
Seuraavana päivänä oli, kuten Markus oli aavistanut, suuri hämminki Mailleboisissa. Ei puhuttu muusta kuin lapsenryöstön yrityksestä, haavoitetusta tytöstä, joka syytti isäänsä ja ohikulkijan löytämästä nenäliinasta, jonka äiti oli tuntenut. Marsoullier kertoi jutun jokaiselle, joka vaan tahtoi kuulla — koristellen sitä hiukan, hän kun oli nähnyt kaikki. Marsoullier ei ollut mikään ilkeä ihminen, vaan turhamainen ja pelkuri, joka nautti siitä että oli tullut yhtäkkiä kuuluisaksi henkilöksi, mutta salaa pelkäsi ikävyyksiä jos juttu kääntyisi pahaan päin. Hän oli uskonnollisen Philisin sisarenpoika ja eli kirkonvartijan toimesta, josta nyt oli sangen pieni palkka, kun yhä pienempi uskovaisten joukko ylläpiti St. Martinin kirkkoa; sanottiin hänen olevan vapaa-ajattelijan vaan syövän ulkokultaisuuden leipää, kun ei muuten voinut ansaita sitä itselleen. Mutta viimeiset kirkollismieliset, jotka maksoivat hänelle palkan, tappiostaan ja kirkon rappiotilasta katkeroituneet katolilaiset valtasivat heti hänen juttunsa, tahtoivat panna sen kiertämään, käyttääkseen hyväkseen tuota sopivaan aikaan sattunutta häväistystä, jonka Jumala varmaankin oli lähettänyt. He eivät olleet uskaltaneet toivoakaan näin hyvää tilaisuutta uuden taistelun alkamiseksi, nyt oli otettava vaari tästä sallimuksen lahjasta ja tehtävä viimeinen ponnistus. Taas nähtiin mustien kaapujen hiipivän pitkin katuja, vanhain naisten kuljettavan kaikkialle eriskummallisia juttuja. Eräs tuntematon henkilö sanoi tavanneensa Françoisin kysymyksessä olevana iltana kahden muun naamioidun miehen, luultavasti vapaamuurarin, seurassa. Vapaamuurarit tarvitsivat, niinkuin kaikki tiesivät, "mustaa messuaan" varten nuoren tytön verta, ja nyt oli François arvanheitolla pakoitettu uhraamaan oman tyttärensä veren. Eikö tämä selittänyt kaikkea, lahkolaisen raakaa julmuutta, luonnotonta murhaa? Mutta järjettömän jutun keksijät eivät saaneet mitään sanomalehteä painattamaan sitä, niin että heidän täytyi itsensä levittää sitä rahvaan keskuudessa. Samana iltana oli se jo kiertänyt koko kaupungin, siitä puhuttiin jo Jonvillessä, Moreuxissa ja kaikissa naapurikunnissa. Valhe oli kylvetty, nyt tarvitsi ainoastaan odottaa myrkytettyä satoa, joka kasvaisi kansan tietämättömyydestä.
Mutta Markus oli ollut oikeassa, ajat olivat muuttuneet. Kaikkialla vastattiin typerään juttuun ivallisilla olkapäänkohautuksilla. Siihen aikaan, jolloin ihmiset olivat kuin pieniä lapsia ja halusivat kuulla satuja, saattoi sellainen käydä laatuun. Nyt tiedettiin enemmän eikä umpimähkään uskottu enää moista juttua. Kaikkein ensiksi saatiin tietää ettei François ollut vapaamuurari. Toiseksi kukaan ei ollut nähnyt häntä, tuntui varmalta että hän oli jossain kaukana tuon Coletten kanssa, joka oli kadonnut Mailleboisista samaan aikaan kuin hänkin. Kaikenlaiset muutkin syyt puhuivat hänen viattomuutensa puolesta ja koko seutu oli samaa mieltä hänestä kuin omaisetkin: intohimoinen mies, joka oli saattanut tulla mielettömän rakkauden saaliiksi, mutta hellä isä, joka ei voinut pahoinpidellä tytärtään. Kaikki ihmiset antoivat hänestä edullisia lausuntoja, hänen oppilastensa vanhemmat kertoivat hänen lempeydestään, naapurit todistivat kuinka hellä hän oli vaimolleen, hairahduksensakin aikana. Ja kuitenkin olisi yleinen mielipide voinut saada tukea Rosen nimenomaisesta syytöksestä, nenäliinasta ja Marsoullierin lukemattomia kertoja toistamasta kertomuksesta; se oli kiihoittava salaisuus, jännittävä kysymys, joka vaati ratkaisua jokaiselta, joka kykeni ajattelemaan ja arvostelemaan. Jos François ei ollut oikea syyllinen, vaikka siltä näytti, niin oli se joku toinen, ja kuka se oli, kuinka oli hänet löydettävä?
Sillaikaa kun oikeus teki tehtäväänsä ja tutki asiaa, saatiin nähdä uusi ilmiö, kansa itse auttoi sitä, koetti sanoa kaikki mitä se tiesi, kaikki mitä se oli nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt. Ihmisillä, jotka nyt olivat saaneet sivistystä, oli ikäänkuin yleinen oikeuden tarve, he pelkäsivät että joku erehdys taas saattaisi tapahtua. Eräs Bongard tuli itsestään todistamaan että hän samana iltana, jona ilkityö tapahtui, oli nähnyt pormestarinviraston edustalla pelästyneen näköisen miehen, joka näytti tulevan Kapusiinitorilta, eikä se ainakaan ollut François. Eräs Doloir toi piipunnysän, jonka hän oli löytänyt kahden katukiven välistä koulun takapuolelta, huomauttaen samalla että se oli voinut pudota lapsenryöstäjän taskusta ja että François ei polttanut. Eräs Savin kertoi kuulleensa kahden vanhan rouvan keskustelun, josta hän oli päättänyt että syyllinen oli etsittävä Marsoullierin tuttavien joukosta, sillä tämä oli puhunut liikaa muutamille uskovaisille ystävättärilleen. Mutta etenkin Landoisin sisarukset, joilla oli kauppa Isonkadun varrella olivat erittäin ymmärtäväisiä ja toimeliaita. He olivat neiti Mazelinen entisiä oppilaita, samoin kuin kaikki muutkin totuutta harrastavat vapaaehtoiset todistajat olivat maallikko-opettajien, Markuksen, Joulicin tai Josefin kasvattamia. Landoisin sisarukset katsoivat kirjoistaan kelle he olivat myyneet samanlaisia nenäliinoja kuin se, jota mies turhaan oli koittanut käyttää suukapulana. He löysivät sieltä aivan oikein Françoisin nimen; mutta vähän alempana, kaksi päivää myöhemmin oli merkitty Faustin Roudillen, Coletten veljen nimi. Ja se oli pieni viittaus, ensimmäinen säde, josta valo oli syntyvä.
Faustin oli juuri kaksi viikkoa sitten jäänyt paikatta. Maillebois oli, sovittuaan naapurikuntien kanssa, vihdoinkin ostanut komean Désiraden maatilan, perustaakseen sinne Kansantalon, äärettömän kävelypuiston, johon pääsisivät kaikki lähiseutujen työmiehet. Sen sijaan että joku veljeskunta, niinkuin isä Crabot oli toivonut, olisi muuttanut tähän ihanaan paikkaan, näiden kuninkaallisten puiden varjoon, näiden lorisevien suihkulähteiden ja valkeitten marmorikuvapatsaitten joukkoon, saivatkin rahvaaseen kuuluvat kihlautuneet parit, nuoret äidit lapsineen ja lepoa kaipaavat vanhukset nauttia niiden ihanuudesta ja loistosta. Entinen vartija Faustin, viimeisten klerikaalisten käskyläinen, oli siis lähtenyt pois linnasta ja hänet nähtiin katkerana ja kiukkuisena kiertelevän Mailleboisin katuja, puhuen etenkin kovin kiukkuisesti sisarestaan Colettesta, jonka harha-askel muka tuotti hänelle häpeää. Tätä äkillistä ankaruutta ihmeteltiin hiukan, sillä kaikki tiesivät että sisar ja veli tähän saakka olivat olleet erinomaisessa sovussa ja että jälkimmäinen oli lainannut edelliseltä aina kun tällä oli rahoja. Olivatko he todella joutuneet riitaan, oliko Faustin ehkä suuttunut siitä että Colette oli kadonnut juuri hänen jäädessään ilman paikkaa? Vai teeskentelikö hän vain, oliko hän yhä sovussa sisarensa kanssa, tunsi hänen lymypaikkansa, teki salaa työtä hänen hyväkseen? Nämä seikat olivat vielä aivan hämärät, mutta Landoisin sisarusten keksintö, joka johti huomion Faustiniin, asetti kuitenkin kaikki hänen tekonsa ja sanansa päivänvaloon. Yhdessä viikossa oli tutkinto huomattavasti edistynyt.
Ensiksikin oli Bongardin todistus tullut vahvistetuksi, useat henkilöt muistivat nyt nähneensä hänet Isollakadulla ja levottomana kääntyvän taakseen katsomaan ikäänkuin tahtoen tietää mitä koulun luona tapahtui; ja se oli todella hän, vastaantulijat sanoivat tunteneensa hänet. Sitten Doloirin löytämä piipunnysä näytti olevan hänen, useat ihmiset sanoivat nähneensä sen hänellä. Ja vihdoin keskustelu, jonka Savin oli kuullut, tuo otaksuminen että miehen ja Marsoullierin välillä oli joku yhdysside, olisi toteutunut siinä tapauksessa että Faustin ja mies olisivat olleet sama henkilö sillä kirkonpalvelija ja Désiraden entinen vartija olivat sangen läheisiä tuttuja. Se oli ratkaiseva tosiasia, seurattava jälki, joka varmaankin johtaisi totuuteen. Markus, joka jännityksellä seurasi tutkintoa, ymmärsi sen heti. Hän ottikin toimekseen Marsoullierin kuulustelemisen; häntä kummastutti nyt suuresti viimemainitun käytös silloin kun hän oli tavannut hänet uhrin vieressä miehen paettua. Hän muisti kuinka hämillään ja levoton hän oli ollut ja kuinka vastahakoisesti hän antoi nenäliinan: hän muisti kuinka hän hämmästyi kun Rose oli syyttänyt isäänsä ja kun Thérèse oli ottanut laatikosta samanlaisia nenäliinoja. Sitten hänen mieleensä muistui etenkin sana: "Pöllö!" jonka mies oli ärjäissyt kirkonvartijalle ja jonka tämä hämmennyksissään oli kertonut. Kaikki selvisi äkkiä, se oli ystävän haukkumasana ystävälle, jonka sopimaton tulo pilasi kaikki. Ja Markus meni Marsoullierin luo.
— Tiedättehän, ystäväni, että mitä raskauttavimpia todistuksia on kerääntynyt Faustinia vastaan, hänet vangitaan epäilemättä tänä iltana. Ettekö pelkää sekaantuvanne juttuun?
Kirkonvartija kuunteli äänettömänä ja pää kumarassa kun Markus luetteli kaikki todistukset.
— Kas niin, myöntäkää pois että tunsitte hänet?
— Kuinka olisin voinut hänet tuntea, herra Froment, hänellä ei ole partaa ja hän käyttää lakkia, mutta tuo mies oli parrakas ja hänellä oli pieni, pyöreä huopahattu.
Samat huomiot oli Rosekin tehnyt, eikä niitä vielä voitu selittää.
— Oh, hän oli voinut hankkia itselleen valeparran ja hatun. Hän puhui sitä paitsi, senhän olette itse sanoneet minulle. Te tunsitte hänet aivan varmaan äänestä kun hän huusi teille: "Pöllö!"
Marsoullier nosti jo kätensä väittääkseen vastaan ja vannoakseen ettei mies ollut sanonut sanaakaan. Mutta hän ei voinut tehdä sitä, kun Markuksen kirkas katse oli niin tutkivasti kiintynyt häneen. Ja kunnon mies, joka hän oikeastaan oli, alkoi joutua hämilleen eikä uskaltanut enää tehdä huonoa tekoa typerästä turhamaisuudesta.
— Minä olen tietysti, jatkoi Markus, ottanut selkoa teidän suhteistanne häneen, minä tiedän että usein tapasitte toisenne ja että hänen oli tapana kutsua teitä pöllöksi kun teidän epäilyksenne suututtivat häntä.
— Se on totta, myönsi Marsoullier, hän kutsui minua pöllöksi eikä se ollut ollenkaan hauskaa.
Ja kun Markus enemmän ahdisti häntä, pyysi häntä oman etunsa vuoksi huojentamaan omaatuntoaan, ellei hän tahtonut saattaa oikeutta siihen luuloon että hänkin oli syyllinen, antoi hän vihdoin myöten yhtä paljon pelosta kun totuudenrakkaudesta.
— Olkoon menneeksi, herra Froment, minä tunsin hänet… Kukaan muu kuin hän ei voi huutaa minulle "pöllö" sellaisella äänellä. Hän on sanonut sen minulle siksi monta kertaa että en voi erehtyä… Hänellä oli aivan varmaan valeparta, jonka hän juostessaan otti pois ja pisti taskuunsa koska ihmiset, jotka sitten tapasivat hänet Isonkadun kulmassa, näkivät hänet sellaisena kuin hän tavallisesti on, ilman partaa, mutta huopahattu päässä.
— Tiesinhän että te olette kunnon mies.
— Kunnon mies kuinkas muuten… Nähkääs, herra Froment, minä olen herra Joulicin entinen oppilas; ja kun opettaja on sanonut että pitää rakastaa totuutta, ei se koskaan mene mielestä. Jos tahtoo valehdella niin koko olento nousee vastustamaan. Ja kun osaa vähänkin käyttää järkeään on mahdotonta uskoa kaikkia niitä tyhmyyksiä, jotka kaupungilla liikkuvat… Sentähden minä olinkin aivan levoton, aivan onneton tuon ikävän jutun tähden. Mutta minähän olen kurja raukka, minulla on vain tuo kirkonvartijan paikka, josta saan elatukseni, asemani pakoitti minut sanomaan niinkuin enoni Philisin entiset ystävät.
Hän keskeytti puheensa, tehden toivottoman liikkeen ja suuret kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
— Nyt olen mennyttä miestä, he ajavat minut ulos kuolemaan nälkään kadulle.
Markus rauhoitti häntä luvaten hankkia hänelle jonkun paikan. Sitten hän kiiruhti kotiin ilmoittamaan Thérèselle käyntinsä tuloksen, tuon ratkaisevan todistuksen, joka täydellisesti osoitti Françoisin viattomuuden. Kaksi viikkoa oli Thérèse istunut Rosen vuoteen vieressä, yhä vahvasti vakuutettuna miehensä viattomuudesta, mutta suruissaan siitä että ei ollut saanut mitään tietoja hänestä, vaikka kaikissa sanomalehdissä puhuttiin huomiota herättävästä ilkityöstä; nyt kun lapsi jo alkoi olla terveempi ja nousta vuoteestaan, näytti hän tulevan yhä alakuloisemmaksi ja liikkui äänettömänä ja surumielisenä autiossa kodissaan. Mutta samana iltana, juuri kun Markus iloisesti kertoi hänelle keskustelusta Marsoullierin kanssa, säpsähti hän äkkiä, hän näki Françoisin astuvan sisään. Nyt seurasi liikuttava kohtaus, vaikka sanat, jotka lausuttiin, olivat yksinkertaiset.
— Etkö ole luullut minua syylliseksi, Thérèse?
— En François, sen vannon sinulle.
— Tänä aamuna en vielä tiennyt mistään synkässä yksinäisyydessäni, mutta silloin satuin katsomaan erääseen vanhaan sanomalehteen… Riensin heti tänne. Kuinka voi Rose?
— Hän voi hyvin, hän on tuolla huoneessa.
François ei ollut uskaltanut syleillä Thérèsea. Tämä seisoi hänen edessään suorana ja vakavana, syvästä mielenliikutuksesta huolimatta. Silloin Markus nousi ja tarttui tyttärenpoikansa käsiin, lukien surullisen tarinan hänen kalpeista ja kyynelten uurtamista kasvoistaan.
— Kas niin, poika raukkani, sano minulle kaikki.
Ja François kertoi avomielisesti ja muutamin vapisevin sanoin mielettömyydestään. Hän kuvasi äkillisen lähtönsä Mailleboisista Coletten seurassa, joka teki hänet hulluksi; heidän piilopaikkansa Beaumontissa, eräässä kaukaisessa kaupunginosassa, pienen huoneen, josta he tuskin hetkeksikään poistuivat; kuinka he olivat eläneet kaksi viikkoa sulkeutuneina tuohon huoneeseen, alituisten raivokkaiden kohtausten, tuon vallattoman raivottaren hurjien päähänpistojen, nuhteiden, kyynelten ja lyöntienkin seuratessa toisiaan. Sitten oli Colette äkkiä paennut viimeisen kohtauksen jälkeen, jolloin hän oli heittänyt huonekaluja Françoisin päälle. Siitä oli nyt kolme viikkoa, hän oli ensin odottanut ja sitten hän oli ikäänkuin hautautunut tähän yksinäiseen huoneeseen, epätoivon ja tunnonvaivojen valtaamana, uskaltamatta ajatella kuinka hän palaisi Mailleboisiin, vaimonsa luo, jota hän sanoi koko ajan rakastaneensa, silloinkin kun mieletön intohimo raivosi hänessä.
Hänen puhuessaan oli Thérèse kääntänyt pois päänsä, seisoen yhä liikkumattomana; kun François vaikeni virkkoi hän:
— En tahdo tietää mitään siitä… Minä ymmärrän ainoastaan että olet tullut takaisin vastataksesi syytöksiin, joita on tehty sinua vastaan.
— Oh, huomautti Markus lempeästi, niitä syytöksiä ei enää ole olemassa.
— Olen tullut katsomaan Rosea, selitti François, ja sanon vielä kerran että olisin tullut seuraavana päivänä, jos olisin tietänyt asiasta.
— Se on hyvä, sanoi Thérèse. En estä sinua menemästä tytärtäsi katsomaan, hän on tuolla, astu sisään.
Silloin syntyi omituinen kohtaus, jota Markus seurasi henkeään pidätellen. Rose istui nojatuolissa, käsi sidottuna, lukien jotain kirjaa. Oven auetessa hän nosti päänsä ja hänen huuliltaan kuului vapiseva huudahdus, johon sekaantui sekä pelkoa että iloa.
— Oi! isä!
Hän oli noussut ylös. Sitten hänet äkkiä näkyi valtaavan hämmästys.
— Ethän se ollutkaan sinä, sano, isä, tuona iltana?… Mies oli pienempi ja hänellä oli erilainen parta.
Kummastuksessaan hän yhä tuijotti isäänsä, ikäänkuin tämä hänestä olisi ollut erilainen kuin miksi hän oli häntä kuvaillut hänen lähtönsä jälkeen ja kun hän oli nähnyt äitinsä niin paljon itkevän yksinään. Oliko hän sitten luullut että hänen isänsä olisi tullut paksummaksi ja että hänellä olisi häijyt ihmissyöjän kasvot? Nyt hän tunsi isänsä kauniin hymyn, jota hän niin rakasti; ja hän oli nyt varmaankin tullut kotiin ettei äidin enää tarvitsisi itkeä. Sitten hän alkoi vavista, hän ymmärsi erehdyksensä hirveät seuraukset.
— Ja minä olen syyttänyt sinua, isä, olen niin itsepäisesti väittänyt että sinä olit tuo mies!… Ei, ei, sinä se et ollut, minä olen valehtelija, minä huudan sen santarmeille, jos he tulevat sinua ottamaan!
Hän vaipui takaisin nojatuoliin, ja purskahti suonenvetoiseen itkuun; isän täytyi ottaa hänet syliinsä, suudella häntä hellästi, ja vakuuttaa että nyt oli onnettomuus loppuva. Hän itsekään ei tahtonut voida puhua mielenliikutuksensa tähden. Hän oli siis ollut kovin sydämmetön, koska hänen kuvansa niin oli voinut muuttua hänen tyttärensä mielessä ja koska tämä oli voinut uskoa että isä voisi olla niin julma lastaan kohtaan?
Thérèse oli kuunnellut, koettaen pysyä tyynenä. Hän ei sanonut sanaakaan, François katseli häntä tuskaisena, ikäänkuin tahtoen tietää ottaisiko hän hänet takaisin tähän kotiin, jonka hän oli hävittänyt. Kun Markus näki että hän oli niin ankara, niin taipumaton antamaan anteeksi, piti hän parempana viedä tyttärenpoikansa kotiinsa odottamaan sopivampaa hetkeä.
Samana iltana haki poliisi Faustinia, jota syytettiin lapsenryöstön yrityksestä ja väkivallasta pikku Rosea vastaan. Mutta häntä ei löydetty, asunto oli suljettu ja mies oli kadonnut; kaikki etsiminen oli turha, häntä ei koskaan saatu kiinni ja vihdoin tultiin siihen päätökseen että hän oli matkustanut Amerikkaan. Hänen sisarensa Colette, jota myöskin turhaan etsittiin, oli varmaankin seurannut veljeään, sillä häntä ei koskaan enää nähty Beaumontissa eikä Mailleboisissa. Juttu pysyi hämäränä, täytyi tyytyä arveluihin. Olivatko veli ja sisar rikostovereita? Oliko Colette pannut toimeen jonkun salajuonen viedessään pois Françoisin, vai oliko Faustin vain käyttänyt hyväkseen tämän pakoa? Mutta ennen kaikkea oliko hänen takanaan joku korkeampi järki ja tahto, joka oli kaikki suunnitellut ja valmistanut koettaakseen vielä viimeisen kerran vahingoittaa maallikkokoulua panemalla toimeen uuden Simonin jutun? Näitä saattoi otaksua, mutta tosiasiat pitivät paikkansa, eikä kukaan epäillyt etteikö pohjalla ollut kavalaa salahanketta.
Kuinka suurta huojennusta Markus tunsikaan kun juttu raukesi, eikä enää voinut tuottaa vahinkoa! Tämä vanhojen konnamaisuuksien uudistuminen, tämä viimeinen hyökkäys maallikkokoulua vastaan oli ensin suuresti huolestuttanut häntä. Eikä hän voinut kyllin ihmetellä sitä nopeutta, millä kansan terve järki oli tehnyt tehtävänsä, saattanut totuuden ilmi. Todistukset Françoisia vastaan olivat paljon raskauttavammat kuin muinoin Simonia vastaan. Hänen tyttärensä syytti häntä, ja vaikka Rose olisikin ottanut takaisin sanansa, olisi sanottu että hän teki sen perheensä vaikutuksesta. Ennen ei ainoakaan todistaja, ei kukaan Bongard, Doloir eikä Savin olisi uskaltanut sanoa mitä oli nähnyt tai kuullut, peläten joutuvansa ikävyyksiin. Ennen ei Marsoullier olisi huojentanut omaatuntoaan, koska hän ensiksikään ei olisi tuntenut siihen tarvetta ja koska toiseksi kokonainen mahtava puolue olisi kannattanut häntä ja ylistänyt hänen valhettaan. Silloin oli olemassa munkkikunta, joka myrkytti kaikki ja korotti erehdyksen opinlauseeksi, uskonnoksi. Auttaakseen Roomaa taistelussa vapaa-aatteisuutta vastaan, se käytti tunnottomasti hyväkseen valtiollisia puolueita, yllytti niitä, kiihoitti niitä toisiaan vastaan, siinä toivossa että syntyisi kansalaissota, joka jakaisi kansan kahteen osaan ja tekisi sen enemmistön, köyhien ja tietämättömien, herraksi. Nyt kun Rooma oli voitettu, kun veljeskunnat olivat katoamaisillaan, kun ei yksikään jesuiitta saisi hämmentää ihmisten järkeä eikä turmella heidän tahtoaan, toimi ihmisjärki yhä itsetietoisemmin ja vapaammin. Siinä oli selitys selvään ymmärrykseen ja johdonmukaisuuteen, jota jutun aikana oli osoitettu; valistunut ja vuosisataisista erehdyksistä vapautunut kansa kykeni vihdoin olemaan totuuden- ja oikeudenmukainen.
Mutta yksi huoli oli vielä Markuksella keskellä voitonriemuaan, se oli Françoisin ja Thérèsen epäsopu, tuo kysymys miehen ja naisen onnesta, jonka he voivat saavuttaa ainoastaan täydellisessä sovussa. Hän ei ollut niin mieletön että toivoi voivansa hävittää intohimot, estää onnetonta ihmiskuntaa verta vuotamasta himojen ruoskan alla; aina tulisi olemaan särkyneitä sydämmiä ja mustasukkaisuuden kiduttamia ihmisiä. Mutta eikö saattaisi toivoa että vapautunut nainen, kohottuaan miehen vertaiseksi, tekisi sukupuolisodan vähemmän katkeraksi, toisi siihen hiukan tyyntä arvokkaisuutta. Jo äskeisessä häväistyksessä oli nähty kuinka totuutta rakastavaisia naiset olivat ja kuinka he kaikin voimin olivat koettaneet saada sitä ilmi! He olivat vapautuneet kirkosta, ei ollut enää halpamaista taikauskoa, ei helvetinkauhua, ei teeskentelevää nöyryyttä papin edessä, nainen ei ollut enää halpa palvelija, joka tomuun ja tuhkaan polvistuen näyttää tunnustavan saastaisuutensa ja joka kostaa nöyryytyksensä turmelemalla ja hävittämällä kaikki. He olivat lakanneet olemasta hirveä hekuman ansa, johon he rippi-isien salaisesta neuvosta koettivat pyydystää miehet, niin että uskonto pääsisi voitolle. He olivat nyt oikeita puolisoja ja äitejä, kun heiltä oli riistetty turmiota tuottava taivaallinen puoliso Jesus, joka oli hämmentänyt niin monen vaimoraukan järjen. Eivätkö he nyt veisi työtä loppuunsa, käyttämällä viisaudella ja hyvyydellä saavuttamiaan oikeuksia ja sivistystä, joka teki heistä vapaita yksilöitä?
Silloin Markus päätti kutsua koko perheen koululle, tuohon suureen saliin, jossa hän itse oli opettanut, ja jossa Josef ja François olivat opettaneet hänen jälkeensä. Tämä kokous vietettiin jonkunmoisella juhlallisuudella eräänä iltapäivänä syyskuun lopulla, kirkkaan auringon valaistessa lämpimillä säteillään opettajapöydän, koulupenkit, taulut ja seinille ripustetut kuvat. Sébastien ja Sarah tulivat Beaumontista, Clément ja Charlotte saapuivat Jonvillestä, mukanaan tyttärensä Lucienne. Ja Josef, jolle muutama päivä sitten oli lähetetty sana, palasi eräältä matkalta, syvästi liikutettuna kaikesta mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Markus ja Geneviève menivät kokouspaikkaan yhdessä Louisen ja Josefin kanssa ja ottivat mukaansa Françoisin, jota hänen vaimonsa Thérèse ja tyttärensä Rose odottivat luokassa. Heitä oli kaikkiaan kaksitoista, ja ensin vallitsi syvä hiljaisuus.
— Rakas Thérèseni, sanoi Markus vihdoin, me emme tahdo mitenkään pakottaa sinua, me olemme tulleet vain keskustelemaan asiasta kaikessa sovussa. Sinulla on tosin sydämmensuru. Mutta sinä et ole koskaan tuntenut sitä polttavaa tuskaa, kun mies ja vaimo näyttivät kuuluvan kahteen eri maailmaan ja kun he eräänä päivänä huomasivat että heidät eroitti toisistaan kuilu, jonka yli he eivät koskaan luulleet pääsevänsä. Kirkon käsissä oli vielä orjuutettu vaimo, hirveä kidutusase jo vapautuneelle miehelle. Kuinka paljon kyyneleitä onkaan vuotanut, kuinka monta kotia hävitetty!
Hiljaisuus alkoi uudelleen, sitten Geneviève sanoi vuorostaan, syvästi liikutettuna:
— Niin. rakas Markukseni, minä tunsin sinut väärin, minä tuotin sinulle paljon tuskaa, ja sinä teet oikein muistuttaessasi noista pahoista päivistä, se ei loukkaa minua nyt, koska olen kyennyt vapautumaan myrkystä. Mutta kuinka monta vaimoa onkaan jäänyt kuolemaan tuohon vanhaan vankilaan ja kuinka monta kotia onkaan sortunut suruun! Itsekään en koskaan ole kokonaan parantunut, olen aina pelännyt sairastuvani uudestaan, niin suuren vallan tunnen perinnöllisyydellä ja ensimmäisen kasvatuksen turmiollisilla vaikutuksilla olevan itseeni; ja sinua, sinun selvää järkeäsi ja valpasta rakkauttasi saan kiittää siitä että olen pysynyt pystyssä… Kiitän sinua, rakas Markukseni.
Ilokyyneleet täyttivät hänen silmänsä, hän jatkoi enenevällä mielenliikutuksella:
— Voi, onnetonta isoäitiäni, voi äiti raukkaani!… Niin, minä säälin heitä, minä näin kuinka onnettomat he olivat, hävittävän myrkyn runtelemina, ikäänkuin eksyneinä naisen kutsumuksesta, vapaaehtoisina marttyyreina. Isoäiti raukkani oli hirveä, mutta hän ei ollut saanut kokea ainoatakaan iloa, hän eli alituisessa tyhjyydessä, miksi ei hän olisi koettanut pakoittaa muita samaan tuskalliseen kieltäymiseen? Ja äiti raukkani, hänen elämänsähän oli vain pitkä kuolonkamppaus, kun hän ensin oli saanut nauttia rakkauden onnea ja sitten vaipui takaisin tähän valheen ja kuoleman uskontoon, joka kieltää kaikki elämän voimat ja ilot!
Oli kuin kaksi varjoa olisi kulkenut ohi, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun kadonneet haamut, toisen ajan surkuteltavat jumaliset naiset, joista toinen vielä kokonaan vanhan julman ja verenhimoisen kirkon orjuudessa, toinen jo lempeämpi, kuollen epätoivoissaan siitä ettei ollut koettanut katkaista kahlettaan. Geneviève näytti katseellaan seuraavan heitä, hän, tyttärentytär ja tytär, jossa hirveä taistelu oli puhjennut ilmi; hän oli vielä väsynyt taistelusta, mutta niin onnellinen kun tunsi olevansa vapaa, palanneensa elämään ja terveyteen. Sitten hänen katseensa kiintyi Louiseen. hänen tyttäreensä, joka hymyili hänelle hellästi, kumartuen suutelemaan häntä.
— Äiti, sinun on suurin ansio, sillä sinä olet taistellut ja kärsinyt. Sinua saamme kiittää voitosta, joka on maksanut niin paljon kyyneleitä… Kyllä muistan sen. Minulla, joka tulin sinun jälkeesi, ei ole suurta ansiota siihen että vapauduin kokonaan menneisyydestä, ja jos olen ollut tyyni ja järkevä, jos vanhat erehdykset eivät milloinkaan ole vaivanneet minua, tulee se siitä että käytin hyväkseni hirveätä opetusta, jonka kaikki saimme kokea surun kohtaamassa kodissamme.
— Ole vaiti, imartelija! sanoi Geneviève, nauraen ja syleillen häntä vuorostaan. Sinä itse pelastit meidät, sinä selvä- ja teräväjärkinen lapsi, joka hellällä välitykselläsi voitit kaikki vastukset, Sinua on meidän kiittäminen rauhastamme, sinä olet ensimmäinen, pieni vapautunut nainen, joka päätti hakea onneansa tästä maailmasta.
Sitten Markus taas puuttui puheeseen, kääntyen Thérèsen puoleen:
— Rakas lapseni, sinä et silloin vielä ollut syntynyt, etkä tunne näitä asioita. Sinä, joka tulit Louisen jälkeen ja olet vielä vapautuneempi, vapautunut kasteesta, ripistä ja herranehtoollisesta, sinusta tuntuu aivan luonnolliselta elää vapaana, itsenäisenä ihmisenä, ilman muita siteitä kuin uskonnollisista valheista ja yhteiskunnallisista ennakkoluuloista riippumaton järki ja omatunto. Mutta ennenkuin sinä olet päässyt näin pitkälle, ovat äidit ja isoäidit saaneet kokea hirveitä kärsimyksiä, pahimpia mielettömyyksiä ja ahdistuksia… Opetus oli ainoa ratkaisu tässä asiassa, samoinkuin kaikissa muissakin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Naisen on täytynyt sivistyä, jotta hänelle voitaisiin antaa oikea paikkansa miehen vertaisena ja toverina. Se oli ensimmäinen välttämättömyys, inhimillisen onnen ehto, sillä vapautunut nainen yksin voi vapauttaa miehen. Niin kauan kun hän oli papin orja ja rikostoveri, taantumuksen ja vakoilemisen välikappale, joka sai aikaan riitoja ja eripuraisuutta perheessä, oli mieskin kahlehdittu, kykenemätön toimimaan miehekkäästi ja ratkaisevasti. Voima, joka voi luoda paremman tulevaisuuden, on aviopuolisoiden täydellinen yksimielisyys… Ymmärrät siis kuinka suuri on surumme, rakas lapseni, kun näemme onnettomuuden taas palaavan tänne. Sinun ja Françoisin välillä ei ole mitään kuilua, ei erilaista uskoa.. Te kuulutte samaan maailmaan ja teillä on samat tiedot. Hän ei enää ole sinun herrasi lakien ja tapojen voimasta, etkä sinä enää ole hänen mateleva orjansa, aina valmiina kostamaan. Sinulla on samat oikeudet ja saat itse määrätä elämäsi. Teidän sopunne perustuu ainoastaan järkeen, johdonmukaisuuteen ja itse elämään, joka tahtoo että ihmiset elävät avioliitossa, voidakseen elää eheästi ja terveesti. Ja nyt on tämä sopu taas särkynyt, ihmisen ainaisen heikkouden tähden, ellei hyvyys auta teitä rakentamaan sitä uudelleen!
Thérèse oli kuunnellut tyynenä ja arvokkaana, syvän kunnioituksen ilme kasvoillaan.
— Tiedän kaiken tämän, isoisä, ja te erehdytte jos luulette minun sen unohtaneen… Mutta miksi on François asunut teillä viime päivät? Hän olisi voinut aivan hyvin jäädä tänne. Täällä on kaksi asuntoa, opettajan ja opettajattaren, en estä häntä asettumasta edelliseen, minä sen sijaan asun jälkimmäisessä. Näin voi hän hoitaa tointaan, kun koulu muutamien päivien kuluttua alkaa. Me olemme, niinkuin sanoitte, vapaita ja minä tahdon pysyä vapaana. Hänen isänsä ja äitinsä, Sébastien ja Sarah tahtoivat hellästi välittää, Louise ja Charlotte, kaikki läsnäolevat naiset hymyilivät hänelle, rukoilivat häntä silmillään. Hän ei tahtonut kuulla mitään, hän kieltäytyi päättäväisesti, mutta kiivastumatta.
— François on julmasti loukannut minua, luulin etten enää rakastaisi häntä, enkä puhuisi totta jos sanoisin tällä hetkellä olevani varma rakkaudestani… Ettehän tahdo että valehtelen, että suostun yhdyselämään, joka olisi halpamainen ja epäsiveellinen.
Tähän saakka oli François kuunnellut äänettömänä, huomattavasti levottomana. Nyt hän ei voinut pidättää huudahdusta:
— Mutta minä, Thérèse, minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua niinkuin en vielä koskaan ole sinua rakastanut, sinä olet tietysti kärsinyt, mutta minä luulen tällä haavaa kärsiväni vielä enemmän!
Thérèse kääntyi hänen puoleensa ja puhui hänelle lempeästi.
— Sinä olet oikeassa luullakseni… Että rakastat minua, hulluuden puuskasta huolimatta, on hyvin mahdollista, sillä vaikka kuinka kaipaamme järkevyyttä, on ihmissydän raukka aina pysyvä parantumattomana. Ja jos kärsit niin paljon, niin kärsimme kumpikin hirveästi… Mutta minä en voi ruveta elämään kanssasi, jos en enää rakasta sinua. Se olisi alentavaa meille kummallekin, meidän onnettomuutemme tulisi siitä suuremmaksi eikä päinvastoin. Parasta on elää hyvinä naapureina ja hyvinä ystävinä, jotka ovat jälleen tulleet vapaiksi ja täyttävät kumpikin tehtävänsä.
— Entä minä, äiti! huudahti pikku Rose, silmät täynnä kyyneleitä.
— Sinä, rakkaani, rakastat vastedeskin meitä molempia, niinkuin olet tähänkin saakka rakastanut… Eläkä ole levoton, ne ovat asioita, joita lapset ymmärtävät vasta myöhemmin.
Markus kutsui Rosen hellästi luokseen, nosti hänet polvilleen ja aikoi taas ruveta puhumaan Françoisin puolesta, mutta Thérèse ehätti ennen:
— Ei, isoisä, minä pyydän teitä, älkää enää puhuko siitä. Teidän sydämmenne puhuu nyt, eikä teidän järkenne. Jos saisitte minut taipumaan, saattaisitte katua sitä myöhemmin. Antakaa minun olla viisas ja luja… Tiedän kyllä että tahdotte säästää meiltä kärsimyksiä. Oi, tunnustakaamme että kärsimys on iankaikkinen. Se on meissä itsessämme, elämä käyttää sitä ehkä johonkin tarkoitukseen, jota emme tunne. Aina meidän sydänraukkamme tulevat verta vuotamaan, me tulemme aina runtelemaan niitä sokean intohimon hetkinä, huolimatta kaikesta terveydestä ja selvästä järjestä, jonka olemme saavuttaneet. Se on ehkä välttämätöntä, voidaksemme olla onnellisia.
Kylmä väristys tuntui ikäänkuin kalventavan auringonvalon, kaikki tunsivat sydämmessään tämän tunnustuksen surullisen suuruuden.
— Mutta vähät siitä, jatkoi hän. Älkää peljätkö, isoisä, me kannamme sen arvokkaasti ja rohkeasti. Kärsimys ei ole mitään, kun se vain ei tee meitä sokeiksi ja ilkeiksi. Kukaan ei saa tietää että me kärsimme ja me koetamme tulla siitä paremmiksikin, lempeämmiksi muita kohtaan, halukkaammiksi lakkaamatta vähentämään maailmassa olevia surun syitä… Ja sitten, isoisä, älkää surko, ajatelkaa, että olette tehnyt voitavanne, toimittanut ihailtavan työn, joka antaa meille niin paljon inhimillistä onnea, kuin järki voi sitä vaatia. Kaikesta muusta tunne-elämästä pitää jokaisen yksilön rakkaus huolta hänen omalle osalleen, vaikka se joskus vaatii kyyneleitäkin. Antakaa meidän, Françoisin ja minun elää ja kärsiäkin niinkuin itse tahdomme; sillä se koskee ainoastaan meitä. Siinä on kylliksi että olette vapauttanut meidät molemmat, tehnyt meidät itsetietoisiksi olennoiksi maailmassa, jossa on mahdollisimman paljon totuutta ja oikeutta… Ja koska olette meidät kutsunut tänne, isoisä, ei se saa olla tapahtunut siksi että estäisitte eron, josta ainoastaan aviopuolisot itse voivat päättää, vaan siksi että me kaikki saisimme osoittaa teille kunnioitustamme, kertoa teille ihailumme ja kiitollisuutemme suuren työnne tähden.
Silloin koko perhe taputti käsiään ilon valtaamana, ja tuntui siltä kuin aurinko taas olisi saanut takaisin loistonsa ja virrannut kirkkaimpina kultalaineina suurista akkunoista. Niin, niin, se oli isoisän riemujuhla tässä salissa, jossa hän oli tulevaisuuden kansalle antanut mitä parasta oli hänen sydämmessään ja ymmärryksessään. Kaikki olivat he hänen oppilaitaan, lapset, lapsenlapset ja lastenlastenlapset, ja kaikki keräytyivät hänen ympärilleen kuin kunnianarvoisen ja mahtavan patriarkan ympärille, joka oli luonut onnellisen tulevaisuuden. Hänellä oli vielä sylissään pikku Rose, kukoistava neljäs sukupolvi, joka oli kietonut kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä keskelle suuta. Hänen poikansa tytär Lucienne syleili häntä takaapäin, puhtailla nuoren tytön käsivarsilla. Hänen tyttärensä, Louise, ja poikansa Clément olivat asettuneet hänen kummallekin puolelleen, samoinkuin Josef ja Charlotte. Sébastien ja Sarah hymyilivät hänelle ja ojensivat hänelle kätensä, samalla kuin Thérèse ja François, ikäänkuin tuo yhteinen hellyys jaloa vanhusta kohtaan olisi lähentänyt heitä toisiinsa, istuivat hänen jalkainsa juuressa. Ja Markus, joka oli syvästi liikutettu kaikesta tästä rakkaudesta, koetti laskea leikkiä ja sanoi naurahtaen:
— Lapset, lapset, älkää tehkö minusta jumalaa. Tiedättehän että kirkot suljetaan… Minä olen vain ahkera työmies, joka on lopettanut päivätyönsä. Enkä minä tahdo riemuita ilman hyvää Genevièveäni.
Hän veti hänet luokseen, otti hänen kätensä omaansa, ja kaikki syleilivät häntäkin; ja niin kunnioitettiin tässä koulusalissa sopusointuista avioparia, tulevaisuuden onnen luojaa, koulusalissa, jonka penkeillä tulisivat istumaan vielä lapsien lapset, onnellista yhteiskuntaa kohden kulkevat sukupolvet.
Tämä oli Markuksen palkinto kaikesta hänen rohkeudestaan ja taisteluistaan. Hän näki työnsä. Rooma oli joutunut tappiolle, Ranska oli pelastettu suuresta kuolemanvaarasta, rappiotilasta, johon katoliset kansat toinen toisensa jälkeen vaipuivat. Se oli vapautettu klerikaalisesta puolueesta, joka oli hävittänyt sen vainiot, myrkyttänyt sen kansan, koettanut luoda pimeyttä, saadakseen maailman uudelleen valtaansa. Ranska ei enää ollut vaarassa hautautua kuolleen uskonnon raunioiden alle, se oli jälleen oma herransa, se voi kulkea vapauttajan ja oikeuden sanansaattajan kutsumusta kohden. Ja se oli voittanut ainoastaan alkeisopetuksen kautta, joka oli kohottanut halvat kansanlapset ajallisesta tietämättömyydestä ja kuolettavasta typeryydestä, jossa katolisuus vuosisatoja oli antanut heidän kitua. Oli olemassa kauhea lause: "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!" ja kahdentuhannen vuoden kurjuus oli syntynyt tästä kuolemaa tuottavasta erehdyksestä. Tarina tietämättömyyden hyvistä töistä oli nyt näyttäytynyt yhteiskunnalliseksi rikokseksi. Köyhyys, likaisuus, vääryys, taikausko, valhe, hirmuvalta, naisen sorto ja halveksittu asema, miehen tylsyttäminen ja polkeminen, kaikki henkinen ja ruumiillinen kurjuus, oli seuraus tuosta tietämättömyydestä, joka tahallisesti oli pantu järjestelmäksi ja kaiken hallituksen politiikan ja uskonnollisen poliisivoiman perustaksi. Ainoastaan tieto saattoi kukistaa valheelliset opinlauseet, hajoittaa ne, jotka niistä elivät, olla suurien rikkauksien lähde, yhtä hyvin maan runsaiden satojen kuin yleisen hengen kukoistuksen. Ei! onni ei ollut koskaan ollut tietämättömyydessä, se oli tiedossa, joka muuttaisi henkisen ja aineellisen kurjuuden surkeat suot laajaksi, hedelmälliseksi pelloksi, jonka viljeleminen vuosi vuodelta tekisi rikkauden kymmenkertaiseksi.
Näin sai Markus, vuosien ja kunnian painamana, sen suuren palkinnon että sai elää kyllin kauan nähdäkseen työnsä. Ainoastaan totuudessa on oikeutta, ainoastaan oikeudessa on onnea. Sitten kun perheet olivat tulleet lapsirikkaiksi ja uusi yhteiskunta syntynyt, tunsi kansa itsensä uudestaan perustetuksi, sen kautta että kaikki kansalaiset yhtäläisen harrastuksen kautta olivat tulleet kelvollisiksi totuuteen ja oikeuteen.
Loppu.