II.
Kolme päivää myöhemmin illalla, kun Geneviève jo oli vuoteessa, kertoi Markus hänelle saaneensa tärkeän kirjeen Salvanilta, joka odotti häntä luokseen seuraavana päivänä sunnuntaina. Sitten hän lisäsi.
— On epäilemättä kysymys tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka otin pois koulun seinältä. Vanhemmat ovat varmaankin valittaneet, tästä näyttää tulevan suuri juttu. Sitä minä odotinkin.
Geneviève, joka painoi päätänsä tyynyyn, ei vastannut. Mutta kun Markus oli päässyt vuoteeseen ja sammuttanut tulen, tunsi hän suloiseksi hämmästyksekseen, että Geneviève hellästi syleili häntä ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan.
— Puhuin sinulle tylysti joku päivä sitten, ja on kyllä totta että mielipiteeni eivät ole samat kuin sinun, ei uskonnon eikä tuon jutun suhteen; mutta minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua kaikesta sydämmestäni. Markus oli sangen liikutettu sillä oli tuntunut kuin olisi täydellinen epäsopu vallinnut heidän välillään.
— Mutta nyt, jatkoi hän hellästi, koska sinä saat ikävyyksiä, niin en tahdo, että luulet minun olevan suutuksissani. Ihmisillä voi olla erilaiset mielipiteet, mutta he voivat kuitenkin rakastaa toisiaan, eikö niin? ja jos sinä olet minun, niin minäkin olen kokonaan sinun, rakas pieni puolisoni.
Kiihkeässä syleilyssä veti Markus hänet luokseen ja suuteli häntä intohimoisesti.
— Oi! rakas vaimoni, niin kauvan kuin rakastat minua, olet sinä minun, enkä minä ole pelkäävä niitä vaaroja, jotka meitä ympäröivät.
Geneviève painautui väristen häntä vastaan, hurmaantuneena ilosta saadessaan rakastaa. Hetken tunsivat he olevansa kokonaan yhtä; se oli todellinen sovinto. Sopu nuorten aviopuolisoiden välillä, jotka rakastavat toisiaan ja joka ilta yhtyvät vuoteessaan, on todella vaarassa vasta silloin kun heidän välillään syntyy alkoovikina. Niin kauvan kun puolisot kaipaavat toisiaan, pysyvät he hyvässä sovussa pahimpienkin erimielisyyksien sattuessa. Ja sen, joka tahtoo eroittaa heidät, täytyy ensin riistää heiltä kaipuu toisiinsa.
Suudellessaan häntä viimeisen kerran ennenkuin antoi hänen nukkua, tahtoi Markus vielä rauhottaa häntä.
— Minä lupaan sinulle olla oikein varovainen koko tämän jutun aikana.
Oikeastaan olen maltillinen ja järkevä mies, senhän tiedät.
— Oi! tee niin kuin tahdot, sanoi Geneviève lempeästi. En pyydä enempää, kuin että olet minun ja että me rakastamme toisiamme.
Seuraavana päivänä Markus meni Beaumontiin, onnellisena kiihkeästä hellyydestä, jota hänen vaimonsa oli osoittanut hänelle. Hän sai siitä uutta rohkeutta, ja hymyillen, taistelunhaluisen näköisenä astui hän Salvanin luo, normaalikouluun.
He puristivat ystävällisesti toistensa kättä, mutta johtajan ensimmäiset sanat hämmästyttivät Markusta.
— Sanokaahan toki, hyvä ystäväni, oletteko siis vihdoin löytäneet tuon paljon etsityn todistuksen Simon raukkamme viattomuudesta, niin että nyt voimme vaatia jutun tarkastamista?
Markus oli odottanut, että heti olisi tullut kysymys ristiinnaulitun kuvasta. Hän oli hetken ääneti, tietämättä pitikö hänen edes Salvanille kertoa suora totuus, jonka hän kaikilta muilta oli salannut. Vihdoin sanoi hän hitaasti tapaillen sanoja.
— Uusi todistus … ei, en ole vielä saanut mitään ratkaisevaa.
Salvan ei huomannut hänen epäröimistään.
— Sitä minä ajattelinkin, sillä te olisitte tietysti ilmoittaneet minulle, eikö niin? Sellainen huhu on kuitenkin liikkeellä, että te muka olette löytäneet jotakin, jonkun äärettömän tärkeän todistuskappaleen, joka sattumalta on joutunut käsiinne, että teillä nyt on salama, joka uhkaa oikeaa syyllistä ja hänen rikostovereitaan, maan koko pappijoukkoa.
Hämmästyneenä kuunteli Markus yhä. Kuka oli voinut sen kertoa, kuinka oli pikku Sébastienin tunnustus ja hänen äitinsä, rouva Alexandren menettely näin liioiteltuna voinut tulla tiedoksi? Silloin teki hän päätöksensä, hän huomasi välttämättömäksi kertoa kaikki ystävälleen ja neuvonantajalleen, tuolle rohkealle ja viisaalle miehelle, johon hän täydellisesti luotti. Ja hän kertoi Salvanille asian oikean laidan, kuinka hän oli saanut tietää, että veljien koulusta oli tuotu kirjoituskaava, joka oli aivan samanlainen kuin rikospaikalta löydetty ja että tämä kaava nyt oli hävitetty:
Salvan nousi syvästi liikutettuna. — Siinä oli todistus! huudahti hän. Mutta te teitte oikein pysyessänne vaiti ja alallanne, koska meillä ei ole mitään aineellista todistusta. Täytyy odottaa… Nyt ymmärrän, mistä tulee salainen pelko, joka muutamia päiviä on vallinnut vastustajiemme leirissä. Joku on sattunut lausumaan muutamia sanoja, tiedättehän kuinka selittämättömästi välistä voi tapahtua, sattumalta lausuttu sana leviää sitten kaikkiin suuntiin. On myöskin mahdollista, ettei ole mitään sanottu, joku salaperäinen voima päästää ilmi salaisuudet suurentaen ne samalla… Isku sattui kaikissa tapauksissa, syyllinen ja hänen rikostoverinsa tunsivat maan huojuvan jalkainsa alla. He kauhistuivat, sehän on aivan luonnollista, sillä heillä on rikos salattavanaan.
Sitten ryhtyi hän siihen asiaan, joka oli aiheuttanut Markuksen kutsumisen.
— Tahdoin puhua teidän kanssanne asiasta, josta kaikki ihmiset puhuvat, nimittäin tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka te otitte pois koulunne seinältä… Te tunnette minun mielipiteeni, koulun tulee olla kokonaan maallinen, ja te teitte hyvin poistaessanne koulusta kaikki uskonnolliset vertauskuvat. Mutta ette voi aavistaakaan minkälaisen myrskyn tekonne on nostava… Pahinta on, että teidän asemanne kukistaminen on niin välttämätön veljille ja heidän kannattajilleen jesuiitoille, sillä he pelkäävät niitä aseita, joiden he luulevat olevan teidän käsissänne. Ja samassa kun te annatte siihen tilaisuutta, hyökkäävät he kimppuunne.
Silloin Markus ymmärsi. Hän teki rohkeutta ilmaisevan liikkeen, ikäänkuin osoittaakseen olevansa valmis taisteluun.
— Enkö ole ollut varovainen, teidän hyviä neuvojanne noudattaen? enkö ole odottanut kaksi pitkää vuotta, ennenkuin otin pois tuon ristin, joka Simonin tuomion ja lähdön jälkeen ripustettiin luokan seinälle, ikäänkuin merkiksi siitä, että voittanut kirkko oli ottanut haltuunsa meidän kunnankoulumme? Minä olen kohottanut tuon epäluulon ja epäsuosion alaisen kouluraukan entiseen kukoistukseen ja vapauteen, ja eikö ole aivan oikein että ensimmäinen tekoni voittajana oli sen vapauttaminen kaikista vertauskuvista, sen saattaminen jälleen uskonnolliseen puolueettomuuteen, josta sen ei olisi koskaan tullut luopua?
Salvan keskeytti hänet.
— Sanon vielä kerran etten moiti teitä. Te olette olleet kärsivällinen ja suvaitsevainen. Mutta teidän tekonne sattuu sittenkin hirveällä hetkellä. Minä pelkään puolestanne ja tahdoin että täydellisesti ymmärtäisimme toisemme, jotta voisin väistää vaaran, jos se on mahdollista.
He istuutuivat ja keskustelivat kauvan asiasta. Valtiollinen asema maakunnassa oli yhä huono. Uudet vaalit oli toimitettu, ja ne olivat olleet taaskin yksi askel eteenpäin kirkollisen taantumisen tiellä. Niissä oli huomattu eräs omituinen ilmiö: pormestari Lemarrois, Gambettan entinen ystävä, jonka tuleminen Beaumontin edusmieheksi tuntui itsestään selvältä, oli saanut kilpailijan sosialistisesta asianajaja Delbosista, joka esiintymisensä kautta Simonin puolustajana oli tullut tutuksi esikaupunkien vallankumouksellisille asukkaille: Lemarrois oli voittanut asianajajan ainoastaan tuhannen äänen enemmistöllä. Samalla oli monarkillinen ja katolinen taantumispuolue myöskin voittanut alaa, Hector de Sangleboeuf oli onnistunut auttamaan läpi ystävänsä, erään kenraalin, pitämällä komeita juhlia Désiradessa ja jakamalla auliisti appensa, parooni Nathanin juutalaista kultaa. Kohtelias Marcilly, kirjallisuutta harrastavan nuorison entinen toivo oli, tullakseen uudestaan valituksi, taitavasti kääntänyt takkinsa tuulen mukaan ja mennyt kirkon puolelle, joka oli uudestaan tehnyt sovinnon porvariston kanssa, voidakseen sen avulla vastustaa sosialismin nopeaa levenemistä. Porvaristo, joka oli hyväksynyt valtiollisen tasa-arvoisuuden, ei suostunut taloudelliseen tasa-arvoisuuteen, sillä se tahtoi säilyttää anastamansa vallan, eikä suostunut antamaan pois hiukkaakaan siitä, mitä se omisti, ja se yhtyi entisiin vastustajiinsa, voidakseen vastustaa alhaalta päin tulevia virtauksia. Voltairelaisesta muuttui se mystikoksi, se alkoi huomata, että uskonnossa oli hyvääkin, että se oli välttämätön vartija, ja salpa, joka yksin kykeni vielä hillitsemään kansan suurenevia vaatimuksia. Se vaipui näin vähitellen militarismiin, nationalismiin, antisemitismiin, kaikkiin noihin ulkokullattuihin katsantotapoihin, joiden suojassa voitollinen kirkollispuolue hiipi. Sotajoukko oli sen raa'an voiman kannattaja, joka pyhittää vuosisatoja vanhat anastukset, se oli valloittamaton pistinmuuri, jonka takana omaisuus ja pääoma rauhassa säilyvät. Kansa, isänmaa oli vääryyksistä ja väärinkäytöistä muodostettu kokonaisuus, johonka ei voinut koskea tekemättä rikosta, se oli hirveä yhteiskunnallinen rakennus, josta ei saanut muuttaa pienintäkään kiveä, sillä pelättiin sen silloin kokonaan kukistuvan. Juutalaisvihaa käytettiin samoin kuin keskiajalla kiihoittamaan laimeata uskoa, se oli esi-isiltä perityn intohimon hirveätä väärinkäyttöä, julman kansalaissodan siemen. Ja tämän laajan taantumisliikkeen alkuna oli ainoastaan kirkon salainen työ, kirkon, joka käyttäen hyväkseen tilaisuutta koetteli valloittaa takaisin vanhan maailman jäiden sulaessa, vallankumouksen vapauttavan tuulen puhaltaessa menettämänsä maat. Vallankumouksen henki oli hävitettävä valloittamalla takaisin porvaristo, jonka vallankumous oli kohottanut valtaan, ja joka nyt oli valmis kavaltamaan sen, voidakseen säilyttää laittoman valtansa, josta sen tuli tehdä tili kansalle. Samalla kun porvaristo palaisi takaisin kirkon helmaan, tulisi kansakin valloitetuksi, sillä kirkon tarkoituksena oli ottaa haltuunsa lapset jo koulupenkillä ja painaa ne takaisin opinlauseitten pimeyteen. Syynä siihen että Voltairen Ranska oli tulemaisillaan Rooman Ranskaksi, oli että opetusveljeskunnat olivat anastaneet lapset. Ja taistelu kiihtyi; kirkko riemuitsi jo voitostaan tasavallan ja tiedon yli, ylpeänä luuli se voivansa pysäyttää voittamattoman, estää vallankumousta täyttämästä työnsä, jonka tarkoituksena oli kansan kohottaminen porvariston tasalle vallassa ja koko kansallisuuden vapauttaminen.
— Asema huononee siis päivä päivältä, päätti Salvan. Te tiedätte kuinka raivokkaasti meidän alkeisopetustamme vastaan taistellaan. Beaumontissa uskalsi eräs pappi toissa sunnuntaina saarnatuolista sanoa, että maallikko-opettaja oli opettajaksi muuttunut saatana; ja hän huusi: "Isät ja äidit, teidän tulee ennemmin toivoa kuolemaa lapsillenne, kuin nähdä heidät sellaisessa kadotuksessa"… Korkeampi opetus on samoin mitä pahimman kirkollisen taantumisen vallassa. En puhu ainoastaan hengellisten koulujen, sellaisten kun Valmarien kollegion, yhä kasvavasta menestyksestä, joissa kouluissa jesuiitat turmelevat porvariston pojat, tulevat upseerimme ja virkamiehemme. Mutta meidän lyseoissammekin on pappi kaikkivaltias. Täälläkin esimerkiksi lyseon rehtori, uskonnollismielinen Depinvilliers ottaa kodissaan julkisesti vastaan isä Crabotin, joka luullakseni on hänen vaimonsa ja hänen tyttäriensä rippi-isä. Äskettäin hän pyysi saada koululleen innokkaamman papin, sillä hän oli tyytymätön vanhaan, kunnon apotti Lericheen, joka muka liian laimeasti hoiti virkaansa. Uskonnolliset harjoitukset ovat tosin vapaaehtoiset; mutta oppilas pääsee niistä ainoastaan vanhempiensa pyynnöstä, ja silloin hän tietysti joutuu epäsuosioon, hänet syrjäytetään ja häntä vainotaan kaikella tavalla… Vaikka Ranska on ollut kolmekymmentä vuotta tasavaltana ja vaikka enemmän kuin vuosisata on ponnisteltu vapauden aatteen hyväksi, on kirkko siis yhä lastemme opettaja ja kasvattaja, itsevaltias hallitsija, joka tahtoo pitää maailman vallassaan, muodostamalla vanhojen kaavojen mukaan orjuudessa ja erehdyksissä miehiä, joita se tarvitsee voidakseen hallita. Kaikki meidän nykyinen kurjuutemme tulee siitä.
Markus tunsi nämä asiat. Hän kysyi lopuksi.
— Mutta, ystäväni, mitä kehoitatte minua tekemään? Tuleeko minun nyt peräytyä alettuani jo työni?
— Oi! ei mitenkään. Jos olisitte ilmoittaneet minulle aikeenne, olisin ehkä pyytänyt teitä vielä odottamaan. Mutta koska olette ottaneet pois tuon ristin koulunne seinältä, täytyy meidän puolustaa tekoanne, muodostaa se järjen voitoksi… Sen jälkeen kun kirjoitin teille, olen tavannut ystäväni Le Barazerin, akatemian tarkastajan, ja olen hiukan rauhallisempi. Tunnettehan hänet, on hyvin vaikea tietää mitä hän ajattelee, hän on valtioviisas mies, hän käyttää toisten tahtoa hyväkseen saadakseen oman tahtonsa voittamaan. Luulen että hän oikeastaan on meidän puolellamme ja minua kummastuttaisi suuresti, jos hän ajaisi vihollistemme asiaa… Kaikki riippuu teistä, teidän vastustusvoimastanne, teidän asemanne vahvuudesta Mailleboisissa. Minä aavistan, että veljet, kapusiinit ja jesuiitat tulevat hurjasti taistelemaan siellä, sillä te ette ole ainoastaan maallikko-opettaja, saatana, te olette ennen kaikkea Simonin puolustaja, soihdun kantaja, totuuden ja oikeuden mies, jonka suu on tukittava. Olkaa siis aina varovainen, hyvä ja rohkea!
Salvan nousi ja tarttui Markuksen molempiin käsiin, hetken seisoivat he näin käsi kädessä ja katselivat toisiaan hymyillen, silmät loistaen rohkeudesta ja uskalluksesta.
— Te ette ainakaan ole toivoton, ystäväni?
— Toivoton, poikani? oi, en koskaan! Voitto on varma; en tosin tiedä milloin se tapahtuu, mutta varmaan se kerran tapahtuu… Löytyy enemmän raukkamaisia ja itsekkäitä kuin ilkeitä ihmisiä. Kuinka monta onkaan esimerkiksi yliopistossa sellaisia, jotka eivät luonteeltaan ole varsinaisesti hyviä eikä huonoja, vaan ovat kumminkin pohjaltaan oikeastaan hyviä. He ovat virkamiehiä, siinä vika, ja he hoitavat virkansa. He hoitavat virkansa totuttuun tapaan, he hoitavat sen myöskin ylennyksen tähden, sehän on aivan luonnollista… Meidän rehtorimme Forbes on hiljainen ja hyvin oppinut mies, joka tahtoo ainoastaan rauhassa saada harjoittaa vanhanajan historian tutkimuksia. Ja minä epäilen melkein, että hän salaa halveksii nykyisiä pahoja aikoja ja sentähden huolellisesti pysyy ainoastaan hallinnollisena rattaana ministerin ja yliopiston henkilökunnan välillä. Itse Depinvillierskin on kirkon puolella vain siksi, että hänellä on kaksi rumaa tyttöä naitettavanaan ja toivoo isä Crabotin hankkivan heille rikkaat kosijat. Kelvoton Mauraisin taasen on ilkeä ihminen, jota teidän on syytä epäillä: hän tahtoisi saada minun paikkani ja tulisi heti teidän puolellenne, jos hän luulisi teidän voivan antaa se hänelle… Niin, niin, kaikki ovat he ahnaita raukkoja tai heikkoja luonteita, jotka tulevat meidän puolellemme ja auttavat meitä, silloin kun olemme voittaneet.
Hän nauroi sääliväisesti, ja lisäsi sitten tullen uudelleen vakavaksi.
— Sitäpaitsi on työ. jota täällä toimitan, liian korkea voidakseni joutua epätoivoon. Tiedättehän poikani, että koetan saada itseni unohdetuksi tänne soppeeni: mutta ei kulu päivääkään etten hiljaisuudessa koettaisi muodostaa tulevaisuutta. Me olemme sanoneet sen kymmeniä kertoja toisillemme: tulevaisuuden koulujen merkitys riippuu opettajien arvosta. Maallikko-opettaja, totuuden ja oikeuden ase yksin voi pelastaa kansan, kohottaa sen oikeaan arvoonsa maailmassa… Ja se onnistuu, se onnistuu, sen voin teille vakuuttaa. Olen sangen tyytyväinen oppilaihin. Opettajaksi haluavia on tosin vielä jotakuinkin vähän, ammatti on vielä siksi epäkiitollinen, huonopalkkainen ja halveksittu, siihen antauminen on sama kuin varma köyhyys. Tänä vuonna oli kuitenkin enemmän hakijoita. Toivotaan että kamarit vihdoin äänestäisivät kohtuullisia palkkoja, joiden avulla halvimmatkin opettajat voisivat elää arvokkaasti… Ja saattepa nähdä, saattepa nähdä, kun täältä vähitellen lähtee opettajia, jotka ovat kasvatetut järjen ja oikeuden apostoleiksi, leviävät he maaseuduille ja kaupunkeihin vieden mukanaan vapautuksen hyvän sanoman, hävittäen kaikkialla erehdykset ja valheen; he ovat uuden ihmiskunnan lähetyssaarnaajia! Silloin on kirkko voitettu, sillä se voi elää ja hallita ainoastaan tietämättömyyden varassa, ja koko kansa on lähtevä liikkeelle ilman esteitä tulevaista rauhan ja veljellisyyden valtakuntaa kohden.
— Oi! vanha ystäväni, huudahti Markus, se on suuri toivo, siitä me saamme voimaa ja uskallusta toimittamaan työtämme… Kiitos luottamuksesta, jota olette herättäneet minussa, koetan olla varovainen ja rohkea.
Ystävykset puristivat voimakkaasti toistensa käsiä, ja Markus palasi Mailleboisiin, jossa häntä odotti mitä raivokkain taistelu, todellinen sota.
Pahinta oli että valtiollinen asema siellä huononi samoin kuin Beaumontissakin. Edusmiesvaalia seuranneiden kunnallisvaalien tulokset olivat myöskin olleet turmiolliset. Darras oli uudessa kunnallisneuvostossa joutunut vähemmistöön, ja klerikaalinen Philis, vanhoillisten tuki, oli valittu pormestariksi. Markus tahtoikin kaikkein ensiksi tavata Darrasia, saadakseen tietää, missä määrin tämä vielä voisi kannattaa häntä. Markus meni eräänä iltana tapaamaan häntä, hänen komeaan taloonsa, jonka tuo rikastunut urakoitsija oli antanut rakentaa itselleen. Hän kohotti heti opettajan nähtyään kätensä taivasta kohden ja huudahti.
— No, rakas herra opettaja, nyt on lauma laskettu kimppuunne! Minä olen puolustava teitä, luottakaa minuun, nyt kun olen voitettu, enkä voi tehdä muuta kuin vastustaa… Kun olin pormestari, oli minun sangen vaikea aina olla samaa mieltä kanssanne; sillä minulla oli, niinkuin tiedätte, ainoastaan kahden äänen enemmistö, minun oli joskus mahdoton toimia. Usein vastustin teitä, vaikka sydämessäni täydellisesti hyväksyin tekonne… Mutta nyt voimme lähteä liikkeelle, koska minulla ei ole muuta tekemistä kuin taistella kukistaakseni Philisin ja päästäkseni jälleen pormestariksi. Te teitte oikein ottaessanne jumalankuvan pois seinältä, jossa se ei riippunut Simonin aikana, ja jossa sen ei koskaan olisi pitänyt riippua.
Markus hymyili:
— Joka kerta kun puhuin teille ristin poistamisesta, kauhistuitte te ja sanoitte, että varovaisuus oli välttämätön, että lasten vanhemmat saattaisivat säikähtyä ja että vastustajamme siitä saisivat aseita hävittääkseen meidät.
— Johan tunnustin teille millaisessa pulassa olin! Ajatelkaa vain, ei ole helppo hallita Mailleboisin tapaista kaupunkia, jossa puolueet tähän saakka ovat pysyneet tasapainossa, ja jossa ei tiedä kumpainenko saisi voiton, vapaa-ajattelijat vaiko papit… Tällä hetkellä eivät asiamme tosin ole loistavalla kannalla. Vähät siitä, ei pidä kadottaa rohkeuttaan, kyllä me vielä annamme heille iskun, niin että me ratkaisevasti tulemme maan herroiksi.
Kunnianhimoisen kunnon urakoitsijan rohkeus ihastutti Markusta.
— Se on varma, myönsi hän.
— Sillä, jatkoi Darras, samoin kuin minun mitätön kahden äänen enemmistöni teki minut araksi, samoin ei Philiskään ole uskaltava mitään suurempaa, sillä hänelläkin on ainoastaan kahden äänen enemmistö. Hän on pakoitettu pysymään alallaan, hän on alituisesti pelkäävä pienimpiäkin muutoksia, jotka saattaisivat viedä hänet vähemmistöön. Minä tunnen sen.
Darras nauroi äänekkäästi. Hän, joka itse oli suuri, hyvinvoipa mies, ja jonka sekä aivot että vatsa olivat hyvässä kunnossa, vihasi Philisiä, häntä suututti uuden pormestarin pienuus ja laihuus, synkät, ankarat kasvot, terävä nenä ja kapea suu. Philis, entinen tervakangastehtaan omistaja, oli vaimonsa kuoleman jälkeen lopettanut liikkeensä, ja hänellä oli nyt omaisuus, josta oli noin kymmenen tuhannen markan vuotuiset korot, mutta jonka alkuperä oli hämärä. Hän eli sangen yksinäistä elämää, ja hänellä oli yksi ainoa suuri vaaleaverinen palvelijatar, jota ilkeät ihmiset kutsuivat "vuoteen lämmittäjäksi", sillä he kertoivat hänen joka ilta täyteläisellä ruumiillaan lämmittävän isäntänsä vuoteen ja sitten jäävänkin siihen. Philisin kahdentoistavuotias tytär. Octavie oli nunnien oppilaana Clermontissa ja kymmen vuotiaan poikansa oli hän pannut Valmarien kolleegioon, josta tämä aikoi mennä Saint-Cyrin sotakouluun. Päästyään näin vapaaksi lapsistaan, vietti hän suljettua ja ummehtunutta elämää ankarimmassa uskonnollisuudessa, alinomaa neuvotellen mustatakkien kanssa ja ollen heidän kuuliainen käskyläisensä. Hänen valitsemisensa pormestariksi osoitti kuinka ratkaisevaan kohtaan uskonnollinen liike oli kehittynyt Mailleboisissa, jossa raivosi taistelu tasavallan ja kirkon välillä,
— Minä, sanoi Markus, voin siis toimia, te ynnä neuvoston vähemmistö kannatatte minua, eikö niin?
— Aivan varmaan, huudahti Darras. Mutta olkaa kuitenkin kohtuullinen, älkää heittäkö liian suurta juttua niskoillemme.
Jo seuraavana päivänä alkoi taistelu Mailleboisissa. Virkamies Savin,
Achillen ja Philippen isä, näkyi saaneen ensimmäisen iskun tehtäväkseen.
Puettuna ahtaaseen takkiinsa saapui hän virkatuntiensa jälkeen koululle
moittimaan opettajaa.
— Te tiedätte kuka olen, eikö totta? herra Froment. Olen kiivas tasavaltalainen, eikä kukaan voi minua epäillä siitä, että olisin liitossa pappien kanssa. Kuitenkin tulen pyytämään, useiden vanhempain nimessä, että ripustaisitte uudelleen koulunne seinälle tuon ristin, sillä uskonto on välttämätön lapsille samoinkuin naisillekin… Pappia ei tarvita koulussa, se on kyllä totta; mutta Kristus, Kristus, ajatelkaa toki! hän on ensimmäinen tasavaltalainen ja vallankumouksellinen.
Markus tahtoi tietää, keitä muita vanhempia hän edusti.
— Jos ette puhu ainoastaan omassa nimessänne, niin sanokaa minulle, mitkä perheet ovat valtuuttaneet teidät.
— Oh! valtuuttaminen ei tapahtunut aivan säännöllisesti. Tapasin muurari Doloirin ja maanomistaja Bongardin ja huomasin, että he paheksuivat tekoanne samoin kuin minäkin. Mutta vastalauseen tekeminen ja nimimerkkinsä antaminen tuottaa aina ikävyyksiä. Minä esimerkiksi panen paljon alttiiksi asettuessani etunenään… Mutta tunnollisena perheen isänä en voi olla vaiti. Sanokaa minulle, mitä tekisin poika lurjuksillani, Achillellä ja Philippellä. jotka ovat umpimielisiä ja tottelemattomia, jos ei heitä peloiteta vähäisen kertomuksella hyvästä Jumalasta ja hänen helvetistään? Aivan toisellainen on suuri tyttäreni Hortense, jota koko Maillebois ihmetteli, kun hän ensi kerran pääsi ripille. Neiti Rouzaire on todella uskonnollisella kasvatustavallaan tehnyt hänet aivan täydelliseksi… Pyydän teitä vertaamaan omaanne ja neiti Rouzairen työtä, minun kahta poikaani ja tytärtäni. Siinä on tuomionne, herra Froment.
Markus hymyili rauhallista hymyään. Tuo rakastettava Hortense, kaunis, pikkuvanha kolmentoistavuotias tyttö, jonka vartalo jo oli täysin kehittynyt, oli neiti Rouzairen suosikkeja. Hän kuljeskeli joskus molempien leikkipihojen väliaidan seutuvilla ja unehtui nurkkien taakse keskustelemaan ikäistensä poikien kanssa. Usein oli Markus vertaillut toisiinsa omia oppilaitaan, noita miehenalkuja, joiden järkeä ja totuudenrakkautta hän vähitellen oli kehittänyt ja opettajattaren oppilaita, kirkollisen hengen valheellisuudessa ja ulkokultaisuudessa kasvatettuja, sokerinsuloisia tyttösiä. Oi! kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut yhdessä poikiensa kanssa opettaa noita tyttöjä, joita kasvatettiin erikseen, joilta huolellisesti peitettiin kaikki, ja joissa siten herätettiin kaikellaisia salaperäisiä aavistuksia. Silloin he eivät enää olisi kuljeskelleet pitkin aitoja, saavuttaakseen sitä, mitä heille sanottiin synniksi, suloista, mutta kiellettyä hedelmää. Tulevaisuuden vapaalle ja onnelliselle kansalle oli ainoastaan yhteiskoulu terveellinen ja sopiva.
Markus vastasi ainoastaan:
— Neiti Rouzaire täyttää omantuntonsa mukaan velvollisuutensa; samoin teen minäkin… Jos perheet auttaisivat minua, edistyisi kasvatus ja opetustyö nopeammin.
Silloin pikku Savin suuttui ja sanoi oikaisten lyhyttä vartaloaan.
— Tahdotteko sanoa, että olen huonona esimerkkinä lapsilleni?
— Oh en suinkaan. Tarkoitan ainoastaan, että kaikki mitä lapset näkevät ympärillään on ristiriidassa opetuksieni kanssa. Totuuden ilmilausumista pidetään vaarallisena uhkarohkeutena, järjen sanotaan olevan riittämättömän kasvattamaan kunnon miehiä.
Markus tunsi aina suurta surua huomatessaan, että vanhemmat vastustivat häntä, hän kun toivoi heidän apuaan vapautustyössään. Jos hänen opetuksiaan olisi lasten kotona toteutettu, jos siellä olisi sovitettu käytäntöön yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet, joita hän koetti heille selittää, kuinka helpoksi ja nopeaksi kulku parempaan päin silloin olisikaan käynyt! Tämä yhteistyö oli välttämätönkin, löytyi paljon sellaisia kaikkein arkatuntoisimpia ja tarpeellisimpia opetuksia, joita opettaja ei voinut antaa, elleivät vanhemmat täydentäneet hänen työtänsä ja jatkaneet sitä samassa vapautuksen hengessä. Opettajien ja vanhempien olisi tullut kulkea käsi kädessä oikeuden ja totuuden päämäärää kohden. Ja kuinka surullista! sen sijaan, että olisivat auttaneet, hävittivät he senkin vähän, mitä hän sai aikaan, sillä he olivat melkein aina itse tietämättömiä ja heidän elämänsä ja mielipiteensä olivat johdonmukaisuutta vailla.
— Lyhyesti, sanoi Savin, teidän täytyy ripustaa tuo risti koulunne seinälle, herra Froment, jos tahdotte tehdä meille kaikille mieliksi ja elää hyvässä sovussa meidän kanssamme, jota me puolestamme toivomme, sillä te ette ole huono opettaja.
Markus hymyili taas.
— Kiitän teitä… Mutta sanokaa minulle, miksi rouva Savin ei ole mukananne? Häntä ainakin tämä asia olisi koskenut, sillä minä tiedän, että hän harjoittaa uskonnollisia menoja.
— Hän on uskonnollinen niinkuin kaikkien kunnon vaimojen tulee olla, vastasi virkamies kuivasti. Minusta on parempi, että hän käy kirkossa kuin että hän ottaisi itselleen rakastajan.
Savin katsoi epäluuloisesti Markusta, sillä sairaloinen mustasukkaisuus vaivasi häntä aina, niin että hän jokaisessa miehessä näki mahdollisen kilpailijan. Miksi opettaja kaipasi hänen vaimoaan? olihan tämä kaksi kertaa ollut käynyt koululla muka selittämässä Achillen ja Philippen poissaoloa? Hän oli viime aikoina pakoittanut vaimonsa kerran viikossa tunnustamaan syntinsä isä Theodosiukselle, kapusiinien esimiehelle, ajatellen, että tunnustuksen pelko estäisi hänet tekemästä syntiä. Vaikka rouva Savin ensialussa oli käynyt kirkossa ainoastaan säilyttääkseen kotirauhan, ilman minkäänlaista uskoa, meni hän nyt hiukan hartaampana syntejään tunnustamaan, sillä isä Theodosius oli komea ja miellyttävä mies, josta kaikki nuoret uskovaiset uneksivat.
Markus lisäsi hänen kiusallaan.
— Viime torstaina tapasin suureksi ilokseni rouva Savinin, joka juuri tuli kapusiinikappelista, ja me keskustelimme hetken. Hän puhui minulle sangen suosiollisesti, sen tähden olisin toivonut hänen olevan kanssanne.
Mies teki tuskaa ilmaisevan liikkeen. Alituisen ja väärän epäluulonsa tähden oli hän ruvennut itse viemään määräpaikkaansa ne pienet helmityöt, joita hän antoi vaimonsa salaa valmistaa, lisätäkseen pieniä tulojaan. Heidän kodissaan vallitsi vähäpalkkaisten virkamiesten tavallinen salattu kurjuus, lapsia oli paljon, mies katkeroittunut sietämätön itsevaltias, vaimo lempeä, kaunis ja tyytyväinen kohtaloonsa siihen saakka kunnes löytää salaisen lohdutuksen.
— Vaimollani ei ole eikä saa olla erilaisia mielipiteitä kuin minulla, selitti Savin lopuksi. Hänen nimessään samoin kuin omassani ja useiden muiden vanhempien nimessä, sanon sen vielä kerran, olen ottanut tämän askeleen… Nyt on teidän asianne päättää onko teidän pidettävä siitä lukua. Miettikää ensin.
Markus, joka taas oli tullut vakavaksi, vastasi.
— Olen miettinyt, herra Savin. Ottaessani pois tämän ristin tiesin tarkoin mitä tein; ja koska se ei enään ole siellä, en minä ainakaan pane sitä takaisin.
Seuraavana päivänä liikkui kaupungilla huhu, että joukko vanhempia, isiä ja äitejä oli käynyt opettajan luona, josta oli seurannut myrkyllinen keskustelu, hirveä häväistys. Mutta Markus ymmärsi, mistä isku tuli, kun hän sattumalta sai tietää oikean syyn Savinin käyntiin. Kaunis rouva Savin, jolle asia oli niin yhden tekevä ja jonka kokonaan täytti onnen kaipuu, oli sittenkin ollut isä Theodosiuksen välikappaleena: sillä hänen toimestaan oli hänen miehellään ja kapusiinimunkilla ollut salainen keskustelu, jossa viime mainittu oli kehoittanut häntä menemään opettajan luo ja tekemään lopun asiain tilasta, joka oli hyviä tapoja ja perheiden hyvää järjestystä vastaan. Sillä jos risti poistettaisiin koulusta, olisi siitä seurauksena poikien tottelemattomuus ja tytärten ja äidin kevytmielisyys? Ja pieni, laiha Savin, tasavaltalainen ja kirkollisten vastustaja, jonka hukkaan kulunut elämä ja järjetön mustasukkaisuus tekivät sairaaksi, oli toiminut siveyden puolesta ikäänkuin mitä piintynein katolilainen, joka uneksii inhimillistä paratiisia ihmisen masentamiseksi ja tallaamiseksi valmistetuksi vankilaksi.
Isä Theodosiuksen takana Markus helposti arvasi olevan veli Fulgentiuksen ynnä hänen apulaisensa veli Gorgiaan ja Isidoren, jotka olivat raivoissaan maallikkokoululle siitä, että tämä vei heiltä oppilaita. Näiden takana olivat vielä Valmarien kolleegion johtaja isä Philibin ja rehtori, isä Crabot, nuo mahtavat henkilöt, joiden taitavat, näkymättömät kädet olivat johtaneet taistelua hirveästä Simonin jutusta alkaen. Rikos oli kaiken pohjalla, ja rikostoverit, tuo salainen, tuntematon, epäilty joukko, näytti päättäneen puolustaa sitä uusilla rikoksilla. Markus oli heti arvannut, missä joukko, halvimmasta korkeimpaan, lymysi. Mutta kuinka saisi hän heidät kiinni ja syyllisiksi todistetuiksi? Samalla kun kohtelias isä Crabot yhä puuhasi Beaumontin ylhäisön piirissä, johtaen rippilapsiaan ja pitäen huolta entisten oppilaittensa menestyksestä, näytti hänen käskynalaisensa isä Philibin kokonaan kadonneen, hän oli yksinomaan antautunut vaikeaan tehtäväänsä Valmarien kolleegion todellisena johtajana. Mikään ei ilmaissut kiireellistä työtä, jota salaisuudessa lakkaamatta toimitettiin hyvän asian voitoksi. Markus oli vain huomannut, että häntä vakoiltiin: häntä vartioitiin papillisella taitavuudella, mustia varjoja liikkui lakkaamatta hänen ympärillään. Joka ainoa käynti Lehmannien luona, joka ainoa keskustelu Davidin kanssa oli varmaankin huomattu. Ja hänessä vainottiin, niinkuin Salvan oli sanonutkin, totuuden apostolia, tulevaa tuomaria, todistajaa, jonka käsissä arvattiin olevan vaarallisia papereita, ja jonka kurkkuun kostonhuuto tahdottiin tukehuttaa, musertamalla hänet. Pappi- ja munkkijoukko puuhasi sitä kasvavalla rohkeudella, apotti Quandieunkin täytyi taipua, epätoivoissaan siitä, että uskontoa käytettiin moisen vääryyden palveluksessa, mutta totellen onnetonta piispaansa hänen ylhäisyyttään Bergerotia, jonka piispallisessa palatsissa Beaumontissa hän joka viikko kävi saamassa määräyksiä ja lohduttamassa esimiestään hänen surussaan. Sekä piispa että kirkkoherra peittivät kirkon kuuliaisina lapsina papinkauhtanallaan äärettömän vääryyden, ja he salasivat surunsa ja pelkonsa tahtomatta tunnustaa kuinka suureen vaaraan he näkivät kirkon joutuvan.
Eräänä iltana sanoi Mignot, joka juuri tuli leikkipihasta, raivostuneena
Markukselle.
— Tiedättekö, se on inhoittavaa, näin taas neiti Rouzairen seisovan tikapuilla ja vakoilevan meitä.
Opettajattarella oli todellakin tapana, luullessaan olevansa yksin, pystyttää tikapuut väliaitaa vasten ja niiltä tarkastaa, mitä poikakoulussa tapahtui: ja Mignot sanoi hänen joka viikko lähettävän salaisia tiedonantoja alkeiskouluntarkastaja Mauraisinille.
— Mikä vakoilija! sanoi Markus iloisesti. Aivan turhaan hän väsyttää jalkojaan tikapuilla. Minä aukaisen portin selkoselälleen, jos hän vaan tahtoo.
— Oh! sitä minä en tekisi! huudahti apuopettaja. Pysyköön kukin kotonaan. Jos vielä näen hänet niin vedän hänet alas jaloista.
Markus oli vähitellen valloittanut Mignotin: hänestä tuntui kuin olisi hän pelastanut ihmisen, ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Simonia oli Mignot aina epäillyt. Hän oli talonpojan poika ja oli ruvennut opettajaksi ainoastaan päästäkseen maatyöstä; hänen järkensä ja luonteensa olivat keskinkertaiset, eikä hän ajatellut muuta kuin omaa etuaan; ja kun hän ei uskonut mitään hyvää juutalaisista piti hän parhaana pysyä erillään hänestä. Niinpä hän oikeusjutun aikana oli ollut siksi rehellinen, ettei ollut tahtonut syyttää viatonta, mutta ei myöskään ollut antanut totuuden mukaista todistusta, joka olisi voinut pelastaa Simonin. Markuksen suhteen oli hän alussa asettunut vastustavalle kannalle, siinä oli taas muuan, jonka kanssa ei pitänyt ryhtyä tekemisiin, jos tahtoi päästä ylenemään! Lähes vuoden oli hän siten osoittanut vihamielisyyttään, syönyt ravintolassa, auttanut vastenmielisesti johtajaansa ja näyttänyt käytöksellään paheksumisensa. Siihen aikaan kävi hän usein neiti Rouzairen luona ja näytti olevan taipuvainen rupeamaan hengellisten käskyläiseksi. Mutta Markus ei näyttänyt siitä välittävän, hän oli ystävällinen apulaiselleen ikäänkuin tahtoen antaa hänelle aikaa miettiä ja ymmärtää, että hänelle todella oli edullisinta olla totuuden ja oikeuden puolella. Ja olihan tuo suuri rauhallinen poika, jonka ainoa intohimo oli onkiminen, kylläkin huvittava ala kokeiluille. Tulevaisuuden ajatteleminen teki hänet raukkamaiseksi, ympäristön säälimätön itsekkäisyys oli hiukan turmellut hänet, mutta pohjaltaan hän ei ollut paha, hän tulisi varmaankin hyväksi, jos hän joutuisi hyviin käsiin. Hän oli niinkuin suuri osa ihmisistä, luonteeltaan keskinkertainen, ei parhaimpia eikä huonoimpia, muuttuen olosuhteiden mukaan. Hänellä oli kylliksi tietoja, joten hänestä olisi voinut tulla erinomainen opettaja ja myöskin oikeudenmukainen ihminen siinä tapauksessa, että hänellä aina olisi ollut tukenaan lujatahtoinen ja ymmärtäväinen ystävä. Tämä kokeilu, tämä pelastaminen oli houkutellut Markusta, joka oli onnellinen askel askeleelta voittaessaan hänen luottamuksensa ja rakkautensa, sekä saadessaan todistuksen siitä totuudesta, jolle hänen suuri toivonsa tulevasta vapautuksesta perustui, nimittäin että jokaisesta turmeltuneestakin ihmisestä voi saada edistyksen työmiehen. Mignot oli saavuttanut toimeliaan iloisuuden ja hyväätekevän oikeuden ja totuuden rakkauden, jotka ikäänkuin säteilivät hänen koko olennostaan. Nyt apuopettaja söi johtajansa kodissa ja kuului ikäänkuin perheeseen.
— Te teette väärin, kun ette ole varovainen neiti Rouzairen suhteen, lisäsi hän. Ette voi aavistaakaan, mitä kaikkea hän voi tehdä… Hän pettäisi teidät kymmenen kertaa päästäkseen Mauraisininsä suosioon.
Ja kun hän kerran oli ruvennut tunnustamaan, kertoi hän kuinka neiti Rouzaire monta kertaa oli käskenyt häntä kuuntelemaan ovilla. Hän tunsi opettajattaren, siinä oli hirveä nainen, jonka ylenmääräisen kohteliaisuuden alla piili kovuutta ja ahneutta; ja vaikka hän ei ollut kaunis, vaan suuri, luiseva, kesakkoinen ja litteänaamainen, viehätti hän lopulta kaikki ihmiset. Itsekin hän ylpeili siitä että osasi käyttäytyä viisaasti. Kirkon vastustajille, jotka suuttuivat siitä, että hän niin usein vei lapsia kirkkoon, vastasi hän olevansa pakoitettu seuraamaan vanhempien tahtoa, sillä muuten ottaisivat he pois lapsensa. Kirkollisille antoi hän vahvimmat vakuutukset ja kallistui silminnähtävästi heidän puolelleen, varmasti uskoen olevansa mahtavampien puolella, joista maallikko-opettajienkin hyvät paikat riippuivat. Hän katsoi ainoastaan omaa etuaan ja oli Jumalan lapsi vaan siksi, että tämä sitten pitäisi huolta hänen asioistaan. Hän oli hedelmämyyjättären tytär Beaumontista, ja hänen luonteeseensa oli siitä jäänyt jotain kauppiasmaista. Hän ei ollut mennyt naimisiin sillä hän tahtoi elää oman mielensä mukaan, ja ellei hän pappien kanssa ollutkaan suhteissa, niinkuin ilkeä huhu tiesi kertoa, niin se oli ainakin varma, että hän miellytti pientä, kaunista Mauraisiniä. joka aina ihastui suuriin naisiin. Ei hän myöskään koskaan ollut humalassa vaikka hän suuresti rakasti liköörejä: syynä siihen, että hän joskus iltapäivätuntien alussa oli hyvin punainen, oli hänen vankka ateriansa ja hänen huono ruuansulatuksensa.
Markus teki välinpitämättömän liikkeen.
— Hän ei hoida niinkään huonosti kouluansa, sanoi hän. Se minua ainoastaan surettaa, että hän opettaa niin ahtaasti uskonnollisessa hengessä. Täällä ei poikia ja tyttöjä eroita ainoastaan seinä; heitä eroittaa syvä kuilu. Ja kun he koulusta päästyään yhtyvät naimisiin mennäkseen, ovat he kuin kahdesta eri maailmasta tulleita… Ja onhan näin ollut ammoisista ajoista asti, taistelu sukupuolten välillä tulee suureksi osaksi siitä.
Hän ei kertonut kuinka hän vihasi neiti Rouzairea, eikä syytä, miksi hän oli karttanut häntä, niin että lähestyminen heidän välillään oli mahdoton, joka syy oli tämän naisen inhoittava käytös Simonin jutun aikana. Markus muisti aina, kuinka hän oikeuden edessä oli ladellut vääriä syytöksiä viatonta vastaan, kertonut hänen antaneen epäsiveellisiä ja epäisänmaallisia opetuksia oppilailleen ja rauhallisella julkeudella ajanut kirkollisten asiaa. Markuksen muuton jälkeen Mailleboisiin olivatkin he osoittaneet toisilleen ainoastaan jäykkää kohteliaisuutta, joka heidän läheisen naapuruutensa tähden oli välttämätön. Kun hänen asemansa oli vahvistunut, ja kun neiti Rouzaire huomasi, ettei Markus joutunutkaan häviölle, niin kuin hän oli toivonut, oli hän koettanut saada lähentymistä aikaan, sillä hän ei suinkaan tahtonut olla epäsovussa voittajien kanssa. Etenkin koetti hän päästä Genevièven suosioon, mutta tämä piti häntä etäällä, ollen saman mieltä kuin puolisonsakin.
— Sanon sen vielä kerran, päätti Mignot, olkaa varovainen. Jos olisin noudattanut hänen tahtoaan olisin pettänyt teidät jo kaksikymmentä kertaa. Hän kyseli minulta alinomaa teistä ja sanoi minulle, että olen hullu ja etten koskaan tulisi miksikään… Te olette olleet niin hyvä minulle, ette voi aavistaakaan, mistä kaikesta olette pelastaneet minut, siliä noita veijaria, jotka lupaavat kaikellaista menestystä, kuuntelee niin helposti. Ja koska olen uskaltanut puhua teille näistä, niin antakaa minulle anteeksi, että rohkenen antaa teille neuvon. Teidän tulisi varoittaa rouva Fromentia.
— Mitä, varoittaa?
— Niin, niin, onhan minulla silmät päässä ja minä olen nähnyt neiti Rouzairen viime aikoina alinomaa kiertelevän vaimonne ympärillä. Milloin hän hyväilee, milloin kutsuu rakkaaksi rouvaksi, siitä voi syntyä ystävyys, jota teidän siassanne pelkäisin.
Markus oli hämmästynyt ja koetti nauraa.
— Oh! vaimollani ei ole mitään peljättävää, hän on kyllä varovainen. Mutta hänen on vaikea osoittaa epäkohteliaisuutta naapurille, johon yhteiset tehtävät yhdistävät meidät.
Mignot ei sanonut enempää. Mutta hän puisti päätään eikä näyttänyt tahtovan sanoa kaikkea, sillä ollessaan ikäänkuin perheeseen kuuluva oli hän huomannut, mitä siellä salaisuudessa tapahtui. Markus oli myöskin vaiti, hänet oli vallannut salainen pelko, tunnustamaton heikkous, joka lamautti hänet joka kerta kun hän ajatteli, että Genevièven ja hänen välillä voisi syntyä taistelu. Kirkollisten hyökkäys, jota hän Beaumontissa käynnistään alkaen oli odottanut, tapahtui äkkiä. Taistelun aloitti Mauraisinin virallinen ilmianto, jossa hän mainitsi ristin ottamisen pois koulun seinältä ja suuttumuksen, jonka tämä uskonnollista suvaitsemattomuutta osoittava teko herätti vanhemmissa. Siinä kerrottiin virkamies Savinin vastalauseesta ja selitettiin että Doloirin ja Bongardin perheet samoin olivat lausuneet paheksumisensa. Moisella teolla saattoi olla arvaamattoman vakavat seuraukset pienessä kirkollismielisessä kaupungissa, jossa kävi sangen paljon pyhiinvaeltajia, ja jossa maallikkokoulun täytyi tehdä paljon myönnytyksiä ellei se tahtonut antaa hengellisen koulun päästä voitolle; ja lopuksi pyysi Mauraisin, että opettaja, joka oli pahimpia kiihkoilijoita, muutettaisiin muualle, koska hän näin taitamattomasti oli saattanut koulun häpeään, Lisäksi täydensi syytöstä joukko pieniä todistuksia neiti Rouzairen jokapäiväisen vakoilun tuloksia: tämän kuulijaisia tyttöjä, jotka kävivät messussa, lukivat katkismusta, ottivat osaa juhlakulkueihin ja kantoivat pyhiä lippuja, oli myöskin verrattu anarkistisen opettajan laiskoihin, vastustushaluisiin poikiin, jotka eivät uskoneet Jumalaan eivätkä perkeleeseen.
Kolme päivää myöhemmin sai Markus kuulla että katolinen edusmies, kreivi Hector de Sangleboeuf oli kahden virkaveljensä seuraamana käynyt tärkeällä asialla prefekti Hennebisen luona. Hän oli nähtävästi tuntenut Mauraisinin tiedonannon, ellei hän itse ynnä isä Crabot, joka oli hyvin tuttu Désiradessa, olleet auttaneetkin häntä sen laatimisessa; ja he nojautuivat tähän tiedonantoon vaatiessaan opettajan muuttamista. Hennebise, jonka valtioviisautena oli elää sovussa kaikkien kanssa, ja jonka tapana oli lakkaamatta toistaa: "Oh! ei mitään melua!" piti asiaa varmaankin sangen ikävänä, sillä hän aavisti, että siitä tulisi olemaan turmiollisia seurauksia. Sydämmessään hän oli Sangleboeufin puolella, mutta oli vaarallista julkisesti yhtyä vanhoillisiin. Vaikka hän siis oli samaa mieltä kuin kiivas, juutalaisvihollinen edusmies, parooni Nathanin vävy, selitti hän, ettei hän yksin voinut ratkaista kysymystä, sillä laki määräsi nimenomaan, että hän voi muuttaa opettajan ainoastaan akatemiantarkastaja Le Barazerin ehdotuksesta, Opettajille oli myönnetty tämä takaus riippumattomuudesta. Päästen siten hetkeksi rauhaan lähetti Hennebise siis herrat tarkastajan luo, ja he menivätkin suoraan tätä etsimään hänen vastaanottohuoneeseensa prefektin virastossa. Le Barazer, entinen sijaisprofessori, josta oli tullut varovainen diplomaatti, otti heidät vastaan ja kuunteli heidän asiaansa kohteliaalla tarkkaavaisuudella. Hänellä oli leveät ja punakat kasvot ja huolimatta hänen viidestäkymmenestä ikävuodestaan ainoastaan hiukan harmahtava tukka. Lapsuudesta asti oli hän vihannut keisarikuntaa ja oli ensimmäisiä tasavaltalaisia, jotka pitivät alkeisopetusta tasavallan varsinaisena perustuksena. Kaikin keinoin koetti hän kukistaa hengelliset koulut, jotka hävittävät vapaan Ranskan. Mutta kokemuksesta oli hän huomannut minkä vaaran väkivaltainen toiminta tuotti, ja hän seurasi hitaasti ja taitavasti tarkoin mietittyä suunnitelmaa, niin että kiihkoilijat pitivät häntä laimeana. Hänen tyyni luonteensa ja rauhallinen, sitkeä tahtonsa olivat tietysti myöskin suurena syynä hänen menettelytapaansa. Kerrottiin hänen vuosia kestävillä, salaisilla, vastustamattomilla ponnistuksillaan saavuttaneen tavattomia voittoja. Alussa näytti hän paheksuvan Markuksen tekoa, ristin poisottamista, joka hänestä oli hyödytön mielenosoitus. Mutta samalla huomautti hän, että laki ei millään tavalla pakoittanut opettajaa suvaitsemaan uskonnollisia vertauskuvia koulunsa seinällä. Se oli vaan tullut tavaksi, ja hän osoitti varovaisesti paheksuvansakin tuota tapaa. Kun Sangleboeuf silloin kiivastui, ja puhui ankarasti kirkon puolustajana, kutsuen opettajaa mieheksi, joka tuotti häpeää ja yllytti koko Mailleboisin vastaansa, lupasi tarkastaja säveästi tarkastaa asiaa niin suurella huolella kuin se vaati. Eikö hän sitten ollut saanut tiedonantoa käskynalaiseltaan Mauraisinilta? eikö tiedonanto kyllin selvästi osoittanut kuinka vakavaa laatua oli tuo myrkky, jonka peljättävä leveneminen oli pysäytettävä pikaisella opettajan vaihdolla? Kun edusmies teki tämän kysymyksen oli Le Barazer suuresti hämmästyvinään: mikä tiedonanto? oh, aivan oikein! alkeiskouluntarkastajan neljännesvuoden kertomus! Kuinka he siitä tiesivät? Mutta näiden puhtaasti hallinnollisten kertomusten tarkoituksena oli ainoastaan ylimalkaisten tietojen antaminen akatemiantarkastajalle, ja hänen velvollisuutensa oli itse ottaa selkoa asiasta. Hän antoi herrojen mennä, luvaten vielä kerran panna suurta arvoa heidän käyntiinsä.
Kuukausi kului. Markus odotti joka päivä kutsua prefektin virastoon, mutta mitään ei kuulunut. Le Barazer noudatti epäilemättä tavallista menettelytapaansa, antoi jutun joutua unohduksiin, voittaakseen aikaa ja taivuttaakseen ihmisten mieliä. Opettaja oli siis saanut hänen salaisen kannatuksensa, niinkuin Salvan, hänen ystävänsä ja työtoverinsa oli sanonut. Mutta jutun ei pitäisi pahentua, kasvavan häväistyksen ei pitäisi tulla niin suureksi, että hänen puuttumisensa asiaan tulisi välttämättömäksi; sillä ne, jotka tunsivat hänet ymmärsivät, ettei hän puolustaisi Markusta enemmän kuin oli mahdollista, hän panisi hänet aivan varmaan pois Mailleboisista, jos tätä uhrausta tarvittaisiin pelastamaan hänen hitaisempaa ja ajalle sopivampaa työtään hengellisiä kouluja vastaan. Hänen luonteessaan ei ollut mitään vallankumouksellista uljuutta, semmoinen oli hänelle vastenmielistäkin. Pahinta oli, että tila Mailleboisissa yhä huononi. Helposti arvattavalta taholta tulleesta kehoituksesta, kävi "Petit Beaumontais" lehti kiivasta sotaa Markusta vastaan. Alussa oli siinä tavan mukaan ollut ainoastaan lyhyitä ja epämääräisiä uutisia: pienessä naapurikaupungissa tapahtui hirveitä asioita ja niistä puhuttaisiin tarkemmin, jos tultaisiin pakoitetuksi siihen. Sitten mainitsi se suoraan opettaja Fromentin ja antoi melkein joka päivä tietoja "Mailleboisin häväistyksistä", julaisten eriskummallisia juoruja; oppilaita ja heidän vanhempiaan oli muka tutkittu ja opettaja oli todistettu syypääksi mitä mustimpiin rikoksiin. Kauhistunut kansa kiivastui, veljet ja kapusiinit yllyttivät kauhua, jokainen uskovainen teki ristinmerkin kulkiessaan ohi kunnalliskoulun, jossa moisia ilkitöitä harjoitettiin. Silloin Markus tunsi olevansa suuressa vaarassa. Mignot laittoi uljaasti matkalaukkunsa valmiiksi, varmana siitä että hänen johtajansa onnettomuus ulottuisi häneenkin, koska hän oli mennyt hänen puolelleen. Neiti Rouzaire oli jo voitonriemuisen näköinen kun hän sunnuntaisin ylpeänä vei oppilaansa messuun. Isä Theodosius kappelissaan ja apotti Quandieukin Saint-Martinin kirkossa ennustivat, että Jumala pian kohotettaisiin entiseen arvoonsa uskottomien joukossa, ja se merkitsi että ristiinnaulittu Jesus juhlallisesti ripustettaisiin takaisin maallikkokoulun seinälle. Kaikkien näiden onnettomuuksien lisäksi tunsi Markus tavatessaan Darrasin, että tämä oli sangen kylmä ja varmaankin aikoi jättää hänet oman onnensa nojaan, sillä hän pelkäsi menettävänsä kunnallisneuvoston vähemmistönkin.
— Mitä tahdotte, ystäväni? Te olette menneet liian pitkälle, me emme voi seurata teitä tällä hetkellä… Tuo ulkokullattu Philis vaanii minua ja minä jäisin ilman puoluelaisia jos liittoutuisin teihin, mikä on aivan tarpeetonta.
Markus meni toivottomana Salvania tapaamaan. Hän oli viimeinen varma tuki, joka pysyi hänelle uskollisena. Mutta hänkin oli huolestunut, synkkä, melkein hämillään.
— Asiat ovat sangen huonosti, poikani. Le Barazer on äänetön, miettiväisen näköinen ja pelkään hänen lopulta jättävän teidät, sillä hänen ympärillään käydään tuimaa taistelua. Te olitte ehkä liian hätäinen.
Suru valtasi Markuksen, sillä hän luuli, että Salvankin hylkäsi hänet ja hän huudahti:
— Tekin, tekin, opettajani! Mutta Salvan tarttui syvästi liikutettuna hänen käsiinsä.
— Ei, ei, poikani, älkää epäilkö minua, minä olen kaikesta sielustani ja kaikesta mielestäni teidän puolellanne. Mutta te ette voi aavistaakaan mitä vaikeuksia teidän yksinkertainen ja oikeutettu tekonne on tuottanut kaikille. Minun normaalikouluani epäillään, sitä sanotaan jumalattomuuden ahjoksi. Rehtori Depinvilliers käyttää sitä hyväkseen ylistääkseen lyseonsa saarnaajaa, joka muka on edistänyt puolueiden sovintoa kirkon helmassa. Kaikki ovat levottomia, rehtoriimme, tyyneeseen Forbesiin saakka, joka pelkää kaduttavansa rauhansa… Le Barazer on sangen taitava, mutta onko hänellä oleva kylliksi vastustusvoimaa?
— Mitä on sitten tehtävä?
— Ei mitään, on ainoastaan odotettava. Olkaa vain varovainen ja rohkea, sanon sen vielä kerran. Syleilkäämme toisiamme ja uskokaamme totuuden ja oikeuden voimaan.
Seuraavana kahtena kuukautena Markus osoitti ihailtavaa uljuutta ja mielentyyneyttä, huolimatta solvauksista, joita joka päivä sateli hänen päällensä. Hän ei näyttänyt tietävän mitään saastaisista aalloista, jotka löivät hänen oveaan vastaan. Hän hoiti koulutyötään ihmeteltävällä iloisuudella ja huolella. Suurempaa, hyödyllisempää tehtävää ei hän ollut koskaan täyttänyt, hän antautui kokonaan oppilailleen, hän opetti heille sanalla ja esimerkillä työn välttämättömyyttä, totuuden ja oikeuden rakkautta pahimpienkin onnettomuuksien sattuessa. Kaiken katkeruuden ja häväistyksen, jota ihmiset syytivät hänen päälleen, palkitsi hän lempeydellä, hyvyydellä ja uhrautuvaisuudella. Hän koetti tehdä lapset paremmiksi kuin heidän isänsä, hän kylvi surkeaan nykyisyyteen onnellista tulevaisuutta, sovittaen toisten rikoksen oman onnensa hinnalla. Hänelle uskottujen pienten nerontaimien keskellä vetosi hän heidän viattomuuteensa ja puhtauteensa ja käyttäen hyväkseen heidän tiedonjanoansa opetti heille kaikki maailman salaisuudet, paljasti sen heille kaikessa kauneudessaan, toivottaen, että ihminen eläisi siinä veljeydessä ja ilossa, kun hän kerran tietäisi siitä kylläksi voidakseen elää varmuudessa, viisaudessa ja rakkaudessa, tehtyään luonnonvoimat itselleen alamaisiksi. Tämän pienen väen pelastaminen erehdyksen ja valheen vallasta antoi hänelle rauhaa ja voimaa. Ja hän odotti tyynesti hymyillen iskua, joka häntä uhkasi ja joka ilta tunsi hän tyytyväisenä ja varmana täyttäneensä velvollisuutensa.
Eräänä aamuna ilmoitti "Petit Beaumontais"-lehti että "Mailleboisin halpamainen myrkyttäjä", joksi se opettajaa kutsui, oli päätetty eroittaa virastaan. Edellisenä iltana Markus oli saanut kuulla, että kreivi de Sangleboeuf oli uudelleen käynyt prefektin virastossa, eikä hänellä enää ollut vähintäkään toivoa, hän piti perikatoaan varmana. Ilta oli vaikea. Koulutuntien jälkeen, kun hymyilevät, vaaleat tai ruskeat päät eivät enää olleet puhumassa hänelle paremmasta tulevaisuudesta, vaipui hän surumielisyyteen, jota vastaan hän koetti taistella, voidakseen seuraavana päivänä olla rohkea niinkuin tavallisesti. Mainittuna iltana hän olikin erityisen katkeralla mielellä. Hän ajatteli säälimättömästi keskeytettyä työtään, rakkaita poikiaan, joita hän oli opettanut ehkä viimeisen kerran ja joiden vapauttamista hänen ei sallittu viedä loppuun. Nuo lapset otettaisiin pois häneltä ja annettaisiin jonkun luonteen ja järjen turmelijan käsiin. Levolle mennessään oli hän niin synkännäköinen, että Geneviève hiljaa syleili häntä puolison hellyydellä, niinkuin hänen vielä joskus oli tapana tehdä.
— Sinä suret jotakin, ystävä raukkani?
Markus ei vastannut heti. Hän tiesi, että Genevièven mielipiteet yhä enemmän erosivat hänen omistaan, ja hän vältti yhä tuskallisia selityksiä, vaikka hän tunsi salaisia tunnonvaivoja antaessaan hänen vieraantua itsestään, koettamatta millään tavalla voittaa häntä takaisin. Vaikka hän uudelleen lakkasi käymästä vanhojen rouvien, isoäidin ja äidin, luona, ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta kieltää vaimoaan menemästä tuohon pieneen, kylmään taloon, josta hän aavisti suuren vaaran uhkaavan hänen onneaan. Joka kerran kun Geneviève kävi siellä tunsi Markus hänen yhä enemmän liukuvan käsistään. Viime aikoina, kun koko kirkollisten lauma oli hyökännyt hänen kimppuunsa, oli hän saanut kuulla että vanhat rouvat kaikkialla kielsivät hänet, punastuivat hänen tähtensä, ikäänkuin olisi hän ollut vieras häpeäpilkku heidän perheensä kunniassa.
— Miksi et vastaa minulle, armaani? etkö sitten usko, että sinun surusi on myöskin minun?
Markus heltyi ja syleili häntä, sanoen:
— Niin, minulla on suruja. Mutta ne ovat asioita, joista me ajattelemme erilailla, enkä minä tahdo soimata sinua siitä. Miksi minä sitten uskoisin ne sinulle?… Pelkään, ettemme kauan saa olla täällä.
— Kuinka niin?
— Minut tullaan luultavasti muuttamaan muualle, ehkäpä eroittamaan virastakin. Kaikki on lopussa… Ja meidän täytyy lähteä täältä, enkä tiedä minne.
Geneviève huudahti iloisena.
— Oi! rakkaani, sitä parempi! paremmin meille ei voisi käydä.
Markus, joka ei heti käsittänyt, kysyi häneltä hämmästyneenä, mitä hän tarkoitti. Hän näytti vähän hämmentyneeltä ja koetti peräyttää sanansa.
— No, hyvä jumala! sanoin niin, sillä minusta olisi aivan yhtä hauska lähteä, sinun ja Louisemme kanssa tietysti. Kaikkialla voi olla onnellinen.
Kun Markus yhä kyseli sanoi hän.
— Siellä ei olisi kaikkia noita ilkeitä juttuja, jotka ehkä lopulla rikkovat sopumme. Olisin niin onnellinen jos vielä saisimme olla yksin jossain syrjäisessä sopukassa, missä kukaan ei tunkeutuisi väliimme, eikä mikään ulkoa tuleva este erottaisi meitä toisistamme… Oi! armaani, lähtekäämme jo huomenna!
Useampia kertoja oli Markus huomannut hänessä samallaista eroamisen pelkoa, halua ja tarvetta pysyä täydellisesti hänen omanaan. Hän tahtoi ikäänkuin sanoa hänelle: "Pidä minut aina painettuna sydäntäsi vastaan. Vie pois minut, niin ettei kukaan saa riistää minua sinun sylistäsi. Minä tunnen, että minua joka päivä irroitetaan sinusta, minä pelkään sitä kylmyyttä, joka minua värisyttää, kun minä en enää ole sinun." Ja tämä teki hänet epätoivoisemmaksi kuin mitkään muut uhkaukset.
— Lähteäkö, armaani, se ei yksinään riittäisi. Mutta kuinka iloiseksi teet minut ja kuinka kiitän sinua tästä suuresta lohdutuksesta!
Päivät kuluivat yhä eikä pelättyä kirjettä prefektin virastosta kuulunut. Syynä tähän oli varmaankin se, että eräs uusi tapahtuma, joka nyt kiihoitti mieliä, oli kääntänyt huomion pois Mailleboisin maallikkokoulusta. Viime aikoina oli Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse, jonka voitto oli täydellinen, miettinyt suurta yritystä; hän tahtoi nimittäin taivuttaa pormestari Martineaun antamaan suostumuksensa siihen, että hänen kuntansa pyhitettäisiin Jesuksen Pyhälle Sydämmelle. Aate ei varmaankaan ollut hänen omansa, sillä hänet oli kuukauden ajan nähty joka torstaiaamu menevän Valmarien kolleegioon, jossa hänellä oli pitkiä neuvotteluja isä Crabotin kanssa. Ja eräs Féroun, Moreuxin opettajan, lause kierteli miehestä mieheen, herättäen toisissa suuttumusta, toisissa naurua.
— Jos nuo saastaiset jesuiitat tuovat tänne verisen häränsydämensä, niin minä sylkäsen heitä vasten silmiä.
Kristuksen oppi suli vähitellen kokonaan Pyhän Sydämmen palvelukseen, joka lopulta oli kuin Jesuksen toinen lihaantuleminen, uusi katolilaisuus. Tuo hysteerisen naisen, kiihkoisen ja onnettoman Marie Alacoquen sairaloinen näky, tuo todellinen, vertavuotava, avonaisesta rinnasta puoleksi revitty sydän tuli vertauskuvaksi alhaisemmalle uskolle, joka tarvitsi aistimellista tyydytystä. Näytti siltä kuin puhdistettu usko aineettomaan Jesukseen, joka asui taivaassa Isän vieressä, olisi ollut liian hieno nykyajan ihmisille, jotka halusivat maallisia nautintoja; ja Jesuksen liha, hänen lihallinen sydämmensä, asetettuna näytteille taivaalliselle teurastuspöydälle tahdottiin antaa uskovaisille kansoille jokapäiväiseksi ravinnoksi, joka levittäisi taikauskoa ja tietämättömyyttä. Olisi voinut sanoa, että se oli tarkoin mietitty ihmisjärjen murha, että ehdoin tahdoin koetettiin alentaa entistä, jo itsessäänkin hämärää uskontoa, niin että suuret uskovaisten joukot painuisivat vieläkin syvemmälle valheeseen, tulisivat vielä typerämmiksi, vielä orjallisemmiksi. Pyhän Sydämmen palvelus oli todellista epäjumaloimista ja uskovaiset joutuivat palvelemaan teurashuoneesta saatua jäännöstä ja kantamaan sitä tangon päässä niinkuin lippua. Siinä ilmeni koko jesuiittain nero, uskonto oli tehty inhimilliseksi, Jumala tuli ihmisen luokse, koska vuosisatojen ponnistukset eivät olleet voineet saattaa ihmistä Jumalan luo. Tietämättömälle kansalle täytyi antaa sellainen Jumala, jota se ymmärsi, sen itsensä mukaan tehty, verinen ja kärsivä niinkuin sekin, räikeävärinen epäjumalankuva, jonka törkeä aineellisuus muuttaisi uskovaiset järjettömäksi karjalaumaksi. Ymmärryksen vähentäminen on myöskin vapauden vähentämistä, ja kirkon täytyi alentaa Ranska raakaan Pyhän Sydämmen palvelukseen, jos se tahtoi saada sen järjettömien opinlauseittensa valtaan. Suuren tappion jälkeen, maan surressa kahden maakuntansa menettämistä tehtiin yritys; kirkko käytti hyväkseen yleistä hämmennystä, koettaakseen saada syntejään katuvaa Ranskaa, jota Jumalan käsi niin ankarasti oli rangaissut, pyhitetyksi Pyhälle Sydämmelle. Suuren, vallankumouksellisen Pariisin korkeimpaan torniin oli se kohoittanut sykähtelevän, punaisen Pyhän Sydämmen, sellaisen, joita näkee riippumassa teurastajan koukuissa. Sieltä vuosi sen veri koko maahan, kaukaisimpiin seutuihin saakka; ja kun se siellä Montmartressa herätti ihailua naisissa ja herroissa, jotka kuuluivat hallitukseen, oikeuslaitokseen tai armeijaan, kuinka syvästi se liikuttaisikaan yksinkertaisten olentojen, kylien tietämättömien, uskovaisten ihmisten mieliä! Se oli katumuksen ja kirkon käsiin antaumisen kansallinen vertauskuva, se ommeltiin keskelle kolmiväristä lippua, jonka värit nyt merkitsivät taivaan sineä, neitsyen liljoja ja marttyyrien verta. Ja suurena, paksuna ja verta vuotavana riippui se siellä turmeltuneen katolilaisuuden uutena Jumalana, orjuutetun Ranskan alhaisen taikauskon esineenä.
Isä Crabot oli ensin aikonut näyttää valtaansa itse Mailleboisissa, maakunnan pääpaikassa, pyhittämällä sen Pyhälle Sydämmelle. Mutta sitten hän ei ollut uskaltanut, se kun oli tehdaskaupunki, jonka muutamat sadat työmiehet lähettivät sosialisteja kunnallisneuvostoon: huolimatta veljistä ja kapusiineista oli hän peljännyt siellä joutuvansa häpeällisesti tappiolle. Hän olikin päättänyt toimia Jonvillessä, jossa maa-ala näytti erinomaisen sopivalta; jos hän onnistuisi, voisi hän myöhemmin koettaa samaa laajemmalla näyttämöllä. Apotti Cognasse hallitsi nyt aivan yksin Jonvillessä, jonka opettaja Jauffre kokonaan oli luovuttanut hänelle, heittämällä, hänen käsiinsä ihmiset ja asiat, kaiken vallan, jonka Markus ennen niin uljaasti oli voittanut itselleen. Jauffren teoriia oli yksinkertainen: täytyi olla hyvissä suhteissa vanhempien, pormestarin ja ennen kaikkea kirkkoherran kanssa. Miksi ei hän olisi mennyt kirkon puolelle, koska kirkolliset olivat vallalla maassa? Eikö hän sitä tietä helpoimmin pääsisi jonkun suuren koulun johtajaksi Beaumontiin? Ja rikas Jauffre oli, annettuaan ensin vaimonsa lähestyä kirkkoherraa, täydellisesti alistunut, hän soitti kelloja, lauloi jumalanpalveluksessa ja vei oppilaansa joka sunnuntai kirkkoon. Pormestari Martineau, joka Markuksen aikana oli ollut kirkollisten vastustaja, oli ensin suuttunut uuden opettajan toimista. Mutta mitä sanoa opettajalle, joka ei ollut köyhä, ja joka kaikenlaisilla syillä osasi todistaa, että pappien vastustaminen aina oli väärin. Epäillen oli Martineau ensin antanut asiain mennä menojaan; sitten oli hän kauniin rouvansa vaikutuksesta kunnallisneuvostossa selittänyt, että kuitenkin oli edullisinta elää sovussa kirkkoherran kanssa. Ja yhdessä vuodessa tuli apotti Cognasse kunnan itsevaltiaaksi hallitsijaksi, nyt kun ei opettajakaan häntä enää ollut vastustamassa, vaan sen sijaan mielellään suostui häntä tottelemaan, varmana siitä, että saisi hyvän palkan alistumisestaan.
Kun ryhdyttiin Jonvillen pyhittämiseen Pyhälle Sydämmelle, herätti se kuitenkin vähän hämmästystä ja vastustusta. Kukaan ei tiennyt mistä tuo aate oli kotoisin, eikä kukaan olisi voinut sanoa, ken siitä ensiksi oli puhunut. Mutta apotti Cognasse otti sen heti omaksi asiakseen, katsoen suureksi kunniaksi itselleen, jos hän niillä seuduin ensimmäisenä voittaisi kokonaisen kunnan Jumalalle. Hän piti sellaista melua, että hänen ylhäisyytensä Bergerot kutsui hänet Beaumontiin, tyytymättömänä ja epätoivoisena tästä uudesta taikauskosta, tästä alhaisesta epäjumalan palveluksesta, joka uhattiin tuoda maahan, ja joka syvästi suretti häntä; kerrottiin, että kohtaus heidän välillään oli ollut surkuteltava ja hirveä, piispan täytyi taipua vielä kerran. Jonvillessä oli kaksi myrskyistä kunnallisneuvoston istuntoa, jäsenet tahtoivat tietää mitä heille oikeastaan tarjottiin. Hetken oli voinut luulla, että asia menisi myttyyn. Mutta silloin Jauffre, joka myöskin oli käynyt Beaumontissa, vaikka kukaan ei tarkalleen tiennyt ketä hän siellä oli tavannut, ryhtyi välittäjäksi kirkkoherran ja kunnallisneuvoston välillä. Oli osoitettava, mitä kunta voittaisi tullessaan pyhitetyksi Pyhälle Sydämmelle; ensiksi ilmoitti hän, että Beaumontin rouvat olivat luvanneet lahjoittaa kunnalle hopeisen kalkin, alttariliinan, kukkavaaseja ja suuren Jesuksen kuvan, jonka rintaan oli maalattu hehkuva, verta vuotava sydän. Sitten annettaisiin ansiokkaimmalle Neitsyen tyttärelle viidensadan markan myötäjäiset hänen mennessään naimisiin. Mutta etenkin näkyi neuvostoon vaikuttavan se, että luvattiin perustaa Hyvän Paimenen haaraosasto, jossa kaksisataa naista saisi työtä, ja jossa valmistettaisiin hienoja liinavaatteita, paitoja, alushameita ja naisten housuja Pariisin suuriin myymälöihin. Talonpojat näkivät jo hengessä kaikki tyttärensä hyvien sisarten luona, ottamatta lukuun sitä rahan paljoutta, jonka tällainen laitos tuottaisi kunnalle.
Vihdoin määrättiin juhlallisuus sunnuntaiksi, kesäkuun 10 päiväksi, eikä kauniimpi auringonpaiste koskaan ollut suosinut suurta juhlaa, niinkuin apotti Cognasse huomautti. Kolme päivää oli hänen palvelijansa, hirveä Palmyre, rouva Jauffren ja kauniin rouva Martineaun auttamana, koristanut kirkkoa vihreillä kasveilla ja verhoilla, joita oli lainattu kaupunkilaisilta. Beaumontin naiset, presidentin rouva Gragnon, kenraalin rouva Jarousse, prefektin rouva Hennebise ja myöskin rouva Lemarrois, pormestarin, radikaalisen edusmiehen vaimo, olivat lahjoittaneet komean kolmivärisen lipun, johon oli ommeltu pyhä sydän sekä sanat: Jumala ja Isänmaa. Jauffre itse kantaisi tätä lippua Jonvillen pormestarin oikealla puolella. Harvinainen valikoima huomattavia henkilöitä saapui jo aamulla: Beaumontin arvokkaimmat miehet ynnä ne rouvat, jotka olivat antaneet lahjat: Mailleboisin pormestari, Philis, neuvoston klerikaalisen enemmistön seuraamana; sitten koko parvi pappeja, munkkeja, hänen ylhäisyytensä valtuuttama edustaja, isä Theodosius ja joukko kapusiineja, veli Fulgentius ja hänen kolme apulaistaan, isä Philibin sekä viimeksi itse isä Crabot, jota kaikki liehakoivat ja nöyrästi kumarsivat. Apotti Quandieu ei ollut saapuvilla, hän oli viime hetkessä saanut ankaran luuvalokohtauksen.
Kello 3 alkoi soittokunta Kirkkotorilla puhaltaa sotaista marssia. Kunnallisneuvosto saapui juhlapukuisen pormestari Martineaun johtamana; opettaja Jauffre kantoi molemmin käsin Pyhän Sydämmen lippua. Kulkue pysähtyi hetkeksi ja odotti soiton loppuun. Ääretön joukko pyhävaatteisiin puettuja talonpoikaisperheitä ja loistava pukuisia naisia tungeskeli odottaen torilla. Äkkiä kirkon suuri ovi aukeni ja komeaan papinkauhtanaan verhottu apotti Cognasse ilmaantui lukuisten lähiseuduilta saapuneiden pappien seuraamana. Kuoripoikien laulaessa ja läsnäolijoiden hartaina polvistuessa siunattiin lippu juhlallisesti. Sitten seurasi mieltäliikuttava hetki, pormestari Martineau ynnä kunnallisneuvosto laskeutuivat polvilleen vertauskuvallisen lipun juurelle, jonka vartta Jauffre taivutti alaspäin, jotta sen kolme väriä ja verinen sydän paremmin näkyisivät Pormestari lausui korkealla äänellä sanat, joilla Jonvillen kunta virallisesti pyhitettiin Pyhälle Sydämmelle.
— Minä tunnustan Jesuksen Kristuksen oikeudet kaikkiin kansalaisiin, joiden valtuuttama minä olen, heihin itseensä, heidän perheisiinsä ja heidän omaisuuteensa. Jesus Kristus on oleva heidän ensimmäinen, heidän ainoa herransa ja vastedes on hän määräävä kaikki meidän kunnallisen hallituksemme toimet meidän eduksemme ja omaksi kunniakseen.
Naiset itkivät, miehet taputtivat käsiään. Heidät valtasi autuaallinen innostus samalla kun torvet ja rummut uudelleen alkoivat soittaa voitonriemuista marssia. Kulkue astui kirkkoon, papit, pormestari ja kunnallisneuvosto, jota opettaja yhä seurasi lippuineen. Kirkossa siunattiin pyhä sakramentti, joka alttarilla vahakynttilöiden ympäröimänä loisti kuin tähti, ja jonka edessä neuvosto taaskin hartaasti polvistui. Sitten apotti Cognasse puhui hehkuvalla kaunopuheisuudella, hän iloitsi nähdessään maallisen vallan hakevan suojaa Pyhän Sydämmen kansallisen lipun juurella, polvistuvan pyhän sakramentin edessä, laskien kaiken ylpeytensä Jumalan käsiin ja uskoen hänelle Ranskan hallituksen ja pelastuksen. Eikö tämä ollut kaiken jumalattomuuden loppu, eikö kirkko tästä lähin olisi sielujen ja ruumiiden hallitsija, ainoa voiman ja vallan edustaja maan päällä? Pian se kohottaisi onneen rakastetun vanhemman tyttärensä, joka vihdoinkin katui erehdyksiään, alistui ja toivoi ainoastaan pelastustansa. Kaikki kunnat seuraisivat Jonvillen esimerkkiä, koko isänmaa antautuisi taivaalliselle Sydämmelle, Ranska tulisi jälleen maailman valtijaaksi, Jesuksen lipuksi muuttunutta kansallista lippua seuraamalla. Läsnäolijat huusivat pyhän huumauksen valtaamina, ja suuremmoinen juhlallisuus päättyi sakastissa, jonne kunnallisneuvosto meni pormestarin johtamana, allekirjoittamaan virallista ja lainmukaista asiakirjaa, jonka pergamentille oli kirjoitettu, että Jonville pyhitti itsensä kokonaan ja kaikiksi ajoiksi Pyhälle Sydämmelle, merkiksi siitä, että maallinen valta nöyrästi taipui taivaallisen vallan alle.
Mutta kirkosta lähdettäessä tapahtui häväistys. Férou, Moreuxin opettaja, oli joukossa kurjempana ja raivostuneempana kuin koskaan, puettuna repaleiseen takkiin. Velat rasittivat häntä yhä enemmän, häntä ahdistettiin viidenkymmenen pennin lanteista, eikä hänelle annettu velaksi edes leipää, jota hän joka päivä tarvitsi ankarassa työssä rasittuneen vaimonsa ja kolmen laihan, kivulloisen tyttärensä elatukseksi. Yhä laajeneva velkojen kuilu nieli edeltäpäin hänen kurjan kuukausipalkkansa ja pientä maksua, jonka hän sai sihteerin toimestaan, vastustettiin alinomaa. Kunnan talonpojat, jotka kaikki olivat varakkaita, olivat ruvenneet halveksimaan opettajaa hänen alinomaisen, yhä kasvavan kurjuutensa tähden, he epäilivät myöskin oppia, koska se ei voinut elättää miestä, jonka tehtävänä oli sen levittäminen. Ja Férou, ainoa ymmärtäväinen, ainoa sivistynyt tämän törkeän tietämättömyyden keskellä, tuli päivä päivältä katkerammaksi köyhyytensä tähden, hän, jolla oli tietoja, oli köyhä, samalla kuin tietämättömät olivat rikkaita! Tämä yhteiskunnallinen vääryys saattoi hänet raivoon, omaistensa kärsimykset vimmastuttivat häntä ja hän tahtoi väkivaltaisesti hävittää tämän kurjan maailman, rakentaakseen sen raunioille totuuden ja oikeuden kaupungin. Hän huomasi Saleurin, Moreuxin pormestarin, joka oli saapunut juhlaan puettuna aivan uuteen pukuun, sillä hän tahtoi miellyttää apotti Cognassea, nyt kun tämä oli päässyt voitolle. Moreuxissa vallitsi nyt rauha kunnan ja kirkkoherran välillä, vaikka viimemainittu lakkaamatta olikin pahalla tuulella ja nurisi siitä, että hänen täytyi kulkea neljä kilometriä mokomienkin seurakuntalaisten tähden, jotka aivan hyvin olisivat voineet kustantaa itselleen oman kirkkoherran. Kaiken sen kunnioituksen, jonka laiha, kalpea, huonopalkkainen ja velkojen rasittama opettaja oli menettänyt, oli saanut tukeva, kukoistava pappi, jolla oli paljon suurempi palkka ja lisäksi vielä tulot ristiäisistä, häistä ja hautajaisista. Tämä epätasainen taistelu saattoi opettajan raivoon, hänhän siinä auttamattomasti joutui tappiolle.
— No! herra Saleur, täällähän on oikeat karnevaalit! ettekö häpeä, ottaa osaa moisiin halpamaisuuksiin?
Saleur, joka oikeastaan ei pitänyt papeista, suuttui tästä. Hän piti sitä hyökkäyksenä hänen, rikastuneen härkäkauppiaan porvarillista asemaa vastaan, hänen, joka eli koroillaan kauniissa, vartavasten korjatussa ja öljyvärillä maalatussa talossaan… Ja hän haki kyllin arvokkaita sanoja vastatakseen.
— Te tekisitte parhaiten jos olisitte vaiti, herra Férou. Niillä on syytä hävetä, jotka eivät kykene hankkimaan itselleen riippumatonta asemaa.
Férou aikoi kiivastuneena vastata, sillä hän huomasi näissä sanoissa ilmaantuvan kaiken sen halpamaisen siveysopin, jonka tähden hän sai kärsiä, mutta silloin astui Jauffre vuorostaan kirkosta, ja hänen vihansa kääntyi tähän.
— Kas vain! tekin, virkaveljeni, kannatte valheen ja tietämättömyyden lippua! Kaunis tehtävä tasavaltamme pienten ja halpojen kasvattajalle! Pitäisihän teidän kuitenkin tietää, että minkä kirkkoherra voittaa, sen opettaja menettää.
Mutta Jauffre, joka oli rikas, ja joka oli hyvin tyytyväinen tekoonsa, osoitti hänelle musertavaa sääliväisyyttä ja ylenkatsetta.
— Toveri raukka, ennenkuin tuomitsette muita, tulisi teidän voida hankkia edes paitoja tyttärillenne.
Silloin Férou kadotti kaiken malttinsa. Raivostuneena, heiluttaen pitkiä käsivarsiaan huusi hän:
— Te ilveilijät; te jesuiitat! kuljettakaa vaan, jumaloikaa vaan tuota härän rinnasta revittyä sydäntänne, syökää se vaikka raakana ja tulkaa siitä jos voitte vielä epäinhimillisemmiksi ja vielä typerämmiksi!
Kansaa oli kokoontunut Jumalan pilkkaajan ympärille, joukosta kuului ivaa ja uhkauksia ja hänen olisi voinut käydä huonosti ellei varovainen pormestari Saleur, levottomana kuntansa hyvästä maineesta, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja vienyt häntä pois vihamielisestä joukosta.
Seuraavana päivänä oli tapausta jo suurennettu, kaikkialla puhuttiin hirveästä pyhyyden häväistyksestä. "Petit Beaumontais" kertoi, että Moreuxin opettaja oli sylkäissyt Pyhän Sydämmen kansallista lippua juuri silloin, kun kunnianarvoinen apotti Cognasse siunasi tätä katuvan ja pelastetun Ranskan taivaallista vertauskuvaa. Seuraavassa numerossa ilmoitti se, että opettaja Férou oli eroitettu virastaan. Jos uutinen oli tosi, tulisi tällä virkaerolla olemaan vakavat seuraukset opettajalle, hänen täytyisi nimittäin viipymättä suorittaa kolmivuotinen sotapalveluksensa, sillä hänen kymmenen vuotta kestävä sitoumuksensa ei vielä ollut päättynyt, hänen olisi täytynyt palvella vielä kolme vuotta koulussa ennen kun hän täydellisesti olisi päässyt vapaaksi siitä. Ja minne joutuisivat sillä aikaa hänen vaimonsa ja kolme tytärtänsä, joiden toimeentulosta hän ei nytkään voinut huolta pitää, ja jotka hänen lähdettyään varmaankin kuolisivat nälkään?
Kun Markus sai kuulla tämän, kiiruhti hän heti Salvanin luo Beaumontiin. Tällä kertaa "Petit Beaumontais" ei ollut valehdellut, virkaero oli todella allekirjoitettu, Le Barazer oli taipumaton. Kun Markus pyysi vanhaa ystäväänsä vielä kerran koettamaan taivuttaa häntä, kieltäytyi tämä alakuloisena.
— Ei, ei, se on hyödytöntä. Le Barazer ei voi tehdä toisin; hän ainakin on vakuutettu siitä, hänen opportunistinen valtioviisautensa toivoo sillä keinoin pääsevänsä nykyisistä vaikeuksista… Älkää olko kovin onneton, sillä hän iskee Férouta voidakseen säästää teidät.
Markus ei tahtonut kuullakaan tällaisesta ratkaisusta, hän sanoi kuinka se häntä suretti.
— Te ette ole vastuunalainen, rakas poikani. Hän heittää kirkollisille tämän saaliin, koska heidän kerran täytyy saada joku, ja hän toivoo näin voivansa pelastaa teidät, hyvän työmiehensä. Se on erinomaisen nerokas ratkaisu, niinkuin joku selitti minulle eilen… Niin, niin, kuinka paljon kyyneleitä, kuinka paljon verta vuotaakaan pienimpienkin edistysaskeleiden tähden ja kuinka moni onneton saakaan ruumiillaan täyttää vallihaudan ennen kuin sankarit voivat kulkea siitä yli!
Salvanin ennustukset kävivät täydellisesti toteen. Férou eroitettiin kaksi päivää myöhemmin; mutta hän ei tahtonut antautua sotapalvelukseen vaan pakeni mieluummin Belgiaan raivoissaan vääryydestä, jota hän oli saanut kärsiä. Hän toivoi Brysselissä saavansa sen verran tuloja, että voisi kutsua vaimonsa ja tyttärensä luokseen ja perustaa siellä hävitetyn kotinsa uudelleen. Hän sanoi olevansa onnellinenkin, kun pääsi vapaaksi yliopistollisesta vankilasta, ja hän hengitti täysin keuhkoin, tuntien vihdoinkin olevansa vapaa mies, joka sai ajatella ja tehdä niinkuin tahtoi. Hänen vaimonsa oli silläaikaa tyttärineen muuttanut Mailleboisiin, kahteen pieneen, likaiseen huoneeseen, ja hän oli heti rohkeasti ruvennut työhön voimatta sittenkään ansaita jokapäiväistä leipäänsä. Markus kävi hänen luonaan ja auttoi häntä ja hänen sydämmeensä koski tämä suuri kurjuus. Hänellä oli omantunnon vaivojakin siitä, sillä ristiinnaulitun kuva näytti unohtuneen siinä suuressa kiihtymyksessä, jonka Jonvillessä tapahtunut pyhyyden häväistys ja sitä seuraava virkaero olivat synnyttäneet. "Petit Beaumontais" riemuitsi ja kreivi de Sangleboeuf kulki Beaumontissa kuin voittaja, ikäänkuin veljet, kapusiinit, ja jesuiitat, veli Fulgentius, isä Philibin ja isä Crabot äkkiä olisivat tulleet maakunnan herroiksi. Ja taistelu alkoi uudelleen, yhtä heltymättömänä, vaikka toisella alalla.
Eräänä sunnuntaina Markus hämmästyi nähdessään vaimonsa tulevan sisään messukirja kädessä.
— Kuinka, käytkö sinä kirkossa? kysyi hän.
— Käyn, vastasi Geneviève suoraan. Tulen juuri ripiltä.
Markus katsoi häneen kalveten, hänet valtasi kylmä väristys, jota hän koetti salata.
— Sinä käyt kirkossa, etkä ole sanonut sitä minulle?
Geneviève oli nyt vuorostaan hämmästyvinään ja hän vastasi tyyneesti ja lempeästi niinkuin ainakin.
— Sanonut sinulle? miksi olisin sen tehnyt? tämähän on omantunnon asia… Minä annan sinun toimia mielipiteittesi mukaan, luullakseni saan itse tehdä samoin.
— Tietysti, olisin kumminkin hyvän sopumme tähden tahtonut tietää sen edeltäpäin.
— No, nythän tiedät sen. En tee mitään salaa sen näet… Toivon, että tästä huolimatta olemme hyviä ystäviä.
Hän ei sanonut muuta, eikä Markuksella ollut voimaa sanoa kaikkea mitä hänen sisässään liikkui, pyytää selitystä, jota hän tunsi tarvitsevansa. Mutta päivä kului raskaassa äänettömyydessä, jotakin katkeraa oli nyt heidän välillään.