Totuus

by Émile Zola

III.

Kuukaudet kuluivat ja Markus tunsi joka päivä kuinka tuo peljättävä kysymys suureni ja vaati vastausta: miksi oli hän ottanut vaimokseen naisen, jolla ei ollut samaa uskoa kuin hänellä? Tulisivathan he molemmat äärettömästi kärsimään tästä erimielisyydestä, tästä syvästä kuilusta, joka eroitti heidät ikäänkuin olisivat he tulleet kahdesta toisilleen vihamielisestä maailmasta. Hän oli jo tullut siihen vakaumukseen, että samoin kuin perheen terveyttä varten alettiin vaatia ruumiillista tutkimusta, todistusta siitä ettei kummallakaan ollut mitään ruumiillista virhettä, olisi myöskin pitänyt vaatia todistusta siitä että järki toimii säännöllisesti ja että sydän ja luonne olivat vapaat kaikista perinnöllisistä tai kasvatuksen tuottamista virheistä. Kaksi olentoa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan, jotka tulevat kahdesta eri isänmaasta, varustettuina vastakkaisilla käsityksillä, ja joista toinen kulkee totuutta kohden ja toinen on erehdysten vallassa, voivat ainoastaan joutua ristiriitaan, kiduttaa ja musertaa toisensa. Mutta kuinka paljon verukkeita löytävätkään ihmiset ensimmäisessä, sokeassa rakkaudessaan, ja kuinka vaikea olikaan vastata tähän ratkaisevaan kysymykseen, kun tultiin erityiseen, kaikkein kauneimpaan, kaikkein hellimpään tapaukseen!

Sitä paitsi Markuksen täytyi ottaa lukuun poikkeus, joka oli hänen suhteensa olemassa. Hän ei vielä vähääkään syyttänyt Genevièveä, hän pelkäsi ainoastaan, että hänestä tulisi kuolettava ase noiden pappien ja munkkien käsissä, joita vastaan hän taisteli. Koska kirkon ei ollut onnistunut kukistaa häntä hänen esimiestensä kautta, alkoi se varmaankin nyt särkeä hänen kotionnensa, iskeä häntä sydämmeen. Se oli todella jesuiittamainen yritys, rippi-isänä ja omientuntojen johtajana toimivan munkin ikivanha menettelytapa, munkin, joka viekkaasti levittää katolilaista valtaa hyvänä ihmistuntijana, jolle intohimot eivät ole vieraat, ja joka ymmärtää niiden suuren merkityksen ja käyttää niitä Kristuksen voitoksi, mielitellen ihmistä, tyydyttäen hänen himonsa, voidakseen sitten musertaa hänet. Hiipiä perheeseen, tunkeutua puolisoiden väliin, ottaa vaimo valtaansa hänen kasvatuksensa ja uskonnollisen entisyytensä kautta ja saattaa näin epätoivoon ja häviöön mies, josta tahdotaan päästä vapaaksi, tämä on mukavin ja yleisin menettelytapa rippituolien pimeässä, kuiskailevassa maailmassa. Markus oli näkevinään apotti Quandieun, isä Theodosiuksen ja veli Fulgentiuksen mustien viittojen takana isä Crabotin ystävälliset piirteet.

Heti alussa otti kirkko naisen valtaansa ymmärtäen, että hän oli mahtavin ase kirkon opin ja orjuuden levittämiseksi. Mutta samassa syntyi myös vaikeus. Olihan nainen inhoittava, syntinen ja kauhea olento, jota kaikki pyhät pelkäsivät! Häneen on saastainen luonto pannut paulansa, hän on elämän lihallinen lähde, hän on itse elämä, jota katolinen oppi käskee halveksimaan.

Jonkun aikaa kirkko kielsikin sielun tältä irstaiselta olennolta, jota puhtaat miehet pakenivat erämaihin, varmoina siitä, että lankeisivat, jos tuuli toisi heille edes hänen hiustensa tuoksun. Koska kaikki kauneus ja kaikki hekuma oli tuomittu tässä maailmassa, oli nainen maan päällä ainoastaan kirottu kauneus ja hekuma, joita pidettiin saatanan juonina ja joita vastaan kehoitettiin rukoilemaan ja lihaansa kiduttamaan. Tahdottiin hävittää sukupuoli naisessa, ihannenainen oli sukupuoleton, taivaan valtaistuimella istui neitsyt, joka järjettömän ihmeen avulla oli synnyttänyt pojan, pysyen kumminkin neitseenä. Sitten kirkko huomasi naisen vastustamattoman vallan mieheen ja huolimatta siitä vastenmielisyydestä ja kammosta, jota se tunsi hänen sukupuoltaan vastaan, otti se vihdoin naisen palvelukseensa voittaakseen ja kahlehtiakseen miehen uudelleen. Sillä oli täydellinen sotajoukko alentavan kasvatuksen heikontamia naisia, jotka pelkäsivät helvettiä, ja jotka papin kovuus ja viha oli tehnyt orjiksi; ja koska mies oli lakannut uskomasta, tahdottiin valloittaa hänet takaisin käyttämällä tähän tarkoitukseen naisen vastustamatonta ja saatanallista viehätysvoimaa: naisen tarvitsisi ainoastaan kieltäytyä, niin mies seuraisi häntä ristin juurelle saakka. Siveetön epäjohdonmukaisuus oli tässä tosin suuri, mutta olihan katolilaisuus kadottanut alkuperäisen ankaruutensa ja olivathan jesuiitat syntyneet taistelemaan kasuistiikan alalla ja tekemään myönnytyksiä maailmalle. Tämän jälkeen oli kirkko kohdellut naista lempeämmin ja taitavammin. Vaikka se yhä työnsi hänet luotaan puolisona, tuntien pelkurimaista vastenmielisyyttä kirottua nautintoa kohtaan, käytti se tätä nautintoa omaksi voitokseen. Se tahtoi ensiksikin pitää naisen kokonaan vallassaan, jättämällä hänet ainiaaksi tietämättömyyteen ja lapsellisuuden tilaan. Sitten teki se hänestä itselleen sota-aseen, varmana siitä, että jumalinen nainen voittaisi epäuskoisen miehen. Hänen kauttaan voi se vaikuttaa kodeissakin alkooviin saakka, kun se tahtoi saattaa miehen kaikkein suurimpiin ahdistuksiin. Ja nainen oli siis yhä irstainen olento, mutta papit käyttivät häntä nyt vahvistaakseen Jumalan valtaa.

Markus voi helposti arvata minkälaisissa olosuhteissa Geneviève oli kasvanut. Ensimmäiset vaikutuksensa oli hän saanut ystävällisestä Visitationisisarten luostarista, josta hänellä oli kaikenlaisia suloisia muistoja: iltasin hän rukoili polvillaan pienessä, valkoisessa vuoteessaan; hänelle puhuttiin hyvästä Jumalasta, joka pitää isällistä huolta kuuliaisista lapsista; säteilevässä kappelissa kertoi kunnianarvoisa kirkkoherra hänelle kauniita kertomuksia kristityistä, joita jalopeurat eivät vahingoittaneet, suojelusenkeleistä, jotka valvoivat kehdon ääressä ja veivät puhtaat Jumalan rakastamat sielut taivaaseen. Sitten seurasi ensimmäinen ripillä käynti ja siihen tarvittiin vuosia kestäviä taitavia valmistuksia, katkismuksen salaisuudet opetettiin hirveässä pimeydessä, niin että ne ainiaaksi hämmensivät järjen ja sytyttivät salaperäisen uteliaisuuden turmelevan kuumeen. Siitä alkaen on lapsi, joka on muuttumaisillaan nuoreksi tytöksi ja ihastuksissaan valkeasta puvustansa, ensimmäisestä hääpuvustaan, kihlattu Jesukselle, yhdistetty taivaalliseen rakastajaansa, jonka keveään orjuuteen hän ainaiseksi antautui; nyt saattoi mies tulla, hän oli jo toisen oma, taivaallinen rakastaja vaatisi hänet omakseen muistojen vastustamattomalla voimalla. Pitkin koko elämäänsä näkisi hän vahakynttilöiden loistavan, tuntisi pyhän savun huumaavan tuoksun ja vaipuisi uudelleen taivaalliseen hekumaan, joka valtasi hänet rippituolin salaperäisessä pimeydessä ja pyhän aterian liikutuksissa. Hän kasvoi kaikenlaisissa harhaluuloissa, jokapäiväisenä ravintona oli hänellä vuosisatoja vanhat erehdykset ja valheet ja tarkasti pidettiin huolta, ettei todellisesta maailmasta voinut mitään tunkeutua hänen tietoonsa. Päästessään Visitationisisarten luota oli kuusitoista vuotias nuori tyttö niin turmeltu ja tietämätön kuin mahdollista, hän ei käsittänyt tehtäväänsä, ei tuntenut itseään eikä muita ja paitsi kauneuttaan ei hän tuonut kotiinsa muuta kuin tuon uskonnollisen myrkyn, kaikkien häiriöiden ja kärsimysten alun.

Sitten näki Markus Genevièven pienessä, jumalisessa talossa, Kapusiinitorin varrella. Siellä oli hän oppinut tuntemaan hänet hänen isoäitinsä, rouva Duparquen ja äitinsä, rouva Berthereaun luona, jotka valppaalla hellyydellä koettivat täydentää luostarin työtä, häätäen nuoren tytön luota kaiken, mikä olisi voinut kehittää hänessä totuuden kaipuuta ja järkeä. Kun hän vaan täytti uskonnolliset velvollisuutensa kuuliaisena seurakuntalaisena, ei hänen tarvinnut välittää mistään muusta, hänet opetettiin elämään tietämättä mitään elämästä. Markuksen täytyi jo hiukan ponnistaa muistaakseen hänet sellaisena, jollaisena hän oli häntä ensi näkemästä saakka rakastanut, suloisena, vaaleakutrisena impenä, jonka kasvot olivat lempeät ja hienopiirteiset, ja joka nuoruuden loistossaan, rakkaudesta tuoksuvana oli niin toivottava, että hän ei enää tarkoin muistanut minkälaista järkeä ja ymmärrystä hän silloin oli osoittanut. Heidän välillään oli heti syttynyt intohimo, jonka Markus oli tuntenut polttavan Genevièveä samoin kuin itseään, sillä Geneviève oli huolimatta ankarasta kasvatuksestaan säilyttänyt isältä perityn rakkauden tarpeen. Hän ei tietysti ollut missään suhteessa yksinkertainen; Markus arvasi hänen olevan samallaisen kuin muutkin nuoret tytöt, joista hän ei mitään tietänyt; hän oli luvannut itselleen ottaa siitä selkoa myöhemmin, kun he olisivat naimisissa ja kun hän olisi kokonaan hänen. Mutta kun hän nyt muisteli heidän ensimmäisiä vuosiaan Jonvillessä, huomasi hän kuinka vähän hän oli koettanut oppia paremmin tuntemaan ja enemmän valloittamaan vaimoaan. Nämä vuodet kuluivat molemminpuoleisessa ihastuksessa, sellaisessa hurmauksessa, etteivät he edes huomanneet henkisiä eroavaisuuksia, jotka saattoivat eroittaa heidät. Geneviève oli todella älykäs, eikä Markus häntä liioin moittinut niistä omituisista aukoista, joita hän välistä huomasi vaimonsa käsityksessä. Kun hän lakkasi käymästä kirkossa, luuli Markus taivuttaneensa hänet omiin vapaisiin aatteisiinsa, eikä huolinut edes opettaa hänelle niitä. Hän epäili kyllä, että siinä hänen puoleltaan saattoi myöskin olla hiukan leväperäisyyttä, hänestä oli ikävää ruveta uudestaan kasvattamaan vaimoaan, ja hän pelkäsi ehkä kohtaavansa vaikeuksia, häiritsevänsä heidän ihanaa rakkauden-onneaan. Mutta koska heidän elämänsä oli onnellinen näinkin, miksi ryhtyisi hän sellaiseen, josta ehkä seuraisi riitoja, kun hän kerran oli varma siitä, että heidän syvä rakkautensa aina riittäisi ylläpitämään yksimielisyyttä heidän välillään?

Ja nyt oli uhkaava käänne tullut. Kun Salvan oli välittänyt avioliittoa, ei hän ollut salannut Markukselta levottomuuttaan kahden niin erilaisen puolison tulevaisuudesta. Rauhoittaakseen itseään oli hän, sitten yhdessä Markuksen kanssa, tehnyt sen johtopäätöksen, että jos puolisot rakastavat toisiaan, niin mies voi muodostaa vaimon oman mielensä mukaan. Tottahan mies, jolle on uskottu nuori, tietämätön tyttö, voi muuttaa häntä millaiseksi vaan tahtoo, jos tämä tyttö häntä rakastaa! Hän on jumala, hän voi luoda hänet uudelleen rakkautensa voimalla. Mutta velttous, sokeus valtaa hänet itsensä, ja Markus oli vasta myöhemmin huomannut kuinka vähän hän todella tiesi Genevièvensä ajatuksista, jotka olivat kuin vieraan, hänelle vihamielisen naisen ajatukset, ja jotka olosuhteiden painosta hitaasti nousivat unestaan esiin. Varhaisimman nuoruuden vaikutukset heräsivät hänessä, hän oli yhä sama kuin lapsena polvistuessaan pienessä valkeassa vuoteessaan, suojelusenkelin siipien suojassa, sama kuin rippilapsena, valkoisiin puettuna Jesuksen kihlattuna, nuorena tyttönä, joka pyörtyi kappelissa, rippituolin varjossa, pää vielä sekaisin syntientunnustuksesta. Lämmin uskonnollisuus, jossa hän oli kasvanut, oli häviämätön, kirkko painoi lapseen ainiaaksi leimansa, eikä mikään voinut poistaa urkujen soiton, juhlamenojen huumaavan loiston ja kirkonkellojen runollisuuden tekemää vaikutusta. Vanhentunut nainen vielä palasi lapsuuteensa, tuuditti itsensä onnelliseen rauhaan katkismuksen lapsellisessa järjettömässä uskossa. Jumaloitu Geneviève, jonka Markus luuli kokonaan omistavansa, osoittikin jo olevansa toisen oma, menneisyyden häviämättömien vaikutusten vallassa, menneisyyden, johon hän ei kuulunut, eikä voinut kuulua. Kauhistuneena alkoi hän huomata, ettei heillä ollut mitään yhteistä, että hän oli voinut elää yhdessä Genevièven kanssa muuttamatta mitään hänen sisällisessä olemuksessaan, jonka taitavat kädet kätkyestä saakka olivat hämmentäneet. Kuinka hän nyt katuikaan, ettei alusta alkaen, hetkinä, jolloin he täydellisesti antautuivat toisilleen, ollut koettanut tunkeutua hänen ajatuksiinsa saakka, valloittaa hengen, joka piili noiden suloisten kasvojen takana, joita hän peitti suuteloillaan! Hänen ei olisi tullut uinua onnessaan, hänen olisi pitänyt kasvattaa uudelleen tuo suuri lapsi, joka niin hellästi rakasti häntä. Koska hän tahtoi tehdä hänet omakseen, miksi ei hän ollut tehnyt sitä viisaan ja järkevän miehen tavoin, joka ei anna rakkauden ilon himmentää ymmärrystään? Hän kärsi nyt turhamaisesta unelmastaan, laiskuudestaan ja itsekkäisyydestään, kun ei ollut toiminut vaan raukkamaisesti pelännyt turmelevansa onnensa.

Mutta nyt oli vaara niin suuri, että hän päätti taistella. Yksi ainoa syy oli hänellä enää, joka esti häntä ankarasti sekaantumasta asiaan; se oli muiden vapauden kunnioitus ja kaiken vilpittömän uskon suvaitseminen sillä naisella, jonka on kerran valinnut elämäntoverikseen. Samoin kuin hän rakastuneen miehen heikkoudesta oli suostunut antamaan vihkiä itsensä kirkossa ja kastaa tyttärensä Louisen, samoin ei hänellä nytkään ollut voimaa kieltää vaimoaan käymästä kirkossa tunnustamassa syntejään ja nauttimasta herranehtoollista, jos hänen uskonsa kerran sitä vaati. Ajat olivat kumminkin muuttuneet, hän olisi voinut puolustaa välinpitämättömyyttään häittensä ja tyttärensä syntymisen aikana, jota vastoin hän nyt oli yhä enemmän vapautunut ja varmistunut ottaessaan tehtäväkseen totuuden opettamisen tämän maailman pienille. Nyt oli hänen velvollisuutensa antaa hyvää esimerkkiä, hän ei voinut sallia omassa kodissaan sitä, minkä hän tuomitsi muiden kodeissa. Varmaankin häntä, maallikko-opettajaa, joka niin kiivaasti vastusti papin sekaantumista lasten opetukseen, soimattaisiin, jos hän sallisi vaimonsa käydä joka sunnuntai messussa ja viedä mukanaan heidän pienen Louisensa, joka jo luki ulkoa pitkiä rukouksia! Eikä hänellä sittenkään mielestään ollut oikeutta estää tätä kaikkea tapahtumasta, niin syvä oli hänen synnynnäinen kunnioituksensa omantunnonvapautta kohtaan, jota hän itsekin tahtoi saada täydellisesti nauttia. Kun hän nyt siis tunsi pakoittavan tarpeen puolustaa onneaan, ei hän voinut käyttää muita aseita, etenkin omassa kodissaan, kuin keskustelua, vakuuttamista ja jokapäiväistä opetusta terveen ja johdonmukaisen elämän vaatimuksista. Ja nyt tahtoi hän koettaa sitä, minkä hänen heti naimisiin mentyään olisi pitänyt tehdä täydellisesti valloittaakseen Genevièvensä, eikä ainoastaan kohottaakseen hänet terveeseen inhimilliseen totuuteen, mutta myöskin estääkseen heidän rakasta Louiseansa seuraamasta äitiään kuolettavaan katoliseen erehdykseen.

Louisen tila ei kuitenkaan ollut yhtä vaarallinen. Markus oli mielestään pakoitettu odottamaan, vaikka hänen vakuutuksensa oli, että lapsen ensimmäiset vaikutukset olivat syvimmät ja pysyväisemmät. Hänen oli täytynyt panna tyttösensä viereiseen kouluun, neiti Rouzairen luo, joka jo syötti hänelle pyhää historiaa. Hänen täytyi myöskin ottaa osaa aamu- ja iltarukouksiin, jumalanpalvelukseen sunnuntaisin ja kaikenlaisiin kulkueisiin ja juhlallisuuksiin. Opettajatar oli tosin hienosti hymyillen myöntynyt, kun Markus oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hänen tytärtään pakoitettaisi harjoittamaan mitään uskonnollisia menoja. Mutta lapsi oli vielä niin pieni, tuntui naurettavalta suojella häntä näin huolellisesti, eikä hän voinut aina olla läsnä tarkastamassa rukoiliko hän muiden mukana, vaiko ei. Neiti Rouzairen kirkollinen into oli hänelle vähemmän vastenmielinen, kuin hänen ulkokultaisuutensa, kuin se itsekäs omanvoitonpyyntö, joka määräsi kaikki hänen tekonsa. Tämä todellisen uskon puute, jumalisen hartauden teeskenteleminen ilmaantui niin selvästi, että se loukkasi Genevièveäkin, jonka rehellisyys vielä oli saastuttamaton. Mignotin pelko ei siis ollutkaan toteutunut, Geneviève oli työntänyt luotaan kaikki ystävyyden tarjoukset, joilla neiti Rouzaire häntä kiusasi tahtoen tunkeutua tämän perheen keskuuteen, sillä hän aavisti siinä mahdollisesti syntyvän murhenäytelmän. Mikä vahingonilo hänelle ja mikä kunnia, jos hän sielläkin olisi voinut toimia kirkon hyväksi, tehdä hengellisille sen palveluksen, että saisi vaimon eroitetuksi miehestään, osoitetuksi kuinka Jumalan käsi raskaasti painaa maallikko-opettajaa, musertaen hänet hänen omassa kodissaan! Hän yritteli kyllä uutterasti, oli sangen ystävällinen ja mairitteleva ja vaaniskeli lakkaamatta väliaidan takana sopivaa tilaisuutta voidakseen sekaantua perheen asioihin, lohduttaa pientä, sorrettua vaimo raukkaa; joskus hän uskalsi tehdä viittauksia, näyttää osanottoaan ja antaa neuvoja: on niin surullista kun aviopuolisoilla ei ollut sama usko, ihminen ei kuitenkaan voinut antaa sielunsa joutua kadotukseen, silloin oli parasta vastustaa lempeästi. Hän oli suureksi ilokseen pari kertaa nähnyt Genevièven itkevän. Sitten oli tämä vastenmielisyyden valtaamana pitänyt varansa, välttäen uusia yhteensattumuksia. Tuo mielistelevä, husaarimainen, likööriä juova nainen, omituisine puheineen papeista, jotka eivät oikeastaan olleet kummempia kuin muutkaan miehet, ja joiden soimaaminen oli hyvin väärin, herätti hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Loukattuna alkoi neiti Rouzaire vielä enemmän vainota naapurin perhettä, jolle hän voi tuottaa harmia käyttämällä opettajavaltaansa pikku Louisen tuon etevän oppilaan ylitse, jonka uskonnollisesta kasvatuksesta hän piti huolta, vasten isän nimenomaista kieltoa.

Mutta vaikka ei hänen tyttärensä tila vielä vakavasti huolettanutkaan Markusta, ymmärsi hän, että oli välttämätöntä kiireellisesti toimia, jotta äitiä, hänen rakastettua Genevièveänsä ei kokonaan riistettäisi häneltä. Kerran ennenkin oli hän tuntenut sen selvästi, ja nyt se oli tullut silminnähtäväksi: isoäitinsä rouva Duparquen luona, pienessä, jumalisessa talossa Kapusiinitorin varrella oli Geneviève tuntenut perinnöllisen katolilaisuutensa, lapsuutensa ja nuoruutensa uskonnollisten vaikutusten heräävän. Siellä oli ikäänkuin salaperäisen ruton pesäpaikka, jossa kytevä usko syttyi uudestaan, oltuaan sammuksissa maallisen rakkauden ensimmäisten ilojen alla. Markus käsitti kyllä, että jos he olisivat jääneet Jonvilleen, olisi hän heidän rauhallisessa yksinäisyydessään voinut tyydyttää Genevièven levotonta intohimoa. Mailleboisissa sitävastoin oli vieraita aineksia tunkeutunut heidän väliinsä, etenkin tuo hirveä Simonin juttu, joka ensiksi oli särkenyt heidän sopunsa, ja sitten vielä sen yhä vaikeammiksi käyvät seuraukset, taistelu hänen ja kirkollisen puolueen välillä, vapautustyö, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen. He eivät enää olleet yksin, ihmisten ja asioiden muodostama juopa heidän välillään oli vähitellen laajentunut, ja he tunsivat että se päivä oli lähellä, jolloin he huomaisivat olevansa täydellisesti vieraat toisilleen. Geneviève tapasi rouva Duparquen luona Markuksen kiivaimmat vastustajat. Markus oli saanut kuulla että kova ja itsepäinen isoäiti oli monivuotisten nöyrien rukousten jälkeen saavuttanut sen suuren armon että oli rippi-isäkseen saanut isä Crabotin. Tavallisesti Valmarien rehtori säästi itseään Beaumontin ylhäisille naisille, ja hänelle oli varmaankin ollut sangen tärkeitä syitä päättäessään ottaa haltuunsa tuon vanhan alhaiseen porvaristoon kuuluvan naisen. Eikä hän ainoastaan ottanut rouva Duparquea vastaan Valmarien kappelissa ripityspäivinään, vaan kunnioitti myöskin käynnillään hänen pientä taloaan Kapusiinitorin varrella, kun luuvalokohtaus kahlehti hänet nojatuoliin. Hän tapasi siellä valikoiman pappeja ja munkkeja, apotti Quandieun, isä Theodosiuksen, veli Fulgentiuksen y.m., jotka olivat hyvin iloisia tästä hiljaisesta, syrjäisestä sopesta, tästä pienestä suljetusta talosta, jossa heidän salaiset kokouksensa voivat kenenkään huomaamatta tapahtua. Huhu tiesi tosin kertoa, että siellä oli kirkollisen puolueen salainen yhtymäpaikka, jossa kaikki vakavat päätökset saivat alkunsa. Mutta kuka olisi voinut epäillä kahden vanhan naisen vaatimatonta asuntoa, heillä oli tietysti oikeus ottaa kodissaan vastaan ystäviä, joiden nähtiin hiipivän sisään kuin varjojen. Palvelijatar Pélagie sulki hiljaa portin, ikkunoissa ei näkynyt kasvoja, eikä vähintäkään kuiskausta kuulunut pienestä uinuvasta asunnosta. Ja kaikki kunnioittivat tätä arvossa pidettävää taloa.

Silloin Markus katui että hän ei useammin ollut käynyt vanhojen rouvien luona. Olihan hän tehnyt suuren erehdyksen kun oli antanut Genevièven ja pikku Louisen yksin viettää siellä pitkiä päiviä? Hänen pelkkä läsnäolonsa olisi estänyt tarttumaa, se olisi hillinnyt salaista taistelua, jota hän tunsi siellä käytävän hänen aatteitaan ja häntä itseään vastaan. Ikäänkuin Geneviève vielä olisi tuntenut vaaran, joka uhkasi rauhaa hänen kodissaan, vastusti hän joskus, hän ei tahtonut joutua riitaan puolisonsa kanssa, jota hän yhä rakasti. Niinpä oli hän ruvetessaan harjoittamaan uskonnollisia menoja valinnut rippi-isäkseen apotti Quandieun isä Theodosiuksen asemasta, jota rouva Duparque koetti tyrkyttää hänelle. Hän tunsi, että sotaista ankaruutta piili tuossa mustapartaisessa, loistavasilmäisessä kapusiinissa, josta kaikki uskovaiset naiset uneksivat, jota vastoin apotti oli lempeä ja viisas mies, isällinen ripittäjä, jossa hän aavisti ystävän, joka kärsi veljessodista ja toivoi rauhaa kaikille uutterille työmiehille. Genevièven vähitellen hämärtyvä järki oli vielä levoton, ennenkuin se kokonaan vaipui uskonnollisen intohimon pimeyteen. Hyökkäykset häntä vastaan tulivat päivä päivältä ankarammiksi, hän antautui yhä enemmän vanhojen rouvien hämmentävän vaikutuksen alaiseksi, ja heidän hyväilevät sanansa ja hartaat liikkeensä uuvuttivat hänet ikäänkuin horrostilaan. Turhaan Markus rupesi käymään useammin heidän luonaan, hän ei enää voinut estää myrkkyä tekemästä tehtäväänsä.

Mitään ankaruutta tai pakkoa ei vielä käytetty. Genevièveä houkuteltiin ainoastaan, häntä mairiteltiin ja hyväiltiin lempein käsin. Ainoatakaan pahaa sanaa ei vielä oltu lausuttu hänen puolisostaan, hän oli päinvastoin hyvin surkuteltava mies, syntinen, jota tahdottiin pelastaa. Tuo onneton ei tiennyt kuinka äärettömän paljon pahaa hän tuotti isänmaalleen, kuinka monta lapsen sielua hän saattoi kadotukseen, kun itsepäisesti pysyi kapinallisessa ylpeydessään. Sitten selitettiin hänelle mitä häneltä vaadittiin, ensin epämääräisesti, sitten yhä selvemmin, häntä kehoitettiin ottamaan tehtäväkseen ihana työ, syntisen pelastaminen, rikollisen miehen lunastaminen, miehen, jota hän heikkoudessaan yhä rakasti. Mikä ilo ja kunnia hänelle, jos hän voisi ohjata tuon miehen Jumalan luo, hillitä hänen hävitysvimmansa, pelastamalla hänet ja siten myös hänen viattomat uhrinsa iankaikkisesta kadotuksesta! Useita kuukausia oli häntä suurella taidolla valmistettu tähän tehtävään: oli yllytetty toisiaan vastaan nuo kaksi vastakkaista periaatetta, ikivanhaan erehdykseen piintynyt menneisyyden nainen vapaa-aatteista, tulevaisuutta kohden kulkevaa miestä vastaan, ja toivottiin että epäsopu aviopuolisoiden välillä tulisi täydelliseksi. Ja tämä toivo täyttyikin.

Markuksen ja Genevièven koti, jossa ennen oli vallinnut niin lämmin iloisuus, tuli nyt päivä päivältä synkemmäksi. He eivät vielä riidelleet; mutta jäädessään kahden, niin ettei muiden henkilöiden läsnäolo vetänyt heidän huomiotaan puoleensa, joutuivat he hämilleen ikäänkuin peläten etteivät pienimmänkään erimielisyyden sattuessa voisi hillitä itseään. He tunsivat, että heidän välilleen tunkeutui jotain outoa, josta he eivät puhuneet mitään toisilleen, mutta joka yhä enemmän jähmetytti heidät, teki heidät vihamiehiksi. Markuksen valtasi yhä kasvava tunne siitä, että hänellä jokapäiväisessä elämässään ja vuoteessaan, sylissään oli vieras nainen, jonka mielipiteitä ja tunteita hän piti väärinä; Genevièveä taas vaivasi se kiusallinen ajatus, että häntä pidettiin tietämättömänä, yksinkertaisena lapsena, jota vielä rakastettiin, mutta rakkaudella, johon oli sekaantunut surumielistä sääliväisyyttä. Ensimmäinen riita oli lähellä.

Eräänä iltana kun lamppu oli sammutettu ja he makasivat vuoteessaan syleili Markus äänettömänä Genevièveä, niinkuin suuttunutta lasta, ja silloin purskahti tämä äkkiä nyyhkytyksiin.

— Oi, sinä et rakasta minua enää!

— Minäkö en sinua rakastaisi, armaani! Miksi sanot niin?

— Jos rakastaisit minua, tuottaisitko minulle silloin näin hirveätä surua?… Joka päivä irtaannut minusta yhä enemmän. Pidät minua ymmärtämättömänä, niinkuin olisin sairas tai mielipuoli. Minun sanoillani ei ole mitään merkitystä, sinä melkein kohautat niille olkapäitäsi… Tunnen aivan hyvin, että olet kärsimätön, minä tuotan sinulle surua ja vaivaa.

Markus, jonka sydäntä kouristi, ei keskeyttänyt, hän tahtoi kuulla kaikki.

— Niin, pahaksi onneksi näen selvästi. Pienimmästäkin oppilaastasi välität enemmän kuin minusta. Alhaalla heidän kanssaan olet innostunut, ponnistat voimiasi pienintäkin asiaa heille selittäessäsi, sinä leikit ja naurat heidän kanssaan, kuin vanhempi veli, kuin itsekin olisit lapsi. Mutta palatessasi tänne tulet synkäksi, sinulla ei ole mitään minulle sanottavaa, olet onnettoman näköinen, niinkuin mies, jota hänen vaimonsa huolettaa ja väsyttää… Jumalani! kuinka olen onneton!

Ja hän purskahti uudelleen kyyneliin. Silloin sanoi Markus lempeästi.

— Ystävä raukkani, en uskaltanut sanoa sinulle syytä surumielisyyteeni; mutta jos kärsin, niin kärsin siksi, että sinussa olen huomannut kaiken sen mistä minua soimaat. Sinä et enää milloinkaan ole kanssani. Sinä olet kaiket päivät ulkona, ja kun palaat, olet niin kylmän ja onnettoman näköinen että kotiraukkamme siitä tulee ikäänkuin autioksi. Sinähän et koskaan puhu minulle, ja kun olet täällä, kun ompelet, tarjoat ruokaa tai hoidat Louiseamme, ovat ajatuksesi aina muualla, harhailevat hämärässä etäisyydessä. Sinä itse kohtelet minua kärsivällisellä sääliväisyydellä, ikäänkuin olisin syyllinen mies, joka ehkä ei tunne rikostaan, ja sinä itse kohta lakkaat minua rakastamasta, elleivät silmäsi aukene näkemään selvää totuutta.

Geneviève katkaisi jokaisen lauseen hämmästyneillä kiivailla vastalauseilla.

— Minäkö! minuako syytät moisista asioista! sinä et rakasta minua enää ja sitten sanot että minun rakkauteni pian sammuu!

Ja pidättämättä enää itseään tunnusti hän jokapäiväiset ajatuksensa.

— Oi! kuinka onnellisia ovat ne vaimot, joiden miehillä on sama usko kuin heillä! Olen nähnyt aviopuolisoiden yhdessä käyvän kirkossa ja kuinka suloista mahtaa olla yhdessä antautua Jumalan käsiin! Sellaisilla siunatuilla perheillä on todellakin yksi sielu, ja taivas tekee heidän onnensa monenkertaiseksi.

Markus ei voinut pidättää lempeää ja surumielistä hymyilyä.

— Vaimo raukkani, sinähän koetat kääntää minua.

— Mitä pahaa siinä olisi? vastasi Geneviève innokkaasti. Etkö usko minun rakastavan sinua siksi paljon, että nyt jo tunnen kauheata tuskaa ajatellessani kuinka suuressa vaarassa olet? Sinä et tosin usko tulevaa rangaistusta, sinä uhmaat taivaallista vihaa. Mutta ei kulu päivääkään etten rukoilisi Jumalaa valistamaan mieltäsi, ja antaisin kymmenen vuotta elämästäni, oi! kaikesta sydämestäni, jos siten voisin aukaista silmäsi ja pelastaa sinut hirveistä onnettomuuksista, jotka sinua uhkaavat… Oi! jospa rakastaisit minua, jospa kuulisit minua ja jospa seuraisit minua iankaikkisen autuuden maahan!

Koko hänen ruumiinsa vapisi, hänet oli vallannut niin kiihkeä yli-inhimillinen toivo, että Markus hämmästyi, hän ei ollut luullut että paha oli jo niin syvälle vaikuttanut, Geneviève opetti häntä nyt, ja hän häpesi, sillä tekihän hänen vaimonsa sitä, joka olisi ollut hänen ensimmäinen velvollisuutensa? Hän lausui ääneen ajatuksensa ja sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.

— Sinä et puhu omasta puolestasi, sinulle on annettu tämä toimi, joka voi tulla hyvin vaaralliseksi meidän onnellemme.

Silloin Geneviève alkoi suuttua.

— Sinä loukkaat minua kun luulet, etten mitään voi tehdä muitten kehoittamatta, vakuutuksesta ja rakkaudesta. Olenko sitten aivan järjetön, kone, joka ei voi mitään itse ajatella? Ja jos syvästi kunnioitettavat henkilöt, joiden jaloa luonnetta arvostelet väärin, huolehtivat sinusta, puhuvat sinusta veljellisin sanoin niin että hämmästyisit jos sen kuulisit, niin tulisihan sinun heltyä siitä ja olla iloinen niin suuresta taivaallisesta hyvyydestä!… Jumala, joka voisi musertaa sinut, ojentaa sinulle kätensä, ja kun hän käyttää aseenaan minua ja minun rakkauttani vetääkseen sinut luoksensa, lasket sinä leikkiä ja pidät minua pienenä ymmärtämättömänä tyttönä, joka lukee ulkoa mitä hänelle on opetettu!… Me emme enää voi ymmärtää toisiamme, sentähden minä olen niin onneton.

Hänen puhuessaan tunsi Markus pelkonsa yhä suurenevan.

— Se on totta, toisti hän hitaasti, me emme enää voi ymmärtää toisiamme. Sanoilla ei enää ole sama merkitys meillä, ja kaikesta mistä minä sinua soimaan, soimaat sinä minua. Kumpi meistä on väärässä? kumpi rakastaa toista ja tekee työtä toisen onneksi?… Oi! minä olen syyllinen ja pelkään että on liian myöhäistä korjata vikani. Minun olisi pitänyt osoittaa sinulle, missä totuus ja oikeus ovat.

Geneviève kiivastui yhä enemmän näistä sanoista.

— Niin, aina minä olen typerä oppilas, joka ei tiedä mitään, ja jonka silmät täytyy aukaista… Ja minähän kuitenkin tiedän, missä oikeus ja totuus ovat. Sinulla ei ole oikeutta lausua noita sanoja.

— Eikö minulla ole oikeutta?

— Ei, sinä olet antautunut tuohon hirveään erehdykseen, tuohon saastaiseen Simonin juttuun ja viha kirkkoa vastaan tekee sinut sokeaksi ja vääryyden puolustajaksi. Kun sinun kaltaisesi mies joutuu halveksimaan totuutta ja oikeutta, voidakseen vahingoittaa ja halveksia Jumalan palvelijoita, niin on parempi uskoa että hän on kadottanut järkensä.

Tässä oli Markuksen ja Genevièven riidan todellinen juuri, Simonin juttu oli aiheuttanut kaiken sen taitavan ja salaisen työn, jonka tulokset hän näki tässä. Vanhat rouvat tahtoivat valloittaa takaisin Genevièven, käyttää häntä kuolettavana aseena Markusta vastaan etenkin siksi, että hän oli totuuden työmies, tuleva tuomari. Hänet oli raivattava pois tieltä, hänen kukistamisensa yksin voi turvata todelliset syylliset. Syvä suru saattoi hänen äänensä vapisemaan.

— Oi! Geneviève, tämä on vakavata, se olisi sopumme loppu, jos emme olisi yhtä mieltä näin selvästä ja yksinkertaisesta asiasta… Etkö siis enään ole minun puolellani tässä surullisessa jutussa?

— En!

— Pidätkö onnetonta Simonia syyllisenä?

— Siitä ei ole epäilemistäkään? Kaikki syyt, joilla puolustatte hänen viattomuuttaan ovat perustuksettomia. Minä toivoisin että saisit kuulla henkilöiden, joiden puhdasta elämää uskallat epäillä, keskustelevan tästä asiasta. Kun näin suuresti erehdyt aivan selvässä asiassa, kuinka voit vaatia että vähääkään uskoisin muihin aatteisiisi, haaveksittuun yhteiskuntaasi, jossa kaikkien ensiksi murhaat Jumalan?

Markus sulki hänet jälleen syliinsä, painoi häntä kiihkeästi rintaansa vasten. Heidän epäsopunsa oli saanut alkunsa erimielisyydestä tuon totuuden ja oikeuden kysymyksen suhteen. Genevièven käsitys siitä oli myrkytetty, jotta he murtuisivat toisiaan vastaan.

— Kuule, Geneviève, ei ole kuin yksi totuus ja yksi oikeus, sinun täytyy ymmärtää minua niin että voimme tehdä sovinnon.

— Ei, ei!

— Geneviève, sinä et voi jäädä tuollaiseen pimeyteen, kun minä olen täydessä valossa. Silloin eroaisimme ainiaaksi.

— Ei, ei! anna minun olla. Minua väsyttää, minä en tahdo enää kuulla sinua.

Ja hän irtautui miehensä syleilystä ja vetäytyi kauvemmaksi hänestä, kääntäen hänelle selkänsä. Turhaan koetti Markus sulkea hänet uudelleen syliinsä, lausuen hänelle helliä sanoja ja suudellen häntä. Hän kieltäytyi, eikä edes enää vastannut. Oli ikäänkuin rakkausvuode olisi jäätynyt. Ja huone oli aivan pimeä, tuskallisen liikkumattomana odottaen tulevaa onnettomuutta.

Siitä päivästä alkaen kävi Genevièven käytös hermostuneemmaksi ja ärtyisemmäksi. Vanhojen rouvien luona säästettiin hänen miestään yhä vähemmän, uskallettiin yhä ankarammin moittia häntä Genevièven kuullen, sen mukaan kun huomattiin hänen hellyytensä vähenevän. Siitä miehestä, jota hän rakasti, tehtiin vähitellen julkinen pahantekijä, kirottu ihminen, jumalankieltäjä. Jokainen tällainen uusi hyökkäys tuntui myöskin hänen kodissaan, siellä kuului yhä katkerampia sanoja. Kylmyys ja epäsopu enenivät. Tuontuostakin alkoi heidän riitansa uudelleen ja melkein aina illalla heidän levolle mentyään, sillä päivällä he tuskin koskaan näkivät toisiaan; Markuksella oli nimittäin paljon työtä koulussaan, Geneviève taas oli alati ulkona, isoäitinsä luona tai kirkossa. Heidän hellä suhteensa alkoi kylmetä, Geneviève oli sangen kiivas ja Markuskin, joka tavallisesti oli niin suvaitsevainen, tuli joskus kärsimättömäksi.

— Rakas ystävä, tarvitsisin apuasi koulussa huomenna iltapäivällä.

— Huomenna en voi tulla, apotti Quandieu odottaa minua. Tästä lähtien en tahdo auttaa sinua missään työssä.

— Etkö enää tahdo auttaa minua?

— En, minä paheksun kaikkea mitä teet. Mene kadotukseen, jos sinua haluttaa. Minä ainakin ajattelen pelastustani.

— Me kuljemme siis molemmat omaa tietämme?

— Kuten tahdot.

— Oi! armaani, armaani, sinäkö sanot noin? Hämmennettyään ensin järkesi, ovat he siis muuttaneet sydämesikin!… Sinä olet kokonaan turmelijoiden ja myrkyttäjien puolella!

— Ole vaiti, ole vaiti, onneton!… Sinun työsi se on valhetta ja myrkkyä. Sinä pilkkaat Jumalaa puhuessasi saastaisesta totuudestasi ja oikeudestasi ja pahahenki, niin! pahahenki juuri opettaa koulussasi noita onnettomia lapsia, joita en edes surkuttele enää, niin typeriä ovat he jäädessään sinne.

— Ystävä raukkani, sinä olit ennen niin järkevä, kuinka voit nyt puhua moisia tyhmyyksiä?

— Kun naiset ovat tyhmiä, annetaan niiden olla.

Ja Markus, joka vuorostaan alkoi suuttua antoi hänen todellakin olla, eikä koettanut lepyttää häntä hyväilyillä, niin kuin ennen muinoin. Usein he eivät saaneet unta, he makasivat kumpainenkin silmät auki tuijottaen pimeään huoneeseen. He tiesivät hyvin ettei toinenkaan nukkunut, ja he valvoivat näin äänettöminä ja liikkumattomina, ikäänkuin se kapea ala, joka heidät eroitti, olisi ollut pohjaton kuilu.

Etenkin suretti Markusta Genevièven kasvava viha hänen kouluaan ja rakkaita lapsia kohtaan, joiden opetukseen hän oli niin innostunut. Jokaisessa keskustelussa osoitti Geneviève katkeruuttansa siitä, hän näytti olevan kateellinen noille pienille olennoille, nähdessään miehensä olevan niin hellän heitä kohtaan, niin innokkaasti koettavan tehdä heistä järjen ja rauhan miehiä. Heidän riidallaan ei oikeastaan ollutkaan muuta syytä, sillä hänkin oli vain lapsi, jonka henki oli kehitettävä ja vapautettava ja joka vastusti ja itsepäisesti pysyi vuosisatoja vanhassa erehdyksessä. Varastihan Markus häneltä kaiken sen hellyyden, jota hän osoitti oppilailleen. Niin kauvan kun hän isällisesti piti huolta heistä ei Geneviève saisi häntä takaisin, ei voisi johdattaa häntä tuohon suloiseen, taivaalliseen yksinkertaisuuteen, johon hän olisi tahtonut uinahtaa miehensä sylissä. Taistelu muuttui kokonaan tälle alalle ja aina kun Geneviève kulki luokkahuoneen sivu, teki hänen mieli tehdä ristinmerkki, niin kauhistuksissaan oli hän pahan hengen työstä, jota siellä toimitettiin, ja suutuksissaan siitä ettei voinut riistää tästä jumalattomasta tehtävästä miestänsä.

Kuukaudet ja vuodet kuluivat, taistelu Genevièven ja Markuksen välillä kiihtyi vähitellen, sillä vanhojen rouvien luona ei asioita pilattu turhalla kiireellä: kirkko ei ole koskaan hätäinen, se odottaa vaikka iankaikkisesti. Ottamatta lukuun levotonta ja turhamaista veli Fulgentiusta, olivat isä Theodosius ja etenkin isä Crabot siksi tottuneita sieluja johtamaan, että he ymmärsivät olevan välttämätöntä toimia varovasti, kun oli kysymyksessä intohimoinen nainen, jonka järki oli ollut niin selvä ennenkuin salaperäinen turmelus oli alkanut hämmentää sitä. Niin kauan kun hän rakasti miestään, niinkauan kun heidän välillään oli aviollinen yhteys, ei heitä voitaisi kokonaan eroittaa toisistaan, vaimo ei olisi täydellisesti heidän vallassaan eikä mies sellaisen kurjuuden ja perikadon tilassa, johon he hänet tahtoivat. Näin suuren inhimillisen rakkauden hävittäminen juuria myöten naisen sielusta ja ruumiista, niin ettei se koskaan enää voisi syttyä uudelleen, vaati paljon aikaa. He jättivätkin Genevièven apotti Quandieun käsiin, jotta hän vähitellen tulisi sopivaan mielentilaan ennenkuin he ryhtyisivät pontevampiin toimenpiteisiin hänen suhteensa: nyt he ainoastaan pitivät häntä tarkoin silmällä.

Vielä eräs tapaus häiritsi perheen rauhaa. Markus piti suurta huolta rouva Fèrousta, Moreuxin entisen opettajan vaimosta, jonka mies oli eroitettu virastaan, koska oli käyttäytynyt häväisevästi Jonvillen kuntaa vihittäessä Pyhälle Sydämmelle. Fèrou oli paennut Belgiaan, päästäkseen kaksivuotisesta sotapalveluksesta, jota häneltä vaadittiin, ja hänen onneton vaimonsa ja kolme tytärtään olivat nälkään kuolemaisillaan ja asuivat Mailleboisissa eräässä kurjassa hökkelissä. Rouva Fèrou koetti hankkia itselleen ompelutyötä, odottaessaan että hänen miehensä saisi Brüsselissä jonkun paikan ja voisi kutsua heidät luokseen. Mutta päivät kuluivat; Férou ei itsekään ollut voinut elää siellä, hän oli jo aivan uupunut turhista ponnistuksista. Ero omaisista ja katkera maanpakolaisuus olivat siihen määrin vieneet hänen voimansa, ettei hän enää tiennyt mitä teki ja niin oli hän eräänä iltana palannut Mailleboisiin aivan julkisesti, uhkamielisenä kuin ainakin mies, jota kurjuus on hätyyttänyt siihen määrin, ettei hän enää välitä, mitä hänelle tapahtuu. Seuraavana päivänä oli hänet annettu ilmi, hän oli joutunut karkulaisena sotaoikeuden käsiin ja Salvanin oli täytynyt panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei häntä heti olisi lähetetty rangaistussiirtolaan. Nyt oli hän varaväessä, toisessa päässä Ranskaa, eräässä pienessä kaupungissa Alpeilla, ja hänen vaimonsa ja kolme tytärtänsä, joilla tuskin oli vaatteita ja kattoa päänsä päällä, näkivät silläaikaa nälkää Mailleboisissa.

Markus oli myöskin puuhannut Fèroun hyväksi hänen vangitsemisensa aikana. Hän oli hetken aikaa puhunut hänen kanssaan eikä voinut enää unohtaa tuota synkkää, raivostunutta mies raukkaa, joka hänen silmissään oli koko yhteiskunnallisen kurjuuden uhri. Hän oli tosin tehnyt itsensä mahdottomaksi, niinkuin Mauraisin sanoi: mutta kuinka paljon puolustuksia olikaan tuolla opettajaksi ruvenneella paimenen pojalla, joka oli nähnyt nälkää, jota kaikki olivat halveksineet hänen köyhyytensä tähden ja joka oli joutunut äärimmäisiin mielipiteisiin huomatessaan kuinka hänellä, nerokkaalla ja oppineella miehellä ei ollut omaisuutta eikä mitään iloja elämässä, kun sitä vastoin tietämättömät raakalaiset hänen ympärillään olivat rikkaita ja saivat nauttia onnestaan! Ja tämän äärettömän vääryyden huippuna oli tuo säälimätön siirto kasarmiin kauas omaisista, joita nälkäkuolema uhkasi.

— Onhan se ääretön vääryys! oli hän sanonut Markukselle säkenenöivin silmin ja heiluttaen pitkiä, laihoja käsivarsiaan. On kyllä totta, että olen allekirjoittanut kymmenvuotisen sitoumuksen, joka vapautti minut sotapalveluksesta, jos uhraisin kymmenen vuotta elämästäni opetukselle. Ja sekin on totta, etten ollut opettajana kuin kahdeksan vuotta, sillä minuthan erotettiin virastani, kun lausuin ääneen ajatukseni heidän inhoittavasta epäjumalan palveluksestaan. Mutta tahdoinko minä rikkoa sitoumustani? ja eikö ole hirveätä, että minulta, kun ensin olen tullut säälimättömästi ajetuksi maantielle ilman ainoatakaan toimeentulon mahdollisuutta, vaaditaan maksu tuosta vanhasta velasta, joten vaimoni ja lapseni jäävät ilman tukea, ilman miestä, joka ansaitsee heidän leipänsä? Kahdeksan vuotta koulun orjuudessa, jossa totuutta rakastavat miehet eivät voi lausua julki ajatuksiaan, eivätkä toimia, eivät riittäneet heille: he tahtovat ryöstää minulta vielä kaksi vuotta, he tahtovat viedä minut rautaiseen ja veriseen vankilaansa, jossa hävityksen ja verityön oppimiseen tarvitaan tuota ehdotonta kuuliaisuutta, ja jonka pelkkä ajatteleminenkin saattaa minut raivoon. Oh! ei, se on liikaa! olen antanut kylliksi itsestäni ja he tekevät minut hulluksi jos vaativat enemmän!

Markus oli sangen levoton nähdessään hänet näin kiihottuneena ja koetti rauhoittaa häntä, luvaten pitää huolta hänen vaimostaan ja tyttäristään. Kahden vuoden kuluttua hän palaisi, hänelle hankittaisiin joku virka ja hän voisi alkaa uudestaan elämänsä. Mutta hän pysyi synkkänä ja sanoi suuttuneena:

— Ei, ei! minä olen mennyttä miestä, en voi tyynesti kestää noita kahta vuotta. He tietävät sen ja lähettävät minut sinne, tappaakseen minut niin kuin hullun koiran.

Sitten tahtoi Fèrou tietää kuka oli tullut hänen siaansa Moreuxiin. Kuullessaan, että siellä oli Brevannesin, suuren naapurikunnan entinen apuopettaja Chagnat, nauroi hän katkerasti. Chagnat, pieni, musta mies, jolla oli matala otsa, sisään painunut suu ja pakeneva leuka, oli täydellinen käskyläinen, ei edes samanlainen kuin ulkokullattu Jauffre, joka käytti Jumalaa hyväkseen päästäkseen ylenemään, vaan yksinkertainen uskovainen, niin typerä, että uskoi papin turhanpäiväisimpiinkin jaarituksiin. Hänen vaimonsa, suuri, punakka nainen oli vielä typerämpi kuin hän. Fèrou nauroi yhä katkerammin saadessaan kuulla, että pormestari Saleur kokonaan oli antautunut tuon yksinkertaisen Chagnatin käsiin, jota apotti Cognasse käytti uskollisena lukkarinaan ja jonka haltuun hän oli antanut seudun hallitsemisen.

— Kun kerran sanoin teille, että tuo inhoittava joukkue, papit, munkkiveljet ja sisaret, nielaisisivat meidät yhtenä suupalana ja tulisivat koko seudun herroiksi, ette tahtoneet uskoa minua ja sanoitte minua mielipuoleksi… No! tässä nyt ollaan, he ovat herroja, ja saatte nähdä mihin saastaiseen lätäkköön he teidät kuljettavat. Minua inhoittaa olla mies, koiratkaan eivät ole niin surkuteltavia… Ei, ei! olen saanut kyllikseni, minä teen tästä lopun, jos minua vielä suututetaan!

Férou oli lähtenyt rykmenttiin, kolme kuukautta oli kulunut siitä ja onnettoman rouva Féroun kurjuus oli yhä kasvanut. Hän oli ennen ollut niin vaalea ja kaunis, pyöreine, raittiine ja iloisine kasvoineen, mutta nyt hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta, ankara työ oli vanhentanut hänet ennen aikojaan ja hänen silmänsä olivat himmentyneet alituisesta ompelemisesta. Hänen oli vaikea saada työtä ja kokonaisen talvikuukauden sai hän olla lämmittämättä huonettaan ja melkein ilman leipää. Kaiken onnettomuuden lisäksi sairastui vanhin tyttäristä lavantautiin, ja hän makasi kuolemaisillaan jääkylmässä ullakkohuoneessa, johon tuuli puhalsi akkunan ja oven raoista. Silloin Markus, joka jo oli vienyt heille pientä apua, pyysi vielä vaimoaan antamaan onnettomalle jotain työtä.

Geneviève oli heltynyt, kuullessaan kerrottavan niin suuresta kurjuudesta, vaikka hän puhuikin Férousta ankaralla suuttumuksella, niinkuin vanhojen rouvienkin luona tehtiin. Hän oli häväissyt Pyhää Sydäntä, hän oli siis Jumalan herjaaja.

— Kyllä, lupasi hän Markukselle, Louise tarvitsee puvun, minulla on kangasta ja minä vien sen hänelle.

— Kiitos hänen puolestaan, minä tulen kanssasi, vastasi Markus.

Seuraavana päivänä he menivät yhdessä rouva Féroun luo, hänen kurjaan asuntoonsa, josta talonomistaja uhkasi ajaa hänet ulos, ellei hän heti maksaisi vuokraa. Hänen vanhin tyttärensä oli kuoleman kielissä. Kun he saapuivat huoneeseen vallitsi siellä hirveä epäjärjestys, äiti nyyhkytti ja molemmat nuoremmat tyttäret, jotka olivat puetut ryysyihin, itkivät myöskin niin että sydän oli pakahtua. Markus ja Geneviève jäivät hämmästyneinä ovelle seisomaan, voimatta ymmärtää syytä suruun.

— Ettekö tiedä, ettekö tiedä? huusi rouva Férou vihdoin, no, nyt se on tehty, he tappavat hänet. Oi! hän arvasi sen, hän sanoi, että nuo roistot lopulta veisivät häneltä hengen!

Hän alkoi taas vaikeroida, lausuen katkonaisia sanoja ja Markus sai vihdoin selville sydäntä särkevän kertomuksen. Rykmentissä oli Férou tietysti ollut huono sotamies. Hän oli päällikköjen epäsuosiossa, häntä pidettiin vallankumouksen miehenä ja lopuksi hän joutui riitaan korpraalinsa kanssa ja kuritti häntä aika lailla. Tästä teosta tuomittiin hänet Algeriaan erääseen rangaistuskomppaniaan, jossa vielä käytettiin hirveitä kidutuksia.

— Hän ei koskaan palaa, he murhaavat hänet, jatkoi rouva Férou hurjasti. Hän kirjoitti minulle sanoakseen jäähyväiset, sillä hän tietää aivan hyvin että hän on kuoleman oma… Ja minne minä joudun? minne joutuvat lapsiraukkani? Voi, noita ilkiöitä, noita ilkiöitä!

Markus kuunteli verta vuotavin sydämin, löytämättä ainoatakaan lohdutuksen sanaa, mutta Geneviève sitävastoin alkoi tulla kärsimättömäksi.

— Mutta, rakas rouva Férou, miksi sanotte että miehenne murhataan? Upseerien ei ole tapana murhata sotamiehiään… Te vaan lisäätte kärsimyksiänne kun väärin tuomitsette.

— He ovat ilkiöitä! toisti onneton yhä raivokkaammin. Férou raukkani on nähnyt nälkää kahdeksan vuotta, hänet otetaan sotapalvelukseen kahdeksi vuodeksi, häntä kohdellaan niinkuin pahantekijää, sillä hän on uskaltanut puhua järkeä; ja nyt kun käy niinkuin välttämättömästi oli käyvä, lähetetään hänet rangaistussiirtolaan, ja lopuksi hänet murhataan, kun ensin on ajettu onnettomuudesta onnettomuuteen!… Ei, ei! minä en siedä sitä, minä huudan heille kaikille että he ovat ilkiöitä, ilkiöitä!

Markus koetti rauhoittaa häntä. Tämä ääretön yhteiskunnallinen vääryys tärisytti koko hänen olemustaan. Mutta mitä voivat viimeiset uhrit, äiti ja lapset säälimättömälle kohtalolle, joka myllynkiven tavoin musersi heidät?

— Olkaa järkevä, me koetamme toimia, me emme hylkää teitä.

Geneviève seisoi jäykkänä, kurja asunto, tuskissa käsiään vääntelevä äiti ja viheliäiset, valittavat lapset eivät enää herättäneet hänessä vähääkään sääliä. Sairas lapsi, joka makasi repaleisen peitteen alla, tuijotti suurilla, kuoppaan painuneilla silmillään huoneeseen jaksamatta edes itkeä. Geneviève pysyi ankarana, hän piti yhä kädessään Louisen pukukangasta, jonka hän oli aikonut antaa rouva Féroun ommeltavaksi.

— Teidän täytyy uskoa itsenne Jumalan haltuun, sanoi hän hitaasti.
Älkää pilkatko häntä, muuten rankaisee hän teitä vielä kovemmin.

Rouva Fèrou purskahti kamalaan nauruun.

— Oh! Jumalalla on kylliksi tekemistä rikkaiden kanssa, hän ei välitä köyhistä… Hänen nimessään ovat he syösseet meidät kurjuuteemme ja hänen nimessään he tappavat mies raukkani.

Äkillinen suuttumus valtasi Genevièven.

— Te pilkkaatte Jumalaa, te ette ansaitse apua. Jos te olisitte uskovainen, olisi teitä jo autettu.

— Mutta, rouva, enhän pyydäkkään teiltä mitään… Niin, kyllä tiedän, minua on kielletty auttamasta koska en käy syntiäni tunnustamassa; eikä armelias isä Quandieukään uskalla ottaa minua köyhiensä joukkoon… Minä en ole ulkokullattu, minä koetan rehellisellä työllä ansaita leipäni.

— Hyvä! pyytäkää työtä niiltä mielettömiltä, jotka kutsuvat pappeja ja upseereja ilkiöiksi.

Geneviève läksi vimmastuneena tiehensä ja vei pukukankaan mukanaan. Markuksen täytyi seurata häntä. Mutta hän oli kauhistunut, suuttumus oli vallannut hänet. Portaissa hän ei voinut hillitä itseään.

— Sinä teit pahasti.

— Kuinka niin?

— Jos hyvä Jumala olisi olemassa, armahtaisi hän kaikkia. Vihan ja rangaistuksen Jumala, johon sinä uskot, on ainoastaan hirveä mielikuvitus… Sen joka kärsii, täytyy tulla autetuksi, hänen ei enää tarvitse nöyryyttää itseään.

— Ei, ei! ne, jotka ovat tehneet syntiä, ansaitsevat rangaistuksensa. Kärsikööt niin kauvan kun pysyvät jumalattomuudessaan. Minä en saa tehdä mitään heidän hyväkseen.

Iltasella levolle mentyä alkoi riita uudelleen: ja Markus oli ensi kertaa vuorostaan ankara. Hän ei voinut antaa anteeksi tuota armeliaisuuden puutetta, joka kauhistutti häntä. Tähän saakka oli hän luullut, että Genevièven ymmärrys ainoastaan oli vaarassa. Turmelisiko myrkky nyt hänen sydämmensäkin? Tuona iltana lausuttiin kovia, peruuttamattomia sanoja, puolisot huomasivat kuilun, jota näkymättömät kädet lakkaamatta kaivoivat heidän väliinsä. Sitten vaikenivat molemmat ja syvä hiljaisuus vallitsi pimeässä, synkässä huoneessa, eivätkä he seuraavanakaan päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen.

Viimein heidän välilleen ilmaantui ratkaiseva riidan syy, joka oli tekevä heidän epäsopunsa täydelliseksi. Vuodet olivat kuluneet, Louise oli täyttänyt kymmenen vuotta ja oli tullut puheeksi hänen lähettämisensä apotti Quandieun luo katkismusta oppimaan, jotta hän valmistuisi ensimmäiseen ripille käyntiin. Markus, joka oli pyytänyt neiti Rouzairea vapauttamaan hänen tyttärensä kaikista uskonnonharjoituksista, oli kyllä huomannut että opettajatar ei siitä välittänyt, vaan rauhallisesti syötti lapselle rukouksia ja virsiä niinkuin muillekin oppilailleen; hänen oli täytynyt sulkea silmänsä, sillä hän tunsi, että neiti Rouzaire heti vetoisi äitiin, ihastuksissaan siitä että siten voi tuottaa ikävyyksiä heille. Kun tuli kysymys katkismuksen lukemisesta, tahtoi Markus kuitenkin olla järkähtämätön, hän odotti sopivaa tilaisuutta voidakseen Genevièven kanssa puhua asiasta. Sopiva tilaisuus ilmaantuikin luonnollisesti, kun Louise eräänä päivänä tullessaan koulusta sanoi hänen läsnäollessaan:

— Äiti, neiti Rouzaire sanoi minulle, että sinun täytyi mennä apotti
Quandieun luo, ilmoittamaan minua katkismuskouluun.

— Hyvä, lapseni, minä menen huomenna.

Markus luki erästä kirjaa ja kohotti päätään.

— Anna anteeksi, armaani, sinä et mene huomenna apotti Quandieun luo.

— Miksikä en?

— Siksi etten aijo sallia Louisen lukea katkismusta, enkä mennä ripille.

Geneviève ei suuttunut vielä, hän nauroi vain pilkallisen sääliväisesti.

— Sinä olet mieletön, ystäväni. Kuinka aijot naittaa tytön, joka ei olisi käynyt ripillä? minkä halveksitun erikoisaseman tahdot antaa hänelle maailmassa?… Ja sitäpaitsi olet antanut kastaa hänet, olet antanut opettaa hänelle raamatunhistoriaa ja rukouksia, olisi siis suorastaan epäjohdonmukaista, jos nyt kieltäisit häntä oppimasta katkismusta ja käymästä ripillä.

Markus ei myöskään vielä suuttunut.

— Sinä olet oikeassa, olen ollut heikko ja siksi juuri olen nyt päättänyt tehdä lopun siitä. Niin kauan kun lapsi vielä oli pieni ja riippui helmoissasi olen voinut suvaita uskojasi. Sanotaan, että tytön etenkin täytyy kuulua äidille, ja minä suostun siihen, mutta ainoastaan siihen saakka, että tulee kysymys lapsen henkisestä elämästä, koko tulevaisuudesta… Silloin on mielestäni isälläkin oikeus sekaantua asiaan.

Geneviève teki kärsimättömän liikkeen ja hänen äänensä alkoi vapista.

— Minä tahdon että Louise lukee katkismusta. Sinä et sitä tahdo. Ja jos meillä molemmilla on yhtä suuret oikeudet pienokaiseen, voimme loppumattomasti riidellä siitä, pääsemättä koskaan ratkaisuun. Kuinka aijot järjestää tämän asian? Se mitä minä tahdon, on sinusta järjetöntä ja mitä sinä tahdot, on minusta inhoittavaa.

— Oh! mitä minä tahdon ja mitä minä tahdon! minä tahdon ainoastaan ettei tytärtäni estetä itse kerran päättämästä… Tahdotaan käyttää hyväkseen hänen nuoruuttaan, kasvattaa väärään hänen järkensä ja sydämmensä, myrkyttää hänet mitä pahimmilla valheilla, pimittää hänen järkensä ja tehdä hänet kykenemättömäksi ihmisyyteen. Ja tätä minä en tahdo… Mutta minä en myöskään tahdo pakoittaa häntä seuraamaan omaa tahtoani, tahdon vaan suojella hänen tahtoaan.

— Kuinka aijot sitten tämän järjestää? mitä on tytön kanssa tehtävä?

— Hänen on annettava kasvaa. Häntä on opetettava, hänen silmänsä on avattavat näkemään totuutta. Ja kun hän on täyttänyt kaksikymmentä vuotta saa hän itse päättää kumpi on oikeassa, sinäkö vai minä, hän saa lukea katkismusta ja käydä ripillä, jos se hänen mielestään on järkevää ja johdonmukaista.

Silloin Geneviève kiivastui.

— Sinä olet aivan hullu. Sinä sanot lapsen kuullen semmoisia asioita että saan hävetä puolestasi, niin järjettömiä ne ovat.

Markus kadotti vuorostaan kärsivällisyytensä.

— Järjettömiä, vaimo raukkani, sinun oppisi ovat järjettömiä. Ja minä en salli lapseni ymmärrystä turmeltavan moisilla järjettömyyksillä.

— Ole vaiti, ole vaiti! huusi Geneviève. Et tiedä mitä riistät minulta puhuessasi noin. Oi, kaiken rakkauteni sinuun, kaiken onnemme, jota vielä koetin pelastaa!… Kuinka voimme ymmärtää toisiamme, jos sanoilla on eri merkitys meille, jos se mitä sinä pidät järjettömänä minun silmissäni on taivaallista, iankaikkista?… Missä on nyt sinun johdonmukaisuutesi? Kuinka voi Louise valita meidän mielipiteittemme välillä, jos et salli minun nyt selittää hänelle niitä?… Minä en kiellä sinua opettamasta häntä mielesi mukaan, mutta tahdon myös antaa lukea katkismusta.

Markus alkoi jo horjua.

— Tunnen teoriian: lapsi on isän ja äidin, mutta hänelle täytyy samalla säilyttää oikeus vapaaseen valintaan myöhemmin. Mutta pysyykö tämä oikeus koskemattomana kun uskonnollinen kasvatus, joka lisää perinnöllisen katolilaisuuden vaikutusta, tekee hänet kykenemättömäksi ajattelemaan ja toimimaan vapaasti? Isälle tehdään vääryyttä, hän saa turhaan puhua järkeä ja totuutta pienelle olennolle, jonka ymmärrys ja sydän turmellaan; ja kun hän kerran on kasvanut kirkon loiston ympäröimänä, kun hänelle on syötetty hirveitä, salaperäisiä järjettömyyksiä, silloin on myöhäistä koettaa herättää hänessä tervettä järkeä, hänen ymmärryksensä on ijäksi turmeltu.

— Jos sinulla on isän oikeus, toisti Geneviève kiivaasti, niin on minulla äidin oikeus, eikö niin? Sinä et saa riistää minulta tytärtäni kymmenvuotiaana, kun hän vielä tarvitsee minua. Se olisi hirveää, minä olen kunniallinen nainen ja minä tahdon kasvattaa Louisen myös kunnialliseksi naiseksi… Hänen täytyy mennä rippikouluun. Minä vien hänet itse sinne, jos ei muu auta.

Markus oli noussut seisomaan ja hän teki kiivasta vastustusta ilmaisevan liikkeen, mutta sai hillityksi vihastuneet sanat, joiden seurauksena olisi ollut täydellinen ero. Mitä sanoa ja mitä tehdä? Hän antoi myöten niin kuin aina ennenkin, ajatellessaan hävitetyn kotinsa hirveätä kurjuutta, alituiseksi kidutukseksi muuttunutta onneaan. Hän rakasti yhä tuota naista, joka osoitti olevansa ahdasmielinen ja ennen kaikkea itsepäinen, hän tunsi yhä huulillaan hänen suudelmansa, eikä hän voinut tehdä olemattomiksi heidän avioliittonsa ensimmäisiä onnellisia aikoja, kaikkia niitä vahvoja, häviämättömiä siteitä, jotka he silloin olivat solminneet, lasta, jossa he molemmat ikäänkuin olivat sulautuneet yhdeksi, joka nyt oli heidän riitojensa aiheena. Tässä oli umpisokkelo, josta hän ei päässyt mihinkään, samoin kuin oli käynyt monen ennen häntä. Ellei hän tahtonut käyttäytyä säälimättömästi, riistää tytärtä äidiltä, kärsiä joka päivä uudistuvaa surua ja hävittää kotinsa, ei hänellä ollut ainoatakaan mahdollista ja käytännöllistä toimintakeinoa. Hänen hyvä ja lempeä luonteensa oli kykenemätön osoittamaan tuohon taisteluun tarvittavaa kylmää tahdonlujuutta, taisteluun, jossa hänen ja hänen omaistensa sydämmet vuotaisivat verta. Tällä alalla hän tunsi olevansa edeltäpäin voitettu.

Louise oli tähän saakka ääneti ja liikkumatta kuunnellut äitinsä ja isänsä riitaa keskeyttämättä. Huomatessaan että hänen vanhempansa eivät enää olleet sovussa keskenään, oli hän suurilla ruskeilla silmillään katsellut vuorotellen kumpaistakin ja hänen katseissaan oli ilmaantunut yhä kasvava tuskallinen hämmästys.

— Mutta, isä, sanoi hän vihdoin, katkaisten rasittavan hiljaisuuden, miksi et tahdo antaa minun mennä rippikouluun?

Hän oli sangen suuri ikäisekseen, hänen kasvonsa olivat lempeät ja rauhalliset ja niissä oli sekä Duparquein että Fromentien piirteitä. Ensinmainituilta oli hän saanut pitkulaiset kasvot ja itsepäisen, vahvan leuvan, jälkimmäisiltä taas korkean otsan, järjen ja terveen tahdon tuntomerkin. Hän oli vasta lapsi, mutta hänessä ilmaantui jo vilkas käsityskyky ja totuuden rakkaus, joka saattoi hänet lakkaamatta kyselemään isältään kaikenlaisista asioista. Hän jumaloi isäänsä ja rakasti myös suuresti äitiään, joka piti hellää huolta hänestä.

— Luuletko sitten, isä, jatkoi hän, että uskoisin jos minulle kerrottaisiin järjettömiä asioita rippikoulussa?

Markus ei voinut pidättää hymyilyä.

— Sinun täytyy uskoa niitä, olkoot ne sitten järjettömiä tai ei.

— Mutta sinähän selität minulle ne?

— Ei, lapseni, ne ovat ja niiden täytyy olla selittämättömiä.

— Selitäthän sinä minulle kaikki mitä kysyn sinulta kun tulen neiti Rouzairen luota ja kun en ole ymmärtänyt… Sinun avullasi olen päässyt ensimmäiseksi luokallani.

— Kun palaat apotti Quandieun luota, en voi mitään sinulle selittää, sillä katkismuksen totuudeksi väitettyjen oppien ytimenä on se, että järkemme ei voi niitä käsittää.

— Oh! sehän on kummallista!

Louise oli hetken ääneti, katseet luotuina etäisyyteen seisoi hän vaipuneena syviin mietteisiin. Sitten lausui hän ääneen ajatuksensa,

— Se on kummallista, kun minulle ei ole selitetty jotakin, ja kun en ole ymmärtänyt sitä, en muista siitä mitään, on aivan niinkuin sitä ei olisikaan. Minä suljen silmäni, enkä näe mitään, kaikki on mustaa. Silloin minun onkin turha ponnistella, jään kumminkin viimeiseksi.

Hän oli suloinen totisine ilmeineen. Vaikka vasta lapsi kulki hän vaistomaisesti kaikkea hyvää, selvää ja järkevää kohden. Kun tahdottiin painaa hänen mieleensä asioita, joita hän ei käsittänyt tai jotka hänestä tuntuivat pahoilta, oli hänellä tapana hymyillä rauhallisesti, ettei loukkaisi ihmisiä, mutta oli kuitenkin varmasti päättänyt olla muistamatta niitä.

Geneviève keskeytti hänet tyytymättömänä ja hiukan hermostuneesti.

— Jos ei isäsi tahdo selittää sinulle katkismusta, niin teen sen minä.

Louise meni heti äitinsä luo ja syleili häntä hellästi ikäänkuin peläten loukanneensa häntä.

— Niin, äiti, sinä kyselet minulta läksyni. Sinä tiedät, että mielelläni tahdon oppia.

Sitten lisäsi hän iloisella äänellä, kääntyen isänsä puoleen.

— Kas niin, isä, sinä voit laskea minut rippikouluun ja saatpa nähdä, että osaan käyttää sitä hyväkseni, sinähän olet itse sanonut, että täytyy oppia kaikki, jotta voimme paremmin valita.

Markus antoi taas myöten, sillä hänellä ei ollut voimaa eikä keinoa tehdä toisin. Hän moitti heikkouttaan, mutta ei voinut lakata rakastamasta ja olemasta heikko vielä hävitetyssä kodissaankin, jossa taistelu päivä päivältä tuli kiivaammaksi. Hiukan toivoa herätti hänessä vielä Louise, joka oli niin järkevä, niin hellä ja joka koetti estää riitoja isänsä ja äitinsä välillä. Mutta voiko hän luottaa siihen mitä sellainen lapsi sanoi, joka oli vielä liian nuori voidakseen punnita sanojaan? Eikö häntä lopuksi riistettäisi häneltä, niinkuin niin usein tapahtui? Ja hän suri, hän kidutti itseään, ja oli etupäässä suutuksissaan itselleen ajatellessaan peloittavaa tulevaisuutta.

Pian oli sattuva tapaus, joka oli tekevä eron täydelliseksi. Vuodet olivat vierineet ja Markuksen kouluun oli tullut uusia oppilaita. Hänen lempioppilaansa Sébastien Milhomme, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, valmistautui hänen neuvostaan Beaumontin normaalikouluun, saatuaan päästötodistuksen. Neljä muuta oppilasta oli myöskin päässyt koulusta tällä todistuksella varustettuina, molemmat Doloirit, Auguste ja Charles ja molemmat Savinit, kaksoispojat Achille ja Philippe. Auguste oli ruvennut muurariksi niin kuin isänsä, Charles taas oli mennyt lukkosepän oppiin. Savin ei ollut tahtonut kuulla Markusta, joka kehoitti häntä antamaan poikiensa tulla opettajiksi, sillä hän ei sanonut tahtovansa nähdä heidän kuolevan nälkään tuossa kiittämättömässä, häpeällisessä ja halveksitussa ammatissa; ja hän oli ollut hyvin ylpeä pannessaan Achillen työhön erään kaupungin käsityöläisen luo ja hän toivoi löytävänsä toisen pienen toimen Philippelle. Kovapäinen Fernande Bongard ei ollut saanut todistusta ja oli rauhallisesti ryhtynyt maatyöhön isänsä tilalla, mutta hän oli kumminkin valistuneempi kuin vanhempansa. Useita tyttöjä oli samoin päässyt neiti Rouzairen koulusta: veljeänsä etevämpi Angèle Bongard oli saanut päästötodistuksen, hän oli kunnianhimoinen ja viekas ihminen, osasi hyvin laskea ja toivoi voivansa parantaa asemaansa: kuusitoista vuotias Hortense Savin ei ollut vielä saanut todistustaan, hän oli kaunis, tumma tyttö, sangen jumalinen ja umpimielinen, hän oli Neitsyt Marian tytär, ja isä haaveksi hänelle rikasta kosijaa. Huhu tiesi kertoa hänestä ikäviä juttuja, sanottiinpa hänen olevan raskaanakin ja saattavan päivä päivältä yhä vaikeammin salata sitä. Uusia oppilaita oli tullut Markukselle vanhojen sijaan, sukupolvien lakkaamatta nousevassa virrassa; pieni Léon Savin, jota rakastettava rouva Savin oli imettänyt Simonin jutun aikana, ja Jules Doloir, joka oli syntynyt jutun jälkeen ja nyt äskettäin oli täyttänyt seitsemän vuotta. Myöhemmin tulisivat vuorostaan hänen kasvattamiensa lasten lapset, ja jos hänen annettaisiin olla paikallaan, kasvattaisi hän vielä ehkä heitäkin ja veisi siten edistyvän ihmiskunnan vielä yhden askeleen eteenpäin opin tiellä.

Mutta eräs uusi oppilas, jonka Markus oli tahtonut kouluunsa, tuotti hänelle paljon ikävyyksiä. Se oli pieni yksitoista vuotias Joseph, Simonin poika. Ensi alussa hän ei ollut uskaltanut panna tätä alttiiksi toisten lasten pahoille sanoille ja lyönneille. Mutta vihdoin oli hän, toivoen että intohimot jo olisivat tyyntyneet, päättänyt koettaa, hän oli pyytänyt häntä rouva Simonilta ja Lehmanneilta ja luvannut tarkasti pitää silmällä heidän rakasta pienokaistaan. Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta ja hän oli vihdoin saanut aikaan toverillisen suhteen Josephin ja muiden oppilaittensa välille, vaikka nämä alussa olivat kaikella tavalla vainonneet häntä. Markus oli asettanut hänet eläväksi esimerkiksikin, opettaakseen kärsivällisyyttä, arvokkaisuutta ja hyvyyttä. Joseph oli sangen kaunis lapsi, hänessä yhtyivät äidin tavaton kauneus ja isän terävä järki ja hän oli vakava ja suljettu, ikäänkuin ennen aikojaan kypsynyt tuon hirveän jutun kautta, josta hänelle oli täytynyt kertoa. Hän työskenteli synkällä innolla, ikäänkuin olisi hän tahtonut aina olla ensimmäinen luokallaan, voidakseen tämän voiton avulla kohota häväistysten yläpuolelle. Hänen unelmansa, hänen nimenomainen toivonsa, jota Markus kaikin tavoin koetti vahvistaa, oli kerran tulla opettajaksi, tällä tavoin ikäänkuin puhdistaakseen isänsä kunnian. Tuon teräväpäisen ja kauniin lapsen salainen into ja vakavuus olivat varmaankin liikuttaneet pikku Louisea. Joseph oli täsmälleen kolme vuotta häntä vanhempi ja he tulivat pian parhaiksi ystäviksi, molemmat olivat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Joskus Markus piti pojan luonaan koulutuntien jälkeen ja joskus hänen sisarensa Sarah tuli häntä hakemaan, jolloin Sébastien Milhomme, joka myöskin oli jäänyt sinne, yhtyi heidän seuraansa. Nuo neljä lasta leikkivät yhdessä joutumatta koskaan riitaan, he olivat aina samaa mieltä kaikista asioista. Useita tuntia saattoivat nuo kaksi pientä paria lukea toisilleen kertomuksia, leikata kuvia ja juosta ympäri niinkuin irti päässeet vasikat. Kymmenvuotias Sarah, jota äiti ei uskaltanut laskea kouluun, oli suloinen, lempeä ja hyvä tyttö: viisi vuotta häntä vanhempi Sébastien oli hänelle niinkuin hellä vanhempi veli, ja hän nauroi iloisesti kun Sarah hyppäsi hänen selkäänsä tahtoen häntä hevosekseen. Geneviève yksin oli vihainen siitä että lapset tulivat hänen kotiinsa. Hän sai siitä uuden vihan syyn puolisoaan vastaan. Miksi toi hän koko tuon juutalaisjoukkueen heidän kotiinsa? Hänen tyttärensä ei tarvinnut tuottaa itselleen häpeää seurustelemalla inhoittavan pahantekijän lasten kanssa. Siinä oli uusi riidan syy puolisoiden välillä.

Eräänä iltana kun lapset leikkivät yhdessä koulutuntien jälkeen, tapasi Sébastienin äkillinen pahoinvointi. Markus vei hänet kotiin ja hän hoiperteli kuin juopunut. Seuraavana päivänä täytyi hänen jäädä vuoteeseen ja hän sai ankaran lavantaudin, joka kolmen viikon ajalla piti häntä elämän ja kuoleman rajalla. Hänen äitinsä, rouva Alexandre, sai viettää hirveitä hetkiä, hän ei liikahtanutkaan rakkaan poikansa sairasvuoteen äärestä eikä käynyt enään kaupassa. Sitä paitse hän olikin Simonin jutun jälkeen yhä enemmän vetäytynyt pois siitä, antaen kälynsä, rouva Edouardin, molempien eduksi hoitaa yhteisiä asioita. Viimemainittu, joka oli mies heidän yhtiössään, olikin kirkollisten voiton jälkeen ikäänkuin itsestään joutunut johtajaksi. Samalla kun rouva Alexandre ja hänen poikansa Sébastien, joka valmistautui normaalikouluun, riittivät turvaamaan paperikaupalle alkeiskoulun ostajapiirin, koetti hän voitokkaasti laajentaa heidän toista ostajapiiriään, uskonnollista enemmistöä, käyttäen apunaan poikaansa Victoria, joka oli päässyt veljien koulusta. Kirjakauppa klassillisine teoksineen, koulutauluineen, rukouskirjoineen, kuvineen ja sanomalehtineen oli siis avoinna kaikille puolueille. Seitsemäntoista vuotias Victor, joka ei ollut saanut päästötodistusta, oli suuri, hartiakas poika, hänellä oli suuri pää, kovat kasvot ja tuimat silmät. Hän oli aina ollut huono oppilas ja hän tahtoi mennä sotapalvelukseen ja tulla kenraaliksi, niinkuin lapsuudessaan, kun hän leikki sotamiestä ja ryntäsi serkkunsa Sébastienin kimppuun. Odottaessaan laillista ikää eleli hän tyhjäntoimittajana ja koetti välttää äitinsä valvontaa, sillä hän inhosi paperin ja kynien kauppaa ja kuljeskeli mieluummin pitkin Mailleboisin katuja, mukanaan eräs toinen veljien oppilas. Polydor, tientekijä Souquetin poika ja Pélagien, rouva Duparquen vanhan palvelijattaren veljenpoika. Viimemainittu kalpea, umpimielinen ja tavattoman laiska poika, aikoi ruveta munkiksi ollakseen mieliksi tädilleen, jolta hän siten sai kaikellaisia makupaloja. Samalla piti hän sitä erinomaisena keinona, millä pääsi särkemästä kiviä teillä, niinkuin hänen isänsä teki ja etenkin vapautui sotapalveluksesta, joka häntä kauhistutti. Victorilla ja Polydorilla, jotka muuten olivat niin erilaisia, oli yhteistä se, että he tahtoivat aamusta iltaan kuljeskella kädet housuntaskuissa, puhumattakaan pienistä tehtaantytöistä, joita he tapasivat Verpillen rantojen pitkässä ruohikossa. Sébastienin vaarallisen sairauden aikana ei hänen äitinsä, rouva Alexandre, enää ollenkaan käynyt puodissa, jossa rouva Edouard yksin, tietämättä missä poikansa Victor oleskeli, hoiti innokkaasti kauppaa, ja iloitsi hyvistä tuloista.

Joka ilta Markus kävi tiedustelemassa rakkaimman oppilaansa vointia ja hän sai siten päivä päivältä seurata tärisyttävää näytelmää, äidin kauheata tuskaa kun tämä joka hetki näki kuoleman uhkaavan lastaan. Kalpeakasvoinen, lempeä rouva Alexandre, joka intohimoisesti oli rakastanut miestään, oli leskeksi tultuaan ikäänkuin sulkeutunut luostariin, tuhlaten kaiken intohimonsa tuolle lapselle, joka oli vaalea ja lempeä kuin hän itse. Ja äitinsä hyväilemä ja hemmottelema Sébastien rakasti puolestaan häntä, osoitti hänelle lapsellista jumaloimista, niinkuin taivaalliselle äidille, jonka suuria hyviätöitä hän ei koskaan voinut palkita. Heitä yhdisti vahva hellyyden side, tuollainen ääretön rakkaus, jossa kaksi olentoa sulautuu toisiinsa siihen määrin, että toinen ei voi jättää toista riistämättä häneltä sydäntä rinnasta. Kun Markus saapui pieneen, välikerroksessa sijaitsevaan, synkkään ja kuumaan huoneeseen, huomasi hän rouva Alexandren olevan syvästi liikutetun ja itkemäisillään, mutta koettavan kuitenkin hymyillä pojalleen, joka oli laihtunut ja aivan polttavan kuuma.

— No, rakas Sébastien, voitte kai paremmin tänään?

— Oi, en, herra Froment, en voi hyvin, en ollenkaan hyvin.

Hän jaksoi tuskin puhua, ja ääni oli hiljainen ja lyhyt. Mutta vapiseva äiti huudahti iloisesti:

— Älkää uskoko häntä, herra Froment, hän voi paljon paremmin, pian hän tulee terveeksi.

Saattaessaan opettajaa käytävään hän puhkesi sanomaan, suljettuaan oven:

— Oi! Jumalani! hän on mennyttä, lapsi raukkani on mennyttä! Eikö se ole hirveätä, niin kaunis ja vahva poika? Voi kuinka hän on muuttunut, kasvoissa ei ole enää muuta jälellä kuin silmät!… Jumalani! Jumalani! minä tunnen kuolevani hänen kanssaan!

Hän tukahutti huutonsa, kuivasi kiireesti kyynelensä ja palasi, tavallinen hymynsä huulilla, sairaan huoneeseen, jossa hän vietti kaiken aikansa aivan yksin, ummistamatta silmiään, taistellen kuoleman kanssa.

Kun Markus eräänä iltana astui sairaan huoneeseen, makasi äiti polvillaan vuoteen vieressä ja nyyhkytti, kasvot kätkettyinä lakanaan. Hänen poikansa ei enää voinut kuulla häntä, sillä hän oli edellisestä illasta ollut tajutonna, tauti oli voittanut hänet. Ja hillitsemättä itseään vaikeroi äiti hirveässä tuskassaan.

— Lapseni, lapseni!… Mitä olen tehnyt, miksi ryöstetään minulta lapseni?… Lapsi, joka oli niin hyvä, joka oli minulle kaikki kaikessa, samoin kuin minä olin hänelle… Mitä olen tehnyt? mitä olen tehnyt?

Hän nousi, tarttui Markuksen käsiin ja puristi niitä kiihkeästi.

— Sanokaa minulle te, joka olette niin oikeudenmukainen… Onhan mahdotonta että täytyy kärsiä näin, jos ei ole mihinkään syypää… Olisi hirveää tulla näin rangaistuksi, kun ei ole mitään pahaa tehnyt… Eikö totta, eikö totta? Tämä ei voi olla muu kuin sovitusuhri, ja jos se olisi totta, Jumalani! jospa tietäisin, jospa tietäisin!

Hän näkyi olevan hirveän sisällisen taistelun vallassa. Viime aikoina oli alituinen tuska ahdistanut häntä. Kysymyksessä olevana päivänä hän ei kuitenkaan vielä puhunut, mutta seuraavana riensi hän Markusta vastaan, ikäänkuin pian tehdäkseen lopun ahdistuksestaan. Sébastien makasi vuoteellaan tuskin hengittäen.

— Kuulkaa, herra Froment, minun täytyy tunnustaa teille. Lääkäri läksi juuri täältä, lapseni on kuoleva, hän voi pelastua ainoastaan ihmeen kautta… Minun paha työni tukehuttaa minut. Olen ruvennut uskomaan että itse murhaan lapseni, että minua hänen kuolemallaan rangaistaan siitä että muinoin valehtelin ja myöhemmin pysyin valheessani saadakseni olla rauhassa, samalla kun viaton kärsi kauheinta kidutusta… Oi! mikä taistelu onkaan raadellut minua viime päivinä!

Markus kuunteli hämmästyneenä, uskaltamatta vielä ymmärtää.

— Se koskee, herra Froment, onnetonta opettaja Simonia, joka tuomittiin pikku Zéphirinin raiskauksesta ja murhasta. Hän on ollut nyt enemmän kuin kahdeksan vuotta rangaistussiirtolassa ja te olette usein kertoneet minulle, kuinka hän saa kärsiä siellä julmuuksia, joista kuuleminen jo tekee minut aivan sairaaksi… Olisin tahtonut puhua, niin! minä vakuutan teille, useita kertoja olin keventämäisilläni sydäntäni, sillä omantunnon vaivat ahdistivat minua. Mutta olin raukkamainen, ajattelin lapseni rauhaa ja kaikkia ikävyyksiä, joita hänelle tuottaisin… Kylläpä olin ymmärtämätön, minä olin vaiti hänen onnensa tähden ja nyt vie hänet kuolema minulta, aivan varmaan sen vuoksi, että en puhunut!

Hän teki epätoivoisen liikkeen ikäänkuin ikuinen oikeus olisi musertanut hänet.

— Minun täytyy saada se teille sanotuksi, herra Froment. On ehkä vielä aikaa, ehkä säälii oikeus minua, kun korjaan vikani… Muistattehan tuon kirjoituskaavan, jota on niin paljon etsitty. Rikoksen jälkeisenä päivänä Sébastien sanoi teille, että hän oli nähnyt sellaisen serkullaan Victorilla, joka vasten kieltoa oli tuonut sen veljien koulusta: ja se oli totta. Mutta samana päivänä meitä peloitettiin siihen määrin, että kälyni pakoitti Sébastienin valehtelemaan ja sanomaan että hän oli erehtynyt… Kauvan aikaa myöhemmin löysin tuon kaavan, joka oli unehtunut vanhan vihon sisään ja samaan aikaan Sébastien, jota valhe oli ruvennut vaivaamaan, tunnusti sen teille. Kun hän kertoi minulle tunnustuksestaan, valtasi minut pelko ja minä valehtelin vuorostani, valehtelin hänelle rauhoittaakseni hänen mieltänsä ja sanoin, että paperia ei enää ollut olemassa, että olin hävittänyt sen. Ja tämä on varmaan se pahatyö, josta minua rangaistaan; paperi on vieläkin tallessa, sillä en koskaan uskaltanut hävittää sitä, sen verran oli minulla rehellisyyttä jälellä. Odottakaa, herra Froment, annan sen teille! vapauttakaa minut tuosta hirveästä paperista, se juuri tuottaa onnettomuutta ja kuolemaa taloomme!

Hän riensi kaapille ja otti sieltä liinakasan alta Victorin vanhan kirjoitusvihon, jonka sisässä kirjoituskaava oli kahdeksan vuotta ollut piilossa. Selvästi liikutettuna Markus katseli sitä. Tuossa oli siis paperi, jonka hän oli luullut hävitetyksi, tuossa oli vihdoinkin kauan etsitty todistuskappale! Hänellä oli kädessään aivan samanlainen kirjoituskaava, kuin se joka oli esiintynyt oikeusjutussa. Siihen oli painettu sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", ja sitäpaitsi oli siinä epäselvä nimimerkki, jossa asiantuntijat olivat huomanneet Simonin alkukirjaimet. Olisi nyt vaikea väittää, että kirjoituskaava ei muka ollut veljien koulusta, sillä se oli jäljennetty Victorin vihkoon hänen omalla käsialallaan. Mutta äkkiä Markus tuli kuin häikäistyksi: vasemman puoleisessa yläkulmassa, samassa, joka puuttui rikospaikalta löydetystä kaavasta, näkyi aivan selvästi leima, jolla veljien oli tapana merkitä kaikki heidän koululleen kuuluvat esineet. Äkkiä selveni juttu, joku oli repinyt pois kulman Zéphirinin luota löydetystä kaavasta, poistaakseen leiman ja saattaakseen siten oikeuden väärille jälille.

Vapisten tarttui Markus rouva Alexandren käsiin kiitollisuuden ja myötätuntoisuuden valtaamana.

— Oi! rouva, te teette tässä suuren ja kauniin työn, olkoon kuolema armias ja antakoon teille poikanne takaisin!

Samassa huomasivat he, että Sébastien, joka edellisestä illasta saakka oli ollut tajuttomana, oli aukaissut silmänsä ja katseli heitä. He hämmästyivät siitä. Sairas tunsi Markuksen, mutta hän houraili vielä ja sopersi matalalla äänellä: — Herra Froment, kuinka kaunis ilma! minä nousen ylös ja tulen kanssanne koululle auttamaan teitä opetuksessa.

Syvästi liikutettuna suuteli äiti häntä.

— Oi! parantunut, parantunut, lapseni! ja tästä lähtien emme koskaan valehtele, olemme aina hyviä ja rehellisiä.

Kun Markus läksi huoneesta, huomasi hän että rouva Edouard, kuullessaan puheltavan, oli tullut yläkertaan ja oli kuullut koko kohtauksen. Hän oli nähnyt Markuksen pistävän Victorin vihon ja kirjoituskaavan povitaskuunsa. Äänettömänä hän laskeutui alas portaita, mutta puodissa hän pysäytti Markuksen.

— Olen hyvin pahoillani herra Froment. Te teette väärin jos tuomitsette meitä, me olemme vain kaksi yksinäistä naisraukkaa, ja ansaitsemme suurella vaivalla vähän vanhainpäivien varaa… En pyydä teiltä takaisin tuota paperia. Te tulette käyttämään sitä hyväksenne, enkä minä voi vastustaa sitä, sen hyvin ymmärrän. Mutta siitä tulee hirveä onnettomuus meille… Pyydän teitä vielä kerran, älkää luulko minua ilkeäksi, jos koetankin suojella kauppaamme.

Hän ei todellakaan ollut ilkeä, vaikka hänellä ei ollut muuta uskoa eikä toivoa kuin pienen paperikaupan menestys. Hän ajatteli jo itsekseen, että jos maallikkokoulu pääsisi voitolle, vetäytyisi hän syrjään, jota vastoin rouva Alexandre pitäisi kauppaa, palvelisi ostajia. Mutta se olisi kuitenkin kova kolaus hänen kauppanerolleen ja hänen vallanhimolleen. Ja hän koetti voimiensa mukaan torjua onnettomuutta.

— Te voisitte tyytyä pelkkään kaavaan, näyttämättä poikani vihkoa… Minun mieleeni juolahtaa toinenkin ajatus. Ettekö tahtoisi hiukan parantaa asiaa, sanoa esimerkiksi että minä olen löytänyt kaavan ja antanut sen teille, me tulisimme edulliseen valoon… Silloin me loistolla siirtyisimme teidän puolellenne, varmoina voitostanne.

Huolimatta mielenliikutuksestaan ei Markus voinut olla hymyilemättä.

— Totuudessa, rouvaseni, on vieläkin helpointa ja kunniallisinta pysyä.
Te tulette kaikissa tapauksissa sangen kiitettävään valoon.

Rouva Edouard näytti hiukan rauhoittuvan.

— Onko se todella teidän mielipiteenne… Minä puolestani en mitään toivo hartaammin kuin että totuus tulee ilmi, jos me vaan emme saa siitä kärsiä.

Markus oli kohteliaasti vetänyt taskustaan paperit, tahtoen näyttää mitä oli saanut ja rouva Edouard sanoi täydellisesti tuntevansa ne. Samassa saapui Victor, ystävänsä Polydor Souquetin seuraamana tavallisilta retkiltään. Nuorukaiset, jotka kävelivät huolimattomasti ja naureskelivat jollekin yhteiselle kepposelle, vilkaisivat ohikulkiessaan kirjoituskaavaan. Polydor hämmästyi suuresti.

— Kas! huusi hän — paperi!

Markus kohotti nopeasti päätään kuullessaan tämän huudahduksen, tuntien että tässäkin voisi saada lisää selvyyttä. Mutta silloin nuorukainen koetti tehdä tunnustuksensa tyhjäksi, muuttuen taas ulkokullatun ja unisen näköiseksi.

— Mikä paperi, te siis tunnette sen?

— Minäkö, en… Minä sanoin sitä paperiksi kun se oli paperi.

Markus ei voinut saada tietää häneltä enempää. Victor taas naureskeli yhä, häntä näytti huvittavan tuo vanha juttu. Aivan oikein, tuossa oli kirjoituskaava, jonka hän ennen muinoin oli tuonut koulusta ja josta pieni, typerä Sébastien oli tehnyt suuren asian. Kun Markus läksi pois, saattoi rouva Edouard hänet kadulle saakka ja pyysi häntä vielä pelastamaan heidät kaikista ikävyyksistä. Hän oli muistanut kenraali Jaroussea, heidän serkkuaan, joka varmaankaan ei olisi tähän tyytyväinen. Hän oli muinoin kunnioittanut heidän taloaan käynnillään, selittääkseen heille, että valhe oli parempi ja kunniakkaampi kuin totuus, jos isänmaa saisi vahinkoa totuudesta. Jos kenraali Jarousse suuttuisi, niin miten kävisi silloin hänen pojalleen Victorille, joka toivoi setänsä avulla kerran pääsevänsä kenraaliksi niinkuin tämäkin?

Illalla piti Markuksen syödä päivällistä rouva Duparquen luona, jossa hän yhä kävi, sillä hän ei tahtonut antaa vaimonsa aina mennä sinne yksin. Polydorin sana ei mennyt hänen mielestään, hän tunsi että varma totuus piili sen takana: ja kun hän Genevièven ja Louisen kanssa saapui vanhojen rouvien luo, näki hän keittiön perällä nuorukaisen ja hänen tätinsä Pélagien innokkaasti kuiskailevan keskenään. Vanhat rouvat ottivat hänet niin kylmästi vastaan, että hän arvasi jotakin olevan tulossa. Viime vuosien tapausten jälkeen oli rouva Berthereau, Genevièven äiti, suuresti heikontunut, hän oli melkein aina sairas ja oli vaipunut toivottomaan surumielisyyteen. Mutta isoäiti, rouva Duparque oli, huolimatta seitsemästäkymmenestäyhdestä ikävuodestaan, yhä taistelunhaluinen ja ankara ja leppymätön uskossaan. Kun Markus oli päivällisillä hänen luonaan, ei hän koskaan kutsunut muita vieraita, sillä hän tahtoi näyttää millaisessa erikoisasemassa hän Markusta piti. että yhtäaikaa hänen kanssaan oli mahdotonta kutsua kunniallisia ihmisiä. Tällä kertaa niinkuin ennenkin otti siis päivällisiin osaa ainoastaan perhe, ja rasittava hiljaisuus vallitsi. Vihamielisistä liikkeistä ja etenkin siitä tuimasta tavasta, millä Pélagie tarjosi ruokaa, arvasi Markus että rajuilma uhkasi.

Jälkiruokaan saakka rouva Duparque kuitenkin hillitsi itseään, sillä kunnon porvarinaisena tahtoi hän moitteettomasti täyttää perheen emännän toimen. Kun Pélagie tarjosi hedelmiä, sanoi hän tälle:

— Te voitte antaa veljenpojallenne päivällistä, minä annan siihen luvan.

Vanha palvelijatar vastasi kiukkuisella äänellä.

— Niin, lapsi raukka, hän tarvitseekin hiukan virkistystä, sen väkivaltaisen kohtelun jälkeen, joka on tullut hänen osakseen!

Nyt Markus käsitti asian: vanhat rouvat tiesivät että hän oli löytänyt kirjoituskaavan, Polydor oli heti rientänyt tätinsä luo kertomaan kaikki, tarkoituksessa, jota Markus ei ymmärtänyt, eikä hän voinut pidättää naurua.

— Oh, oh! kuka on väkivaltaisesti kohdellut Polydoria?… Olinkohan se minä Milhomme-rouvien luona, jossa tuo poikakulta aikalailla petkutti minua tekeytymällä tyhmäksi?

Mutta rouva Duparque ei hyväksynyt sitä pilkallista tapaa, jolla Markus käsitteli näin vakavaa asiaa. Osoittamatta suuttumusta alkoi hän puhua kylmällä ankaruudellaan ja tavallisella päättäväisyydellään, joka ei sallinut edes puolustautumista. Oliko mahdollista että hänen Genevièvensä mies vielä tahtoi nostaa kysymyksen inhoittavasta Simonin jutusta? Mokomakin saastainen murhaaja, joka oli oikein tuomittu, joka ei ansainnut vähintäkään sääliä ja jolta olisi pitänyt hakata pää poikki että vihdoinkin olisi päästy tuosta jutusta!… Kuinka väärä olikaan huhu hänen viattomuudestaan, jota pahat ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hävittääkseen uskonnon ja heittääkseen Ranskan juutalaisten käsiin! Ja nyt Markus, joka itsepäisesti kaiveli tuossa saastaisuuden läjässä, väitti löytäneensä tuon kuuluisan uuden todistuksen, josta niin paljon oli puhuttu! Tuo paperipala oli todella erinomainen keksintö, josta kukaan ei tiennyt mistä ja kuinka se oli löydetty, valehtelevien tai erehtyneiden lapsien juoni.

— Isoäiti, vastasi Markus tyynesti, me olimme sopineet olla puhumatta näistä asioista ja nyt te itse aloitatte, minun tekemättä pienintäkään viittausta sinne päin. Mitä hyötyä on tästä riidasta? minun vakuutukseni on horjumaton.

— Tunnette siis oikean syyllisen, te aijotte ilmiantaa hänet? kysyi vanha rouva, joka oli aivan suunniltaan.

— Se on selvä.

Silloin Pélagie, joka juuri korjasi pois ruokaa, ei voinut kauvempaa pidättää itseään.

— Veli Gorgias ei ainakaan ole syyllinen, siitä minä vastaan!

Asia selvisi Markukselle äkkiä ja hän kääntyi vanhan palvelijattaren puoleen.

— Mistä sen tiedätte?

— Sillä rikosiltana oli veli Gorgias saattamassa veljenpoikaani Polydoria hänen kotiinsa saakka Jonvillen tiellä, ja hän palasi takaisin koululle ennen yhtätoista, Polydor ja muut silminnäkijät todistivat sen oikeuden edessä.

Markus katseli häntä tarkasti ja hänen aivonsa olivat ankarassa työssä. Hänen epäilyksensä muuttuivat varmuudeksi. Hän oli näkevinään veli Gorgian saattavan Polydoria, palaavan takaisin lämpimässä yössä, ja pysähtyvän Zéphirinin avonaisen ikkunan eteen: hän oli kuulevinaan hänen keskustelevan jo puoleksi riisuutuneen lapsen kanssa; sitten veli harppasi matalan akkunalaudan yli varmaankin katsellakseen kuvia; ja äkillinen mielettömyys valtasi hänet nähdessään pienen enkelimäisen raajarikon lapsen valkean ruumiin, hän hyökkäsi lapsen kimppuun, heitti hänet maahan, koettaen estää häntä huutamasta: raiskattuaan ja tukehdutettuaan lapsen läksi hän pois akkunan kautta ja jätti sen auki. Taskustaan oli hän ottanut Petit Beaumontais-lehden, tehdäkseen siitä tukon lapsen suuhun, eikä hämmennyksissään ollut huomannut että kirjoituskaava oli lehden sisässä. Seuraavana päivänä oli isä Philibinin, kun hän ei voinut hävittää koko kaavaa, jonka apuopettaja Mignot jo oli nähnyt, täytynyt tyytyä repäsemään siitä ainoastaan kulman, poistamaan ainakin leiman, täten hävittääkseen varman merkin kaavan omistajasta. Hitaasti ja vakavasti lausui Markus.

— Veli Gorgias on syyllinen, kaikki todistaa sen, ja minä voin sen vannoa!

Kauhistunut vastaväite kuului pöydän ympäriltä. Rouva Duparque oli tukehtumaisillaan. Rouva Berthereau, joka surullisilla silmillään katseli vuorotellen tytärtään ja vävyään, peläten heidän joutuvan epäsopuun, teki ääretöntä epätoivoa osoittavan liikkeen. Ja samalla kun pikku Louise tarkasti kuunteli isänsä sanoja, nousi Geneviève kiivaasti pöydästä, sanoen.

— Tekisit paremmin jos olisit vaiti… Pian on minun mahdoton olla kanssasi, sillä sinä pakoitat minut vihaamaan itseäsi.

Iltasella, Louisen ja hänen vanhempiensa mentyä levolle, vallitsi pimeässä huoneessa syvä hiljaisuus. Päivällisen jälkeen eivät kumpikaan olleet lausuneet sanaakaan toisilleen. Markus leppyi kuitenkin ensiksi: niinkuin aina ennenkin hänen sydämmensä heltyi, sillä hän kärsi kovin heidän epäsovustaan. Mutta kun hän tahtoi hellästi ottaa Genevièven syliinsä, työnsi tämä hänet hermostuneesti luotaan, jonkunmoisen vastenmielisyyden valtaamana.

— Ei, anna minun olla!

Loukattuna vetäytyi Markus pois. Ja raskas hiljaisuus alkoi taas. Pitkän ajan kuluttua sanoi Geneviève.

— En ole vielä kertonut sinulle erästä asiaa… Luulen olevani raskaana.

Syvä, onnellinen mielenliikutus valtasi Markuksen, hän lähestyi puolisoaan ja koetti vielä kerran vetää hänet rinnalleen.

— Oi! rakas vaimoni, mikä hyvä uutinen! Me olemme siis taas toistemme omat!

Silloin Geneviève irroitti itsensä vielä kärsimättömämmällä liikkeellä, ikäänkuin olisi häntä vaivannut tuo mies, tuo puoliso, joka lepäsi hänen vieressään.

— Ei, ei! anna minun olla… Minun on oikein vaikea olla, enkä varmaankaan saa unta, pieninkin liike kiusaa minua… Jos tätä kestää kauemmin, luulen, että meidän täytyy tehdä kaksi vuodetta.

He eivät vaihtaneet enää sanaakaan, he eivät puhuneet enää Simonin jutusta eivätkä tuosta niin odottamatta ilmoitetusta raskaudesta. Heidän raskas hengityksensä ainoastaan kuului huoneen kuolleessa pimeydessä. Ei kumpainenkaan nukkunut, mutta heidän levottomat ja tuskalliset ajatuksensa pysyivät niin vieraina toisilleen, kuin olisivat he kuuluneet kahteen eri maailmaan, joita tuhannet penikulmat eroittavat toisistaan. Oli ikäänkuin hiljaisia nyyhkytyksiä olisi kuulunut kaukaa synkästä yöstä, joka itki heidän rakkauttaan.