I

Mieluummin kuolla kuin puhua!

— Hyvä Jumala, minä tunnen äänen … kuinka äiti on nyt jo tullut tänne? äiti on nyt jo tullut tänne?

Nämä sanat kuiskasi tukahutetun kiihtyneesti muuan nuori nainen, josta näkyi vain kaunis, joustava vartalo hänen nojatessaan akkunanpieltä vasten, kun taas ulkona toinen ääni lausui:

— Vai niin, olen siis osannut oikeaan. Olkaa hyvä ja johdattakaa minut tyttäreni luo!

— Nuori rouva Hanefelt asuu juuri täällä, — vastasi siivoojatar, jota näin oli puhuteltu.

— Kiitos… Nyt tulen toimeen itsekin, koska hän on kotona.

Samassa ovi aukeni, ja molemmat naiset, äiti ja tytär, lepäsivät toistensa sylissä.

Heidän ulkonäössään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut niin läheistä sukulaisuutta, ja sisimmässä oli sitä vielä vähemmän, mutta se ei kuitenkaan estänyt äitiä — keski-ikäistä, pientä, vaaleata, rakastettavaa naista, joka oli erään kunnianarvoisan virkamiehen, herra Anton Adlerin leski — melkein jumaloimasta tytärtään, eikä tytärtä tuhlaamasta äidilleen mitä hellintä rakkautta ja osanottoa, viimemainittua vain sikäli kuin hänelle sopi, sillä rouva Lisen Adlerin lempeä, myönteliäs henki ei suinkaan ollut sellaisenaan periytynyt tyttärelle.

— Rakas Antonia, miten olenkaan onnellinen tavatessani sinut sellaisena kuin nyt olet… tiedätkö, pelkäsin löytäväni sinut vuoteesta aivan voivuksissa! virkkoi äiti, katsoen tutkivasti nuoren rouvan kauneihin, vakaviin, tummiin silmiin, joissa ei näkynyt mitään arkuutta.

— On niin hyvän äitini tapaista aina pelätä sairautta kaikkien huolten jälkeen. Äiti ei ole lainkaan rohkea: alinomaa vain kyyneleitä ja hymyjä, jotka houkuttelevat toisenkin itkemään ja hymyilemään, vaikkei hän olekaan taipuvainen kumpaankaan.

— Lapseni, sinä välttelet minua jo heti ensi hetkenä!

— Ja äiti taas tahtoo väkivoimin vallata minut toisena. Näenhän helmen kokoisia kyyneleitä. Mutta rauhoittukaamme nyt viimein… ja kaikella muotoa puhelkaamme hiljaa! Ensiksi minä kuitenkin irrotan äidin hatunnauhan. — Sen tehtyään hän 'lisäsi kuiskaten: Täällä kylpypaikalla ei kenelläkään ole vihiä siitä asiasta, joka epäilemättä on toimittanut äidin matkustamaan tänne.

— Sepä hyvä. Sain toissapäivänä mieheltäsi kirjeen M:stä, missä hän nähtävästi on viipynyt selvittelemässä ajatuksiaan.

— Ah, minä ymmärrän.

— Jos sanon sinulle, Antonia, että kirjeen sisältö oli minulle niin ankaran yllättävä ja koski sydämeeni niin syvästi, että ensi kerran elämässäni pyörryin…

— Niin uskon äitiä täydellisesti.

— Ja jos lisään, etten etten koskaan omien surujen tähden ole tuntenut puoliksikaan niin suurta tuskaa kuin tunsin tämän sinua kohdanneen tavattoman onnettomuuden vuoksi, niin…

— Minä uskon myöskin sen.

— Tahdotko siis, rakas Antonia, olla minua kohtaan täysin avosydäminen? Tällä asialla täytyy olla monta puolta.

— Vakuutan äidille, ettei niitä ole muuta kuin kaksi.

— Mitkä ne ovat?

— Joko suostua erääseen ehdotukseen tai olla suostumatta.

— Mutta olosuhteiden täytyy olla melkein mahdottomia, ennenkuin niin onnetonta ja alentavaa ehdotusta yleensä voidaan tehdä. Puhu, lapseni! Toivon ainakin jonkun verran pääseväni selville tästä salaisuudesta.

Siinä samassa levisi melkein ankaralta näyttävä varjo nuoren rouva Hanefeltin sanomattoman ihastuttaville, mutta surumielisille kasvoille. Tätä varjoa ei synnyttänyt kaino punehtuminen, joskin veren värivaihdos antoi hänen heleäntummalle hipiälleen entistä etelämaalaisemman leiman. Ei, sen aiheutti sieluun ilmestynyt pilvi, jonka heijastus liukui korskealta, miettivältä otsalta alas ylpeihin suupieliin.

— On parasta, — virkkoi hän kunnioittavasti, mutta varmasti, — että minä heti sanon pahimman. En voi mainita syytä mieheni ja minun tekemään päätökseen; en ainoastaan senvuoksi, että hän on ottanut minulta lupauksen (minkä hän tietää varmaksi), etten kenellekään kuolevaiselle mainitse aihetta väliemme rikkoutumiseen, vaan myöskin siksi että vaikka en olisikaan antanut lupaustani, minä tunnen, miten mahdotonta on ilmaista sellaista, jonka tulee pysyä ainoastaan meidän kahden tietona. Mieluummin kuolla kuin puhua!

Joku toinen äiti olisi tällöin varmaan turvautunut korkeaan ja nuhtelevaan tai kylmään ja riitelevään äänilajiin, mutta Lisen-rouva virkkoi aivan hiljaa, kahden suuren kyyneleen, joita hän ei enää voinut kauemmin pidättää, pudotessa perin punaiseksi käyneelle poskipäälle: Antonia, sinä olet paljon muuttunut näinä kahtena kuukautena!

— Rakas äiti, enpä luule niiden kahden kuukauden ja kahden viikon ajan, jotka olen ollut naimisissa, paljonkaan muuttaneen luonnettani: uskon pikemmin, ettei äiti koskaan ole oikein havainnut sen lujuutta. Eihän se saanut tilaisuutta näyttäytyä oikeassa valossaan, koska se tuskin milloinkaan kohtasi vastusta.

— Olen epäilemättä ollut liian heikko äiti.

— Jumalalle olkoon kiitos, että äiti on ollut sellainen äiti kuin olette ollut! Jos esimerkin voima mitään vaikuttaa, niin oli minulla aina edessäni esimerkki lempeydestä.

Ollen muka huomaamatta tätä sovittavaa pikku mairittelua jatkoi loukkaantunut äiti: — Kaikessa tapauksessa, lapseni, täytyy sinun pitää velvollisuutenasi minua kohtaan saada minut rauhoitetuksi sen kysymyksen johdosta, jota yksinkertaisessa rakkaudessani en voi jättää sinulle tekemättä: Oletko sinä puolestasi antanut aihetta erimielisyyden syntymiseen? Sinä olet aina ollut huomattu. Onko Charles Wolrat ollut mustasukkainen?

— Ei, sen suhteen voin täydellisesti tyynnyttää äitiä. Makuni, luonnonlaatuni ja periaatteeni eivät olisi myöntäneet minulle pienintäkään poikkeusta ahtaaseen rajoitetusta vapaudesta siinä asiassa. En tunne tarvetta nähdä itseäni mielisteltävän: tahdon sen sijaan, että minua ehdottomasti kunnioitetaan, sillä se sopii minulle paremmin ja onkin nyt erinomaisesti paikallaan, kun minun, yhdeksäntoista-vuotiaan naisen, täytyy esiintyä hyljättynä aviovaimona.

— Voi hyvä Jumala, — valitti Lisen-rouva, — en ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä!

— Tahtoisiko äiti olla hyvä ja antaa minun lukea mieheni kirjeen, ellei äiti ole lupautunut olemaan näyttämättä sitä?

— En, en… päinvastoin hän pyytää, että heti matkustaisin tänne neuvottelemaan kanssasi…

— Haluanko edelleen jäädä tänne kylpypaikkaan vai tahdonko heti muuttaa sille pienelle maatilalle, jonka hän peri sedältään ja joka nyt pitäisi laittaa kuntoon.

— Niin, — vastasi äiti, ja minusta tuntuu viimeinen vaihtoehto sopivammalta. Hän onkin matkustanut Hagestadiin järjestämään kaikkea… Kas tässä hänen kirjeensä!