IV
Eroamisen syy.
Sen salaisuuden, jota tytär ei voinut uskoa äidilleen, kerromme tässä nyt lukijalle, nimittäin sikäli kuin tuo nuori nainen sen tunsi.
Oli kulunut vähän yli viikko siitä, kun oli niitä tunnelmarikkaita iltoja, jolloin kaksi yhdistynyttä sielua hengittää ainoastaan runouden ja haaveiden ilmaa, eläen vain toisilleen moninkertaistunein olemuksin — lyhyesti sanoen, eräs sellaisia iltoja, jolloin 'don Carlos' istui 'donna Antonian' jalkojen juuressa, antaen syvän, miehekkään rakkautensa tulvia esiin sanoin ja lauluin.
He olivat aikaisemmin illalla laulaneet yhdessä muutamia romansseja, jotka olivat houkutelleet osaa kylpyvieraita hieman etäämpänä kuuntelemaan tätä kaunista konserttia, kun nuoren rouvan pehmeä, puhtaana soiva laulelu sulautui yhteen miehensä komeaan, syvään ääneen.
Nyt oli kaikki hiljaista, jokainen kuunteleva korva oli poissa, ja nuo kaksi silloin vielä niin sanomattoman onnellista olentoa katselivat toisiaan silmiin vaieten, ikäänkuin he olisivat olleet henkien lumoissa.
— Antonia rakkaani, — virkkoi viimein mies, — minusta tuntuu nyt, että jos meidän jommankumman elämään liittyisi joku salaisuus, tulisi meidän valita juuri tämä hetki uskoaksemme sen toisillemme.
— Jos minulla olisi joku salaisuus, — vastasi ensinmainittu, ja hänen äänessään värähti jo pieni jännitys — en olisi voinut odottaa kahta kuukautta kertoakseni sen sinulle. Minun ainoa salaisuuteni on oma olentoni: minusta tuntuu kuin siellä olisi jotain vaillinaista. Olen usein ulkonaisen elämän hiljaisuudessa tai melussa tuntenut lohdutonta levottomuutta. Rakkauteni sinuun on sen nyt kuitenkin tukahuttanul… Mikä on sinun salaisuutesi?
— Voisin sanoa että se on juuri sinun, sillä minä olen täysin epätietoinen siitä, onko rakkauden valta sydämessäsi kylliksi suuri pitääkseen sitä valtikkansa alla, vai eikö sinun sielusi ryöstäkin rakkaudelta valtikkaa, jättäen sen itkien suremaan lyhyttä onneaan. Et tunne itseäsi täydellisesti… Kuinka siis minä voisin tuntea sinut?
— Se, rakas Wolrat, on kokonaan tarpeeton pelko, joka ei koskaan kuulu rakastajan ohjelmaan: nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymys aviomiehestä, joka turhanpäiväistä esipuhetta käyttäen aikoo kertoa vaimolleen jotakin. Puhu siis!
— En pidä esipuhetta niinkään turhanaikaisena… mutta saadaanhan nähdä… Olemmehan päättäneet, että sen jälkeen kun minä olen pistäytynyt pienellä välttämättömällä käynnillä Hagestadissa, me täältä lähdettyämme matkustamme muutamiksi viikoiksi Tukholmaan.
— Minä taas, — vastasi Antonia' — muuttaisin kyllä mielelläni tuohon sinulle niin rakkaaseen paikkaan, jota vuokraaja, sen jälkeen kun setä-raukkasi leskeksi ja lapsettomaksi jouduttuaan sen hylkäsi, kuitenkin lienee pitänyt hyvässä kunnossa… Mutta minä olen ihastunut matkustamaan sinun kanssasi minne vain tahdot minut viedä.
— No, kuvittele siis, kultaseni, että me jo olemme Tukholmassa ja minä kuljetan sinua ympäri katselemassa ei ainoastaan kaikkea, mikä on kaunista silmälle, aistille ja järjelle, vaan myöskin sellaista, mikä liikuttaa sydäntä, ajatusta ja sisimmässämme asuvaa puhtaasti inhimillistä ainesta. Niinpä vien sinut eräänä päivänä Kuningattarenkatua pitkin, kunnes pysähdymme…
— Emme suinkaan minkään myymälän edustalle, toivoakseni… sillä miesten ei pidä koskaan nähdä niiden varustusten yksityiskohtia, joilla me naiset aiomme heidät valloittaa.
— Ei, ei, kaukana siitä… me kuljemme kaikkien puolien ohi… me saavumme…
— Rakas Wolrat, mitä tämä merkitsee… ethän pahaksu, vaikka kutsunkin sinua ainoastaan Wolratiksi. En osaa lausua Charles-nimeä niin miellyttävästi kuin sisaresi. Mutta minä huomaan, ettei nyt ole kysymys siitä… Sinä kalpenet ja keskeytät. Mikä nyt sitten on?
— Voi, Antonia, jos se olisi kyyneleeseen kätketty pyyntö! — Ja
Wolrat loi häneen syvästi tutkivan katseen.
— Jatka, jatka… minä tunnen, en käsitä miksi, tukehuttavaa levottomuutta.
— No niin… Minä vien sinut suureen taloon, jonne niin moni nainen sekä pääkaupungista että maaseudulta on mennyt katsomaan mitä siellä on ja myöskin joskus tekemään hyvän lyön taivasta kohtaan.
— En ymmärrä sinua ollenkaan.
— Antonia rakkaani, me olemme silloin lastenkodissa.
Leimahtaen punaiseksi kasvoiltaan viimemainittu huudahti kiivaasti:
— Ja sinäkö tietäisit jotain sellaisesta?
— Tarpeeksi paljon ollakseni sinun oppaanasi, — vastasi mies arvokkaasti… Kuvitelkaamme, että sinä, samoin kuin niin moni ennen sinua, tunnet kuvaamatonta sääliä noita onnettomia pikku uhreja kohtaan. Erityisesti kiinnyt erääseen noin viiden vuoden ikäiseen poikaseen… Sinua liikuttaa ajatus siitä, miten paljon siunausta ja kiitollisuutta tulisi osaksesi, jos ottaisit omaksesi tuon rakastettavan lapsen. Sinä jätät sen kuitenkin sinne, matkustat kotiin, me asetumme asumaan maatilallemme, ja sinä kerrot ystävillesi ja tuleville tuttavillesi: Oleskellessani Tukholmassa näin lastenkodissa erään pienen pojan, jonka kuvaa en saa mielestäni. En voi sietää, että hänet annetaan maksusta hoideltavaksi johonkin talonpoikaisperheeseen, kuten monet muut hänen asemassaan olevat lapsi-raukat. Minä aionkin senvuoksi neuvotella mieheni kanssa, emmekö voisi ottaa häntä huostaamme ja kasvattaa hänet…
Tässä Wolrat vaikeni.
Antonia oli kuunnellut häntä niin jännittyneenä, ettei hänelle ollut edes juolahtanut mieleen keskeyttää häntä. Nyt lausui hän aivan kylmästi seuraavat neljä sanaa: — Onko se lapsi sinun?
— Minulla ei ole oikeutta ilmoittaa kenen se on… Olen vedonnut sinun rakkauteesi… ainoastaan sen perusteella tahdon saattaa toiveeni perille. Voi, älä Jumalan nimessä osoita minulle näin pian, ettei rakkautesi olekaan kylliksi voimakas.
Tällä kertaa Antonia käsittikin hänen äänensävynsä ja katseensa. Hän koetti rauhoittua…
— Ellei se olisi voimakas, lepäisin minä jo kuolleena jalkojesi juuressa… Poika on siis sinun!
— Hän kuuluu minulle, koska en aio milloinkaan häntä hyljätä.
— Sen uskon hyvin… Oi Wolrat, Wolrat, en tahdo kärsiä niin paljon kuin sinä sälytät murhetta minulle… minä en tahdo, en tee sitä!
— Rakas, kelpo Antonia, älä muuta olemustasi toisenlaiseksi kuin se on, ole lempeä, ole naisellisen armelias! Tiedäthän, että voidakseni jumaloida sinua, täytyy minun nähdä sinut sellaisena.
Antonia ei kuunnellut hänen sanojaan, ainakaan hän ei niitä ymmärtänyt, sillä hänen verensä kuohuvat aallot estivät häntä käsittämästä muuta kuin yhden ainoan asian: — Onko, — kysyi hän, — lapsen äiti joku alhainen olento, esimerkiksi palvelijatar?
— En myönnä, että köyhän palvelijattaren ehdottomasti täytyy olla alhainen olento. Juuri siellä, jonne aioin sinut viedä, olen nähnyt ylevimmät, arvokkaimmat todisteet näiden naisraukkojen ihmisarvosta… Kaikessa tapauksessa (niin paljon saatan sinulle sanoa) on tämän lapsen äiti sanan täydessä merkityksessä sivistynyt nainen…
— Jota sinä olet rakastanut. Silloin se on tuhat, tuhat kertaa pahempi! Tuo nainen on myöskin rakastanut sinua — voi, päätäni huimaa — rakastanut kohtuuttomasti, määrättömästi. Sydämeni kutistuu kuolettavaan kouristukseen… Minä kärsin kauheasti… Mistä löydän sen olennon… Minä tahdon nähdä hänet!
— Malta mielesi, Antonia! Muutoin herättää hillitön käytöksesi minussa sellaisia tunteita, joita on mahdoton hallita.
Antonia ei kuunnellut hänen varoitustaan.
— Sinulla on siis, — jatkoi hän, — ollut epäkunniallinen suhde, sillä sana nainen merkitsee tässä aviovaimoa. Jos hän ei olisi ollut naimisissa, et olisi voinut häväistä häntä menemättä hänen kanssaan naimisiin..
Nuoren miehen jalopiirteisten kasvojen lihaksista saattoi havaita, että itsehillintä, johon hän pyrki, vaati häneltä tavatonta ponnistusta. Hän vastasi verkkaan ja vakavasti.
— Jos se voi tyydyttää sinua, Antonia, niin voin ilmoittaa sinulle, että vaikka tämä nainen olisi vapaa kuin taivaan lintu, enkä minä itse olisi sidottu, en kuitenkaan koskaan maailmassa voisi mennä naimisiin hänen kanssaan! Jos sinä kykenisit käyttämään järkeäsi, niin käsittäisit, tai oikeammin aavistaisit, että sanoihin kätkeytyy pakoiltava välttämättömyys… Sinun, joka niin hyvin tunnet minut, pitäisi ymmärtää ja arvostella minua paremmin.
— Kuule, — virkkoi hän, — minä suostun ottamaan pojan kasvatiksemme!
— Silloin, Antonia, — huudahti mies, — otat sinä jälleen takaisin valtasi… minä palvelen sinua kuin pyhimystä!
— Mutta minä teen sen ainoastaan sillä ehdolla että ilmoitat minulle lapsen äidin nimen.
— En koskaan.
— Mitä… etkö sittenkään, vaikka minä suostun kerrassaan mahdottomuuteen?
— En silloinkaan.
— Minun suuri uhraukseni ei siis voittaisi vähintäkään?
— Se riippuu siitä, Antonia rakkaani, jos sinä pidät vähäisenä kohota miehesi silmissä korkeammalle kuin kenkään muu tavallinen siveä nainen.
— Mutta minä en voi siihen mukautua: minä tahdon tietää, ken tuo röykkeä syntinen on, tuo kurja olento, jonka vuoksi minun täytyy kantaa seuraukset.
— Kylliksi! — sanoi aviomies nousten seisomaan. — Sinun ei tarvitse kantaa mitään… Menkäämme levolle. On jo käytetty tarpeeksi sanoja osoittamaan, etten ole arvioinut liian korkeaksi ainoastaan rakkauttasi, vaan myöskin järkesi, sillä viisas vaimo ei olisi päästänyt asiaa siihen asteeseen, jolloin annetut pistot ovat vaikeat parantaa, vaikeat unhoittaa.
Kuvaamattoman ylpeästi Antonia vastasi:
— En ajattele parantamista, vielä vähemmän unhoitusta. Ja koska olisi ajattelematonta mennä levolle tällaisessa mielentilassa, niin miettikäämme kumpikin tätä iltaa, joka on vetänyt hirvittävän viivan kotoisen onnemme yli, onnen, jota ei enää voi katsoa olevan.
Wolrat ei vastannut sanaakaan… Hän meni makuuhuoneeseen ja kävi levolle.