V

Sopimus.

Antonia jäi etuhuoneeseen.

Jos hänellä tänä yönä todellakin oli tunteita ja ajatuksia, ei kuitenkaan kukaan, joka olisi hänet nähnyt, olisi sitä uskonut hänen istuessaan yhdessä paikassa liikkumattomana kuin kuvapatsas, kun hänen miehensä kuuden aikaan astui sisään.

Luotuaan häneen katseen, johon oli kätkettynä syvä sieluntuska, ja tarkastettuaan häntä tutkivasta mies virkkoi:

— Antonia, et ehdi muuta kuin nopeasti riisuutua ja asettua vuoteeseen ennenkuin palvelijatar tulee sisään. Minä menen kävelemään rantaan päin, mutta odotan kuitenkin siksi, kunnes annat minun tietää järjestäneesi siten, ettet herätä mitään uteliaisuutta.

— Kiitos, — virkkoi Antonia matalasti. — Mutta parasta on heti sanoa sinulle, etten ole mitenkään muuttanut mielipidettäni eilisestä, sillä sielussani oi ole mitään muuttunut… Tahdotko nyt ilmoittaa minulle hänen nimensä?

— Tahdotko nähdä minut kunniattomasti pettävän toisen naisen toiselle?

— Siinä tapauksessa, — kuiskasi hänen vaimonsa, voit järjestää niinkuin haluat! Mutta ovi minun huoneeseeni (olkoon se sitten missä tahansa) pysyy suljettuna sinulle kunnes…

— Uhmaako?… Voi Antonia, mitä sinä teetkään!

— Velvollisuuteni… En voi elää näin.

Hän poistui, ja hänen olennossaan ilmeni koko hänen lannistamaton ylpeytensä. Hän tunsi itsenä täydelleen toiseksi ihmiseksi.

Muutamia tunteja myöhemmin seisoivat oven ulkopuolella vaunut tavaroineen ja eteen valjastettuine hevosineen.

Antonia ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta nyt hän tuli ulos vaiteliaana ja marmorinkalpeana; hänen kasvoillaan ei silti näkynyt jälkiä mielenliikutuksesta tai kyynelistä.

Hänen miehensä seisoi matkapuvussa hänen edessään.

— Minä lähdenkin nyt Hagestadiin viikkoa aikaisemmin kuin olin ajatellut, — virkkoi hän levollisesti. — Onko sinulla sitä ennen minulle mitään sanottavaa?

— Kuinka kauan viivyt poissa?

— Kuinka kauanko?… Sehän riippuu sinusta!

Antonia käänsi katseensa toisaanne… marmorinkalpeus hänen poskillaan jakautui, jättäen tilaa helakanpunaiselle värihohteelle.

— Eikö totta, — jatkoi Wolrat, ja hänen syvä kaunis äänensä kaikui hellän sovittavana, — että sinä, rakkaani, kadut kaikkia rumia sanojasi? En pyydä enempää kuin eilenkään: tahdon ainoastaan saavuttaa rauhan ja unhoituksen tuon kauhean illan jälkeen.

— Wolrat, ei hyödytä mitään puhua noin! Minä en voi itse saavuttaa enkä lahjoittaa muille rauhaa… Unhoitus on tässä naurettava sana.

— Mitä sinä siis oikeastaan haluat? — kysyi mies niin merkillisen hiljaisella äänellä, että Antonia säpsähti, mutta ei kuitenkaan heltynyt.

— Minä haluan, — vastasi hän, — että me kaksi tämän jälkeen kuljemme elämässä kumpikin omaa tietämme… Mainitaanhan laissa jotain vuode-erosta.

— Olet oikeassa, — virkkoi Wolrat kauhistuen, — kyllä siellä sellaisesta mainitaan… — Siihenkö sinä pyrit?

— En pyri mihinkään, pysyn ainoastaan minulle kuuluvassa oikeudessa saada tietää sen naisen nimi, ja minä tahdon…

— Ymmärrän sinut: sen oikeuden haluat ostaa sitä vastaan, että antaisit hänen viattoman lapsensa kylmän huolenpitosi alaisena viettää armoilla-eläjän elämää kodissasi. Mutta kuulehan nyt minuakin!

Antonia lysähti istumaan. Miehen suurenmoisessa levollisuudessa, jonka voimalla tämä oli kestänyt niin paljon, sekä hänen lujassa, miehekkäässä luonteessaan, mikä selvästi osoittautui hänen viimeisistä sanoistaan, ilmeni nyt hänen koko olemuksensa sellaista ylemmyyttä todistavana, jota ei koskaan ennen ollut voinut hänessä huomata.

— Mainitsit minulle eilen, — jatkoi hän, — että sinun ainoa salaisuutesi on oma olemuksesi. Uskon sen. Se mihin pyrit ja mitä tunsit itsessäsi olevan vajavaisia… se oli se naisolentoon kätkeytyvä pyhä salaisuus, joka tekee hänet todelliseksi naiseksi, siksi Jumalan luomaksi avuksi, jota ilman mies avioliitossa eikä paljon suuremmassa yksinäisyydessä kuin milloinkaan ennen kuin hän lähestyi pyhää liittoa… Se minkä sinä nyt olet löytänyt omaa itseäsi ja meitä molempia kohdanneen onnettomuuden sijaan, on sitä armotonta paadutetusta mielestä lähtenyttä julmuutta, johon nainen voi tehdä itsensä syypääksi päästäessään valloilleen aikaisemmin sidotut, tuntemattomat intohimot, antaen niiden koko rajuudessaan tuhota hänen sielussaan olevaa jumalaista ainesta… Millainen on nainen silloin kun hän, kuten sinä, luopuu jalosta tehtävästään, muuttuen vaistoiltaan kesyttömän eläimen kaltaiseksi? Silloin katoovat hänestä itsensähillitsemiskyky, siveys ja jumalanpelko. Sinun itsepintaisuutesi kauhistuttaa minua. Jos nyt minä todellakin olisin syyllinen (jota en myönnä enkä kiellä), mitä oikeutta sinulla silti on tuohon entisyyteen, mikä oikeus polkea miestäsi, hänen kunniaansa, tunteitaan, arvoaan? Muista, että ainoastaan uskoen sinun ylevyyteesi minä mielettömästi luotin sinuun… Nyt olen sanonut sanottavani!

— Vai olet! — virkkoi Antonia ynseästi, vaikka hän todellisuudessa oli niin järkytetty ja jännittynyt, että hänestä tuntui kuin hän olisi voinut antaa koko elämänsä voidakseen heittäytyä miehensä syliin ja myöntää, että raju mustasukkaisuus oli tehnyt hänestä sen, joksi tämä oli hänet kuvannut. Mutta koska hän ei saanut voimaa vallitakseen itseään, valitsi hän sen menettelyn, jolla hän entistä enemmän aleni Wolratin silmissä: hän pysyttäytyi kylmässä, epänaisellisessa uhmassaan.

— Tahdon lisätä vielä pari sanaa, — lausui Wolrat… Niinä synkkinä vuosina, jotka mahdollisesti tulevat kulumaan ennenkuin me jälleen tapaamme toisemme, saat kyllin aikaa perusteellisesti tutkia olemustasi, sillä siinä on paljon sellaista, mikä vielä kerran pelästyttänee sinua. Jumala armossaan auttakoon sinua, eksynyt nainen, löytämään sen, mitä mitä sinun kiihkeimmin tulee etsiä… Minä jätän sinut nyt. Saat vapaasti valita asuinpaikkasi.

— Siitä en päätä mitään nyt… Entä sinä?

— Minä levähdän vielä päivän ennenkuin matkustan M:ään, josta kirjoitan äidillesi… Hänen täytyy tulla tänne.

— Ja sitten?

— Hagestadista matkustan Tukholmaan ja sieltä minne Jumala tahtoo. Tänne en enää palaa… Jos valitset olinpaikaksesi Hagestadin, me luultavasti tapaamme vielä kerran.

Hän astui ovea kohti. Antonia ei liikahtanut.

— Ei, en voi erota sinusta näin! — virkkoi Wolrat hiljaa ja riensi takaisin, tarttuen polttavin käsin hänen jääkylmään käteensä — mutta Antonian sormet lepäsivät liikkumattomina hänen hehkuvassa puristuksessaan.

Nuoren miehen kasvoilla leimahti katkera sävy. Sen jälkeen hän kiirehti ulos.

Hetken perästä vierivät vaunut pois.

Antonia oli yksin… yksin tietoisen syyllisyytensä raskaan taakan alla. Kirjoittaisiko hän Wolratille?… Ei, hän tunsi edelleenkin olevansa orjuutettu astumaan väärää tietä.